Fred ja Charley kiusasivat häntä. He räkättivät kuin harakat edellisen illan seikkailuista (antaen kuitenkin hänelle oikeudenmukaisen kunnian) ja käyttäytyivät kovin suojelevasti pelokkaina ihailevia tovereitaan kohtaan. Mutta Joen pakinoihin ei kannattanut pyrkiä. Hän murahteli ja vastasi lyhyeen, virkkoi vain "kyllä" tai "ei" jokaiseen kysymykseen, kun häntä koetettiin houkutella keskusteluun osalliseksi.
Hän kaipasi jonnekin yksinäisyyteen, päästäkseen heittäytymään vihreään ruohikkoon ja voidakseen unohtaa tuskansa, kipunsa ja mieliharminsa. Hän nousi ja lähti etsimään sellaista paikkaa, mutta havaitsi, että puoli tusinaa tovereita seurasi kintereillä. Hänen teki mielensä kääntyä päin ja huutaa heille, että jättäisivät hänet rauhaan, mutta ylpeys esti. Haluttomuus ja toivottomuus kuohahti hänen mieleensä voimakkaana aaltona, ja sitten hänen päähänsä pälkähti äkkiä uusi ajatus. Koska kerran oli varmaa, että kokeet olivat auttamattomasti pilalla, niin miksi hän enää alistuisi iltapäivän tutkintokidutukseen, joka ei suinkaan voisi muodostua aamuista kiusaa lievemmäksi? Ja hetken mielijohteen valtaamana hän teki rohkean päätöksen.
Hän kulki suoraa päätä koulun portille ja astui ulos kadulle. Siellä hänen ihailijansa pysähtyivät kummastuneina, mutta hän jatkoi matkaansa kulmaukseen ja katosi näkyvistä. Jonkun aikaa hän harhaili päämäärättä, kunnes saapui sähköraitiotielle. Muuan vaunu sattui pysähtymään kohdalle, ja siitä laskeutui matkustajia. Hän nousi vaunuun ja heittäytyi ulkopuolella olevalle nurkkapenkille. Hänen seuraava havaintonsa oli, että vaunu pyörsi kääntölevyllään ja vieri kolisten nopeasti edelleen. Hänen edessään kohosi suuri höyrylauttarakennus. Mitään kuulematta tai näkemättä hän oli matkannut San Franciskon liikekeskustan halki.
Hän vilkaisi kaupunginkelloon, joka koristi lauttarakennuksen päätyä. Se oli kymmenen minuuttia yli yhden — hän ennättäisi varsin hyvin höyrylautalle, joka lähti neljännestä yli. Hän teki nopean päätöksen, ja laisinkaan ajattelematta, minne matkaisi, hän suoritti kymmenen senttiä lipusta, meni sisään portista ja kiiti ennen pitkää lahden poikki Oaklandin kaunista kaupunkia kohti.
[Oakland on noin 75000 asukkaan kaupunki, suunnilleen penikulman päässäSan Franciskosta.]
Yhtä hajamielisenä ja päämäärää vailla hän havaitsi istuvansa tuntia myöhemmin Oaklandin satamalaiturilla, nojaamassa kivistävää päätään hirttä vasten. Paikaltaan hän saattoi silmäillä muutamain pienten purjealusten kannelle. Melkoinen joukko uteliaita tyhjäntoimittajia oli kerääntynyt laivoja tarkastelemaan, ja Joe huomasi mielenkiintonsa heräävän. Siinä oli neljä alusta, ja paikaltaan hän erotti niiden nimetkin. Eräässä aivan hänen kohdallaan olevassa laivassa oli nimiAavemaalattuna suurin vihrein kirjaimin keulaan. Sen takana olevalla kolmella aluksella oli nimetOikutar, Osterikuningatar Lentävä Hollantilainen.
Kussakin laivassa oli kannen keskiosassa kajuutta, jonka katosta työntyi esiin lyhyt savutorvi, jaAaveentorvesta kohosi juuri savua. Kajuutan ovi oli auki, ja kattoluukut olivat työnnetyt syrjään, niin että Joe saattoi nähdä sisään. Hän havaitsi kahdenkymmenen korvilla olevan nuorukaisen puuhaavan siellä keittohommissa. Hänellä oli jalassa isot pitkävartiset merisaappaat, yllään siniset housut ja musta villapaita. Kyynärpäihin asti käärityt hihat paljastivat näkösälle tukevat, auringon paahtamat käsivarret, ja nuorukaisen kohottaessa päätään huomasi, että hänen kasvonsa olivat yhtä ruskeat ja ahavoituneet.
Joen nenään tuli kahvin tuoksua, ja pienestä paistinpannusta lähti valmistumaisillaan olevien papujen käry. Kokki laski pannun tulelle, hankasi sitä silavaviipaleella, kun se oli kuumentunut, ja heitti siihen paksun palasen paahtolihaa. Askaroidessaan hän jutteli erään kannella häärivän toverin kanssa, joka uuraana täytteli sankoaan merestä ja valoi sitten suolavettä kannelle kasattujen osteriläjien yli. Tämän suoritettuaan hän peitti osterit märillä säkeillä ja poistui kajuuttaan, missä hänelle oli varattu paikka pieneen pöytään. Kokkikin tuli siihen, ja sitten käytiin yhdessä käsiksi ruokaan. Tämä näky herätti Joen seikkailuhalun vilkkaammilleen. Kas, siinä vasta oli elämää! Nuo miehet ne elivät oikealla tavalla ja ansaitsivat elatuksensa aavalla ulapalla, auringon ja taivaan alla, meren keinuessa ja tuulen puhaltaessa tai sateen valellessa heitä, miten kulloinkin sattui. Jok'ikinen päivä täytyi hänen istua sullottuna samaan huoneeseen viidenkymmenen toisen poloisen kanssa ja vaivata aivojaan ja ahtaa niihin kuivia tiedonrippeitä. Ja sillä välin nämä elivät iloisina, huolettomina ja onnellisina, sousivat ja purjehtivat, keittivät oman ruokansa ja saivat ihan varmaan kokea seikkailuja, joista voi vain haaveilla täpösen täysissä kouluhuoneissa.
Joe huoahti. Hän tunsi, että hänet oli luotu tällaiseen elämään, ei koulupojan päiviä viettämään. Opin, tiellä hän teki auttamattomasti haaksirikon. Tutkinto oli mennyt päin honkia, ja juuri tällä haavaa hän tiesi Bessien palaavan kotiin voitonriemuisena, hänen suoriuduttuaan kunnialla viimeisestä tutkinnostaan. Oh, se oli sietämätöntä! Isä teki väärin pitäessään häntä koulussa. Se saattoi olla kylläkin sopivaa pojille, joilla oli taipumusta lueskella, mutta ilmeisesti häneltä puuttui kokonaan moiset kyvyt. Ja olihan elämässä muitakin aloja kuin opintie. Merille oli lähtenyt miehiä aivan oppimattominakin, he olivat kohonneet mahtavaan asemaan, saaneet haltuunsa suuria laivastoja ja suorittaneet suurtöitä ja piirtäneet nimensä historian lehdille. Miksi ei hän, Joe Bronson, voisi tehdä samoin?
Hän sulki silmänsä ja tunsi ääretöntä sääliä itseään kohtaan. Ja avatessaan jälleen silmänsä hän havaitsi nukkuneensa, sillä aurinko painui nopeasti mailleen.
Oli jo pimeä, kun hän ennätti kotiin. Hän lähti suoraa päätä huoneeseensa ja makuulle, ketään kohtaamatta. Kun hän painui viileiden lakanain väliin, hän huoahti tyydytyksestä, ajatellessaan, että tuli mitä tahansa, niin ei hänen tarvinnut enää olla huolissaan historiasta. Sitten hänen mieleensä hiipi toinen ja varsin vastenmielinen ajatus. Hän tiesi, että taas alkaisi uusi lukukausi ja että kuuden kuukauden kuluttua häntä odotti uusi tutkinto samassa aineessa.
VII luku:
Isä ja poika.
Seuraavana päivänä aamiaisen jälkeen isä kutsui Joen luokseen kirjastohuoneeseen, ja tämä lähti meikein iloissaan siitä, että odotuksen aiheuttama jännitys vihdoinkin pääsisi laukeamaan. Herra Bronson seisoi akkunan ääressä. Ulkopuolella tirskuttavat varpuset näyttivät kiinnittäneen hänen huomionsa puoleensa sillä hetkellä. Joekin asettui akkunaan katselemaan ja näki nurmikolla varpusen pojan hullunkurisesti kuppelehtien koettavan turhaan pysyä pystyssä heikoilla jaloillaan. Se oli pudonnut akkunaa kaartavassa ruusupensaassa olevasta pesästä, ja varpusvanhemmat olivat aivan epätoivoissaan sen surkeasta tilasta.
— Tuo on niin nuorten lintujen tapaista, huomautti herra Bronson kääntyen Joen puoleen vakava hymy huulillaan. — Ja minun mielestäni sinä, poikaseni, olet joutumaisillasi yhtä tukalaan asemaan. Minä pelkään, että sinun mittasi on nyt täysi, Joe. Olen odottanut tätä jo kaiken vuotta — sinun kehnot todistuksesi, huolimattomuutesi ja tarkkaamattomuutesi, alituinen halusi oleskella poissa kotoa etsimässä kaikenkaltaisia seikkailuja, kaikki ne ovat viitanneet siihen suuntaan.
Hän vaikeni ikäänkuin vastausta odotellen, mutta Joe oli ääneti.
— Minä olen myöntänyt sinulle yllin kyllin vapautta. Omasta puolestani uskon, että vapaudella on merkityksensä. Sellaisessa maaperässä kasvaa parhaita luonteita. Siksi en olekkaan ehkäissyt sinua loppumattomilla määräyksillä ja kiusallisilla rajotuksilla. Olen vaatinut sinulta varsin vähän, olet saanut mennä ja tulla melkein mielin määrin. Olen antanut sinun enimmäkseen olla oma herrasi, sillä olen luottanut siihen, että oikeudentuntosi estäisi sinua vääryydestä ja ainakin saattaisi sinut hoitamaan lukujasi. Mutta olen pettynyt sinun suhteesi. Mitä tahdot minun tekevän? Laadinko sinulle lakeja ja rajotanko aikaasi? Onko minun pidettävä sinua silmällä? Täytyykö minun väkisin pakottaa sinut lukemaan läksysi?
— Minulla on täällä muuan kirje, jatkoi isä hetkisen kuluttua. Hän otti pöydältä kuoren ja veti siitä esiin kirjotetun paperin.
Joe tunsi neiti Wilsonin jäykän ja tylyn käsialan, ja hänen rohkeutensa lamaantui.
Isä alkoi lukea:
— "Lukukauden kuluessa hän on ollut työssään välinpitämätön ja huolimaton, niin että hän oli tutkinnon tullessa kokonaan valmistumaton siihen. Hän ei koettanut vastata ainoaankaan laskuopin ja historian kysymykseen, vaan jätti tutkinnon päätyttyä aivan tyhjän paperin. Näitten aineitten tutkinnot suoritettiin aamupäivällä. Iltapäivällä ei hän edes viitsinyt saapua loppukuulusteluihin."
Herra Bronson herkesi lukemasta ja kohotti katseensa.
— Missä sinä iltapäivällä olit? hän tiedusteli.
— Minä lähdin höyrylautalla Oaklandin puolelle, Joe vastasi välittämättä rikostansa lieventää vetoamalla kivistävään ruumiiseensa ja päähänsä.
— Sehän taitaa olla "kraapaamista", vai kuinka?
— Niin on, Joe vastasi.
— Tutkinnon edellisenä iltana, jolloin sinun olisi pitänyt lukea, sinä katsoit parhaaksi puikkia tiehesi ja ryhtyä tappeluun kaikenkaltaisten renttujen kanssa. Minä en puhunut siitä sillä haavaa mitään. Luulen, että sydämessäni olisin melkein antanut sen sinulle anteeksi, jos olisit menestynyt koulutyössäsi.
Joella ei ollut mitään sanottavaa. Hän tiesi, että asialla oli toinenkin puolensa, mutta tunsi, ettei isä sitä kuitenkaan ymmärtäisi — ei siitä siis kannattanut puhua.
— Sinun pahin vikasi, Joe, on huolimattomuus ja kykenemättömyys keskittää harrastuksiasi. Sinä kaipaat jotain, mitä minä en ole tähän asti ottanut huomioon: ankaraa kuria. Olen jonkun aikaa tuuminut, eikö olisi viisainta lähettää sinut johonkin sotakouluun, missä sinulle määrätään työt ja jok'ikinen hetki vuorokauden neljästäkolmatta tunnista on tarkoin käytettävä.
— Voi, isä, ette ymmärrä, ette saata ymmärtää! Joe puhkesi viimein puhumaan. — Minä koetan kyllä lukea — koetan oikein rehellisesti. Mutta se ei käy — en tiedä, mikä siihen on syynä, mutta se ei käy. Ehkei minusta ole sellaiseen. Ehkä minua ei ole luotu koulutyöhön. Minä tahtoisin päästä ulos maailmalle. Minä tahtoisin nähdä elämää — minä lähtisin mieluimmin merille — vaikka minne hyvänsä, missä saatan jotain tehdä ja tulla joksikin.
Herra Bronson katsoi häneen ystävällisesti.
— Ainoastaan lukemalla sinä voit toivoa pääseväsi eteenpäin maailmassa ja toimittavasi jotain suurta, hän virkkoi.
Joe kohotti kätensä epätoivoissaan.
— Kyllä minä tiedän, miltä sinusta tuntuu, herra Bronson jatkoi. — Mutta sinähän olet vasta poika, hyvin suuressa määrin samanlainen kuin tuo pikku varpunen, jota me tuonnoin tarkastelimme. Ellet sinä kotona kykene hillitsemään itseäsi tarpeeksi, voidaksesi pysyä kirjain ääressä, niin ei sinulla ulkona maailmassakaan, jonne mielesi palaa, ole tarpeeksi malttia suorittaa sen tarjoomia töitä.
— Mutta olkoon menneeksi, Joe, olkoon menneeksi. Kun olet suorittanut lukion oppimäärän ja ennenkuin lähdet yliopistoon, päästän sinut joksikin aikaa maailmalle.
— Päästäkää minut nyt jo, Joe pyysi kiihkeästi.
— Ei, nyt olisi liian varhaista. Eivät sinun siipesi vielä kanna. Sinä et ole vielä valmiiksi muokattu, eivätkä sinun ihanteesi ja toimintatapasi ole vakiintuneet.
— Mutta minä en voi lukea, Joe uhkasi. — Minä tiedän, etten voi lukea.
Herra Bronson katsoi kelloaan ja nousi lähteäkseen.
— Minä en ole vielä tehnyt mitään päätöstä asiasta, hän selitti. — En tiedä, mitä minun on tehtävä — annanko sinun vielä yrittää lukiossa vai lähetänkö sinut sotakouluun.
Hän pysähtyi hetkeksi ovelle ja katsahti taakseen.
— Mutta muistakin, Joe, hän virkkoi, etten ole sinulle vihoissani. Se surettaa minua enemmän kuin harmittaa. Ajattele nyt asiaa ja sano minulle illalla, mitä aiot tehdä.
Isä poistui, ja Joe kuuli ulko-oven lupsahtavan lukkoon hänen jälkeensä. Hän heittäytyi isoon nojatuoliin ja sulki silmänsä. Sotakouluun! Sitä hän pelkäsi kuin villi eläin sadinta. Ei, sellaiseen laitokseen ei hän ikinä lähtisi. Ja lukio sitten — hän huoahti syvään sitä ajatellessaan. Iltaan mennessä oli hänen ratkaistava, mitä halusi tehdä. Hyvä, hän tiesi, mitä halusi, eikä hänen tarvinnut odottaa iltaan asti päästäkseen asiasta selville.
Hän nousi kasvoillaan päättäväinen ilme, pani lakin päähänsä ja poistui pääovesta. Hän näyttäisi isälle, että hän pystyi suorittamaan osansa maailman vaatimasta työstä. Niin hän mietti eteenpäin kulkiessaan. Niin, kyllä hän vielä näyttäisi…
Kouluun ennättäessään hänellä oli jo koko suunnitelma valmiiksi kehitettynä. Oli vain pantava se täytäntöön. Oli aamiaisloma, ja hän pääsi huomaamatta luokkahuoneeseen kirjojaan ottamaan. Pihatietä poistuessaan hän kohtasi Fredin ja Charleyn.
— Mitäs nyt? Charley kysyi.
— Ei mitään, Joe murahti.
— Mitäs sinä siellä hommasit?
— Kävin noutamassa kirjani. Mitäs sinä luulit minun tekevän?
— Älä nyt latele verukkeita, Fred väitti. — Mitä sinä niin salaperäinen olet? Mikset voi kertoa meille, mitä sinulle on tapahtunut.
— Kyllä te siitä aikananne saatte tietää, Joe virkkoi merkitsevästi — merkitsevämmin kuin oli aikonutkaan.
Ja peläten paljastavansa enemmänkin hän käänsi kummasteleville tovereilleen selkänsä ja kiiruhti tiehensä. Hän lähti suoraa päätä kotiin omaan huoneeseensa, missä hän ryhtyi heti järjestämään kaikkea kuntoon. Kaapistaan hän valitsi parit alusvaatteet, muutamia pumpulipaitoja ja puoli tusinaa sukkaparia. Näiden lisäksi hän otti yhtä monta nenäliinaa, kamman ja hammasharjan.
Käärittyään tavarat lujaan paperiin hän tarkasteli myttyään tyytyväisenä. Sitten hän astui pöytänsä ääreen ja otti pienestä sisälaatikosta muutamien kuukausien säästöt, jotka tekivät yhteensä useita dollareita. Tätä summaa hän oli säästellyt heinäkuun neljänneksi päiväksi [Heinäkuun 4:s päivä on Yhdysvalloissa kansallinen juhlapäivä — muistona vuoden 1776 heinäk. 4:nnen p:n itsenäisyysjulistuksesta —, raketteja lennättämällä, leikkipyssyillä ampumalla y.m. tavoin silloin pidetään iloa. Suom. huom.], mutta työnsi sen nyt taskuunsa suuriakaan surematta. Lopuksi hän sieppasi paperiarkin ja istuutui kirjottamaan:
"Älkää etsikö minua. Minä en menesty koulussa, ja nyt minä lähden merille. Älkää olko huolissanne. Kyllä minä pystyn hoitamaan itseni. Minä tulen takaisin joskus, ja silloin te saatte kaikki olla ylpeät minusta. Hyvästi, isä ja äiti ja Bessie. Joe."
Arkin hän jätti pöydälleen, mistä sen saattoi helposti nähdä. Hän pisti käärön kainaloonsa, silmäsi huonettaan viimeisen kerran ja hiipi tiehensä.
VIII luku:
Friskon poika ja tulokas.
"Friskon poikaa" [Frisko, yleinen lyhennys San Francisko nimestä. Suom. huom.] harmitti — harmitti ja kyllästytti, mikä olisi tuntunut kerrassaan mahdottomalta vekaroista, jotka istuivat laiturin reunalla onkimassa ja kadehtivat häntä sydämensä pohjasta. Tosin heillä oli puhtaammat ja paremmat vaatteet, oli myös isä ja äiti. Mutta Friskon poika sai viettää vapaata elämää lahdella, kulkea seikkailusta toiseen miesten parissa — he sitä vastoin olivat sidotut kotielämän ankaraan kuriin ja surkeaan yksitoikkoisuuteen. He eivät voineet uneksiakaan, että Friskon poika vuorostaan katseli heitäSalamankannelta kuin korkeampia olentoja ainakin ja kadehti juuri sitä, mikä toisinaan heistä itsestään tuntui kaikkein inhottavimmalta. Aivan samoin kuin seikkailuhalu kuiski heidän korviinsa viekottelevia kuiskeitaan ja epämääräisiä viestejä oudoista maista ja reippaista teoista, samaten kodin salaperäisen ihana maailma hurmasi Friskon poikaa, ja hänen mielikuvituksensa kirkkaimmat haaveet koskivat veljiä, siskoja, isän ohjeita ja äidin suudelmia — seikkoja, jotka kaikki olivat hänelle tuiki tuntemattomia.
Hän rypisti otsaansa, nousiSalamankajuutan katolta, missä oli paistattanut päivää, ja potkaisi jalastaan raskaat saappaansa. Sitten hän kyyristihe kapealle sivukannelle ja rupesi heiluttelemaan jalkojaan viileässä suolavedessä.
— Sepä vasta on vapautta, tuumivat pojat häntä tarkastellessaan. Lisäksi vielä nuo pitkävartiset merisaappaat, jotka olivat kiinnitetyt uumenia kiertävään nahkavyöhön, hurmasivat heitä aivan ihmeellisesti. He eivät tienneet, ettei Friskon pojalla ollut kenkäin näköistäkään — että nuo saappaat olivat vanhaa "Ranskan Pekan" perua ja pojalle kolme numeroa liian suuret. Eivät he myöskään saattaneet aavistaa, kuinka epämukavat ne olivat kuumana suvipäivänä.
Friskon pojan tyytymättömyyden aiheena olivat juuri nuo samaiset poikaset, jotka istuivat häntä ihailemassa. Mutta hänen kyllästymisensä syy oli aivan toinen.Salamanmiehistöstä uupui yksi mies, ja niin täytyi hänen suorittaa enemmän työtä kuin hänen osalleen oikeastaan kuului. Ruoanlaittoa vastaan ei hänellä ollut mitään, myöskin suostui hän pesemään kansia ja pumppua käyttämään. Mutta kun vielä oli raaputeltava pois vanhaa maalia ja pestävä astiatkin, oli siinä toki hänen mielestään liikaa. Hän arveli ansainneensa päästä vapaaksi moisista alentavista kokkipojan toimista. Sellaiset soveltuivat vasta-alkaville, mutta taisihan hän jo muutakin: osasi hoitaa purjeita, nostaa ankkurin, pitää perää ja laskea maihin.
— Pois tielt siell alhall!
"Ranskan Pekka",Salamankapteeni ja Friskon pojan herra ja mestari, heitti kannelle käärön ja luisui itse perässä oikean puolen vanttia myöten.
— Tul päräss! hän huusi pojalle, joka oli käärön omistaja ja paraillaan seisoi epäröiden laiturilla. Sieltä oli aluksen kannelle runsaasti viisitoista jalkaa, eikä hän ulottunut käsiksi terästouviin, jota myöten oli hinauduttava alas.
— No! Yks, kaks, kolme! laski ranskalainen leikkisästi kapteenien tapaan, milloin miehiä arveluttaa.
Poika viskautui laiturilta ja sai kiinni vantista. Hetkistä myöhemmin hän tupsahti kannelle kädet hankauksesta kuumentuneina.
— Poika, täss on meijä uus märimies. Saanks lupa esittä. — Ranskan Pekka kumarsi virnistäen ja astui syrjään. — Härr Joe Bronson, hän lisäsi hetken perästä.
Kotvasen molemmat pojat tarkastelivat toisiaan äänettöminä. He olivat ilmeisesti jotensakin samanikäisiä, vaikka vieras näyttikin tukevammalta ja voimakkaammalta. Friskon poika työnsi esiin kätensä, ja toinen pudisti sitä.
— Vai aiot sinä lähteä merille, mitä? Friskon poika kysäisi.
Joe Bronson nyökkäsi päätään myöntymykseksi ja silmäili uteliaana ympärilleen, ennenkuin vastasi: — Niin aion. Koettelen jonkun aikaa merielämää täällä lahdella, ja kun sitten alan tottua siihen, niin lähden oikein merille etukannen katoksessa.
— Missä, häh?
— Etukannen katoksessa — missä merimiehet asustavat, Joe selitti punastuen, peläten sekaantuneensa merinimityksissä.
— Vai niin, kanssissa! Jokos sinä tunnet merielämää?
— Kyllä, tai en; tuota noin — sen verran kuin kirjoista oppii.
Friskon poika vihelsi, pyörähti kantapäällään ylpeästi ja lähti kajuuttaan.
— Lähtee merille, mokomakin, hän sanoi itsekseen nauraa hyräytellen tulta sytyttäessään ja valmistautuessaan illallista keittämään — Ja oikein "etukannen katoksessa", ja luulee viihtyvänsä mainiosti.
Sillä välin Ranskan Pekka opasteli tulokasta pitkin alusta, ikäänkuin tämä olisi ollut hänen vieraansa. Hän osottautui niin kohteliaaksi ja mielisteleväksi, että Friskon poika, pistäessään päänsä esiin luukusta kutsuakseen heidät illalliselle, oli tukehtumaisillaan, kun koetti pidättää nauruaan.
Illallinen maistui Joe Bronsonista hyvälle. Ruoka oli yksinkertaista, mutta maukasta, ja suolaisen meri-ilman sekä laivan tuoksu kiihotti hänen ruokahaluansa. Kajuutta oli puhdas ja siisti sekä ihmeteltävän mukava ahtaudestaan huolimatta. Jok'ikinen tuuman ala siitä oli tarkoin käytetty. Pöytä oli saranoilla kiinnitetty senterboordilaatikkoon, joten se ei vienyt laisinkaan tilaa, milloin sitä ei käytetty. Molemmin puolin, osittain kansiorsien alla, sijaitsi kaksi makuukojua. Makuuvaatteet oli kääritty kokoon, ja aterioidessaan pojat istuivat tyystin pestyillä pohjalaudoilla. Heiluva laivalamppu, jonka messinkiosat olivat kirkkaiksi hangatut, valaisi kajuuttaa, ja päivän aikaan taas saatiin valoa neljästä himmeälasisesta akkunasta, jotka oli sovitettu kajuutan seiniin. Toisella puolen ovea oli kamiini sekä puusäiliö, toisella kaappi. Kajuutan etuseinää koristi pari rihlapyssyä sekä haulikko, ja Ranskan Pekan kojussa näkyi huopakäärön takaa patruunavyö, johon oli pistetty kaksi revolveria.
Kaikki tämä tuntui Joesta kuin unennäöltä. Lukemattomia kertoja hän oli mielikuvituksessaan loihtinut esiin tämäntapaista. Mutta nyt hän oli keskellä todellisuutta, ja hänestä oli, kuin hän olisi tuntenut molemmat kumppaninsa vuosikausia. Ranskan Pekka hymyili hänelle iloisesti pöydän toiselta puolen. Todellisuudessa hänen muotonsa oli roistomainen, mutta Joesta kasvot vain näyttivät ahavoituneilta. Friskon poika kuvaili ruokaa pureskellessaan viimeistä lounaismyrskyä, jota vastaanSalamaoli saanut kamppailla, ja Joe alkoi tuntea yhä suurempaa kunnioitusta tuota poikaa kohtaan, joka oli elänyt laineilla niin kauan ja tiesi niin paljon merestä.
Kapteeni tyhjensi lasin viiniä, sitten toisen ja vielä kolmannenkin. Viimein hän ojentausi vuoteelleen, mustanpuhuvilla kasvoillaan ilettävä puna, ja alkoi pian äänekkäästi kuorsata.
— Parasta panna pitkäkseen ja nukkua pari tuntia, virkkoi Friskon poika ystävällisesti, osottaen Joelle tämän kojun. — Me taidamme saada olla valveilla lopun yötä.
Joe noudatti neuvoa, mutta ei saanut unta yhtä pian kuin toiset. Hän makasi silmät avoimina, tarkaten kajuutassa riippuvan herätyskellon osottajia ja mietiskellen, kuinka nopeasti tapaus oli seurannut toistaan viimeisten kahdentoista tunnin kuluessa. Vielä samana aamuna hän oli ollut koulupoika, ja nyt hän oli meripoikaSalamalaivassa, tietämättä minne matka vei. Hänen tätä ajatellessaan tuntuivat hänen viisitoista vuottaan karttuvan kahdeksikymmeneksi, ja hän tunsi koko ruumiissaan olevansa mies — vieläpä merimieskin. Hän toivoi, että Charley ja Fred olisivat saattaneet nähdä hänet juuri tällä hetkellä. No, kyllä he pian saisivat kuulla hänestä. Hän saattoi kuvitella heidän keskustelevan asiasta, toisten poikain kerääntyessä ympärille. "Kuka?" — "Vai niin, Joe Bronson; hän lähti merille. Me oltiin hyviä tovereita."
Ylpeänä Joe ajatteli sitä. Sitten hänen mielensä heltyi, kun hän muisti äitiään, mutta jäykistyi jälleen, kun isä tuli mieleen. Eipä siksi, että isä olisi ollut ilkeä ja kova; mutta hän ei vain ymmärtänyt poikia, Joen mielestä. Siinä oli koko vika. Juuri sinä samaisena aamuna hän oli sanonut, ettei maailma ollut mikään leikkikenttä ja että pojat, jotka kuvittelivat sen sellaiseksi, pahasti erehtyivät ja kiittivät onneaan päästessään takaisin kotiin. No, kyllä hän omasta puolestaan tiesi, että maailmassa oli tarjona paljon raskasta työtä ja kovia kokemuksia, mutta hänen mielestään pojillakin oli jotain oikeuksia. Hän kyllä näyttäisi isälle, että saattoi pitää huolta itsestään. Ja muuten hän saattaisi kirjottaakin kotiin perehdyttyään jonkun verran uuteen elämäänsä.
IX luku:
Ensi matka.
Vene törmäsi hellävaroinSalamankylkeen herättäen Joen unelmista. Hän kummasteli, ettei ollut kuullut airojen kolisevan hankaimissa. Sitten kaksi miestä hyppäsi "sarjan" ylitse ja saapasteli kajuuttaan.
— Tuhat tulimaista, täälläkös vasta kuorsataan, virkkoi ensimmäinen tulokkaista, kierittäen sukkelasti Friskon pojan vuoteesta toisella kädellään ja kurottaen toista pöydällä olevaa pulloa kohden.
Ranskan Pekka kohotti päätään senterboordin takaa silmät raukeina ja toivotti heidät tervetulleiksi.
— Kukas tämä sitten on? tiedusteli Cockney [Lontoolaisen pilkkanimi.— Suom. huom.], joksi toista nimitettiin, maiskuttaen huuliaantyhjennettyään lasin ja kierähyttäen Joen permannolle. —Matkustavainenko vai mitä?
— Ei suinka, Ranskan Pekka ehätti vastaamaan. — Uus märimies. Oiken hyvä poika.
— Hyvä tai ei, mutta suunsa hän saa pitää, murisi toinen tulijoista, joka ei ollut vielä puhunut. Ja hän tuijotti tuimasti poikaan.
— Mutta sanoppas, tiedusteli toinen mies, kuinka saalis jaetaan? Bill ja minä saamme tietysti hyvän osuuden.
—Salamasaa yks osa, kolmas osa, niinkuin sanotan; sitten me jaka loppu viiten osan. Viis miest, viis osa. Se on oiken.
Ranskan Pekka väitti itsepintaisesti ja mongertaen, ettäSalamallaoli kolmihenkisen miehistön oikeus, ja vetosi kannatusta saadakseen Friskon poikaan. Mutta tämä jätti heidät riitelemään asiasta ja ryhtyi kahvia keittämään.
Koko kinastelu oli Joesta käsittämätön. Sen verran hän kuitenkin ymmärsi, että riita oli aiheutunut hänestä. Lopulta Ranskan Pekka pääsi voitolle; tulokkaat taipuivat pahasti muristuaan. Kun kahvi oli juotu, lähti koko miehistö kannelle.
— Pysyttele sinä peräpuolella poissa jaloista, kuiskasi Friskon poika Joelle. — Kyllä minä opetan sinua tuntemaan köysiä ja taljoja sen verran kuin tarvitaan, kun ei satu olemaan pahaa kiirettä.
Joen sydämen täytti äkkiä kiitollisuus, sillä hän tunsi hädän tullen saattavansa toivoa apua ainoastaan Friskon pojalta, eikä keltään muulta aluksessa olevalta. Hänessä alkoi jo herätä vaistomainen, epämääräinen vastenmielisyys Ranskan Pekkaa kohtaan.
Taljat alkoivat kitistä, ja suunnaton isopurje kohosi hänen päänsä yläpuolelle yön pimeyteen. Bill irrotti etutouvin ja Cockney peräköyden, Friskon poika nosti halkaisijan, sillä välin kun Ranskan Pekka väänsi peräsintä. NiinSalamasai tuulta purjeisiinsa ja liukui keskiväylää kohti. Joe kuuli sanottavan, ettei sivulyhtyjä pitänyt panna paikoilleen ja että oli tähysteltävä tarkoin. Hän ei kuitenkaan käsittänyt muuta, kuin että siten rikottiin purjehdussääntöjä vastaan.
Oaklandin rantavalot alkoivat liukua ohitse. Pian saattoi huomata tummia rämepaikkoja telakoiden ja hämärinä häämöttävien laivojen välimailla, ja siitä Joe tiesi, että alus suuntausi San Franciskon lahtea kohti. Tuuli puhalsi pohjoisesta leppeästi, jaSalamahalkoi hiljaa väylää, jota maa piiritti kaikilta puolin.
— Minne me lähdemme? Joe kysäisi Cockneyltä, koettaen olla ystävällinen ja samalla uteliaisuuttaan tyydyttääkseen.
— Oh, tämän Bill veljen pitäisi vain noutaa vähän tavaroita tehtaastaan, selitti arvon mies varsin häikäilemättä.
Joen mielestä Bill näytti peräti eriskummalliselta ollakseen oikein tehtaan omistaja. Mutta hän oli valmis kuulemaan oudompiakin seikkoja tässä uudessa maailmassa, eikä sen vuoksi virkkanut mitään. Hän oli jo paljastanut tietämättömyytensä Friskon pojalle puhuessaan etukannen katoksesta, eikä häntä haluttanut enää joutua naurun alaiseksi.
Hetken kuluttua hänet lähetettiin kajuuttaan lamppua sammuttamaan.Salamakääntyi tuuleen ja alkoi pyrkiä pohjoista kohti. Kaikki olivat ääneti, vain silloin tällöin Bill ja kapteeni vaihtoivat jonkun sanan kuiskaten. Lopulta alus pyörähti päin tuulta, ja halkaisija ja isopurje laskettiin varovaisesti.
— Ankkuritouvi lyhyeksi, Ranskan Pekka komensi kuiskaten Friskon pojalle, joka siirtyi keulaan ja laski ankkurin hellittäen touvia mahdollisimman vähän.
Salamanvene vedettiin aluksen viereen ja samaten pikku pursi, missä molemmat vieraat olivat saapuneet.
— Pitäkää huolta siitä, ettei tuo penikka rupea tyhmyyksiä tekemään, komensi Bill matalalla äänellä, laskeutuessaan tovereineen omaan purteensa.
— Osaatko soutaa? kysäisi Friskon poika, kun he astuivat toiseen veneeseen.
Joe nyökkäsi.
— Ota sitten airot, mutta älä kolistele.
Friskon poika tarttui toiseen pariin, Ranskan Pekka asettui perää pitämään. Joe havaitsi, että airoissa oli köysisuojustimet ja että hankaimetkin olivat peitetyt nahalla. Oli mahdotonta synnyttää kolinaa, ellei vetänyt harhaan, ja Joe oli oppinut välttävästi soutamaan Merrit-järvellä [pienehkö luonnonjärvi San Franciskon lounaislaidassa — Suom. huom.]. He seurasivat ensimmäisen veneen vanavedessä, ja sivulle vilkaistessaan hän huomasi, että kuljettiin maasta ulospäin työntyvän satamalaiturin reunamitse. Laituriin oli ankkuroitu kaksi laivaa, joiden mastolyhdyt paloivat kirkkaasti, mutta he pysyttelivät valopiirin ulkopuolella. Friskon pojan käskevä kuiskaus saattoi Joen lopettamaan soutunsa. Sitten veneet livahtivat aaveiden tavoin pienen lahden pohjukkaan, ja he nousivat maihin.
Joe seurasi miehiä, jotka varovaisesti kapusivat parinkymmenen jalan korkuista rinnettä ylöspäin. Huipulle päästyään hän havaitsi, että oli jouduttu kapealle rautatielle, joka kulki suunnattomien rautaromu-kasojen lomitse, joita ratain halkomina ulottui joka taholle. Etäältä hän saattoi erottaa suuren tehdasmaisen rakennuksen hämärät ääriviivat. Miehet alkoivat kantaa romua alas rantaan, ja tarttuen häntä käsivarteen ja varottaen karttamaan melua Ranskan Pekka komensi häntä tekemään samaten. Rannassa kantamukset luovutettiin Friskon pojalle, joka ne latoi veneisiin. Kun paino sai veneet vaipumaan syvemmälle, hän työnsi ne yhä kauemmaksi rannasta, jotta ne eivät tarttuisi pohjaan kiinni.
Joe ahersi uutterasti, vaikka tämä puuha tuntuikin hänestä perin oudolta. Minkä vuoksi työ oli suoritettava niin salaisesti, miksi oli varottava melua? Hän oli juuri alkanut aprikoida sitä itsekseen ja vaistomaisesti tuntea ilkeää epäluuloa, kun kuuli rannasta päin huuhkajan huutoa. Kummastellen, miten ihmeessä moisessa paikassa saattoi olla huuhkajia, hän kumartui kokoamaan uutta taakallistaan. Mutta äkkiä pimeästä syöksähti esiin mies, joka suuntasi salalyhdyn valon suoraan häntä kohti. Huikaistuneena hän horjahti taaksepäin. Samassa paukahti miehen kädessä oleva revolveri kuin tykin jyrähdys. Joe käsitti vain sen, että häntä ammuttiin, ja hänen jalkansa tuntuivat vastustamattoman halukkailta pakenemaan. Vaikka olisi mielikin tehnyt, ei ollut soveliasta jäädä antamaan selityksiä kiihtyneelle miehelle, jolla oli kädessään savuava revolveri. Hän alkoi sen tähden juosta rantaa kohti, törmäten matkallaan toiseen lyhdynkantajaan, joka juoksi esiin rautakasan takaa. Mies pääsi nopeasti pystyyn ja ampua pamautti Joen jälkeen tämän kiitäessä rinnettä alas.
Joe syöksähti veteen päästäkseen veneeseen. Ranskan Pekka istui etupenkillä ja Friskon poika peräairoissa odotellen tyynesti hänen tuloaan. Veneen keula oli jo käännetty ulapalle päin, ja airot olivat valmiina ensi vetoon, mutta he vartoivat hievahtamatta, vaikka molemmat miehet olivat alkaneet ammuskella heitä rannalta. Toinen pursi oli lähempänä rantaa osaksi kiinni pohjassa. Bill koetti työntää sitä irti ja kutsui Cockneytä avuksi. Mutta tämä sankarillinen mies oli joutunut aivan tolaltaan ja kahlasi parhaillaan Joen jälkeen. Tuskin Joe oli ennättänyt kavuta veneeseen peräpuolelta, kun toinen jo seurasi hänen esimerkkiään. Tämä lisäpaino sai raskaasti lastatun veneen melkein uppoamaan. Vettä virtasi tulvanaan sisään. Sillä välin olivat rannalle jääneet miehet ladanneet uudelleen revolverinsa ja rupesivat jälleen ampumaan, tällä kertaa tarkemmin tähdäten. Pitkin rantaa alkoi kuulua hälyytystä. Laivoista saattoi erottaa huutoja ja puhetta, satamalaiturilla näkyi juoksevia miehiä. Jossain etäällä soi yhtä mittaa poliisin vihellyspilli.
— Korjaa luusi! karjaisi Friskon poika. — Aiotko sinä upottaa meidät?Mene auttamaan toveriasi.
Mutta Cockneyn hampaat kalisivat pelosta, ja hän oli liiaksi lamassa kyetäkseen puhumaan tai liikahtamaan.
— Häittä ulos se hullu mies! komensi Ranskan Pekka keulasta. Samassa tuokiossa luoti murskasi hänen kädessään olevan airon, ja hän ryhtyi tyynesti vaihtamaan sitä toiseen.
— Käyppäs kiinni, Joe, komensi Friskon poika.
Joe ymmärsi, ja yhdessä he tarttuivat pelon lamauttamaan mies poloiseen ja heittivät hänet veteen. Pari kolme luotia suhahti hänen korvissaan, juuri kun hän kohosi pinnalle — parahiksi päästäkseen Billin veneeseen, mikä oli jo irtautunut pohjasta.
— No nyt! käski Ranskan Pekka, ja muutamin aironvedoin he pääsivät luodin kantamilta pimeyden suojaan.
Vettä oli tullut veneisiin niin runsaasti, että pienempi oli vaarassa vajota milloin hyvänsä. Molempien toisten soutaessa Joe alkoi ranskalaisen määräyksestä heitellä mereen rautaa. Se pelasti heidät sillä haavaa. Mutta juuri kun he ennättivätSalamanviereen, vene kallistui ja kellahti ylösalaisin, niin että jäljellä olevakin rautaromu vajosi meren pohjaan. Joe ja Friskon poika kohosivat pinnalle rinnatusten, ja yhdessä he kapusivat laivan kannelle mukanaan veneen köysi. Ranskan Pekka oli jo pelastunut ja auttoi heitä.
Kun he olivat ennättäneet tyhjentää veneen vedestä saapui Bill tovereineen perille. Kaikki ryhtyivät nopeasti työhön, ja uskomattoman joutuisasti saatiin isopurje ja halkaisija nostetuiksi ja ankkuri kannelle, jaSalamakiiti väylää pitkin loitommalle. Aution rämepaikan kohdalla Bill ja Cockney sanoivat jäähyväiset ja lähtivät pois veneessään. Kajuutassa Ranskan Pekka sadatteli huonoa onnea moninaisilla kielillä ja etsi lohdutusta pullostaan.
X luku:
Rantarosvojen parissa.
Tuuli kävi navakammaksi, kun he selviytyivät maan suojasta, jaSalamakiiti pian suojapuoli kantta vedessä, joka kuohui aina istuma-aukon sarjaan asti. Sivulyhdyt olivat jo paikoillaan. Friskon poika hoiti peräsintä, ja hänen vieressään istui Joe mietiskellen yöllisiä tapahtumia.
Hän ei voinut enää olla näkemättä totuutta. Ankarasti häntä arvelutti äskeinen retki. Jos hän oli tehnyt väärin — niin hän mietti — niin se oli tapahtunut tietämättömyydestä; eikä häntä menneisyys hävettänyt niin suuressa määrin kuin tulevaisuus pelotti. Hänen kumppaninsa olivat varkaita ja ryöväreitä — rannikkorosvoja, joiden hurjista teoista hän oli kuullut hämäriä juttuja. Ja nyt hän oli itse heidän parissaan ja tunsi seikkoja, jotka saattaisivat toimittaa heidät vankilaan. Hän ymmärsi, että juuri tämä pakotti heidät pitämään häntä tarkasti silmällä, ja se tekisi hänen pakonsa vaikeaksi. Mutta paeta hän oli päättänyt, paeta aivan ensi tilassa.
Samassa hänen mietiskelynsä keskeytti voimakas puuska, joka painoiSalamankyljelleen, niin että vettä syöksähti alukseen. Friskon poika käänsi nopeasti ylemmä tuuleen ja hellitti samalla isoapurjetta. Sitten hän ryhtyi omin voimin — sillä Ranskan Pekka pysyttelihe alhaalla — ja Joen toimetonna katsellessa reivaamaan purjeita.
Puuska, joka oli kaatamisillaanSalaman, kesti vain lyhyen hetken mutta se ennusti tuulen yltyvän, ja pian pohjoisesta karkasi viuhuva vihuri toisensa jälkeen heidän kimppuunsa. Isopurje "paloi" ja paukkui tuulessa, niin että olisi luullut sen lentävän siekaleiksi. Alus keikkui hurjasti myrskyn nostamassa kikkeräaallokossa. Kaikki näytti olevan sekaisin, mutta yksinpä Joenkin tottumaton silmä havaitsi, että tuossa sekasorrossakin oli järjestystä. Hän näki, että Friskon poika tiesi tarkalleen, mitä oli tehtävä ja miten kaikki oli tehtävä. Toveriaan tarkatessaan hän oppi erään seikan, jonka puuttuminen on tuhonnut monen ihmisen elämän — hän oppi käsittämään kuinka arvokasta onoman kykynsä tunteminen. Friskon poika tiesi, mihin hän pystyi, ja juuri tämän vuoksi hän luotti itseensä. Hän oli tyyni ja maltillinen, toimi joutuisasti mutta ei hätiköiden. Jok'ikinen reivinuora tuli tarkkaan kiinni. Tapaturmia saattoi kyllä tulla, mutta sitä ei ainakaan sattuisi että ensi puuskat irrottaisivat ainoaakaan solmua.
Hän kutsui Joen keulemmaksi auttamaan itseään, sillä isoapurjetta oli kiristettävä halsseja tiukentamalla. Vatsallaan makaaminen pitkällä halkaisijapuomilla ja yhden ainoan reivin tekeminen halkaisijaan oli helppoa verrattuna siihen mitä jo oli suoritettu; ja niin he hetken kuluttua olivat jälleen alhaalla. Pojan ohjauksen mukaan Joe tiukensi hiukan halkaisijan kuuttia ja pistäytyi kajuuttaan laskemaan senterboordia jalan verran alemmaksi. Ponnistusten aiheuttama jännitys oli karkottanut hänen mielestään kaikki ikävät ajatukset. Seuraten toverinsa esimerkkiä hän oli säilyttänyt malttinsa. Hän oli täyttänyt määräykset hutiloimatta ja samalla liikoja vitkastelematta. Yhdessä he olivat ponnistaneet mitättömiä voimiaan valtaista luontoa vastaan taistellen ja yhdessä he olivat taitonsa avulla päässeet voitolle.
Hän palasi toverinsa luo ruoriin ja tunsi voivansa ylpeillä tämän ja itsensäkin puolesta. Ja lukiessaan Friskon pojan silmistä sanattoman kiitoksen, hän punehtui kuin tyttö. Mutta seuraavassa tuokiossa hänen mieleensä leimahti ajatus, että tuo poika oli varas, alhainen varas, ja vaistomaisesti hän vetäysi hänestä loitommalle. Ikänsä kaiken hän oli ollut suojassa elämän nurjilta puolilta. Hänen lukemansa kirjat, jotka olivat aina olleet mitä parhaimpia, olivat ylistäneet rehellisyyttä ja suoruutta, ja hän oli oppinut inhoamaan kaikkea rikollista.
Muuan seikka kuitenkin kummastutti häntä. Ajatus, että Friskon poika oli varas, tuntui hänestä vastenmieliseltä, mutta ei Friskon poika itse. Hänen olisi tietenkin pitänyt tuntea siveellistä paheksumista, mikä olisi saanut hänet karttamaan häntä; mutta sen sijaan toveri vetikin häntä puoleensa. Hän ei voinut mitään sille, että Friskon poika miellytti häntä, vaikka hän ei osannutkaan selittää syytä. Jos hän olisi ollut hiukan vanhempi, olisi hän ymmärtänyt, että pojan hyvät ominaisuudet ne vaikuttivat häneen niin voimakkaasti — hänen tyyneytensä ja itseluottamuksensa, miehekkyytensä ja rohkeutensa ja myöskin se ystävällisyys ja myötätunto, jota hän osotti vierasta kohtaan. Mutta tällä kertaa hän vain luuli, että hänen oma luontainen pahuutensa esti häntä kammoamasta Friskon poikaa. Kuitenkaan hän ei, vaikka häpesikin omaa heikkouttaan, voinut tukahuttaa sitä lämmintä tunnetta, mikä hänen sielussaan kasvoi yhä voimakkaammaksi tuota erikoista rantarosvoa kohtaan.
— Vedäppäs venettä pari kolme jalkaa lähemmäksi, komensi Friskon poika, jonka silmä ennätti kaikkialle.
Laivavene oli saanut köyttä liian pitkälti eikä sen tähden malttanut olla siivolla. Tuon tuostakin se jäi jäljelle, kunnes köysi pingottui, syöksyi sitten eteenpäin, kääntyi poikittain ja keikahti seuraavalla tempaisulla niin pahasti, että oli painua suunnattomien valkoharjaisten aaltojen alle, jotka ahnaina vyöryivät joka taholla. Joe kapusi livettävälle peräkannelle ja läheni rautaa, johon vene oli kiinnitetty.
— Pidä varasi, varotti Friskon poika, kun voimakas puuska kallistiSalamaaarveluttavasti. — Kierrä köysi kerralleen raudan ympäri ja hinaa aina silloin, kun se löystyy.
Työ oli mutkallista "maamoukalle". Joe irrotti köyden niin, että jäljellä oli vain yksi kierros, jota hän piteli toisella kädellä, koettaen toisella hinata köyttä lyhemmäksi. Mutta samassa tuokiossa se tiukkeni hurjasti nykäisten, kun vene kapsahti suuren aallon harjaan. Köysi heltisi hänen kädestään ja alkoi liukua perälaidan ylitse. Hän tarrautui siihen vimmatusti kiinni ja laahautui sen mukana luisua kantta myöten.
— Päästä irti! Päästä irti! huusi Friskon poika.
Joe hellitti juuri kun oli syöksymäisillään laidan ylitse, ja vene liukui nopeasti poispäin. Hän vilkaisi nolona toveriinsa, jonka hän odotti nuhtelevan häntä saamattomaksi. Mutta Friskon poika vain hymyili suopeasti.
— Ei sillä ole väliä, hän virkkoi. — Luut ehjinä ja kaikki miehet tallella! Parempi on menettää vene kuin mies, se on minun mielipiteeni. Eikä minun olisi pitänytkään lähettää sinua sille asialle. Ei ole vielä tapahtunut mitään vahinkoa. Kyllä me tämän pian korjaamme. Käyppäs alentamassa senterboordia vielä pari jalkaa ja tule sitten tänne ja tee minun määräykseni mukaan. Mutta älä hätäile. Rauhallisesti ja varmasti!
Joe alensi senterboordia ja palasi kannelle, jonka jälkeen hän sai asettua halkaisijan kuuttia hoitamaan.
— Ruori alas! huusi Friskon poika painaen peräsimen varren syrjään koko ruumiinsa voimalla.
— Irrota kuutti! Kas niin. Nyt käsiksi isoonpurjeeseen!
Yhdessä he hinasivat reivatun isonpurjeen tiukemmalle. Joe alkoi lämmitä työstä.Salamakääntyi päin tuulta kuin kilparatsu nousee takajaloilleen; purje paukkui ja kuutit suomivat kuin rakeet.
— Vedä sisään halkaisijakuutti!
Joe noudatti käskyä, ja kun isopurje täyttyi tuulesta, kallistui alus voimakkaasti toiselle laidalle. Tämä liike oli muuttanut Ranskan Pekan vuoteen tuulen alta tuulilaidalle ja keikahuttanut hänet alas lattialle, missä hän paraillaan virui humalaisen tiedottomassa tilassa.
Friskon poika, joka seisoi selkäänsä peräsinpuuhun nojaten ja antoi aluksen painua tuuleen, jotta se pysyisi entisellä urallaan, silmäili päämiestään inhon ilme kasvoillaan ja mutisi:
— Senkin sika! Ei piittaisi rahtuistakaan, vaikka tästä mentäisiin suoraa päätä pohjaan.
He laskivat tuuleen kaksi kertaa, koettaen pysyä vanhassa suunnassaan, ja sitten Joe huomasi tähtikirkkaassa yössä veneen keikkuvan aalloilla tuulen puolella.
— Ei kiirettä! varotti Friskon poika ohjaten alusta ylemmä tuuleen, niin että vauhti vähitellen hiljeni. — Nyt!
Joe kumartui laidan ylitse, kaappasi kiinni köydestä ja sitoi sen rautaan. Sitten he käänsivät jälleen sivumma tuuleen ja jatkoivat matkaansa. Joe häpesi vieläkin, että oli tuottanut lisää vaivoja, mutta Friskon poika karkotti pian harmistumisen hänen mielestään.
— Ei siitä kannata olla millänsäkään, hän virkkoi. — Vahinko voi sattua kelle hyvänsä näin alussa. Muutamat kyllä unohtavat, kuinka vaikeata heidän oli oppia, ja kiukustuvat kauheasti, kun joku alkavainen tekee erehdyksen. Mutta se ei ole minun tapaistani. Näes, minä muistan kyllä…
Ja hän kertoi Joelle useista hairahduksista, joita hänelle itselleen oli sattunut, kun hän pienenä poikana ensin joutui merille, ja miten ankarasti häntä oli muutamia kertoja rangaistu. Hän oli kiertänyt kuutin vapaan pään peräsinpuun ympäri, ja jutellessaan he istuivat rinnatusten, lähekkäin painautuneina istuma-aukon suojassa.
— Mikäs paikka tuo on? Joe kysyi, kun he kiitivät majakan ohitse, joka vilkkui kallioniemekkeen nenässä.
— Vuohisaari. Sen toisella rannalla on sotalaivastolla laivapoikain harjotusasema ja torpeedovarasto. Siellä vasta on hyvä kalastella — saa kalliokaloja. Me laskemme suojan puolelta saarta ja ankkuroimme kauemma, Enkelisaaren suojaan. Siellä on karanteeniasema. Jahka Ranskan Pekka selviää, niin saadaan tietää, minne matka pitää. Sinä voit nyt mennä alas nukkumaan. Kyllä minä tulen toimeen yksinkin.
Joe pudisti päätään. Häntä ei nukuttanut laisinkaan, sillä mieli oli niin kiihottunut äskeisistä tapahtumista. Eikä hän olisi voinut nukkua, kunSalamakiiti eteenpäin ja murskasi laineet hyrskysateeksi keulallaan. Hänen vaatteensa olivat nyt puoleksi kuivuneet, ja hänestä oli mieluisampaa pysyä kannella ja nauttia purjehduksesta.
Oaklandin valot olivat himmentyneet, kunnes näyttivät vain taivasta vasten heijastuvalta utuiselta kajastukselta. Mutta etelässä San Franciskon tulet loistivat virstan leveydeltä, kohoten kukkuloiksi ja kaartuen laaksoiksi. Antaen katseensa alottaa suuresta lautta-asemasta ja siirtyä Sähkölennätinkukkulalle Joe saattoi pian määritellä kaupungin tärkeimmät kohdat. Jossain tuolla valojen ja varjojen kaaoksessa oli hänen isänsä koti, missä kenties parhaillaan muisteltiin häntä ja huolestunein mielin ajateltiin hänen kohtaloaan. Ja siellä Bessie nukkui rauhallisesti herätäkseen aamulla ihmettelemään, miksi ei Joe veikko saapunutkaan alas aamiaiselle. Poikaa puistatti. Oli jo melkein aamu. Sitten hänen päänsä painui verkalleen Friskon pojan olkapäätä vasten, ja hän vaipui sikeään uneen.
XI luku:
Kapteeni ja miehistö.
— Hei! Herää! Me laskemme ankkurin.
Joe heräsi kavahtaen pystyyn, ymmällä omituisesta ympäristöstään; sillä uni oli karkottanut hänen huolensa, eikä hän muistanut, missä parhaillaan oli. Sitten se selvisi hänelle. Tuuli oli yön kuluessa lientynyt. Meri aaltoili vielä voimakkaana, muttaSalamalipui juuri erään kalliosaaren suojaan. Taivas oli pilvetön ja ilmassa varhaisen aamun raikas tuntu. Laineiden harjat kimmelsivät auringossa, joka parhaillaan nousi itäiselle taivaanrannalle. Etelässä sijaitsi Alcatraz-saari, ja sen tykkien reunustamalta harjalta tervehti torvien toitotus alkavaa päivää. Lännessä ammotti Golden Gate Tyvenen valtameren ja San Franciskon lahden välissä. Nousuveden mukana liukui verkalleen sisään täystamineinen laiva, kaikki purjeet, yksinpä äärimmäiset prammipurjeetkin koholla.
Joe hieroi unen silmistään ja nautti tuosta kauniista, loistavasta näystä, kunnes Friskon poika käski hänen mennä keulapuulle ja valmistua laskemaan ankkurin.
— Vedä valmiiksi auki noin viisikymmentä syltä ketjua ja pidä sitten ankkuri varalla, komensi tilapäinen kapteeni. Hän pyörsi laivan lievästi tuuleen päin, hellittäen samalla haavaa halkaisijan kuutin. — Heitä irti viistopurjeen valli ja kiristä alasvetäjää!
Joe oli edellisenä iltana nähnyt saman toimituksen ja kykeni nyt suorittamaan sen kunnollisesti.
— No nyt! Mereen mutakoukku! Pidä varasi käännöksessä! Joutuin!
Ketjut soluivat mereen huimaavaa vauhtia, jaSalamapysähtyi paikalleen. Friskon poika siirtyi keulapuolelle auttamaan, ja yhdessä he laskivat alas isonpurjeen, korjasivat sen merimiestapaan ja työnsivät haarukan puomin alle.
— Tästä saat sangon, sanoi Friskon poika sitten, ojentaen Joelle astian. — Huuhdo nyt kansi, äläkä arastele vettä tai likaakaan. Ja tässä on luuta. Ala nyt hangata, niin että laiva kiiltää kuin kulta. Kun se on tehty, niin tyhjennä vene vedestä, se alkoi yöllä vähän ryypiskellä liitoksistaan. Minä lähden aamiaista keittämään.
Pian vesi loiskuili hilpeästi pitkin kantta, sillä välin kuin kajuutan lakeisesta kohoava savu ennusti aamiaiseksi koituvan herkkuja. Aika ajoin Joe kohotti päätään kesken työtään, ympäristöä tarkastaakseen. Se oli omiaan viehättämään jokaista reipasta poikaa, eikä hän suinkaan ollut mikään poikkeus. Siinä piilevä romanttisuus ja seikkailun tuntu hurmasi hänet omituisella tavalla, ja hänen onnensa olisi ollut täydellinen, jos hän vain olisi saattanut olla muistamatta, keitä ja minkälaisia hänen toverinsa olivat miehiään. Mutta ajatellessaan tätä ja varsinkin alhaalla humalassa nukkuvaa Ranskan Pekkaa hän tunsi kaiken tuon ihanuuden himmenevän. Hän ei ollut tottunut moisiin asioihin, elämän karu todellisuus häntä inhotti. Jos hän olisi ollut luonteeltaan heikompi, olisi se vaikuttanut häneen vahingollisesti, mutta näin ollen se vain vahvisti hänen puhtaana ja voimakkaana pysymisen haluaan. Hän tahtoi aina säilyttää kunnioituksen omaa itseään kohtaan. Hän vilkaisi ympärilleen ja huokasi. Miksi eivät ihmiset saattaneet olla rehellisiä? Oikein tuntui pahalta, että tästä täytyi suoria tiehensä ja jättää kaikki hauskuudet; mutta yölliset tapahtumat vaikuttivat vereksinä hänen muistissaan, ja pysyäkseen uskollisena itselleen hänen täytyi miettiä pakoa.
Tällöin hänet kutsuttiin aamiaiselle. Hän huomasi Friskon pojan yhtä kunnolliseksi kokiksi kuin merimieheksikin ja kiiruhti osottamaan hyväksymystään. Pöydällä oli puuroa ja tina-astiassa säilytettyä maitoa, pihvipaistia ja paistettuja perunoita ja lisäksi vielä oivallista ranskanleipää, voita ja kahvia. Ranskan Pekka ei ottanut osaa ateriaan, vaikka Friskon poika koetti parikin kertaa saada hänet hereille. Hän mutisi ja murisi, avasi puoleksi tahmeat silmänsä ja rupesi sitten jälleen kuorsaamaan.
— Ei sitä tiedä koskaan, milloin hän saa tuon puuskansa, Friskon poika selitti, kun Joe astiat pestyään saapui kannelle. — Väliin hän kestää kokonaisen kuukauden, ja väliin taas hän ei jaksa pysyä siivolla viikonkaan aikaa. Toisinaan hän on hyvänahkainen, toisinaan vaarallinen. Niin että sinun on parasta jättää hänet rauhaan ja pysytellä poissa tieltä. Äläkä ärsytä häntä, sillä siitä saattaa koitua ikävyyksiä. — Mutta käydäänpäs uimaan, hän lisäsi, valiten äkisti miellyttävämmän puheenaiheen. — Osaatko sinä uida?
Joe nyökäytti päätään.
— Mikä tuo paikka on? hän tiedusteli seisoessaan valmiina hyppäämään veteen. Hän osotti erästä saaren poukamaa, jonka rannalla oli useita rakennuksia ja joukoittain telttoja.
— Karanteenilaitos. Kiinan laivoilla saapuu nykyään paljon isoonrokkoon sairastuneita, ja ne toimitetaan tuonne, kunnes lääkärit antavat niille luvan päästä maihin. Ja siinä ne ovatkin kauhean tarkkoja. Tiedätkös, kun —
Loiskis! Jos Friskon poika olisi lopettanut lauseensa viivytellen hyppäämistään vielä hetkisen, niin Joe olisi pelastunut monesta harmista. Mutta sitä hän ei tehnyt, ja Joe syöksähti veteen hänen jälkeensä.
— Kuuleppas, Friskon poika ehdotti puolta tuntia myöhemmin, kun he riippuivat vesitaakissa kavutakseen jälleen alukseen. — Pyydetäänpä kaloja päivälliseksi ja käydään sitten nukkumaan, että saadaan korvausta yöllisestä valvonnasta. Mitäs siihen sanot?
He pyrkivät kilvan kannelle, mutta Joe pulpahti jälleen veteen. Kun hän lopulta pääsi ylös, oli toinen poika jo tuonut esiin parin ongensiimoja, joissa oli raskaat lyijypainot ja isot koukut, sekä nelikollisen suolaisia sardiineja.
— Siin' on syöttejä, hän selitti. — Pane vain ne kokonaisina. Eivät ne sumeile rahtuakaan, nielaisevat syötin ja koukun kaikkineen päivineen ja uivat sitten tiehensä. Nyt koetetaan kilpaa — se, joka ei saa ensimmäistä kalaa, peratkoon koko saaliin.
Molemmat koukut alkoivat samalla haavaa painua syvyyteen, ja siimaa suollettiin seitsemänkymmentä jalkaa, ennenkuin ne pysähtyivät. Mutta samassa kuin onki ennätti pohjaan, Joe tunsi siimansa jännittyvän ja nykivän koukkuun tarttuneen kalan ponnistuksista. Ruvetessaan sitä kiskomaan hän vilkaisi Friskon poikaan ja huomasi, että tämäkin nähtävästi oli jo saanut kalan koukkuunsa. Kilpailu kävi jännittäväksi. Märät siimat siukuivat nopeasti käsien välitse kannelle. Mutta Friskon poika oli tottuneempi ja hänen kalansa lennähti ensimmäisenä kuiville. Seuraavassa tuokiossa Joen saalis seurasi esimerkkiä — se oli kolmen naulan painoinen kallioturska. Hän oli aivan haltioissaan riemusta. Miten komea saalis — suurin kala, minkä hän koskaan oli pyydystänyt tai nähnyt pyydystettävän. Mereen sujahtivat siimat jälleen, ja taas ne vedettiin kilpaa kannelle ja toivat mukanaan parin kalaa edellisten kumppaneiksi. Tämä oli oikein ruhtinaallista urheilua. Joe olisi varmaankin jatkanut sitä, kunnes oli tyhjentänyt lahden kaloista, ellei Friskon poika olisi taivuttanut häntä lopettamaan.
— Meillä on nyt riittävästi kolmeksi ateriaksi, hän selitti. — Tarpeetonta on kiskoa niitä mätänemään. Ja sitä paitsi, mitä enemmän sinä pyydystät, sitä enemmän sinulla on perattavaa. Parasta kun heti käyt käsiksi. Mutta minäpäs panen maata.
XII luku:
Joe yrittää karata.
Perkaustyö ei suinkaan ollut Joesta vastenmielistä. Hän oli päinvastoin iloissaan siitä, ettei ollut ensimmäiseksi saanut kalaa, sillä siten hän saattoi helpommin toteuttaa pienen suunnitelmansa, joka oli juolahtanut hänen mieleensä uintiretkellä. Hän heitti peratun kalan vesisankoon ja vilkaisi ympärilleen. Karanteeniasema ei ollut kilometrinkään päässä, ja hän saattoi erottaa sotamiehen, joka vartijana asteli rannalla edes ja takaisin. Pistäytyen kajuuttaan hän kuunteli nukkuvain raskasta hengitystä. Saadakseen vaatemyttynsä hänen olisi täytynyt kulkea niin läheltä Friskon poikaa, että hän päätti antaa sen jäädä. Palattuaan jälleen kannelle hän veti veneen varovaisesti laivan luo, laskeutui siihen mukanaan airopari ja irrotti köyden.
Ensinnä hän souti varsin rauhallisesti asemaa kohti, varoen synnyttämästä kolinaa, joka olisi voinut herättää nukkujat. Mutta vähitellen hänen vetonsa kävivät voimakkaammiksi, kunnes vene kiiti eteenpäin melkoista vauhtia. Suoritettuaan puolet matkasta hän vilkaisi taakseen. Pako oli onnistunut, sillä hän tiesi, että vaikka hänet keksittäisiinkin, eiSalamakuitenkaan ennättäisi lähteä liikkeelle ja tavottaa häntä, ennenkuin hän jo oli joutunut rantaan ja tuon miehen suojaan, joka kantoi Samuli sedän [Samuli setä — Yhdysvaltain vertauskuva. Suom. huom.] sotapoikain univormua.
Rannalta kajahti kiväärin pamaus, mutta hän istui selin maihin eikä viitsinyt kääntyä ympäri. Kuului toinenkin laukaus, ja luoti suhahti veteen parin jalan päähän hänen airostaan. Tällä kertaa hän käännähti. Rannalla seisova sotamies suuntasi kiväärin häntä kohti ampuakseen kolmannen kerran.
Joe oli pulassa, vieläpä varsin tukalassa. Muutaman minuutin voimakas soutu veisi hänet rantaan ja turvaan; mutta juuri tuolla rannalla seisoi muuan Yhdysvaltain sotamies, joka aivan käsittämättömästä syystä itsepintaisesti uhkasi häntä pyssyllään. Nähdessään kiväärin kolmannen kerran kääntyvän kohti Joe alkoi kiireisesti huovata. Vene pysähtyi ja sotilas antoi kiväärin vaipua tarkastellen häntä kiinteästi.
— Minä tahdon päästä rantaan! Minulla on tärkeätä asiaa! Joe huusi hänelle.
Sotamies pudisti päätään.
— Mutta se on ylen tärkeätä! Antakaa nyt minun päästä rantaan!
Kiireisesti hän vilkaisiSalamaanpäin. Laukaukset olivat ilmeisesti herättäneet Ranskan Pekan, sillä isopurje oli ylhäällä, ja vielä hänen katsellessaan nostettiin ankkuri ja halkaisija vedettiin paikoilleen.
— Tänne ei saa tulla! karjui sotamies. — Isoarokkoa!
— Mutta minun täytyy! Joe huusi, tukahuttaen rinnasta nousevan nyyhkytyksen ja valmistautuen soutamaan.
— Silloin minä ammun, kajahti rohkaiseva vastaus, ja jälleen kivääri kohosi olkapään varaan.
Joe mietti nopeasti. Saari oli laaja. Kenties ei kauempana ollut sotilaita, ja kunhan hän vain pääsisi rannalle, ei olisi laisinkaan väliä, vaikka vangitsisivatkin hänet. Häneen saattoi kyllä tarttua isorokko, mutta mieluummin hän otti senkin kuin palasi takaisin rosvojen pariin. Hän käänsi veneen puoliksi oikealle ja rupesi tarmonsa takaa soutamaan. Lahti oli melkoisen suuri, ja lähin kohta, minne hänen oli pyrittävä, sijaitsi aikamoisen matkan päässä. Jos hänessä olisi ollut enemmän merimiestä, hän olisi suunnannut veneensä toiselle taholle ja siten pakottanut ahdistajansa pyrkimään vastatuuleen. Mutta näin ollenSalamasai purjeisiinsa kyllin tuulta saavuttaakseen hänet.
Jonkun aikaa kumminkin vauhti pysyi samanlaisena. Tuuli oli heikko ja hieman epätasainenkin, niin että toisinaan hän oli voitolla, toisinaan purjehtijat. Kerran se yltyi, ja alus pääsi jo satakunnan metrin päähän hänestä. Sitten tuuli lientyi äkkiä tykkänään, niin ettäSalamanisopurje lepatti velttona puolelta toiselle.
— Ahaa! Sinä varasta paatti! Ranskan Pekka karjui hänelle juosten kajuuttaan kivääriä noutamaan. — Minä sinu neyttä! Tule heti takasin tai minä tappa sinu! — Mutta hän tiesi sotamiehen vartioivan heitä rannalta eikä uskaltanut ampua edes pojan ylitse.
Joe puolestaan ei tullut ajatelleeksi tätä, sillä hän, jota ei ollut koskaan ennen elämässä ammuttu, oli jo neljänkolmatta tunnin kuluessa saanut olla kahdesti tulessa. Kerta enemmän tai vähemmän ei merkinnyt suuria. Ja niin hän veteli ripeästi edelleen Ranskan Pekan raivotessa kuin hullu, uhatessa häntä kaikenkaltaisilla rangaistuksilla, kunhan kerran saisi hänet uudelleen käsiinsä. Päälle päätteeksi Friskon poikakin rupesi osottamaan kapinallista mieltä.
— Ampukaa vain, jos uskallatte, niin kyllä minä toimitan teidät hirteen siitä hyvästä — se on varma se, hän uhkaili. — Kyllä teidän on parasta antaa hänen livistää. Hän on kunnon poika, hän ei ole luotu tällaiseen roskaelämään, jota me molemmat vietämme.
— Jassoo, sinä möös! kirkui ranskalainen suunniltaan raivosta. —Kyllä minä sinu neyttä, sinä koira!
Hän hyökkäsi kohti, mutta Friskon poika juoksutti häntä aika vauhtia pitkin kantta. Kun juuri silloin sattui tulemaan voimakas tuulenpuuska, Ranskan Pekka katsoi parhaaksi luopua siitä ajosta toiseen tärkeämpään ryhtyäkseen. Hän riensi ruorin ääreen ja hellitti isoapurjetta — sillä tuuli peräpuolelta — ja käänsi sitten aluksen karkuria kohti. Viimeksi mainittu ponnisti vielä voimainsa takaa, mutta luopui sitten epätoivoisena kilpailusta ja veti airot veneeseen. Ranskan Pekka päästi isonpurjeen valloilleen ja pyörsi aluksensa liikkumattoman veneen viereen, mistä hän sitten kiskoi Joen kannelle.
— Pidä kielesi hampaiden takana, kuiskasi Friskon poika hänelle sillä välin kuin kiukustunut ranskalainen joutuisasti sitoi kiinni köyttä. — Älä vastaa! Anna hänen puhua, mitä haluaa, pysy vain ääneti. Silloin pääset helpommalla.
Mutta Joen anglosaksilainen veri oli joutunut kuohuksiin, hän ei kallistanut korvaansa neuvoille.
— Kuulkaa nyt, herra Ranskan Pekka — tai mikä teidän nimenne lieneekin, hän alkoi puhua — Minä tahdon ilmottaa teille, että minua haluttaa päästä täältä pois, ja minä aionkin päästä. Niin että teidän olisi parasta laskea minut heti maihin. Jollette tee sitä, niin minä toimitan teidät vankilaan, niin totta kuin nimeni on Joe Bronson.
Friskon poika odotteli kauhuissaan tulosta, ja Ranskan Pekka töllisteli kummissaan. Häntä uhmailtiin hänen omalla aluksellaan — ja sen teki mokoma nulikka! Sellaista ei ollut koskaan ennen tapahtunut. Hän tiesi menettelevänsä vastoin lakia, kun pidätti pojan vallassaan, mutta samalla häntä arvelutti päästää poikaa menemään, kun tämä jo tiesi yhtä ja toista aluksesta ja sen toiminnasta. Poika oli lausunut varsin epämiellyttävän totuuden, kun kehui voivansa toimittaa hänet vankilaan. Muuta keinoa ei ollut kuin nolata hänet perin pohjin.
— Vai toimitta? — Hänen kimakka äänensä kohosi korkeimmilleen. — Silloin saa sinä möös söurata mukan. Sinä oli souttamassa vänettä viime öön — mitäs sinä sihe sano! Sinä varasti kans rautta — mitäs sihe sano! Sinä jooksi pakko, — mitäs sihe sano! Ja sitt sinä sano, ett sinä toimitta minu fangiute? Pyh-hyh!
— Mutta enhän minä tietänyt koko hommasta mitään, Joe vastusteli.
— Hah-hah! Onks sinä hullu? Kärto vaa se toomarille; ehken hän möös naura?
— Mutta minä en tietänyt, Joe toisti miehuullisesti. — En tietänyt, että minä joutuisin tällä laivalla varasten pariin.
Friskon poika hätkähti tämän nimityksen kuullessaan, ja jos Joe olisi katsahtanut toveriinsa, hän olisi nähnyt, kuinka tämän kasvot lehahtivat hehkuvan punaisiksi.
— Ja nyt, kun minä sen tiedän, niin tahdon päästä maihin, hän jatkoi. — Lakipykälistä minä en kyllä tiedä mitään, mutta kyllä minä tiedän hiukkasen siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Ja kyllä minä myöskin vastaan jokaisen tuomarin edessä, jos olen tehnyt jotain väärin — tulkoot vain kaikki Yhdysvaltain tuomarit samalla haavaa, niin minua ei pelota. Mutta sitäpä te ette uskalla sanoa, herra Ranskan Pekka.
— Vai niinks sinä luule? No hyvä. Mutta sinä on yks suurvaras —
— Enkä ole — ja uskaltakaappas sanoa se vielä kerta! Joen kasvot olivat kalpeat, ja hän vapisi koko ruumiiltaan, mutta ei suinkaan pelosta.
— Varas! Ranskan Pekka härnäili.
— Se on valetta!
Joe ei ollut turhan tautta elänyt poikana poikain parissa. Hän tiesi, mikä rangaistus tulisi hänen äsken lausumistaan sanoista, ja hän odotti sitä. Senpä vuoksi hän ei ollutkaan suuresti kummissaan, kun hetkistä myöhemmin sai kömpiä pystyyn kannelta pään vielä humistessa iskusta, joka oli osunut hänen silmäinsä väliin.
— Sano se karta veel, uhmaili Ranskan Pekka nyrkki koholla iskemään uudelleen.
Kiukun kyyneleet kohosivat Joen silmiin, mutta hän pysyi tyynenä ja kuoleman vakavana.
— Kun te sanotte minua varkaaksi, niin valehtelette, Pekka, te valehtelette. Vaikka tappaisitte minut, niin sanon sittenkin, että valehtelette.
— Antakaa olla! — Friskon poika oli kissan tavoin syöksähtänyt väliin, ehkäisten toisen lyönnin, ja painoi ranskalaista syrjään.
— Antakaa sen pojan olla rauhassa! hän jatkoi riistäytyen äkisti irti ja asettui molempain väliin, siepaten käteensä raskaan rautaisen ruorinvarren. — Tämä saa jo riittää. Ettekö näe, hölmö, mitä maata tuo poika on? Hän puhuu totta. Hän on oikeassa, ja hän tietää sen, ja te saisitte tappaa hänet saamatta häntä peruuttamaan sanojaan. Kas tässä on käteni, Joe, — Hän kääntyi ja ojensi kätensä Joelle, joka tarttui siihen lujasti. — Sinussa on sisua, etkä sinä arkaile näyttää sitä.
Ranskan Pekan suu vääristyi imelään hymyyn, mutta silmien häijy välke todisti hymyn petollisuuden. Hän kohautti olkapäitään ja virkkoi: — Ah, vai nii? Hän ei tykkä hyväilynimi. Hahhah! Se on vaa märimieste leikki. No pojat, annettan sitt antteks, ei panna — mitä sitä nyt sanottan — hamppan kolon. Justin nii, ei panna mittä hamppan kolon.
Hän ojensi kätensä, mutta Joe ei tarttunut siihen. Friskon poika nyökkäsi hyväksyvästi päätään, ja sitten Ranskan Pekka poistui kajuuttaan, yhä vielä kohautellen hartioitaan ja hymyillen.
— Hellittä isoseili, hän komensi, ja käänttä Hunter's Pointti päin. Tällä kärta minä keittä päivällisen, ja sitt te saa söödä oikken hyvä rookka. Franskan Pekka ole oikken ärinomanen kokki!
— Sillä lailla hän aina tekee — rupeaa oikein ystävälliseksi ja keittää, kun haluaa sovitella, huomautti Friskon poika, työntäen ruorin varren paikalleen ja totellen määräystä. — Mutta ei häneen sittenkään voi luottaa.
Joe nyökäytti päätään, mutta ei puuttunut puheeseen. Hänen ei tehnyt laisinkaan mieli keskustella. Äskeinen jännitys vavisutti häntä yhä vielä, ja sisimmässään hän harkitsi, kuinka hän oli käyttäytynyt. Mutta hän teki sen johtopäätöksen, ettei hänellä ollut mitään syytä hävetä omasta puolestaan.
XIII luku:
Ystävykset.
Iltapuolella tuuli alkoi puhaltaa ulapalta ja saapui jo navakoina puuskauksina Tyvenen valtameren puolelta. Enkelisaari jäi nopeasti peräpuolelle, ja San Franciskon satamaosa alkoi tulla näkyviinSalamanpyrkiessä siihen suuntaan. Pian he olivat joutuneet keskelle laivaliikennettä ja etenivät puikkelehtien alusten lomitse, joita oli tullut kaikilta maailman ääriltä. Vähäistä myöhemmin he liukuivat San Franciskon ja Oaklandin välisen höyrylauttaväylän poikitse. Eräs lautoista sattui kulkemaan niin läheltä, että matkustajat kerääntyivät reunalle katselemaan tuota sievää pikku alusta ja sen perässä istuvia poikia.
Joe tuijotti kademielin kasvoihin, jotka tarkastelivat häntä ylhäältä päin. Kaikki nuo ihmiset olivat nyt matkalla kotiinsa; hän taas — hänen tiensä kulki ties minne, Ranskan Pekan mielen mukaan. Häntä melkein halutti huutaa apua. Mutta hän tajusi, kuinka mieletöntä se olisi ollut, ja siksi hän pysyi äänetönnä. Hän käänsi päätään ja antoi katseittensa harhailla kaupungin savuisilla kukkuloilla. Ja sitten hän alkoi mietiskellä ihmisten ja alusten merkillisiä vaiheita.
Friskon poika tarkkasi häntä salavihkaa ja seurasi hänen ajatuksiaan aivan yhtä selvästi, kuin jos hän todella olisi lausunut ne ilmi.
— Onko sinulla koti jossain tuolla päin? hän kysäisi äkisti viitaten kädellään kaupunkia kohti.
Joe hätkähti, sillä toveri oli arvannut hänen ajatuksensa aivan kohdalleen. — On, hän vastasi yksinkertaisesti.
— Kerroppas siitä.
Nopeasti Joe kuvasi kotinsa, mutta toverin uteliaat kysymykset pakottivat hänet syventymään yksityiskohtaisempaan selontekoon. Kaikki herätti mielenkiintoa Friskon pojassa, mutta ennen kaikkea rouva Bronson ja Bessie. Viimeksi mainittuun hän ei näyttänyt laisinkaan kyllästyvän, vaan tiedusteli hänestä tiedustelemistaan. Eräät kysymyksistä olivat niin eriskummallisia ja yksinkertaisia, että Joe tuskin saattoi pidättää hymyään.
— Mutta kerroppas nyt sinäkin minulle omasta kodistasi, hän virkkoi päästyään viimein loppuun.
Friskon poika näytti äkkiä jäykistyvän, ja hänen kasvoilleen ilmestyi peräti vakava ilme, jommoista Joe ei ollut koskaan ennen huomannut. Hän heilutteli toista jalkaansa ja tirkisteli ilmeettömästi suurmaston taljoihin, jotka kuitenkin olivat täysin kunnossa.
— No annappas nyt kuulua, toinen rohkaisi.
— Ei minulla olekkaan kotia.
Nuo neljä sanaa heltisivät hänen suustaan, ikäänkuin ne olisi pakolla töytäisty ulos, ja hänen ne lausuttuaan huulet sulkeutuivat melkein lupsahtaen.
Joe tajusi koskettaneensa arkaan kohtaan ja koetti peräytyä pulmasta niin hyvin kuin taisi. — Kerro sitten kodista, joka sinulla ennen oli. — Hän ei saattanut uneksiakkaan, että maailmassa oli poikia, joilla ei ole koskaan ollutkaan kotia, tai että täten oli työntänyt okaan entistä syvemmälle.
— Minulla ei ole milloinkaan ollut kotia.
— Oh! — Hänen mielenkiintonsa oli herännyt, ja hän heitti varovaisuuden tuulen teille. — Entäs siskoja?
— Ei ole ollut niitäkään.
— No entäs äitiä sitten?
— Minä olin hänen kuollessaan niin nuori, etten enää muista häntä.
— Entäs isää?
— Häntä en ole nähnyt paljoakaan. Hän lähti merille — katosi jonnekin.
— Älä! — Joe ei tietänyt, mitä sanoisi, ja sitten syntyi painostava hiljaisuus, jota häiritsi vain keulasta kuuluva kuohujen kohina.
Juuri silloin Pekka saapui vapauttamaan heidät vahdista, jotta he pääsisivät syömään. Molemmat pojat tervehtivät hänen tuloaan helpotuksen tuntein, ja äskeinen hämmennys haihtui aterian ääressä, joka vastasi täysin laivurin kerskausta. Sen jälkeen Friskon poika asettui Pekan tilalle, ja tämän syödessä Joe puhdisti astiat ja siivosi kajuutan. Sitten kaikki kerääntyivät peräpuolelle, missä laivuri koetti pitää mielialaa edelleenkin hyvänä kertomalla heille Etelämeren helmensukeltajain elämästä.