Ketun kärsiväisyys.
Abdallah tahtoi jo samana iltana lähteä kotimatkalle, Hafiz oli yhtä kiihkoinen. Hän ajatteli että sisarenpoika pakenemalla erämaahan pääsisi levottomuudestaan ja murheestaan. Mutta sheriffi oli antanut tietää, että hän seuraavana päivänä oli ottava karavaanien päällysmiehet puheillensa. Tämä oli kunnian osoitus, jota ei juuri käynyt poistaminen.
Mentiin siis ajoissa palatsiin. Kartano vilisi beduiinia sinisissä mekoissa, tulipunainen käärelakki päässä. Jokainen tahtoi kätellä urhoollista Abdallahta ja viisasta Hafizia, Omar puheli hiljaa raajarikon kanssa. Ensi kerran valitti egyptiläinen matkan vaarallisuutta, ensi kerran moitti hän sheriffiä että tämä oli pannut niin monta urhoollista varman kuoleman alttiiksi. Hafiz hyväksyi nämät sanat ja myöntyi hänen ajatusjuoksuunsa mielihartaudella, joka ihastutti Mansurin poikaa.
Mustat orjat veivät kunniatervehtijät saliin, jonka lattia oli peitetty kalliilla matoilla ja jossa sohvia, vihriällä, kultakirjaisella silkkivaatteella peitettyjä, oli yltympärinsä pitkin seiniä. Nämät kumminkin olivat paljaat; niiden ainoa koristus oli kaunis turkkilainen sapeli, topaaseilla ja rubiineilla runsaasti tilkoitettu. Se oli lahja sulttaanilta. Omar tätä huomautti raajarikolle, joka, vaikka alinomaa jupisi tätä terveisillä käyntiä vastaan, jota hän sanoi heikkoudeksi, yhtäkaikki kumarsi yhtä syvälle kuin muutkin oikeauskoisten valtijalle. Sittenkun sheriffi oli vastaanottanut koko lauman tervehdykset, taputti hän käsiään ja samassa tarjottiin vieraille kahvia ja piippuja. Beduiinit istuivat lattialle ja alkoivat tupakoida, sanaakaan virkkamatta. Abdallah hypähti: hän oli palvelijain joukossa, jotka odottivat herransa käskyjä, havainnut Kafurin, joka oli nostanut kätensä kaulalleen. Abdallahilleko vai kenelle oli lapsi antanut tämän merkin? Kas siinä jotain, jota hänen oli mahdoton ymmärtää. Ei kukaan nostanut silmiään ylös, saatikka sitten Omar.
Profeetan jälkeläinen näytti vajonneen syviin miettimyksiin. Hän oli komean näköinen vanhus: harmaa parta, iso nenä, raukeat silmät tekivät hänet majesteetillisen näköiseksi. Iso käärelakki, sininen kauhtana kashmirista mitä hienoimmasta, kullalla kirjailtu purppurapunainen vyö, jossa kalliilla kivillä runsaasti tilkoitettu väkipuukko välkkyi, enensivät vielä enemmin arvoisuutta hänen näössänsä. Oikeastaan oli sheriffi niitä viisaita miehiä, jotka vaan ajattelevat omaa puoltansa. Hillitsemätön, vieläpä hurjakin, jos häiritsi häntä hänen tyvenessä rauhassaan, hän oli mitä lempeämpiä ihmisiä, kun vaan ei tehty hänelle haittaa hänen intohimoissaan eli tottumuksissaan. Valta ei ollut häntä pilannut; hän kuunteli mielellään totuutta, kun tämä ei koskenut häneen itseensä ja kärsi valittamatta valheita mitä julkeimpia liukastelijoiltaan ja orjiltaan. Hän oli lahjoitettu tarkalla taiteen-tunnolla, suosi suuresti runoilijoita ja sadunkertojia ja oli itsekin sievä runoilija. Hänen ainoa heikkoutensa, heikkous hänen iälleen varsin luonnollinen, oli hänen tarpeensa tuntea hänensä rakastetuksi. Juuri tämän salaisuuden nojassa, jonka ihana Fatima jo ensi päivänä oli keksinyt, oli sama Fatima tehnyt herransa kuuliaisimmaksi orjaksensa. Hän pakoitti hänet täyttämään kaikkia hänen mielikuvatuksiaan, alinomaa tyrkyttäen häneen, että naisen juonet ovat paras todistus hänen rakkaudestaan. Kuudenkymmenen vuoden iällä on mukavampi uskoa kuin torata; sheriffi antoi myöten välttääkseen myrskyä, onnellista onnellisempi, kun se maksettiin hänelle hyväilemisellä. Muuten ei tänäpänä ollutkaan pilveä taivaanrannalla näkynyt; oikeauskoisten esimies oli mitä iloisimmalla tuulella; hän hymyili kuljetellessaan sormiaan pitkän partansa kautta; olisi luullut näkevänsä vastikään heränneen joka kokee pidätellä jotain autuaallista, katoamaisillaan olevaa unennäköä.
Sittenkun toinen piippu oli poltettu, otti sheriffi puhuakseen ja kiitteli sanoilla valituimmilla beduiineja ja Omaria heidän käynnistään hänen luonansa ja heidän avustaan. Sen sijaan että olis kiittänyt tästä hyväntahtoisuudesta, nousi Mansurin poika ylös ja heittäysi kuin säikähtynyt pahantekijä sheriffin jalkain eteen, joita syleili ja suuteli.
— Poika Ali'n ja Hassan'in, sanoi hän nyyhkytysten keskeyttelemällä äänellä, minä tiedän minkä se orja ansaitsee, joka on ollut niin onneton, että on vilpistellyt herransa luottamukselle. Minä tiedän rikokseni ja odotan valittamatta sitä rangaistusta, jonka hurskautesi määrää.
— Nouse ylös, sanoi sheriffi ystävällisellä äänellä. Mikä on kirjoitettuna se on kirjoitettuna. Jumala antaa onnen ja onnettomuuden vaihetella ihmisten seassa, tullakseen tuntemaan oikeauskoiset ja heistä valitakseen todistajansa. Mitä tulee siihen häväistykseen, jonka nuot katalat ovat minulle tehneet, minä kyllä tiedän valita koston päivän ja hetken. Kärsiväisyyttä! Kärsiväisyydellä kaikkea saadaan aikaan.
— Ah! jatkoi Mansurin poika, yhä polvistuneena pysyen, päällekarkaus ei ole mitään, jos asia olis siihen jäänyt; veljeni Abdallah ja hänen urheat beduiininsa ajoivat petturit pakoon. Mutta meidät hätäytettiin, naisorja on muutamia silmänräpäyksiä ollut vihollisten käsissä, nuot ihmiset, joilla ei ole uskoa eikä kunniata, kiskoivat häneltä hunnun pois, ja tämä kaunotar, jonka olis pitänyt olla pyhä kaikille, on tullut häväistyksi mahdottomilla silmäyksillä.
— Siinä kyllä! keskeytti hänet sheriffi, jonka mielestä tuo kertomus silminnähtävästi oli paha. Huolen kunniastani pidän minä yksinäni. Kärsiväisyyttä!
— Kärsiväisyyttä! huudahti raajarikko; aivan samaa sanoi kettu joka tekeysi kuolleeksi.
— Mitä siis kettu sanoi? kysyi sheriffi, iskien tuimasti silmänsä Hafiziin, joka kuitenkin näytti tuntevan jotain kokonaan muuta kuin pelkoa.
— Oli kettu joka alkoi vanhata. Hän oli heittänyt metsänkäynnin ja seikkailukset siksensä, hiipiäkseen joka ilta lähellä hänen luolaansa olevaan kanapihaan. Siellä eli hän nyt hiettä ja vaivatta. Sattuipa kerran ettei hän muistanutkaan lähteä kanapihasta aikanaan, vaan viipyi siellä tavallista pitempään, ja kun hän viimein tahtoi kotiinsa palata, oli aurinko jo ylhäällä ja ihmiset töissään. Päästä kotiin ei ollut helppo asia, ja ettei rohkeilisi silminnähtävälle vaaralle, keksi kettu sen keinon, että heittäysi pitkäkseen tien viereen, kuolleeksi mukamas. "Kärsiväisyyttä!" sanoi hän; "siinä on pelastukseni."
Ensimmäinen ketun sivuitse kulkeva ei huolinut hänestä mitään. Toinen vierähytti häntä jalallaan, visseytyäkseen ettei hänessä henkeä ollut; kolmas oli lapsi, joka huvikseen nykki häneltä viiksiä irti.
— "Kärsiväisyyttä!" sanoi repo, "tuo lapsi ei tiedä mitä tekee; ei se tahallaan minua loukkaa; parempi siis kärsiä vähän ajan kiusa kuin panna henkensä alttiiksi."
Sitten tuli metsänkävijä pyssy olalla.
— "Tuon elävän käpälä," sanoi hän, "on hyvä välikappale kynsi-ajosta vastaan." Ja hän otti puukkonsa.
"Kärsiväisyyttä," sanoi kettu, "parempi on elää kolmin jaloin kuin kuolla nelin." Ja hän antoi leikata käpälänsä, äännähtämättäkään.
Lopuksi tuli nainen kävellen, lapsi sylissä.
— "Tuonpa elävän hampaista," sanoi hän, "saan minä kaulanauhan, joka varjelee pikku poikani pahalta silmältä."
— Tuon jutun tunnen jo ennestään, puuttui sheriffi puheesen; äitin kumartuessa alas, kettu purasi häntä kasvoihin.
— Niin ei minun juttuni sano, vastasi Hafiz vakavasti; kun kerta on ruvettu keskustelemaan sielunsa kanssa, niin ei tietä minne asti mennäänkään. Kettu antoi ottaa hampaansa, yhä vaan matkien: "Kärsiväisyyttä, kärsiväisyyttä!" kunnes tuli varas ja kisko pois hänen sydämensä. Nyt vasta, vaan myöhään, kettu huomasi että varmin kaikista vaaroista on kärsiväisyys.
— Alanpa sitä jo uskoakin, sanoi sheriffi, sittenkun eräs beduiini on rohjennut tulla tänne minun palatsiini, latelemaan minulle tuhmia juttujansa. Ei muu kuin raaka häränpaimen saata olla anteeksi heittämistäni ymmärtämättä ja palkita hyvyyttäni loukkauksilla. Jos karavaani keskellä päivää on hätäytetty luotettavalla paikalla, jonka kautta kaikki kauppiaat matkustavat, kenenkä on syy, ellei niiden, jotka ovat valinneet johtajakseen lapsen, jota sääliväisyydestä säästän. Kahdentoista aseilla varustetun ja uskaliaan beni-ameurin käy matkustaminen minkä kautta hyvänsä erämaassa, tohtimatta kenenkään heitä ahdistaa. Koska nyt arnautit saattivat hätäyttää teidät, niin tottapa teille oli paula viritetty, ja te menitte siihen, joko ymmärtämättömyydestä tahi petoksen johdosta.
— Oikeauskoisten vallitsija, huudahti Mansurin poika, rukoilevasti ojentaen kätensä häntä kohti. Siinäpä juuri vikani on. Kun minä karavaanin johtajaksi valitsin veljeni ja ystäväni, minun olis pitänyt muistaa että intohimo meidän iällämme tekee meidät sokeiksi. Sattumus on meidät turmaan syössyt. Heti matkalle tänne lähdettyämme sai tämä meidän nuori päällikkömme sattumuksesta nähdä nais-orjan kasvot, ja tämä näkemä on kokonansa vienyt häneltä pään ja saattanut hänen unhottamaan kaiken varovaisuuden.
— Mitä kuulen? karjasi sheriffi vihasta säihkyvin silmin. Niinkö käskyjäni totellaan? Siinäkö kunnioitus, johon ollaan minulle velkapää? Voi sitä rohkeata, joka julkenee minusta leikkiä tehdä! Kylläpä nähdään suvaitsenko loukkauksia. Sinä, kauppias, tulet rangaistavaksi varomattomuudestasi, ja sinä, nuorukainen, saat kärsiä julkeudestasi.
Näin sanottuaan käski oikeauskoisten vallitsija neekerin luoksensa, jolla oli iso sapeli vyöllä, osoitti Omaria ja Abdallahta ja liikahutti kättänsä vaakasuoraan. Tämä oli kuolemantuomio.
Beduiinit katsoivat hämmästyneinä toisiinsa, mutta ei yksikään, eipä Hafizikaan, rohjennut nousta profeetan jälkeläistä vastustamaan. Omar vastaanotti tuomionsa kalpenematta; hän katsahteli ympärilleen ikäänkuin apua joltain anoen, ja kohottaen kättänsä antoi hän merkin neekeritytölle, joka ei kuitenkaan näkynyt sitä ymmärtävän. Mansurin poika rypisti vihoissaan kulmiansa: — Kirottu olkoon se dervishi, jupisi hän. Olisiko hän totta sanonut? Onko luottamukseni tähän beduiiniin minut turmaan syöksevä? Olisinko rakastanut tuota mieletöntä enemmin kuin luulinkaan.
Abdallah katseli teloittajaa ylpeästi hymyillen.
— Poika-raukka, sanoi Hafiz, syleillen sisarenpoikaansa, minä olen syynä sinun kuolemaasi.
— Ei, isä, vastasi nuorukainen, se on Jumala, joka antaa elämän ja kuoleman. Käy hänen tahtonsa alaiseksi ja lohduta äitiäni. Älä surkuttele minua: kuolema on minulle nyt suurempi-arvoinen kuin elämä.
Sitten kääntyi hän Omarin puoleen, joka alinomaa piti silmiään neekerityttöön luotuina, ja sanoi, ojentaen hänelle kätensä:
— Anna minulle anteeksi, veljeni, hänen tähtensä, joka on holhonut lapsuuttasi.
Abdallah teki sitten kunnioittavan kumarruksen oikeauskoisten vallitsijalle ja lähti teloittajan mukaan.
— Seisahdu! huusi Kafur, joka nyt juoksi esiin ja heittäysi sheriffin jalkain juurelle. Minäpä olenkin syypää; minä tempasin hunnun valtiattareltani. Surmaa minut, mutta säästä Abdallahta.
— Aja ulos tuo koira, sanoi sheriffi, ja kurita sitä kunnes on vaiti.
— Armoa! huusi lapsi, jota neekeri nyt lähti viemään, armoa! ja kiskausi hurjalla ponnistuksella orjan käsistä, jättäen samassa siekaleen leningistään hänen käsiinsä. Laupiutta! nyyhkytti hän, syleillen sheriffin polvia, joka törkeästi sysäsi hänet takaperin. Laupiutta, herra! Abdallah on syytön, hän ei ole syyllinen. Yhtäkkiä näki hän Omarin rypistetyn otsan. Tästä näkemästä näytti jotain juolahtavan hänen mieleensä. Hän nousi ylös, ojensi kätensä ruhtinasta kohti ja sanoi:
— Älä ole julma. Muista että rakkauden on sama laita kuin hulluuden: sille annetaan kaikkea anteeksi.
— Maltapa! huusi sheriffi teloittajalle. Tuopa on tosiaankin kummallista, ajatteli hän; nuothan ovat aivan samat sanat jotka Fatima useampia kertoja sanoi minulle tänä aamuna ja joita minun oli mahdoton saada häntä selittämään… Tule tänne, lapsi, sanoi hän Kafurille, suopealla äänellä: keneltä ovat nuot sanat? Tiedätkö?
— Tiedän, sanoi neekerityttö; ne ovat suusta, josta vaan lohdutusta ja lempeyttä lähtee.
— Tiedätkö niiden merkitystä?
— Tiedän, vastasi Kafur, joka vapisi puhuessaan. Niitä sanoja ei ole Abdallah ikänään kuullut lausuttavan, mutta Omar ne tietää; kysy häneltä, hän selittää sinulle kaikkityyni.
— Ah, vallitsija, sanoi Omar, kontaten sheriffin jalkain eteen ja puhutellen häntä matalalla äänellä: lapsi on oikeassa. Minä tunnen hyvin hyvästi nuot sanat; nepä ovatkin olleet syynä minun erhetykseeni; kenties on niissä minun puolustuksenikin. Kukapa voinee luulevaisen silmiä peittää? Kun lähetit minua käskemään, asiasi aavistettiin; tuskin olin lähtenyt palatsista ennenkuin jo väkisin otettiin minulta mieletön lupaus, jonka olen uskollisesti kyllä täyttänyt. Minä laitin tahallani niin, että naisorja nähtäisiin, niinkuin minulle oli käsketty. Taisinko vastustaa tahtoa, jota rakkautesi suojelee? Onnellinen se, joka voi vaikuttaa semmoisen hellyyden! Eikö onnellisuus tekis häntä anteeksi antavaiseksi?
Näitä hävyttömiä valheita ladellessaan, tutki Mansurin poika tarkasti sheriffin kasvonjuonteita, jotka olivat palanneet tavalliseen tyyneyteensä. Omar muutti nyt menetyslaatunsa. Hän ei enää rukoillutkaan tuota ukkoa, jolla oli elämä ja kuolema vallassaan. Varmana siitä että ukko oli hänen vallassaan, alkoi hän yli kaiken määrän imarrella häntä ja hänen onnistui viimein hyvin mietityillä sanoillaan saada hänen vihansa viimeinenkin kuohu asettumaan.
— Nouse ylös, minä annan sinulle anteeksi, sanoi sheriffi viimein; minä annan tuolle ylpeälle beduiinillekin joka rohkeilee minulle vielä teloittajan sapelinkin alla. Minä olen näyttänyt etten minä ketään pelkää ja että tiedän rangaista sitä, joka minua loukkaa; siinä kyllä; minä säästän uskollisteni verta parempaan tilaan. Nuori mies, lisäsi hän, hymysuin ja luottamuksella katsellen Abdallahta, muista että elämäsi tästä lähtiin on minulle kuuluva; minä luotan sinuun, kun tulee aika kostaa meidän yhteisesti kärsimämme häväistys, ja minä luotan myöskin ystäviisi.
Vastauksen sijasta kävi Jussufin poika sheriffiä käteen ja suuteli sitä syvästi heltyneenä, jonka ohessa Hafiz isolla äänellä laski kiitollisuutensa ja ilonsa valloilleen.
— Tule tänne sinä yön tytär, sanoi oikeauskoisten vallitsija, viitatenKafuria luoksensa; oliko siinä kaikki mitä sulttaanitar sanoi sinulle?
— Ei, vastasi neekerityttö rohkeasti, ruveten salamielisen näköiseksi; sulttaanitar sanoi minulle vielä, että jos antaisit hänelle anteeksi hänen mielettömän rakkautensa, hänen täytyy saada todiste hellyydestäsi.
— Puhu, sanoi vanhus; mitäpä saatan kieltää katalalta, joka rakastaa minua aina hulluuteen asti!
— Sulttaanitar pelkää sinun hylkäävän hänen anomuksensa. Että kävisi myöntäminen mitä hän anoo, sanoo hän, siihen tarvitaan rakkautta yhtä suurta kuin hänen on.
— Puhu siis! jatkoi sheriffi; muuten saatat minut kuolemaan malttamattomuudesta.
— No niin, sanoi Kafur, älä tuota hänelle kilpailijaksi muukalaista, joka on häväisty arnautien ja beduiinien silmäyksillä.
— Eikö muuta kuin se? vastasi oikeauskoisten vallitsija hymysuin. Minäkö mokomain tapausten perästä ylentäisin luokseni tuon naisen, — en ikäpäivinäni! Hän tulee pysymään orjana ja päättämään päivänsä jossain haaremini syrjäpaikassa.
— Sitä sulttaanitar ei suinkaan tahdo; hän on luulevainen ja levoton. Mitä hän tahtoo on, että Leila luopuu palatsista eikä ilmoisna ikänä enää laske jalkaansa sen sisälle. Jospa puolisoni, sanoo hän, jospa sieluni suuresti rakastettu antais minulle viimeisen todistuksen rakkaudestaan! Eikö saata hän antaa niiden, jotka ovat tuoneet tänne tuon katalan, pitää hänet? Beduiinien keskellä hänen tulee helppo päästä hänelle arvolliseen naimiseen, ja minä saan yksinäni rakastaa sieluni vallitsijaa.
— Kuinka heikkoja nuot naiset ovat! huudahti profeetan jälkeläinen. Koraani on totisesti oikeassa kun käskee meitä anteeksi antamaan, meitä, jotka olemme saaneet voiman ja ymmärryksen osaksemme. Tuo Fatiman luulevaisuus käy siis miltei hulluudeksi; minä häpeäisin itseäni, jos antaisin sille myöten; mutta minulle kelpaa näyttää hänelle, ettei mikään ole mahdotonta minun vallalleni eikä rakkaudelleni. Mene ja nouda tänne Leila ja sano sulttaanittarelle että hänen kilpailijansa luopuu haaremista eikä ikänä enää laske jalkaansa sen kynnyksen sisälle. Se on minun tahtoni. Minä odotan sitä toteltavaksi.
Sheriffi kääntyi nyt beduiinien puoleen ja sanoi koroitetulla äänellä:
— Ystäväni, minä otan teidät menetyslaatuni tuomareiksi. Mitä tulee minun tehdä tuon egyptiläisen naisen kanssa, jonka olette tuoneet tänne? Kunnioituksesta itseäni kohtaan minä en saata ottaa häntä vaimoksi; kunnioituksesta pashaa kohtaan minä en saata pidättää häntä tänne orjaksi. Kuulkaa siis mitä ehdotan: Jos teissä on joku joka tahtoo naida tämän muukalaisen, niin minä annan hänelle soveliaat myötäjäiset; jos ei, niin minä naitan hänet jollekin rikkaalle kauppiaalle Mekkassa tahi Medinassa.
— Jumala on suuri! huudahti Jussufin poika, ja kävi Hafizia käsivarteen. Emme tarvitsekaan enää hakea nelilehtistä apilata; hän on siellä, hän on minun, minä olen löytänyt onneni.
— Rohkeutta, poikani, sanoi raajarikko; sitä tarvitaan onnessakin. En luule, lisäsi hän, kääntyen sheriffin puoleen, että välttämättömästi täytyy mennä Mekkaan asti saamaan egyptiläistä naisorjaasi hyvästi naitetuksi. Jos hän ei tarvitse mitään muuta kuin puolisoa, niin on sinulla tässä mies joka ei suvun, ei tavaran eikä sydämen puolesta ole ketään halvempi.
— Vallitsija, sanoi Omar, syvään kumartaen sheriffille, minä en olis ikänäni rohjennut nostaa silmiäni minun hoitooni uskottua naista kohti, mutta koska asiat ovat muuttuneet ja sinä suvaitset sen, niin otan luvakseni anoa Leilaa vaimokseni. Hän on ollut pashan orjia, hän on lapsuudestaan tottunut haaremin ylellisyyteen ja mukavuuksiin, hän on aina tähän asti uneksinut loistavaa tulevaisuutta. Kenpä tietää eikö teltti-elämä tulle tuntumaan hänestä kovin ankaralta ja vaivaloiselta; rikkaus on tarve naiselle, joka aina on elänyt palatsissa. Pyydän siis että viisaudessasi antaisit tuon muukalaisen sille meistä, joka tarjoaa suurimmat myötäjäiset; se tulee samalla olemaan viimeinen hyväntahtoisuuden osoitus hänelle, joka saa kiittää sinun hyvyyttäsi kaikesta.
— Se anomus on oikea, sanoi sheriffi; tuokoot tänne egyptiläis-naisen; astukoot vaatijat esiin, minä tahdon kuulla mitä he tarjoavat.
— Eno, sanoi Jussufin poika, minä olen hukassa.
— Jopa viimein, sanoi Omar, on Leila minun.
Kafur katseli molempia veljeksiä ja kiirehti haaremiin.
Huutokauppa.
Sillä aikaa kun käytiin naisorjaa noutamassa, astui Hafiz Mansurin pojan luokse.
— Nuori mies, sanoi hän hänelle, kuule muutamia sanoja ukolta, jonka polvilla olet leikitellyt. Sanotaan että olet vielä rikkaampi kuin isäsi oli, että naiset kilpailevat sinun hymyilystäsi ja ettei ole kauppiasta Syriassa eikä Egyptissä sitä, joka ei katsois kunniakseen saada antaa sinulle tyttärensä. Ei ole siis mitään mikä estää sinua saamasta halusi tyydytetyksi. Abdallah sitä vastoin ei voi rakastaa useampaa kuin yhtä naista; hän on antanut sydämensä sille, jonka on pelastanut. Ole jalomielinen ja maksa tänä päivänä kiitollisuus-velkasi siten, että teet veljesi ja Haliman onnellisiksi.
— Veljeni, vastasi Omar, on itsekäs joka vaan ajattelee omaa itseään; olen jo kärsinyt enemmän kuin tarpeeksi hänen tähtensä. Hän tietää että minun täytyy saada se naisorja, maksakoon mitä maksaa, miksi siis rupeaa minun kanssani hangoittelemaan? Mitä hyvää hänellä siitä on, että minä joutavasti menetän satatuhatta piasteria. Parasta on että hän luopuu Leilasta, niin minä kenties unhotan, että hän tänäpänä toistamiseen on saattanut henkeni vaaraan.
— Onneksesi olet moslemi, sanoi raajarikko; muuten olisimme tänä iltana opettaneet sinulle, että kaksi unssia lyijyä painaa enemmän kuin kaikki sinun kultasi. Mutta etpä vielä ole ennättänyt niin pitkälle kuin luulet; Jumalan avulla teemme kaikki sinun kavalat hankkeesi mitättömiksi.
Omar kohautti hartioitaan ja meni Leilaa kohtaamaan.
Tämä oli juuri saliin astumassa, kätkettynä kaikkein silmiltä sillä avaralla kaapulla, jolla hän oli peitettynä, ja yhtäkaikki näytti Abdallah-parasta niinkuin tuon tiheän peitteen läpi tulinen silmäys tunkisi, jonka voimaa hän ei kestänyt. Kafur oli valtiattarensa muassa. Oliko hän puhutellut sulttaanitarta? Kukapa sen saattanee sanoa? Mutta hänellä oli kaulassaan helminauha ruusun-värisiä koralleja, jota varmaan ei ollut tehty ketään naisorjaa varten. Aina tuotuostakin nähtiin hänen juoksevan eräälle kalterilla varustetulle balkongille, ja siellä vaihtavan muutamia salaisia sanoja näkymättömäin hahmuin kanssa. Siellä oli haaremin kaikki naiset, jotka olivat vilkkaasti ihanaan Leilaan mieltyneet ja hartaasti toivottivat onnea ylhäältä Jussufin pojalle.
Abdallah otti ensin puhuaksensa:
— Koko tavarani, sanoi hän, on lähteessä, jonka olen löytänyt ja puutarhassa, jonka olen aloittanut. Yhdessä isäni sota-aseiden ja opettamani hevosen kanssa siinä on ainoa omaisuuteni. Kaiken tämän tarjoan sinulle, Leila, jos tahdot vastaanottaa sieluni ja henkeni.
— Tuo kaikkiansakaan ei ole sadantuhannen piasterin arvoa, sanoi Omar kylmästi. Minulla on Taifissa pomeranssipuutarha, jossa sheriffi toisinaan on hyvä ja nauttii kahvia tykönäni; siinä puutarhassa on enempi kuin kahdensadan tuhannen piasterin arvo; sen tarjoan Leilalle vakuudeksi yhtä suuresta summasta hohtokivissä.
— Hohtokivissä! sanoi raajarikko; jos ei muu ole kysymyksenä, niin sisareni pojalla on yhtä kalliita kuin ikään sinulla. Katsopas tässä lipasta, joka käy kappaleen matkaa edelle sinun kauniista lupauksistasi.
Kaikkein hämmästykseksi avasi Hafiz, Kafurin avulla lippaan perlemosta ja kilpikonnan-luusta, täynnä korvahelukoita, rannerenkaita ja kaulakoristuksia. Abdallah ei malttanut olla huudahtamatta: eikö tuo rubiininen rannerengas ollut sama, joka oli ollut Leilan kädessä sinä päivänä kun hän pelasti Leilan arnautien vallasta? Eikö Kafur ollut vastikään kaulastaan päästänyt tuota koralli-nauhaa. Abdallah tahtoi puhua, mutta ruumiinliikahus, jonka eno teki, käski hänen olla vaiti.
— Ovatpa komeitakin koristuksia, kun jo ovat käytetyitä, sanoi Mansurin poika, ylenkatseellisesti koukistaen huultansa. En pyydä tietääkseni mistä kaikki nuot poisheitetyt naiskoristukset ovat kotoisin ja minä kyllä tiedän niiden oikean arvon; mutta auliudestani ei voi kukaan loppua tehdä; minä tarjoan kolmesataa tuhatta piasteria.
— Luvata ei olekaan sama kuin antaa, puuttui raajarikko puheesen; tässä vaaditaan enempää kuin sanoja.
Vastauksen sijasta otti Omar vyöstään muistoonpanokirjan ja otti siitä muutamia papereita, jotka hän antoi sheriffille näin sanoen:
— Oikeauskoisten vallitsija, tässä ovat tilaukset, jotka sinä viimeksikuluneina kuukausina olet minulle lähettänyt ja jotka olen kunnollisesti täyttänyt. Yhteenlaskettu summa nousee enempään kuin miljoonaan piasteriin. Tuskinpa kieltänet orjaltasi takaustasi huomiseen asti noille sangen epäluuloisille beduiineille?
— Menköön niinkuin tahdot, sanoi sheriffi; minä rupean takaajaksesi sadastatuhannesta piasterista.
— Jos ei tarvita enempää kuin se summa, sanoi eräs beduiini, niin emme suinkaan jätä toveriamme pulaan, ja me tahdomme antaa läksyn tälle kauppiaalle, joka kovin paljon unhottaa hänensä. Kas tässä meidän sapelimme; me ostamme ne takaisin sadallatuhannella piasterilla.
Näin sanottuaan päästi beduiini sapelin vyöltään ja nakkasi sen sheriffin jalkain eteen, luoden Omariin silmäyksen täynnä ylenkatsetta; Hafiz astui esiin tehdäkseen samaten ja ollakseen kaikelle muulle joukolle hyväksi esimerkiksi, kun sheriffi otti puhuaksensa:
— Ota miekkas jälleen; minä takaan sinua ja sinun ystäviäsi. Jumala varjelkoon minua näkemästä teitä aseettomina luonani; te olette minun voimani ja minun kunniani. Omar, lisäsi hän, kenties teet paraiten että hyvin mietit ennenkuin uusia lupauksia teet. Katumus seuraa monasti tyydytettyä intohimoa kintereillä; lemmettären saa jälleen, mutta kerta menetettyjä ystäviä ei saa ikänä.
— Ruhtinas oikeauskoisten, jatkoi Mansurin poika uljaalla arvoisuudella, sinun sanaasi luottaen olen antaunut tähän asiaan; käske minua syrjäytymään ja minä tottelen; jos et, niin luja päätökseni ajaa se viimeiselle täpärällensä; minä en pelkää kenenkään muun mielen pahoittamista kuin sinun. Ja tehdäkseni kerrassa lopun kaikista näistä rettelöistä, tarjoan nyt miljoonan piasteria. Se ei ole liika-hinta naisesta jota profeetan ylevä jälkeläinen on suojeluksellaan kunnioittanut.
— Oletko niin rikas että uskallat mokomia mielettömyyksiä? sanoi sheriffi; ensi tilassa olen sen muistava.
— Käske, herra, vastasi kauppias; tavarani ja henkeni ovat sinun.
Sikeä hiljaisuus seurasi salissa. Leila, joka tähän asti oli seisonut, vaipui pyörryksiin sohvalle. Abdallah laski päänsä rintaansa vasten. Hafiz ja beduiinit liikahtivat uhkaavaisesti Omariin päin, joka rohkealla tyyneydellä kohtasi heidän hurjia silmäyksiään. Kafur alkoi kummallisesti koikkailla balkongiin päin ja katosi yhtäkkiä salista. Kaikkein silmät olivat sheriffiin luotuina, jota nähtävästi huoletti mitä tekisi.
— Minä olen antanut sanani, sanoi hän viimein verkasti ja kääntyen beduiinien puoleen; te saatatte todistaa että kaikki on käynyt oikein ja puoltamattomasti. Tämä kauppias, teidän matkakumppaninne, tarjoaa miljoonaa; siispä on nais-orja hänen, jollei kukaan teistä tarjoa enempää.
— Mistäpä erämaassa mokoman summan tapaisi! huudahti raajarikko.Sieluilla vaan, jotka ovat myöneet itsensä saatanalle, on niitä hornanaarteita. Meillä sitä vastoin ei ole muuta kuin miekkamme ja pyssymme.Jospa se päivä kohta tulisi, jona niiden arvo ymmärretään!
— Sinä unhotat Abdallahin hohtokivet, sanoi Omar naurahtaen.
— Ah, veljeni! puhkesi Jussufin poika sanomaan, mitä olen tehnyt että kohtelet minua tuolla tavoin? Sinäkö tosiaankin ajat tikarin rintaani.
— Mitä tämä on? kysyi sheriffi kahdelta mustalta orjalta, jotkaAbdallahin jalkain eteen asettivat raskaan lippaan siseleittyä hopeata.
— Herra, sanoi toinen kantajista, siinä on Jussufin pojan kalliudet.
Näin sanottuaan aukasi hän lippaan ja otti siitä kahmalollisen juveeli-koristuksia mitä ihanimpia. Ainoastaan vähäinen osa näistä nousi enempään kuin miljoonaan.
— Merkillistä, ajatteli sheriffi, kuinka nuot timantit ja topaasiset rannerenkaat ovat kummallisesti yhteen näköön kuin sulttaanittarelle antamani koristukset. Kuka on sinut lähettänyt? kysyi hän orjalta.
— Herra, vastasi musta mies, syvään kumartaen, rakkauden laita on sama kuin hulluuden, kaikki sille annetaan anteeksi; jonka sanottuaan hän erosi huoneesta.
Abdallah ei tiennyt näkikö hän unta vai oliko valveillaan.
Omar kalpeni raivosta.
— Tässä on paula kätkettynä, jupisi hän vihan vaivuttamalla äänellä; mutta samapa se on, viimeinen sana pitää kumminkin olla minun. Minä tarjoan kaksi miljoonaa piasteria, jos kelpaa.
Samassa astui vielä neljä orjaa huoneesen, kantaen raskaita asettamia, lamppuja ja hopeapikareita, ja asettivat ne, samoin kuin edellisetkin, Abdallahin eteen. Heti ensi silmäyksellä tunsi sheriffi komean pöytä-asettimen, joka oli haareminsa kaunistus. Hän oli saanut sen sulttaanilta lahjaksi, ja vähin kaipuuta tuntien oli hän päivällä erään avioliitollisen tapauksen jälkeen lahjoittanut sen ihanalle Fatimalle.
— Kuka, huudahti hän, on saattanut käskeä kantaa tänne kaikkia näitä hopeakaluja?
— Herra, vastasivat kantajat syvään kumartaen, rakkauden laita on kuin hulluuden, kaikki annetaan sille anteeksi.
— Antakaa noille lurjuksille aika selkäsauna, sanoi oikeanskoisten ruhtinas, minä opetan heidät vastaamaan sananlaskuilla. Kuka on ne lähettänyt?
— Kafur on lähettänyt, vastasi yksi orjista vapisevalla äänellä.
— Tuokaa hetikohta tänne se saatanan tytär, sanoi sheriffi. Jos häntä saadaan meillä pitää, hän viimein siirtää koko meidän palatsimme pois.
Nuot neljä orjaa tuskin olivat ennättäneet mennä kun neljä muuta palvelijaa astui saliin, kantaen puriloita, joille oli ladottu vaatteita mitä komeimpia ja kankaita mitä kalliimpia. Tätä juhlallista kuljetusta johdatti Kafur, joka piti komentoa kaikella imaamin mahtavalla arvoisuudella. Oikeauskoisten ruhtinas huusi häntä luoksensa, kävi häntä korvaan käsin ja sanoi:
— Tulepa tänne, sinä kirottu reppana, tahdotko ensinkään antaa minulle selitystä kaikista näistä tyhmistä tempuista?
— Rakkauden laita on sama kuin hulluuden, vastasi Kafur järkähtämättömällä tyyneydellä; kaikki annetaan sille anteeksi.
— Julkiatko sekoittaa sulttaanitarta näihin ilveisin? sanoi oikeauskoisten ruhtinas.
— Sulttaanitar on tuolla ylhäällä, jatkoi Kafur hätäilemättä ja osotti balkongille; hän on kuullut kaikki, hän on nähnyt kaikki, hän tietää kaikki, ja, lisäsi hän kuiskien, hän on oikein vimmoissaan.
— Vimmoissaan' Ja mistä siis? huusi hämmästynyt sheriffi.
— Hän tietää, jatkoi Kafur, sinun katuvan että sinä hänen tähtensä olet luopunut Leilasta; hän ymmärtää juurtajaksain sen pelin, jota tuo kauppias pitää, tarjoamalla sinun puolestasi; hän ymmärtää hyvin kyllä että vaan intohimo voi tehdä sinut siihen määrään sokeaksi, että häväiset noita beduiinia, jotka ovat valtakuntasi kunnia. Kosk'ei hän enää rakasta minua, sanoi sulttaanitar, niin en tahdo kauemmin nauttia hänen hyviä tekojaan. Ota pois silmäini edestä nuot hänen antamansa juveelit, nuot vaatteet joilla niin mielelläni koreilin hänelle kelvatakseni. Kanna kaikkityyni Abdallahille; hän kilvoitelkoon edestäni viimeiseen asti. Jos sieluni vallitsija kääntyy jälleen minun puoleeni, mihinkä silloin kalliuksia tarvitsenkaan? Jos hän hylkää minut, niin en tahdo pitää muuta kuin muiston hänen rakkaudestaan.
Sheriffi katseli balkongia kovin levottomin silmin. Kalterin läpi luuli hän näkevänsä vähäisen käden, joka repi pitsinenäliinaa palasiksi. Muutamat katkonnaiset äännähykset, hyvin yhteen laatuun kuin itku ja hillityt nyyhkytykset, tekivät, että hän pahoilla mielin laski päänsä alaspäin. Hänelle selkeni nyt hetikohta, että beni-ameurien ystävyys oli hänelle paljon hyödyllisempi kuin Omarin kiitollisuus, ja hänen päätöksensä oli tehtynä.
— Ei tulekaan saadakaan minua rikoskumppaniksi sopimattomassa heikkoudessa, sanoi hän juhlallisella äänellä; minä en koskaan peruuta sanaa, jonka kerran olen antanut. Minä tahdoin että luvattaisiin suojelemalleni naiselle soveliaat antimet. Sadassa piasterissa on tarpeeksi. Mitä taas tulee valintoon molempain kosijain välillä, niin se on Leilan oma asia. Hän itse valitkoon; menköön kauppiaalle taikka beduiinille, kaupunkiin taikka erämaahan, niin kunnioitan hänen valintoansa ja tiedän tehdä sen muidenkin kunnioitettavaksi.
— Taavitti ja Salomo eivät olis tuominneet viisaammasti, huudahti raajarikko.
Molemmat veljekset seisoivat Leilan edessä. Abdallah, pelvosta ja toivosta äänettömänä, katseli häntä syvällä hellyydellä. Omar puhutteli häntä vihasta ja pahasta luulosta vapisevalla äänellä:
— Ajattele tulevaisuuttasi äläkä uhraa tälle miehelle nuoruutesi ja kauneutesi kukoistusta. Tiedätkö minkälaista naisen elämä on teltissä? Kerjäläisen ja orjan. Ovatko sinun kätesi luodut eloa jauhamaan, lampaita lypsämään, villaa kehräämään ja nurmea ja puikkoja keräämään? Tämäkö beduiini antaa sinulle niitä kylpyjä, hohtokiviä ja hajuaineita, joihin olet tottunut? Hänkö maalaa silmäkulmasi ja ripsesi? Hänkö pesee tukkasi pomeranssi-mehulla ja pyyhkii sen ambralla ja myskillä? Minun luonani sitä vastoin saat naisia palvelemaan sinua, vaatteita koreillaksesi, timantteja kauneuttasi ylentääksesi. Sinä et tule olemaan orja, vaan valtijatar; ilonani ja lakinani tulee olemaan jokaisen oikkusi täyttäminen.
Leila kumarsi, otti Abdallahin vapisevan käden ja laski sen päänsä päälle.
— Minä olen, sanoi hän, herrani orja. Muukalainen kuin olen, minulla ei ole muuta turvaa kuin hänen tykönään; isätön ja äititön, minulla ei ole muuta perhettä kuin hänen. Hän on isäni, äitini, veljeni. Oi, korkeasti rakastettuni, lisäsi hän puoleksi kuiskien ja nostaen silmänsä häntä kohti; vihdoin viimein olen sinun; vihdoin viimein saan sanoa sinulle, että sinä olet minun iloni ja minun elämäni. Ja sekä itkien että hymyillen suuteli hän puolisonsa kättä.
Oikeauskoisten vallitsija katseli tyytyväisenä tätä näytelmää, joka tuntui nuorentavan häntä. Läksy on ehkä hieman liiaksi ankara Fatimalle, ajatteli hän, mutta se tekee hänelle hyvää; toivonpa hänen ainakin ajaksi paranneen pääsemättömästä luulevaisuudestaan.
Omar ei virkkanut mitään. Hänen vääristyneet kasvonmurteensa ja uhkaavat silmänsä osoittivat mielikarvauden ja vihan taistelua.
— Mansurin poika, sanoi nilkku mies, sinun pitäis naida tuo Kafur. Sielusi on yhtä musta kuin hänen kasvonsa. Te kaksi saisitte lapsia saatanan, teidän esi-isänne, mukaisia.
— Eno, huudahti Jussufin poika, oletpa kovin julma! Jos Omar olis minun sijassani, hän säästäis meitä. Veljeni, lisäsi hän, ojentaen Omarille kättä, anna anteeksi onneni.
— Sinä olet viisaampi kuin minä, vastasi Omar; minä toivotan sinulle onnea menestykseesi. Ja hän meni, vihaa kuohuen, tiehensä.
— Mikä ihana asia tuo nuoruus on! ajatteli Hafiz. Silloin ollaan rehellinen, luottavainen ja hyvettä uskotaan. Mutta minä olen vanha ja tiedän minkälainen maailma on. Kun minulla on konna jalkani alla, hän on skorpiooni, jonka säälimättä rusennan, niin ettei toiste pistä minua.
Kotiintulo.
Helpompi on säilyttää rikkautta tuhlarin kädessä tahi kantaa vettä seulassa kuin harjoittaa rakastajaa malttavaisuuteen. Aurinko ei ollut vielä noussut, lintu ei vielä lähtenyt pesästään kun Jussufin poika jo oli herättänyt kumppaninsa ja pitkään jonoon asettanut sheriffin ja sulttaanittaren lahjoilla kuormatut kameelit. Malttamattomasti odotti hän morsiantaan, jonka Fatima oli pidättänyt koko yöksi luoksensa, kertomaan hänelle juttua rakkaudestaan. Nainen rakastaa aina sitä kilpailijata, jota hän ei enää pelkää. Nyt aukasi Kafur haaremin portin ja esiintyi rumempana ja ilkamoisempana kuin koskaan ennen. Abdallah huudahti hämmästyksestä ja ilosta. Tuo nainen, joka tuli lapsen takana ja ojensi hänelle kätensä, oliko se Leila ensinkään?
Hänpä se oli, rakastaja ei saattanut siitä erehtyä; mutta ei se enää ollut se hohtokivillä peitetty egyptiläinen nainen. Se oli beduiinityttö joka aina oli elänyt teltissä. Leila oli puettuna pitkään leninkiin sinisestä pumpulivaatteesta, joka ylhäältä kävi ihan hänen kaulansa mukaan ja ulottui aina jalkateriin asti. Tämän leningin päälle oli heitettynä punainen villakaapu, joka peitti hänen päätänsäkin. Hänen mustat hiuksensa, järjestetyt pienoisiksi palmikoiksi, joiden kaikkein nenissä oli koralli-nuppi, rippuivat hänen silmillään ja tekivät hänen katseensa vielä suloisemmaksi ja heloisemmaksi. Tässä yksinkertaisessa puvussa, kasvot hunnutta ja avojaloin, Leila oli erämaan ruhtinatar. Beduiinit tervehtivät häntä iloisella hälinällä, kun hän, verevänä ja hymyilevänä kuin aamurusko, astui heidän riviensä lävitse.
Matkue lähti liikkeelle. Vastikään ollut kuurasade oli virkistyttänyt maan vihannuutta. Nurmi ja äsken puhjenneet kukat, joissa aamukaste vielä vilkkui, ikäänkuin iloitsivat näille onnellisille sieluille. Leila ei enää kätkeytynyt palankiinin perälle, Abdallah ratsasti hänen vierellään ja puhutteli häntä kaiken matkan, pitäen toista kättään palankiinin syrjässä. Ei koskaan ollut Kafur kielevämpi eikä vallattomampi.
— Pahankurinen Abdallah, sanoi Leila, sinä raskaalla kädelläsi keikautat koko palankiinin kumoon ja pakoitat meidät viimein kulkemaan jalan.
— Päästä kameelisi ohjas, vastasi Jussufin poika, äläkä kiellä minulta onnea pitää kädestäsi kiini.
— Kiittämätön, huudahti Kafur, et siis minua enää ajattelekaan. Sinäkö, musta beduiini, tässä väkisin viet pois kaliifi Moavijahin lempi-sulttaanittaren? Ja hän alkoi äänellä iloisella kuin pääskysen, laulaa heduiinitytön laulua:
Tuniikkasi jällehen annan,Vyön helmisen vyöltäni luon;Ennemmin muille ne suon,Ja karkean kaapuni kannan.
Kyll' haaremi oivalta hohtaa.Vaan mulle se tuo tukalaa;En huokua voi, jos en saaErämaihini matkata kohta.
Siell' kaivoilla tyttöset kirkuu.Karjat juotettuna virkuu.Oi, jospa jo pääsisin pois!
Unissani nään nuorukaisenPois kanssani karkuuttavaisen.Oi, jospa hän täällä jo ois!
Näin kuljettiin koko päivä, muistamatta väsymystä ja hellettä. Kun ilo tulee kärsimyksen perästä, tokkopa silloin ajateltaneenkaan muuta kuin iloa? Ilmankin, olihan vanha Hafiz saatavilla karavaania johtamaan. Abdallahin ei tarvinnut luopua tavarastaan jota beduiinit voittoriemulla kotiinsa veivät.
Ilta tuli jo, kun saatiin beni-ameurien teltit näkyviin. Aurinko meni mailleen suunnattoman suuren vesikaaren alle, joka peitti puolta taivaankantta; kimeltelevä purppuraloisto oli aavikon hiedalle levitettynä ja välkkyvän kullan säteet loivat säkeniään kraniitti-pyramiidien huipuille. Etäältä kuului vesirattaan kohina ja kitinä, koirain haukunta ja turturikyyhkyin kuherrus. Yhtäkkiä kajahti vihlova kiljaus matkustajia vastaan.
— Mikä se oli? kysyi Leila.
— Se on äitini ääni, vastasi Abdallah ja astui pois ratsailta. Sinulla tulee nyt olemaan kaksi, jotka sinua rakastavat.
Halima tuli kohta näkyviin, näyttäen suuresti hämmästyvän, kun näki näin pitkän karavaanin.
— Mitä nämät ovat? sanoi hän, osottaen pakkoja. Onko Jussufin poika myönyt hevosensa ja sota-aseensa, ruvetakseen kauppiaaksi?
— Olen, äiti, vastasi Abdallah, ja minä tuon muassani sinulle kalliimman ja valituimman kaikista muista tavaroista, tyttären, joka on kunnioittava ja auttava sinua.
Leila astui palankiinista alas ja heittäysi beduiini-naisen syliin, joka hämmästyksellä katseli häntä ja kysyi häneltä hänen isänsä ja hänen heimokuntansa nimiä. Kafurin nähtyänsä hän yhtä suuresti hämmästyi, ja vaikka Hafiz kaikin tavoin koki rauhoittavasti selittää kuinka asian laita oli, Halima yhtäkaikki astui raskaalla mielellä telttiin. Muukalaista ei hän ollut miniäkseen suonut. Mutta kun Abdallah, purjettuaan kameeleilta kuormat, tuli telttiin ja meni istumaan hänen viereensä ja Leila kiirehti tuomaan lämmintä vettä maljassa itse pestäkseen miehensä jalat, huudahti vanhus:
— Kiitetty olkoon Jumala! Kas siinä nainen josta todella on tuleva miehensä palvelija. Talous on siis vihdoin saanut valtijattaren. Minä saatan rauhassa kuolla.
Ja hän syleili hellästi tytärtä, jonka Jumala hyvyydessään oli hänelle antanut.
— Kuinka sinun laitasi on, isäntä? sanoi Kafur, joka oli paneutunut makaamaan Abdallahin jalkain eteen, nojaten päänsä pelastajansa polvia vasten; nouseeko savu piipusta silmiisi? Näytät melkein siltä kuin itkisit. Mutta kas, piippuhan on sammunut, tahdotko syttä että sytytät?
— Vaiti, vaiti, kuiskasi beduiini, sivellen kädellä neekeritytön päätä, ikäänkuin hyväillen uskollista hevosta; lapsi paneusi taas makaamaan, mutta vetäsi samassa niin äkisti emäntänsä kättä puoleensa, että Leilan otsa kosketti Abdallahin huulia. Kafur nauroi mielissään kepposestaan. Onneton raukka, jolta kaikki oli kiellettynä, mutta joka valmistamassaan muiden onnea oli löytänyt keinon ollakseen itse onnellinen!
Kara-Chitan.
Omar oli palannut Djeddahiin kuolema sydämessä. Turhaan koettivat hänen naisorjansa huvitella häntä, turhaan virtasi hänen luoksensa kauppa-asioita ja kultaa joka haaralta. Intohimo raivosi hänessä. Hän istui kokonaiset päiväkaudet huoneesensa sulkeuneena, juoksuttaen mahdottomia tuumia mielessään ja etsien kostoa, joka alinomaa välttyi häneltä.
Mitäpä minä huolin isäni tahdosta! sanoi hän. Mutta hyvää minulla on terveydestä ja tuosta kullasta, jota läjiin kokoan? Enkö sentähden ole onnettomin ihmisistä? Tuo beduiini katala riemuitsee voitosta köyhyydessään, jota vastoin minä ylellisyydessäni olen iloton ja yksinäinen. Kirottu olkoon elämä, kirottu olkoon veljeni! Dervishi ennusti totta: paras ystäväni kuolettaa minut. Ja vaipui kenolleen haluttomuuteensa.
Omarin mielikarvaus pani koko kaupungin hommaamaan. Vaikkapa ei juuri rakastettukaan Mansurin poikaa, niin pidettiin hänen rahojaan sitä enemmässä arvossa, ja itsekseen tuumittiin, eikö hänelle kävisi jotain apua tarjoaminen, jotain lohdutusta myöminen. Tuommoisen häväistyksen kärsittyään, niin arveltiin, hän runsaasti maksaisi sille, joka hänen puolestaan hankkisi koston beduiinille. Tämmöiset sanat harvoin menevät hukkaan. Rikkaan onnettomuus on että hänellä alinomaa on ympärillään ihmisiä, jotka ovat valmiit hänen puolestaan syöstymään perikadon liekkeihin. Intohimo köyhässä on liekki, joka kuluttaa hänen sydämensä, mutta joka itsestään sammuu, kuin ei sillä enää ole voimassa pitävää ainetta; rikkaan intohimo on nuotio, johonka jokainen saattaa lisää panna, ja josta hävittävä palo, rikosta ja kuolemaa lähtee!
Muuanna aamuna sai Mansurin poika erään arnautilaisen kapteinin vieraakseen: tämä tuli, sanoi hän, tähdellisessä asiassa, jota ei käynyt toistaiseksi jättäminen. Omar otti hänet kohteliaasti vastaan ja tuotatti piippuja ja kahvia.
— Oivallista kahvia, sanoi kapteini, verkalleen tyhjentäen kuppinsa; karvasta kuin kuolema, mustaa kuin saatana ja kuumaa kuin helvetti. Ja mikä suloinen seoitus sitten neilikoita, kaneelia ja muskottia! Kuinka onnellisia te rikkaat mahtanette olla! Näyttääpä niinkuin maailma olis vaan teitä varten.
— Välistä erehdytäänkin rikkaan onnellisuudesta, vastasi Omar huoaten.
— Mitäs joutavia! Rikas mies jolla on suruja, on saituri, joka ei osaa käyttää kultaansa. Jos hän rakastaa jotain naista, mikä estää hänet ostamasta häntä? Jos hän tahtoo päästä jostain kilpakosijasta, hän saattaa myödä hänen nahkansa. Kaikella täällä alhaalla on hinta: rahalla saapi kaikkea.
— Kenenkä kanssa minulla on kunnia puhua? kysyi Mansurin poika.
— Nimeni on Kara-Chitan, vastasi muukalainen, minä olen kapteini pashan arnautilaisessa henkivartiossa ja olen yksi niitä, jotka karkasivat teidän päällenne aavikolla. Tappamalla ystäväni Mohamedin veljesi Abdallah on tehnyt minulle viidentuhannen duron vahingon; maksa minulle se summa, niin päästän sinut Abdallahista.
— Murha! sanoi Omar.
— Joutavia! vastasi kapteini tyynesti, ellei Jumala olis kuolemaa keksinyt, me kohta söisimme toisemme. Kas niin, ei mitään joutavia arveluita! Kun tilaisuus on käsissä, viisaus kieltää päästämästä sitä; se on oikein että pakoitamme vihollisemme tyhjentämään sen pikarin, jonka karvautta he ovat antaneet meidän maistaa. Se on oikein että lyömme heitä samoilla aseilla, joilla he ensin ovat meitä haavoittaneet.
— Veljeni! sanoi Omar epäröiden.
— Veljesi ja vihollisesi. Mitäpä hänen kuolemansa sinuun koskee? Sinä et koske häneen sormellasikaan.Minätapan Abdallahin kuin koiran, jos saan hänet mukaani aavikolle. Minä vaan kostan omasta puolestani. Mutta voidakseni kostaa, minä tarvitsen viisituhatta duroa.
— Mitäpä hyvää sinun kostostasi minulle on? jatkoi Mansurin poika.
— Se on asia, johon minun on mahdoton vastata sinulle, vastasi Kara-Chitan; minä en ymmärrä toiminto-asioita niin hyvästi kuin sinä; mutta jos olisin sinun sijassasi ja Abdallah katoaisi, minun ei olis vaikea saada ihana Leila käsiini. Sanotaan ettei beduiinilla ole muita sukulaisia kuin äiti ja eräs vanha hupsu äijä; ne ovat esteitä, jotka vähällä rahalla ja uskaliaisuudella saa poistetuksi. Poisryöstö on mutkattomin asia maailmassa, ja jos Leila kerta on leskenä ja on tullut sinun taloosi, tokkopa niin hirmuisen pitkää aikaa tarvittaisiin, ennenkuin hän saataisiin lohdutetuksi? Ketäpä juuri pelkäisit? Sheriffiäkö? Djeddahissa nauretaan beduiinien vihalle. Pashaako? Hän on ihminen kuin kaikki muutkin; hänellä on omatunto ja hinta mistä se myödä tietään.
— Entä heimokunta, lienetkö sitä ajatellutkaan?
— Heimokunta, sanoi kapteini on sama kuin ei mikään. Tiedän kyllä että beduiinit saattavat yhtä kauan kuin heidän kameelinsa kätkeä vihaansa, mutta heimolaisuutta käy ostaminen niinkuin kaikkea muutakin; erämaassa ei halveksita kultaa enemmin kuin muuallakaan. Beni-ameurit lohduttavat mieltänsä Abdallahin jättämällä perinnöllä.
— Niin, jatkoi Omar, heimolaisuutta käy ostaminen kun tappo ei ole ehdollinen. Sata kameelia on ihmishengen hinta; mutta murha-asiassa ei käydä keskustelemaan; he tappaisivat minut.
— Erämaa on mykkä, sanoi kapteini, ja vainajat eivät juoruile. Kun keskellä erämaata tapaa kuivettuneen ruumiin, täytyy olla hyvin tarkka silmä, jos mieli eroittaa, onko siinä ollut murha vai sattumus. Mutta älkäämme enää siitä puhuko, lisäsi hän, ja nousi ylös; mitäpä huolinkaan ihanasta Leilasta, jota en koskaan ole nähnyt' Rakastakoon beduiiniaan, olkoot onnelliset toistensa kanssa ja naurakoot Mansurin pojalle. Kernaasti minulta. Tarkoin mietittynä, Abdallah on urhoollinen mies; minä kunnioitan häntä; jos sinä olisit tehnyt hänelle sen häpeän, jonka alaisena sinä nyt olet, hän ei suinkaan olis antanut tinkiä kostonsa hintaa. Jää hyvästi!
— Jääpä vielä tänne, huusi Mansurin poika. Niin, sinä olet oikeassa. Niin kauan kuin Abdallah elää, minulla ei ole vakuutta maan päällä. Sitä ennustettiin minulle jo lapsuudessani ja minä tunnen sen nyt selvästi joka päivä. Pelasta minut tuosta vihollisesta. Mitä nilkkuun tulee, niin on minulla eräs asia hänen kanssansa ratkaisematonna. Minä otan hänet osalleni. Oi Leila, kuinka kalliisti saan ostaa sinut!
— Jos nyt tahdot seurata minun neuvoani, jatkoi kapteini, niin hotaisemme yhtä aikaa. Minä vien pois Abdallahin, joka sitten ei koskaan palaa; sinä ryöstät pois kaunottaren; kaikkityyni on kahdessa tunnissa tehtynä ja vihollinen lyötynä, ennenkuin vaaraa edes aavistaakaan.
— Menköön, sanoi Omar, mutta pane tarkkaan muistoon se, etten koskaan enää tahdo nähdä sinua.
— Sepä on tietty, vastasi Kara-Chitan. Sano vaan päivä ja hetki, anna viisituhatta duroa ja luota säntillisyyteeni; onneni on tehtynä. Arabian kauniimpiinkaan hevoisiin en rikkoisi lupaustani.
Vieraanvaraisuus.
Ahneuden ja vihan yhtyessä liittoon tuhotaksensa Abdallahta, iloitsi Jussufin poika onnestansa, aavistamattakaan pilveä nousevaksi ilmanrannalle. Taisiko hän, jonka sielu oli puhdas ja jonka sydän oli vapaa kaikesta vihankaunasta, uskoa vihollista olevan hänellä? Kun rakastetaan ja ollaan rakastettu, kaikkia ihmisiä ajatellaan veljiksi. Hän oli kokonaisen kuukauden elänyt rakkauden ja ilon hurmoksessa, mitään muuta ajattelematta kuin ihastella Leilaa ja kiittää Jumalata, joka oli siunannut hänen taloutensa.
Muuanna kuumana ja helteisenä aamuna, jommoinen tavallisesti käy myrskyn edellä, lepäsi Abdallah puutarhassaan sitruunipuiden varjossa. Kafur, tuo aina samainen vallaton lapsi, oli paneutunut isäntänsä jalkain vierelle, ja piti silmiänsä häneen luotuina, kuin koira, joka tiedustaa käskyä tahi silmänluontia. Halima seisoi teltissä leipiä tuhassa paistaen, sillä aikaa kun Leila, polvillaan ompelupuiden edessä, ompeli kulta- ja hopea-ruutuja miehensä mekkoon. Ympäröittynä kaikella mitä halusi, nautti Jussufin poika täysillä kulauksilla elämän iloa. Koirain haukunta herätti hänet unelmistaan. Kameelilla ratsastaja seisahtui puutarhan portille, ojentaen kätensä nuorta beduiinia kohti. Leila riensi telttiin, mutta Abdallah meni muukalaista kohtaamaan.
— Sinä olet tervetullut, sanoi hän hänelle, tulosi tuopi meilleJumalan siunauksen. Talous kaikkinensa on sinun; sinä olet sen herra.
— Jussufin poika, sanoi tuntematon, en laske jalkaani maahan ennenkuin vannot tekeväsi minulle avun, jota tarvitsen.
— Puhu, nuori mies, sinä olet minun vieraani, sanasi on komento.
— Minä olen köyhä kauppias Syriasta, jatkoi muukalainen, minä tulin Mekkaan kauppa-asioissa, niin salli eilen kova onni että pyhässä kaupungissa jouduin riitaan erään beni-motayr'in kanssa. Minä tapoin vastustajani, hänen perheensä ja ystävänsä ajavat minua takaa eikä ole minulla ketään joka minua puollustaisi. Jollei minun onnistu ennättää Medinaan, niin olen hukassa. Sinä vaan, niin on minulle sanottu, voit viedä minun vahingotta siihen turvapaikkaan. Henkeni on sinun vallassasi, määrää kohtaloni.
— Astu sisään luokseni, vastasi Jussufin poika, ennen kahden tunnin kuluttua lähdemme taipaleelle.
— Mutta muista tarkasti että sinulle vaan uskon itseni.
— Minä yksinäni tulenkin sinua saattamaan, sanoi Abdallah; hengelläni vastaan turvallisuudestasi.
Sittenkun muukalainen oli astunut telttiin ja oli jätetty Haliman huoleen, meni nuori beduiini laittamaan kaikkea valmiiksi lähtöä varten. Hänen astuessaan ulos pidätti hänet Kafur, joka asettui hänen tiellensä ja sanoi:
— Tunnetko tuota miestä?
— En, mutta mitäpä se tekisi? Jumala lähettää hänet.
— Se ei ole mikään kauppias; minä olen nähnyt hänen pistoolinsa; ne ovat liian kauniit kauppiaan pistooleiksi; hän on soturi, pidä varasi.
— Soturi tahi kauppias, jatkoi Abdallah, mitäpä minä pelkäisin tuntemattomalta ja pakolaiselta? Pane pian ruokaa eteemme. En jouda kuin pikimmältään antamaan Leilalle tietoa.
Jussufin pojan palattua vieraansa luoksi oli Kafur jo asettanut tuuletellun kauppiaan eteen matalan pöydän palmunlehdistä kudotun korin kanssa. Pöydälle asetti hän sitten rieskaleipää, daadeli-kakun, keitettyä riisiä, hunajaa, piimää ja raikasta vettä. Muukalaista passatessaan katseli Kafur häntä alinomaa, kokien muistella missä hän oli nähnyt nuot epäiltävät kasvot. Tuntematon oli huoleton ja välinpitämätön niinkuin ainakin se, joka ei huomaa, että häntä tarkastellaan.
Levottomuudessaan tahtoi Kafur tehdä lopun tästä epätietoisuudesta ja purkaa tämän vaaraa peittävän lumouksen. Kekseliäs kuin oli, otti hän kiviruukun, asettui kauppiaan ta'a ja paiskasi sen kenttään niin, että se meni tuhansiksi palasiksi. Räiskäyksen kuultuaan kääntyi muukalainen kiivaasti päin vihasta säihkyvin silmin.
— Arnauti! huusi Kafur, katsoen isäntäänsä.
— Mene hetikohta täältä, katala, sanoi Abdallah, äläkä kiusaa minua kauemmin tyhmällä ilkivaltaisuudellasi.
Kafur pujahti teltin soppeen, mutta tuli kohta jälleen kiehuvaa teetä kantaen. Muukalainen ei ollut mistään tietävinään; sana "arnauti" ei ollut vähintäkään muuttanut hänen kasvonmurteitaan.
— Vieras, sanoi Abdallah, ole tervetullut tähän kohtalaiseen pöydään.Matka tulee olemaan pitkä; virkistäkäämme voimiamme tuleviin vaivoihin.Syö kylliksi asti.
— Suo anteeksi, vastasi kauppias, mutta levottomuus ja pelko tekevät minua kuumetautiseksi; minulla on vaan yksi pyyntö, ja se on se että niin pian kuin mahdollista pääsisin lähtemään.
— Suola antaa ruokahalua, sanoi Kafur ja otti samassa aika näpillisen suoloja ja tuppasi ne muukalaisen suuhun, jonka tehtyään hän kiireesti pakeni puutarhaan.
— Hävytöntä! huudahti Jussufin poika, mutta minäpä kuritan sinua julkeudestasi. Ja vihaisena juoksi hän Kafurin jälkeen täyttämään uhkaustansa.
— Lyö, sanoi Kafur itkien, lyö koiraa joka sinua varoittaa, hyväile shakaalia joka sinut on syöpä. Et olekaan siis kuullut kuinka koirat haukkuivat aamulla. Koirasi ovat nähneet Azraelin. Mieletön, syntisi sokaisevat sinua. Kuolema hautoo tätä majaa. Etkö tunne tuota niin sanottua kauppiasta?
— Ei ole tavallista pitää epäluuloa vieraasta, keskeytti hänet Abdallah, jonka perästä hän meni jälleen telttiin, jossa tapasi muukalaisen samalla paikalla istumassa hymysuin.
— Luulenpa totta niinkin, sanoi hän, naisorjan tahtoneen opettaa minulle elämäntaitoa, vieraan parta lepää turvattuna teltin isännän hallussa. Minäpä koetan tehdä kunniata vieraanvaraisuudellesi.
Hän alkoi nyt syödä ruokahalulla, joka ei ensinkään osoittanut pahaa vointia, puheli vapaasti ja mistään huolimatta ja koki kaikin tavoin tekeytä mieleiseksi Jussufin pojalle.
Juuri kun oltiin matkalle lähtemässä ja muukalainen jo oli istunut kameelinsa selkään, tuli Leila ulos, kasvoiltaan puoleksi kaapunsa peitossa. Hänellä oli ruukku kädessä, josta hän pirskoitti muutamia pisaroita vettä kameelin lautaselle ja säärille.
— Antakoon Jumala sinulle onnellisen matkustuksen, sanoi hän kauppiaalle, ja vieköön hän sinut vahingotta jälleen niille, jotka sinua odottavat ja rakastavat.
— Jotka minua rakastavat makaavat maan povessa, vastasi muukalainen, ja kun kaksikymmentä vuotta takaperin menetin äitini minua ei kukaa enää odota.
— Antakoon siis Jumala sinulle vaimon, joka rakastaa sinua ja vanhenee sinun vierelläsi!
— Lähtekäämme, sanoi tuntematon äänellä yhtäkkiä tukkeutuvalla, aika on täpärällä.
— Herrani, sanoi Leila miehelleen, sinä viet onnen täältä muassasi; jospa toisit sen jälleen palatessasi.
Kafur seisoi nyt ikään Abdallahin vierellä.
— Isäntä, sanoi hän, etkö ota pyssyä mukaasi?
— En, se olis loukkaus saatettavaani kohtaan: älä pelkää mitään; jota Jumala suojelee, on hyvästi suojeltuna. Kun eno tulee aavikolta, käske hänen pitää telttiä silmällä. Lähinnä Jumalata hän on se, jolle uskon teidät.
Ja ottaen keihäänsä, lähti Abdallah matkaan, jalan muukalaisen kameelin sivulla.
Niin kauan kuin haamoitusta näkyi molemmista matkustajista, seurasi Halima ja Leila heitä silmillänsä; sitten menivät he telttiinsä jälleen. Ainoastaan Kafur jäi ulos vapisevalla sydämellä katsoa tuijottamaan. Alinomaa näytti hänestä niinkuin taivaanranta aukenisi ja erämaa antaisi hänelle hänen odotetun isäntänsä jälleen. Turha toivo! Yö levisi maan ylitse eikä Abdallah kuulunutkaan.
Kultalehti.
Kun oli ennätetty kappale matkaa erämaahan, katseli muukalainen ympärilleen, nähdäkseen olivatko he yksinään, ja siirti kätensä vyölle, josta pistoolinperä kiilsi.
— Minä toivon, rakas vieraani, sanoi Abdallah, että annat anteeksi lapsen epäkohteliaisuuden, kun häiritsi atriaasi.
— Jos se naisorja olis ollut minun, vastasi matkustaja, olisin antanut hänelle aika selkäsaunan.
— Täytyy olla kärsivällinen semmoisten kanssa, jotka rakastavat meitä, sanoi Abdallah. Kafur luuli suuren vaaran olevan edessäni, ja pelastaaksensa minut siitä luullusta vaarasta, hän vasten tahtoaan loukkasi sinua. Pakoittamalla sinut syömään suolojani, hän on tehnyt meidät ystäviksi elämässä ja kuolemassa. Eikö ole niin tapana teilläkin siellä Syriassa?
— Minun heimokunnassani, vastasi kauppias, kestää keskinäinen yhdistys kokonaisen päiväkauden. Mutta jos toinen päivä kuluu ilman että pistetään käsiään samaan maljaan, niin suola kadottaa voimansa ja meillä on silloin täysi vapaus vihata toisiamme niin paljon kuin tahdomme.
— No niin, rakas vieras, sanoi Abdallah naurahtaen, saatathan siis tappaa minut huomenna sittenkun olen henkesi pelastanut. Siihen asti olen sinun suojeluksessasi; siihen asti olet sinä velvollinen puolustamaan minua ketä vastaan tahansa.
— Niinpä tulenkin tekemään, vastasi matkustaja ja vaikeni sitten. — Nuotpa ovat kummalliset sanat, ajatteli hän. Mutta beduiini on oikeassa. Minun ei käy häneltä henkeä ottaminen, niin kauan kuin minulla vielä on kestiystävyyden suola vatsassani; se olisi rikos. Odotetaanpa iltaa. Auringon laskettua sopii sanoa että uusi päivä alkaa; silloin on minulla täysi oikeus tehdä mitä tahdon.
Koko ajalla ei hän ottanut silmiään pois Abdallahista, joka pystypäin ja levollisella katsannolla astui hänen vierellään. Beduiinin pistoolit eivät olleet viritettynä, ja keihästä kädessään käytti hän vaan tueksi astuessaan.
— En saata muuta sanoa kuin että miehen luottamus tuntuu minulle haitalliselta, sanoi muukalainen; mielelläni ammun vihollisen, mutta lammasta en saata teurastaa. Viisituhatta duroa seikasta tuommoisesta on mitätön palkka. Kernaammin siis puoleen sitä summaa tappaisin tuon Omar koiran.
Auringon jo painuessa laskulleen kiirehti kauppias kameeliaan, laittaakseen aseensa reilaan Abdallahin sitä näkemättä; sitten veti hän kätensä mekkonsa alle ja seisahtui.
— Tuumasta toimeen, ajatteli hän, hetki on tullut. Hänen kääntyessään päin meni Jussufin poika hänen luoksensa, pisti keihään kenttään ja levitti kaksi mattoa hiedalle.
— Veli, sanoi hän tuntemattomalle, rukouksen hetki on läsnä, ja jos meillä ei ole vettä millä pesemme itsemme, niin suvaitsee profeeta, niinkuin tiedät, että otetaan erämaan tomua sen sijaan.
— Älkäämme tarpeettomasti hukatko aikaa, sanoi muukalainen, minä en tahdo seisahtua tähän.
— Etkö siis olekaan moslemi? sanoi Abdallah, katsellen häntä uhkaavin silmin.
— Ei ole Jumalata paitse Jumala ja Muhamed on hänen profeetansa, kiirehti kauppias lisäämään. Mutta kauppias paralla jommoinen minä olen, on mutkattomampi uskonto kuin jalolla beduiinilla niinkuin sinulla. Minä en rukoile, sen tähden että tottapa Jumala tekee mitä tekee; minä en pese kasvojani, sentähden että katson paremmaksi käyttää aavikon vettä janoni sammutukseen; minä en anna almuja, sentähden että itse tarvitsen rukoilla niitä; minä en paastoa ramadan aikana, sentähden että kaiken vuosikauden olen nälkään kuolemaisillani; enkä tee minä yhtään pyhiin-vaellusta, sentähden että koko maailma on Jumalan huone. Semmoinen on minun uskontoni. Jos se loukkaa herkkätuntoisempia sieluja, niin se on asia, jota minun on mahdoton korjata.
— Sinä hämmästytät minua, rakas vieraani, jatkoi Jussufin poika. Tunnustan että minulla oli sinusta kokonaan toinen ajatus. Eikö ole sinulla niinkuin minullakin käsivarressasi taikakalu, joka karkoittaa pahan hengen kiusaukset? Etkö tiedä että se sisältää ne kaksi pelastavaa lukua?
— Joo minulla on taikakalu, sanoi matkustaja. Äitini antoi sen minulle kuolinvuoteellaan kaksikymmentä vuotta tätä ennen. Se ainoa kalu, jota pidän arvossa. Useammin kuin kerran, luotien vinkuessa ympärilläni, on se pitänyt kuoleman loitolla minusta.
— Oletko unhottanut ne sanat, joissa sen kalliin kalun voima on?
— En ole koskaan huolinut hankkia niistä likempää tietoa; vastasi tuntematon; äitini valitsi ne minulle, hän tiesi mitä minä en tiedä.
— Kuuntele siis niitä, sanoi Abdallah juhlallisella äänellä. Eläessämme näiden hietalaineiden keskellä, jotka vähäinen tuulenleuhka voi nostaa ilmaan, on hyvä kun saa rukouksella lähetä häntä, joka yksinään vaaraa ohjaa.
Ja käytyänsä polvilleen, kasvot Mekkaan päin, lausui Jussufin poika mielenkuohuisella äänellä seuraavat sanat:
Aamurusko.[33]
Jumalan, lempeän ja laupiaan, nimessä,Sano: Minä etsin turvaaaamuruskonherran tykönäPahuutta vastaan olennoissa, jotka hän luonut on.Pimeän yön vaaroja vastaan, sen äkisti tultua päällemme.Pahoja ajatuksia vastaan kateellisessa, joka kantaa meihinkateutta.
— Rauha olkoon sinun kanssasi! huudahti kauppias. Ovatko nuot ne sanat, jotka äitini on minulle testamentannut? Ja tarkasti kuunnellen Abdallahta pisti hän pistoolit jälleen vyöhönsä.
Jussufin poika luki edelleen koraanista:
Ihmiset.[34]
Jumalan, lempeän ja laupiaan, nimessä, sano:Minä etsin turvaaihmistenherran tykönä,Ihmisten kuninkaan, Ihmisten Jumalan,Pahuutta vastaan hänessä joka herättää pahat ajatukset jasitten hiipii pakoon,Joka puhaltaa pahuutta ihmisten sydämiin,Henkiä vastaan ja ihmisiä vastaan.
— Kuka se on joka sitä sanoo? jatkoi muukalainen. Kukapa niin voinee nähdä ihmisten sydämiin?
— Se on Jumala itse, vastasi Abdallah; me olemme hänen. Jos hän tahtoo meidän turmaamme, niin jalkamme vievät meitä sinne, kussa kuolema meitä odottaa. Jos hän tahtoo pelastustamme, niin kuolema suistuu kenttään meidän edessämme kuin kuoliaaksi ammuttu leijona. Hän pelasti Abrahamin liekkien keskeltä, hän veti Joonaksen ylös merestä, vieläpä kalankin vatsasta.
— Et siis pelkääkään kuolla? sanoi kauppias.
— En, vastasi Abdallah. Missä Jumala käskee ja ohjaa, siellä ovat kaikki varokeinot tarpeettomia. Kaksi päivää on ihmisen elämässä, joina on hulluus kokea turvata itseään kuolemata vastaan; toinen on se päivä jona Jumala käskee kuoleman lyödä meidät maahan, toinen on se päivä jona Jumala kieltää hänet lähestymästä.
— Siispä saa alinomaa peljätä tuota tietämätöntä hetkeä, joka on viepä meidät täältä? jatkoi kauppias.
— Ei, sanoi Jussufin poika, ei jos on seurattu Jumalan sanaa. Äitisi on epäilemättä useammin kuin kerran sanonut sinulle mitä minun äitini usein on minulle sanonut; se on yksi meidän viisasten miesten mietelauseista; "Muista että sinun syntyessäsi kaikki olivat iloissaan, ja että sinä yksinäsi itkit. Elä niin että sinun viimeisellä hetkelläsi kaikki muut itkevät ja sinä olet ainoa, joka et kyyneltä vuodata." Sinä et saa peljätä kuolemata, tulkoon hän millä hetkellä hyvänsä.
— Te, erämaan kansa, olette kummallinen sukukunta, jupisi tuntematon; teidän sananne ovat kultaa, mutta tekonne lyijyä. Ja hän siirti koneenmoisesti kätensä jälleen pistoolinperälle.
— Me olemme profeetan kansa, vastasi beduiini, me noudatamme hänen opetuksiansa. Ennenkuin laskit jalkasi telttini alle, lisäsi hän, korottaen äänensä, minä tunsin sinut, Kara-Chitan. Sinä olet minun viholliseni, sinä olet tullut väärällä nimellä luokseni; minä en tiedä matkasi tarkoitusta; ei mikään olis ollut minulle helpompi kuin ottaa sinut hengiltä; mutta sinä olet rukoillut vieraanvaraisuuttani, ja Jumala on asettanut sinut minun suojelukseeni, kas siinä syy minkätähden olen yksinäni ja aseettomana lähtenyt sinua saattamaan. Jos sinulla on pahoja tarkoituksia, niin Jumala suojelee minua; jos olet ystäväni, niin ojenna minulle kätesi.
— Tulkoon helvetti perinnökseni, huudahti Kara-Chitan, jos kosken siihen joka on henkeäni säästänyt. Tuossa on sinulle käteni, se on soturin joka antaa pahaa pahasta ja hyvää hyvästä.
Kapteini oli tuskin sanonut näitä sanoja, kun hän jo katui niitä. —- Minä olen antanut kohdella minuani lapsen lailla, ajatteli hän. Annanko nuot viisituhatta duroa takaisin? Ei, Omar on kyllin rikas maksamaan veljensä velan. Ilmankin, enkö ole pelastanut häntä Abdallahista? Jollei kauppias ole ruvennut hätäilemään, Leila nyt on matkalla Djeddahiin. Jos hän katuu, no niin, tulkoon ja vaatikoon viisituhatta duroansa takaisin; minä olen luvannut ampua jonkun, ja minä annan hänelle etuoikeuden. Tälle onnelliselle ajatukselle nauroi Kara-Chitan itsekseen, ihastellen omaa itseänsä.
Heti sen jälkeen alkoi hän taas katua. Ompa kummallista, ajatteli hän, että olen antanut voiton heikkoudelle, joka ei ole luonnollinen. Kukapa tästedes saattaneekaan enää minulta apua pyytää? Olenko nyt enää ainoastaan vanha kynsitön ja hampaaton leijona? Tuo nuori nainen, joka puhuttelee minua niin lempeästi, tuo beduiini joka ehdottomasti luottaa rehellisyyteeni, nuot äitini sanat, jotka tulevat minulle haudasta, nuot kaikki ovat pelkkää noituutta. Lemmon taikakalu, sinä juuri olet minut pilannut, ja hän kiskasi taikakalun käsivarrestaan.
— Kapteini, sanoi Abdallah, meidän täytyy mennä syvemmälle erämaahan, jos et tahdo yhtyä karavaaniin, joka näkyy tulevan tuolla alhaalla, matkaten ihanaan Medinaan.
— Ei, vastasi Kara-Chitan, päinvastoin tahdon liittyä siihen; nyt en enää tarvitsekaan sinua. Mitä pitää minun antaa sinulle kiitollisuuteni todistukseksi? Kas tässä, ota tämä taikakalu. Sinä et tiedä mistä hyvästä saat kiittää sitä, sinä et tiedä mitä se maksaa minulle. Jää hyvästi, jos joku sinun läsnäollessas sanoisi minua pelkuri-raukaksi, niin älä unhota että olen ollut sinun vieraas ja ystäväsi.
Näin sanottuaan pani hän kameelinsa liikkeelle ja eteni nopeasti, jättäen Abdallahin hämmästyksiin noista kummallisista sanoista, joiden tarkoitusta hän ei voinut käsittää.
Yksinään jäätyänsä tahtoi Abdallah kiinittää tämän suojelevan taikakalun käsivarteensa; se oli vähäinen silkkinauhalla kääritty pergamentti-lippu, jonka päällä jotain kultalehden näköistä näytti kiiluvan. Abdallah huudahti ilosta. Siitä ei käynyt erehtyminen. Apila oli nyt täydellinen! Jussufin pojalla ei ollut enää mitään maan päällä etsittävää: timantti-lehti odotti häntä taivaassa.