Oli kuin ei hän olisi voinut irroittua tästä ihmeellisestä näystä.Viimein alkoivat he kuitenkin astua rinnettä alas.
Vielä kerran, ennenkuin hän jätti paikan, tahtoi hän katsella suuren suurta kiveä, joka oli siinä kuin kallio kanervikon keskellä. Hän oli nyt aivan ujostelematon ja käveli kiven ympäri ihmetellen, että tuollainen jättiläinen oli eksynyt niin korkealle.
Kuitenkin huomasi hän nyt, että metsästäjä vastasi häntä enemmän harvasanaisesti ja hajamielisesti sekä että hän ylimalkaan oli tullut varovaisemmaksi, kuten umpimieliset ihmiset ainakin, kun he mielestään ovat olleet liian avosydämmiset ja puheliaat. Näyttipä, kuin aikoisi hän jättää Aunen nyt, sillä hän heitti pyssynsä olalleen ja katseli koiraansa, joka koko ajan oli uskollisesti häntä seurannut.
Aune kiitti häntä ystävällisyydestään ja pian olivat kumpikin tahollaan näkymättömissä.
Mutta pienen laakson loppupäässä kääntyi Aune vielä kerran ja katseli kiviroukkiota. Häntä kummastutti, ettei vanhan kodin ja kaikkien rakkaitten paikkojen näkeminen häneen syvemmin vaikuttanut. Hän soimasi itseään, sillä hän pelkäsi, että vieraan metsästäjän läsnäolo oli liian paljon kiinnittänyt hänen huomiotaan puoleensa. Hän ei ollut tottunut seurustelemaan nuorten miesten kanssa ja tässä hitaasti kulkiessaan polkua, mikä johti linnaan, tuli hän yhä levottomammaksi, kenties oli hän käyttäytynyt sopimattomasti, kun hän niin avomielisesti oli puhellut sekä kävellyt nuoren miehen kanssa, jota ei ensinkään tuntenut.
Kun hän meni yksinäisen tuvan ohitse, kuuli hän oven hiljalleen aukeavan; kun hän kääntyi, huomasi hän nuoren tytön, joka katseli häntä terävin, vihasin silmäyksin niin, että häntä kauhistutti. Tietämättänsä kiiruhti hän askeleitaan, mutta oli kuin tuo katse olisi häntä yhä seurannut, eikä hän ollut hyvillä mielin ennen, kuin hän näki sini-taivaan vapaana ylitsensä sekä eroitti Nörrekjaerin huiput vuorenharjanteen yli.
Linnassa tuli jo etehisessä neiti Leidersdorff häntä vastaan; hän oli ollut hyvin levoton, kun Aune niin kauan oli viipynyt ja kertoi, että kreivitär jo kaksi kertaa oli kysynyt häntä. Aunen piti — lisäsi hän — tänäpänä ensi kerran syömän kreivittären seurassa kammiossa. Hänen täytyi siis mennä heti huoneisiinsa pukeutumaan ja huolellisesti täytyi hänen se tehdä, sillä kreivitär näki mielellään, että pöydässä oltiin hyvin puetut.
Ruoka-aikana tuli Aune, halvimpaan jokapäiväiseen pukuunsa puettuna, kammioon. Tuskin uskalsi hän kajota ruokaan, vaikka hän pitkän kävelynsä jälkeen oli nälkäinen kuin susi. Kreivitär kyseli, missä hän oli ollut ja hän kertoi avomielisesti, että oli tavannut metsänvartijan, joka oli ollut ystävällinen ja osoittanut hänelle tien.
— Vai niin, metsänvartija! — no, tosiaan on hän hauska poika, sanoi kreivitär hymyillen.
Illan täytyi Aunen jälleen viettää hänen armonsa seurassa ja lukea hänelle paksua kirjaa, kummallista romaania, josta hän ei sanaakaan käsittänyt. Mutta jo kello kahdeksan vetäytyi kreivitär omiin huoneisiinsa ja Aune meni omaansa, jossa hän istuutui lukeakseen isänsä Uutta Testamenttiä, joka oli hänen kalliin aarteensa ja jota hän ei koskaan voinut ottaa käteensä ilman, että kaikki surut ja murheet muistuivat hänelle mieleen. Kuitenkin koetti hän lukea ja tutkia sitä vapaahetkinään toivossa, että hän sen kautta olisi kuollutta lähempänä.
Aika ajoin katsahti hän ulos ja vaipui ajatuksiinsa. Muiden muassa ajatteli hän metsästäjätä, jonka oli tänäpänä tavannut. Ken oli hän oikeastaan? Eikö ollut ihmeellistä, että hän niin hyvin oli arvannut hänen ajatuksensa? Miksi ei hänessä ollut rohkeutta vastata? Miksi oli hän yht'äkkiä käynyt pelkuriksi? Olihan hän sanonut, että olisi mielellään tahtonut tuntea hänen isänsä. Kuinka kummallisia kysymyksiä oli hän tehnyt ja omituinen oli äänensä!… Aune istui kauan ja tirkisteli tummilta silmiltään leimuavaan tuleen.
Saisiko hänestä todellisen ystävän, liittolaisen?
Aune ei ollut monta päivää Nörrekjaerissä ennen kuin hän huomasi, ettei hän suinkaan ollut ainoa, joka oli levoton nuoren kreivin tähden. Sekä neiti että talon muu palvelusväki olivat levottoman näköiset niin pian, kun hänen nimensäkin mainittiin; kreivittärenkin hienoissa piirteissä kuvastui jonkunlainen levottomuus joka kerta, kun hänelle sanottiin joku asia, mihin pojan nimi oli sekoitettu.
Sitävastoin oli toinen, josta aina puhuttiin mitä kiitettävimmin.
Tämä oli seitsemän kolmatta vuotias kreivi Maunu, joka kaksi vuotta sitten oli pudonnut hevosen seljästä ja jonka surullinen kuoleva oli saattanut vanhan kreivinkin hautaan. Hänestä puhui miltei jokainen kyynelsilmin. Hänen muistokseen riippuivat vielä mustat suruharsot huoneissa, ajokaluissa ja palvelijoitten puvuissa. Olipa kuin hänen henkensä olisi liidellyt linnassa ja painanut leimansa linnan elämään.
Kreivittären arkihuoneessa riippui iso, kullatussa kehyksessä oleva ja suruharsolla peitetty kuva vainajasta, mikä ulottui katosta laattiaan. Tämän kuvan mukaan oli hän ollut pitkä ja hoikka, vaaleahapsinen ja sinisilmäinen, hampaansa olivat kauniit ja miellyttävä hymy hänen kasvoissaan. Hän oli kuvattu skotlantilaisessa metsästyspuvussa polvihousuilla, päässään teerentöyhtöinen hattu. Vyöllään oli häneltä leveä, keltainen nahkavyö — jossa riippui kimppu metsälintuja — käsissä oli hirvennahkahansikkaat. Oikea käsivarsi nojasi pyssyyn ja hänen takanaan näkyi sekä pieniä että isoja koiria pitkät kielensä ulkona suusta.
Neiti Leidersdorff ei koskaan väsynyt kertoessaan Aunelle että Maunu kreivi hamasta lapsuudestaan oli ollut kaikkien epäjumala sekä miellyttänyt jokaista, joka vähänkin oli tekemisissä hänen kanssaan, talon omista palvelijoista alkaen aina Köpenhaminassa olevaan hoviin. Kymmeniä kertoja oli hän kertonut, että kuningatar itki kuultuaan hänen kuolleen. Mutta Aune käsitti, että suru oli käynyt syvemmäksi ja saanut perinpohjaisemman merkityksen sen kautta, että rikkaan kreivikunnan hallitus joutui nuorimman, nyt ainoan pojan käsiin, jonka terveydentila huolestutti kaikkia.
Usein mietiskeli hän, mikä nuorta kreiviä oikein vaivaa, sillä ettei hän ollut tylsämielinen eikä mielipuoli — kuten hän ensin oli luullut — siihen päätökseen oli hän tullut muutamista sanoista, joita silloin tällöin oli kuullut.
Eräänä päivänä rohkaisi hän kuitenkin itseään ja kyseli sitä neiti Leidersdorffilta, mutta tämä ei tahtonut ensin mitään kertoa, koetti vaan puhua kaunistellen siitä ja kehoitti häntä varomaan kreiviä, kertoi, ettei tällä ollut hyvä mielenluonne ja että hän, ylimalkaan sanottuna, oli aina ollut aivan toisellainen kuin veli. Vähitellen hän kuitenkin ilmaisi, että kreivi ajottain oli vaarallinenkin ympäristölleen. Kreivitärkin häntä pelkäsi ja vanan kreivin kuoltua ei kellään ollut valtaa hänen ylitsensä, kun paha sisu sai vallan hänessä. Sitäpaitse oli hän aina elänyt halpamaisesti ja levottomasti eikä pitkää aikaa ollut kulunut siitä, kun hän oli väkivallalla sortanut erästä tyttöä. Hurjan luonteensa ja onnettomien taipumustensa kautta oli hän jo lapsuudestaan tuottanut perheelle paljo surua ja levottomuutta.
Nämä kertomukset eivät suinkaan vähentäneet Aunen levottomuutta. Aina hän pelkäsi kohtaavansa kreivin portaissa tai käytävissä. Huoneissa ollessaan säpsähti hän joka kerta, kun kuuli oven aukeavan tai askeleita lähestyvän, vaikka neiti olikin sanonut, ettei kreivi milloinkaan tule tähän linnan osaan sekä että hän tähän aikaan vietti suurimman osan ajasta metsänvartijan luona metsästäjäkojussa suon toisella puolella.
Nämät puheet neiti Leidersdorffin kanssa pidettiin aina illoin sen jälkeen kuin kreivitär oli mennyt huoneisiinsa. Neiti ja Aune istuivat silloin valkean ääressä kreivittären arkihuoneessa kammion vieressä, jonka ovet sänkykamariin olivat avoinna niin, että he heti voivat kuulla kun kreivitär joko soitti tai huusi heitä. Tähän aikaan vuorokaudesta, jolloin taloudelliset toimet olivat ohitse, oli neitimme hyvin puheliaalla tuulella, jonka myöskin vaikutti ympärillä vallitseva hiljaisuus, huoneen kunnian-arvoinen asu, seinällä riippuvat vanhat perhekuvat, tulen rätinä uunissa ja kahdensadan vuotisen seinäkellon naksutus.
Puhe-aine oli aina sama, nimittäin elämä linnassa entis-aikoina ennen onnettomuuden tapausta. Hän oli, Martti vartijan jälkeen, vanhin talossa, sillä hän oli kreivittären kamarineitsyeenä seurannut tätä linnaan. Alituiseen eli hän entisten päivien muistoissa niin, ettei huomannut, kuinka hänen nuori kuulijansa punehtumistaan punehtui ja painoi päänsä työnsä yli, kun neiti jatkoi kertomustaan kreivittären komeista puvuista, vanhan kreivin loistavista kemuista — joita varten he usein olivat leiponeet ja valmistaneet kahdeksan päivää peräkkäin, — tahi Maunu kreivin metsästysretkistä, joihin naisetkin ottivat osaa puettuina punaisiin, kullalla koristettuihin nuttuihin, hatuissa joutsentöyhtöjä. — Unohtipa niin kokonaan itsensä, että hän nuorelle tytölle osaksi paljasti salaperäisen verhon, joka varjosi moniaita seikkailuita ja lemmenseikkoja, joita hän oli tullut näkemään ja huomaamaan.
Joka ilta, kun Aune tuli huoneesensa, oli hän suuttunut itseensä, että oli noin vaan istunut ja kuunnellut kertomuksia, jotka häntä kiihottivat ja harmitti, pyhästi lupasi hän sanoa neidille kaiken tämän seuraavana päivänä ja pyytää päästä kuulemasta sanottuja halveksittavia juttuja. Yhä enemmän hän tunsi, ettei ympäristönsä ollut puhdasta; että pahetta ja syntiä oli jokaisessa esineessä, jota hän koski; että vuosisatoja kestänyt jumalaton elämä oli itse ilmankin pilannut.
Vielä ei hänessä kuitenkaan ollut lujuutta eikä voimaa tukkia korviansa tai poistua huoneesta, kun vanhus alkoi muistelmiaan jutella. Kaikkien kuvauksien loisto ja komeus valtasi kaikki hänen aistimensa. Olipa kuin koko tuota kirjavaa sekasotkua olisi ollut hänen ympärillään ja täyttänyt linnan valoilla ja ilolla sekä silkkiin ja samettiin puetuilla, kauniilla naisilla. Nämät kuvat pyörivät kauan jälkeenkin päin hänen ajatuksissaan ja mielikuvituksessaan. Ne seurasivat häntä kaikkialle, minne hän vain meni, vieläpä uniinsakin niin, että hän eräänäkin yönä heräsi ankaralla sydämmentykytyksellä, kokonaan pyöröpäisenä soitosta, naurusta ja lojien helinästä.
Hän häpesi itseään ja punastui usein; kauhistuneena kyseli hän itseltään, oliko linnan ilma jo niin tarttunut häneen. Parannusta tehdäkseen ja poistaakseen riettaat ajatukset, luki hän yhä innokkaammin isänsä Uutta Testamenttiä ja erittäinkin pieniä, täyteen kirjoitettuja paperiliuskaleita, joita isä oli sitten tänne lehtien väliin pistänyt ja joihin oli merkitty hänen saarnansa suunnitelmia, rukouksia tai virrenvärssyjä. Hän oli aina löytävinään niissä sanoja, jotka tarkoittivat juuri häntä ja olivat sovelletut juuri tällaisia hetkiä varten — lemmekkäitä varoituksia ja lohdutussanoja, joiden kautta isä ikäänkuin ojensi kätensä haudan toiselta puolelta ohjaaksensa häntä ja osoittaaksensa hänelle oikean tien niin, ettei kompastuisi tai kulkisi harhaan. —
Muuten kuluivat päivät hiljaisessa yksitoikkoisuudessa linnassa.
Kaikki siellä tapahtui kellonlyönnillä. Aunella oli niinmuodoin määrätyt tunnit, joina hänen tuli olla kreivittären luona joko lukeakseen ääneen hänelle tai muuten pitääkseen hänelle seuraa. Mutta hän ei voinut valittaa liiallista rasittumista eikä myöskään ystävyyden ja kohteliaisuuden puutetta.
Itse kreivitärkin oli yhä vielä hyvin ystävällinen hänelle, joskin vähän itseensä sulkeutuvainen. Hänen isästään ei oltu sanaakaan puhuttu. Tavallisesti istui kreivitär aivan äänetönnä nojatuolissaan ajatuksiinsa vaipuneena, hienot, läpikuultavat kätensä ristissä helmassaan. Hän oli hyvin heikko, toisinaan niin uupunut, että ainoastaan voimakas tahdon ponnistaminen esti häntä tainnoksiin menemästä. Terveempinä hetkinään saattoi vielä nähdä piirteitä hänen menneestä ihanuudestaan, josta Aune oli kuullut paljon puhuttavan. Mutta kun hän tavallisuutensa mukaan istui ajatuksiinsa vaipuneena, oli hänen suunsa ympärillä surunvoittoinen piirre, joka saattoi hänen nuoren hoitajansa vastoin tahtoaan pitämään hänestä.
Itse asiassa ei Aune enään niin usein ajatellutkaan jättää Nörrekjaeria. Hän oli tullut siihen loppupäätökseen, että, koska tänne kerran oli joutunut, hän käyttäytyi sopivammin ja arvokkaammin, ellei koettanut vetäytyä pois velvollisuuksistaan, vaan jäisi tänne puoleksi vuotta, kuten oli luvannutkin.
Hän alkoi enemmän tutustua oloihin ja viihtyä asemassaan. Joka päivä, ilman ollessa kaunista, käveli hän pitkän matkan metsään tahi Vejrhöjniin, jonne hän oli löytänyt uuden tien, mikä ei johtanut kammoksuttavan tuvan ohitse metsässä. Raitis elämä ja käveleminen ulko-ilmassa saivat pian punan hänen poskilleen ja veri virtasi lämpimämpänä ja nopeammin hänen suonissaan.
Näillä retkillä kohtasi hän metsänvartijan alussa useasti, sittemmin joka päivä.
Ensi aikoina ei hän voinut poistaa levottomuutta, joka hänet valtasi, sun metsänvartija yht'äkkiä ilmaantui hänen sivulleen aivan kuin olisi hän maasta noussut. Hänen tervehtiessään oli sama vakoileva, pelkäävä ilmaus hänen katseessaan, jonka Aune oli ensi kerrallakin nähnyt. Osaksi katosi tämä ilmaus päivä päivältä, osaksi oli hän, kuten kreivitär oli sanonut, hauska poika, jota ei kaikkina aikoina voinut ymmärtää, mutta joka nähtävästi ei mitään pahaa tarkoittanut. Aune oli vähitellen niin tottunut hänen seuraansa, että hän viimein miltei kaipasi seuralaistaan jos sattui, etteivät he toisiaan tavanneet tai jos sää pidätti häntä sisällä.
Ei hän viihtynyt metsänvartijan seurassa hänen puheliaisuutensa tähden. Päinvastoin käveli tämä usein mykkänä ja hämillään ollen pureskeli heinänkortta aivan kuin ei olisi löytänyt puheen ainetta. Kun hän taasen puhui, tuntui usein siltä, kun hän ei aina olisi ajatellut, mitä puhui, vaan näytti tyytyväiseltä kuu sai koirineen seurata Aunea — tuntui kuin olisi hänen mielessään asioita, joita hän ei voisi sanoa.
Aune ei unohtanut hänen omituista äänenpainoaan, millä hän linnasta puhui ensi kerralla kun he toisensa tapasivat. Monasti oli hän — jälkeenpäin sykkivällä sydämmellä miettinyt, mitä hänen seuralaisensa sillä oli tarkoittanut. Nyt koetti hän varovaisesti johtaa häntä näistä asioista keskustelemaan, sillä hän luuli, että metsänvartija juuri tätä ajatteli.
Mutta näyttipä kuin ei tämä tahtoisi enää kosketellakaan sanottua kysymystä; hän rupesi aina muista seikoista puhumaan.
Joka päivä tiedusteli hän Aunelta hänen vointiaan sekä rupesiko jo viihtymään "siellä ylhäällä." (Harvoin mainitsi hän linnan nimeä, osoitti vaan päällään Nörrekjaeriä kohti.) Alituisesti puheli hän Aunesta itsestä, hänen isästään, pappilan oloista, hänen lapsuutensa ja nuoruutensa päivistä, mitkä asiat näyttivät erityisesti häntä huvittavan.
Päivä päivältä tuli hän yhä enemmän arvoitukseksi Aunelle. Välistä valtasi häntä silmänräpäyksellinen levottomuus, hän pelkäsi, että seuralaisensa mietti jotakin pahaa. Mutta kun hän katseli metsänvartijata, hänen hienoja, kalpeita kasvojaan, jotka välistä olivat kärsivän näköiset, joissa sanomaton tuska kuvastui, niin silmänräpäyksessä katosi pieninkin pelko ja sydämmessään sääli hän tätä omituista miestä, joka oli niin onneton ja yksinäinen.
Kun puhe johtui hänen omiin oloihinsa, oli hän hyvin varovainen. Aune oli monasti koettanut urkkia niitä, mutta hän oli aina vastannut kiertävästi tehtyihin kysymyksiin.
Ainoastaan kerran, kun oli puheena Aunen lapsuus ja kun Aune oli maininnut mikä onni on omata hyvän kodon, oli hän kahta kiivaammin pureskellut suussaan olevata heinänkortta ja mutissut jotakin, ettei hän ollut sitä kokenut, sillä hän ei ollut koskaan omannut kotia. Mutta kun Aune kysyväisesti oli kääntynyt hänen puoleensa selitystä saadakseen, oli tämä katsonut pois sekä ruvennut muista asioista puhumaan.
Enimmäkseen puhelivat he vähäpätöisistä seikoista, kuten luonnosta, metsästyksestä ja kauniista ilmasta, jota kauan oli kestänyt. Välistä hän silloin laski leikkiä Aunen tietämättömyydestä, esim. silloin, kun hän ei eroittanut metsäpeuraa vuohipeurasta tai kun hän käytti jotakuta sanaa kansankielestä. Itse tunsi ja tiesi hän paljon, mikä Aunelle oli aivan uutta ja jota hän mielellään tahtoi oppia tuntemaan. Hän oli pidemmän ajan oleskellut maanviljelyskoulussa Köpenhaminassa ja lausuntojensa mukaan aikoi hän tutkia metsänhoitotointa istuttaakseen kerran metsiä maan kaikkiin nummeihin.
Lämpiminä päivinä istuivat he välistä mättäälle lepäämään, jolloin hän opetti Aunelle ympärillä kasvamien kukkien tieteelliset nimet. Tällaisissa tilaisuuksissa innostui hän suuresti ja tuli vapaammaksi, aivan kuin häneen yht'äkkiä olisi syntynyt halu puhella jonkun kanssa. Aune katseli häntä silloin ihmetellen.
Itse asiassa viipyivätkin Aunen ajatukset metsänvartijassa enemmän kuin hän itse tahtoi myöntääkään. Kaikki, mitä tämä sanoi, vaikutti häneen, vaikka hän aivan hyvin huomasi, etteivät nuo puheet aina olleetkaan erittäin syvämietteiset. Ei hän myöskään ollut kaunis, vaan päinvastoin. Kuitenkin oli hänessä jotakin vastustamatonta, hänen katseessaan, äänessään, liikkeissään sekä hänen hymyilyssään. Vieläpä hänen alakuloisuutensa ja umpimielisyytensä vaikuttivat valtavasti häneen; useammin, kun Aune itsekään tiesi, istui hän miettien mikä salaisuus tähän mieheen liittyi ja mikä katkera kokemus oli häntä kohdannut.
Joskus muisteli hän myöskin metsässä olevata mökkiä, jossa he ensi kerran toisensa kohtasivat ja kuinka kummallisesti sen asukkaat silloin olivat käyttäytyneet. Tähän saakka ei hän vielä ollut rohjennut mitään tästä kysyä, pelkäsipä, että arvoituksen selitys olisi juuri tässä.
Eräänä iltana, sun sade oli jo kahteen päivään estänyt Aunea menemästä tavalliselle kävelymatkalleen, rohkaisi hän viimeinkin itseään ja kysyi neiti Leidersdorffilta, heidän istuessaan valkean ääressä, työtä tekemässä, tunsiko hän metsänvartijan.
— Metsänvartijanko? kysyi neiti ihmetellen, minkä äkkinäisen käänteen hänen nuoren kuuntelijansa ajatukset olivat tehneet. Hän oli nimittäin tapansa mukaan vaipunut muistoihinsa, niin että Aune puolen tunnin ajan oli koettanut johtaa keskustelua ikävöityyn aineesen.
— Metsänvartijanko? toisti vanhus. — En tosiaan tiedä, mitä sanoa; tunnen häntä hyvin vähän, hän on ollut täällä ainoastaan lyhyen ajan. Mutta olen kuullut, että hän olisi aivan rappiolla.
Aune katsahti ylös.
— Rappiollako?
— Niin ainakin sanotaan. Mutta ihmiset puhuvat hyvin paljon, johon ei varmasti voi luottaa, — lisäsi hän, jatkaen sitten kertomuksiaan menneistä ajoista.
Aune istui kuin pilvistä pudonneena.
Oliko mahdollista? Siinäkö salaisuus olikin?… Hän ei voinut sitä uskoa. Itsekseen lupasi hän ensi kerralla tarkata metsänvartijata, tullakseen selville asiasta.
Jo seuraavana päivänä paistoi aurinko kirkkaasti eikä Aune kävelyltään ehtinytkään kauas, ennenkuin hän vieressään kuuli tutun äänen: "Hyvää päivää, neiti!"
Hän oli hyvin iloinen ja rupesi heti reippaalla, puoleksi tuttavallisella äänellä, joka oli tullut tavalliseksi heidän välillään, puhumaan "tavattoman pitkästä ajasta", mikä oli kulunut siitä, kun he viimeksi toisensa tapasivat, sekä Iaskemaan leikkiä kuinka kovin hän oli kaivannut Aunen seuraa. Sitten antoi hän Aunelle vihkon harvinaisia valkoisia liljoja, joita oli poiminut suon toisella puolella. Aune mietti hetkisen, otti sitten kukat vastaan katsomatta antajaan kuitenkaan.
Hän oli levoton ja alakuloinen. Hän tunsi, että jokin tunne hänessä tulisi tukehutetuksi, jos vanhan neidin puheessa olisi perää.
Kun he olivat tulleet Vejrhöjnin alapuolella olevaan pieneen laaksoon, jonne he tavallisesti retkillään kulkivat, istuutui Aune pienelle mättäälle ison kiven luona. Metsänvartija istui vähän loitommalle ja oli niin iloissaan, ettei huomannut Aunen alakuloisuutta. Hän kertoi kaikesta, mitä näinä kahtena päivänä oli tapahtunut, raju-ilmasta ja sateesta, joka edellisenä yönä oli tunkeutunut suon vieressä olevan tuman katon kautta sisään niin, että hänen vuoteensakin oli täyttynyt.
Hän istui jalat allansa ristissä. Hatun oli hän lämpimän tähden asettanut maahan ja auringon säteet sattuivat hänen vaaleisiin hiuksiinsa. Puhuessaan kuori hän veitsellään pitkää raippaa, minkä oli metsästä ottanut.
Aunen katse, joka oli ollut kukkiin kiinnitettynä, seurasi häntä nyt tarkkuudella.
Mutta kauan ei hän ollut seuralaistaan katsellut, ennenkuin hän hymyili omalle pelvolleen. Mahdotonta oli, että tämä mies oli niin syvään langennut. Kuinka olikaan hän niin yksinkertaisesti uskonut, mitä sanottiin? Katsellessaan kasvoja, jotka hymyillessäänkin olivat suruiset ja alakuloiset, mitkä muistuttivat huonosti hoidettua lasta, ajatellessaan hänen käytöstään, liikuttavaista huolenpitoaan Aunesta heidän tuttavuutensa alusta, silloin oli hän ihan varma, että neidille oli kaikki kerrottu väärässä valossa ja hän häpesi, että hetkeäkään oli voinut epäillä häntä.
Mutta mitä maailmassa hän sitten sureskeli, kun ei tämä ollut syynä?
Hartaasti hän toivoi, että seuralaisensa avaisi sydämmensä hänelle aivan kuin sisarelle. Oliko se mahdotonta? Olivathan he yhtä yksinäiset tässä maailmassa ja tämä yhteinen tunnehan oli saanut heitä toisiinsa liittymään ja sitten yhdistänyt heitä kuten sukulaisuuden siteillä.
Viimein katsahti hän Auneen ja kysyi eikö hän ollut "hyvällä tuulella", oliko joku ikävä kohdannut "tuolla ylhäällä" — hän kohotti toista kulmakarvaansa ja osoitti päällään Nörrekjaeriä kohti.
Aune ei heti vastannut, katsoi vaan kukkiaan, mitkä oli rintaansa kiinnittänyt.
Äkillinen vallattomuus, jota ei Aune itsekään saattanut selittää, synnytti hänessä halua kertomaan kaikki, mitä oli kuullut. Tekisikö tosiaan sen? Oliko sopivaista?
Toinen huomasi hänen empimyksensä ja sanoi:
— Minä näen, että vastoinkäyminen on teitä kohdannut!… Onko jotakin ikävällistä sattunut?
— Ei, päinvastoin!
— Ah! — suokaa anteeksi; siis vieläkin salaisuus.
— Mistä niin päätätte?
— En tiedä — näen sen kasvoistanne.
— Entäs jos erehdytte?
— Tahdotteko silloin kertoa sen minulle?
— Tahdon, jos lupaatte olla suuttumatta?
— Miksi suuttuisin?
— Senvuoksi… että se… koskee teitä.
— Minua? — sanoi hän katsoen hämmentyneenä Aunea. — Kertokaa!
— No, no, — nauroi Aune — eihän se liene niin vaarallista… vaikka… ikävätä kylläkin.
— Mitä sitten asia koskee?
— Se on… Ei, en taida kuitenkaan sanoa mitään, — lausui hän punehtuen ja kätki kasvonsa käsiinsä.
— Kyllä vaan… antakaa minulle siitä tieto, pyysi hän kiihkeästi.
— Ei, ei… tosiaankin on se hyvin tyhmää.
— Mutta voittehan toti sanoa. Mitä minusta sanotaan? Teidän täytyy se kertoa!
— No, olkoon menneeksi, sanoi hän katsahtaen seuralaiseensa. Kerrotaan… että te… että te… juotte, lausui hän äkisti ja punehtui aivan kuin olisi sopimattomia puhunut.
— Mitä? juonko? Mitä?… Ah, lausui hän äkkiä. — Sitenkö! Ha, ha, haa! Senhän teenkin. Vakuutan teille, että niin teen, sanoi hän nauraen.
— Niin, mutta juonhan minäkin, virkahti Aune nauraen. Hän oli nyt vakuutettu, että neidille oli kaikki kerrottu väärässä valossa ja että hän taasen saattoi seuralaiseensa luottaa.
Kuitenkin katui hän sanoneensa tuon asian. Hyvin huomasi hän, että seuralaisensa oli loukkaantunut. Hän oli jälleen tullut hiljaiseksi ja hajamieliseksi ja alkoi innokkaasti veistellä raippaansa.
Sitten katsahti hän Auneen ja kysyi empien:
— Uskoitteko tekin?
— Tietysti, tämä nauraen vastasi.
— No, sepä oli kauniisti tehty. Minun tulisi kai tänäpänä nauttia väkeviä oikein tuntuvasti, ettei teidän hyvät ajatuksenne minusta joutuisi häpeään. Vanha… neitikö teille sellaisia kertoo?
— Kuka niitä sitten kertoisi?
— Niin, niin — onhan kuitenkin hyvä tietää…
— Saanko pyytää teitä, herrani! keskeytti häntä Aune ja ojensitorjuvasti kättään, koettaen osotella vanhan neidin hienoja tapoja. —Hänen armonsa ei suinkaan suvaitsisi, että hänen armonsa armollinen…— Molemmat nauroivat eivätkä oikeastaan tietäneet, minkätähden.
Äkkiä vaikeni Aune ja säpsähti. Hän luuli kuulleensa huudon aivan heidän lähellään.
— Jumalani! huudahti hän ja tahtoi nousta. — Eihän vain kreivi ole tulossa?
— Kreivikö?
— Niin, ettekö kuulleet?
— Nyt kuulen tosiaan. Mutta sehän on Jaakko, vanha paimen. Ettekö ole häntä nähneet? Paimenessa ollessaan hän aina laulaa… Tarkatkaa kuinka kauniisti hän laulaa, vaikka onkin jo lähemmä seitsenkymmenvuotias… Kuuletteko?
Molemmat kuuntelivat.
Vallitsevassa hiljaisuudessa ja kirkkaassa, lämpimässä lokakuun ilmassa kuului etäältä omituista laulua, valittava sävel, joka sekaantui leivojen iloiseen viserrykseen.
— Eikö totta?… Ääni on kuin lapsen?
— On, kuinka ihmeellistä! Taukoamatta hän laulaa.
— Hän ei ole oikein viisas… Hänellä sanotaan olevan sydänsuru.
— Eikö ole kummallista, että täällä on niin monta mielenvikaista?
— Paikkakunnan ilma on siihen syynä. Täällä kummittelee.
— Kummitteleeko?
— Aivan niin, ettekö sitä tiedä? Ettekö ole kuulleet punasilmäisestä kissasta tai miehestä, jonka hampaat kalisevat? Ettekö?… Ettekö myöskään koirasta, joka itkee kuin ihminen ja kanasta, joka laulaa jokaisena juhannusyönä?… kaikki tapahtuu suolla. Kerronko siitä teille?
— Kertokaa vain, mutta ei tänään, sanoi Aune nousten. Oli aika palata, Suon peitti hieno sumu ja varjot kävivät pitemmiksi. Hän pudisti helmastaan kanervat, joita istuessaan oli murentanut, kiinnitti päällisnuttunsa, katsahti kukkiinsa ollakseen varma, että ne olivat jälellä, huomasi hansikkaansa maassa — ne hän tavallisesti ensin pani pois — otti ne ylös, sovitteli päähinettään ja kuunteli vielä hetken omituista laulua etäisyydestä.
Metsästäjä, joka niinikään oli noussut, katseli häntä säihkyvin silmin sivultapäin.
Käydessään kapeata polkua, joka johti rinnettä alas ja jolla eivät voineet vierekkäin astua, käveli Aune vähän aikaa metsästäjän takana ja saattoi silloin häiritsemättä tarkata häntä. Tämä oli tosiaan kookas mies käydessään tuossa pyssy olalla ja kanervakukka hatussa uskollisen koiransa seuraamana. Kenties oli pää vähän liian pieni niin komeaan vartaloon nähden, mutta kädet ja jalat olivat kauniit sekä hyvin muodostuneet. Korvansa olivat pienet ja hienot ja ahvettuneen niskan ympäröimät vaaleitten hiusten hienot kiharat, jotka tekivät hänet kauniimmaksi. Ei hän ymmärtänyt, miksi hän ensin oli näyttänyt vähemmän miellyttävältä. Kaunis hän ei varsinaisesti ollut, mutta ei Aune kuitenkaan löytänyt hänessä mitään, minkä olisi tahtonut toisin olevaan. Kuinkahan vanha hän oli? Sopivassa tilaisuudessa tahtoi hän sitä tiedustaa. Hän näytti olevan noin kuudenkolmatta tai vähän nuoremman. Vasenta jalkaansa veti hän perässään aivan kuten Aunen isäkin oli tehnyt. Eikö tämä ollut ihmeellistä?
Samassa kääntyi ajatusten esine ja sanoi:
— Kavahtakaa, neiti!… Tässä on hyvin kosteata.
Aune säpsähti ja katseli ympärilleen. He olivat tulleet syvälle ojalle, jonka rankka sade oli santaan uurtanut ja joka vielä oli täynnänsä vettä.
Metsästäjä asettui pitkine säärineen ojan yli ja ojensi kätensä Aunelle. Kun tämä siihen tarttui, tunsi hän pistoksen sydämmessään ja yli päästyään meni hän nopein askelin edellä seuralaistaan odottamatta.
Vähän sen jälkeen kääntyivät he metsään hakeakseen siimestä. Puron yli olevalla puusillalla pysähtyivät kumpikin ehdottomasti ja vaipuivat ajatuksiinsa katsellessaan kirkasta, kohisevata vettä, joka äkkijyrkkään laskuunsa kuljetti mukanaan lehtiä, puunkuoria ja hyönteisiä. Päänsä yläpuolella kohisivat metsän puut ja pöllöjen läpitunkeva huuto kuului aivan kuin haaksirikkoisten avunhuuto. Vedenpinnan yläpuolella surisivat hyttyset ja kappalen matkan päässä viserteli hamppuvarpunen.
— Mitä mietitte, neiti Thorbjörnsen? — kysyi metsästäjä hiljaan katsoen Auneen.
Aune punehtui ja kulki nopein askelin eteenpäin vastaamatta. Hän oli tosiaankin vaipunut ajatuksiin, joita itsekin täytyi hävetä.
Eräänä aamuna muutama päivä myöhemmin löi torninkello kahdeksan ennen kuin Aune heräsi.
Säikähtyneenä nousi hän istumaan silmiään hieroen. Jumalani!… Olihan hän jälleen nukkunut liian kauvan! Aivan hyvin muisti hän heränneensä, kun kamarineitsyt oli tullut lämmittämään, hän oli silloin kääntynyt toiselle kyljelleen hetken nauttiakseen aamu-unen huumauksesta, jonka alaiseksi hän viime aikoina usein oli antautunut. Tänäpänä oli käynyt, kuten monesti ennenkin.
Jumalani!… mitä olikaan hän taasen uneksinut!
Hän viskasi suuttuneena peiton sivulle, noustakseen. Mutta vuoteenreunalle hän jälleen istui, pää käden nojassa, hämärien muistojen valtaamana, uneliaana tirkistellen paljaita jalkojaan, joille uunissa oleva valo levitti ruusunpuna sen hohteen.
Lintujen viserrys puistossa herätti hänet äkkiä horroksestaan. Samassa oli uni kokonaan poistunut ja mieli oli täynnä iloisia toiveita. Aurinko paistoi, sää oli kaunis, hän olisi siis tänäpänä tilaisuudessa nauttimaan vapauttaan ja kohtaisi hänet — "toverinsa", kuten Aune häntä ajatuksissaan nimitti.
Nopeasti pukeutui hän, veti sukat jalkoihinsa ja kiinnitti vyötäreensä, joita naisten puvuissa on lukuisa paljous. Aistikkaasti järjesti hän rikkaita suortuviaan samalla hyräillen, ikäänkuin ulkoa kuuluvan linnunlaulun yllyttämänä.
Vähitellen oli hän kotiutunut kultaisessa häkissään, jossa hän oli muutoksia tehnyt oman mielensä mukaan. Kirjoituspöydällä olivat "toverin" liljat vielä vereksinä pienessä, ruohonviheriäisessä kukkavasussa. Pöydän yläpuolella riippui isänsä muotokuva kanervakiehkuran ympäröimänä. Leveässä akkunanloukossa oli joukko omituisia esineitä, osaksi omia löytämiänsä, osaksi ystävänsä lahjoittamia; omituisen muotoisia ja värisiä kiviä, meri-kukka kappale, meritähti, tyhjäksi puhallettu hyypän muna, pyssynkuula y.m. Seinillä riippuvia kuvastimia ja tauluja koristeli punaiset ja keltaiset sananjalat, puiden oksat ja pihlajanmarjatertut.
Neiti välistä ivaten laski leikkiä, arveli Aunen pian tuovan koko metsän huoneeseensa.
Pukeuduttuaan poisti hän akkunaverhot; huikasevan kirkas auringon valo kohtasi hänen silmiään. Avatessaan akkunan hän miltei säikähtyi lintujen korkea-äänisestä viserryksestä, mikä häntä vastaan virtasi raittiista aamu ilmasta.
Ihmeellisen kaunista ilmaa oli pitkän ajan kestänyt vielä lokakuussa, taivas oli ollut sininen ja oli miltei yhtä lämmin kuin kesälläkin. Joskin silloin tällöin satoi oikein rankasti, paistoi aurinko kahta kirkkaammin sen jälkeen. Myrskytkin, mitkä tavallisesti tekivät tälle paikkakunnalle suuria tuhoja, olivat etsineet toisia taistelupaikkoja ja metsät, jotka muulloin tähän aikaan olivat paljaina ja lehdittöminä, olivat nyt rikkaassa väriloisteessa, jommoista harvoin näkee.
Tämä päivä oli kuitenkin paljoa ihanampi, kuin edelliset.
Jo aamupäivällä oli Nörrekjaerin huoneissa — joita tavallisuuden mukaan oli aamulla lämmitetty — niin kuuma, että oli pakko avata kaikki akkunat. Puolenpäivän aikaan tuli seinien sisäpuolella oleskeleminen miltei mahdottomaksi ja kreivitär ilmoitti lähtevänsä ajelemaan. Tämä oli harvinaista ja synnytti hälinätä linnassa. Harvoin kesän kuluessa uskalsi kreivitär liikkua Nörrekjaerin ulkopuolella. Sen vuoksi, kun jättiläismäinen kuski kello yhden tienoissa ajoi avonaisten vaunujen eteen valjastetut, Maunu kreivin harmaat hevoset, pääkäytävän luo, näkyi monet kasvot kellarikerroksen pienissä akkunoissa ja konttorirakennuksen akkunoissa näkyivät kirjurien päät; kaikki tahtoivat nähdä, kun "hänen armonsa" nousi vaunuihin. Martti-vartijakin, joka äskettäin oli makeasta unestaan noussut ja joka muutoin tahtoi olla komentajana, kun jotain harvinaista oli tekeillä, hiipi nyt portin taakse seisoakseen siellä lakki kädessä vaunujen ohitse vieriessä.
Vihdoin näkyi kreivitär portaitten ylimmältä askeleella. Hän oli mustaan silkkikauhtanaan ja pitsipäähineeseen puettu, jonka leveihin leukanauhoihin hienot, kalpeat kasvot miltei kokonaan katosivat. Hän nojautui vanhaan neitiin ja hitaasti eteenpäin käydessään katseli hän levottomasti ympärilleen, aivan kuin ilma ja omituinen ympäristö olisi tehnyt hänet pyöröpäiseksi. Hänen jälkeensä tuli Aune, jonka piti seuraamaan kreivitärtä matkalla, sekä viimeksi kamarineito kantaen hänen armonsa pitkäkarvaista villakoiraa käsivarrellaan.
Sittekuin kreivitär monen vaivan jälkeen oli peittoihinsa kääriytynyt ja jakkara pantu hänen jalkainsa alle, asettui Aune vastapäiselle istuimelle. Koira — pieni, kaunis punakuonoinen eläin — asetettiin pehmeälle villahuiville kreivittären viereen. Vanha neiti antoi lähdönmerkin ja vaunut vierivät pois.
Jo lehtokujassa näkivät he surisevia hyönteisjoukkoja, joita, kuten keski-kesäpäivänä, kokoontui kaikilta tahoilta. Linnut sitävastoin vaikenivat. Ne olivat etsineet suojaa puiden latvoissa, joissa istuivat kyyryssään levitetyin höyhenin ja katselivat ohikulkevia vaunuja. Taivaalla ei näkynyt pilvenhattaratakaan. Lämpö virtasi alas. Ylt'ympärillä, kuivemmilla mäkilöillä kokoontuivat lammasraukat yhteen, kolme uhkeata, lieassa olevata härkää, kuopivat levottomana maata samalla kun kumeasti mölisten halukkaasti katselivat viereisellä niityllä laitumella olevia kahtasataa lehmää.
Aune, joka koko aamupuolen oli ollut erittäin iloinen, ei nyt ollut ensinkään hyvillä mielin. Viime aikoina oli hän ollut niin toisellaisten ajatusten ja mielikuvitusten vallassa, että oli miltei unohtanut alhaisen asemansa. Mutta nyt heräsi entinen hävyn tunne hänessä. Kaikkialla, missä kulkivat, tervehti väki nöyrästi; kun he ajoivat "suomökkien" ohitse, joiden jokaisessa ovessa ja ikkunassa näkyi takkurainen pää, kävi hän tulipunaiseksi ja vetäytyi vaunujen nurkkaan piiloon.
Eräs seikka vaivasi häntä enemmän kuin myöntää tahtoikaan. Hän tiesi, että metsänvartija nyt oli Vejrhöjnillä ja odotti häntä. Koska ilma oli mitä herttaisin tänäpänä, odotti hän luonnollisesti Aunea tulevaksi. Mielessään kuvitteli hän, mitä kaikkea "toverinsa" ajattelee, kun hän ei tulekaan.
Olipa hän tavallansa luvannutkin tulla. Edellisenä päivänä olivat he pienestä laaksosta Vejrhöjnin alapuolella, mikä ikäänkuin sopimuksesta oli tullut heidän yhtymis-paikakseen, kävelleet noin puolen peninkulman päässä olevalle korkealle vuorelle, jossa Aune ei ollut ennen käynyt ja jonka huipulta voi nähdä rahtunen mertakin. Ensin ei hän oikein tahtonut siihen suostua, mutta monen houkutuksen jälkeen meni hän kuitenkin — eikä hän sitä ollut katunutkaan. Matka oli ihastuttava. "Toveri" oli iloisempi ja leikillisempi kuin koskaan ennen. Tämä iloisuus, auringon loistavuus, meri, itse yrityksen uskaliaisuus teki Aunenkin mielen keveämmäksi kuin se pitkään, pitkään aikaan oli ollut. He olivat mäen rinteiltä poimineet marjoja ja juoneet maitoa vanhan, kyssäselkäisen talonpoikaisvaimon luona, joka vuorella asui ypö yksinään seuranaan ainoastaan kaksi lammasta sekä kissa. Hänen pienessä, puolipimeässä tuvassa olivat he istuneet lavitsalla toistensa vieressä ja nauraneet akan uteliaisuutta ja leikillistä puhetta. Vaimo piti heitä äskettäin kihloihin menneenä parina ja puheli siitä niin paljon, että Aune tuli ihan hämilleen ja tahtoi mennä pois. Mutta ensin tahtoi vaimo näyttää heille "omaa" morsiuspukuaan, vanha rohtiminen hame, joka oli eräässä laatikossa muutamien muitten halpojen muistojen seurassa ja joiden historian hän tarkkaan kertoi. Viimeinkin pääsivät he menemään. Ovella oli metsästäjä antanut hänelle rahan, mikä ei suinkaan ollut pieni päättäen akan ihmettelemisestä. Sitten olivat he vielä kerran menneet vuoren huipulle nähdäkseen loitolla kimaltelevan meren. Oli miltei pimeä, kun he saapuivat kotiin. Kun he erosivat, ojensi hän Aunelle ensi kerran kätensä ja kysyi, tekisivätkö toistenkin, ilman sitä myöntäessä, samallaisen matkan toiseen kauniiseen, lähellä olevaan paikkaan. Ajattelematta vastasi Aune myöntävästi ja puristi hänen kättään aivan vapaasti.
Mitä luuleekaan hän nyt, kun Aune näin kauniina päivänä kuitenkin jää tulematta?
Kun vaunut olivat kulkeneet pienen puron yli johtavaa siltaa, kääntyivät ne syrjätielle mikä johti vuorille. Suosta nousevat viileät tuulahdukset muuttuivat polttavaksi scirocco-tuuleksi, mikä puhalsi kuivilta rinteiltä heitä vastaan. Kuski antoi hevosten astua jalka jalalta ja polttava hiekka narskui pyöriä vastaan hermostuttavasti.
Samassa juolahti Aunen mieleen, että he mahdollisesti kohtaisivat metsänvartijan täällä. Tuskan tunne valtasi hänet ja kasvonsa kävivät yhä punaisemmaksi. Voisihan tosiaan niin sattua! Kuinka silloin kävisi? Pysähtyisiköhän kreivitär kysyäkseen häneltä jotakin…
Levottomuutensa suureni mitä lähemmäksi vaunut tulivat niitä paikkoja, missä Aune tavallisesti käveli. Jokainen kauempaa esille pistäytyvä esine, monet kettujen pelättimet, joita sinne tänne oli lammasten suojaksi asetettu, saivat hänet säpsähtämään. Nähdessään Vejrhöjnillä olevan kiviroukkion, tykytti hänen sydämmensä niin valtavasti, että hän pelkäsi kreivittären sen kuulevan. Vihdoin kääntyikin kreivitär, joka koko matkan oli istunut liikkumattomana ja tirkistellyt eteensä, Auneen, lausuen:
— Täällä on hyvin kaunista, neiti Thorbjörnsen, eikö totta?
Aunesta tuntui kuin kreivitär häntä tarkastelisi ja vaivalla sai hän äänensä hillityksi niin, että taisi tyynesti vastata:
— On, hyvin kanttista!
Tunnin perästä olivat he jälleen kotona, mutta kreivitär oli matkasta niin väsynyt, että hän heti päivällisten jälkeen vetäytyi huoneisiinsa. Aunen täytyi siis viettää koko illan vanhan neidin seurassa, jonka jutut tänäpänä enemmän kuin muulloin kiusasivat häntä. Tosin ei hän kymmenettä osaakaan suuttunut näistä jutuista, hän oli hyvin suuttunut tälle puheliaalle naiselle, joka ei antanut hänen olla rauhassa. Hän ei ensinkään ollut hyvillään. Kalvava levottomuus oli hänet vallannut, tuskin malttoi hän istua alallaan tuolilla, neula hänen kädessään liikkui hermostuneella vauhdilla, jota hän ei voinut estää.
Hän oli nimittäin hämärissä ikkunastaan huomannut harmaita pilviä taivaan rannalla ja aurinko oli mailleen mennessään ikäänkuin tulimereen laskeutunut, mikä ei suinkaan ollut hyvä tunnusmerkki. Hän tiesi kuinka ankara raju-ilma näillä tienoin oli. Jos kerran pääsi valloille, voitiin odottaa monta päivää kestävää sadetta, myrskyä ja pimeyttä. Kenties pitäisi ilma hänet viikkokausia vangittuna synkässä vankeudessaan, sinä aikana ehtisi talvi tulla, joka verhoisi vuoret valkealla peitteellä ja tekisi tiet liikkeelle sopimattomiksi. Milloinka tapaisikaan hän sitten toverinsa?
Aune oli kuumeentapaisessa levottomuudessa. Joka silmänräpäyksessä hän säpsähti, kuin luuli kuulleensa sadepisaroitten rapisevan ikkunaan. Huoneen tukahduttava kuumuus, lampun surina, seinäkellon alituinen naksutus — kaikki sai hänet suuttumaan. Ja kuin neiti iloitsi pannakseen suitsujaisen hiilokselle, ei hän enään voinut itseään hillitä, vaan virkahti kärsimättömästi:
— Jumalani! Eikö saa olla rauhassa! Mikä inhottava löyhkä!
— Löyhkä! lausui neiti. Ja kuitenkin on tämä mitä hienointa lajia…Onko kuultu hullumpata!
Aune ei kyennyt vastaamaan, vaikka huomasikin kiivastuneensa. Mutta neiti oli loukkaantunut ja istuutui jälleen tuolilleen, suutansa sen koommin avaamatta.
Vähän senjälkeen tuli kreivittären villakoira kammiosta kävellen, jossa se oli maannut. Ovella pysähtyi se hetkeksi kiiskoitellakseen ja haukotellakseen; sitten astui se, kaukaa kaartaen neidin tuolia, Aunen luo, jonka viereen se seisahtui, katsellen häntä alakuloisilla silmillään. Aune oli ruvennut suosimaan pientä, kaunista koiraa, joka linnassa kulki niin yksinään sitte kuin sen holhoja oli nukkunut. Usein otti hän koiran syliinsä ja hyväili sitä tai opetti sille pieniä temppuja, kuten seisomaan takajaloilla ja nyökäyttämään päätä. Vähitellen oli heistä tullut hyvät ystävykset, mutta tänä iltana tuntui siltä, kun ei hän voisi katsoakaan sinne päin, missä koira oli. Vaikkakin se seisoi odottavasti hänen jalkainsa juuressa, ei hän voinut sitä hyväillä; kun se, tullakseen paremmin huomatuksi, veti käpälällään hänen hamettaan, suuttui hän ja työnsi jalallaan koira parkaa niin, että se vinkuen kaatui selälleen ja kiiruhti sitten kammioon takaisin.
Neiti kohotti päätään ja katseli Aunea hiljaisella kauhulla pyöreitten silmälasiensa lävitse.
— Jumalani! huudahti hän viimein. Mikä teidän on tänä iltana? Ettehän ole kaltaisenne!
Aune ei vastannut. Hän oli itkuun purskahtamaisillaan. Vaikkei kello ollut kuin yhdeksän, kokosi hän kuitenkin työnsä ja poistui huoneesta sanoen hampaitansa kolottavan. Tultuaan omaan huoneeseensa, riisui hän kiireesti vaatteensa, sammutti kynttilän sekä koetti nukkua.
Mutta käännyttyään sisäänpäin, kätki hän kasvonsa käsiin ja heltyi itkemään.
Hän ei itseään enää käsittänyt, ei tiennyt, mikä häntä vaivasi.Rakastikohän metsänvartijata? Häntä pöyristytti tätä ajatellessa. Sitä ei hän voinut uskoa, mahdotontahan se oli. Kuvitellessaan joskus ennen rakkautta oli hän luullut sitä hiljaiseksi, vienoksi tunteeksi, joka leviäisi sieluun. Mutta hän oli viimeisinä päivinä ollut hyvin levoton, jota ei voinut poistaa. Aika ajoin oli hän tuntenut olevansa niin onneton ja suruissaan, että täytyi kaikin voimin estää kyyneleitänsä. Kaikki oli pimeätä ja toivotonta; ihmiset tuntuivat häijyiltä ja hän toivoi kuolevansa. Ei hän tahtonut ajatellakaan häntä. Hänestä tuntui, kuin pitäisi hän metsänvartijasta enemmän saadessaan ajatella häntä ystävänä, toverina tai veljenä. Mutta niin pian kun toinen ajatus tahtoi saada valtaa hänessä, muutti tuo toveri heti muotoa, oli hänelle ventovieras, miltei vihollinen, jota hän pelkäsi ja toivoi ettei koskaan enää häntä kohtaisi.
Tällaistako rakkaus oli?
Ei, mahdotonta; senkaltaista ei se voinut olla!
Mutta, miksikä halusi hän sitten niin hartaasti päästä hänen seuraansa, jos vaan yksikin päivä oli kulunut ilman, että he olivat toisensa tavanneet? Miksi tykytti sydämmensä kahta kiivaammin ajatellessaan häntä? Miksi ei hän voinut laskeutua vuoteelle uneksimatta hänestä, miksi ei sulkea silmänsä näkemättä hänet edessään, kuulematta hänen äänensä sekä jalkainsa askeleet?… Hän muisti, että vanha Matleena siellä kotona kerran oli sanonut, että jos tahtoo ihan varmaan tietää rakastaako todella jotakin miestä, niin täytyy tarkata, uneksiiko hänestä kolmena yönä peräkkäin. Kuinka usein olikaan hän viime aikoina herännyt keskellä yötä siitä, että luuli tuntevansa hänen katseensa tarkastelevan itseään… Mitä oli tuo kummallinen, levoton toivo alituiseen tietää, missä hän oleskeli, mitä hän teki ja mitä ajatteli? Mitä oli sulous, jota hän aina tunsi metsänvartijan läsnäollessa tai väristys, mikä kävi hänen ruumiissaan tämän tarttuessa hänen käteensä tai kun tämä sattui koskemaan hänen hameesensa heidän kävellessään Vejrhöjnin yksinäisiä polkuja? Tuonoin, kun he istuivat Vejrhöjnin kukkulalla ja hän oli synkän ja alakuloisen näköinen sekä oli pannut hattunsa kanervikolle, aivan kuin ei olisi kärsinyt sen painoa, oli Aune — nähdessään hänen kärsivät kasvonsa, kokoonpuristuneet huulensa ja armottoman raskasmielisyyden, mikä ei koskaan tahtonut poistua hänestä — tuntenut vastustamatonta halua istuutua hänen viereensä ja kädellään hyväillä hänen vaaleita hiuksiaan ikäänkuin poistaakseen kaikki surulliset ajatukset ja katkerat muistot.
Eikö tämä ollut rakkautta?
Hän luuli… miltei pelkäsi sitä.
Kauan makasi hän liikkumattomana, miltei tainnuksissa.
Viimein kysyi hän itseltään: — Mutta hän, rakastaako hänkin minua.
Hän luuli niin olevan, vaikkei hän koskaan ollut siitä mitään sanonut. Ajottain, varsinkin viime aikoina, oli hänen katseessaan ollut jotain sen tapaista, hänen äänensä oli myöskin ilmaissut hänen tunteensa. Ensin, kuu Aune tunsi tällaisen aavistuksen sielussaan, oli hän tullut murheelliseksi ja pelkäsi, että metsänvartija siitä puhuisi hänelle, sillä hän luuli ei koskaan voivansa rakastaa tätä. Heidän istuessaan pienessä tuvassa kyssäselkäisen akan luona, joka välttämättömästi tahtoi pitää heitä kihloissa olevana parina, huomasi hän kyllä, miten metsänvartija taukoamatta häntä tutkivasti katseli ja kotimatkalla puheli tämä kerran niin merkillisellä ja salaperäisellä tavalla, että hän pelkäsi siitä tulevan rakkauden tunnustuksen.
Mutta, jos he nyt todella rakastivat toinen toistaan? Jos hän jonakin päivänä kosii?…
Hänkö sitten oli tuleva hänen ainaiseksi ystäväkseen? Hänellekö, ventovieraalleko, hän kerran oli uskova kaikki? Hänenkö omansa oli hänen ruumiinsa ja sielunsa oleva?
Hän kääntyi toiselle kyljelle. Ei hän sietänyt sitä enään Ajatella. Kenties olikin kaikki pelkkää luulottelua! Hän tahtoi nukkua pois koko ajatuksista ja seuraavana päivänä katselisi hän asioita aivan toisessa valossa.
Hän sulki silmänsä nukkuakseen.
Mutta hän ei saanut ajatuksiaan tieltä, jonne ne olivat eksyneet.
Hän muisteli romaania, josta joka päivä luki luvun kreivittären kuullen ja jota hän ei alussa ensinkään ymmärtänyt. Niin merkilliset ja käsittämättömät olivat hänelle olot, joista siinä kerrottiin. Kauan ei kuitenkaan kestänyt ennen, kuin hänelle selvisi, mistä oli kysymys ja vähitellen rupesi hän sekä mielessään että unissaan kuvittelemaan niin hyvin itse kertomusta kuin sen henkilöitäkin. Romaani liikkui etelän viinitarhoissa ja sini-järvillä, vanhoissa luostareissa ja öljypuulehdoissa; se kertoi nuoresta munkista ja nuoresta nunnasta, joita maallinen rakkaus yhdisti. Molempien luostarein välillä olevassa metsässä kohtasivat he toisensa joka päivä aikoina, jolloin heidän tuli toimittaa kirkon laupeuden töitä köyhien kesken ja pienessä piilossa olevassa lehtimajassa unohtivat he kuolevaiset, joita heidän tuli lohduttaa, sairaat, joita tuli hoitaa.
Monasti oli hävyn puna noussut Aunen poskille lukiessaan näistä rakkauden kohtauksista, joissa suuteloita ja helliä syleilyjä vaihdettiin, sillä nämä syntiset nautinnot olivat kerrotut tavalla, mikä ei suinkaan inhoa herättänyt, vaan niitä ylistettiin ja kaunisteltiin. Ensi päivinä oli hän usein pakoittanut itseänsä istumaan alallaan, mieli kun teki nousta ja kieltäytyä lukemasta eteenpäin. Mutta tämän kirjan kanssa oli käynyt samoin kuin neidin juttujenkin. Mitä enemmän se kiihoitti ja suututti häntä sitä enemmän mielikuvituksensa sen kanssa työksenteli. Ja kiihtyvällä jännityksellä oli hän päivä päivältä seurannut rakastettujen kohtaloja, sykkivällä sydämmellä kuunnellut heidän kuherruksiaan, jälleennäkemisen iloa ja eroamisen suruvoittoisia huokauksia. Omituista kyllä, oli hän jo alusta mielessään kuvitellut, että kalpea intohimoinen munkki oli hänen metsästäjänsä. Nyt oli aivan kuin olisi hän tuntenut nunnan sydämmen sykkivän omassa povessaan ja aavistanut ikävöimisen, joka saattoi koppilo-vangin paheen tielle.
Hän makasi aivan hiljaa kuin hurmaantuneena. Ennenkuin itsekään tiesi, sulkeutuivat silmänsä, uni nosti hänet pehmeille käsivarsilleen ja kantoi hänet kukitettuja polkuja myöten unien maahan…
Ensimmäinen ajatuksensa, kun aamulla heräsi, koski ilmaa. Hän nousi istumaan ja kuuli heti puistosta lintujen viserrystä, mikä ennusti kaunista päivää. Hän hypähti vuoteeltaan ja pukeusi nopeaan. Aamupäivä kului hitaasti ja vaikka hän tiesi, että niin hyvin kreivitär kuin neitikin tarkkaavasti häntä katselivat, ei hän voinut olla levollisena. Niinpian kuin oli murkinoitu, kiiruhti hän huoneeseensa ottaakseen päällysnuttunsa. Kuvastimen edessä veti hän paksun otsatukkansa alaspäin niin, että se pieninä kiehkuroina peitti otsan yläosan. Mieleensä muistui hänen kerran sanoneen, että se puki häntä. Sitten pisti hän napinreikään kaksihänenantamaansa kukkaa sekä pienen punaiseen vivahtavan sananjalka-lehden.
Mutta koskiessaan oven lukkoa, seisahtui hän yht'äkkiä ja kummallinen tuska valtasi hänet. Oli kuin sisällinen ääni olisi sanonut, että nykyinen aikomuksensa ei ollut oikein, ettei hän menisi ulos sekä että hän vast'edes välttäisi metsänvartijata. — Heti sen jälkeen katsahti hän ujostelematta ylös. Miksi hän niin tekisi? Mitä tarvitsi hänen peljätä? Eihän toveri tiennyt, eikä koskaan saisi tietääkään — että Aune todella häntä rakasti.
Aune oli tuskin ehtinyt sillan yli, kun hän säpsähti ja kalpeni.
Lehtikujassa oli hän huomannut vieraan olennon, joka nopein, kevein askelin läheni häntä pyssy olalla ja joukko koiria jälessään. Hetkeäkään ei hän epäillyt, että tämä oli kreivi. Jo kaukaa eroitti hän punaiset kasvot sekä pitkän punertavan huuliparran, mikä oli kuin kaksi ketunhäntää. Peljästyneenä katseli hän ympärilleen pakopaikkaa etsien.
Mutta hän oli jo tullut niin kauas lehtokujassa, että pako oli mahdoton. Hänen täytyi siis kohdata kreivi.
Mitä tuli hänen tehdä? Ainoatakaan ihmistä ei näkynyt. Jos kreivi nyt seisahtui puhuttelemaan häntä! Kuka tiesi, mitä hän tässä yksinäisyydessä hänelle tekisi.
Sydämmensä sykki niin, että oli tukehtumaisillaan, kun kuuli hänen askeleensa takanaan ja kaikuvan vihellyksensä. Mutta kun hän meni Aunen ohitse, tervehti hän vaan sotilaallisella tavalla nostaen kättään hattuunsa eikä ollut sen enempätä hänestä tietävinään.
Aune luuli jo kaiken vaaran olevan ohitse ja hengitti keveämmin. Mutta onnettomuudeksi syöksivät kaikki koirat käytävän poikki nuuskiakseen häntä ja kun tämä nyt näki ympärillään joukon murisevia ja äyhkiviä koiria, mitkä sulkivat tien, ei hän säikähdyksessään voinut pidättää huutoa, mikä heti pysäytti koirien omistajan.
Käheällä ääneltä, mikä saattoi sekä Aunen että koirat säpsähtämään, kutsui hän niitä luokseen, sekä sivalsi niitä pari kertaa pitkällä koiranruoskallaan niin, että ne ulvoen ja valittaen kiereskelivät samassa hänen jalkainsa juuressa.
Sitten kääntyi hän hymyillen Auneen ja kohteliaasti hattua nostaen ja kumartaen virkahti:
— Suokaa anteeksi tämä juttu, armollinen neitini! Odottamaton tapaus, onneton kohtaus… ymmärrättehän?… Suokaa anteeksi! sallikaa minun… mutta, eikö minulla ole kunnia puhutella neiti Thorbjörnseniä, pastori Thorbjörnsen vainajan tytärtä?
Aunen oli täytynyt seisahtua; hän oli kalpea ja polvensa vapisivat vastatessaan:
— On!
Hän oikaisihe, ojensi toisen jalkansa ja pani kätensä puuskaan samalla kun tuntijan katsein tirkisteli toisella silmällään Aunea ja näytti kuin olisi tarkastukseensa ollut tyytyväinen.
— Kunniasanallani! virkkoi hän, pidellen toista ketun-häntää. — Heti, nähdessäni teidät, sen arvasin. Minulla ei ole ollut kunnia tavata teitä aikaisemmin, mutta heti kun minulle se kunnia suotiin, ajattelin: Tämä on varmaan pastori Thorbjörnsen-vainajan tytär! Ha, ha, haa!… Ei neidin olisi ollut tarvis niin pahoin säikähtyä pikku eläviäni. Eivät ne riiviöt pahaa tarkoita; veitikat ovat vaan saaneet niin ruman tavan. Mutta kunniasanallani lupaan poistaa sen heistä. Vakuutan neidille, että kyllä rankaisen synnilliset ruumiinsa, niin että ne toisen kerran antavat säädyllisten naisten käydä rauhassa. Annan niille aika läksytyksen, minkä kyllä muistavat, uskokaa se… Ha, ha, haa! Haluatteko nähdä, miten ne nyt pelosta matelevat? Ne tietävät aivan hyvin, mitä on odotettavissa… Ha, ha, haa!
Koirat matelivat väristen hänen taaksensa ja katselivat häntä rukoilevin silmin aivan kuin olisivat kuulleet ja ymmärtäneet hänen sanansa.
— Niin, eikö ole ihmeellistä, jatkoi hän — kun ei Aune mitään vastannut, vaan aikoi jatkaa kulkuaan — eikö ole ihmeellistä, että luontokappaleella on niin paljo älyä? Niiden tulee vaan saada hyvä kasvatus, eikä se olekaan niin helppo tehtävä, kuin moni luulee, Se on myöskin tieteenhaara, sanoi lukkari… no niin, neidillä ei ole aavistustakaan, kuinka itsepäinen tuollainen riiviö on! Katsokaappa iätä pientä pilkullista veitikkata!… Tule esille, pikku marakatti, äläkä siellä matele… Vakuutan neidille, ettei koko Tanskan valtakunnassa ole suurempata keikailijata! Miesten ohi käydessään on se kuin tukki tahi kivi, mutta kun se näkee naisen, vaikkapa kahdentoista vuotiaan hempukan, tulee se aivan pyöröpäiseksi, vaikka olisikin vasta viiden kuukauden vanha… Ha, ha, haa!
Hän nauroi oikein kaikuvasti, koirat vetäytyivät vavisten lähemmäksi toisiaan ja parvi pikku lintuja, jotka olivat lähellä olevassa puussa lepäämässä, lähtivät pelokkaana lentoon.
Hymyillen ja — sulkeudun suosioonne! — tervehti hän jälleen sotilaan tavoin, heitti päätään ja huusi koirilleen: "Tulkaa!" sekä jatkoi viheltäen kulkuansa.
Aune oli kauhun valtaamana. Hän ei tointunut ennen kuin oli käynyt kauas vuorien keskellä.
Jumalani! Minkä näköinen hän oli! Tuskin oli Aune rohjennut katsoa ylöspäin, mutta hän oli kuitenkin nähnyt kylliksi: kaksi suurta, väritöntä, lasinkaltaista silmää, mitkä pöyristyttivät häntä. Mitä sekamelskaa olikaan hän puhunut? Oliko hän päihtynyt? Aune luuli tunteneensa väkijuomain lemun hänen läheisyydessään.
Sydämmensä tykytti jälleen levottomuudesta, kun hän tavallisella paikalla Vejrhöjnillä tapasi ystävänsä, joka hänet nähtyään, nousi mättäältä hattuaan heiluttaen.
— Ajatelkaas, minä olen tavannut kreivin, lausui Aune ennenkuin ehti toverinsa sivullekaan polulla.
Metsästäjä pysähtyi.
— Mitä sanotte?
— Kohtasin kreivin lehtokujassa. Hän tuli käyden minua vastaan lauma koiria seurassaan; mahdotonta oli minun välttää häntä. Hän seisahtui ja puheli koko joukon asioita, mutta minä en sanaakaan ymmärtänyt… Jumalani! minkä näköinen hän oli!
Aune oli vielä niin kiihoittunut ja innostui kertoessaan niin, ettei huomannut, miten seuralaisensa muoto muuttui; hän ei huomannut, että tämä painoi päänsä alas ja levottomasti pureskeli heinänkortta, Aunen yhä lausuessa:
— Kauheata!… Niin hirvittäväksi en ollut häntä kuvitellut!
Viimein sanoi metsästäjä hiljaan:
— Sanokaa… millaiseksi olitte kuvitelleet hänet?
— Noh, en sitä tarkoin voi sanoa. Tarkemmin en koskaan ole asiata ajatellut. Mutta, että hän olisi noin toisellainen, kuin veljensä, jonka muotokuva riippuu linnan seinällä — sitä en todella ole voinut luulla, joskin olen kuullut, etteivät he olleet toistensa näköiset.
— No, mutta… änkytti hän ja nykäisi maasta vapisevin käsin vieressään kasvavan kukan — kaikessa tapauksessa olette ajatelleet, että hän oli… hyvin kauhistuttava, eikö niin?
— Aivan niin, ettekä voi sitä kummastella.
— Miksikä en?
— Te tiedätte sen aivan hyvin, sanoi hän punehtuen. Hän muisti, mitä kaikkea sekä neiti että muut olivat kertoneet nuoren kreivin elämästä.
— Te olette siis tuulleet hänestä jotakin?
— Niin olen; kyllä kai jokainen on hänestä kuullut vähäsen.
— No, niin, — sanoi hän ja tuntui kuin sanat olisivat tarttuneet kurkkuun, — kaiketi tekin halveksitte häntä?
Hiukan loukattuna katsahti Aune ylös. Tämä ei ollut ensi kerta kun hän huomasi, että toverinsa puolusti kreiviä.
— Eikö ole syytä sitten?
— On, tietysti… tarkoitan vaan…
— Nyt tiedän, mitä te tarkoitatte. Teidän mielestänne tulee suoda hänelle anteeksi, koska hän on vähäjärkinen, eikö niin? Mutta jokainen sanoo, ettei hänen tajunnassaan niinkään vikaa ole. Hän on aina vaan ollut niin raju ja hurja luonteeltaan, että kaikki ovat peljänneet häntä… Usein olen ajatellut, että teidän tulisi olla varoillanne — lisäsi hän hiljaisella äänellä. — Tehän olette niin paljon hänen seurassaan ja minä olen kuullut, että hän yht'äkkiä, ilman vähintäkään syytä, tulee aivan raivoon niin, ettei itsekään tiedä, mitä hän silloin tekee.
— Kuka on niin sanonut?
— Kaikki. Neiti, joka pienestä pahasesta on tuntenut hänet, on kertonut, että hän hamasta lapsuudestaan on ollut häijyn-ilkinen poika, jota ei kukaan voinut ymmärtää eikä suvaita. Hän oli aina yksinään eikä häntä ajottain saatu tulemaan huoneeseenkaan. Aina hän teki päinvastoin kun häntä käskettiin ja välistä oli hän pelkästä kiukusta monta päivää vaiti niin, ettei saanut sanaakaan hänen suustaan, vaikka isä usein pieksi häntä kepillään saadakseen hänet edes itkemään. Ajatelkaas, että hän kerran pienenä poikana ollessaan tahtoi tappaa itsensä! Tämän hän teki senvuoksi, että hänen äitinsä oli antanut Maunulle kauniimman lahjan kuin hänelle ja tätä kostaakseen tahtoi hän ampua itsensä isän pistoolilla ullakolla, mutta joku palvelustytöissä oli nähnyt hänen hiipivän sinne. Eikö ote kauheata?… Eikä tämä kuitenkaan ole kaikkein pahinta. Myöhemmin on hän tehnyt itsensä syypääksi kamalampiin tekoihin.
— Mihin sitten?
— En saata kertoa sitä teille.
— Vai niin!
— Neiti sanoo, että kunnolliset ihmiset ovat aina häntä inhonneet — eikä kukaan, joka vaan kerrankin on nähnyt hänet, voi sitä kummeksia. Viimein luettiin hän perheesen tuskin kuuluvaksi eivätkä vieraat koskaan maininneet hänen nimeään vanhempain läsnä-ollessa. Kun linnassa oli vieraita, ei hän tahtonut näyttäytyä heille, vaan meni kauas pois ja kävi silloin seudun mitä huonoimpien ja kurjimpien ihmisten luona. Nämä olivat hänen tovereinaan. Heidän seurassaan hän pelasi ja joi niin, että hänet kerran löydettiin aivan tiedotonna vuorten välissä. Samallaista elämätä hän vieläkin viettää. Tiedättekö, mitä neiti sanoo? Hän sanoo, ettei kreivi ole mikään metsästäjä, vaan että hän käy pyssy olalla voidakseen paremmalla syyllä poistua linnasta ja kuljeskellakseen, missä häntä haluttaa… Mutta tämän kaiken tiedätte te paremmin kuin minä. Vai eikö kaikki ole totta?
Aune katsahti ylös ja huomasi mikä muutos oli hänen kasvoissaan tapahtunut.
Hän oli hyvin kalpea, huulensa värisivät ja tumma varjo oli silmien alapuolella, jotka muutenkin olivat kuin syvemmällä päässä. Aune ei koskaan ollut nähnyt häntä sellaisena. Kauhulla ajatteli hän, mikä yhdysside voisi olla hänen ja kreivin välillä, koska hänen sanansa niin suuresti saatti seuralaisensa kiihkoon.
He olivat sillä välin saapuneet pieneen laaksoon Vejrhöjnin alapuolella ja istuutuivat tavalliselle paikalleen kiven lähellä.
Aune ei voinut poistaa ihmettelemistään. Häntä aavistutti, että hän nyt oli hyvin kätketyn salaisuuden perillä ja hän päätti juuri nyt ottaa selvon siitä. Mahdotonta oli hänelle kauemmin kärsiä tietämättömyyttään, mikä häntä kiusasi ja hän oli ihan epätoivossaan, kun heidän välinsä oli käynyt aremmaksi, mikä teki heidät toisilleen vieraiksi.
Tavallisuutensa mukaan nyppi hän kanervikkoa ja sydämmensä tykytti ankarasti. Äänellä minkä värinätä hän turhaan koetti tukahuttaa, sanoi hän hetkisen vaiti-olon jälkeen:
— Tahdotteko sanoa minulle erään seikan?… pidättekö kreivistä?
— Minäkö? — kysyi hän katsellen Aunea pelokkaasti.
— Niin… pidättekö todella hänestä?
— Oh, en tiedä. Mutta… minusta ei ole helppoa tuomita oikeudenmukaisesti. Voihan olla monta syytä… monia seikkaa, jotka…
— Voiko mitenkään puolustaa sitä, joka syntiä tekee? kysyi Aune katsellen häntä kammoen. — Onko kellään oikeutta elää niin kurjasti?
— Ei suinkaan… mutta…
— Ja mitä on hänellä sitten valitettavana? Onnen lahjat ovat hänen helmaansa ikäänkuin pudonneet ilman että hän on sormeakaan koukistanut. Eikö hänellä ole tavarata ja kultaa ja muuta elämän ihanuutta yllin kyllin? Eikö tämä jo olisi kylliksi saattamaan häntä ajattelemaan elämätänsä ja tekemään häntä kiitolliseksi ja…
— Kiitolliseksi? sanoi hän katkerasti hymyillen. Luuletteko, että "elämän ihanuudet", kuten sanotte, aina tuottavat onnea? Ja miltä luulette tuntuvan sille, joka kaikkein kasvoista voi lukea, etteivät rikkauden lahjat oikeutta myöten hänelle tule ja kuulu?
— Kuulu? toisti Aune hieman ivallisella äänellä. Se asia ei häntä ensinkään epäilytä. Ei hän sen kaltainenkaan ollut eikä sitä paitse koko suku ole ollut taipuvainen siihen. Viisi se on huolinut muitten oikeuksista kun vaan ovat omiaan voineet valvoa. Kun asiata todenperäisesti ajatellaan, ei eroitus nykyisen kreivin ja hänen edeltäjänsä välittä ole niinkään suuri. Eroitus on vaan siinä, että tämä on aivan toisin tavoin tuottanut harmia.
— Nyt neidin isä puhuu tyttärensä kautta.
— Aivan niin, sanoi Aune ylpeästi ja hehkuva puna peitti hänen kasvonsa. — Minä olen kiitollinen, että hän opetti minua inhoamaan sellaisia ihmisiä ja halveksimaan heidän kelvotonta elämäänsä. Minä en käsitä, kuinka voi iloita ja nauttia juuri siten, kun ympärillään näkee niin paljon puutetta ja kurjuutta. Monasti, mennessäni pehmeään vuoteeseeni nukkumaan, tuntuu kuin olisin varas, joka on köyhältä varastanut hänen viimeisen roponsa ja usein tulen silloin ajatelleeksi, kuinka monella raukalla ei ole kattoa suojanaan eikä leivänpalasta nälkänsä sammuttamiseksi. Eikö ole surkeata? Eikö jokaisen ihmisen velvollisuutena ole kernaammin kieltää itseltään kuin nähdä toisen puutetta kärsivän? Mitä sanoakaan niistä, jotka julkevat elää ylellisesti, pitää suurenmoisia kemuja, pukeutua silkkiin ja ainoana yönä kuluttaa niin paljon, että sata perhettä tulisi sillä toimeen koko vuoden? Eikö tämä ole syntiä? Niin tekin asian katsotte, eikö totta?… Teettehän sen? sanoi hän katsoen metsästäjätä miltei rukoilevasti.
— Minäkö? sanoi tämä välttäen hänen katsettaan. Varovaisesti hyväili hän koiraansa, joka nukkui hänen vieressään. — Niin luulin kyllä muinoin, mutta… en nyt enään.
— Ette nyt enään?
— En.
— Ah! sanoi hän sortuneella äänellä.
Hetkisen kuluttua jatkoi hän katsomatta ylös ja yhä koiraansa silitellen:
— Ettekö usko, että niilläkin ihmisillä, joista te puhutte — joita te köyhiksi ja orjuutetuiksi nimitätte — on ilonsa ja nautintonsa, vaikkakin vieras ei sitä niin huomaa. Minä olen paljon seurustellut sellaisten ihmisten kanssa ja minä tunnen heidät aivan hyvin. Mutta minä vakuutan, ettei kukaan ihminen vietä suruttomampaa ja onnellisempaa elämää kuin he. Olisiko heillä siis syytä valittaa… paremmin kuin muillakaan? Eikö äidillä heidän joukostaan ole santa ilo lapsestaan ja lapsella vanhemmistaan ja… onhan heillä itse asiassa samat ilot ja surut tuin kaikilla muillakin.
— Mutta nälkää, vilua ja puutetta — sitä saavat he yksinään kärsiä ja onhan se ainakin oikeudetonta?
— Ettekö luule löytyvän mitään pahempata ja vaikeampata kärsittävänä kuin nälänhätä on tai katkerampata kuin vilu — ja mistä juuri nämä ihmiset enemmän kuin muut ovat säästetyt?… Te ajattelette nyt siten syystä, että olette niiden onnellisten joukossa, jotka saavat nauttia iloa ja valoa. Teillä on ollut hyvä koti, missä olette viettäneet onnellisen lapsuuden ajan ja josta teillä on pelkkiä suloisia muistoja. Teillä on ollut isä, jota olette rakastaneet — ja joka on teistä pitänyt. Mutta on myöskin ihmisiä, jotka ovat luodut ikäänkuin vakituiseen suruun ja onnettomuuteen… ja sellaisia on sekä rikkaitten että köyhien joukossa, kenties yhtä paljon edellisten kuin jälkimmäisten joukossa. Ettekö milloinkaan ole sellaista onnetonta tavanneet? Kainit merkki on heidän otsallaan jo syntymästään; on kuin kirous seuraisi heitä kautta koko elämänsä. Kodittomina kuljeksivat he maailmassa, kaikki kääntävät selkänsä heille, eikä kukaan kärsi heitä. Äitikin suree, kun ovat syntyneet, veli ja sisar ei tahdo heitä tuntea. Kysykää heiltä, neitiseni!… ja te saatte kuulla, että löytyy nälkä, jota ei voi leivällä lieventää ja kaipuu, mikä on monta vertaa katkerampi kuin köyhyys ja puute. Ken ei koskaan ole ystävätä omannut, joka ei koskaan ole ystävällistä sanaa kuullut, ei tuntenut, mikä onni on olla toisille iloksi, jolla ei ole ainoatakaan suloista muistoa… hän on kymmenentuhatta kertaa köyhempi kuin kurjin kerjäläinen, joskin hän omistaisi koko maailman kullan ja loiston.
Hän oli puhunut kiihkolla ja äänensä, kätensä, koko ruumiinsa värisi. Hän istui puoleksi kääntyneenä poispäin ja katseli koiraansa, jonka päätä hän yhä silitteli kunnes se viimein nousi ja katseli häntä uneliain silmin.
Aune, joka oli katsellut häntä enenevällä ihmettelemisellä, painoi päänsä alas ja istui hetkisen ääneti. Hän käsitti, että oli kosketellut arkaa kohtaa seuralaisensa omassa elämässä ja häntä aavistutti, mitkä muistot olivat katkeroittaneet hänen elämäänsä.
Uudestaan hän ajattelemattansa repi vierellä olevalla mättäällä kasvavia kanervia ja sanoi hiljaan:
— Ettekö tahdo kertoa minulle jotakin itsestänne… elämästänne?…Minä olen niin paljo puhunut omastani.
— Oh, ei se maksa vaivaa… elämäni on ollut kaikkea muuta kuin iloista.
— Kyllä sentään, pyysi hän hartaasti ja katsahti ylös. — Teidän täytyy kertoa! Usein on tuntunut niin omituiselta, kun en teistä tiedä mitään ja monasti olen aikonut pyytää teitä kertomaan itsestänne. Muistaakseni sanoitte kerran, ettei teillä koskaan ole ollut kotia. Eikö niin?