The Project Gutenberg eBook ofAaveThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: AaveAuthor: Henrik PontoppidanTranslator: Fanny JohanssonRelease date: May 8, 2021 [eBook #65281]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishCredits: Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AAVE ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: AaveAuthor: Henrik PontoppidanTranslator: Fanny JohanssonRelease date: May 8, 2021 [eBook #65281]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishCredits: Tapio Riikonen
Title: Aave
Author: Henrik PontoppidanTranslator: Fanny Johansson
Author: Henrik Pontoppidan
Translator: Fanny Johansson
Release date: May 8, 2021 [eBook #65281]Most recently updated: October 18, 2024
Language: Finnish
Credits: Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AAVE ***
Kirj.
Suomentanut
Fanny Johansson
Raumalla, Rauman Kirjapaino-Osakeyhtiö, 1896.
Pimeänä ja synkkänä lokakuun iltana vyöryivät vanhan-aikaiset vaunut rappeutuneella maantiellä, joka eriskummaisesti kaartaen ja äkkijyrkkänä johtaa ylämaalta suuriin Nörrekjaerin luona oleviin metsiin ja soihin. Korvia myöten valkoiseen sadetakkiin puettuna, josta ainoastaan pitkä, punainen nenä pistäytyi esiin, istui ajuri kumarruksissa sateen tähden, jota lakkaamatta tulvi ja joka kahdeksan päivän kuluessa oli vetyyttänyt kentät ja tehnyt tiet kulkuliikkeelle miltei sopimattomiksi.
Hengenvaarallista oli kulkea syvien laaksojen pohjalla, joihin tie vähä väliä äkkijyrkästi suistui. Valo vaunulyhdyistä, jotka kahden tulipunaisen kuulan tavoin loistivat usvan lävitse, väräili vesitäytteisissä ojissa, tulvivissa niityissä, itkevissä puissa ja yksinäisissä majoissa. Vanhentuneet vaunutkin huokailivat ja valittivat kulunutta nahkaansa aivan kuin luuvaloinen vanhus, joka on parempiakin ja onnellisempiakin aikoja elänyt.
Niin oli tosiaan vaunujenkin laita. Sen ovilla oli niinhyvin sinisiä vaakuna-kilpiä kuin kullanvärisiä tammenlehtiseppeleitä maalattuina. Suuressa arvossa olivat ne olleet, kreivittären häävaunut kun olivat; usein oli niiden pehmeissä patjoissa kuulunut rakkauden kuherruksia ja kuiskeita. Nyt saattoi nähdä, että ne, samoin kuin vanha, punanenäinen ajurikin, olivat virkaheittoja. Ruoskan lyönneistä, joilla hän koetti lyhentää aikaa sekä vähemmän ystävällisestä tervehdyksestä, jonka talonpoikaisvaimo-raukka sai osalleen, Voipi päättää, ettei kenkään kreivillisen perheen jäsenistä istunut vaunuissa, kankean, nikaraisen nahan suojassa.
Niin ei ollutkaan. Suojassa siellä oli nuori, porvarissäätyyn kuuluva tyttö, papintytär, Aune nimeltä.
Hän istui kokoonvaipuneena kunnia-arvoisain ajoneuvojen yhdessä nurkassa, kalpeana ja puristunein huulin eteensä tirkistäen. Lyhdyistä tuleva heikko valo, joka pienten, himmeäin ikkunain kautta tunki vaunuihin, valaisi yksinkertaista, mustaa pukua sekä kahta isoa tummaa silmää, ollen näissä kummallinen loiste, mikä todisti, että usea yö peräkkäin oli itkien vietetty. Tämä kuin myöskin surusta riutuneet kasvonsa, musta surupukunsa, häntä seuraava tuoreiden havujen ja karboolin tuoksu, selitti tuon loisteen syyn.
Aika ajoin, kun ruoskanlyönti tai joku epätasaisuus tiellä sai vaunut nytkähtämään, hypähti hän hermostuneesti ja oikaisi sitten itseään jäntevällä liikkeellä. Peruuttamaton päätös kuvastui silloin hänen kasvoissaan, veri nousi hänen poskilleen ja silmänsä säkenöivät.
Vähitellen kuitenkin vaunujen heiluminen, vanhan nahan synnyttämä narina, ikkunien taukoamaton tärinä ja sateen räiskinä uuvutti hänen kiihoittuneet hermonsa ja hän vaipui jälleen pimeään nurkkaansa. Kuten lintu pesäänsä lentää, kiitivät hänen ajatuksensa hyljättyyn pappilaan lapsuuden kotiinsa, jonka hän äskettäin oli jättänyt ja jossa nyt ainoastaan unohdettu hautaseppele, sammuva hiilus uunissa ja muutamat vanhat huonekalut kertoivat kodista, joka oli hajonnut, onnesta, joka oli särjetty.
Tässä vanhassa olkikattoisessa pappilassa, korkeitten, puuttomien mäkien välissä, pienen, kurjan kylän takatta, oli hän nähnyt päivänvalon eräänä kesäpäivänä ainoastaan kahdeksantoista vuotta sitten. Elämänsä päivät oli hän viettänyt noissa pienissä, matalissa huoneissa, tuossa vähäpätöisessä puutarhassa, siinä pienessä maailmassa, joka uletttui tallista peltoihin, halavasta sorsalampeen, täällä oli hänestä kasvanut rohkea, uljas, pienoinen ruskeaverinen tyttö, joka ensi kerran jätti kotiseutunsa.
Harvoin oli hän käynyt kotinsa rajojen ulkopuolella; ainoastaan pappilan takana olevalta korkealta vuorelta, jonne hän usein isänsä seurassa meni katsomaan laskeuvaa aurinkoa, oli hän tähän asti ollut tilaisuudessa vähän luomaan silmäyksensä tähän laajaan, levottomaan maailmaan, jossa hän nyt oli taistelun alkava. Kahdeksan vuoden ijässä oli hän samana päivänä kadottanut äitinsä sekä pienen sisaren; siitä saakka oli hän elänyt kahden, hiljaisen, vakavan isänsä kanssa, jota hän rakasti ylinnä kaiken taivaassa ja maassa ja joka tänäpänä oli kätketty ijankaikkiseen lepoon.
Hän oli ollut noita väkeviä uroita, jotka saavat kautta elämänsä kärsiä pilkkaa ja ylenkatsetta kuitenkaan sortumatta. Mahtavat kutsuivat häntä ivallisesti "kerjäläispapiksi", eivätkä köyhät ja sorretutkaan, joiden ystävä hän ennen kaikkia oli, kaikkina aikoina käsittäneet tuota synkkää, vakaista miestä, joka apostoolein tavoin kulki ovelta ovelle paljastaakseen vääryyttä ja lieventääkseen hätää ja puutetta: kaikesta vainoomisesta huolimatta oli hän aina valmis auttamaan. Katkeria suruja ja kovia koettelemuksia oli hän kärsinyt, mutta kuitenkin oli hän yhtä luja ja taipumaton. Mikään ei voinut häntä lannistaa, kuolemankin täytyi tulla salaa kuin varas yöllä tukkiakseen hänen suunsa ainaiseksi.
Kahdeksan päivää sitten oli hän vielä terveenä ja reippaana palannut kotiin sairaan ripitykseltä. Seuraavana aamuna, kun Aune riensi isän huoneesen antaakseen hänelle aamusuutelon sekä yhdessä hänen kanssaan rukoillakseen aamurukouksensa, makasi hän käsi posken alla kuten lapsi, huoneesen tirkistäen — mutta katse oli murtunut.
Aune huudahti sydäntä särkevästi ja oli seuraavina päivinä kuin mieletön. Eivät rukoukset eivätkä puheet poistaneet häntä isänsä kuolinvuoteelta, päänpuolessa hän istui yöt päivät itkien ja nyyhkien kasvot käsien peitossa. Kaksi vanhaa ja puheliasta tätiä, jotka vainajan vakavuuden ja spartalaisen elantotavan tähden eivät moneen vuoteen olleet talossa käyneet, saapui nyt pääkaupungista pitääkseen huolta tytöstä. Niin pian kun onnistuivat häntä vähin lohduttaa, rupesivat he innokkaasti puuhaamaan hautajaisia sekä järjestämään jälkeen jäänyttä omaisuutta.
Rikkaanlainen se ei ollut. Eipä ihme, jos tädit arveluttavasti pudistivat kiehkuroitaan perin pohjin tarkastellessaan tyhjiä laatikoita ja kaappeja. Vainajalla oli ollut oma katsantokantansa tavarasta, jota ruoste ja koi raiskaavat; kauan ei kestänyt ennen kuin tädit hämmästyksekseen huomasivat, että hän oli, sanan mukaan, jättänyt lapsensa "Jumalan suojaan" — kuten hän usein oli lausunut.
Sattumalta saivat he kuulla, että Nörrekjaerin leskikreivitär, vanha, kivulloinen nainen, oli sanonut haluavansa nuorta, miellyttävää tyttöä seuralaisekseen yksinäisyydessään. Mahdollisesti olisi tässä pelastus orpo raukalle. Parin salaisen neuvottelun jälkeen vierashuoneessa, josta Aune ei voinut mitään kuulla, lähti vanhempi tädeistä linnaan; yllään oli hänellä musta silkkipuku ja silkkiseen nenäliinaansa oli hän kätkenyt Aunen muotokuvan. Ilo ei ollut vähäinen, kun hän palattuaan kertoi, että hänen armonsa oli suvainnut ottaa Aunen palvelukseensa.
Näytti siis, kuin kaikki saisi onnellisen käänteen; Aunen suostumus enään puuttui.
Ettei tämä ollut niinkään helposti saatu, sen täti vanhukset aivan hyvin tiesivät. Tuttua oli heille, kuinka jo lapsuuden ajoilta viha hänessä kyti rikkaita ja ylhäistä kohtaan, jotka aina olivat hänen isäänsä ivanneet ja vihanneet. Mahtava herraskartano, jonka pelkän nimen mainitseminen tuotti pilviä isävainajansa otsalle, oli ensimmäiseksi hänen sydämessään herättänyt ylenkatseen tunteen. Pelvolla ja kammoksuen oli hän uneksinut sen meluavista metsästyksistä ja yöllisistä keinuistaan palavine tulisoihtuineen, joista hän niin paljon oli kuullut kerrottavan. Vielä nytkin vetäytyi hänen kätensä nyrkkiin ja veri nousi hänen kasvoihinsa nähdessään linnan kullanhohtavat huiput sekä köyhien viheliäiset mökit.
Kaiken tämän tädit tiesivät. Niinikään ei hänen itsenäinen, intohimoinen luonteensa ollut heille tuntematon, Iuonne, joka paljon muistutti isän synkkää totisuutta ja masentumatonta ylpeyttä ja mitä suurimmalla varovaisuudella oli nyt meneteltävä.
Tätien ihmeeksi ja iloksi ei Aune ensinkään vastustellut. Päätänsäkään ei hän nostanut, istui vaan samassa asennossa kuin koko päivän oli istunut, itkien, kasvot käsiin kätkeyneenä sekä ihan tunnottomana ympäristöstään. Aivan tahdottomana antoi hän toisten asettaa ja hallita kuten parhaiten tahtoivat ja tätien kysymykseen vastasi hän vain surumielin:
— Tehkäät kanssani, kuten haluatte!
Vasta sitten, kun hän, hautajaisten jälkeen, istui vaunuissa ja kuunnellen tätien yksimielisiä varoituksia ja neuvoja, tajusi hän, mitä hänen kanssaan oli tehty sekä mihinkä hän oli matkalla. Hetken tunsi hän pelkoa, niin että oli jo heittäytyä vaunujen ikkunasta ulos. Mutta yht'äkkiä katosi pelkuruus ja levottomuus. Uhkamielisyyden tunne, epäselvä viehätys, joka elvytti hänen puuntuneita jäseniään, täytti hänen rintansa. Hän ei itsekään käsittänyt, mikä tunne häntä tällä hetkellä valtasi tai mikä aikomuksensa oli, mutta hän tunsi, että korkeampi voima johti hänen askeleitaan, että taivas itse oli ohjannut hänet juuri tälle tielle ja hän oli kuulevinaan isänsä äänen, joka rohkaisi häntä ja antoi toivoa.
Kaikki pelko, kaikki epäilys hävisi. Hän tunsi itsensä erinomaisen lujaksi ja rohkeaksi, kuten urhoollinen asemies, joka yötiseen aikaan, terävä ase nutussaan, hiipii vihollisen linnaan — kostaakseen.
Mitä olivat vanhat, kokeneet tädit sanoneet? Olivathan he pyytäneet häntä olemaan säntillisen, hillitsemään tunteitansa sekä muistamaan, että hän nyt joutui maan ylhäisempiin perheisin. Hän oli kutsuva kreivitärtä "hänen armokseen" ja suuteleva häntä kädelle heidän ensi kerralla toisensa kohdatessaan. Kreivitärhän oli suvainnut puhua ystävällisesti hänestä ja jo edeltäpäin oli hän joutunut "hänen armonsa" suosioon — niin olivat tädit sanoneet.
Aune hymyili muistellessaan näitä sanoja. Ripeästi kohotti hän päätään, kädet puristuivat suonenvedontapaisesti ja hän vannoi itsekseen, että he tulevat tuntemaan hänen olevan Thorbjörken pastorin tytär!
Vaunut vierivät viimeistä rinnettä alas.
Aune tempasi ikkunan auki saadakseen ilmaa. Mäen alapuolella eroitti hän usvan läpi laajat suot. Vaunut vierivät sillan yli. Tie teki äkkinäisen mutkan ja sen oikealla puolella näkyi rivi heikosti valaisevia valoja.
Siellä olivat "suomökit." Vieretysten ne siinä olivat, kosteaan suo-maahan vajonneina ja kurjuudessaan turvausivat ja nojasivat ne toisiinsa kuten niiden asukkaatkin. Kaikkialla oli ikkuniin ripustettu kurjia ryysyjä, jotka kuitenkin peittivät vaan alimman ruudun ja niiden yli saattoi Aune, ohi kulkiessaan, nähdä sisälle tupiin. Huone huoneelta, koti kodilta, toinen ahtaampi ja köyhempi kuin toinen, oli tien varrella jokapäiväisessä alastomuudessaan ohimennen kertoen kukin surullisen juttunsa.
Täällä, pimeässä, kurjassa tuvassa seisoi riutunut laiha vaimo pitäen kädessään savuttavaa talikynttilätä; hän seisoi kumartuneena vuoteen yli, jossa rivi nukkuvia lapsen päitä näkyi, kädellään varjosi hän kynttilästä tulevata valoa. Tuolla istui punapartainen mies, pää seinää vastaan nojautuneena ja nukkui, suu auki; puoleksi pukeutunut nainen taasen seisoi ja suki hiuksiaan pienen kuvastin-palasen edessä. Muutamin paikoin oltiin vielä iltasella ikkunan alla olevan pöydän luona. Ikkunat olivat puoliväliin peitossa niin, ettei eroittanut muuta kuin aterioivien isot, muodottomat varjot katossa. Toisissa mökeissä valmistauduttiin menemään olkivuoteille. Mutta viimeisessä ja kaikkein kurjimmassa huoneessa, jossa ei ollut repalettakaan ikkunassa, istui ijäkäs mies ypö yksinään tyhjässä mökissä olevalla rahilla. Pää oli vaipunut polville ja hän tähysteli suoraan eteensä, samalla kun huulensa liikkuivat, aivan kuin olisi hän puhunut itsekseen.
Taasen tie kävi mutkaan.
Aune ummisti silmänsä. Tämä, puutteen ja kurjuuden kuva sydämmessään, aikoi hän astua kreivittären luo.
Vaunut vierivät pitkään, sysi pimeään lehtokäytävään. Hevoset kävivät jalka jalalta ja vesi roiskui pyörissä. Märjät, tippuvat puut haamoittivat silloin tällöin kuten hirmuiset, liikkuvat aaveet.
Aune muuttelihe levottomana paikasta toiseen. Hänestä ei matka tahtonut ensinkään loppua.
Yht'äkkiä huomasi hän kahden puun välistä pilkistävän valon, joka tuli linnasta ja sydämmensä sykintä kiihtyi. Jälleen puristuivat kätensä suonenvetoisesti. Ja vaunujen vieriessä linnan pihalle, koetteli hän vielä kerran muistutella isänsä muotoa, saadaksensa ikäänkuin voimia hänen siunauksestaan.
Vaunut pysähtyivät ison pääkäytävän luo; mahtava, kunnioitusta herättävä linna, korkeine tornineen ja huippuineen, kohosi mustana ja synkkänä sumussa. Mistään ikkunasta ei loistanut valoa. Ainoastaan avarassa etehisessä levisi kirkas valo korkeitten kiviportaitten sekä niiden kullattujen rautakaidepuitten yli. Pieni, lihava palvelija hyppäsi varovasti kosteita portaita alas, avasi vaunujen oven ja ojensi lyhyen kaulan päässä olevan pyöreän, hiusvoiteella voidellun pään vaunuihin, joita hän toisella silmällä tarkasteli. Huomatessaan Aunen, vetäytyi hän taaksepäin ja levitti sateenvarjon, jonka oli tuonut mukanaan samalla kun hän kohteliaasti pyysi neitiä astumaan vaunuista.
Aune, jota värisytti niin, että maailma musteni silmänräpäyksen ajan, koetti koota koko rohkeutensa ja tarttui ylpeänä ja kylmänä käteen, joka hänelle ojennettiin; tämän jälkeen hän käskevällä kädenliikkeellä, joka ensin hämmästytti pientä miestä, mutta sitten saattoi hänet hymyilemään, osoitti muutamia laatikoita ja kääröjä vaunuissa, — astui sitten reippaasti ja varmasti portaita ylös niin, että palvelija vaivatta saattoi seurata häntä sateenvarjoineen.
Korkeaan etehiseen, jonka lattia oli mustista ja valkoisista marmorineliöistä kokoonpantu, oli usva tunkeutunut peittäen sen kuten kuvastimen ja taulujen yli levitetty harmaa harso. Kullatut lamput paloivat uneliaasti pylväillä korkeitten, tummien tammi-ovien välissä, jotka synkän juhlallisuutensa kautta näyttivät tietävänsä, mimmoinen pyhimys niiden suojassa oli, samalla kuu mahdottoman suuret hirvensarvet, aivan kuin vakoilevat vartijat, vartioitsivat niiden yläpuolella. Leveät, matoilla peitetyt portaat johtivat yläkertaan ja tämän lähellä — vastapäätä sisäänkäytävää — oli iso uuni punakirjavasta marmorista kullattuine ristikkoineen.
Kalpeana, puristunein huulin ja hermostuneena seisoi Aune siinä kuten ruhtinatar ja katseli vaativaisesti ja uhkaavasti ovia — ikäänkuin odottaen, että kreivitär astuisi ulos jostakin niistä. Mutta ne pysyivät suljettuina eikä mitään mainittavampaa tapahtunut. Olipa tuo lihava palvelijakin jättänyt hänet pitääkseen huolta hänen tavaroistaan ja hän seisoi ypö yksinään isossa etehisessä. Ainoastaan sankarimainen kuski, tummansinisissä samettihousuissa, seisoi ikkunapieliä vastaan nojautuneena kuin käskyä odottaen. Välinpitämättömästi katseli hän Aunea tervehtimättä häntä ja rupesi jälleen hiallaan puhdistamaan virkapuvussaan olevia nappeja.
Aune puri huuliaan ja veri nousi hänen kasvoihinsa. Mitä tämä merkitsi? Eikö kukaan tulisi häntä vastaanottamaan? Mihin tulisi hänen suunnata askeleitaan?
Hän oli ihan neuvotonna, mutta samassa kuuli hän, että ovi avattiin ja kun hän kääntyi, näki hän pienen, miltei kääpiömäisen tulevan eräästä paperi-ovesta portaitten alla ja lähestyvän häntä. Hän oli puettuna mustaan pukuun alaskäännettyine kalvosimineen sekä valkoiseen esiliinaan, jonka vyössä riippui iso avainkimppu. Päässä oli hänellä valkoinen myssy, joka oli leuan alle sidottu; tämä puku vaikutti, että hän näytti nunnalta. Kasvonsa olivat kalpeat ja kurttuiset; hän ojensi ystävällisesti Aunelle jääkylmän kätensä toivoen häntä tervetulleeksi, niin, miltei äidillisesti hän sen teki.
— Kreivitär ei ota vastaan tänä iltana, hän tervehdittyään sanoi niin matalalla äänellä kuin olisi hän peljännyt jokaisen sanan häiritsevän "hänen armoaan". — Kreivitär ei ollut hyvissä voimin ja hän poistui jo tunti sitten… Neitsy Andersson, sanot hän tummanveriselle, nuorelle kiharatukkaiselle tytölle, joka samassa ilmestyi portaitten alla olevalle ovelle, seuratkaa neitiä hänen huoneesensa. Kaikki on siellä kunnossa kreivittären määräyksien mukaan. Minä olen itse pitänyt huolta kaikesta.
Jälleen nyykäytti hän äidillisesti päätään kääntyen sitten odottavan ajurin puoleen.
Aune ei käsittänyt, kuinka hän onnellisesti ja hyvin oli päässyt monilukuisia, matoilla peitetyitä portaita ylös sekä pitkän, puolipimeän käytävän kautta pieneen, somaan huoneesen, jossa oli mattoja laattialla sekä kukkia ja mitä hienoin tuoksu kohtasi häntä sisäänastuessaan. Mutta kun kamarineitsyt oli sytyttänyt pöydällä olevat kynttilät, vaipui hän väsyneenä oven vieressä olevalle tuolille. Suuttumuksen tai ujostelemisen tunne, tai vapauden tai tyhjyyden tunne, tai kenties kaikki nuo yhdistettyinä, saattoivat hänen päänsä pyörätie. Kovassa jännityksessä oleminen, odottamaton vastaanotto, vaunut, joiden pyöriminen ja melu yhä kaikui hänen korvissaan, pimeys, sade, äkillinen valo, pienen, hiljaisen naisen jääkylmä käsi — tämä kaikki pyöri hänen päässään ja kauan kesti, ennenkuin hän tointui jälleen.
Keveämmin hän nyt kuitenkin hengitti, hän oli ollut luja, kestäväinen ja sellaisena tulisi hän olemaan. Tosin häntä vaivasi tunne, että hän oli mennä tajuttomaksi pienen neidin läsnä-ollessa ja hän luuli nähneensä ylenkatseellisen hymyn kamarineitsyeen huulilla, tämän johtaessa häntä huoneesensa. Mutta hän lohdutti itseään sillä, että tämä oli ollut heikko hetki, joka ei enään uudistuisi ja pyhästi lupasi hän itselleen, ettei tämä vastaanotto, jolla oli tahdottu häntä nöyryyttää, ollut pehmittävä hänen selkäänsä, kun hän seuraavana päivänä kohtaisi kreivittären.
Vitkallisesti hymyillen katseli hän "nukenkaappiaan" — kuten hän heti alkoi huonettaan nimittää. Näiden sametti-tuolien, mattojen, kynttiläjalkojen, koko tämän loistavuuden ja ylellisyyden piti vaikuttaman häneen. Välinpitämättömästi silmäili hän silkkisiä patjoja ja kukkavasuja, sekä narrimoista, pitkien vaaleansinisten poimujen takana olevata vuodetta, joka oli yhdellä seinällä jaapanilaisen varjoksen takana. Samalla, kun hän ylenkatsoi kaikkea tätä, ajatteli hän jonkinlaisella ylpeydellä kotona pappilassa olevia jouhitäytteisiä tuolia, honkasia pöytiä, paljaita seiniä ja kylmiä laattioita.
Suurta kummastusta herätti linnassa vallitseva haudan hiljaisuus. Mutta samassa muistui hänen mieleensä, että hän oli suruhuoneessa. Aivan hyvin hän tiesi, että kreivi oli vähän aikaa sitten kuollut — kaatuihan hän hevosen seljästä? — ja että linnan nykyisenä omistajana oli kreivinnan nuori, heikkomielinen poika, joka, kertomusten mukaan, oli suljettuna linnan yhteen huoneesen eikä kukaan saanut nähdä häntä. Nyt muisti hän myöskin, että etehisen lamput olivat suruharsoon verhottuna sekä että palvelijalla ja ajurilla oli ollut musta nauha toisessa hihassa.
Mutta minuutit vierivät. Mitä oli nyt tapahtuva? Häntä huolestutti tämä haudan hiljaisuus, jota ei häirinnyt mikään ääni tuossa isossa rakennuksessa. Hyvälle tuoksuva ilma teki hänet pyöröpäiseksi, koko tuo outo loisto, väririkkaat kankaat, joihin ei minkään naisen silmät voineet kiintyä, miellyttävä silkinhohde, valkoisten pitsien hienot silmukat, suuret kuvastimet, kaikki tuo vaikutti hermostuttavan tuskallisesti häneen aivan kuin hän olisi ollut vihollisensa kanssa kahden, joka häntä katseli tuhansin silmin.
Torninkello löi yhdeksän.
Mitä nyt tapahtuu? Tuleekohan joku nyt? Arvelivatko, että hän menee lepäämään? Mitä oli hän tekevä? Täytyihän hänen saada matkalaukkunsa. Entä matkalaatikko sitten?
Hän alkoi itkeä, hiljaa nyyhkyttäen kuten lapsi. Ensi kerran eläissään tunsi hän olevansa yksin.
Viimein peitti hän kasvonsa käsillään rukoillen Jumalata ja lujaluontoista isäänsä auttamaan ja vahvistamaan itseänsä.
Yht'äkkiä hypähti hän seisaalleen ja kuivasi silmänsä. Hän oli kuullut askeleita etehisessä.
Hetken jälkeenpäin naputti joku hänen ovelleen ja kiharatukkainen kamarineitsy astui sisään ilmoittaen, että illallinen oli valmis.
— Hyvä! vastasi Aune, ääni vähän väristen. Hän oli kääntynyt pois ja oli innokkaasti katselevinaan päällys-vaatettaan, jonka hän töin tuskin oli yltään saanut.
Mutta kamarineitsyt pysähtyi ovelle ja nyt ymmärsi Aune, että hänen tuli seurata tyttöä. Hän heitti vaatteensa tuolille, mutta pani sen hämmästyksessään hatulleen; ei ollut?hänessä rohkeutta oikaista erhetyksensä, vaan meni kiireisesti, katsomatta ylös, kamarineitsyeen huoneesta.
— Neiti on hyvä ja menee ruokasaliin, sanoi tämä… Illallinen on sinne järjestetty täksi illaksi, eikä kammioon, ettei kreivitärtä häirittäisi.
Ruokasali oli etehisen sivulla ja oli sekä isompi että vireämpi kuin huoneet, mitkä Aune oli ennen nähnyt. Iso, tamminen pöytä, raskaine sorvattuine jalkoineen, seisoi keskellä laattiata, kahden komean, suruharsolla verhotun kristallikruunun alla. Pöytä oli toisessa päässä katettu ja kaksi korkeata, kahdellatoista kynttilällä varustettua kynttiläjalkaa valaisi huoneen.
Kun Aune oli istuutunut pöytään, jätti kamarineitsyt huoneen ja hän oli yksin. Odottaessaan, mitä nyt tapahtuisi, katseli hän pelokkaasti ympärilleen.
Salin toisella päätyseinällä oli iso ruokakaappi, mustasta puusta, jossa oli hopeisia viinikannuja, kullattuja maljoja ja pokaaleja. Pitkät seinät olivat uurtojuovaisten pylväitten kautta jaetut maalattuihin kenttiin ja pylväille oli ripustettu loistavia kilpiä, ristissä olevia miekkoja ja kiiltäviä sotavarustuksia. Salin ympäri oli leveä lavitsa, joka oli punaisella vaatteella verhottu ja tämän yläpuolella oli korkea kuvilla veistetty tamminen laudoitus. Mutta Aunen silmäillessä erästä kenttä-maalausta, loi hän katseensa alas ja punehtui korviaan myöten.
Oliko mahdollista?
Oli! Tuollahan, keskellä seinää seisoi ilki-alastoin nainen! Hänen jalkainsa juurella… Jumalani… alastoin mies! Viereinen kenttä esitti niinikään alastointa naista pitkillä, hajallaan olevilla hiuksilla, pitäen joutsenta sylissään!… Häntä kauhistutti. Niin pitkälle kuin silmänsä kannattivat, näki hän alastomia miehiä ja naisia, jotka kevytmielisesti huvittelivat itsensä tahi koristelivat itseään.
Kovasti löi hänen sydämmensä vielä, kun ovi avautui ja sisään astui pitkä, laiha, vakavan näköinen palvelija, joka oli mustaan hännystakkiin puettu. Kohteliaasti kumartaen asetti hän pienen, peitetyn astian pöydälle, mutta mykkänä ja väsyneenä meni hän laattian poikki ja asettui Aunen tuolin taakse, johon hän jäi parin askeleen päähän seisomaan äänetönnä ja liikkumattomana.
Aune ei tätä ymmärtänyt. Kaikesta, mitä hän tähän asti oli nähnyt, oli tämä käsittämättömintä. Miksi seisoi hän tuolla takana? Joka hetki odotti hän, että palvelija tarjoisi hänelle jotakin ruokaa. Mutta liikkumattomana, kuin kuvapatsas, seisoi tämä hänen selkänsä takana.
Vihdoinkin astui hän askeleen sivullepäin ja sanoi äänellä, joka muistutti ravistuneen oven narinata.
— Eikö neitiä haluta eturuokaa?
Aune hypähti säikähdyksestä. Hän kävi tulipunaiseksi ja silmäili tutkivasti katettua pöytää. Mutta ei hän kuitenkaan luullut löytävänsä ruokalajia, jota palvelija tarkoitti.
— Ei, sanoi hän senvuoksi lyhyesti.
Samassa nostettiin pari pikku lautasta ja astia, minkä hän oli luullut voi-astiaksi, pois ja lämmin lautanen sekä uusi ruokalaji tuotiin sijaan. Astian kapea kansi otettiin pois, lasi viiniä tarjottiin ja palvelija asettui jälleen entiseen paikkaansa — kaikki tapahtui hyvin luonnollisesti.
Aune pelottavasti katseli vasta tuotua astiata. Siinä oli ruokalaji, jommoista hän ei koskaan ollut nähnyt ja joka hänestä oli hyvin kummallisen ja erinomaisen näköistä ja hän hämmästyi vielä enemmän. Se oli keltaista ainetta, jossa oli aivan kuin isoja, valkoisia matoja, jotka siinä kiemurtelivat, ja astian ympärille oli asetettu pieniä, pyöreitä viipaleita paistettua leipää. Ällistyneenä katseli hän tuota merkillistä ruokaa miettien, mitä se olisi ja kuinka sitä syödään, kunnes hän kokonaan hämmentyi. Näytti kuin madot olisivat ruvenneet elämään ja liikkumaan sekä kuin alastomat olennot seinällä olisivat ivaten kääntyneet häntä päin ja yksi niistä ojentanut kätensä häntä kohti. Viimein pyöri koko sali hänen edessään eikä hän tuntenut muuta kuin silmät hänen tuolinsa takana, jotka pöyristyttivät häntä.
Ponnistaen tahtonsa ojensihe hän ja tarttui kahveliin. Vahingossa sattui hänen kätensä hopeakanteen, joka vieri laattiaan, niin että humu kuului.
Samassa heittäytyi hän hillitsemättömästi itkien tuolinsa selkänojaa vastaan.
— Tahdon kotia! Viekää minä kotiin! huusi hän suonenvedontapaisesti kätkien päänsä käsiinsä.
Konemainen palvelija, joka toimessaan ei luultavasti koskaan ollut tällaista nähnyt ja joka ei tiennyt, mitä hänen tuli tehdä, jäi liikkumattomana paikalleen ja katseli häntä suuresti ällistyneenä.
Vihdoin otti hän pari askelta eteenpäin ja antaen toisen kätensä riippua alaspäin, avasi hän jälleen narisevan ovensa ja sanoi:
— Eikö neitiä haluta ruoka?
— Kotiin! Kotiin!… Isä! Isä!
Pitkin askelin meni palvelija pois ja hetken kuluttua tuli pieni naisemme lyöden kätensä yhteen hämmästyksestä.
Kun Nörrekjaerin yövahti tänä pimeänä, sateisena yönä oli kolmannen kerran käynyt suurten rehulatojen ympäri, tallien ja avonaisten kaluhuoneitten ohi, puiston lävitse ja tullut jälleen linnalle, meni hän kellariin saadakseen siellä tavallisuuden mukaan lasin lämmintä olutta, joka odotti häntä siellä uunissa, samalla puheli hän hetkisen palvelustyttöjen kanssa, jotka makasivat väen arkipäivähuoneen viereisessä huoneessa ja joista tavallisesti joku heräsi, kun hänen raskaitten saappaittensa askeleet kuuluivat ja hänen lyhtynsä valo sohtasi heitä.
Sillä koska Martti vahti oli vanha mies, jota ei ensinkään tarvinnut hävetä, oli ovi aina öisin avoinna molempain huoneitten välillä. Koska hän sen lisäksi, huolimatta hänen murinastaan ja jankuttamisestaan, oli iloinen, jonka kanssa talon palvelustytöt aina leikkiä laskivat, olivat nämät pienet illanvietot tulleet molemmille välttämättömiksi, vaikkei aina vaihdeltu niinkään ystävällisiä sanoja oven kautta.
Alku tapahtui aina sisimmäisessä huoneessa, tavallisesti kysyttiin, minkälainen sää oli, tai kuului sieltä pitkä haukotus tai myöskin unenvoittoinen kirous melun tähden. Mutta Martti, jonka omituisuutena oli puhua asioita, joita ei kukaan muu uskaltanut ja joka, etenkin naisten seurassa, käytti mitä pöyristyttävimpiä sanoja ja lauseita, taisi aina kääntää mitä viattomimman huomautuksen oman mielensä mukaan. Silloin rupesi huoneesta kuulumaan hiljaista naurua peittojen alta sen mukaan kuin kaikki tytöt heräsivät ja vanhus sai puhelun vanhoihin rattaisin.
Kun Martti tänä yönä tuli ulkoa, kuuli hän jo porstuaan kuinka huoneessa innokkaasti puheltiin ja naurettiin ja kun hän astui huoneesen, eivät tytöt huomanneetkaan hänen tuloaan, niin innostuneet olivat he.
Martti tajusi heti, että jotain erinomaista oli tapahtunut. Mutta kun tapansa oli esiintyä kuurona kunnes sai lyhtynsä sytytetyksi ja löysi olutastiansa, sekä kunnes hän mumisten ja kiroten istuutui pöydän luo, ei hän nytkään ollut mitään huomaavinaan, vaan alotti ateriansa.
Vasta kun oli odottanut pitkän ajan, huomiota kuitenkaan herättämättä, sanoi hän kuivalla äänellään, samalla kuin ruostuneella veitsellä leikkasi leipää viipaleisiin:
— Mitä kaakotusta siellä pidätte, tytöt?… Ettehän vain ole laskeneet miehistä väkeä sinne?
Sisältä kuului jälleen naurua ja kikottamista, jonka ohella kaikki tytöt — paremmin kuullakseen — yht'aikaa kääntyivät seljälleen niin, että sängyt natisivat.
— Voithan tulla katsomaan, Martti, sanoi joku heistä.
— Jaha!… Vai niin. Tottako se olikin!… Ole varuillasi, äläkä ole niin varma itsestäsi, hempukkani!… Kenties tulen, ennenkuin luuletkaan. Tosin olen vanha, mutta olen sitkeä, kuten räätäli sanoi, kun hänen leukaansa kasvoi parta.
— Oletko kuullut papin pääsiäislampaasta, jonka tänä iltana olemme tänne saaneet? kysyt vuoroonsa toinen.
— Oletko saanut lampaan, Liisa?… Varmaan saat niitä useampia, tyttöseni, jos oikein tunnen sinut. Et tavallisesti tyydy vähään.
Jälleen naurettiin peittojen alla taukoamatta ja keskustelua jatkettiin samaan suuntaan vielä vähän aikaa, kunnes sakea ja puuronen ääni virkkoi:
— Antakaa meidän nyt jo olla rauhassa! Olemmehan jo kyllin kauan kuunnelleet tuota vanhaa lörpöttäjää. Pidä, Martti, voileivästäsi huolta ja anna meidän nukkua.
— Oho! Oletko sinäkin, Leena muori, siellä? Ihmeellistä, kuinka kopea olet tänä iltana!… Varmaankaan et pitkään aikaan ole syönyt maitoruokaa. Kenties olet kadottanut lusikkasi?
Mutta tytöt olivatkin nyt toden teolla väsyneet, olivathan he valvoneet pari tuntia puhellen yksinomaan Aunesta. Nyt kääntyivät he, yksi toisensa perään ja käärivät peiton ympärilleen nukkuakseen.
— Hyvää yötä, aarteeni, sanoi yksi heistä.
— Kissa kanssasi olkoon, Martti, sanoi toinen.
Martti mumisi.
— Odottakaa vaan, odottakaa!… Kenties tulen ennemmin kuin luulettekaan ja silloin tulee toinen ääni kelloon… Mitä sanot, Lottaseni?
Mutta ei yksikään häntä enään vastannut. Pian kuului huoneesta moni-ääninen kuorsaaminen.
Vähän sen jälkeen pani Martti linkkuveitsensä kiinni, joi vielä muutaman kulauksen, pyyhki suunsa kädellään, röyhkäsi pari kertaa ja nousi vihdoin mennäkseen.
Sade oli laannut, sumukin oli osaksi hälventynyt ja pimeällä, tähdettömällä taivaalla ajeli etelätuuli raskaita harmaita pilviä. Martti työnsi aimo keppinsä kivien väliin, katseli ulkohuoneitten katolla olevata viiriä, mutisi jotakin myrskystä ja pahasta säästä sekä kääntyi alkaaksensa yöllisen kulkunsa.
Käytyään ensimmäisen kierroksensa, meni hän linnan takana olevalle pienelle kukkulalle, ja istui sinne kuusen alla olevalle mättäälle. Täällä hän Ievollisesti pisti puupiippuunsa tupakkata, sytytti sen ison karvalakkinsa suojassa ja vuoroin sitten imi piippuaan ja puheli itsekseen samalla miettiväisenä tirkistellen eteensä.
Tästä paikasta voi hän nähdä koko laajan rakennus-ryhmän aina jääkellariin ja pajaan saakka ja tänne eroitti hän heikommankin äänen. Kaksikymmentä neljä vuotta oli hän istunut tässä ja vartioinut tätä pyhyyttä. Jokaisena yönä tänä murheen aikana muistui hänen mieleensä levoton elämä, jonka mykkänä todistajana hän niin monen vuoden kuluessa oli ollut.
Mutta mitä kaikkea olikaan hän nähnyt ja kokenut täällä! Joka kerta, sitä ajatellessaan, ihmetteli hän ettei kaikki ollut pelkkää unta. Hän muisti vielä vanhan salaneuvoksen, joka häntä "aasiksi" nimitti ja joka, kun suuttui, sylki häntä kasvoihin. Niin selvään kun olisi se eilen tapahtunut, muisti hän päivän, jolloin itse kuningas seurueineen oli ollut siellä ja kuinka kuningas oli heittänyt kultarahan hänen kassiinsa heidän pois mennessään. Hän ajatteli iloisia tanssilla vietettyjä iltoja, jolloin tulisoihtuja paloi vallihautojen ympärillä ja jolloin puistossa paloi värillisiä lyhtyjä kuin itse paratiisissa. Hän muisti päivän, onnellisimman koko elämässään, jona kreivi sanoi hänelle: — Martti, tästä päivästä olet ainiaan kuuluva taloon, Sinä olet ollut uskollinen palvelija ja sinä jäät isäntäväkesi luo.
Nyt oli kaikki mennyttä! Vanha kreivi oli kuollut, samoin kreivi Maunukin, vaikka olikin kaunis, loistava ilmeinen mies. Milloinkaan ei hän unohda päivää, jolloin punainen ratsashevonen verisenä ja likaisena, satula riippuvana kuin säkki sivullaan, tuli juosten pihalle. Sitten kannettiin Maunu kreivi jälestä. Hän näki vieläkin vanhan kreivin kuolon kalpeana ja miltei pyörtymäisillään seisovan portailla. Mitkä tuskan päivät silloin seurasivatkaan ja mimmoiset olivatkaan hautajaiset! Vanhan kreivin omat peijaiset eivät olleet mitään niihin verrattuina. Se talvi-päivä oli kaiken kurjuuden alkuna. Kaikkialla oli surua ja murhetta. Mikä olikaan loppu oleva? Tosin kreivitär vielä eli, mutta kuinka kauan jaksaa hän kestää tätä kaikkea? Ja nuori kreivi sitten…?
Vanha vartija pudisti päätään ja mutisi jotakin itsekseen.
Kuinka oli kaikki päättyvä? Toteutuisiko, mitä tuo ankara pappi, joka nyt oli kuollut, oli ennustanut ja joka oli sanonut, että helvetin tuli, tulikivi, myrkky ja arseniikki oli hajottava linnan? Onkohan totta, kun sanotaan, että kreivitär on ottanut pastorin tyttären luokseen sillä lepyttääkseen Herraamme ja poistaakseen onnettomuuden. Niin, kuka sen tietää? Kenties oli sille parempi, joka onnellisesti on arkussaan; hän vapautui kumminkin kaikista murheista.
Tuossa seisoi vanha linna pimeänä ja synkkänä tornineen ja huippuineen hänen edessään. Pilvenhattarat olivat vähitellen hajaantuneet ja kuu pilkisti esiin levittäen kalpean hohteen kuparikaton ja kullatun viirin yli. Pöllö lensi linnan ympäri kamalasti huutaen ja katosi sitten puistoon.
Yht'äkkiä nousi Martti ja kuunteli. Hän oli kuullut ikkunan avautuvan.Sitten oli taas hiljaista.
— Kreivi! mutisi hän ja astui hiljalleen kukkulalla.
Tämä ääni oli herättänyt Aunenkin, joka levotonna oli heitellyt itseään sinne tänne pehmeässä vuoteessaan lepoa saamatta. Väsyneenä nukahti hän kaiketi silloin tällöin levottomasti, mutta vähinkin ääni tai melu saattoi hänet hypähtämään vuoteeltaan.
Onnettoman kohtauksen jälkeen ruokasalissa, ei hän enään voinut itseään hillitä. Eipä hän tietänyt, kuinka hän oli tullut huoneesensa ja vuoteesensa. Epäselvästi hän muisti, että vaIko-myssynen, pieni nainen oli saattanut häntä portaita ylös ja lohduttavin sanoin oli auttanut häntä riisuutuessaan; itse oli hän ollut kuin avuton lapsi ja oli värissyt vilusta niin, että hampaat suussa kalisivat. Hämärä oli myöskin muisto siitä, että kylmä käsi oli lohduttavaisesti taputtanut hänen poskeaan ja asettanut patjan hänen päänsä alle. Niinikään ymmärsi hän, että hän heti oli vaipunut raskaasen uneen, sillä kun hän hetken kuluttua avasi silmänsä, oli hän yksin, kynttilät olivat sammutetut ja ainoastaan leimuava tuli tulisijasta levitti Ievottoman, liehuvan valonsa huoneesen.
Hävyn ja tuskan tunne valtasi hänet samassa määrin, kun hän menneitä muisteli. Selvään muisti hän nyt, mitä oli tapahtunut… ja hän peitti kasvonsa käsillään, ikäänkuin häpesi hän itseään.
Hän tiesi, että kaikki oli nyt menetettyä. Huomenna kaikki linnassa, yksin halvin renkipoikakin, tietäisi, kuinka hän oli käyttäytynyt ja nauraisi hänelle. Häin oli menehtyä häpeästä!… Mutta miten olikaan moista tapahtunut? Olihan hän varmasti luottanut itseensä ja oli niin uljas ja rohkea. — — —
Samassa kuuli hän ensi kerran pöllön valittavan huudon ja hän vävähti.
Mikä se oli?
Kalpeana ja värisevänä nosti hän päänsä vuoteeltaan ja kuunteli. Samassa kuului torninkellon kumea ääni, joka ilmoitti puoliyön olevan käsillä.
Jälleen kuului huuto ja vielä kamalampana sekä lähempänä.
Äkkiä juolahti hänen mieleensä, että se oli mielenvikainen kreivi ja lamauttava pelko valtasi hänet. Vieläpä, kun huuto oli tauvonnut, maksi hän tuijottavin silmin peiton alle vetäytyneenä, tohtimatta liikuttaa itseään… Näytti siltä, kun kaikki tässä vieraassa huoneessa, jokainen nurkka, jokainen huonekalu, jokainen kirjava väri-yhdistys puhuisi synnistä ja paheesta, joka hänessä synnytti pelkoa ja inhoa. Viimein täytyi hänen sulkea silmänsä, ettei näkisi punaista, liehuvata valoa, joka valaisi koko huoneen — tuota hehkuvata, vilkkuvata valoa, joka, kuten iso, verinen silmä, tähysteli häntä… Hänet valtasi sanomaton inho. Häntä iljetti kaikki, hän itse, huoneen loisto, pehmeä vuoteensa, silkkipeitto, hienot raidit, kaikki, kaikki…
Ajatuksiaan ei hän enään kyennyt kokoomaan. Parisen kertaa puheli hän ääneen itsekseen. Viimein oli ainoastaan yksi seikka hänelle selvillä: hän tahtoi pois. Maksakoon mitä maksoi, pois hän tahtoi, täällä ei hän voinut elää. Kernaammin tahtoi hän kerjätä, vieläpä varastaakin elatuksensa, kernaammin kärsiä maailman pilkkaa ja ivaa kuin jäädä tähän helvettiin, jonka tuli kulutti häntä.
Hän nousi vuoteessaan, pyyhkäsi molemmin käsin hiukset otsaltaan ja tuijotti hämmentyneenä eteensä.
Pakenisiko heti? Hiipisi pois jo tänä yönä?… Kaikki oli nyt hiljaista hänen ympärillään. Ei ääntä kuulunut koko linnasta. Voisihan hän pukeutua nopeasti ja hiipiä käytävän kautta… tai ehkäpä ikkunankin… Sitomalla lakanat köydeksi. "Suomökeissä" hän kylläkin saisi levätä tämän yön. Ja huomenna —
Samassa kuului taasen kamala huuto hänen päänsä kohdalta.
Hän heittäytyi patjalle, jonne kätki kasvonsa. Koko ruumiinsa värisi; hän oli näkevinään mielipuolen kalpeine kasvoineen ja pitkine hiuksineen seisovan hänen edessään ja tarttuvan haritetuin sormin hänen kurkkuunsa…
Mutta hiljaa!
Tuliko siellä kukaan? Varmaan kuuli hän oven aukeavan. Ei hän saattanut erehtyä… Oikein! seisoihan ovella valkea haamu tirkistäen häntä!
Hän hypähti vuoteeltaan ja tahtoi huutaa, mutta tuska lamautti hänen kielensä.
Samassa tunsi hän haamun. Sisälle astui nimittäin tuttu, pieni, kääpiömäinen nainen yömyssyssä ja kynttilä kädessä.
— Älkää säikähtykö, neitiseni, sanoi hän. Tahdoin vain tiedustaa, miten voitte. Voi, Jumalani! — miltä näytätte? Onhan teissä kova kuume, lapseni! Menkää levolle!… Kaikin mokomin menkää levolle!…
Mutta ennenkuin hän oli lausunut viimeiset sanat, vaipui Aune tuiki väsyneenä takaisin vuoteelle ja ennen kuin hän ehti laskea kynttilän yöpöydälle sekä nojautua vuoteen yli, oli sairas jo vaipunut raskaasen uneen.
Toisella sivulla hän makasi, huoneesen käännettynä — jalat oli hän vetänyt allensa ja kädet olivat hervottomina leuan alla. Valo kynttilästä levisi, häntä herättämättä valkoiselle otsalleen, silmään pistäville kulmakarvoilleen, joille silmäluomilleen pitkine silmäkarvoineen ja hänen punaisille huulilleen. Suuret ruskeat hiuksensa valuivat hänen hartioilleen; maatessaan tuossa, karkeassa, kotikutoisessa paidassaan, joka hänen houreissa ollessaan oli aukeentunut ja valunut pyöreille harteilleen, muistutti hän nuorta naaras-leijonata, joka taistelussa on maahan vaipunut ja uneksii verestä ja kostosta. Kasvonsa punottivat ja huulet olivat raollaan niin, että saattoi nähdä valkeat hampaansa. Henki oli nopea ja raskas, miltei koriseva, silloin tällöin puistutti hänen ruumistaan.
Vanha nainen pani kätensä valkoisen yöpukunsa ympärille ja puisti sääliväisesti myssyllä koristettua päätään:
— Lapsi raukka!
Nörrekjaer oli puuttoman vuorenharjun pohjoisen rinteen alapuolella, Linnan akkunasta oli aava näkö ala elottoman erämaan yli, jossa ei koskaan näkynyt elävätä olentoa, ei lintuakaan. Kevyt, sinertävä auer peitti kesät, talvet sen sisimmän osan ja auringon paistaessa voipi eroittaa milloin vaaleampien, milloin tummempien kuvien epäselvät piirteet, jotka kuvat ikäänkuin leijailivat tai purjehtivat autereen yläpuolella. Oliko tuo kangastusta vai oliko soitten takana kirkkoja ja vuorenhuippuja, joita aurinko valaisi, siitä ei koskaan tultu täysin vakuutetuksi, niin epäselvästi kuvastui kaikki sumuisessa ilmassa.
Linnan edessä, soitten puolisella sivulla, oli pieni, vähäpätöinen puisto, jonka puut länsituuli oli katkaissut aivan kuin ne olisivat saksilla olleet leikatut. Tämän takana, matalampien rakennusten ympäröimänä — konttori ja talousrakennuksia — oli avara linnanpiha, josta taru kertoi, että muutamina vuosina veripisaroita tiukkui muurissa olevien kivien välistä. Linnanpihan takana oli kokonainen labyrintti talleja, latoja ja meijerirakennuksia. Itse linna oli mahdottoman iso, punaisista neliskulmaisista kivistä rakennettu, myöhemmin oli siihen kiinnitetty hiekkakivi-ornamentteja. Linnan huomattavimpia koristuksia, kullattua huippua lukuunottamatta, oli leveät kiviportaat, mitkä etehisestä johtivat linnanpihalle.
Näillä portailla tapaamme Aunen eräänä iltapäivänä. Kolmas päivä oli jo loppumaisillaan hänen tulopäivästään. Yksinkertaiseen, mustaan pukuun, hattu päässä, oli hän puettu, mutta oli viehättävän näköinen, päivän valo häikäisi hänen silmiään niin, että hän pysähtyi hetkeksi ylimmäiselle portaalle katsellen samalla pelokkaana ympärilleen. Varovaisesti, pää alas vaipuneena, astui hän portaita alas katsomatta oikealle tai vasemmalle, — jossa kenties kaksi punatukkaista palvelijata tai jokunen kirjuri uteliaana katseli häntä pesutuvan tai konttorin ikkunasta — meni sitten nopein askelin pihan poikki portista ulos, jonka holvissa hänen askeleensa kajahtelivat.
Hän oli hyvin kalpea. Ensimmäisen kerran kävi hän nyt ulkona sairastettuaan ankarata kuumetta puolitoista vuorokautta. Vasta tänäpänä oli hän esitetty kreivittärelle, joka oli ystävällisesti ottanut hänet vastaan ja kysellyt hänen vointiaan. Viimeksi oli hän vielä taputtanut poskellekin ja kehoittanut häntä hoitamaan terveyttään hyvin sekä joka päivä kävelemään ulko-ilmassa niin, että ruusut jälleen nousisivat hänen poskilleen.
Aune teki heti kehoituksen mukaan ja käveli nyt sillan yli sekä sitten pitkän poppelikujan kautta, mikä käytävä oli kokonaan peittynyt punaisilla ja keltaisilla lehdillä, joita kolme päivää kestänyt myrsky oli sinne heitellyt.
Aikomuksensa oli etsiä korkeata vuorta, jonka piti oleman jossakin läheisyydessä; hän oli kuullut, että sen huipulta näkee hänen kotiseutunsa kirkon ja myllyn. Niinikään oli hän kuullut, että kotiseudun talonpojat, käydessään kaupungissa tai sieltä kotiin, kulkivat aina vuoren ohitse, luultavasti toivoi hän nyt tapaavansa jonkun, jonka mukana olisi voinut lähettää tervehdyksen ystävilleen ja pyytää päästä heidän luokseen suojaan kunnes ehtisi saamaan paremman toimen.
Vakava päätöksensä oli, jättää tämä paikka ja — mitä pikemmin, sitä parempi. Hän tunsi, ettei hän parantuisi ennen kuin nuo muurit ovat kaukana, nuo muurit, joiden sisäpuolella hän oli viettänyt kauhean yön, mikä vieläkin kummitteli hänessä.
Kaikki olivat kuitenkin hänen sairautensa jälkeen olleet hyvin ystävällisiä ja auttavaisia häntä kohtaan. Eipä kiharatukkaisen kamarineitsyeenkään huulet enään ivallisesti hymyilleet; pieni, valkeamyssyinen nainen — neiti Leidersdorff, kuten häntä nimitettiin — ei ollut poistunut hänen vuoteeltaan tuskin ensinkään, vaan oli hoitanut ja vaalinut häntä kuin äiti. Mutta tämä kaikki teki hänen siellä olonsa sietämättömäksi. Hänestä oli väärin ja petollista vastaan ottaa niiden henkilöiden suosiota, joiden tähden hänen isänsä oli niin paljon kärsinyt ja kenties joutunut ennen aikaiseen hautaan. Tämä osaa-ottavainen sääliväisyys, jonka hän jokaisen silmissä näki, heidän avuliaisuutensa ja anteeksi-antavaisuutensa, kiusasi ja nöyryytti häntä. Kun kreivitär aamupuolella taputti häntä poskelle, ja kutsui häntä "rakkaaksi lapsekseen", oli kuin tulivirta olisi kulkenut hänen suonissaan ja hänen rintansa puristui kokoon niin, että hän vielä kauan jälkeenpäin tunsi kalvavan tuskan rinnassaan.
Kuitenkin tunsi hän — tässä kulkiessaan, raittiista ilmasta elähtyneenä — ylpeyttä siitä, että hän puhuessaan kreivittären kanssa, oli ollut järkähtämätön, ei ollut kutsunut häntä "hänen armokseen" eikä suudellut häntä kädelle. Monta sanaa ei hän ollut sanonut; hän oli väsynyt ja uupunut, huoneen loisto, isot kuvastimet, joissa hän kaikkialla näki kuvansa, kreivittären kahiseva puku, hänen kummallinen ääntämisensä ja hänen puvussaan oleva hieno tuoksu oli kokonaan saanut hänet valtaansa. Koko ajan oli hän tuntenut, ettei kaikki tämä koskenut häntä vähintäkään, sillä aikoihan hän muuttaa, koko ajan oli hän ajatellut kuinka hän, saatuaan vanhoilta ystäviltään avun ja turvan lupauksen, suoraan ja rehellisesti voisi sanoa kreivittärelle millaisten asian-haarojen vaikutuksesta hän oli tänne tullut, sekä pyytää tätä vapauttamaan häntä toimesta, jommoista hän ei ollut halunnut ja jota hän ei kyennyt täyttämään.
Nyt oli hän pitkän lehtokäytävän päässä ja tuli maantielle. Täältä aikoi hän mennä kaitaiselle polulle, joka kulki ylöspäin vuorten välitse, ja jonka neiti oli hänelle neuvonut; samassa huomasi hän vanhanpuoleisen vaimon, joka istui tienvieressä paimentaen vuohta. Varmuuden vuoksi kysyi hän vaimolta, johtiko tämä tie Vejrhöjniin.
Vastaamatta mitäkään, käänsi vaimo äkkiä, aivan kuin häntä olisi jossakin pahassa työssä yllätetty, tulipunaiset kasvonsa, muodottoman paksuine ja ajettuneine alihuulineen, häntä päin. Sitten poimi hän salaman nopeudella muutamia ympärillään olevia pikkukaluja taskuunsa, nosti hameen lievettään sitoakseen jalka-siteensä, pani molemmin käsin pienen, ryppyisen myssyn päähänsä ja tuli vihdoinkin nelin ryömin ojasta, jonka jälkeen hän läheni hitaasti, toinen käsi silmillä ja kummallisesti irvistäen.
Puolitiehen tultuaan pysähtyi hän ja alkoi nauraa samalla kurttuisen kätensä alta töllistäen Aunea pienillä, ilkeillä silmillään.
Aune käsitti nyt, ettei vaimo ollut täydessä järjessään, mutta kotonaan tuolla köyhässä kylässä oli hän usein nähnyt samallaisia henkilöitä eikä hän peljästynyt. Hän aikoikin poistua tietänsä, kun samassa pitkä, tummanverinen, kaunis talonpoikaisvaimo tuli käyden sukanneula kädessä ja tiedusteli, mistä kysymys oli.
Aune toisti kysymyksensä ja kun vastasaapunut vaimo oli varovaisesti työntänyt toisen syrjään, ilmoitti hän tien. Mutta kun Aune aikoi mennä, sanoi vaimo:
— Saanko luvan kysyä, ettekö ole neiti Thor… Thorbjörsen?
— Olen.
— Neiti on siis jälleen terve. Olihan tauti kuitenkin vaarallista laatua, kertomusten mukaan. Niin, niin — siten käy monelle linnassa. Ja luonnollista onkin, että tulee pyöröpäiseksi ensi kerralla, kun joutuu ylhäisten pariin — kunnes on siihen tottunut.
Aune kävi tulipunaiseksi.
— Tämä tie johtaa siis Vejrhöjniin? kysyi hän äkisti.
— Aivan niin. Käykää polkua suoraan poikkeamatta oikealle tai vasemmalle, silloin ette voi eksyä, vaan tulette suoraan Vejrhöjniin.
Aune kiitti ilmoituksesta ja kiirehti pois, vastustamaton ikävöiminen nähdä kotia, jossa ajatuksensa joka hetki olivat, kiirehti hänen askeleitaan. Pian olikin hän jo kaukana eivätkä molempien vaimojen tähystävät silmät häntä enään nähneet.
Silmänkannon matkan oli maa, tällä puolen soita, isoa, ei aivan korkeata vuorimaata, jota korkea ja matala ruoho peitti, paikoittain oli tuulen runtelemia pensaita, joiden välitse siellä täällä pistäytyi pieniä mustia kanervatupsuja esiin. Syvällä laaksossa, jonne länsituulen hävittävä valta ei ulottunut, oli pieniä metsikköjä kivisten vainioiden ja niittyjen välissä. Kiertelipä siellä vuoren juurella pieniä purojakin, jotka päättyivät isoihin soihin.
Aunen kulkema polku johti juuri tällaiseen leveään, metsäiseen syvyyteen. Kun hän yht'äkkiä näki tuon kirjavista lehdistä muodostuneen monivärisen meren lainehtivan jalkainsa juuressa, tunsi hän niin valtavan ilon, riemuitsevan vapauden tunteen, että hän samalla rupesi juoksemaan niin nopeaan kuin taisi, rinnettä alas metsään, eikä pysähtynyt ennen kuin hän oli kokonaan metsän ympäröimänä niin, ettei hän muuta kuullut kuin lehtien suhinaa päänsä yläpuolella.
Voi, kuinka ihanaa! Hän ei mielestään koskaan ollut nähnyt niin vihantaa. Mitkä jättiläispuut! Mikä oivallinen lehväkaarres! Mikä väririkkaus!… Heti muistui hänelle mieleen kotiseudun metsä ja heidän köyhä puutarhansa, jonka puut eivät koskaan kasvaneet korkeammiksi kuin että isä, hänen pienenä ollessa, saattoi nostaa hänet niiden latvaan asti. Ei hän laannut ihmettelemästä. Hänestä tuntui, kun olisi hän yht'äkkiä astunut satumaailmaan, lumottuun metsään, ja hän astui hitaasti ja hartaana tietä eteenpäin ja hymyili ihastuksissaan.
Ah, nuo värit! Mikä pehmeä sammal ja tuoksu! Selville ei hän saanut, mistä tämä tuoksu muistutti häntä!… Aivan hänen päänsä päällä viserteli pieni, yksinäinen lintu, ei hänen silmänsä keksineet iloista laulajata, mutta hän kuuli, kuinka se muuttelihe oksalta oksalle ja leikillisesti huusi: katso tänne! katso tänne!… Kauempana kuului metsäkyyhkysen yksitoikkoinen kuherrus. Ja kun hän tarkkaan kuunteli, erottu hän syvällä metsässä olevan lähteen porinan. Silmänsä vettyivät. Ei hän tietänyt, kuinka laitansa oikeastaan oli, mutta hän tunsi itsensä vapaaksi, hän hengitti kevyesti aivan kuin kaikki, mikä häntä rasitti, äkkiä olisi hävinnyt. Viimein tunsi hän halun laulaa, hän tahtoi antaa tuuteillensa vapauden. Kun aurinko, joka kauan oli taistellut pilvien kanssa, voittorikkaana vihdoin näyttäytyi ja valaisi kullanhohtavat lehdet, ei hän voinut kauemmin hillitä itseään, vaan täydestä sydämmestä virtasi nyt kirkkaita, riemuitsevia liverryksiä väririkasta lehväkaarrosta kohti.
Äkkiä taukosi hän, pelokkaasti katsellen ympärilleen. Kenties kuuli joku häntä? Mutta sitten nauroi hän arkuudelleen. Lintu oli lentänyt matkaansa ja surullisena etsi hän sitä.
Hän säpsähti ja kalpeni. Metsikössä, lähellä häntä, näki hän naarashirven, joka korvat pystyssä ja tuijottavin silmin katseli häntä. Aune ei koskaan ollut nähnyt tällaista metsäotusta ja seisoi siinä ihastuksissaan. Hän ei paikaltaan liikahtanut ja hetken seisoivat molemmat toisiaan katsellen. Hirvi räpytti pari kertaa hienoja korviaan ja kurotti viimein kaulansakin eteenpäin. Mutta, aivan kuin oma liikkeensä olisi sitä säikäyttänyt, kääntyi se äkkiä ja juoksi pitkin loikkauksin metsikköön. — Seis! huudahti Aune ojennetuin käsin. Poskensa punottivat jälleen ja silmänsä loistivat. — Seis! seis! toisti hän kun viimeinen ratina kuului etäällä. Kaikki oli hiljaista; ainoastaan keltainen, kuihtunut lehti putosi hänen jalkainsa juureen.
Tie johti yhä alaspäin, kunnes se tuli pienelle sillalle, joka oli muodostettu muutamista puun-kannoista, joita savi- ja puunkuori-kerros peitti. Pieni soriseva puro kierteli sen alatse. Tästä tie vähitellen yleni mutkissa kulkien jyrkkää mäkeä, josta isot puunjuuret suonenvedontapaisesti vääntelivät itseään ilmaan.
Metsä loppui äkkiä matalan patolaakson jyrkänteellä. Tiekin haaraantui kahdelle suunnalle. Leveämpi haara johti laakson reunoja myöten kukkuloitten väliin. Toinen taasen kulkihe katajien ja orjantappurain välitse laakson pohjalle ja nousi jälleen jyrkästi laakson toisella puolella.
Aune seisoi hetkisen neuvotonna ja katseli ympärilleen. Kumpaako tietä tuli hänen kulkea? Silloin huomasi hän sauhua nousevan etäämpänä pienestä, yksinäisestä tuvasta, joka oli lähellä leveämpätä tietä, puoleksi synkän kuusikon kätkössä. Vähän aikaa mietittyään päätti hän mennä sinne hankkimaan tietoja tiestä.
Jo ulkopuolelle kuulut ääniä sisältä. Ovi porstuaan oli auki ja iso kissa hyppäsi alas sekä hiipi ulos, kun Aune avasi portin. Seudun yksinäisyys ja surunvoittoisuus oli vähän lannistanut hänen mieltään, mutta hän rohkaisi itseään ja kolkutti ovelle.
Vastausta ei kuulunut, mutta puhe taukosi ja hän kuuli koiran hiljalleen murisevan.
Tupa oli matala, puolipimeä ja sen valkoiseksi kalkituille seinille levittivät ulkopuolella olevat kuuset vihertävän homeen. Perimmäisen seinän luona olevalla maalaamattomalla puusohvalla istui ijäkäs mies; seinässä, sohvan yläpuolella oli pieni, pyöreä ikkuna. Hän istui, käsivarret vanhalla saranapöydällä, tukien päätään käsillään samalla kun hän pienillä, aivan kuin puolisokean myyrän silmillä katseli ylös.
Matalalla olkituolilla pöydän toisessa päässä istui pieni, tanakka vaimo kartaten villoja. Vastapäätä häntä pöydän toisessa päässä istui, kasvot oveen käännettyinä, nuori parraton ja pisaminen mies, puettuna harmaasen takkiin, pitkävartisiin saappaisiin ja pehmeään huopahattuun. Hänen edessään pöydällä oli puukannella varustettu kivituoppi ja hänen takanaan uunin nojassa seisoi pyssy, uunin edessä makaava ruskeankirjava koira ojensi unisena päätään tulijata kohti.
Aune ei voinut olla suurempata huomiota kiinnittämättä nuoreen mieheen sentähden, että tämä, sillä aikaa kun toiset ihmetellen ja kysyväisesti häntä tähystelivät, heti hänen astuessa sisään kumartui pöydän yli, johon hän kynnellään piirteli. Tuntui aivan kuin nuorukainen olisi punastunut, kun hänet tavattiin tällaisessa paikassa ja seurassa.
— Ken olette? kuului akan vähemmän ystävällinen kysymys, kun Aune epävarmalla äänellä oli ilmoittanut asiansa. Hän oli pannut kartat helmaansa ja istui, katsellen Aunea epäilevin silmin.
Aune sanoi tulleensa linnasta sekä että hän oli kreivittären uusi hoitajatar.
— Va-i ni-in, sanoi akka pitkäveteisesti ja samassa katsoivat sekä hän että mies metsästäjän puoleen ikäänkuin kysyäkseen, oliko tämä mahdollista.
Mutta tämä ei katsonut ylöskään, oli kuin ei olisi mitään kuullutkaan.
— Mitä teette Vejrhöjnissä, jos saa kysyä? sanoi akka jälleen.
Aune aikoi juuri vastata, kun ääni hänen takanaan virkkoi:
— Ei siellä ole mitään hoidettavaa!
Kun Aune kääntyi, näki hän pienten ikkunain alla olevalla lavitsalla olennon, jota ei ollut ennen huomannut. Nuori, mustatukkainen tyttö siinä istui, kaulansa oli pitkä ja paljas, yllään oli hänellä tumma puku, jossa ei näkynyt ainoatakaan nauhaa tai muuta koristusta. Hän istui etu-nojossa, kädet polvien väliin puristuneina ja katseli pistävin, mustin silmin Aunea, jota näiden tutkiva ja viekas silmäys milt'ei pelotti.
Hän tuli oikein "alle päin, pahoille mielin", nähdessään näiden ihmisten kummallisen muodon ja käytöksen. Kun he vielä pitkän ajan olivat vaiti ja ainoastaan tähystelivät häntä vihamielisin ja epäilevin katsein, rohkaisi hän mieltänsä ja kääntyi nuoren miehen puoleen pyytäen häntä neuvomaan hänelle tien.
Nuorukainen kohotti vihdoinkin päänsä ja katseli häntä arasti ja epävarmasti.
— Minäkö? sanoi hän.
Raikuva nauru syntyi.
Mutta kun nuorukainen kaikessa hiljaisuudessa oli häntä katsellut, nousi hän. Heitettyään pyssynsä olalleen, asetettuaan hattunsa suoraan ja huudettuaan koiraansa, joka unisena kömpi makuultaan, pyysi hän Aunea seuraamaan itseään. Hänellä oli sama tie kuljettavana — hän sanoi.
Aune ei ymmärtänyt, mikä oli syynä tuohon äkkinäiseen iloon, päätään pyörrytti ja hän tointui vasta ehdittyään kappalen matkaa tuvasta. Hän oli ihan kalpeana suuttumuksesta ja koetti pidättää kyyneleitään. Mitä kaikki merkitsi? Miksi nauroivat he hänelle? Mitähän väkeä siellä oikeastaan asui?
Metsästäjä, joka huomasi hänen liikutuksensa, katseli vaan muutaman kerran häntä sivulta päin, mutta ei puhunut mitään. Kauan kulkivat he näin kummallakin puolella leveätä tietä, joka johti kunnaitten väliin.
Aune oli viimein aivan kuin poissa suunniltaan ja toivoi vain, että voisi juosta tiehensä. Häntä harmitti oma arkuutensa ja avuttomuutensa. Kuinka olikaan hän niin typerä, että pyysi itselleen seuraa? Mitä kauemmaksi he tulivat, mitä enemmän tie mutkisteli johtaen pimeitten kanervamäkien väliin, jotka viimein estivät heitä näkemästä mitään, sitä enemmän levottomaksi ja pelokkaaksi hän tunsi itsensä ollessaan yksinään ventovieraan ihmisen kanssa, johonka hän ei voinut luottamusta tuntea. Nuorukainen käveli hitaasti, heinänkorsi suussa ja katseli maahan aivan kuin olisi syvissä mietteissä ollut. Hänen olennossaan oli jotakin salaperäistä ja kun hän silloin tällöin katsahti Auneen, huomasi tämä kummallisesti urkkivan katseen, mikä peloitti häntä.
Vihdoin täytyi hänen kuitenkin sanoen jotakin ja lausui sentähden:
— Kenties olette Nörrekjaerin metsänvartija?
— Niin olen.
Puhe loppui.
Tuskissaan rupesi Aune miettimään, mitenkä pääsisi eroon hänestä.
Viimein kysyi hän:
— Onko matka pitkäkin vielä?
— Eikä.
Jälleen päättyi puhelu.
Näyttipä lopulta, kuu ei tytön läsnäolo olisi metsästäjätä miellyttänyt.
Viimein rupesi hänkin puhumaan; katsomatta Auneen ja nykäisten heinänkorren maasta, sanoi hän:
— Olettehan neiti Thorbjörnsen?
— Olen.
— Tulittehan tänne muutama päivä sitten?
— Niin tulin.
— Tuntuu aivan, kun olisin kuullut asiasta puhuttavan.
Yht'äkkiä kääntyi hän ja katseli tyttöä ensi kerran kasvoihin lausuen:
— Olettehan ollut sairaana? muistan kuulleeni, että sairastuitte heti linnaan tultuanne.
Aune puri huuliaan. Tiesikö hänkin sen? Ehdottomasti joudutti hän askeleitaan ikäänkuin santa olisi alkanut polttaa hänen jalkojaan.
Metsästäjä katsahti häneen jälleen muutamia kertoja sivulta päin ja Aune huomasi, että hän säpsähti ja katseli häntä suuremmalla tarkkuudella.
Vähän sen jälkeen alkoi hän lempeällä äänellä puhumaan Aunen isästä, jota hän ei ollut tuntenut, mutta josta oli kuullut paljon puhuttavan. Hän oli kuullut, että vainaja oli ollut merkillinen mies ja että mielipiteensä olivat kummalliset, mielellään olisi hän tahtonut tuntea vanhusta.
Aunen huomio kiintyi enemmän häneen. Tarkoittiko hän tosiaan, mitä puhui? Vai oliko tässä ivaa?
Vakavana hän katseli nuorukaista tämän puhuessa, mutta ivan tai pilkan ilmausta ei ollut hänen kasvoissaan. Silmänräpäyksessä pyöri sekanaisia ajatuksia hänen päässään ja sydämmensä alkoi kiivaammin sykkiä. Kenties ei hänen isänsä vaikutus ollut aivan mitätön ollut? Oliko se kenties täälläkin hedelmätä kantanut?
Samalla osaa-ottavaisella äänellä metsästäjä kysekseli hänen omista olo-suhteistaan, oliko hänellä sukulaisia ja kuinka hän oikeastaan oli joutunut linnaan. Vaikkakin Aune, omien ajatustensa tähden, vastasi hajamielisesti ja harvoilla sanoilla, mieltyi metsästäjä yhä enemmän häneen. Häntä ihmetytti, ettei Aune koskaan ennen ollut käynyt Nörrekjaerissä ja harvoin ulkopuolella synnyinseutuaan. Hän nauroi miltei ääneen, kun Aune, hänen kysyessään, mitä hän pitkinä kesäpäivinä oli tehnyt, vastasi hoitaneensa taloutta ja väli-aikoina poimineensa marjoja lähellä olevissa metsiköissä.
Taukoamatta silmäili hän Aunea ja pelosta, että puhe jälleen loppuisi, rupesi hän kertomaan yhtä ja toista paikkakunnasta linnan tienoolla, siellä olevista jäniksistä ja viimeisestä suuresta metsäpalosta, jonka kauan kestänyt sade vasta oli onnistunut oikein sammuttaa.
Mutta Aunen rinta työskenteli hurjasti. Hän ajatteli, olisiko soveliasta pyytää tätä vierasta auttamaan häntä linnasta. Olihan hän hyvä ja rehellinen mies. Varmaankin kuljeskeli hän paljonkin ympäri teillä ja poluilla, kenties tunsi hän muutamia talonpoikiakin hänen kotitienoillaan. Pyytäisikö häntä puhuttelemaan jotakuta heistä tai jättämään kirjeen, tai…?
Äkkiä seisahtui metsästäjä ja kääntyi Aunea kohti. Ihmeteltävän kaunis hymy hänen kasvoissaan, mitkä tästä saivat aivan toisen muodon ja hän sanoi:
— Miksikä neiti välttämättömästi haluaa tulla Vejrhöjniin?
Aune tuli hämilleen ja katsahti maahan, ei hän itse tietänyt oliko se hymyn vaiko odottamattoman kysymyksen tähden.
— Saanko koettaa arvata? kysyi hän hiljaan, kun Aune vastauksen sijaan alkoi vääntää korkoaan maahan.
Hän nyykäytti tietämättänsä.
— Senvuoksi, että neiti tietää Vejrhöjnin kukkulalta näkevän kotinsa… Eikö niin?
Aune yhä katseli jalkojaan. Sitten katseli hän puolen pelokkaana metsästäjätä samalla jatkaen kulkuaan.
Muuta vastausta ei tullut. Mutta hän käsitti vastauksen hyvin. Hän puristi huuliaan yhteen ja vähän aikaa kävivät he vaieten toistensa sivulla.
— Tahdotteko sanoa minulle, eikö teillä ole hyvä oltava tuolla ylhäällä… linnassa? virkkoi hän viimein. Te ette viihdy siellä… Eikö totta?
Mutta Aune ei kyennyt vastaamaan. Häntä kummastutti omituinen värinä äänessä, kun metsästäjä puhui. Oliko mahdollista? Olikohan tämä todellakin…?
Kun ei hän mitään vastannut, jätti metsästäjäkin tämän aineen ja alkoi jälleen puhua metsänpalosta.
Tie päättyi nyt vähäiseen, korkealla olevaan laaksoon, jonka sivulla olevaan suureen kiveen Aunen huomio kiintyi. Tästä loi hän silmänsä jyrkkään rinteesen ja hän näki edessään jättiläis-keilan, jonka huipulla oli topograafillisella merkillä varustettu kiviroukkio. Hän arvasi nyt olevansa Vejrhöjnillä.
— Tästä tulee meidän astua ylös, sanoi metsästäjä heidän astuttuaan vuorelle. Samassa astui hän pari askelta edelle ja sanoi ystävällisesti:
— Antakaa minun auttaa teitä!
— Mikä kummallinen ihminen! ajatteli Aune, joka oli tottunut vuorivuohen tavoin kapuamaan jyrkimpiä vuoria. Kuitenkin tarttui hän ojennettuun käteen ja olipa varsin miellyttäväistä tulla näin talutetuksi liukasta rinnettä ylös. Metsästäjä oli vahva ja Aune punehtui huomatessaan tämän. Ennenkuin vuoren huipulle tulivat, pysähtyi nuorukainen äkisti ja sanoi omituisella hymyllään:
— Sulkekaa silmänne, neiti!
Aunea rupesi vähän pelottamaan ja hän mietti oliko sopivaista. Kuitenkin seurasi hän annettua kehoitusta, ja sitten kuten sokea, loppumatkan roukkiolle. Mutta kun hän täällä avasi silmänsä, löi hän ihastuksella kätensä yhteen.
Alhaalla, vuoren juurella olivat laajat suot kuni kuollut ja jähmettynyt meri. Synkkänä ja kammoksuttavana, ilman elonmerkkiä, oli tuo musta pinta puuttomain vuorten välissä. Lähellä Vejrhöjniä lenteli pari hyyppää uskaltamatta etääntyä kivenheiton päähänkään vuoresta, ne lentelivät kanervikon yläpuolella edes ja takaisin aivan kuin hermostuttavalla huudollaan olisivat tahtoneet herättää aution seudun eloon. Niiden levottomat äänet tekivät hiljaisuuden huomattavammaksi ja jylhyyden vielä kauheammaksi. Oli aivan kuin paha henki olisi liikkunut luoksepääsemättömien soitten yli, joiden myrkyllisissä kaasuissa kangastukset rakensivat aavelinnojaan.
Korkeasta paikastaan saattoi Aune aaltoilevan sumun lävitse, jonka aurinko jo oli punertavaksi värittänyt, nähdä vastaiselle puolelle. Ja pohjoisessa, kun hän katseensa sinne loi, huomasi hän vanhastaan tutun, pienen kirkon kaukana vuorten välissä. Mutta täältä katsottuna näytti se omituisen vieraalta. Siinä oli jotakin kylmää ja kolkkoa. Kun hän nyt silmäili tuota suurta, höyryävää suo-aukkoa, noita auringon valossa kullalle hohtavia kukkuloita, pitkine, mustine marjoineen, tuntui kun olisi hän tirkistellyt jotakin outoa ja kuollutta.
— Kuinka ihmeellistä! huudahti hän ehdottomasti ja pani hartaudella kätensä ristiin.
— Mutta mikä tuolla on? kysyi hän äkisti osoittaen tummaa kohtaa pohjoisessa, jossa pyöreä kunnas kohosi suosta aivan kuin myyränmätäs.
Metsästäjä, joka koko ajan oli seisonut kappalen matkan päässä ja huomannut pienimmänkin ihastuksen, ihmettelemisen ja kauhunkin ilmauksen hänen kasvoissaan, alkoi nyt kertoa. Siellä näkyi vanha linnamäki, jossa vanhin Nörrekjaer satoja vuosia sitten oli ollut, siinä oli ollut kaksikymmentäkaksi tornia sekä paksut ja lujat muurit. Vanhan tarun mukaan oli siinä sataviisikymmentä huonetta sekä sitä paitsi viisi vankiluolaa ja yksi käärmeenkuoppa, mutta koko komeuden oli tuli hävittänyt talonpoikaiskapinan aikana, jolloin myöskin linnanherra kaikkine palvelijoineen oli surmansa saanut.
Aune kuunteli kertomusta tarkasti, mutta äkkiä hän taasen virkkoi:
— Mikä huone näkyy tuolla kaukana?
Siellä näkyikin, miltei vuoreen kaivettuna, pieni sveitsiläinen maja suippuisella olkikatolla, ja oven yläpuolelta riippui suuri kivääri.
— Metsästyskoju se on, vastasi hän. Näettekö kojun takana olevan suon?… Syksyisin on siellä paljo sorsia ja silloin oleskelee kreivi siellä yöt päivät metsästääkseen.
— Kreivi? kysyi Aune katsoen kysyvästi häneen. — Nuori kreivikö?
— Niin, sanoi hän tirkistellen Aunea paremmin häntä nähdäkseen.
— Niin, mutta… onhan hän… eikö hän ole?…
— Tarkoitatteko… eikö hän ote vähäjärkinen, eikö niin? Kenties olette kuulleet, että 'hän on koiraa vailla?… Enkö ole oikeassa? tiedusteli hän hymyillen kummallisesti. — Mutta voipi kai hän senvuoksi sorsia ampua? — Eikä hän itse asiassa niin paljon ammukkaan, lisäsi hän hieman nauraen.
— Ah, minä luulin… — mutta hän ei lausettaan jatkanut, vaan vaipui ajatuksiinsa katse kiitäen soitten yli.