Rouva Schorn mieltyi todellakin huvituksiin.
Seuraavana sunnuntaina annettiin toinen kappale, joka sekin liikkui pariisilaisissa seurapiireissä.
Nuori mestarin rouva osotti äkillistä halua, että ensimäisen teatterikäynnin jälkeen tehtäisiin toinen.
Schorn iloitsi ja koetti laskea leikkiä vaimonsa innosta, sanoen:
"Hanna, Hanna, sinä tulet vielä viisaammaksi kuin jo olet, enkä minä voi sinun kanssasi enää ensinkään puhua."
Sitte lisäsi hän:
"Niin, niin, se on totta. Kuinka voisinkaan puhua, kun en näe lainkaan koko kappaleita. Ajatteles vain: minulla ei ole aikaa tänäänkään."
Kunnon Schornin päähän ei lainkaan pälkähtänyt, ettei hänen vaimonsa, kuten ennen, lainkaan huudahtanut: "Silloin jään minäkin kotia, ilman sinua en voi mennä." Hänellä oli niin mainio suojelija Rassmannissa — kuinka voisikaan hän äkkiä kaivata hiljaisen, aina kömpelön miehensä seuraa.
Hanna muisti, kuinka hän oli kerran miehensä kera ollut näytännössä metsästysseuran talolla. Kuinka mykkänä Vilhelm oli istunut, aivan suutaan avaamatta!
Kuinka kokonaan toisin Rassmann. Hänessä oli elämää. Hän ymmärsi puhua, osasi keskustella väliaikoina — kaiken selittää selvästi ja ymmärrettävästi. Hänen seurassaan oli näytännöissä käyminen todellista nautintoa, mutta Vilhelmin…
Schornista oli itsestään selvää, että Rassmann tällä toisellakin teatterikäynnillä tahtoi olla hänen vaimonsa saattajana.
"Sehän on aivan luonnollista, rakas ystävä", sanoi hän. "Teet minulle siten, meidän kesken sanoen, suuren mielihyvän. Hanna näyttää vasta nyt tietävän, mitä elämänhalu on. Olenhan teille sanonut! Voitte huvitella niin usein kuin haluatte, eikä teidän tarvitse lainkaan kääntyä minun puoleeni —- minä siitä vähät välitän."
Täten oli heille molemmille kerta kaikkiaan annettu lupa yhteiseen huvitteluun. Rouva Schornia kuvaavaa oli, kun hän päivällisen jälkeen, miehensä kuulematta äkkiä kysyi: "Käsitteleekö tämäkin kappale aviorikosta?" Rassmann ei aluksi tiennyt tähän odottamattomaan kysymykseen mitään vastausta, sitte sanoi hän: "En tiedä tarkoin, sillä en tunne kappaletta, mutta todennäköisesti, sillä sehän on ranskalainen. Miksi sitä kysytte, Hanna?"
"Koska tahdon avioliiton epäsuhtaisuutta oppia yhä paremmin tuntemaan."
Hän naurahti helakasti, ikäänkuin hänen sanoistaan täytyisi aina nähdä vain viatonta pilaa. Mutta Rassmann näki tässä taasen tilaisuuden puhua vapaasta rakkaudesta eikä rouva Schorn häntä keskeyttänyt. Hän kuunteli mielellään Rassmannin mielipiteitä siitä. Tälle toiselle teatterikäynnille ei luonnollisesti myöskään jätetty. Sitä seurasi kolmas ja neljäs. Konserteissa käytiin, samoin seurahuoneella. Sanalla sanoen: huviteltiin aivan oivallisesti. Lopuksi Hanna malttoi tuskin odottaa aikaa, jona hän Rassmannin käsivarressa jätti talon. Jollei menty näytännöihin metsästysseuran taloon tai konserttiin, ja jos iltapäivä oli oikein kaunis, tehtiin retkiä ympäristöön. Tällaiset jalkamatkat johonkin lähellä sijaitsevaan metsään, jolloin otettiin eväitä mukaan tai kohta illallisen jälkeen mentiin johonkin viheriään luonnon keskellä sijaitsevaan ravintolaan kahville, olivat Rassmannista mitä viehättävimmät eivätkä vähemmän Hannastakaan. Kerran oli Schorn ollut mukana tällaisella retkellä, sillä hän luuli siten tekevänsä toverilleen mieliksi, mutta hän sai siitä kyllikseen.
"Se vie niin paljon aikaa — menkää vain yksin", sanoi hän seuraavalla kerralla, tietämättä, mitä hänen ystävänsä helpotuksen huokaus merkitsi.
Ja yhä sama vanha luottamus: hän näki Rassmannissa vain kotiystävän, jolle hän oli velvollinen kaikkeen huomaavaisuuteen, ja henkisesti häntä paljo ylevämmän toverin, kommunistincomme il faut, jolla oli osansa kaikkeen hyvään.
Mutta yksi kärsi omituisesta yhteiselämästä käsityöläismestarin talossa, ja tämä oli Schornin maine, hänen vanha hyvä maineensa, joka näytti koskemattomalta.
Rouva Schorn sai enää tuskin ainoatakaan vastausta tervehdyksiinsä teatterissa. Konsertissa kävi samoin. Ensi aikoina hän vuoroon punastui ja kalpeni tämän ilmeisen halveksumisen tähden, mutta Rassmann sanoi: "Mitäs te näistä kamasaksa- ja povarisieluista. He ovat nykyisen yhteiskunnan edustajia, joita täytyi halveksia. Tehkää kuten minäkin. Nostakaa päänne pystyyn."
Ja Hanna teki niin. Se pani kielikellot yhä vilkkaampaan liikkeeseen.Kuiskuttelusta ja supattelusta siirryttiin julkipanetteluun.
"Kuka olisi sitä ajatellut tästä rouvasta", sanottiin. "Hän ei näy välittävän jälkipuheista mitään"… "On aivan kuin tahtoisi jokaiselle näyttää julkisesti rakastajansa."
… "Mutta ei hänen miehensäkään näytä olevan paljon arvoinen, kun tuollaista sallii."
Schorn ei kuullut kaikesta tästä mitään, ja kuitenkin olisi niin monen seikan pitänyt pistää hänen silmäänsä, jollei hän olisi ollut sokea ja kuuro. Jos hän pistäysi hetkiseksi "Kultaisen Leijonaan", kysyi häneltä pian joku ivallisella äänellä:
"No — kuinka voi kaunis rouvanne, mitä tekee kunnon kotiystävänne?"
Ja joku toinen ja kolmas nauroi salavihkaa ja katsoi merkitsevästi toiseen. Mutta Schorn iloitsi vilpittömästi tästä osanotosta ja vastasi viattomasti:
"Kiitos, kiitos — he voivat molemmat hyvin ja ovat iloiset."
Huomattuaan sen levollisuuden, jolla hän tämän sanoi, katsoivat he hämillään toisiinsa, ikäänkuin tahtoisivat keskenään huudahtaa:
"Aivan oikein — hän ei joudu ymmälle ja näyttää kuin hän pitäisi suhteen itsestään selvänä."
Sitten kertoi jotakin sinnepäin, että kaupungissa oli joku uskoton rouva, josta kaupungissa kuiskailtiin yhtä ja toista. Mutta Schorn pysyi yhtä rauhallisena kuin ennenkin.
Koko naapuristo katseli häntä kieroon, ja entinen, melkein sydämellinen ystävällisyys väistyi syrjään kylmän ynseyden tieltä.
Kaikkialla mihin hän tuli, oltiin häntä kohtaan suljettuja ja kylmäkiskoisia. Milloin hän meni ostamaan joitakin tarpeitaan kauppiaalta kadunnurkassa, missä tavallisesti uutisten kulettajat seisoivat yhdessä, vaikeni keskustelu hänen saapuessaan eikä häntä oltu näkevinäänkään. Mutta kun hän oli ulkona, silloin sanoi kauppias aivan ääneen hänen selkänsä takana:
"Kuten sanottu — on se oikea sosiaalidemokraattinen talous. Niin kommunistit tahtovat järjestää asiat: yhden vaimo kuuluu toisellekin. Sitä sanovat he vapaaksi rakkaudeksi. En olisi ikinä uskonut siitä miehestä, että hän sallisi vaimonsa niin —"
Eikä Schorn voinut edes panettelijaa kovistella, sillä hän ei nähnyt eikä kuullut mitään. Muuten olisi hän kyllä näyttänyt!
Pätzoldt, joka viime aikoina katsoi tarpeelliseksi paistattaa päivää kaulaansa muutamia tunteja päivässä tuolilla ovensa edessä (hänen apulaisensa olivat hänen "salongissaan" vallitsevan huonon komennon tähden inhasti kääntäneet hänelle selkänsä); Marat toinen, jolle vastapäätä sijaitseva talo viheriöine ikkunapuitteineen oli aina oas silmään, hieroi tyytyväisenä käsiään ja tuumaili otettuaan pullostaan kulauksen: "Niin se on käyvä, niin se tulee käymään, pönäkkä porvari! Kansalainen Rassmann näyttää kyllä sinulle, mihin toveri on toiselle velkapää. Hahaha — kesyttää hänet täytyy, jottei pöyhistele rikkauksillaan. Häviön omaksi täytyy sinun joutua, taloinesi, muijinesi ja kakaroinesi. Ja jos minä istuisin konventissa, pitäisin kyllä huolen siitä että joutuisit —"
Sanaa "giljotini" ei herra Antonius Pätzoldt voinut enää saada ymmärrettävänä suustaan, sillä hän oli puotinsa oviverhon suojassa kulauttanut toistamiseen pullostaan kurkkuunsa! Antonius koetti, siitä pitäen kuin hänen liikkeensä meni alaspäin ja hänen asiansa yhä huononivat, etsiä viimeistä lohdutusta väkijuomista.
Niin jatkui kommunistinen yhteiselämä Schornin talossa, kaupunkilaisten soimausten seuraamina; samoin jatkui agitaattorin ja nuoren mestarin rouvan huvittelu.
Kuta enemmän Schorn suvaitsi ystävällistä suhdetta heidän välillään ja oli valmis uhrauksiin etevän toverinsa hyväksi; kuta enemmän tämä tuli velvolliseksi kiitollisuuteen häntä kohtaan — sitä tyytymättömämmäksi tuli Rassmann itseään ja ympäristöään kohtaan ja alkoi Schornia vihata sydämensä pohjasta.
Ja tämä viha, jota lisäsi raivoisa, salainen kateus toisten onnea, lähimmäisten hymyilevää tyytyväisyyttä kohtaan, pääsi Rassmannissa täyteen intohimoiseen voimaansa vasta sitte, kun Schorn heidät iltaisin heidän kotiin palatessaan otti vastaan hymyilevin suin ja hänen sitte täytyi erota Schornista ja hänen vaimostaan ja heittäytyä yksin levolle huoneessaan.
Vielä kuuli hän alhaalta Schornin naurun, kun tämä kovaäänisesti keskusteli vaimonsa kanssa, vielä kuuli viimeksi mainitun äänen yhtyvän nauruun. Hän tiesi, että Schorn omisti tämän vaimon, tämän talon, tämän pienen omatekoisen paratiisin. Jahäntäkaikista viisaista opeista huolimatta ainoastaan suvaittiin.
Silloin olisi hän voinut hypähtää pystyyn, yhdellä ainoalla iskulla musertaa tämän kukostavan onnen, tukehduttaa naurun oraalleen, kuristaa tuon, joka heittäytyi hänen tielleen.
"Miksei tämä kuulusinulle?" kysyi hän itseltään. Ja tämä ajatus takertui häneen aivankuin pirunkynsillä ja kihotti hien hänen huokosistaan.
Jos hän jonakin aamuna heräisi eikä Schornia enää olisi olemassa? Jos hän eräänä iltana tulisi kuten tavallisesti toverinsa vaimon kera käsitysten huveista eikä enää näkisikään hymyilevänä vastassaan miestä, jolle onnetar oli avannut runsaudensarvensa?
Tämä kirottu hymy, joka tuntui aina siltä, kuin voisi se jonakin päivänä muuttua hirveäksi kostonhuudoksi! Rassmann koetti tätä kirottua ajatusta sadat kerrat karkottaa, ja kuitenkin palasi se yön hiljaisuudessa joka kerta takaisin ja aina täytyi hänen ajatella titteliä "porvari", jonka Pätzoldt oli Schornille keksinyt.
Niin, hän kuului tosiaankin tähän luokkaan, sentähden oli Rassmannilla häntä oikeus vihata!
Hän olisi voinut purskahtaa äänekkääseen nauruun, kun hän ajatteli, että nuori mestari piti köyhälistön puolta.
Köyhimys, jolla oli talo, tavaraa täytenään!
"Hyvä, silloin on minulla sitä suurempi oikeus vaatia, että se, mikä on hänen, on myös minun todella ja kokonaan."
Mutta kuinka hän hautoikaan pahoja ajatuksiaan, hänen hartain toiveensa ei täyttynyt: Schorn nousi aamuisin yhtä terveenä ja työvoimaisena kuin ennenkin ja vanhalla, onnellisella hymyllään otti hän toverinsa vastaan iltaisin — mikään inhimillinen sattuma ei voinut häntä peittää tuonen viitalla.
Ylipäätään näytti kuin olisi kaikki liittoutunut agitaattoria vastaan asettuakseen hänen aikeittensa tielle, alentaakseen hänen arvonsa Schornin edessä ja reväistäkseen naamion hänen kasvoiltaan.
Sana "rahaa" kaikui äänekkäämmin kuin koskaan hänen korvissaan. Rosa, tämä kavala käärme, ei ollut viimeinen kutomaan verkkojaan häntä vastaan ja nostattamaan hänen vihaansa kaikkia eläviä olentoja vastaan.
"Kaupat" kävivät huonosti, pikkukaupungin hyörinä ja pyörinä ei Rosaa enää miellyttänyt, hän oli tottunut juomaan huvitusten maljan sakkojaan myöten ja kaihosi sentähden takaisin Berlinin tanssipaikkoihin. Sitäpaitsi oli hänelle annettu viittauksia sinnepäin, että poliisi mahdollisesti tulisi hänet jonakin hyvänä päivänä karkottamaan kaupungista, jollei hän lakkaisi silmiinpistävästä julkisesta esiintymisestään, joka herätti pahennusta kunniallisten porvarien rouvien keskuudessa.
Silloin joutui hän ajattelemaan entisen rakastajansa apua. Tällä täytyi olla kirotun paljo liikaa rahaa. Rosa tahtoi uudistaa vanhan suhteensa hänen kanssaan, mutta kuinka "tämä lurjus" olikaan hänet torjunut luotaan! Nyt se miekkonen vasta saisi oppia hänet tuntemaan. Saisi maksaa sopurahat — kuten ylhäiset pääkaupungin herrat jalkavaimoilleen, kun heidän päähänsä pistää jonakin päivänä astua jonkin "mistään aavistamattoman" siveellisen tytön kanssa pyhään aviosäätyyn. Nämä raukat ottavat rahat, lupaavat olla avioliiton "pyhyyttä" häiritsemättä ja — joutuvat päästään pyörälle. Oi, Rosaneiti oli, vaikkakin hän puhui satumaisen huonoa saksaa, maailmaa kokenut tyttö, hän ei ollut suotta sanonut Rassmannille taanoin metsästysseuran talolla, että tämän ylpeys kyllä tulisi lannistumaan.
Hän alkoi salaisuudessa suunnitella. Rassmann kohtasi hänet vielä useammin teatterissa, mutta välinpitämätönnä kulki tyttö hänen ohitsensa. Ei ollut lainkaan tuntevinaankaan. Rassmann luuli sentähden voivansa olla huoletta.
Mutta eräänä iltana (oli jokseenkin pimeä), kun hän kulki Rosan asunnon ohitse, näki hän herra Antonius Pätzoldtin nousevan ylös samoja jyrkkiä portaita, jossa pientä kähertäjää ja hiustenleikkaajaa "kuningasmieliset" olivat kerran pidelleet niin pahoin koko naapuriston nähden.
Rosaneidin täytyi ennen kaikkea tietää, kuka oli Rassmannin alituinen naisseuralainen, jota tyttö piti hänen tulevana rouvanaan.
Kukaan ei voinut antaa hänelle tästä tietoja paremmin kuin kiihkoileva parturiherra. Muutamat sanat riittivät herättämään herra Antonius Pätzoldtin mielessä muistot tunnetusta "audienssista". Ja lämmin kädenpuristus, jota seurasi sireenimäinen hymy, kohotti hänet seitsemänteen taivaaseen ja avasi hänen puhevirtansa sulun. Marat toinen haukkui Rassmannia, kuin olisi neljä viikkoa sitä harjotellut.
"Tämä lurjus! — Ettekö sitä tiedä? Siitähän puhuu jo koko kaupunki. Tämä avionrikkoja — tämä luopio on pettänyt suuren aatteemme, joka tarkottaa vain rauhaa, järjestystä ja siveyden ylläpitämistä. (Pieni kähertäjä puhui todellakin siveydestä!)… Kaikki luulevat, että kunniallinen, oivallinen herra Schorn sietää tätä omituista suhdetta, mutta siinä he erehtyvät. Oi, arvoisa kaunis neitiseni, jospa he vain tietäisivät tämän Rassmannin ajatukset, kuten minä tiedän, silloin — hihihi —"
Ja pikku kääpiö nauraa kyhersi merkitsevästi, aivan kuin hän tietäisi sangen salaperäisiä asioita.
Tämä otaksuttu morsian olikin siis hänen liiketoverinsa rouva, ja hän koetti vetää nenästä omaa ystäväänsä. Tämähän sopi vielä paremmin Rosan aikeihin. Oi, kuinka rakastettavaksi hän tuli yhtäkkiä tätä inhottavaa pikkumiestä kohtaan! Siksi rakastettavaksi, että saisi tietää häneltä kaiken, mitä tahtoi.
Kiitokseksi myönnetystä "audienssista" syyti Marat toinen kirouksen toisensa jälkeen kalliin juomatoverinsa pään ylitse; hän ei voinut salata edes sitä tosiasiaa, ettei kukaan tiennyt mikä vaarallinen ihminen oikeastaan piili tämän viattoman "kauppias" Rassmannin naamion takana.
Petturi oli siis karkotettu sosiaalidemokraatti? Sitä ei Rosa vielä tiennyt. Kukapa tulisikaan pääkaupungissa ottaneeksi selkoa väliaikaisen rakastajansa valtiollisista mielipiteistä.
Parempi, sitä parempi! Häntä saattoi siis silläkin "nipistää". Herra Antonius Pätzoldt otettiin tällä kertaa armoihin, sillä hänen apunsa olisi mahdollisesti vieläkin tarpeen.
Seuraavana päivänä sai Rassmann kirjeen. Tästä kulmikkaasta, pitkäveteisestä käsialasta ei saattanut päättää mitään hyvää. Hän avasi kirjeen ja kalpeni. Tämä vielä puuttui! Viisisataa taalaria vaati tämä elukka vaikenemisestaan. Se tiesi kaiken ja osasi kostaa, jollei sen toivomusta täytetty. Kolme päivää antoi se hänelle armon aikaa. Jollei niiden kuluessa hyvityssumma ollut naikkosen käsissä, jotta tämä voisi matkustaa Berliiniin, tiesi Schorn, hänen rouvansa ja koko kaupunki kaiken, mitä tämä tiesihänestä. Tämä tulisi nimittäin avoimella kadulla hänen läsnäollessaan kertomaan hänen "liiketoverinsa" rouvalle heidän entisestä suhteestaan. Tämä viimeinen oli päävaltti.
Tämä salakavaluus ja kiittämättömyys!
Viisisataa taalaria kolmen päivän kuluessa! Rassmann ei tuntenut vähintäkään taipumusta hymyilemään kirjeen naurettavan väärän oikeinkirjoituksen johdosta. Hän olisi sen kieltämättä tehnyt, jollei rouva Schorn olisi ollut mukana pelissä ja jollei hän olisi tiennyt liiankin hyvin, mitä Rosan uhkauksesta oli odotettavissa.
Hän rutisti juudaskirjeen suonenvedontapaisesti käteensä ja tunsi halua tehdä samoin lähettäjällekin.
Varmasti oleskeli Pätzoldt tämän ilotytön kera saman katon alla. Lopulta kertoisi tämä kääpiö vielä vekselilainasta, joka Schornin liikkeen nimessä oli otettu Samuel Hirschiltä.
Ja tämä olisi uusi ase Rosan käsissä.
Viisisataa taalaria tai paljastus. Viimeksi mainittu merkitsi: Schornin ja hänen vaimonsa kunnioituksen menetystä, mahdottomuutta viipyä enää päivääkään kaupungissa, siveellistä ja aineellista perikatoa, kaikkien toiveiden hylkäämistä —
Ei, kolme kertaa ei, niin ei saanut käydä! Tulla jälleen retkaleeksi, kurjaksi retkaleeksi, repaleiseksi ja melkein menneeksi mieheksi, ilman päämäärää ja ilman toiveita! Vielä kerran: ei, kolme kertaa ei! Ennen tahtoi hän pistää tuleen kaiken ympärillään, jotta hänen mustan sielunsa pirullinen ilkeys saisi vielä kerran riemuita tämän kotoisen onnelan tuhkakasalla.
Mutta mistä otti hän rahat? Kolme päivää oli Rosa antanut armon aikaa. Se oli toki jotakin. Rassmann ajatteli jälleen Samuel Hirschiä. Juutalainen käyttäytyi aina häntä kohtaan niin kunnioittavasti ja kohotti hattuaan niin syvään kumartaen — varmaan antaisi hän tälläkin kertaa rahaa allekirjotusta vastaan. Mutta saita Samuel Hirsch oli taipuvainen velkamiehensä uuden pyynnön kuullessaan pikemmin purskahtamaan nauruun kuin täyttämään tätä uusinta toivomusta.
Se ei käynyt päinsä, se ei johtuisi unissaankaan hänen mieleensä. Hän ei yleensä vielä tiennyt, oliko "sangen kunnianarvoisa herra Schorn" hyväksynyt edellisetkään lainat. Schornin nimestä juteltiin nyt niin monellaista, ettei siitä tullut hullua viisaammaksi. Ihmiset juttelivat niin monellaisia asioita — muttahänei tiennyt siitä kerrassaan mitään! Oli syytä olla epäluuloinen, sillä eihän voinut nähdä yön lävitse toiseen päivään. Hän toivoi aivan varmasti määrättynä hetkenä saavansa rahat, muuten täytyi hänen mennä "sangen kunnianarvoisan herra Schornin" luo.
Niin tuumi Samuel Hirsch, samalla tehden eleitään, jotka sanoivat enemmän kuin sanat.
Viekas kauppamies ei kuitenkaan unhottanut suloisesti hymyillen liittää sanatulvaansa sanoja "kunnioitettava herra Rassmann", joiden tarkotuksena oli lieventää sitä vihamielisyyttä, jonka edelliset sanat mahdollisesti herättivät.
Rassmann kiristeli hampaitaan. Tämä oli tullut odottamatta. Hänen viimeiseksi turvaksensa jäi toverinsa uhraaminen suuren aatteen ja sen päämäärän hyväksi.
Kotiin saavuttuaan, oli siellä hänelle toinen kirje Rosalta.
Rassmann luuli rivien välissä huomaavansa eräänlaista ivaa, kun hän luki: Voisi olla mahdollista, ettei hän olisi ensi kirjettä oikein käsittänyt tai unhottaisi pian sen sisällön, ja siksi piti kirjottaja tarpeellisena ilahduttaa häntä vielä toisella. Sitä paitsi tahtoi laulajatar samalla ilmottaa, että hän eilisestä lähtien tiesi myös "jutun Samuel Hirschille tunnustetuista vekseleistä". Hänelle, Rassmannille, ei kai olisi mieleen, jos "eräät" ihmiset saisivat niistä tietää j.n.e. Lopuksi lisäsi Rosa vielä kerran, että jollei hän neljännen päivän aamuun mennessä saanut viittä sataa taalaria, kävisi hän "vanhasta ystävyydestä" Rassmannin luona. Hän toivoi samalla saavansa oppia tuntemaan "kauniin rouvan", jutellakseen hetkisen hänen kanssansa.
Rassmann tiesi liiankin hyvin, mitä Rosa tällä "juttelemisella" tarkotti.
Varmaan oli Pätzoldt, mokomakin hulttio, tuolle siistille tytölle selittänyt hiuskarvalleen kuinka hän, Rassmann, koetti pettää Schornia. Eikä hän voinut tallata noita molempia vampyyreja jalkojensa alle.
Agitaattori oli sellaisessa mielentilassa, jolloin ajatus ajaa toista, etsien jotakin keinoa sietämättömästä tilasta päästäkseen. "Rahaa, rahaa!" kajahti tuhansin kerroin uudestaan hänen korvissaan.
Jottei mitään jättäisi koettamatta, tahtoi hän vielä kerran puhua persoonallisesti Rosan kera. Hän toivoi, että hänen läheisyytensä herättäisi tytössä vanhoja parempia tunteita. Mutta hän pettyi. Laulajatar oli mahtanut huomata hänen tulonsa, sillä miten kovasti hän koputtikin, ei ovi auvennut. Lopulta pelkäsi hän herättävänsä naapurien huomiota ja poistui.
Uusin juoni täytyi tosiaankin panna käytäntöön, täytyi uudelleen käydä Schornin rahakassan kimppuun saadakseen varoja suuren, ylevän aatteen kustannuksiin, joihin Schorn oli valmis kaikkensa uhraamaan.
Rassmann mietti puolen tuntia, silloin oli hän pirunjuonistaan punonut suunnitelman, joka voitti koko hänen entisen "nerokkaisuutensa".
Hän otti aukileikatun, vielä puhtaalta näyttävän kuoren kirjeestä, jonka hän muutamia päiviä sitte oli saanut eräästä pikkukaupungista samanmieliseltä toveriltaan, laittoi väärän kirjeen, jonka käsialan hän ymmärsi muovata samannäköiseksi kuin osote kuoressa, ja "uusi kepponen" oli valmis toteutettavaksi.
Schorn oli aamupäivällä aivan yksin työpajassaan, kun suuri toveri äkkiä iloisesti liikutettuna, kirje kädessään, astui hänen luoksensa ja sanoi:
"Vilhelm, Vilhelm, millainen onni minua on potkaissut! Minut valitaan valtiopäiville!"
Schorn katsoi suurin silmin, sitte kysyi hän ilosta miltei tukehtumaisillaan:
"Onko se todellakin totta, Gustav? Ei, sinä lasket leikkiä."
"Kyllä, totta se on. Minäkin luulin ensin uneksivani, mutta täällä on kirjotettu mustaa Valkoselle. Dingskirchissä tapahtuu täytevaali. Vaalikomitea on minut yksimielisesti valinnut ehdokkaaksi ja kysyy nyt — luonnollisesti vain muodon vuoksi — suostunko minä. Tietysti en tuumi hetkistäkään. Toiveet ovat nyt sosialistilla paremmat kuin milloinkaan. Ei ole kysymystäkään, etten pääsisi lävitse. Dingskirchissä ovat etupäässä vanhoilliset ja sosialistit vastatusten. Edellisessä vaalissa voittivat edelliset ainoastaan 200 äänen enemmistöllä. Nykyisen mielialan vallitessa menettävät he vähintään puolet äänistään, jotka tulevat minun hyväkseni. Mutta nyt täytyisi ahkerasti agiteerata ja siihen tarvitaan rahaa. Siitä kirjottaa komiteakin. Tarvittaisiin vielä vähintään viisisataa taalaria, jotta asian saisi hyvään käyntiin ja minun valintani varmaksi. He kysyvät, eikö minulla kenties olisi apulähteitä tiedossani. Mutta lue toki itse. Oi, tämä on kaunein päivä elämässäni. Jos tosiaankin läpäisisin vaalissa, olisi se ihanaa. Silloin olisin vasta oikealla paikallani ja voisin edustaa oikeutta maailman edessä. Oi kuinka silloin vaikuttaisinkaan puolueemme hyväksi!"
Hän näytti aivan pursuvan onnesta ja autuudesta, kun hän ojensiSchornille kirjeen, mutta piti kuoren tarkotuksella kädessään.
Sitte harppaili hän pitkin askelin huoneessa edestakaisin ikäänkuin ei voisi vieläkään käsittää tätä äkillistä yllätystä ja täytyisi antaa kiihtymyksensä kuohua loppuun.
Schorn silmäili nopeasti kirjeen lävitse, ja samalla saattoi huomata, kuinka rivi riviltä hänen kasvonsa kirkastuivat ja ilmaisivat iloisinta osanottoa. Samalla nyökäytti hän tuontuostakin päätänsä, ikäänkuin tahtoisi jokaisen sanan vahvistaa.
"Helkkarissa", sanoi hän sitte äkkiä ojentaen Rassmannille kätensä. "Onnittelen sydämeni pohjasta, Gustav. Valtiopäivämiehen valtuudet, ne ovat sinulta vielä puuttuneet. Sinä olet mies aivan sitä varten. Sinun täytyy heti kirjottaa, että otat ehdokkuuden vastaan. Heti paikalla!"
"Tänään on minulla juhlapäivä kuten sinullakin, en liikautakaan enää höylää. Tietääkö Hanna siitä mitään?" lisäsi hän kysyen.
Rassmann kielsi ja sanoi:
"On parempi, ettemme sano hänelle siitä vielä mitään, hän vainuaa kaikkialta vaaraa meille."
"Olet oikeassa", myönsi Schorn. "Hän saa sen kyllä tietää aikanaan. —Mutta sinähän näytät yhtäkkiä aivan murheelliselta —"
Rassmann näytti tosiaankin murheelliselta, aivan kuin näyttelijä, joka voi minuutissa muuttaa kasvojensa ilmeet, samalla kuitenkaan mitään tuntematta.
"Mutta olen jälleen jättänyt kaiken toivon", sanoi hän huolissaan. "Ei, ei — siitä ei tule mitään. Tiedän mitä salainen agitatsioni nykyään maksaa. Olethan itse lukenut: vähintään viisisataa taalaria ovat välttämättömät lentolehtisiin ja muihin asioihin. Tiedän myös, että kassat ovat nykyään jokseenkin tyhjät, etteikä komitealla ole varoja. Kerääminenkin on nykyään pulmallinen asia. Jokainen pelkää ulosottolain ankaruutta. Minun täytyisi itse lähteä Dingskirchiin tarpeellisilla varoilla varustettuna, tai ainakin lähettää summa komitealle. Mutta mistäpä otti rahat? — Ei, ei — en sitä ajattelekaan, vaikkapa tahtoisinkin antaa kymmenen vuotta elämästäni mieluummin kuin päästäisin käsistäni tämän tilaisuuden pyhään taisteluun. Ei, ei, Vilhelm, älkäämme puhuko enempää tästä hurskaasta toiveesta."
Ja suuri toveri jatkoi kävelyään vielä pitemmin askelin: hänen kasvoillaan oli ilme kuin kalvaisi häntä tosiaankin raskain suru, niin että Schorn tuli syvästi liikutetuksi.
Nuori mestari silmäili kotvan aikaa mietteissään eteensä; sitte sanoi hän:
"Niin, niin, viisisataa taalaria ei ole mikään pieni summa; jos minulla olisi käsissäni niin paljo liikaa, silloin — mutta vararahastoni on jokseenkin tyhjä. Minulla on tosin joukko saamisia, mutta en ahdista mielelläni ihmisiä. Se tekee aina pahan vaikutuksen."
Kotvan aikaa jälleen mietittyään kohotti hän aika pontevasti päänsä pystyyn ja sanoi, ikäänkuin harhakuvista todellisuuteen palaten:
"Mutta kuinka voimmekaan olla niin päättämättömiä! Sinun on otettava ehdokkuus vastaan maksoi mitä maksoi. Tähän olemme velvolliset emme ainoastaan itseämme, vaan myös puoluetta kohtaan. Olisipa sekin kaunista, että viidensadan taalarin tähden menettäisimme sijan valtiopäivillä, jotta vastustajamme saisivat riemuita! Ei, silloin täytyy uhrata viimeisimpänsäkin, pyhimpänsäkin. Mutta niin huonosti eivät toki vielä ole asiamme — Gustav, sinun täytyy saada rahat. Onhan minulla luottoa kaupungissa! Otan rahat vekselillä. Huomisaamuna saat ne, kenties! jo tänään. Minulla on alhaalla Pitkänkadun varrella eräs vanha liikeystävä, tai huonekalukauppias Ehlert, hän antaa minulle myös. Niin, niin — sinä saat ne. Lähetä ne heti vaalikomitealle tai matkusta mieluummin itse sinne. Se kai on parasta. Annan lisäksi sinulle matkarahat."
Ja samalla päästi nuori mestari pois esiliinansa, mikä tapahtui ainoastaan silloin, kun hänellä oli erittäin tärkeitä käyntejä tehtävänä ja tarvitsi siihen pyhäpukunsa.
Sisimmässään Rassmann riemuitsi, mutta sanoi levollisesti:
"Ei Vilhelm, sitä en voi ottaa vastaan, sinä olet jo liian paljo uhrannut —"
Schorn keskeytti hänet heti:
"Tee minulle mieliksi äläkä puhu uhrauksista. Onko mikään uhri kylliksi suuri, kun on toistettava aatteemme puolesta? Jos saan sinulta vielä yhtä pyytää, niin se on: Gustav, jos sinut tosiaankin valitaan valtiopäiville, pysy asiallemme uskollisena, taistele ihmisyyden puolesta kaunopuheisuutesi kaikilla keinoilla. Olet niin paljon viisaampi kuin minä ja minä niin paljo tuhmempi kuin sinä (Rassmann teki hyvänsävyisen torjuvan kädenliikkeen), etten minä voi sinulle sanoa mitä sinun on ensiksi tehtävä puoluettamme edustaessasi, mutta sinä näet kirkkain katsein tulevaisuuteen, sinä tiedät,mitätahdomme. Sentähden älä puhu uhrista, vaikken voikaan sitä panna sinulle pahaksi: tiedänhän, kuinkarehellisestisinä kaikessa tarkotat. Lyökäämme kättä, me teemme molemmat velvollisuutemme."
Schorn oli puhunut hartaalla tunteella. Kun hän puhui näin innoissaan ihmisoikeudesta, silloin näyttivät hänen silmänsä ikäänkuin pienenevän, koska kyyneleet varkain kostuttivat hänen silmäripsiänsä.
Oi, kyllä, Rassmann tarkoitti aina "rehellisesti". Jolleivät hänen kasvojensa piirteet olisi koskaan haihduttaneet tätä harhakuvaa eikä hänen äänestään olisi koskaan kuvastanut petollisuus, olisi häntä voinut pitää toverinsa kuvana.
Mutta kun hän nyt painoi kätensä Schornin käteen, täytyi hänen vaivuttaa katseensa maahan. Schorn ei sitä kuitenkaan huomannut.
Hän lähti kaupungille, rahaa hankkimaan.
Taipaleella hän mietti. Toistaiseksi hän ei tahtonut kääntyä liikeystävänsä puoleen. Sentähden kääntyi hän ensiksi etäisemmän ystävänsä puoleen, jonka hän tiesi rehelliseksi mieheksi. Tällä miehellä oli vain se vika, että hän oli myös puuseppä ja siis Schornin kilpailija. Mutta kilpailijoilla kaikista hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta on useimmissa tapauksissa se paha heikkous, että he ovat kateellisia toisilleen ja iloitsevat, jos toinen joutuu hieman pinteihin.
Schorn tahtoi saada kuusisataa taalaria ainoastaan neljäksi viikoksi vekselillä, joka ei saanut joutua kenen tahansa käsiin. Hän tahtoi ottaa sata taalaria enemmän kuin oikeastaan oli tarpeellista siksi, että arveli Rassmannin vaalin voivan tulla vielä epävarmemmaksi, ja silloin oli parempi, jos hän varusti vararahastonkin toveriaan varten.
Kunnon kilpailija, joka tiesi aivan varmasti, että Schorn toimittaisi rahat takaisin tunnilleen ja minuutilleen etteikä siinä ollut mitään vaaraa tarjolla, sillä nuorella mestarilla oli velaton talo, tämä rakastettava ja rehellinen kunnon kilpailija valitti syvästi, ettei hänellä itselläänkään ollut tällä hetkellä ylitse "penniäkään".
"Muuten hyvin mielelläni, hyvin mielelläni muuten, rakas ammattitoveri. Oi, tiedänhän, miten varmassa tallessa rahani olisivat teillä. Ja voitteko sitte vielä luulla, että tarvittaisiin vekseliäkään? Olisipa sekin kaunista! Ei, ilman paperilappuakaan olisin sen antanut, ilman mitään olisin sen antanut teille, mutta tällä hetkellä en tosiaankaan voi. Tekee kipeää sydämelleni, rakas ammattitoveri, etten juuri teitä voi auttaa."
Schorn sai jatkaa matkaansa niine hyvineen.
"Hänellä ei tosiaankaan ole, muuten olisi hän minua auttanut", sanoi hän ulkona puoliääneen itsekseen. Mutta mainiolla kilpailijalla ei ollut mitään kiireellisempää tehtävää kuin etsiä rouvansa käsiinsä ja sanoa käsiään hykerrellen: "Kuules vain, äiti, Schorn oli juuri täällä ja tahtoi lainata minulta kuusisataa taalaria. Sellaista ei ole vielä ennen tapahtunut. Siinä täytyy piillä jotakin. Hänellä täytyy olla velkoja. Nähtävästi rouvansa tähden. Hän tekee niin usein retkiä maalle ja kulkee huveissa päivästä päivään — joka tapauksessa olen iloinen, etten pannut kirkkaita taalarejani niin menemään. Eihän voi tietää, mitä vielä tulee." Sitte otti tämä kunnon mies lakkinsa, lähteäkseen tästä "merkillisestä" jutusta juttelemaan hieman naapureillekin.
Mutta Schorn näki nyt välttämättömäksi mennä edellä mainitun liikeystävänsä luo, jolla ei ollut mitään syytä jättää nuoren mestarin toivetta täyttämättä. Mutta hän saattoi pyydetyn summan sijaan antaa ainoastaan viisisataa taalaria.
Siitä huolimatta lähti Schorn tyytyväisenä talosta. Eihän hän tahtonut enempää edeltäpäin nostaakaan.
Onnellisempaa ihmistä ei voinut ajatella olevan maailmassa kuin Schorn oli astellessaan rahasäkki kädessään katua myöten kotiinsa.
Rassmann olisi voinut riemusta huudahtaa, kun hänen toverinsa tuli ja heidän kahden kesken jäätyään laski kilisevän rahasäkin pöydälle ja sanoi:
"Tässä, Gustav — näillä ostat istuimen valtiopäivillä. Isännöi niillä, kuten tahdot, kunhan vain lyöt vihollisesi pakosalle."
Hän nauroi kaikuvasti leveällä tavallaan, ikäänkuin ei olisi kuunaan leikannut parempaa vitsiä.
Rassmannin käsi vapisi, mutta se oli kuitenkin kylliksi vahva tarttuakseen säkkiin, ikäänkuin siitä riippuisi hänen elämänsä.
"Lähetän rahat vielä tänään ja kirjotan, että tulen itsekin ensi viikon alussa Dingskirchiin näyttäytyäkseni valitsijoilleni ja hoitaakseni persoonallisesti agitatsioonia", sopersi hän autuaana, tuntien täytyvänsä jotakin sanoa.
"Oikein, Gustav, tee niin", sanoi Schorn lyhyesti; sitte puhuivat he vielä pitkältä ja leveältä Rassmannin tulevaisuudesta ja hänen yhdellä iskulla muuttuneesta toiminnastaan puolueen hyväksi.
Oi, kuinka suuri toveri jälleen elpyi ja mielikuvituksissaan edistyi. Hän unhotti hetkiseksi itse Hannankin, vapaan rakkautensa kohteen, tietäessään voivansa tukkia erään huonosti kasvatetun tytön suun.
Kotvan kuluttua vetääntyi Rassmann takaisin huoneeseensa.
Schornista oli se selvää itsestään. Olihan suurella toverilla vielä niin paljo kirjotettavaa ja ilmotettavaa vaalikomitealle!
Hämärähetkenä meni Rassmann, rahat siististi käärittyinä, "postiin", kuten hän Schornille sanoi. Hän viipyi kotvan eräässä kapakassa torin varrella, kunnes tuli jokseenkin pimeä, sitte meni hän Rosan asunnolle.
Kapakassa oli hän käyttänyt hyödyllisesti aikansa, hän oli laskenut. "Tyttö tyytyy kyllä neljäänkin sataan", laski hän. "Kun hän näkee käteistä rahaa, käy hän käsiksi, vaikkapa olisi sata taalaria vähemmänkin. Näillä voitetuilla, ansaituilla sadalla taalarilla", laski hän, "tyydytän toistaiseksi tuon kiskurin, Hirschin, jotta hän taipuu korkeampaa korkoa ja hyvää sanaa vastaan odottamaan vielä muutamia viikkoja, ja — aika tuo neuvon. Niin saan edelleen olla kunnioitettu Rassmann, kunnon Schornin ja hänen pikku vaimonsa rakas kotiystävä, ja tämä vaimo juoksee pauloihini niin varmasti kuin hän uneksii vapaasta rakkaudesta."
Hän naurahti yksikseen ja oli jälleen vanha onnellinen Rassmann, joka eleli seitsemännessä taivaassa.
Rosaneiti oli kahtena viime päivänä tuskin poistunut huoneestaan ja yhtä vähän ikkunan äärestä, josta hän edelleen tähysteli kadulle, odotellen viestiä Rassmannilta. Hän oli nähnyt Rassmannin tulevan edellisenä päivänä, mutta ei avannut, koska hän pelkäsi. Nyt näki hän hänen jälleen tulevan kadun ylitse. Hän kulki niin voitonvarmana, hänellä oli varmaan rahaa. Mutta laskeako sisään? Ei.
Rosa kuuli hiljaisen koputuksen.
Ovea avaamatta kysyi hän hiljaa:
"Ovatko teillä —?"
"Kyllä", vastasi agitaattori. "Mutta avatkaa toki."
"En", kuului vastaus. "Onko teillä niin paljo kuin tahdoin?"
"Voin antaa ainoastaan neljäsataa. Jos olette siihen tyytyväinen, niin hyvä. Jollette, en voi auttaa. Tehkää sitte, mitä tahdotte."
Laulajatar olisi Rassmannin karkeasta äänestä huolimatta tahtonut iloissaan laulaa jonkun mielikuplettinsa. Kiristys oli siis auttanut. Sitä oli hän tuskin odottanut. Eihän hän tiennyt millaiset raudat Rassmannilla oli tulessa. Mutta avata hän ei tahtonut. Kuka tiesi — puijatun miehen raivoa tuskin voi kesyttää.
Puolen minuutin ajan oli hän aivan vaiti, sitte sanoi Rassmann jälleen:
"Mutta avatkaa toki. Suostutteko?"
Rosa olisi tyytynyt puoleenkin ainoastaan rahaa nähdäkseen.
Olisipa Rassmann sen tiennyt!
"Kyllä, minä suostun."
"Ja lähdette heti kaupungista?"
"Kyllä
"No, avatkaa sitte ja ottakaa rahat — joku voisi tulla. Saatte ne heti."
"Ei, minä en avaa", vastasi Rosa. "Mutta olkaa puolen tunnin jälkeen asemalla, matkustan vielä tänään Berliiniin. Silloin näette itse lähtöni. Enempää ette voi vaatia."
Olisipa Rassmann taasenkin tiennyt, että hänen entisen rakastettunsa ylipäätääntäytyipoistua kaupungista 24 tunnin kuluessa. Hänellä oli poliisin kehotus taskussaan.
Rassmann mietti jälleen hetkisen, sitte sanoi hän:
"Hyvä — puolen tunnin jälkeen siis —"
Se oli Rosan mielestä oikein. Silloin Rassmann sai ainakin olla häntä saattamassa.
"Mutta älkää koettakokaan minua puijata. Koko kaupunki saa muuten kuulla", sanoi tyttö vielä, antaen äänelleen oikein uhkaavan sävyn.
Puolta tuntia myöhemmin istuivat Rassmann ja Rosa himmeästi valaistun odotushuoneen pimeimmässä nurkassa ja selvittelivät asioitaan. Kukaan ei heihin kiinnittänyt huomiota.
"Niin, arvon herra — se on oikein", sanoi kapakkalaulajatar pilkallisesti ja piilotti rahat matkareppuunsa.
Ulkoa kuului vihellys, juna kiidätti asemalle.
"Berliiniin!" kuului huuto ovelta.
Rosaneiti nousi matkustavan taiteilijan koko soreudella.
Hän läppäsi Rassmannia keveästi viuhkallaan ja sanoi:
"No, voi hyvin, pienoiseni. Jos sinulle joskus käy huonosti, niin tuleRosan luo. — Tiedättehän toki: mies sellainen kuin te, herra markiisi!Mutta antaa noin vetää itseään nenästä, hahaha, ei —"
Ja hän nauroi toistamiseen ja kiiti pois.
Tämä oli hänen viimeinen riemuvoittonsa.
Agitaattori seisoi kotvan aikaa aivan ällistyneenä paikoillaan. Hän ei tiennyt, mitä hän tahtoi, mutta hän puristi raivoissaan kätensä nyrkkiin.
Vaununovi sulettiin juuri. Rassmann näki kasvojen herttaisesti hymyillen vielä kerran vilahtavan ikkunasta, sitte kuului soitto, vihellys — ja jyristen vieri juna pois.
Rassmann kulki jälleen katua, jonka varrella Rosa oli asunut. Jonkun matkan päässä hänen edellään hoippuroi pieni juopunut mies, joka yhtä mittaa käsillään hujaroiden päivitteli:
"Hän on tiessään, mokomakin kiittämätön — hyi, niitä naisia. Hän lupasi tulla minun lemmitykseni ja on minut pettänyt. Sanon, että täytyy tehdätabula rasa. Kaikki giljotiinille, naiset myös, he eivät kelpaa mihinkään, — ja minä olen uskonut hänelle kaiken. Kansalainen Rassmann minut varmaankin kuristaisi, jos —"
Tämä herra oli Marat toinen, joka turhaan koetti päästä audienssille.
Rassmann tunsi suurta halua tarttua pienen kähertäjän kaulukseen ja antaa hänelle unhottumattoman opetuksen; mutta herra Antonius Pätzoldt katosi erään oven taakse, jonka yllä oleva kilpi kutsui väkinesteiden nautintoon.
Sadetta seuraa päiväpaiste, se on tunnettu; mutta kansa sanoo vielä, että jokaisen onnellisen hetken elämässä kostavat katkerasti seuraavat.
Rassmann eli joka tapauksessa mielestään onnellisen hetken, kun hän muutamia minuutteja myöhemmin meni vielä kerran kapakkaan torin varrella, ottaakseen iltanaukun.
Hänen ajatuksensa olivat vielä Rosan luona, tämän kavalan käärmeen. Mutta kun hän oli tyhjentänyt toisen lasin ja tilannut kolmannen, oli hän jo unhottanut kapakkalaulajattaren ivalliset jäähyväiset ja mitättömän puijauksen. Agitaattori voi paremmin kuin konsanaan.
Nyt oli ainaiseksi poissa naikkonen, jonka juorukieltä hän pelkäsi — se oli toki jotakin! Hän oli toivonsa mukaan voittanut kaupassa sata taalaria. Kaikki meni hänen tahtonsa mukaan.
Nyt oli saatava Samuel Hirschin kanssa jokin sovinto aikaan, silloin olivat vanhat jälet jälleen tasotetut. Hän saattoi omistaa itsensä kokonaan toverinsa rouvalle.
Mutta keksitty juttu valtiopäiväehdokkuudesta Dingskirchissä? No — tottapahan löytyisi keino. Voisihan hätätilassa mainita jonkun etevän puolueenjäsenen, jonka vaali oli sillä hetkellä huomattu suotavammaksi.
Ensin täytyi odottaa vaalikomitean enempiä toimenpiteitä, ennenkuin itse ryhtyi toimintaan. Siten kului pari sen päivää, ja mitä kaikkea niiden kuluessa ehtiikään miettiä!
Rassmann, kuten muutkin hyvänpäivän ihmiset, ei ajatellut seuraavaa päivää. Ja miksi olisikaan? Schornin kallionluja luottamus ja hänen herkkäuskoisuutensa tuuditti hänet yhä suurempaan varmuuteen. Nuori mestari ei seuraavana päivänä katsonut lainkaan maksavan vaivaa kysyä, oliko hänen ystävänsä jo rahat lähettänyt.
Sehän oli niin varmaa kuin kaksi kertaa kaksi oli neljä. Olihan hän kuullut, kun Rassmann edellisenä iltana sanoi: "Menen postiin, Vilhelm, rahoja lähettämään."
"Hyvä, hyvä, Gustav", oli toveri vastannut. "Tee se". Silloin oli agitaattori lisännyt, että hän kai viipyisi myöhempään, sillä hän aikoi taas kerran käydä "klubin" jäseniä tervehtimässä, ilmottaakseen heillekin iloisen uutisen.
Seuraavina päivinä näytti suuri toveri siltä kuin hänen päänsä olisi täynnä yksistään vaalijuttuja. Schorn näki häntä vähän ja luuli hänen istuvan huoneessaan kirjotellen ja tutkien puoluesuhteita.
Mutta Rassmannilla oli syynsä pysytteleidä ylhäällä. Rouva Schorn istui etuhuoneessa käsitöineen. Rassmann oli siellä hänen läheisyydessään ja saattoi ilmestyä, milloin hän vain äännähti.
Ja silloin kuului aina: "Gustav" — "Hanna" — "rakas ystävä" — "rakas ystävätär". — Puristettiin toistensa käsiä, naurettiin, laskettiin leikkiä kuten aina, ja Rassmann koetti lähentelemisessään mennä niin pitkälle kuin mahdollista.
Kun rouva Schorn yritti närkästyä, silloin tulivat esiin painavat sanat vapaasta rakkaudesta ja innokkaana sosialistina kumartui Hanna kommunismin lakien edessä ja ajatteli yksikseen: "Oh, sehän on vain pelkkää ystävän leikkiä".
Ja hän sieti agitaattorin lähentelyä, kuunteli sävyisästi tämän kaksimielisiä viekotteluja, ja mieletön huumaus, joka häntä piti lumoissaan, hämmensi hänen mieltään yhä enemmän.
Kun he kuulivat Schornin raskaat askeleet portaissa, silloin kummasteli nuori vaimo, että Rassmann lakkasi tunkeilevaisuudestaan. Hänestä olisi ollut luonnollista, jos kotiystävä olisi jatkanut samoin hänen miehensä läsnäollessakin.
Niin pitkälle oli jo jouduttu!
Mutta Rassmann ajatteli Schornin sanoja: "Asia näyttää läheltä katsottuna toiselta kuin jos sitä kantaa vain ajatuksissaan." — —
Kun agitaattori sitte näki ystävänsä kulmikkaan muodon pistävän esiin häiriten heidän rauhaansa, ikuinen hyväntahtoinen hymy huulillaan, silloin heräsivät yhtäkkiä vanhat mustat ajatukset. Hän toivoi edessään olevan miehen olevan siellä, jossa hän olisi ainaiseksi erotettu tästä talosta, jottahän, Rassmann, yksin voisi iloita sen omistamisesta.
"Omaisuus on varkautta." Tämä kommunistinen lause hänen mielestään oikeutti hänet siten ajattelemaan.
Oli tuleva hetki, jona hänen toivomuksensa täyttyi. —
Kolmas päivä Rosan lähdön jälkeen oli tärkeä päivä, sillä silloin lankesi Samuel Hirschille tunnustettu vekseli.
Aamulla ennen yhdeksää oli Rassmann jo kauppiaan puodissa, toivoen sata taalaria maksettuaan saavansa antaa uuden vekselin velan jäännöstä vastaan. Tällä kertaa naurahti herra Hirsch niin äkkiä ja ääneen, että agitaattori hetkiseksi vaaleni.
Sitte työnsi rehellinen rahamies rahat hänelle takaisin ja sanoi:
"Älkää vaivautuko suotta. Koska olette minulle tuttu, annan teille aikaa kello kahteen iltapäivällä. Jollette silloin ole vekseliä lunastanut, täytyy minun, käydä herra Schornin luona. Tarvitsen rahaa enkä tiedä kuinka liiketoverinne laita on. Hänhän tahtoi äskettäin eräältä kilpailijaltaan lainata kuusisataa taalaria, se panee ajattelemaan —"
Rassmann pyysi, rukoili kuten viime kerrallakin, mutta turhaan — SamuelHirsch pysyi kivikovana.
Niin kuumeisen kiihottunut ei agitaattori ollut vielä kuunaan ollut kuin rientäessään katuja pitkin. Hän vapisi jo ajatellessaankin paljastusta Schornin edessä. Kun tämä mies vain sai tietää, että häntä petettiin, silloin oli ystävyys ainaiseksi lopussa.
Mitä tehdä? Rahaa oli nuorella mestarilla aina kassassaan, joskaan ei paljoa. Kenties se riitti. Oliko hänelle uudelleen valehdeltava, sanottava, että oli juuri saapunut sähkösanoma, että hänen oli lähdettävä jo kahden junalla Dingskirchiin vaaliagitatsioonia järjestämään ja että hän vielä tarvitsi suuremman summan?
Varmaan, se oli ainoa keino!
Rassmann ei ajatellut, että hän siten joutui pulmasta toiseen. Hirschin tyydyttäminen, se yksin oli kannustin, joka häntä pakotti nopeaan toimintaan.
Hän näytti perin hämmentyneeltä kotiin saapuessaan. Schorn ei ollut työpajassaan. Hänen ammattinsa oli hänet vaatinut toiselle puolelle katua pääkundinsa, huonekalukauppias Ehlertin luo tekemään muutamia korjauksia varastohuoneessa. Rassmann ei vitkastellut hetkeäkään, eihän hänellä ollutkaan aikaa hukata. Hänen täytyi puhutella toveria heti paikalla. Hän meni sinne.
Ehlert ei ollut nainut ja hoiti liikettään yksin. Rassmann asioi usein hänen luonaan ja tunsi tarkoin talon.
Agitaattori astui eteisestä konttooriin. Ketään ei ollut saapuvilla. Tämän huoneen vieressä oli varastohuone. Lasiovi, joka sinne vei, oli raollaan. Sen takana täytyi Schornin olla työssä. Rassmann vilkasi ruudun lävitse; hän ei nähnyt niin ristisielua. Kun hän umpimähkään tuli vilkaisseeksi sivuun päin, sattui hän näkemään, että avain oli pulpetin laatikon suulla.
Hän tiesi, että Ehlertillä oli tavallisesti siellä sisällä joltisestikin rahaa. Hänen läsnäollessaan oli kauppias sieltä kerran ottanut setelit, joilla maksoi Schornin laskun.
Rassmannin päähän pälkähti pirullinen ajatus.
Mitähän, jos hän tosiaankin löytäisi rahaa pulpetin laatikosta? Silloin ei hän tarvinnut uudelleen kietoutua vaaralliseen valheverkkoon, jossa mahdollisesti taittaisi niskansa.
Huimaavalla nopeudella pälkähti tämä hänen päähänsä.
Hän silmäsi ympärilleen — hän oli ypöyksin.
Ikäänkuin paholainen seisoisi hänen takanaan, ajaen häntä eteenpäin — niin riensi hän ikkunan luo. Silmäys pihalle riitti, että hän tiesi sen olevan typötyhjän.
Äly oli Rassmannin jättänyt. Seuraavassa hengenvedossa oli hän vääntänyt avainta ja avannut pulpetin. Kuin kuumeessa leimahtivat hänen silmänsä, sillä hänen edessään oli kassalaatikko, jossa oli nippu seteleitä ja muutamia metallirahoja. Kiihtymyksestä vavisten tarttui hänen kätensä seteleihin.
Miltei mielettömällä kiireellä kääräsi hän setelit sanomalehden kappaleeseen ja puristi kätensä yhteen, ikäänkuin saalis olisi toistaiseksi niiden välissä varmimmassa tallessa. Hän laski pulpetin kannen alas, väänsi avainta ja vetäsi sen pois.
Samassa kuuli hän ulkoa avoimesta ikkunasta Ehlertin äänen tervehtivän jotakin. Rassmannin valtasi hirveä pelko. Yhtä pian kuin hänen päähänsä oli pälkähtänyt varkauden ajatus, yhtä pian selvisi hänelle sen rikollisuus ja hän pelkäsi paljastusta.
"Pois, pois!" huusi ääni hänen sisimmässään.
Hän avasi lasioven, astui varastohuoneeseen eikä nähnyt Schornia vieläkään. Kuitenkaan ei tämän työ vielä voinut olla lopussa, sillä hänen takkinsa, tuttu työtakkinsa riippui tuolin selustalla.
Rassmann kuuli nyt, kuinka eteisestä konttoriin vievä ovi avattiin.Ehlert tietenkin astui sisään. Ja yhä hirveämmäksi tuli hänen pelkonsa.Hiki helmeili jo hänen otsallaan. Oikealla oli muuan ikkuna auki, seantoi pihalle; sinne täytyi hänen mennä.
Varastettu omaisuus poltti kuin tuli hänen kättänsä. Hän tahtoi heittää nipun pois, sinne, missä seisoi, erään kaapin taa piiloutuneena, aivan edessään tuoli, jonka selustalla Schornin takki riippui.
Hänet valtasi silloin toinen helvetillinen ajatus, pirullisin, mikä konsanaan on ihmisen päähän pälkähtänyt.
Jos Schornia pidettäisiin varkaana, jos vaimo ja talo jäisivät ilman vartijaa? Jos hän —
Rassmannin käsi seteleineen ojentui vielä kerran ja kaivautui Schornin rintataskuun.
Sitte kumartui hän ikkunankarmin ylitse ja heilahdutti itsensä ulos. Kukaan ei häntä nähnyt. Hän uskoi ainakin niin. Ja kuitenkin oli viereisestä pihasta hänet nähnyt joku, joka ei sillä hetkellä voinut agitaattorin kummallista käyttäymistä ymmärtää. Tämä oli herra Antonius Pätzoldt. —
Rassmann oli jälleen kadulla. Ensin tuntui hänestä kuin hänen täytyisi juosta paikalta kuten tavallisen varkaan, jolla ovat takaa-ajajat kintereillä; mutta sitten rauhottui hän jälleen.
Oliko hän sitte yleensä mikään varas? Oliko hänellä mitään varastettua tavaraa? Ei — niiden täytyy löytyä Schornilta. Mutta omatunto, omatunto! — "Viisi siitä!" tuumi hän sisimmässään. "Se on tapahtunut eikä sitä voi muuttaa. On oltava levollinen, se on pääasia. Miksi täytyikään hänellä, Schornilla, olla enempi kuin minulla? Miksi täytyi hänen itsensä kiinnittää huomiotani siihen, ettei kellään ihmisellä ole oikeutta ylellisyyteen, kun toiselta puuttui välttämättöminkin? Miksi täytyi juurihänelläolla vaimo, joka sopii minulle paremmin kuin hänelle? Nyt on oltava levollinen — välinpitämätön, jottei kenessäkään herää epäluuloja, ennakoita, ja lopulta on sinun, mikä oli hänen!"
Mutta mihin oli hänen nyt mentävä? Jäisikö hän pariksi tunniksi kokonaan pois talosta, antaakseen lähimpäin tapausten tapahtua selkänsä takana? Ei, se ei ollut viisasta. Hänen piti mennä kotiin niin huomaamatta kuin mahdollista ja olla olevinaan mitään aavistamatta.
Ja kuitenkin vapisi agitaattori ajatellessaanyhtähetkeä, jona Schornia täydyttiin epäillä varkaudesta. Kunpa se hetki olisi ollut ohitse — olisi hän antanut kymmenen vuotta elämästään.
Ajatellessaan käveli hän verkalleen katua vasemmalle, Se päättyi parin talon takana Schornin talosta. Siellä alkoi eräänlainen puutarhamaa. Schornin puutarha ulottui erääseen peltoon kiinni. Viimeksi mainitusta saattoi helposti päästä puutarhaan nousemalla matalan aidan ylitse.
Rassmann astuskeli ympärilleen katselematta ajotien ylitse — kädet seläntakana, aivan kuin ihminen, jolla ei ole mitään kiirettä. Mutta hänen levollisuutensa oli hirvittävä.
Hän kulki talojen ympäri, kulki maa-alueen ylitse ja heitti siellä avaimen pois. Sitte kulki hän pitkin lauta-aidan vartta ja oli Schornin puutarhan vieressä. Ainoalla ponnahduksella oli hän aidan ylitse — hän ei nähnyt ketään, ei rouva Schorniakaan, joka kai oli puodissa. Hän kuuli kisällien viheltelyn, laulun ja työtouhun, mutta kukaan ei pannut häntä merkille. Hän oli eteisessä. Hän kulki hiljaa portaita ylös ja oli taas huoneessaan. Hän riisui takkinsa, saappaansa, pani tohvelit jalkaansa, pisti piippuun ja istuutui työpöytänsä ääreen, jota peittivät kaikenlaiset paperit, Hän alkoi selailla ja kirjottaa ja oli joka hetki valmis näyttämään siltä kuin ei olisi tunnin aikaan ollut poissa tältä paikalta.
Parin minuutin kuluttua astui nuori mestarinrouva koputtamatta sisään.Hän pelästyi.
"Luulin, ettette olisi lainkaan täällä, Gustav" — sanoi hän. "Aioin juuri siistiä huoneessa."
Rassmann oli olevinaan mitä levollisin.
"Missäs sitte — en ole vielä ollut poissa lainkaan, Hanna", vastasi hän; mutta hän ei hypähtänyt pystyyn, kuten ennen, osottaakseen rouvalle rakastavaisuuttaan.
Hanna pani sen kyllä merkille, hän tahtoi tehdä jonkun huomautuksen, mutta samalla aukeni alhaalla puodin ovi.
"Tuo ikuinen soiminen", sanoi hän miltei ynseästi. Samalla katosi hän.
Agitaattori uskalsi minuuttien jälkeen ensi kerran oikein hengittää. — —
Herra Ehlert kaipasi kohta pulpetin avainta. Naapuriin pistäydyttyään muisti hän unhottaneensa avaimen unhotustaan korjaamaan suulle ja palasi kohta pikku unohdustaan korjaamaan.
Nyt löysi hän pulpetin lukittuna, mutta ei löytänyt avainta.
Hän etsi lattialta, pulpetin päältä — hän ei löytänyt.
Sellaisissa onnettomissa tapauksissa ollaan mielellään taipuvaiset itseään pettämään ja ottamaan lukuun kaikkia mahdollisia tapauksia.
Herra Ehlert petti myös itseään, luullen, että oli sittekin ottanut avaimen pois. Kentiesi oli hän sen jättänyt naapuriin. Hänellä oli tapana pitää sitä usein kädessään ja oli mahdollisesti pannut sen puhuessaan jollekin pöydälle. Hän etsi toistamiseen, mutta avainta ei löytynyt. Hän etsi taipaleelta, kadulta, eteisestä, hän etsi vielä kerran konttorista, hän meni varastohuoneeseen, jossa Schorn rauhallisesti työskenteli, ja etsi myös sieltä — turhaan.
"Ajatelkaas vain, Schorn, minun avaimeni on poissa", sanoi hän. "Ja minä tiedän varmaan, että jätin sen pulpetin suulle."
Schorn kohotti katseensa. Häntä pelästytti, kun avain oli ollut pulpetin suulla. Hän ei ollut kuullut kenenkään tulevan sisälle, hän oli Ehlertin poissaollessa yksin liikkeessä ja kauppias oli hänelle sanonut lähtiessään: "Menen pariksi minuutiksi pois, herra Schorn, olkaa hyvä ja katsokaa, jos ketä tulee —"
Tosin olihänkintuskin pariksi minuutiksi pistäytynyt kellariin, etsimään puupukkia, mutta eihän tällä lyhyellä ajalla kukaan voinut —
Hän ei pitänyt tätä edes mainitsemisen arvoisanakaan.
"Mutta eihän se voi olla mahdollista, herra Ehlert, täällä ei ollut ketään paitsi minua. Olette kentiesi, hukannut avaimen, jättänyt sen johonkin —"
"Ei, ei, niin se on, muistan aivan hyvin, että se jäi suulle. Olin juuri ennen lähtöäni pannut joukon pankkiseteleitä pikku kassalaatikkoon. Minun täytyy lähettää noutamaan lukkoseppää."
Sana "pankkiseteleitä" herätti kohta Schornin mielessä onnettoman aavistuksen; tuossa tuokiossa valtasi hänet suuri levottomuus. Rahat, rahat — niitä ei hän ollut ajatellutkaan. Hän kalpeni ja sopersi:
"Oliko summa suuri?"
Nuori mestari näytti kokonaan muuttuneelta. Että hän oli yksin ollut lähistössä, ettei hän ollut kuullut kenenkään käyvän konttoorissa, että Ehlert väitti jättäneensä avaimen ovelle — tämä sai melkein hänen verensä jähmettymään.
Eikä hän kuitenkaan tiennyt tehneensä mitään pahaa!
Mutta mies sellainen kuin Schorn, jonka koko elämä on ollut tahraton, käsittää muutamassa minuutissa aseman, jossa on kysymys hänen persoonallisesta kunniastaan.
Ehlert ei tällä hetkellä epäillyt Schornia vähintäkään.
Olisihan se ollutkin mieletöntä! Tämä rehellisyyden esikuva, jonka vakava elämä oli tullut sananlaskuksi, olisi —
Ainoastaan muodon vuoksi kysyi kauppias:
"Ettekö tosiaankaan ole kenenkään nähnyt tulevan sisälle?"
"En, en, herra Ehlert — olin aivan yksin."
Schorn sanoi tämän suurella kiireellä. Häntä ahdisti selittämätön tunne, joka hirvittävän vuoren raskaudella painoi hänen rintaansa.
"No, sepäs selittämätöntä — en voi tehdä kerrassaan mitään — ennenkuin pääsen pulpettiini", sanoi Ehlert jälleen.
Hän haetti lukkosepän ja avautti pulpetin.
Ainoa silmäys riitti kauppiaalle, etteivät rahat, jotka hän muuan tunti sitte oli sinne pannut, olleet enää siellä. Puuttui 250 markkaa pienemmissä seteleissä. Ehlert tiesi sen tarkoin, sillä hän oli summan merkinnyt kohta merkkaustaululle; samoin setelien numerot. Viimeksi mainitun teki hän tavallisesti aina.
Nyt hän todellakin tuohtui. Rahat olivat varastetut, avain samoin.Siitä ei ollut enää epäilystäkään. Mutta kuka oli varas?
Schorn väitti olleensa yksin läheisyydessä eikä nähneensä kenenkään tulevan konttooriin. Hänen olisi silloin täytynyt kuulla ainakin ovikellon soivan.
Ehlert päästi lukkosepän menemään ja alkoi kävellä pitkin askelin huoneessa edestakaisin. Hän ei tiennyt mitä hänen oli sanottava tästä arvotuksellisesta asiasta. Nyt johtui hänen mieleensä Schornin äkillinen muutos, hänen kalpeutensa, hänen kummallinen levottomuutensa. Hän pysähtyi kävelystään ja tuijotti eteensä. Ajatus, joka hänessä heräsi, näytti hänestä niin pelottavalta, ettei hän voinut pitää siitä kiinni. Ja kuitenkin tuli se takaisin.
Olisiko Schorn —
Mutta ei, ei! Ja kuitenkin, miksi oli hän ollut niin rauhaton, miksi soperrellut! Kenties hetkellinen hairahdus, hurmahenki, joka oli hänet häikäissyt —
Ehlertin mieleen tunkeutui paha ajatus toisensa jälkeen, ja kaikki olivat omiaan vahvistamaan epäluuloa Schornia kohtaan. Mutta ennenkuin Ehlert maineeltaan moitteetonta miestä syytti halvasta teosta, tahtoi hän päästä varmuuteen. Siihen oli hän velvollinen Schornin kunniaa ja omaansakin kohtaan.
Hänen vielä koettaessaan kaikessa tyyneydessä harkita asiaa, astui nuori mestari sisään, takki vedettynä ylleen esiliinan päälle, saha kainalossa, muut työkalut kädessään. Hän oli lopettanut työnsä ja oli menossa kotiinsa.
Ehlert oli kuin ei mitään merkillistä olisi tapahtunut.
"Onko työnne jo valmis, herra Schorn?" kysyi hän viattomasti.
Nuori mestari vastasi myöntäen. Samassa hän näki avatun pulpetin ja kauppiaan rauhallisen ilmeen ja ajatteli itsekseen: Kaikki on oikein, hän on kadottanut avaimen eikä soisi kernaasti, että hänen laiminlyöntiinsä palataan.
Ja heti muuttui Schornin kasvojen ilme.
Innoissaan sanoakseen jotakin alkoi hän puhua korjaustyöstä ja kertoi siitä seikkaperäisesti.
Ehlert tuskin kuunteli. Jollei Schorn olisi ollut niin yksinkertaisen luottava, olisi hänen täytynyt huomata siitä tavasta, jolla kauppias heitti tuontuostakin väliin "jaa, jaa" — "hyvä, hyvä", — kuinka kiusallinen tämä selitys tänään oli miehelle, joka istui hänen edessään.
Schorn lähti. Kadulla vihelteli hän hiljaa yksikseen, tietämättä mitä.
Hän oli nähnyt kaiken olevan kunnossa, Ehlertin kuullut puhuvan vanhaan liikemiehen tapaansa — hän saattoi siis olla taasen vanha tyytyväinen, onnellinen Schorn.
Mutta Ehlert tiesi mestarin poistuttua vähemmän kuin ennen.
Niin rauhallisesti kuin Schorn juuri oli hänelle puhunut, ei voinut esiintyä kukaan ihminen, joka puoli tuntia sitte oli samassa huoneessa tehnyt varkauden ja mahdollisesti kantoi vielä varastettua tavaraa taskussaan.
Ja juuri Schorn, joka ei koskaan voinut teeskennellä, vaan aina puhui kuten ajatteli ja tunsi!
Mutta selitys täytyi hänen saada sentään. Hänen velvollisuutensa oli ilmottaa heti poliisille.
Ehlert sulki heti liikehuoneustonsa ja läksi taipaleelle. Poliisihuoneuston lähellä kohtasi hän Schornin kunnianarvoisan kilpailijan, joka samoin teki työtä Ehlertille.
Tällä kelpo miehellä oli heti valmiina sangen merkillinen uutinen.
Se tosin ei häneen kuulunut, mutta mielelläänhän siitä puhui.
"Äskettäin oli Schorn luonani ja tahtoi lainata minulta kuusisataa taalaria. Sellaista ei ole vielä tapahtunut. Asia näytti olevan hänelle kiireinen. Valitettavasti en voinut niitä hänelle antaa. Hän meni silloin X:n luo, alhaalla Pitkäkadulla, mutta tällä oli joutavaa ainoastaan viisisataa taalaria, vaikkakin Schorn sanoi tarvitsevansa tärkeään asiaan juuri kuusisataa. Tiedättekö jo siitä, herra Ehlert? Ei kuulu tosin minulle, mutta omituinen asia on. Kaupungilla puhutaan niin paljo. — Hänen liiketoverinsa, tuo Rassmann, josta ei tule hullua viisaammaksi, lienee tehnyt vekselivelkoja, ja niihin sanotaan Schornin tarvinneen rahaa. Yleensä yhteiselämä nyt tässä perheessä — ja vaimo — kevytmielinen talous —"
Rehellinen poroporvari oli juuri päässyt puheen vauhtiin, ja kun oli niin hyvä kävellä ja puhua Ehlertin rinnalla, ei hän pannut vakan alle sitä kynttilää, jolla viime aikoina oli totuttu Schornin avioparin ja "toverin" elämää valaisemaan.
"Kuten sanottu, oikea sosialidemokraattinen talous, kommunistinen valtio pienoismuodossa, herra Ehlert." Täten päätti rakastettava pikkuporvari, jättäen huonekalukauppiaan asiaksi muodostaa haahmotelluista ulkopiirteistä täydellinen, valmis kuva.
Ehlert, joka oli sivistynyt mies ja liikkunut paljo suuremmissa kaupungeissa paremmissa seurapiireissä, tunsi kyllä ne huhut, jotka Schornin perheestä kiertelivät; mutta hän arvosteli niitä toisin kuin tämä ammattipuhuja. Hän ei kuulunut niihin miehiin, jotka huolehtivat enemmän muiden asioista kuin omistaan. Siitä syystä oli Schorn hänestä yhä sama ahkera, rehellinen työmies, jolle ammattinsa oli kaikkea muuta korkeammalla.
Mutta se, mitä hän juuri oli kuullut, pani hänet ajattelemaan. Schornilla oli vekseli maksettavana. Hän tahtoi saada kuusisataa, mutta sai ainoastaan viisi? Jos häneltä puuttui juuri sata taalaria velkamiehensä tyydyttämiseksi, jos hän ei niitä mistään voinut saada ja epätoivon ajamana —?
Ehlert ei uskaltanut ajatella ajatustaan loppuun. "Ei, ei, — silloin olisi hän tullut minun luokseni ja sanonut vapaasti ja suoraan: herra Ehlert, tarvitsen sata taalaria — ja minä olisin antanut ne heti hänelle. Schornin täytyi se tietää", tuumi hän yksikseen.
Hän ei voinut selittää, miksi vanha epäluulo palasi yhä uudestaan.Poliisikonttorissa ilmotti hän varkauden.
Muuan virkamies seurasi häntä heti paikalle. Tutkittiin, kerrottiin, kuulusteltiin muilta talon asukkailta, olivatko he nähneet ketään, johon epäluulot saattoivat kohdistua, ja yhä palattiin Schorniin. Poliisivirkamies oli tämän syyttömyydestä yhtä vakuutettu kuin Ehlert, mutta laki vaati. Täytyi kuulustella, toimeenpanna tarpeellisia tutkimuksia, mahdollisesti pitää kotitarkastus nuoren mestarin luona.
Herra Ehlertistä, joka monet vuodet oli Schornin kanssa ollut liikesuhteissa, oli se pöyristävää, sillä hän asettui tämän asemaan, mutta kuitenkin, kuitenkin —!
Ikuinen epäluottamus! Eikö Schorn ollut ihminen kuten kaikki muutkin?Eikö hän voinut rikkoa kuten hänen rakkaat lähimmäisensäkin?
Ehlert sopi virkamiehen kanssa, että Schornia kohdeltaisiin ystävällisesti. Mutta heidän kulkiessaan katua Schornin taloa kohden, tuntui heistä molemmista kuin eivät olisi koskaan tehneet vaikeampaa vierailua.