Sikeä hiljaisuus seurasi nyt kokouksessa kun Omar, tervehdettyään kadia, näin aloitti puheensa:
— Ali, sanoi hän juveeli-sepälle, epäilemättä lipas on sinulla muassasi ja sinä saatat siis sanoa meille mitä se painaa.
— Tässä se on, vastasi kauppias; se painaa kaksikymmentä naulaa; minä sanon sen vieläkin kerran: hae ja valikoitse mitä tahdot; jos kalu jota haluat on Djeddahissa saatavissa, sinä saat sen ennen kahden tunnin kuluttua, jos ei ole, kauppa purkautuu. Kyllä tietään että sanani on pyhä ja etten koskaan luovu siitä.
— Se mitä haluamme, sanoi Omar, koroittaen ääntänsä, on muuriaisen siipiä, toiset puolet koiraksilta, toiset naaraksilta. Sinulla on kaksi tuntia aikaa suorittaaksesi meille ne kaksikymmentä naulaa jotka olet luvannut.
— Mutta tuohan on sulaa hulluutta! huusi juveeli-seppä. Se on mahdotonta! Minä tarvitsisin kymmenen henkeä ja kuuden kuukauden työn täyttääkseni tuota hullua vaatimusta. Tuoda esiin mokomia lapsen-oikkuja on leikintekoa oikeuden kanssa.
— Onko siivellisiä muuriaisia Djeddahissa? kysyi kadi.
— Ompa niinkin, vastasivat kauppiaat nauraen. Ne ovat meidän maan-vaivamme. Huoneemme oikein vilisevät niitä, ja olisipa tosi hyväteko jos joku meidät pelastaisi niistä.
— Niinpä siis, jatkoi kadi, täytyy Alin pitää lupauksensa taikka antaa lipas takaisin. Tämä nuori mies on menetellyt mielettömästi myödessään timanttinsa painomitan mukaan, ja tuommoisen maksun vaatiminen on mieletöntä. Sitä parempi Alille ensi kerta, sitä pahempi toinen. Oikeudella ei ole kahtalaisia painoja eikä kahtalaisia mittoja. Kaikkinaiset kauppasopimukset pysyvät lujina lain edessä. Anna banianille kaksikymmentä naulaa muuriaisen siipiä taikka lipas takaisin.
— Se on viisaasti tuomittu, huusivat kuuntelijat, ylenmäärin ihmetellen niin suurta oikeudenpitoa.
Ylen-onnellinen baniani heittäysi sylin Omarin kaulaan, sanoen häntä pelastajakseen ja vallitsijakseen. Mutta ei hän antanut kiitollisuutensa jäädä sanoihin, vaan otti lippaastaan kolme timanttia mitä kirkkahinta, isoja kuin satakielen munat, ja likisti ne Omarin käteen. Egyptiläinen pisti ne vyöhönsä, suuteli nöyrästi baniaanin kättä ja meni jälleen istumaan isänsä viereen, ilman että sinne kokoontuneiden häneen kiinitetyt silmät saaneet hänen yksitotisuuttansa vähääkään järkähtämään.
— Vallan hyvästi, poikani, sanoi Mansur, mutta Ali on vasta-alkaja konstissaan; jollei vaan olis laiminlyönyt kadia, hän olis voittanut. Nyt on vuoro minun; ota nyt vaari, niin annan sinulle opetuksen josta saattaa olla sinulle hyvää.
— Jää vielä tänne vähäksi aikaa, nuori mies, sanoi hän hindulle, joka lähti menemään timantti-lippaansa kanssa; meillä on eräs luvunlasku keskenämme päätökseen saattamatta. Minä pyydän korkeasti valistunutta kadia vielä vähäksi aikaa ottamaan lipasta talteen. Ehkäpä täällä on semmoisia joilla on siihen suurempi oikeus kuin tällä muukalaisella taikka viisaalla kadilla.
Yleinen hämmästys nousi läsnäolevissa. Jokainen kuunteli kiinteällä tarkkaavaisuudella tätä uutta vaatimuksen tekijätä.
— Toissa-päivänä, sanoi Mansur, tuli eräs hunnullinen herrasnainen puotiini. Ei mikään mitä minä näytin hänelle ollut hänestä mieleen, mutta juuri mennessänsä keksi hän puodin nurkasta sinetillä varustetun rasian, jota käski minun avaamaan. Tämä rasia sisälsi topaasi-reunuston, joka ei enää ollut minun. Se oli myöty Egyptin pashalle. Sen sanoin tälle hunnulliselle herrasnaiselle, mutta hän tahtoi ainakin että kumminkin näyttäisin hänelle tuon sulttanittareille määrätyn lahjan. Naisen halua ei ole helppo vastustaa. On, sanotaan, kolmenlainen uppiniskaisuus jota on mahdoton saada taipumaan; ruhtinasten, lasten ja naisten; olinpa kyllä niin heikko että myönnyin. Tämä tuntematon katseli kaularihmaa, koetteli sitä kaulalleen ja sanoi minulle sitten että hänen täytyi saada se, maksoi mitä maksoi. Kun edelleen kielsin meni hän tiehensä, purkaen minua vastaan uhkauksia ja kirouksia. Tunnin perästä sen jälkeen astui tämä nuori mies puotiini; hän sanoi tuon hunnullisen naisen ja hänen oman henkensä olevan tämän kaularihman varassa; hän rukoili minua, suuteli minua, itki ja huusi useampia kertoja: "Vaadi, isäseni, mitä tahdot, mutta minun täytyy saada tuo reunusto, muuten se tuottaa minulle kuoleman." Minä tunnustan että minä suuresti hemmoittelen nuorta väkeä, ja vaikka minä kyllä ymmärsin kuinka vaarallista se oli jos loukkaisin herrani pashan mielen, niin en sittenkään voinut näin monia rukouksia vastustaa. "Ota se siis," sanoin minä muukalaiselle, "ja lupaa antaa minulle siitä mitä tahdon." — "Annan päänikin, jos niin tahdot," vastasi hän, "sillä sinä pelastat henkeni"; jonka perästä hän otti rasian reunuston kanssa ja meni tiehensä. "Todistajia meillä ei kyllä ole", lisäsi Mansur, kääntyen banianin puoleen, "mutta eikö niin ole kuin sanon."
— On, sanoi nuorukainen, suo anteeksi etten ole ennen maksanut sinulle. Syyn tiedät sinä. Mutta nyt, kun poikasi avulla olen saanut omaisuuteni jälleen, vaadi vaan ja sinä saat mitä tahdot.
— Se mitä tahdon, sanoi Mansur, antaen pään nyökäyksellä merkin kadille, joka tarkasti katseli kartanolla kasvavan palmupuun varjoa, se mitä tahdon on tuo lipas ja kaikki mitä siinä on. Se ei ole liiaksi miehelle joka panee henkensä vaaraan tottelemattomuudella pashaa kohtaan. Korkeasti valistunut tuomari, teidän ylhäisyytenne sanoi äsken että kaikkinaiset kaupat pysyvät lujina lain edessä; minulle on luvattu mitä tahdon; nyt sanon että vaan tahdon nuot timantit omikseni.
Kadi nosti päänsä ja katsoi kuuntelijoihin, ikäänkuin kysyäkseen neuvoa heidän kasvoiltansa; sitten hän kampaili partaansa sormillaan ja vaipui jälleen mietteisinsä.
— Ali on voitettuna, sanoi sheiki mielihyvissään Omarille. Sitä kettua ei ole vielä syntynyt joka kavaluudessa pääsee kunnioitettavan Mansurin rinnalle.
— Voi minua onnetonta, huudahti baniani. Omar, oletko pelastanut minut ainoastaan syöstäksesi minut vielä syvempään perikatoon! Toimita niin että isäsi säästää minua, niin saan vielä kerran kiittää sinua hengestäni.
— No, poikani, sanoi Mansur, luuletko osaavasi tehdä samaten. Kekseliäs pää kyllä olet, mutta tämä näyttäköön sinulle että isäsi toki tietää hieman enemmän kuin sinä. Kadi julistaa kohta ikään päätöksensä; koeta sitten vielä määrätä se hänelle.
— Eikö mitään muuta, sanoi Omar kohauttaen hartioitaan, sehän on vaan lapsenleikkiä; mutta koska niin tahdot, isä, niin menköön. Pidä varasi, sillä sinä tappaat.
Näin puhein nousi hän ylös, otti yhden piasterin vyöstään ja pisti sen käteen hindulle, jonka vei tuomarin eteen.
— Korkeasti valistunut kadi, sanoi hän, tämä nuori mies on mieluinen täyttämään lupauksensa, ja kas tässä mitä hän tarjoo Mansurille. Se on yksi piasteri. Itsessään se kyllä on vähäarvoinen,[19] mutta huomatkaa että se on varustettu sulttaanin, meidän kaikkein armollisimman herramme, nimimerkillä (Jumala musertakoon ja hävittäköön kaikki jotka eivät ole hänelle kuuliaiset!)
— Juuri tätä kallista nimimerkkiä, lisäsi Omar, kääntyen Mansurin puoleen, me nyt tarjoamme sinulle. Jos se kelpaa sinulle, no niin, silloin olet saanut maksusi; jos sitä vastoin rohkenet sanoa ettei se kelpaa sinulle, niin se on häväistys padishah'ta kohtaan, rikos joka tuottaa kuoleman: tottapa kunnioitettava kadimme ei rupea sinulle rikoskumppaniksi, hän joka aina on ollut ja aina tulee olemaan kaikkein sulttaanien uskollinen palvelija.
Omarin herjettyä puhumasta kaikkein silmät kääntyivät kadiin; hän oli läpitunkemattomampi kuin koskaan ennen, ja nosti verkalleen kätensä huulilleen, odottaen vanhaa kauppiasta avuksensa. Mansur oli kokonansa ällistyksissä ja hämmennyksissä. Kadin ja kuuntelijoiden äänettömyys peljätti häntä ja hän katsahti rukoilevasti poikaansa.
— Isä, sanoi Omar, salli tämän nuoren miehen kiittää sinua siitä opetuksesta varovaisuuden asiassa jota olet tahtonut antaa hänelle peloittamalla häntä hiukan. Hän ymmärtää hyvin kyllä että sinä juuri olet lähettänyt minut hänen avuksensa ja että koko tämä asia on vaan ollut leikkiä. Siitä ei ole saattanut erehtyä kukaan joka on nähnyt pojan astuvan isäänsä vastaan. Kukapa on koskaan epäillyt Mansurin jalomielisyydestä ja kokemuksesta?
— Ei kukaan, puuttui nyt kadi puheesen, niinkuin se joka yhtäkkiä herää, ja minä vähemmin kuin kukaan. Senpä tähden olenkin antanut sinun, nuori Salomo, puhua. Minä olen tahtonut sinussa kunnioittaa isäsi viisautta, mutta karta toiste Hänen korkeutensa nimeen koskemasta. Ei ole leikkikaluksi leijonan käpälästä. Asia on päätetty. Tämän kaularihman arvo on satatuhatta piasteria, eikö niin Mansur? Siispä pitää tämän nuoren vintiön antaa sinulle satatuhatta piasteria, ja sillä tavoin tulemme kaikki tyytyväisiksi.
Vaikka ujelias, ei Omar tainnut välttää hindun kiitollisuutta ja kauppiasten ylistyksiä. Muukalainen tahtoi välttämättömästi häntä ottamaan hänen lippaansa huostaansa: häntä ei voitu edes estää tarttumasta hevosaasia, jolla Omar ratsasti, ohjaksiin ja taluttamasta kotiinsa sitä miestä jota hän sanoi jalomielisimmäksi ja viisahimmaksi ihmisistä. Kauppiaat kohdaltaan eivät kyllästyneet Mansuria onnittelemasta, ja vielä tänä päivänä puhutaan Djeddahissa siitä mainiosta oikeuden istunnosta, jossa tuon miehen viisaus, jota syvämielinen kadi niin sattuvasti oli nimittänyt nuoreksi Salomoksi, ensi kerran ilmaantui.
Kotiin tultuaan Mansur laski tunteensa valloilleen.
— En ymmärrä sinua, poikani, sanoi hän; minä pitelen kokonaista omaisuutta käsissäni, ja sinä tempaat sitä minulta pois. Tuollako lailla kauppa-asioita käsität? Tuoko se kunnioitus johon olet velvollinen isällesi?
— Malttakaa, isä, vastasi Omar tyveneesti. Minä olen tänäpänä saanut maineen viisaudesta ja rehellisyydestä. Se maine tulee pysymään; tämä on ensimmäinen tunne, ja se ei saa hävitä. Nimi ja maine ovat arvo jota ei mikään voi korvata; se on pääoma joka on tuhansia kertoja suurempiarvoinen kuin sinun timanttisi. Kaikki pitävät epäluuloa viekkaasta Mansurista, mutta kaikki tulevat, niinkuin tuo muukalainen, saamaan luottamusta Omarin rehellisyyteen ja voitonpyytämättömyyteen. Koukku on heitetty ulos, kalat tulkoot!
Mansur seisoi äänettömänä hämmästyksestä. Hän oli toivonut poikaa itsensä kaltaista; hän alkoi peljätä että Eblis oli kovin paljon kuullut hänen rukouksiansa. Hän oli kyllä Omariin ihastunut; noin paljo miettiminen noin nuorella iällä ei saattanut muuta kuin ihastuttaa miestä joka kaiken elinaikansa ei ollut muuta tehnyt kuin miettinyt. Mutta vanhuksen häpeäksi meidän täytyy tunnustaa, että tuo aikaisin kypsynyt kokemus löi hänen sydämensä kylmäksi. Lyhyesti sanoen, tämä viisitoista vuotias viisas peloitti häntä.
Palkittu hyve.
Ei mitään puuttunut Mansurin onnessa. Niinä viitenä vuotena jotka hän vielä eli taisi hän täysin määrin iloita poikansa taidonlahjoista ja menestyksistä. Hän näki kaiken kauppatoimensa siirtyvän Omarin käsiin. Mansurin kauppahuoneen rikkaus kävi suunnattomaksi, ja yleinen arvo kasvoi niinkuin tavallisesti rinnatusten rikkauden kanssa. Kuinkapa taisi toisin käydäkään kuin että Omarin elämänretki tuli olemaan loistava. Hänellä oli kaikki edut puolellansa: paljo rahaa, harvat intohimot, omantunnon vaivoja ei ensinkään. Ei ollut vielä kukaan samassa määrässä tykönään yhdistänyt niitä omaisuuksia jotka yhdistyneinä ovat toimintomiehen nero: kullan halu ja ylenkatse ihmisiä kohtaan. Mansur taisi siis huoleti päivänsä päättää, hän oli elänyt kauan, hänen vanhuutensa oli säästynyt taudeista, hänen unelmansa olivat täyttyneet, hän oli varma siitä että hän jätti jälkeensä perillisen joka oli säilyttävä ja lisäävä tätä näin paljolla vaivalla koottua rikkautta; ja yhtäkaikki sanotaan täyttä totta että egyptiläinen kuoli sydämen vimmoissa, huutaen ettei yhtään ollut joka häntä rakasti, kiroten mielettömyyttänsä ja vapisten aarteitaan nähdessään, ikäänkuin tuo perikadon liekissä tulisteltu kulta jo olis polttanut hänen rintaansa ja otsaansa.
Täydellisellä malttavaisuudella vastaanotti Omar sanoman isänsä kuolemasta. Kauppa-asiat olivat pitäneet häntä kaukana kuolevan vuoteelta ja kauppa-asiat olivat hänen lohdutuksensa. Hänellä oli ihmeteltävä mielenlujuus. Piasterin paljaassa näkemisessä oli kyllä pyyhkimään pois hänen kyynelensä ja asettamaan hänen surunsa.
Jäätyään yksinään näin komean omaisuuden isännäksi, Mansurin poika ei enää tahtonut tietääkään mistään rajoista himollensa. Ei mikään asia jäänyt pois hänen vertomisistaan ja yhteenlaskemuksistaan. Pienestä vähäpätöisestä kartanostaan Djeddahissa, niinkuin hämähäkki verkkonsa keskeltä, veti hän näkymättömiin verkonsilmiinsä kaikkia maailman rikkauksia. Indian riisiä ja sokeria, Yemenin gummia ja kahvia, Abyssinian elehvantinluuta, kultahietaa, orjia, Egyptin jyviä, Syrian kankaita, laivoja ja karavaania, kaikkea lähetettiin hänen myötäväkseen. Muuten ei ole rikkautta vielä milloinkaan kannettu enemmällä vaatimattomuudella. Kun näki hänen vähäiseen turbaaniin ja vanhoihin kuluneihin vaatteisin puettuna, astuvan katua eteenpäin, silmät alaspäin ja rukousnauha kädessä, ei olis luullut häntä kahdenkymmenenkään tuhannen piasterin mieheksi. Hänen puheessaan ei ollut mitään mikä olis häntä rikkaaksi osoittanut; hän oli tuttavallinen alhaisten kanssa, suora ja jäykkä ammattiveljilleen, kiertelevä ja imarteleva niille joiden apua hän tarvitsi ja kunnioittavainen kaikkia kohtaan jotka voivat vahingoittaa häntä. Jos sai uskoa häntä itseään, erehdyttiin joltisestikin jos luultiin hänellä olevan melkeämpää omaisuutta: kaikki nuot tavarat eivät muka olleet hänen; niitä oli muukalaiset jotka häneen luottivat lähettäneet hänen myötävikseen; mutta tuo luottamus tuli hänelle paljon maksamaan ja hän valitti alinomaa tappioitansa. Jos hän osti orjia kauniimpia, hajuvesiä komeimpia, tupakkia erinomaisinta, kankaita harvinaisimpia, se aina oli jonkun pashan tahi jonkun muukalaisen kauppiaan varalle. Kuiskittiin hyvin hiljaa, että nuot kalliit tavarat eivät enää lähteneet egyptiläisen taloudesta — kukapa voi estää ihmisiä loruamasta — mutta ei mitään tietty visseydellä: Omarilla ei ollut yhtään ystävää, hän sopi kaikista asioistaan basaarissa eikä nähnyt koskaan ketään luonansa. Oliko hän rikas vai köyhä, viisas vai itsekäs, nöyrä vai ulkokullattu? Se eli saatanan salaisuus.
Hänen viisautensa oli yhtä suuri kuin hänen pöyhkeilemättömyytensä. Pashasta aina tullitarkastajaan asti, ei ollut Djeddahissa yhtään virkamiestä, ei ylhäisempää eikä alhaisempaa, jonka lempiorjaa Omar ei tuntenut. Hänestä ei ollut mieluista antaa ja hän kertoi usein noita koraanin sanoja, että tuhlaajat ovat saatanan veljiä; mutta hän ymmärsi avata kätensä kun tarvittiin, eikä koskaan kukaan katunut apua jonka oli tehnyt tälle kunnon miehelle. Pashat seurasivat tiheään toisiansa Djeddahissa; turkkilaisen käsi on raskas ja rikkaimpain kauppiasten täytyy usein maksaa lunnaita. Mansurin poika oli ainoa joka pääsi näistä lainoista joita ei koskaan maksettu. Kahdeksassa päivässä oli hänestä, tavalla tahi toisella, tullut uuden pashan ystävä, vieläpä hänen pankkiirinsakin; myrsky joka oli uhannut häntä ärjähti aina muiden pään päälle eikä hänen. Myös oli hän kaikkein ammattiveljiensä kateuden ja kummastuksen esineenä.
Tuli kumminkin päivä jona hänen tähtensä peittyi pilveen; eräs pasha, joka kolmessa kuukaudessa kovin nähtävällä tavalla oli koonnut näppärän omaisuuden, kutsuttiin takaisin Konstantinopeliin; hänen jälkeisensä oli saanut käskyn olla rehellinen mies; tahdottiin kaiken mokomin olla mieliksi ranskalaisille, joita kovaksi onneksi tarvittiin ja jotka silloin nostivat suurta huhua itsestänsä. Turkkilainen kuin oli, uusi pasha hyvin hyvästi tiesi kuinka ylemmässä paikassa suosioon päästään. Päivällä tulonsa jälkeen otti hän valepuvun päällensä ja teki itse ostoja Djeddahin etevimmiltä leipureilta ja teurastajilta. Torin katsastajalla oli edeltäkäsin tieto tästä päätöksestä; hän odotti kadulla painomittoineen ja palvelijoineen, ja väestön nähden nyt punnittiin mitä pasha vastikään oli ostanut. Olipa kaksi unssia vaille kahdestatoista naulasta leipää ja yksi unssi lihaa vankasta lampaanpuoliskosta. Rikos oli silminnähtävä ja oikeus ei itseään odotuttanut. Pasha nuhteli ja torui kovasti noita kataloita jotka lihoittivat heitänsä kansan hiellä; oikeutetussa vihassaan ei hän edes kuunnellut mitä he puolustuksekseen sanoivat. Hän antoi omain silmäinsä edessä riisua, köyttää ja hosua heitä, jonka tehtyä, hänen käskystään, leipuri naulattiin korvasta puotinsa oveen ja lahtari sidottiin moskean akkunaan kiini, sittenkun hänen nenänsä läpi oli pistetty rautalanka jossa hänen varastamansa lihapalanen rippui. Ei ole sitä häväistyksen laatua jolla ei väkijoukko herjannut noita kahta onnetonta, mutta koko kaupungissa viritettiin kiitosvirsiä uuden pashan kunniaksi. Häntä kutsuttiin kansan ystäväksi, suureksi lainkäyttäjäksi, uudeksi Harun-al-Rashidiksi, ja maine tästä jalomielisestä teosta tunki, sittenkun se oli sulttaanin korvia riemastuttanut, aina länsimaihinkin asti, uskottomia siellä hämmästyttämään.
Vielä samana iltana vuokrasivat muutamat kauppiaat aluksen Egyptiin. He olivat yhtäkkiä tulleet tietämään että heidän läsnäolonsa Kairossa oli välttämättömästi tarpeen. Kaukana siitä että yleinen pelko olis Omariinkin tarttunut, tämä vaan itsekseen naurahteli: "Hyve," ajatteli hän, "on tavara jolla ei ole kurssia markkinoilla; myös on se tarvittaissa kalliisti maksettava;" jonka perästä hän lähti basaariin, kohtasi siellä pashan sihteerin, kutsui tämän istumaan puotiinsa ja ojensi hänelle erehyksestä piipun jonka hän oli aikonut sulttaanille.
— Tehdä kansalle oikeutta on aina vika, sanoi Omar sihteerille; jos se kerta vaan on pahoihin tapoihin totutettu, se alkaa kopeilla. Tämä on suurten toimintoasiain turma.
Sihteeri katseli kaunista piippuaan ja ajatteli että olipa tuo Omar älykäs mies.
Egyptiläinen sai vaan liiaksi oikeutta. Ensimmäisenä toripäivänä huomattiin yleinen mielten kuohu kaupungissa. Jyväin hinta oli noussut kymmenen piasteria ja pahansuovat ihmiset väittivät sitä Omarin syyksi, joka oli pannut allensa kaiken jyvävaraston. Väestö oli kiukustunut ja erittäinkin oli kaksi miestä jotka ylen kiivaasti puhuivat tästä asiasta: toinen oli tuo teurastaja jolta nenä oli puhki pistetty, toinen leipuri jolla ei ollut enää kuin yksi korva. Eilispäivän varkaista oli tullut päivänsankarit; heitä surkuteltiin marttyreinä, ja jota kovemmasti he huusivat, sitä enemmin heidän hyveitään ylistettiin.
Tuumista toimeen on yhteisessä kansassa yksi askel vaan. Jo oltiin koettamassa lyödä Omarin kartanon portteja sisään, kun poliisin päällysmies tuli sotamiesten kanssa noutamaan kauppiasta ja pashan eteen viemään. Omar otti oikeuden palvelijan helposti ymmärrettävällä mielenliikutuksella vastaan ja suuteli hänen kättänsä innolla semmoisella ettei enää olis luullut hänen saavankaan huuliaan siitä erilleen. Mutta poliisin päällysmies nykäsi nyrkkinsä äkisti pois ja pisti sen vyöhönsä, ikäänkuin pahantekijän suun-anto olis sen saastuttanut. Kuitenkaan ei hän mitenkään pahoin pidellyt eikä haukkunut Mansurin poikaa, joukon suureksi harmiksi, joka harrastaa oikeutta eikä ensinkään pahastu jos syytetty kerrassa muserretaan, olletikin jos hän on rikas. Päinvastoin kuultiin poliisin päällysmiehen kehoittavan vankia luottamaan kuvernöörin oikeudentekoon. "Mitä on kirjoitettu se on kirjoitettu," vastasi egyptiläinen, antaen pallosen toisensa perään rukousnauhassaan livahtaa sormiensa välitse.
Palatsin portit olivat auki, väestö hyömäsi kartanolle, jossa pasha istui yksitotisena ja liikahtamattomana, käden viittauksilla asetellen tuota kuohuista mielenkiihkoa. Molemmat syyttäjät saivat astua esille; kuvernööri käski heidän puhua pelkäämättä: "Oikeus kaikille," sanoi hän kovalla äänellä, "se on minun velvollisuuteni. Ei yhdelläkään varkaalla, olkoon rikas tahi köyhä, ole minulta armoa odotettavana."
— Jumala on suuri ja pasha on oikeudenpitäväinen, kiljui joukko.
Nyt vietiin tuomioistuimen eteen neljä hätäilevää kauppiasta, jotka kaikki suutelivat koraania ja vannoivat että Omar oli ostanut heiltä kaikki Egyptistä tulleet jyvät.
— Kuolemaan, kuolemaan! kiljui väkijoukko. Pasha antoi kädellä merkin että hän tahtoi kuulla syytettyä ja nyt oltiin taas ääneti.
— Herrani ja valtijani, huusi Omar, heittäyten maahan kasvoilleen, orjasi laskee päänsä sinun käsiisi. Jumala rakastaa anteeksi antavia; kuta halvempi rikoksen alainen on, sitä kauniimpi on ettei häntä perin muserreta. Säästihän itse Salomokin muuriaista. Tosi on että olen ostanut moniaita Djeddahin satamaan määrätyitä jyvälastia, niinkuin se on jokaiselle kunnialliselle kauppiaalle luvallista, mutta jos vihamieheni luetaan pois, jokainen täällä tietää että olen herrani sulttaanin varalle tehnyt tämän oston. Nämät jyvät ovat niitä sotajoukkoja varten, jotka teidän ylhäisyytenne on asettanut Mekkaan menevän tien varrelle pyhiinvaeltajia suojelemaan. Niin on ainakin sihteerisi sanonut minulle, kun hän sinun puolestas antoi minulle ne rahat, joita minä, köyhä mies en tainnut hyljätä. Valtijani antakoon orjalleen anteeksi etten ennen ole lähettänyt hänelle niitä tuhatta mittaa jyviä jotka hän on tahtonut minulta; poliisin päällysmies on sanova teidän ylhäisyydellenne että pelkkä väkivalta on estänyt minut tottelemasta.
— Mitä tuo on jota sinä puhut tuhannesta mitasta jyviä? huusi pasha hirmuisella äänellä.
— Antakaa anteeksi, valtijaiseni, vastasi kauppias vapisevalla äänellä, mieleni on hämmennyksissä niin etten kykene oikein lukuja laskemaan. Niinkuin luulen, lisäsi hän, katsellen pashan ryppyyn vedetyitä kulmia, niitä onkin tuhat viisisataa mittaa, ellei liene kaksituhattakin.
— Niitä on kolmetuhatta, sanoi sihteeri, ojentaen paperin kuvernöörille. Tässä on käsky jonka mies on saanut. Se on minun kirjoittamani ja varustettu teidän ylhäisyytenne sinetillä.
— Ja rahat on annettu tälle kauppiaalle? kysyi pasha leppeämmällä äänellä.
— Niin on, teidän ylhäisyytenne, sanoi Omar, taas kumartuen. Saapuvilla oleva poliisi-päällysmies tietää sanoa, että hän on antanut minulle tämän käskyn, ja sihteerisi antoi minulle edeltäpäin kaksisataa tuhatta piasteria, jotka ostoihini tarvitsin. Siis olen kaksisataa tuhatta piasteria eli kolmetuhatta mittaa jyviä velkaa.
— Mistä siis tässä elämää pidetään? huusi pasha, iskien hurjasti silmänsä molempiin kokonansa hätäytyneihin päällekantajiin. Tämäkö se kunnioitus mikä osoitetaan herraani sulttaania kohtaan? Pitäisikö sotamiesten jotka suojelevat jumalisia pyhiinvaeltajia kuolla nälkään erämaassa? Ottakaa kiini nuot molemmat koirat ja antakaa heille kummallekin kolmekymmentä kepin lyömää. Oikeutta kaikille, ei yhtään armoa panettelijoille. Syyttää viatonta, se on enempi kuin ottaa hänet hengiltä.
— Kunnon lailla puhuttu! huusivat kuulijat; pasha on oikeassa.
Tuomio pantiin hetikohta täytäntöön. Teurastajan otti neljä sotamiestä kiini, jotka eivät suinkaan epäröineet käyttää oikeutta omassa asiassaan. Rangaistavan jalat pistettiin paaluun sidottuun juoksu-silmukkaan, jonka perästä kepillä varustettu arnauti alkoi kaikista voimistaan pieksää hänen jalkopohjiaan. Teurastaja oli sankari tavallansa: hän luki isoon ääneen joka lyönnin jonka sai ja meni, rangaistuksensa saatuaan, tiehensä valittamatta, ystäväinsä olkapäillä kannettuna ja hurjia silmäyksiä Omariin iskien.
Mies, jonka korva oli haavoitettu, ei ollut niin miehuullinen. Joka kerta kun keppi häneen kävi, parkasi hän sydäntä vihlovastiAllah!Kahdennentoista lyönnin perästä heittäysi Omar maahan pashan eteen ja rukoili armoa pahantekijälle, mikä armollisesti myönnettiinkin. Mutta hän ei siihen tyytynyt. Hän painoi kaikkein nähden yhden duron tuon raukan käteen ja ilmoitti että hänellä vielä oli kolmekymmentä mittaa eloa, jotka hän aikoi lahjoittaa kaupungin enimmin tarvitseville köyhille. Häntä saateltiin sitten koko matkan hänen kotiinsa noiden samain ihmisten siunauksilla jotka tuntia sitä ennen olisivat hänet palasiksi raastaneet. Mutta, niin ylistykset kuin uhkauksetkin otti hän vastaan samalla nöyryydellä tahi samalla täydellisellä välinpitämättömyydellä.
— Jumala olkoon kiitetty! sanoi hän, astuessaan huoneesensa, pasha oli vähän vaikea saada taipumaan, mutta nyt on hän minun vallassani.
Päästyään huolettomaksi tältä taholta, ryhtyi Mansurin poika nerollisiin asioimisiinsa jälleen. Hänen kauttansa Djeddah päivä päivältä rikastui. Eräänä aamuna saivat orjakauppiaat herätessään sen sanoman, että heidän kalunsa hinta oli noussut tasalleen sata prosenttia. Kovaksi onnekseen olivat he kahta päivää sitä ennen myöneet kaiken varastonsa Omarille, joka Egyptistä tulleiden käskyin mukaan oli ostanut kaikkityyni. Kuukautta myöhemmin tuli riisivaraston vuoro, sitten tupakin, vahan, kahvin, sokerin, ruutin y.m. Kaikki nousi hinnassa, mutta aina olivat Omarin asian-antajat ne, joille tämä äkillinen hinnan-nousu oli voitoksi. Djeddahista tuli tällä lailla rikas yhteiskunta: rikkaus oli siellä niin suuri, että vähävaraisten ei käynytkään siellä eläminen, mutta kekseliäät ja neuvokkaat, jotka osasivat ostaa egyptiläisen suosion, keräsivät siellä piankin kauniin omaisuuden.
Hänen itsensä nähtiin, nöyrempänä ja simasukaisempana kuin milloinkaan ennen niille joita hän tarvitsi, joka päivä istuvan tavaramakasiinassaan basaarissa ja kuluttavan aikaansa rukousnauhan avulla laskemalla niitä miljoonia piastereita joita hän joka haaralta suuriin kasoihin keräsi ympärilleen. Itsekseen hän arveli, että jos häntä ylenkatsottiinkin, hän yhtähyvin oli ihmisten valtija, ja että, jos hän asioissaan onnistuakseen tarvitsi sulttaania, hänellä oli tarpeeksi asti rahaa ostaakseen sekä sulttaanin että vielä päällisiksi koko seraljin (sulttaanin linnan).
Rikas ei pääse kurittamatta. Rikkautta ei käy paremmin kuin savuakaan salaaminen. Niin vaatimaton kuin Omar olikin, hän eräänä päivänä sai kutsumuksen Mekkan suur-sheriffiltä. Häntä käskettiin Taifiin erään avunteon vuoksi jota ei kukaan muu kuin hän voisi tehdä profeetan jälkeläiselle. Kauppiaan mieltä ei niinkään liikuttanut hänelle osoitettu kunnia kuin hän säikähti häneltä pyydettävää apua. "Rikkaalla", sanoi hän itsekseen, "on kahdenlaisia vihollisia: köyhät ja mahtavat. Edelliset ovat kuin muuriaiset: jyvä jyvältä he talon tyhjentävät. Jälkimäiset ovat kuin leijonat, tuo varasten kuningas: yhdellä ainoalla käpälän lyönnillä ne raastavat meidät palasiksi. Mutta malttavaisuudella ja viekkaudella pääsee helpommasti leijonasta kuin muuriaisesta. Saapa nähdä mitä sheriffi tahtoo. Jos tahtoo pettää minua, en aiokaan antaa kavaluudessa voittoa; jos tahtoo maksaa, hän saa arvo-aineen rahoistaan."
Tällä ei juuri erittäin kunnioittavalla mielialalla oikeauskoisten päämiestä kohtaan lähti nyt Omar matkalle Taifiin. Kun hän näki erämaan, hänen ajatuksensa saivat uuden suunnan. Teltit, nuot hietalakeudella siellä täällä olevat palmumetsiköt muistuttivat hänelle hänen lapsuuttansa. Ensi kerran muisti hän veljensä Abdallahin. Kukapa tietää, ajatteli hän. enkö saattais tulla häntä tarvitsemaan.
Barsim.
Sillä aikaa kun Mansurin poika yhä antausi voitonhimon valtoihin niinkuin ei kuoleva olisikaan, kasvoi Abdallah jumalisuudessa, viisaudessa ja hyvissä avuissa. Hän oli valinnut isänsä elinkeinon ja opasti karavaaneja Yamhon, Medinan ja Mekkan välillä. Urhokas ja tulinen, kuin nuori hevonen jonka harja liehuu tuulessa, ja viisas kuin harmaaparta, oli hän saavuttanut arvokkaimpain kauppiasten luottamuksen. Niin nuori kuin hän olikin, häntä kuitenkin parhaiten puolustettiin pyhiinvaeltajille oppaaksi, kun pyhällä kuulla oikeauskoisia kaikista maailman osista virtasi maahan, vaeltaakseen seitsemän kertaa pyhän Kaaban ympäri, kiivetäkseen Arafat vuorelle ja uhratakseen Mina-laksossa. Nämät retket eivät olleet vaaroittansa: useammin kuin kerran oli beduiini pannut oman henkensä alttiiksi pelastaakseen niitä jotka hän oli suojellakseen ottanut; mutta hän oli tapellut niin urhoollisesti, että häntä oli aljettu pitkin tietä peljätä ja kunnioittaa. Vanha Hafiz ei luopunut opetuslapsestaan. Vaikka raajarikko, hän ei sentään ollut hänelle hyödytön. Joka paikassa missä ihmisiä on, tavataan miehuullisia sydämiä ja urhoollisia käsiä, mutta uskollista ystävää ja viisasta neuvoa ei aina löydetä.
Tämä milloin levollinen ja milloin levoton, milloin rauhallinen ja milloin vaarallinen elämä oli Jussufin pojasta mieleen. Elää urhoollisen miehen lailla ja kuolla soturin kuolemalla, se oli Abdallahin ainoa kunnianhimo. Sen edemmä hänen ajatuksensa eivät ulottuneet. Ja yhtäkaikki oli pilvi tässä selkeässä sielussa. Halima oli puhunut hänelle dervishistä, ja erämaan poika ajatteli alinomaa tuota salaista yrttiä joka antoi onnea ja hyviä avuja.
Hafiz, ensimmäinen jolle Abdallah avasi sydämensä, näki tuossa ajatuksessa ainoastaan saatanan paulan.
— Miksi vaivaat mieltäsi mokomilla joutavilla houreilla? sanoi hän tuotuostakin nuorukaiselle. Jumala on koraanissa sanonut meille kuinka meidän tulee tehdä että hänelle kelpaisimme; ei Jumalalla ole kahta tahtoa; tehkäämme mitä hän käskee ja jättäkäämme kaikki muut asiat hänen huostaansa; ei hän meitä tarvitse johdattaessaan asioita päämääräänsä.
Nämät sanat eivät voineet rauhoittaa Abdallahin levottomia ajatuksia. Hafiz oli jutellut hänelle niin monta ihmeellistä asiata, joiden todellisuutta hän ei ollut epäillyt; minkätähden ei tuo taikakalukin voisi olla olemassa? Minkätähden ei oikeauskoisen onnistuisi sitä löytää? "Me erämaan lapset," ajatteli beduiini, "olemme sangen tietämättömiä; mikäpä estänee minua pyhiinvaeltajilta kysymästä tätä asiata? Jumala on kylvänyt totuuden kaikelle maanpiirille, kukapa tietää eikö joku hadji itä- tai länsimaista tuntisi etsittämääni salaisuutta. Ei sattumuksesta dervishi antanut äitilleni tuota vastausta; Jumalan avulla kyllä löydän oikean tien."
Joku aika tämän jälkeen saatti beduiini vartiojoukolla Mekkaan erästä karavaania Egyptistä olevia pyhiinvaeltajia. Joukon etupäässä ratsasti eräs lääkäri, joka ehtimiseen puheli ja nauroi. Se oli, niin sanottiin, eräs ranskalainen joka oli valalla kieltäynyt pois uskottomain erhetyksistä ruvetakseen pashan palvelukseen. Abdallah päätti kysyä tältä.
Heidän kulkiessaan erään kukkaisan nurmilakeuden poikki otti hän maasta apilan ja sanoi, ojentaen sen muukalaiselle:
— Onko tätä kukkaa sinun maassasi?
— Ompa niinkin, vastasi lääkäri; se on se jolla teillä on nimenä barsim ja meillä trifolium. Se on Aleksandrianapila, leguminosae heimoa, kupu pillikkeinen, lehdet kolmena pikkulehtenä, välistä neljänä tahi viitenä, mutta tämä on harvinaisuus.
— Sinun maassasi ei siis ole apilaa jolla aina on neljä lehteä?
— Ei ole, nuori luonnontutkijani, ei minun eikä missään muussa maassa.Mutta miksi sitä kysyt?
Saatuansa kuulla Abdallahin tarkoituksen hän remahti suureen nauruun. "Poikani," sanoi hän, "dervishi on ottanut luvakseen tehdä pilkkaa äitistäsi. Äitisi pyysi häneltä mahdottomia, ja mahdottomia dervishi onkin hänelle luvannut."
— Minkätähden ei Jumala, jos tahtoisi, voisi luoda nelilehtistä apilaa? kysyi beduiini, joka loukkautui muukalaisen pilkallisesta naurusta.
— Minkätähden, nuori mies? Joo, sentähden että maa, tuotantovoimalla joka nyt on tyhjennetty, aikanaan on tuottanut kaikki kasvit. Aina kuningas Salomon ajasta ei ole mitään uutta auringon alla.
— Entä jos Jumala nyt tekis ihmeen, sanoi Hafiz, joka tällä aikaa oli lähennyt molempia puhelevia. Onkohan Jumalakin tyhjentänyt voimansa? Hän joka kahdessa päivässä kutsui maailmansavusta esiin seitsemän taivasta ja seitsemän maata ja asetti ne viidensadan päiväyksen päähän toisistaan, hän joka käski yön peittää päivää, hän joka yleensä on kylvänyt elinvoimaa, eikö voisi hän lisätä yhtä kasvinkortta noihin miljooniin kasveihin, jotka hän on luonut ihmisten ravinnoksi ja iloksi!
— Epäilemättäkin, vastasi lääkäri pilkallisella äänellä; minä olen kovin hyvä moslemi tahtoakseni toisin väittää. Jumala voisi niinikään lähettää ukonleimauksen piippuani sytyttämään, joka nyt on sammumaisillaan; mutta eipä Jumala tahdo. Hän tahtoo sitä vastoin että pyydän sinulta hitusen taulaa ja piitä, johon lyön tulta, jonka sanottua hän alkoi pistää piippuunsa ja vihellellä erästä ulkomaista laulun nuottia.
— Kirotut olkoot jumalattomat! huudahti vanhus. Tule, poikani, eroa tuosta uskottomasta, jonka hengitys tuottaa kuoleman. Syntejämme rangaistakseen on Jumala antanut ranskalaisille tuon tiedon joka on heidän voimansa, mutta myös on hän sen antanut kurittaakseen noiden koirain kopeutta ja sitä pikemmin syöstäksensä heidät turmion perikatoon. Hyi mielettömiä jotka, kieltäessään Jumalan, käyttävät hyväkseen juuri hänen voimansa ja hyvyytensä alituisia ihmeitä! Mene, uskoton, lisäsi hän, kohottaen kätensä taivasta kohti, ikäänkuin manatakseen ukkosta uskonhylkääjän päälle, mene, kiittämätön, joka käännät selkäsi valtijain valtijalle! Jumala näkee sielusi pohjan, sinä olet kuoleva epätoivon vimmassa, ja helvetinpuu karvaine hedelmineen ja myrkyllisine piikkineen on oleva sinun iankaikkinen ravintosi.
Toisessa päässä karavaania ratsasti eräs harmaaparta persialainen, korkea musta lammasnahka-lakki päässä. Hän oli joukon köyhin ja vanhin ja samalla enimmin ylenkatsottu, sentähden että oli harhauskoista kansaa. Ei iästä, ei köyhyydestä eikä yksinäisyydestä näyttänyt äijä olevan minäänkään. Hän ei puhutellut ketään ihmistä, söi vaan vähän ja poltti piippua kaiken päiväkauden. Istuen ristissä jaloin laihan kameelin seljässä, vietti hän aikaansa pyörittämällä rukousnauhansa yhtä vaille sataa pallosta sormiensa välissä, nostellen vapisevaa päätänsä taivasta kohti ja mumisten salamielisiä sanoja. Vanhuksen jumalisuus ja lauhkea mielenilmaus hänen kasvoissaan oli liikuttanut Abdallahin sydäntä. Kovin nuori vielä ketään vihataksensa, Jussufin poika etsi nyt tämän hairauskoisen tykönä turvaa tuota uskotonta vastaan.
Nuoren päällysmiehen vilkkaat kasvot ja säihkyvät silmät kävivät dervishin sydämeen: suopeasti hymyillen kävi hän vastaamaan luottamukseen jota aavisti.
— Poikani, sanoi hän, Jumala antakoon sinulle Platon neron,Aristoteleen oppisuuden, Aleksanderin tähden ja Kosroeen onnen!
— Isä, huudahti nuori mies, sinä puhut kunnon lailla; juuri oppiapa tarvitsenkin; en kuitenkaan pakanan, vaan tosi moslemin, jolle usko avaa totuuden aartehiston.
— Puhu siis, poikani, vastasi vanhus; kenties saatan olla sinulle joksikin avuksi. Totuus on kuin helmi: ainoastaan sillä se on joka on sukeltanut elämän pohjaan ja haavoittanut kätensä ajan kallioihin. Sen, jota sinä etsit, minä kenties olen jo löytänyt. Ehkäpä voinen antaa sinulle tuota valoa jota noin hartaasti haluat ja jolla minun silmissäni ei ole enää mitään arvoa.
Näin paljolla hyväntahtoisuudella houkuteltu Abdallah purki nyt sydämensä dervishille, joka ääneti kuunteli häntä. Beduiinin lopetettua, otti vanhus vaipasta jonka päällä hän istui vähäisen valkean villatukkosen irti, jonka nakkasi ilmaan, jossa tuuli sieppasi sen mukaansa. Sitten alkoi hän huojua edes takaisin kuin juopunut, ja kummallisesti katsellen Abdallahta puhkesi hän suorasta päästä näin laskettelemaan:
"Uljas sypressi, tummateräinen tulpaani, nuorukainen yötä mustempi- ja lauhkeampi-silmäinen, näetkö tuon valkoisen villatukon joka kuin lumihöytyvä lentää ilmassa? Samalla tavalla päivämme katoavat. Ne ovat katoavainen unennäkö. Erämaahan putoava sateenpisara ei kuiva niin äkisti, lehtensä pudottava ruusu ei niin pikaa lakastu. Kaikki vilpistyy tahi luopuu meistä, ja ihaninkin elämä on vaan ikuisen jäähyvästin pitkällistä nyyhkytystä. Jumala vaan on totinen, Jumala vaan on suuri, Jumala vaan on Jumala! Jos siis, poikani, tahdot että suojelus enkelisi pyhän kirjan lehteen kirjoittaa siunatun nimen, niin karta sitä aistien myrkkyä jonka haju hurmaa sielusi. Ei Jumala tahdo sydäntä jonka maailma on tahronut. Tämä ruumis on vaan hauta; onnellinen se joka vapauttaa hänensä siitä ja kokonansa vajoaa iäiseen rakkauteen. Elää Jumalassa, se on kuolla; kuolla Jumalaan, se on elää!"
— Sanasi lämmittävät minua, vastasi Abdallah, mutta sinä et vastaa.
— Mutta etkö siis ymmärrä, poikani, että olen jo vastannut sinulle, huudahti salaopillinen vanhus. Nelilehtistä apilaa ei ole maan päällä; muualla tulee sinun sitä etsiä. Nelilehtinen apila on vaan vertauskuva. Se on mahdottomuus, selittämättömyys, äärettömyys. Sitäkö haluat? Minä annan sinulle avaimen. Hervahduta aistisi, rupea sokeaksi, mykäksi ja kuuroksi, luovu olemisen kaupungista ja rupea vaeltajaksi olemattomuuden valtakuntaan, vajoa viehtymyksen horrokseen, ja kun ei mikään enää voi saada sydäntäsi kiirehtimään tykytystään, kun olet asettanut kuoleman ihanan kruunun päähäsi, silloin, poikani, löydät iäisen rakkauden, ja sinä vajoat häneen kuin vesipisara äärettömään valtamereen. Tämä on elämä! Kun ei vielä mitään ollut, oli rakkaus olemassa; kun ei enää mitään ole, on rakkaus kumminkin oleva. Hän on ensimmäinen, hän on viimeinen, hän on Jumala, hän on ihminen, hän on luoja, hän on luotu kappale, hän on korkeus, hän on syvyys, hän on kaikki.
— Vanhus, sanoi peljästynyt beduiini, vanhuus heikontaa ymmärrystäsi; sinä et huomaakaan että herjaat; Jumala vaan oli ennen maailmaa, hän vaan on oleva kun taivaat ovat musertaneet maan pudotessansa. Hän se on joka on ensimmäinen ja viimeinen, näkyväinen ja salattu, hän, se väkevä ja viisas, se on joka tietää kaikki ja voipi kaikki.[20]
Vanhus ei kuullut mitään mitä nuorukainen oli puhunut; olis luullut hänen uneksivan; hänen huulensa vavahtelivat, hänen silmänsä seisoivat liikkumattomina; silminnähtävää oli että joku näky viehätti tätä saatanan petoksen uhria loitolle maan päältä. Abdallah palasi surullisena Hafizin luoksi ja kertoi hänelle tämän uuden pettymyksensä.
— Poikani, sanoi vanhus, karta noita mielipuolia, jotka hurmaavat mielensä unelmilla kuin opiumilla tahi hadshishilla. He ovat epäjumalanpalvelijoita, jotka vaan itseänsä kumartavat. Voi houkkioita! Onkohan silmä se joka luo valkeuden? Onko ihmisen ymmärrys se joka luo totuuden? Voi sitä onnetonta joka aivoistaan lappaa maailmaa, joka on saippua-kuplaa keveämpi ja ontompi! Voi sitä onnetonta joka asettaa ihmisen Jumalan istuimelle! Jos vaan kerran on pantu jalkansa unelmain kaupunkiin, ollaan hukassa: Jumala pyyhitään pois, usko haihtuu, tahto sammuu, sielu tukehtuu, pimeyden ja kuoleman valtakunnassa ollaan.
Juutalainen.
Nuoruus on halun ja toivon aika. Huolimatta vastuksistaan Abdallah ei väsynyt tiedustelemasta niiltä pyhiinvaeltajilta joita hän vartijainsa avulla saatteli Mekkaan. Yhä edelleen toivoi hän onnellista sattumusta. Mutta Persia, Syria, Egypti, Turkinmaa, India olivat mykkiä. Ei kukaan ollut kuullut nelilehtisestä apilasta puhuttavan. Hafiz oli vihoissaan tuosta uteliaisuudesta jonka hän katsoi synnilliseksi, ja Halima lohdutteli poikaansa uskottelemalla että hänkin vielä toivoi poikansa kanssa.
Eräänä päivänä kun Abdallah, tavallista surullisempana, oli poistunut telttiinsä ja hiljaisuudessa mietiskeli eikö hänen olis parasta luopua heimokunnastaan ja lähteä maailmalle hakemaan tuota taikakalua joka häntä pakeni tuli sinne eräs juutalainen vieraanvaraisuutta pyytämään. Se oli pienoinen äijä, ryysyinen ja niin laiha että vyö oli hänet kahtia leikata. Sauvaan nojautuva, hän verkalleen laahasi verisillä rievuilla käärityitä jalkojaan. Tuotuostakin nosti hän päänsä ylös ja katseli ympärilleen säälimistä rukoilevaisena. Ryppyinen otsa, tulehtuneet silmät, ohuet huulet jotka tuskin voivat peittää hampaatonta suuta, vanukkeinen, aina rinnalle asti rippuva parta, koko hänen muotonsa osoitti kipua ja puutetta. Muukalainen huomasi Abdallahin ja ojensi häntä kohti vapisevan kätensä, heikolla äänellä mumisten!
— Oi, teltin herra, Jumalan vieras!
Ajatuksiinsa kokonaan vajonnut Jussufin poika ei kuullut häntä. Äijä oli jo kolmasti uudistanut rukouksensa kun hän kovaksi onnekseen käänsi kasvonsa läkeistä telttiä kohti, jossa eräs neekeri-nainen parastaikaa lasta imetti.
Juutalaisen nähtyänsä nainen pisti lapsensa kiireesti kätköön, suojellakseen sitä tuolta pahalta silmältä, juoksi teltistä ulos ja huusi pyhiinvaeltajalle: "Menetkö tiehesi, ilkeä ukko; aiotko tuoda tänne onnettomuutta? Kirotkoon Jumala sinua yhtä monasti kuin sinulla on karvaa parrassasi!"
Sitten kutsui hän koirat luoksensa ja usutti niitä muukalaisen päälle. Ukko koetti paeta, mutta hänen jalkansa takertuivat hänen pitkään takkiinsa, ja hän kaatui, suureen ääneen voivotellen, ja kykenemätönnä häätämään pois noita vihollisia jotka nyt hyökkäsivät häntä palasiksi repimään.
Nämät voivotukset havauttivat Abdallahin: juosta ukolle avuksi, hänkäistä koiria, varoittaa naisorjaa, oli nuorelta mieheltä vaan silmänräpäyksen teko. Hän nosti ylös kerjäläisen, otti hänet syliinsä ja kantoi telttiinsä. Kohta tämän jälkeen hän jo pesi hänen käsiään ja jalkojaan ja hoiteli hänen haavojaan, sillä aikaa kun Halima pani esiin daadeleita ja maitoa.
— Salli minun siunata sinua, poikani, sanoi vanhus. Halvimmankaan ihmisen siunaus ei ole halpa iankaikkisen silmissä. Jumala antakoon sinulle viisautta, kärsivällisyyttä ja rauhaa; hän poistakoon sinusta luulevaisuuden, surun ja kopeuden. Nämät ovat ne tavarat jotka hän on luvannut jalomielisille, moisille kuin sinä ja kaltaisesi ovat.
Illalla kohtalaisen atrian ympärillä istuessaan puhelivat Abdallah. Hafiz ja juutalainen kauan keskenänsä, vaikka raajarikko ei saattanut salata vastenmielisyyttään tuohon Israelin poikaan. Abdallah sitä vastoin kuunteli vanhusta mielellään, sillä vieras puhui matkoistaan, ja oli käynyt joka paikassa. Hän tunsi Maskatin, Indian ja Persian; hän oli käynyt ranskalaisten maassa ja vaeltanut kautta Afrikan erämaiden. Nyt tuli hän Sudanista ja Egyptistä ja oli paluumatkalla Syriaan ja Jerusalemiin.
— Ja se, mitä olen etsinyt, rakas isäntäni, sanoi juutalainen, ei ole rikkaus; useammin kuin kerran olen sen nähnyt tien vieressä odottavan ja olen mennyt hänen ohitsensa. Köyhyys, niin ovat viisaamme sanoneet, sopii Abrahamin lapsille kuin punaiset suitset valkealle hevoselle. Se, mitä viidenkymmenen vuoden kuluessa, erämaissa ja merillä, vaivoissa ja vaurioissa olen etsinyt, on ollut Jumalan sana, pyhät muinaistarut. Tuon kirjoittamattoman sanan jonka Jumala antoi Moosekselle Sinailla, Mooses uskoi Josuah'lle. Josuah jätti sen perinnöksi seitsemällekymmenelle vanhimmalle, nämät profeetoille, ja profeetat synagogalle; Jerusalemin hävityksen jälkeen meidän kirjanoppineet ottivat ne talmudiin; mutta kuinka paljo puuttuu siitä että ne meillä kaikki olisivat! Isäimme syntejä rangaistakseen Jumala löi totuuden pirstoiksi ja lähetti hituset kaikille ilman neljälle kulmalle. Onnellinen se joka voi koota nuot hajalliset hituset, onnellinen se joka voi löytää jumalallisen kunniakehän säteen! Maailman lapset kenties ylenkatsovat tahi vihaavat semmoista ihmistä, mutta heidän väärintekonsa ovat hänen sielulleen ainoastaan mikä myrsky on maalle: samalla kun he häntä rikki raastavat, he häntä virvoittavat ja hedelmöittävät.
— Ja sinäkö arvoisa vanhus, olet se mies? sanoi Abdallah, johon vieraan sanat niin pystyivät, ettei hän enää muistanutkaan että hän puhutteli uskotonta. Sinäkö siis olet tuon kalliuden löytänyt? Sinullako on siis kaikki totuus?
— Minä olen vaan maanmato, vastasi juutalainen; mutta lapsuudestani alkain minä olen kysynyt kirjanoppineilta neuvoa; minä olen pyytänyt heitä ilmoittamaan minulle lain salaisuuksia, minä olen kabbalasta[21] urkkinut rikkauksia, joilla ei ole maailman markkinoilla käypää arvoa, minä olen kokenut oppia tuota numerolukujen kieltä joka antaa avaimen kaikkiin totuuksiin. Kuinka pitkälle olen ennättänyt? Jumala sen tietää; hänelle ainoalle tulee siitä kunnia. Yhden asian tiedän kumminkin, ja se on että enkeli Raziel opetti Aatamille luomisen salaisuudet. Onko tämä ilmoitus mennyt kadoksiin? Kukapa sitä uskaltais sanoa? Ihmisellä, joka on nostanut yhdenkään siekaleen tätä peitettä pois, jos semmoista ihmistä löytynee, ei ole enää mitään toivomista eikä pelkäämistäkään maan päällä; hänellä ovat päivänsä olleet, hän saattaa kuolla.
— Arvoisa isä, kysyi beduiini vapisevalla äänellä, onko tieteelläsi jotain kerrottavaa eräästä pyhästä yrtistä, joka antaa sekä viisautta että onnea?
— Ompa niinkin, vastasi ukko hymysuin. Zohar'issa on, paitsi muista ihmeistä, siitäkin luettavana.
— Se on nelilehtinen apila; eikö niin?
— Jospa lienee, vastasi juutalainen, kulmiaan rypistäen. Kuinka se nimi on tullut sinun korviisi?
Jussufin pojan päätettyä kertomuksensa, juutalainen katseli häntä armain silmin.
— Poikani, sanoi hän, köyhä voi monasti paremmin kuin rikas maksaa osoitetun vieraanvaraisuuden, sillä köyhän ja hyljätyn edestä Jumala maksaa. Salaisuuden jota etsit minä jo ammoin olen löytänyt syvältä Persiasta; jos Jumala on johtanut minun askeleeni sinun telttiisi, se epäilemättä on sen vuoksi että hän on valinnut minut tuomaan sinulle totuuden. Kuule siis ja piirrä sydämehesi mitä nyt käyn sinulle ilmoittamaan.
Hafiz ja Abdallah siirtyivät likemmä vanhusta, joka matalalla ja salamielisellä äänellä kertoi mitä tässä seuraa:
— Te tiedätte että Jumala, ajaessaan kantaisämme Aatamin paratiisista, salli hänen viedä muassaan daadelipalmun, joka oli hänelle ravintoa antava, ja kameelin, joka muodostettiin samasta savesta kuin ihminenkin ja joka ei voi elää ilman ihmistä.
— Se on totta, sanoi Hafiz. Nuoret kameelini, tultuaan maailmaan, kuolisivat jo toisena päivänä, ellen kannattais heidän päätänsä ja veis sitä emän nisille; kameeli on luotu meitä varten niinkuin me häntä.
— Kun välkkyvä miekka ajoi näitä ensimmäisiä pahantekijöitä edellänsä, loi Aatami tuskallisen silmäyksen tuohon asuinpaikkaan josta hänen oli lähteminen ja taittoi myrtin lehväsen, viimeiseksi muistoksi mukaansa ottaakseen. Enkeli ei estänyt häntä; hän muisti että hän vastikään Jumalan käskystä oli kunnioittanut ja palvellut tätä kuolevaista, jota hänen nyt kävi sääliksi.
— Se on totta, sanoi Hafiz. Se on sama myrtin lehvä jonka Choaib kauan jälkeenpäin antoi vävylleen Moosekselle; se on se sauva jolla profeeta vartioitsi karjojansa ja jota hän sittemmin käytti tehdessään ihmeitä Egyptissä.
— Eikä saanut, jatkoi äijä, katkerasti itkevä Eevakaan silmiään erilleen noista kukkasista, noista puista joita hän ei ikänä enää ollut näkevä. Mutta miekka oli jäykkä, kirous hääsi häntä yhä edelleen. Kun hänen juuri piti mennä portista ulos, hän sivumennessään sieppasi yhden paratiisin kukan; enkeli ei ollut tästä milläänkään niinkuin ei ollut Aataminkaan teosta. Mikä kasvi se oli? Eeva ei sitä tiennyt. Hän oli paetessaan sen ottanut ja heti puristanut kätensä kiini. Hän olis tehnyt viisaasti jos olis sitä edelleen näin kantanut, mutta uteliaisuus voitti hänet vieläkin kerran; ennenkuin astui tuon kohtaloa ratkaisevan kynnyksen yli, kanta-äitimme avasi kätensä. Kukka jonka hän oli ottanut oli ihanin kaikista paratiisin kasveista; se oli nelilehtinen apila. Yksi sen lehdistä oli punainen kuin vaski, toinen valkoinen kuin hopea, kolmas keltainen kuin kulta, neljäs vilkkuva kuin timantti. Eeva oli seisahtunut kalliuttansa katselemaan kun samassa välkkyvä miekka koski häneen; väristys karsi hänen ruumistaan, hänen kätensä vapisi, timanttilehti putosi paratiisiin; kolme lehteä vei tuuli ja hajoitti maan päälle. Minne ne putosivat? Se on Jumalan salaisuus.
— Kuinka? huudahti nuori mies, eikö ole sitä sitten enää löydetty?
— Ei sen mukaan kuin minä tiedän, vastasi juutalainen, ja se on hyvin mahdollista että tämä kertomus vaan on vertaus joka kätkee syvää totuutta.
— Ei, ei, sanoi Abdallah, niin se ei saata olla. Kysypä muistoltasi, isäseni; ehkäpä niistä löydät uuden johtolangan. Minun täytyy, maksakoon mitä maksaa saada se yrtti; minä tahdon, ja Jumalan avulla minä sen saankin.
Äijä laski kätensä otsalleen ja istui kotvan aikaa syvissä ajatuksissa, Abdallah ja Hafiz tuskin tohtivat hengittää, pelvosta että häiritsisivät häntä hänen mietinnöissään.
— Jos kuinkakin urkin muistostani, sanoi hän vihdoin, en löydä mitään. Kentiesi kirjani sanoo minulle jotain enempää. Ja hän otti vyöstään kellastuneen käsikirjoituksen, joka oli mustassa ja rasvaisessa nahka-kotelossa. Hän selaili sitä verkalleen lehti lehdeltä, tarkasti katsellen mittaustieteisiä neliöitä, samakeskisiä ympyröitä, numeroilla seoitettuja kirjaimistoja, joissa muutamissa olialeph, toisissathauensimmäisenä kirjaimena.
— Kas tässä, huudahti hän, neljä värsyä, joita kuulin luettavan Sudanissa ja jotka kenties ovat mieleesi; mutta niiden ajatus ei ole minulle selvä.
Yks' ihmeellinen yrtti on,Ei silmä sitä keksi.Maan päältä ei se löydy, ei;Taivaassa vaan se löytyy.
— Malta, poikani, lisäsi hän, nähtyään Abdallahin innostuksen; sanoissa saattaa olla enempi kuin yksi merkitys; pinnalta vaan tietämättömäin suku totuutta onkii; viisaat sitä vastoin ajavat sitä aina valtameren syvyyteen asti ja saavat sen siellä pyydetyksi pyydöksellä kaikista lujimmalla,sephireth'inpyhällä kymmen-luvulla. Kuule mitä eräs kirjanoppineistamme, rabbi Halaphta, Dozzan poika, lausuu:
"Älä etsi taivasta tuolta ylhäältä, sinilaelta, kussa kuu levittää vaaleata valoansa, tahi aurinko hohtaa; taivas, poikani, on omassa sielussasi. Paratiisi on puhdas sydän."
— Niin, sanoi hän, korottaen äänensä, minä näen valkeuden joka valistaa polun edessäni. Jos Jumala on sallinut meidän toisiimme yhtyä, niin se epäilemättä on sen vuoksi että hän tahtoo antaa sinulle mitä haluat; mutta varo käymästä hänen tahtonsa edelle turhamielisellä ja synnillisellä uteliaisuudella. Seuraa hänen lakiansa, elä hänen käskyinsä jälkeen, siirrä taivas sieluusi, niin kenties jonakin päivänä kun vähimmin odotat löydät sen palkinnon josta uneksit. Siinä on kaikki mitä ainakin minun tieteeni osaa sinulle sanoa.
— Kunnon lailla puhuttu, vanhus, sanoi Hafiz ja lisäsi, laskien kätensä Abdallahin olalle: Poika sisareni, Jumala on tunnin ja päivän valtija; tottele ja odota!
Zobeyden kaivo.
Yö oli suloinen ja ihana Abdallahilla, useita kertoja näki hän unissaan tuon kummallisen nelilehtisen apilan; myös tahtoi hän herättyänsä pidättää luonansa sitä ystävää joka oli antanut hänelle toivon jälleen, mutta juutalainen ei mitenkään siihen myöntynyt.
— Ei, poikani, sanoi hän; siinä on kyllä kun olen yhden yön teltissäsi viettänyt: ensi päivänä ollaan vieras, toisena ollaan takka, kolmantena rutto. Sinulla ei ole enää mitään minulle opetettavaa, minulla ei mitään sinulle sanottavaa ja sentähden on aika että eroamme. Salli minun vaan vielä kerran kiittää sinua ja rukoilla Jumalata edestäsi. Jos ei meillä enää olekaan sama kibla,[22] niin olemme toki kumpikin Abrahamin lapset ja palvelemme samaa Jumalata.
Kaikki mihin Jussufin poika sai juutalaisen myönnetyksi oli se että tämä istui kameelin selkään ja salli molempain ystäväin saatella häntä päivän-matkan. Hafiz oli mielistynyt muukalaiseen ja Abdallah toivoi saattavansa houkutella häneltä jotain uutta valistusta sydämensä asiassa, mutta erämaan esineet saattivat vanhuksen toisiin ajatuksiin eikä hän enää ajatellut eilispäivän kertomuksia.
— Ellen pety, sanoi muukalainen vanhalle Hafizille, me tällä tiellä tulemme kulkemaan niiden kaivoin ohitse jotka sulttaani Zobeyde kaivatti Mekkaan vaeltaessaan.
— Niin, vastasi ontuva, se on se muisto jonka Harun-al-Rashid on jättänyt jälkeensä tähän maahan. Juuri tätä kaliifia ja hänen puolisotaan me saamme kiittää kauniimmista puutarhoistamme.
— Ihana muisto, sanoi juutalainen, ja muisto joka pysyy kun jo kaikki muu on unhotettu mitä ihmiset kunniaksi sanovat, se on hyödyttömästi vuodatettu veri ja mielettömästi tuhlattu kulta.
— Se on oikean Israelin pojan puhetta, vastasi Hafiz. Te olette kansa joka vaan on kauppiaita; noin ei kukaan beduiini ajattele eikä puhu. Sota on paras mitä maailmassa löytyy. Joka ei ole katsonut kuolemata silmiin, se ei tiedä onko hän mies. Ihanata on kun saa huimia, omaa henkeään alttiiksi pannen; ihanata on lyödä vihollinen kenttään ja kostaa sen puolesta jota rakastamme. Sisarenpoikani, etkö ajattele niinkuin minäkin?
— Sinä olet oikeassa, enoseni, mutta taistelu ei ole puhdasta iloa. Muistanpa kuinka minä kerran, kun eräs beduiini kävi henkeni päälle ja asetti pistoolin ohimoni eteen, syöksin sapelin hänen rintaansa. Hän kaatui; iloni oli kiihkeä, mutta lyhyt. Nähdessäni nuot raukeavat silmät, tuon suun vaahtoa ja verta täynnä, en saattanut olla ajattelematta että tällä miehellä oli äiti, ja että, niin ylpeä kuin tämä mahtoi olla olemastaan urhoollisen miehen äiti, hän nyt oli yksinään ja turvaton, niinkuin minun äitini jos hänen poikansa surmattaisiin. Ja tämä mies oli moslemi, se on veli.
— Kenties olet oikeassa, lisäsi nuori mies, kääntyen juutalaisen puoleen. Sota on epäilemättä ihanata, mutta taistella erämaata vastaan niinkuin kaliifi teki, pakoittamalla aavikkoa peräytymään ja joka paikkaan levittämällä viljavuutta ja eloa, se on suurenmoista! Onnelliset ne jotka saivat elää hyvän Zobeyden ajalla!
— Minkätähden ei pyydetä olla niinkuin ne joita ihastellaan? kysyi vanhus matalalla äänellä, niinkuin vaan tarkoittaen Abdallahta puhutellakseen.
— Selitä tarkemmin, sanoi beduiini, en ymmärrä sinua.
— Ja minä yhtä vähän, sanoi ontuva.
— Se tulee siitä että nuori väki ei ole vielä saanut silmiään auki ja että tottumus sokaisee vanhuuden. Kuinka on selitettävä tuon akaasia-puiston olemus, kun koko seutu yltympärinsä on paljas ja hedelmätön? Kuinka on selitettävä että lampaat tuolla syövät melkein vihriätä nurmea, vaikka hieta muuten on vallannut joka paikan? Kuinka selittää että linnut tuolla, jotka hyppivät lammasten jaloissa, nokkivat vihantaa maata? Te näette sitä joka päivä ja juuri sentähden että joka päivä näette sitä te ette sitä ajattele. Mokomia ovat ihmiset: he ihailisivat aurinkoa ellei aurinko joka aamu palajaisi.
— Sinä olet oikeassa, sanoi Abdallah, tässä on maan alla vettä, kenties joku kaliifin entisistä kaivoista.
— Kuinka sen sais tietää? kysyi ontuva.
— Tuota kysymystä, vastasi juutalainen, et olisi tehnyt, ellet sinä niinkuin minäkin olis harmaantunut talmudin tutkimisessa; kuule mitä yksi meidän kirjanoppineista sanoo, ja opi siitä että meidän lakimme sisältää kaiken tiedon:
"Miksi on verrattava lain sana ennen Salomoa? Se on verrattava kaivoksi jonka raitis vesi oli syvyydessä haudattuna, niin ettei kukaan saanut sitä juodaksensa. Minkä teki silloin eräs viisas mies? Hän sitoi köyden köyteen ja nuoran nuoraan, nosti niin vettä ylös ja joi. Juuri tällä tavoin Salomo siirtyi vertauksesta niin vertaukseen, numeroluvusta numerolukuun, kunnes pääsi lain sanan syvyyteen asti."[23]
— Joka sen lähteen löytäis hän löytäis aarteen, sanoi paimen; jää meillä olemaan, muukalainen, niin etsimme yhdessä; sinä autat meitä oppisuudellasi ja me annamme sinulle osasi voitosta.
— Ei, vastasi juutalainen. Joka vihkiytyy tieteen kanssa yhteen, hän vihkiytyy köyhyyden kanssa. Viisikymmentä vuotta olen minä tutkimuksen kanssa kovin hyvästi menestynyt että nyt eroaisimme toisistamme. Rikkaus on ankara valtija. Se tahtoo olla yksinään herrana ihmisen sydämessä ja sielussa. Jättäkäämme se nuorisolle.
Aurinko aleni taivaanrannan puoleen, vanhus astui kameelinsa seljästä, kiitti molempia saattajiansa ja syleili heitä herttaisesti, mutta ei sallinut heidän tämän edemmä tulla.
— Älkää minusta huolehtiko, sanoi hän, eipä ole mitään pelkäämistä kun köyhyys on kantamuksena, vanhuus vartijana ja Jumala matkakumppanina.
Ja hyvästellen heitä vielä kerran kättä antamalla, lähti vanhus rohkeasti aavikolle astumaan.
Vaskilehti.
Ei ollut mikään vaikeus saada ostaa se maatilkkunen jossa pyhiinvaeltajan tarkka silmä oli lähteen-suonen aavistanut; muutamilla tynnyrin-aloilla hedelmätöntä hietamaata ei ole paljo arvoa aavikolla; kahdessakymmenessä durossa, jotka Halima useita vuosia tätä ennen oli saanut Mansurilta ja joita hän oli huolellisesti vanhassa kiviruukussa tallehtinut, oli enempi kuin Abdallah ostoon tarvitsikaan. Hafiz, aina varuisa, pani semmoisen puheen kulkemaan että hän tälle paikalle aikoi rakentaa suojuksen karjalleen, ja vei sinne jo samana päivänä ison kasan kuivia oksia, tällä peittääkseen kaikkein silmiltä sen salamielisen työn joka nyt oli aloitettava.
Joka paikassa missä on naisia ja lapsia ollaan uteliaat ja on asioita kerrottavana; niinpä oli kohta nytkin yleisenä puheen-aineena heimokunnassa, että Hafiz ja hänen sisarenpoikansa öillä kävivät aarteita maasta kaivamassa. Eikä puuttunut pilkkapuheitakaan ilvehtijöiltä, kun nämät iltasilla, käydessään karjoja juottamassa, kulkivat noiden hiedassa yleensä olevain ystäväin ohitse. — Mikä tuo on? kysyttiin; sakaaliko (koirasusi), pesäänsä kätkeytynyt? Dervishikö, joka kaivaa hänelleen kammiota? Vanhusko, joka luo hautaansa? — Ei, vastasivat toiset, he ovat velhoja, jotka kaivavat reikää päästäkseen siitä helvettiin alas. — Oh, sitä varten heidän ei tarvitse heitänsä vaivata, huusivat taas toiset; pian he sinne ilmankin pääsevät. Ja toiset nauramaan ja pilkkaa tekemään! Ei ole vielä onnistunut keksiä suitsia semmoisia joilla tietämättömäin ja kateellisten suut hillittäisiin.
Enemmän kuin kuukauden ajan kaivoi Abdallah ja hänen enonsa innolla mitä kiihkeimmällä, mutta eipä työ sittenkään edistynyt; hietaseinät lohkeilivat alinomaa ja yö hävitti päivän työn. Halima oli ensimmäinen jolta kärsiväisyys loppui; hän soimasi veljeään myöntymästä lapsen mielettömyyteen. Hafizikin kävi vähitellen pahoille mielin, tunnusti sisaren moitteet oikeiksi ja luopui yrityksestä. "Jumala minua heikkoudestani rangaiskoon. Se oli suuri vika minulta että kuuntelin tuota heittiötä ja petturia, joka lystikseen teki meille tämän kepposen. Sopiko muuta odottaakaan noilta profeetan ja totuuden ikuisilta vihollisilta!"
Abdallah yksinään ei hätäillyt. "Jumala on minun todistajani," oli hänen tapansa sanoa, "että teen tätä työtä kansani hyväksi enkä vaan omaksi hyväkseni. Jos työni menee hukkaan, mitäpä vaivoistani! Jos taas onnistuu, mitäpä siitä kuinka kanan olen työtä tehnyt?" Hän käytti koko kuukauden ajan laudoittaaksensa kaivoa ettei hieta vierisi, ja kerta siltä kohdalta turvattuna ryhtyi hän uudestaan kaivamaan innolla suuremmalla kuin koskaan ennen.
Viidentenätoista päivänä kolmannessa kuukaudessa tahtoi Hafiz, Haliman kehoituksesta, viimeisen kerran koettaa saattaa mielelle tuota jurripäätä sisarenpoikaa, joka oli niin mieletön että toivoi, vaikka hänen enonsa oli hänellä noin kauniina esimerkkinä viisaudessa ja kieltäymyksessä. Pitää puhetta Abdallahille ei ollut mikään helppo asia; kaivo oli jo edistynyt kolmekymmentä kyynärää syvälle ja työntekijä oli kaivon pohjalla. Hafiz paneusi pitkäkseen maahan, pani kasvonsa ihan kaivon suulle ja huusi niin kovasti kuin jaksoi:
— Hullupää, hevos-aasia äkäisempi, oletko siis suoraan vannonut tahtovasi haudata itses tähän lemmon kuoppaan?
— Eno, vastasi Abdallah, äänellä kuin manalasta, koska olet siellä ylähällä, niin tee minulle se hyvä että lapat köyden ylös ja tyhjennät vasuni; työ käypi minulta siten joutuisammin.
— Onneton, vastasi Hafiz äänellä yhtä vihaisella kuin sääliväisellä, oletko siis unhottanut ne opetukset joita annoin sinulle lapsuudessasi? Niinkö vähän kunnioitat äitiäsi ja minua että tahdot pahentaa mielemme? Etkö muista noita kauniita sanoja koraanissa: "Jotka sydämensä varjelevat ahneudelta, tulevat onnellisiksi?" Luuletko…
— Eno, eno! huusi Abdallah yhtäkkiä, jalkani tuntuvat märjältä, vettä tulee, minä kuulen sen. Auta! Hilaa vasu ylös, muuten olen hukassa' Hafiz tarttui silmänräpäyksessä köyteen käsin ja nyt tarvitsi hän kaiken käsivoimansa, sillä vaikka hän ponnisti kaikkia voimiaan, oli hänen sisarenpoikansa, päivänvaloon tultuansa, yleensä mudalla peitettynä, tunnottomana ja miltei tukehuksissa. Vesi kohisi ja pulppusi kaivossa. Toinnuttuansa Abdallah kuunteli ihastuksella tuota yhä kovemmaksi käypää kohinata. Hänen sydämensä sykytti ankarasti. Hafizilla oli kyynelet silmissä. Yhtäkkiä herkesi pauhina, nilkku vanhus viritti valkean kouralliseen kuivia ruohoja, nakkasi sen kaivoon ja näki sen valossa, ei täyttä kymmentä jalkamittaa maanpinnasta, porehtivan, kirkkaasti kiiluvan vesipeilin. Laskea ruukku alas ja nostaa se jälleen oli tuokion teko. Vesi oli suolatonta. Abdallah heittäysi hiedikolle, kasvot maata vasten; eno teki samaten, mutta syleili ylösnoustuaan sisarenpoikaansa ja pyysi anteeksi.
Tunnin perästä tämän jälkeen olivat beduiinit, huolimatta puolenpäivän helteestä, jo asettaneet kaivolle nostolaitoksen rattaineen ja ämpärineen. Kaksi härkää väänsi sitä ja kitiseväsakiehvalutti vettä runsaasti tuolle kellastuneelle nurmelle, antaen maalle keväimen vihannan jälleen.
Illan tultua ei enää mentykään vanhalle juottopaikalle. Paimenet ja karjat seisahtuivat kaivolle. Ne, jotka päivällä ennen olivat tehneet pilkkaa Abdallahista, nyt eivät osanneet kyllin häntä kiittää. "Emmekö aina tuota sanoneet?" vanhukset lausuivat. "Onnellinen se äiti jolla on tuommoinen poika!" naiset sanoivat. "Onnellinen se nainen josta kerran tulee tuon urhoollisen ja komean nuorukaisen vaimo!" ajatteli nuoret tytöt. Ja kaikki lisäsivät: "Siunatut olkoot Jumalan palvelija ja hänen lapsensa kolmanteen ja neljänteen polveen!"
Heimokunnan kokoontuneena ollessa täytti Jussufin poika ruukun tällä vedellä, joka oli yhtä kirkasta ja raikasta kuin Zem-Zem[24] kaivon, ja ojensi sen ensiksi äitilleen juoda; sitten kävi se vuoroon kaikilla heimokunnan jäsenillä; Abdallah itse joi viimeiseksi.
Viedessään ruukun suullensa ja nostaessaan vähän ylös sitä tyhjentääkseen, tunsi hän jotain kylmää huulillaan: se oli vähäinen, veden muassa tullut metalli-lehti.
— Mikä tämä on, eno? kysyi hän Hafizilta; saattaako vaski piillä noin syvällä maassa?
— Oi poikani, huudahti vanhus, varo visusti tätä lehteä; se on kallihin aarteista. Jumala lähettää sen sinulle palkinnoksi rohkeudestasi ja työstäsi. Etkö näe että se on apilanlehti? Itse maa avautuu lähettääkseen sinulle sisimmistä kätköistään tämän paratiisin yrtin. Kaikki on näkynyt olevan totta mitä kunnon Israelita meille sanoi. Toivo, poikani, toivo! Kunnia olkoon Jumalalle, ainoalle, verrattomalle, kaikkivaltiaalle! Hän yksinään on suuri.