Iremin puutarhat.
Puutarhoja puuhevasti vihannoitsevia, raikkailla lähteillä kostutettuja, hedelmiä käsiin notkuvia, palmu- ja kranaatti-puita, iäistä siimestä, semmoinen on se paratiisi jonka totuuden kirja lupaa oikeauskoiselle. Tästä paratiisista oli Abdallah jo täällä maan päällä saanut esimaun. Muutamain vuosien kuluttua ei ollut mitään kauniimpaa kuin hänen istutusmaansa, puutarha raikkautta ja rauhaa täynnänsä, hekuma silmille ja sydämelle. Valkeakukkaisia köynnöskasvia suikerteli akaasia- ja öljypuiden ympäri, myrttihäkit alati viheriöine lehtineen ympäröitsivät nelikulmia joissa durrah ja melooni kasvoivat; iloisesti loriseva oja, joka haarautui useammiksi pienemmiksi puroiksi, kostutteli nuorten pomeranssi-puiden juuria; keväiseen aikaan siellä oli rusinoita, banaaneja, aprikooseja, kranaatteja, ja kukkia kaiken vuotta. Tässä onnellisessa turvapaikassa, jota suru ei lähestynyt, näytti ruusu, jasmiini, menthani, narsissi harmaine silmineen, sininen maruna hymyilevän, ja niiden suloinen lemu hajahteli vielä hyvältä kun jo silmä oli kyllästynyt niitä ihastelemaan. Mikä rehevä lehto välttyy linnun terävältä silmältä? Kaikilta ilman kulmilta oli näitä kukkasten ja hedelmäin ystäviä saapunut. Olis tehnyt mieli sanoa, että he tunsivat käden joka heille ruokaa antoi. Aamusilla, kun Abdallah meni teltistään levittämään rukous-vaippaa heleistä kasteenpisaroista kimeltelevälle nurmelle, tervehtivät häntä varpuset iloisella sirkutuksellaan; hänet nähtyään kuherteli viikunapuun suurten lehtien seassa piileskelevä kauluskyyhky hellemmästi, mehiläiset tulivat hänen päänsä päälle istumaan, perhoset liipoittelivat hänen ympärillään, kukat, linnut, surisevat hyönteiset, lorisevat lähteet, kaikki joissa henki oli näyttivät häntä kiittelevän; kaikki ylensi Abdallahin sielua hänen tykönsä joka oli lahjoittanut tätä runsautta ja rauhaa.
Ei vaan itseään varten ollut Haliman poika rikkautta halunnut, hän oli jakanut sitä väellensäkin. Puutarhan toiseen päähän oli hän kaivanut syvän vesisäiliön, jossa juokseva vesi kesän kauniimpana aikana pysyi raittiina. Linnut, jotka suurissa parveissa lentelivät sen ympärillä, houkuttelivat karavaaneja tänne poikkeamaan. "Mikä vesi tämä on?" sanoivat kameelin-ajajat. "Niinä monina vuosina kuin olemme aavikon kautta matkustaneet emme ole koskaan nähneet tätä säiliötä. Olisimmeko eksyneet oikealta suunnalta? Me täytimme vesisäkkimme seitsemän päivän varalle, ja nyt tapaamme jo kolmantena päivänä vettä. Ireminkö puutarhat[25] meidän on suotu tässä nähdä? Onko Jumala antanut anteeksi tuolle röyhkeälle joka tahtoi loihtia paratiisin keskelle erämaata?"
Mutta Halima vastasi kameelin-ajajille: "Ei, ei nämät ole Iremin puutarhat. Mitä tässä näette on työn ja rukouksen tekoa. Jumala on siunannut poikani Abdallahin."
Ja kaivoa ruvettiin kutsumaan Siunauksen kaivoksi.
Molemmat veljekset.
Kolme asiata silmää ihastuttavat: loriseva vesi, tuore vihannus ja kaunis nainen. Halima huomasi mitä puuttui tässä näin hyvästi kastellussa puutarhassa. Hän sanoi yhä tuotuostakin pojalleen, että mies ei saa antaa isänsä nimen kuolla, mutta Abdallah ei kuunnellut häntä; naida, sitä hän vähimmin kaikesta ajatteli. Hänen ajatuksensa olivat toisaalla. Hän katseli alinomaa tuota vähäistä vaskilehteä, ja alinomaa kysyi hän itsekseen, millä uroteolla, millä hyveellä hän saattais Jumalalle kelvata ja häneltä saada tuon ainoan jota hän pyyteli. Ihmisen sydämeen kahta intohimoa ei mahdu yhtä aikaa.
Muuanna iltana kun vanha Hafiz tuli sisarelleen avuksi ja ponnisti kaikkea kaunopuheisuuttansa saadakseen tuon hillittömän varsan ottamaan suitset suuhunsa, kuultiin pyssynlaukauksia etäältä. Se oli merkki että karavaani läheni. Abdallah nousi heti ylös mennäkseen kohtaamaan matkustajia, jättäen Haliman lohduttomaksi ja Hafiz-paran nulostuneeksi.
Hän tuli kohta takaisin tuoden muassaan telttiin erään vielä nuoren, mutta jo jokseenkin ruumiikkaan miehen. Muukalainen tervehti raajarikkoa ja sen sisarta, tarkasti katsellen heitä. Sitten loi hän pienet tirkistelevät silmänsä beduiiniin ja sanoi:
— Eikö tämä ole beni-ameurien heimokunta, ja enkö ole nyt Abdallahin,Jussufin pojan, luona?
— Abdallah se on jolla on kunnia ottaa sinua vastaan matalan kattonsa alla, vastasi nuori mies; kaikki mitä täällä on, on sinun, herrani.
— Kuinka! huudahti vastatullut, onko siis kymmenen vuoden poissa-olo niin muuttanut minut, että olen muukalainen tässä teltissä? Onko Abdallah unhottanut veljensä? Yksikö poika äitilläni nyt vaan onkin?
Suuri ilo nousi kun näin pitkällisen eron perästä jälleen nähtiin toisensa. Abdallah ei saanut kylläänsä Omaria syleilemästä; Halima liikkui toisen poikansa luota toisen luoksi; Hafiz sanoi hiljaa itsekseen, että ihminen on häjy eläin. Luulla Mansurin poikaa kiittämättömäksi, se oli rikos, ja kuinka monasti tämä vanha paimen oli tehnyt hänensä tähän rikokseen vikapääksi!
Atrioittua ja piiput esiin kannettua, otti Omar pulmaksensa, lämpöisesti likistäen veljensä kättä.
— Kuinka onnellinen olen kun näen sinut, sanoi hän, ja sitä onnellisempi kuin tulen sinulle erästä hyvää tekoa tekemään.
— Puhu, veljeni, sanoi Jussufin poika. Koska minulla ei ole mitään toivottavaa eikä peljättävää keneltään muulta kuin Jumalalta, niin en tiedä minkä hyvän sinä voisit tehdä minulle; mutta vaara lähenee meitä monasti huomaamattamme, eikä voi mikään olla ystävän silmän veroinen.
— Tässä ei ole puhe vaarasta, vaan onnesta, vastasi Mansurin poika. Kuulesta mikä minut on tänne saattanut. Minä tulen Taifista, jonne suur-sheriffi käsketti minut. "Omar, sanoi hän minulle, minä tiedän että sinä olet rikkahin, ja viisahin Djeddahin kauppamiehistä; sinä olet tunnettu aavikoilla; ei ole yhtään heimokuntaa joka ei kunnioita nimeäsi ja joka, nähtyänsä sinettisi, ei ole altis varustamaan sinua kameeleilla tavaroidesi kuljetukseen ja urhoollisilla miehillä niitä suojelemaan. Minäkin suuresti kunnioitan sinua, ja antaakseni sinulle todistuksen siitä olen minä käskettänyt sinut luokseni."
— Minä kumarsin nöyrimmästi, odottaen että saisin kuulla sheriffin tahdon. Hän siveli kotvan partaansa ennenkuin jatkoi:
"Egyptin pasha," sanoi hän viimein, niinkuin se joka ei tiedä aikooko puhua vai olla puhumatta, "Egyptin pasha, joka pitää minun ystävyyteni yhtä suuressa arvossa kuin minä pidän hänen, lähettää minulle nais-orjan, josta tulee minun vaimolani kaunistus ja jota minun, kunnioituksesta sitä kättä kohtaan joka hänet on valinnut, ei käy muuksi kuin lailliseksi vaimokseni vastaanottaminen. Pasha tahtoo minulle kunniata osoittaa; minä otan sen kiitollisuudella vastaan, vaikka olen vanha ja minun iälläni, olletikin kun minulla jo on vaimo jota rakastan, kenties olis viisahimmasti tehty etten antaisi kotorauhaani häiriön alttiiksi. Mutta puheen-alainen nais-orja ei ole täällä, ja juuri saadakseni hänet tänne tuoduksi minä tarvitsen sinun viisauttasi ja kekseliäisyyttäsi. Hänen ei sovi Djeddahissa maihin nousta, siellä vallitsee turkkilainen; muuta neuvoa ei siis ole kuin että hän tulee maihin Yambossa, joka on minun alueellani. Yambosta Taifiin matka on pitkä. Aavikko vilisee kuljeksivia joukkioita ja kopeita heimokuntia, jotka välistä eivät tahdo tunnustaa minun ylivaltaani. Lähteä sotaan heitä vastaan ei sovi tätä nykyä tuumiini; toiselta puolen ei sovi myöskään arvoisuuteeni että annan itseni loukkaukselle alttiiksi. Sentähden tarvitsisin viisasta ja kekseliästä miestä, joka omissa asioissaan lähtisi Yamboon. Se matkustus sinun on helppo tehdä eikä sitä kukaan pidä minään kummana. Mikä on siis luonnollisempaa kuin että sinä lähdet sinne tähdellistä laivanlastia vastaanottamaan. Ja kukapa sinua, halpaa kauppiasta, ahdistaisikaan, maassa jossa sinulla on niin suuret apukeinot ja niin paljo ystäviä?"
Nämät olivat sheriffin sanat. Minä tahdoin poistella tätä vaarallista suosion osoitusta, mutta valtija loi minuun hirveän silmäyksen. Ruhtinaan viha on sama kuin leijonan kiljuna; härsyttää häntä on syöstä itsensä perikatoon. Minä myönnyin siis siihen mitä en kieltää voinut.
"Ruhtinas oikeauskoisten," vastasin minä, "se on tosi että Jumala on siunannut ahkeroimiseni ja että minulla on muutamia ystäviä erämaassa. Komenna ja minä tottelen."
— En tahdokaan sen enempää tietää, sanoi Abdallah, siinä on vaaroja ylenkatsottavana ja kunniata voitettavana.
— Senpä tähden olenkin etupäässä sinut etsinyt, jatkoi Mansurin poika. Kenellepä antaisinkaan osan tässä kunniarikkaassa yrityksessä, jollen sinulle, veikkoseni, urhoollisten urhoollisimmalle, jollen viisaalle ja mielevälle Hafiz'ille, jollen urheille tovereillesi? Beduiinit tien varrella Yamboon eivät ole milloinkaan nähneet minua, he tuntevat vaan minun nimeni, ja muutenkin saattais hyvin helposti tapahtua että he, sen sijaan että suojelisivat matkuettani, rupeaisivat sitä ryöstämään, niinkuin monasti ennenkin on tapahtunut. Mutta jos sinä väkesi kanssa olet muassamme, he kyllä miettivät ennenkuin mitään tekevät. Rupea sinä siis tämän yrityksen johtajaksi ja ota siitä kaikki kunnia. Niinkuin näet minä puhun julkisuoraan. Minä olen vaan kauppias, mutta sinä viisaan neuvonpidon ja toimeenpanon mies. Erämaassa minua hoetaan rikkaaksi ja minun kultaani halutaan: tämä maine on enemmin vaara kuin suojelus; sinua taas kunnioitetaan ja peljätään. Nimi Jussufin poika on mahti, ja sinä olet yksinäsi miltei kuin kokonainen armeija. Ilman sinua en voi mitään; sinun kanssasi olen varma että onnistun tässä seikkailuksessa jossa panen pääni alttiiksi. Olenko väärin tehnyt että olen apuusi luottanut?
— Et, sanoi Abdallah, me olemme samain vitjain renkaita. Voi sitä joka sen rohkenee rikkoa! Me lähdemme huomenna matkaan ja tapahtukoon mitä ikänä, niin minut näet vierelläsi. Veli on saatu pahain päiväin varalle.
Karavaani.
Jo samana iltana oli kaikki lähdöksi valmiina: vesisäkit täytettynä, eväs pantuna, rehutukot luettuna, hihnat tarkastettuna. Abdallah valitsi luotettavimmat kameelit ja uskollisimmat kuljettajat. Paitse näitä valitsi hän kaksitoista nuorta miestä, kaikki urheita tovereita ja tiettävästi rohkeita, joiden mielestä vaivassa ja vaarassa oli jotain houkuttelevaista. Kukapa ei olis isoillut saamasta seurata Jussufin poikaa? Hänen katsantonsa vaati kunnioitusta, hänen sanansa valtasivat sydämen. Miekka aina paljastettuna ja käsi aina avoinna, hän oli uljahin johtajista ja herttaisin ystävistä. Hänen rinnallaan olo tuntui yhtä turvalliselta kuin haukasta pilvissä tahi vainajasta haudassa. Hafiz ei sinä yönä uinahtanutkaan. Puhdistaa kiväärejä, koetella ruutia, valaa luoteja, hioa miekkoja ja väkipuukkoja, se oli työtä hänen mieleistään, huvitusta jota hän ei aikonut toiselle luovuttaa.
Niin pian kuin tähdet alkoivat vaaleta lähti karavaani astumaan, Abdallah etunenässä ja Omar hänen vierellään, Hafiz viimeisessä rivissä pitävä kaikkea silmällä ja, sen mukaan kuin tarvittiin, virkkava sanan nuhteeksi tahi kehoitukseksi. Kameelit astuivat verkasti jäljetysten, laulelevat ajajat takana. Lauman keskellä astui uljaasti komea, pitkästä, sievämuotoisesta päästänsä merkillinen dromedaari Oman-rotua, kullalla, silkkivaatteella ja loistavilla sulilla yleensä koristettuna se kantoi palankiinia, prokaatilla ja sametilla vaatehdittua: tämä oli tuon uuden lemmetyisen ajoneuvot. Kahdentoista oivallisilla hevosilla ratsastavan matkakumppanin hopeoitetut miekat, kirjotaotut aseet ja kullalla kirjaillut abajat[26] välkkyivät aamu-auringossa. Sitten tuli Abdallahin ratsutamma, jota orja kuljetti. Kauniimpaa juoksijaa kuin tämä oli tuskin lienee. Se oli heimokunnan uljuus ja kaikkein beduiinien kateus ja tuska. Sitä kutsuttiinHamamaksi;[27] se oli valkoinen, masea ja nopea kuin tuo metsien ruhtinatar.
Abdallah, halvan kameelin-ajajan puvussa ja pitkällä rautakärkisellä sauvalla varustettuna, kulki jalan Omarin hevos-aasin rinnalla. Vielä oltiin ystäväin luona, ei mitään ollut pelkäämistä ja molemmat veljekset taisivat huoleti puhella menneistä ajoista. Mutta kun auringon säteet alkoivat pystysuoraan iskeä ja paahtava ilma raukasi sekä ihmisiä että eläimiä, meni Jussufin poika etummaisen kameelin-ajajan rinnalle ja lauloi verkallisella ja juhlallisella äänellä yhden noita aavikon hymnejä jotka keventävät matkan yksimuotoisuutta:
Suur' on vaan Jumala!Mi käsi maata täristää?Ken ukon-nuolen lähettää?Ken hiedan antaa tupruta?Ken lähteen käskee lorista?Mi on hän nimeltä?Myrsky riehuva siihen vastaa:Suur' on vaan Jumala!
Suur' on vaan Jumala!Ken merta syvää vyöryttää?Ken pilvillä juottaa auringon?Ken rantaa aallolla nuolettaa?Mi on hän nimeltä?Rientävä tuulonen laineelle kuiskii:Suur' on vaan Jumala!
Mikä ihmeellinen voima jumalallisessa nimessä! Tämän ylistysveisun kuuluessa eläinkin unhotti uupumuksensa ja astui lujin askelin, kameelin-ajaja nosti alaslasketun päänsä, kaikki virkistyivät noista sanoista kuin kirkkaasta lähteensilmästä. Sielun voima on ruumiin voima, ja sielun ainoa voima on Jumalassa.
Näin kului ensimmäinen päivä. Päivällä sen jälkeen käytiin muutamiin varokeinoihin: Hafiz meni ennakolta vakoilijaksi, heti kuun noustua lähdettiin matkaan, suurinta hiljaisuutta vaarinotettiin, kulkemasta herjettiin aikaisemmin kuin edellisenä päivänä, mutta ei ketään nähty. Seuraavat päivät menivät yhtä rauhallisesti, ja yhdeksäntenä päivänä illalla saatiin vihdoin Yamhon muurit ja torni näkyviin.
Kafur.
Karavaanin olo kaupungissa ei tullut olemaan pitkällinen; tuo naisorjaa kuljettava priki oli jo tullut päivällä ennen, ja Omar halusi hartaasti olla kohta tervennä jälleen Djeddahissa. Kameelien saatua tarpeeksi asti levähtää lähdettiin taas erämaata kohti.
Sulttaanitar oli satamasta noudettava, yksi laivan veneistä pantiin ulos ja toi maihin kaksi suuriin mustiin silkkikaapuihin[28] peittäytynyttä naista. Heidän kasvonsa olivat, paitse silmiä, peitetyt pitkällä valkoisella musliini-hunnulla,[29] joka ulottui jalkoihin asti. Omar kumarsi kunnioittavasti näille naisille ja vei heidät odottaviin ajoneuvoihin. Abdallahin antamalle merkille paneusi dromedaari polvilleen, toinen naisista nousi verkalleen palankiiniin ja kävi sievästi istumaan, vetäen kaapunsa pitkät poimut likemmä ympärilleen; toinen läheni yhtä arvollisesti, mutta ei aikaakaan kun kiskasi kaapunsa ja huntunsa päältään, nakkasi ne Mansurin pojan pään päälle ja kääräsi musliinihuivin useampia kertoja hänen kasvoilleen, ikäänkuin tupehuttaaksensa häntä; sitten laski hän toisen jalkansa dromedaarin kaulalle, hyppäsi keveästi kuin kissa palankiiniin ja irmasteli sieltä oikein naurattavasti noille ällistyneille beduiineille, nauraen kaiken ajan täyttä kurkkua.
— Kafur, sinun pitää saada selkääsi, huusi hunnulla peitetty nainen, jonka oli vaikea pysyä totisena. Mutta Kafur ei uskonut valtiattarensa uhkauksia. Pää kenossa ja kädet kupeissa odotti hän Omaria jälleen näkyväksi, pistääkseen kielensä hänelle ulos.
Kun Mansurin poika vihdoin viimein oli päässyt ulos tuosta silkkiläjästä johon hänet oli peitetty ja nyt tulisen vihaisena nosti silmänsä häntä loukanneesen olentoon, hämmästyi hän suuresti nähdessään beduiinien ja muuten niin vakaisen Abdallahinkin eivän voivan olla suutansa nauruun vetämättä; kaikki kohauttelivat hartioitaan, viitaten hänen viholliseensa.
Se oli lapsi, neekeri-tyttö, oikein lumoavasti ruman-näköinen. Pyöreät kasvot, pienet silmät joista tuskin näki valkeaisen, lättänenä joka katosi korkeiden poskipäiden lomaan, isot sieramet joista hopeasormus rippui aina suun alapuolelle asti, suunnattomat huulet, hampaat valkeat kuin koiranpenikan, siniseksi maalattu leuka, — tämmöinen oli tämän nuoren naisen ei juuri erittäin viehättävä muoto. Hänen rumuutensa enentämiseksi häneen oli yleensä hohtokiviä istutettu, kuin epäjumalankuvaan. Päässä törötti hänellä papukaijan sulista tehty tupsu. Paksu villatukka, joka peitti hänen otsaansa, oli jaettu pieniin sekiineillä reunustettuihin palmikkoihin; hänen korviinsa, jotka olivat, kuin seula, reikiin pistellyt, oli ripustettu kaiken-kokoisia ja muotoisia renkaita; viidenkertaiset ketjut sinisestä emallista kiilsivät hänen rintansa päällä; seitsemän tahi kahdeksan rannerengasta koralleista, ambrasta ja lävellisistä kultateoksista peitti hänen käsivarsiaan kalvosimesta aina kyynärpäähän asti; vielä lopuksi oli hänellä kummassakin sääressä suunnaton hopearengas. Tämmöinen oli Kafur, valtiattarensa, ihanan Leilan, silmäterä.
Kaikki on kouhoille luvallista; he ovat taivaan lemmikkejä, heidän sielunsa on taivaassa sillä aikaa kun heidän ruumiinsa jutustaa pitkin maata; paitse Omaria, joka vihasi häntä, olikin koko karavaani ystävystynyt tähän neekerityttöraiskaan. Silminnähtävää oli ettei hänellä ollut täyttä järkeä; hän lorusi ja nauroi ehtimiseen, hänen sanansa eivät säästäneet ketään ja hänen ajatuksensa olivat mielipuolen.
Niin esim. katseli hän kotvan aikaa Mansurin poikaa, kun tämä, orjat ympärillään ja verkasti vedellen persialaisen tupakin savua kalliista jasmiini-piipusta, selkäkenossa ratsasti hevos-aasillaan ihan palankiinin vierellä. Yksi orjista, joka oli pakannut piipun kovin lujaan, sai korvapuustin isännältään.
— Valtijatar, huudahti Kafur, näetkö ukkoa tuossa joka nekosasti ojentaa jalkojaan pitkiin tohveleihinsa ja porautuu tyynyyn alas? Hän varmaan on juutalainen; varo visusti, valtijatar: durosta hän möisi meidät.
Leila nauroi, mutta Omar nousi vimmaan ja iski uhkaavan katsauksen tyttöön. Sanoa häntä, miestä joka laski piastereita miljoonittain, ukoksi ja juutalaiseksi, eikö ollut se korkeimman hulluuden todistus? Kuka järjellinen ihminen olis rohjennut noin puhua?
Vuoro tuli kohta Abdallahin, joka nyt juuri ratsasti karavaanin kupeella, sen riviä katsastamassa. Hän oli nyt sota-asussaan. Kaikki ihastelivat nuoren päällysmiehen suloista näköä. Hänen kaapunsa pitkät poimut liehuivat sinne tänne, hänen vyöllänsä kiilsivät hänen pistoolinsa kirjotaotut perät ja hänen kandjarinsa hopeakahva, hänen kasvojaan varjoava keltapunainen silkkihuivi enensi hänen silmäinsä tulisuutta. Kuinka uljas hän oli! Kaikkein sydämet riensivät häntä kohtaamaan. Yksin hevonenkin näytti olevan mielissään saamasta kantaa tämmöistä isäntää. Hamama pystytteli sieviä korviaan, nakkeli käärmeenpäätänsä ja päristeli tulta suurista sieramistaan; nähdessäsi hänen nelistä karkaavan, pyörähtävän toisaalle, seisahtuvan äkisti ja taas uudestaan karkaavan, olisit sanonut että ratsastajalla ja hevosella oli sama tahto. Kun Jussufin poika pidättyi palankiinin vierelle, eräs kameelin-ajaja ei malttanut olla sanomatta Kafurille:
— Katsos, lapsi. Sinun paksuissa egyptiläisissäsikö vai Magrebissasiko tapaa tuollaisen jalouden ja tuollaisen sulon?
— Katsopas, valtijatar, sanoi Kafur, kallistuen eteenpäin dromedaarin kaulalle, katsopas tuota komeata pukua, tuota pönäkkää ryhtiä, noita huipistettuja kynsiä, noita maahan luotuja silmiä. Kaunis lintu, etkö tahdokaan meihin katsoa? Ah, se onkin vaan valepuvussa oleva nainen, se on heimokunnan ruusu! Kameelin-ajaja, käske hänen istua meidän luoksemme, hän kuuluukin tänne.
— Tahdotko olla vaiti, pakana! sanoi Abdallah, jolta kärsiväisyys loppui; pitääkö välttämättömästi pistää rengas suusi läpi, ennenkuin saadaan käärmeellinen kielesi yhdessä kohti pysymään?
— Se on nainen, sanoi Kafur, suureen nauruun remahtaen; mies ei kosta herjauksilla. Tulepa tänne; naiset ovat luodut rakastamaan toisiansa. Sinä olet kaunis, minä olen myös, mutta valtijattareni on kauniin meistä kaikista kolmesta. Katsopa vaan!
Silmä on ajatusta nopeampi. Abdallah nosti silmänsä palankiiniin, Kafur vetäsi kiivaasti emäntänsä hunnun luoksensa, säikähtynyt Leila nakkasi päätään taapäin, huntu repesi kahtia, ja kaapu putosi hänen hartioiltaan. Leila kiljasi, pani toisen kätensä kasvoinsa eteen ja antoi toisella muutamia keveitä läpsäyksiä Kafurille, joka alkoi katkerasti itkeä nyyhkyttää. Kaikkityyni tapahtui silmänräpäyksessä.
— Kuinka tuo nainen on kaunis! ajatteli Mansurin poika; hänestä täytyy tulla minun omani.
— Kunnia olkoon hänelle joka on luonut hänet ja luonut hänet noin täydelliseksi! sanoi Jussufin poika itsekseen.
Kukapa saattanee sanoa kuinka paljo riemua tahi mielikarvautta mahtuu yhteen silmänräpäykseen? Kukapa osannee selittää kuinka nuot kasvot, jotka vaan olivat vilahtaneet Abdallahille, saattivat tunkea aina hänen sielunsa sisimpään pohjaan? Karavaani marssi marssimistaan, mutta beduiini jäi liikkumattomaksi yhteen kohti. Leila oli piiloutunut kaapuunsa, ja yhtähyvin näki Jussufin poika edessään naisen, joka hymyili hänelle. Hän ummisti silmänsä, mutta näki yhtähyvin otsan valkoisen kuin elehvantin-luu, posket punaiset kuin tulppaani, tukan mustemman kuin muskus ja gasellinkaulalle rippuvaisen, niinkuin daadelipalmun kultaisista rypäistä raskas oksa painuu maata kohti. Kaksi huulta, tulipunaista, aukesi hänen nimeänsä huutamaan, kaksi suurta silmää katseli häntä, kaksi silmää jotka heloittivat kiillolla ihanammalla kuin kasteenpisaran. Abdallah tunsi sydäntänsä viehättävän; hän pani kätensä kasvoinsa eteen.
Matkue edistyi tällä aikaa yhä, ja vanha Hafiz, joka ratsasti viimeisessä rivissä, näki kohta sisarenpoikansa olevan hänen vierellään. Hämmästyneenä nuoren päällysmiehen puhumattomuudesta ja liikkumattomuudesta, hän hiljaa kosketti hänen käsivarttansa ja sanoi:
— Poikani, jotain on tapahtunut? Eikö niin? Abdallah hypähti, niinkuin se joka yhtäkkiä havahtuu unta näkemästä.
— On, enoseni, sanoi hän alakuloisella äänellä.
— Vihollinen on täällä, huudahti nilkku; oletko nähnyt hänet? Kiitetty olkoon Jumala, ruuti saa siis puhua!
— Ei mikään vihollinen uhkaa meitä, vaara tulee toiselta taholta.
— Miten siis on laitasi, poikani? jatkoi vanhus levotonna; oletko kipeä? Oletko kuumeessa? Tiedäthän että olen lääkäri.
— Ei se ole sitä, vastasi Abdallah; ensi leväyspaikalla sanon kaikki.
— Sinä säikytät minua, sanoi Hafiz; jos ei vaara eikä kuume tee sinua levottomaksi, häiritseekö joku turmiollinen intohimo rauhaa sielussasi? Ole, poikani, varuillasi! Jumalan avulla kukistetaan uhkamieliset, Jumalan avulla voitetaan kuume; on vaan yksi vihollinen jota vastaan ollaan kokonansa turvattomat, ja se vihollinen on meidän oma sydämemme.
Kertomus Kandaharin sulttaanista.
Karavaanin seisahduttua Abdallah vei enonsa syrjään. Vanhus istui vaipalleen ja alkoi tupakoida, sanaakaan virkkamatta. Nuori päällikkö paneusi, kaapuunsa peittäyten, kentälle ja makasi kotvan aikaa liikkumattomana. Yhtäkkiä tarttui hän vanhusta käteen, suuteli sitä ja sanoi:
— Eno, minä rukoilen Jumalalta varjelusta; mitä Jumala tahtoo se tapahtuu, muuta väkevyyttä ja voimaa ei ole kuin Hänen. Ja hän kertoi nyt vapisevalla äänellä sen näyn, joka oli tehnyt häneen niin voimallisen vaikutuksen.
— Oi poikani, sanoi vanha paimen, huoaten. Kas siinä rangaistus kun et kuunnellut meidän neuvoamme. Onnellinen se joka vapaana kaikista muista haluista kuin halusta jatkaa isänsä nimeä, valitsee siveän ja kuuliaisen puolison omasta heimokunnastaan. Voi sitä taas joka antaa sielunsa tarttua muukalaisen naisen pauloihin. Saattaako mitään hyvää Egyptistä tulla? Aina Joosepin ajasta asti ovat kaikki naiset siellä olleet kevytmielisiä ja uskottomia, Zuleikalle mahdollisia tyttäriä.
— Eno, kuinka saatat puhua uskottomuudesta? Sehän oli kokonansa sattumuksen teko.
—- Älä luule niin, poikani; sattumusta ei olekaan noilla kavaloilla pyytäjänaisilla, jotka joka paikkaan laskevat verkkojansa.
— Siispä rakastaa hän minua! huudahti nuori mies, kavahtaen seisomaan; mutta sinä petyt, enoseni. Me olemme kahden päivän perästä Taifissa, kahden päivän perästä tämän jälkeen me olemme ikuisesti eronneet, ja minä tunnen että minä tulen häntä aina rakastamaan.
— Niin, sinä tulet häntä rakastamaan, mutta hän, hän unhottaa sinut ensimmäisen koristuksen tähden jonka hänen uusi herransa antaa hänelle. Sydämesi tulee olemaan hänellä ainoastaan leikkikaluna; kyllästyttyään siihen hän lyö sen pirstoiksi. Muista mitä koraani sanoo tuosta vajavaisesta ja oikullisesta olennosta joka kasvaa koristusten ja kauniiden vaatteiden seassa: naisen ymmärrys on hulluus, hänen uskontonsa on rakkaus. Hän on kuin kukkaset silmän ihastus ja aistien hekuma, mutta hän on myrkyllinen kukkanen; voi sitä joka tulee häntä likelle; haudan kääreliinat ovat kohta hänen pukunsa. Luota minun kokemukseeni, minä olen nähnyt useampia perheitä turmioon syöstyneinä naisten kuin sodan kautta; jota jalompi mies on, sitä enemmin hän on heidän pauloillensa alttiina.
Etkö ole kuullut juttua Kandaharin sulttaanista? Hän oli oikeauskoinen, vaikka eli tietämättömyyden ajalla;[30] hän oli viisas mies, vaikka oli kuningas. Hän oli koonnut kaikki aatelmat eli mietelauseet mitkä inhimillinen viisaus on keksinyt, jättääksensä lapsilleen arvoansa vastaavan perinnön. Indian tietoviisaat olivat hänelle kirjoittaneet kirjaston, joka oli hänen muassaan missä ikänä hän kulki; tarvittiin kymmenen kameelia sen kuljettamiseen. "Supistakaat kaikki tämä tieto yksinkertaisimpiin peri-aatteisinsa," sanoi kuningas. Se tehtiin, ja jäännöksestä tuli kameelin kuorma. Tämäkin oli kovin paljo. Muutamat ruhtinaan valitsemat vanhat brahmiinit supistivat vieläkin tätä pitkän kokemuksen supistettua läjää. Siitä tehtiin ensin kymmenen nidettä, sitten kuusi, ja lopuksi yksi ainoa. Tämä kirja nyt annettiin sulttaanille samettisessa ja kultaisessa kotelossa. Ruhtinas oli elänyt kauan ja elämällä oli harvoja salaisuuksia joita hän ei tiennyt. Hän otti kirjan ja alkoi pyyhkiä ylitse kaikkea minkä tavallinen ymmärrys heti ensi silmäykseltä keksii. Mikä vaara poikiani uhkaa? ajatteli hän. Ei se ole ahneus, joka on vanhain tauti, eikä kunnianhimo, joka on ruhtinaallinen hyve. Kaiken tuon pyhin pois. Mutta kun hän tuli erääsen lämpöisempään intohimoon, kummastutti muuan mietelmä häntä totuudellaan niin, että nakkasi kirjan tuleen ja testamenttasi lapsilleen tämän ainoan viisausohjeen, jota hän sanoi elämän aarteen avaimeksi:
Jokainen nainen on uskoton, ja olletikin se joka sinua rakastaa.
Tahdotko, poikani, olla mielevämpi kuin tämä pakana, valistuneempi kuin Salomo, viisaampi kuin profeeta? Ei, usko minua, naisen ihanuus on kuin miekan tuppi: kuolemata salaava kiiltelevä peite. Älä pyri tahallasi onnettomuuteesi. Muista Jumalata, säilytä sinuasi vanhoille ja totisille ystävillesi, ja, päästääkseni sydämeni purkaumaan, säästä ja sääli, poikani, äitiäsi ja vanhaa Hafiz'ia.
— Sinä olet oikeassa, sanoi Abdallah surullisesti, ja hän paneusi maata ja veti kauhtanan päällensä. Tämä oli ensi kerta kun hän ei uskonut enää mitä hänen enonsa hänelle sanoi. Ensi kerran oli nyt nelilehtinen apilakin unhotettuna.
Päällekarkaus.
Yö on väsymyksen lääke; se on murheen myrkky. Jussufin poika nousi ylös kipeämpänä kuin päivällä ennen. Paranemattoman hulluuden hurmaamana ei hän enää voinut hallita tahtoansa ja voimaansa; se oli kuumeen houraus, se oli epätoivon surun-alaisuus. Vasten hänen tahtoansa tuo hirmuinen palankiini veti häntä luoksensa; hän karkasi sinnepäin, mutta ennenkuin perille ennättikään, hän jo pyöräytti hevosensa takaisin, vielä paetessaankin ajeltuna noilla kahdella peljättävällä ja suloisella silmällä. Jos hän näki jonkun ratsastajan lähestyvän palankiinia, jos Mansurin poika puhutteli noita naisia, kannusti Abdallah hevostaan juurikuin vihollista kohti, seisahtui sitten yhtäkkiä, eikä uskaltanut eteen- eikä taapäin. Kaiken aamun väsytti hän tällä lailla juoksijataan; puhkaen, yleensä vaahdossa, Hamama hyppi pystöön jalustimien tähden, jotka hänen kylkiään repivät, hämmästyen kun ei enää ymmärtänytkään isäntäänsä, ja raivoten niinkuin hänkin.
Raajarikko katseli synkein silmin palankiinia; Leila istui sen nurkassa kyyristyneenä, kaapu silmillä; näkyvissä oli vaan Kafur, surullisena ja äänettömänä kuin likomärkä lintu. Levollisempana tältä taholta, Hafiz katsahti missä hänen sisarenpoikansa olisi ja kohta näki hänet kappaleen matkaa sivulla karavaanista, jossa hän ilman mitään tarkoitusta laukkuutti hevostaan edes takaisin aavikolla. Koko hänen käytöksensä osoitti mielen vikaa. Ukko kannusti hevostansa ja oli kohta hänen vierellään.
— Rohkeutta, poikani; hillitse sydämesi; me olemme ihmisiä sitä varten että kärsisimme, me olemme moslemeita että nöyryydellä kävisimme sallimuksen alaisiksi.
— Minä tupehdun, huusi nuorukainen, minä olen sortua tuon kiusan alle mikä minua kalvaa. Kernaammin kaikkea muuta kuin mitä nyt kärsin! Tulkoon vaara, tulkoon vihollinen, minä tahdon tapella, minä tahdon kuolla!
— Mielettömiä toivotuksia, pahoja sanoja, torui vanhus. Jumala on elämän ja kuoleman herra. Varo, entä jos hän kuulee sinua; rangaistakseen meitä Jumalan vaan tarvitsee antaa meille mitä mielettömyydessämme häneltä rukoilemme. Mutta mitä tämä on? lisäsi hän, heittäyten hevosen seljästä alas ja ruveten kenttää tarkastelemaan. Nämät ovat hevosenkavion jälkiä, mutta kameelin jälkiä en näe ensinkään. Aseilla varustettu joukko on tästä kulkenut. Jäljet ovat verekset, vihollinen ei ole kaukana. Näetkö nyt kuinka intohimo syöksee meitä turmioon. Sinä, päällikkömme, et ole nähnyt mitään; sinä juuri viet meitä kuolemaan.
Molemmat beduiinit katselivat ympärilleen niin pitkältä kuin silmä kantoi, näkemättä mitään muuta kuin erämaan. Seutu jonka kautta kuljettiin oli autio. Tie koukerteli mahdottoman suurten, punaisten kraniitti-möhkäleiden välitse, jotka olivat hiedikolla hujanhajan kuin kukistuneet rauniot. Maassa ammotti isoja halkeamia: kuivaneita joen-uria, syviä kuoppia, kaikkityyni avonaisia hautoja matkustajalle. Ei yhtään lintua näkynyt ilmassa, ei yhtään gasellia etäällä, ei edes mustaa pilkkua taivaanrannalla; teräksinen taivas, kuoleman hiljaisuus; täällä hätyytetyllä oli miekka ja Jumala ainoat joihin hänen kävi toivominen.
Vanhus riensi karavaanin etupäähän. Itsekukin astui paikalleen, hiljaa kuin yöllä kuljettaissa; ei muuta kuulunut kuin hiedan ruske kameelien jalkain alla. Tunnin ajan marssittua, tunnin joka monesti karavaanissa tuntui kovin pitkältä, tultiin kunnaan luoksi joka oli kierrettävä. Hafiz karkuutti edelle, lähti kunnaalle ajamaan, nousi ratsailta, tultuaan puoliväliin rinnettä, ja ryömi sitten nelikontassa kukkulalle. Hän katseli kauan ja tarkasti eteensä, tuli sitten yhtä varuisasti alas kuin oli mennytkin, nousi satulaan ja karkuutti Abdallahin luoksi, jonka rinnalle nyt jäi olemaan. Hänen kasvonsa olivat yhtä levolliset kuin hänen kunnaalle ratsastaissaan.
— Lakeudella tuolla takana on valkeita telttiä; ne eivät ole beduiineja, ne ovat arnauteja Djeddahista. Heitä on paljo ja he odottavat meitä; meidät on petetty. Mutta vähäpä siitä. Me myömme henkemme kalliimmasta kuin he tahtovatkaan maksaa. Eteenpäin, poikani! Tee velvollisuutesi.
Ja kutsuen luoksensa kuusi urhoollisinta, viritti raajarikko pyssynsä ja lähti jälleen kukkulalle.
Abdallahin juuri tullessa kolonnan etupäähän, nähtiin valkoista savua tupruavan eräästä kalliosta; kuultiin luodin vinkasevan ja yksi kameeli suistui kenttään. Ylen suuri hämmennys nousi heti karavaanissa; kameelit alkoivat tungeksia ja pakkauta toisiaan vasten, ajajat pakenivat jälkijoukkoon, ratsastajat riensivät etupäähän. Olis luullut näkevänsä metsän jota myrsky huiskutti. Kameelien vaikeroiva ääni, hevosten hirnunta sekausi ihmisten kiljunaan; oli ryske ja räiske kuin ukonpilven purkautessa. Tämän ensimmäisen häiriön kestäessä hyökkäsi pivollinen rosvoja, jotka punaisista jakuistaan, valkoisista housuistaan ja leveistä vöistään tunnettiin arnauteiksi, palankiinia kohti ja sitten ajoi sitä edellään suurella voittohuudolla. Turhaa oli Abdallahin ja hänen urhoollisten kumppaneinsa yritys ottaa sitä takaisin: kallioiden takana piilevät tiraljöörit ottivat heitä vastaan hyvästi tähdätyillä laukauksilla. Kolmasti karkasi nuori päällikkö näkymättömiä vihollisiaan kohti, kolmasti täytyi hänen palata kuula-tuiskulla saatettuna, ja sillä aikaa hänen miehiään kaatui yleensä hänen ympärillään.
Abdallah kuohui vihan vimmaa; hänen vierellään ja yhtä innoistuneena kuin hänkään ratsasti Omar, joka vimmoissaan raasti vaatteitaan, — Omar jonka intohimo oli saattanut unhottamaan tavallisen varovaisuutensa ja joka nyt vaan ajatteli ryövättyä kultaansa.
— Eteenpäin, veljeni, eteenpäin! huusi hän.
Kumpikin kokosi ratsastajansa tehdäkseen viimeisen yrityksen, kun kuultiin vilkas ampuminen kunnaalta päin. Arnautit olivat pitäneet tuumansa tietämättä mitään vanhasta Hafizista, joka nyt karkasi heitä kohti ja armahtamatta ampui heitä kuoliaaksi.
Sittenkun tie näin oli raivattu, riensivät molemmat veljekset sitä myöten, raajarikko etunenässä.
— Hiljaa, poikani, huusi hän Abdallahille, säästä hevostasi, meillä on hyvää aikaa.
— Missä Leila on, eno! He veivät hänet, hän on hukassa.
— Vanha narri, sanoi Omar, luuletko tuon rosvojoukon meitä odottavan?Kaksikymmentä duroa sille joka ampuu dromedaarin!
Yksi beduiineista kohautti kiväärin silmänsä viereen, tähtäsi ja laukasi, niin mahdollista kuin olikin että tappaisi nuot naiset. Kameeli tupertui, lapaan ammuttuna, kenttään, kaataen samalla kalliin kuormansa.
— Oikein, nuori mies, sanoi raajarikko, pilkallisesti katsellen beduiinia. Arnautit kiittävät sinua vielä kerta. Sinä päästät heidät siitä ainoasta mikä esti heidän kulkemaan. Nyt vasta on sulttaanitar hukassa.
Hafiz oli oikeassa. Rosvot keräysivät palankiinin ympärille, siitä vedettiin ulos mustaan kaapuun puettu nainen. Abdallah tunsi sen Leilaksi. Erään loistavasti puetun upseerin käskystä, muuan ratsastaja otti naisen satulaansa ja ratsasti hänen kanssaan täyttä laukkaa tiehensä.
Tämän nähtyänsä karkasi Jussufin poika kuin pilveä halkova kotka vihollistaan kohti.
— Koira, koiran poika, huusi hän upseerille, jos olet mies, niin näytä meille kasvosi. Sitäkö varten sinulla on hevonen että pääsisit noin hopusti pakenemaan?
Ja hän lähetti pistoolin laukauksen hänen jälkeensä.
— Odotapa, juutalaisen poika, sanoi arnauti-kapteini, pyöräyttäen hevosensa päin, miekkani janoo verta.
— Eteenpäin, eteenpäin, ruutin pojat! huusi vanha Hafiz. Eteenpäin lapseni! Ennen kuolema kuin häpeä! Eteenpäin! Ei luodit tapa. Mitä Jumala tahtoo se tapahtuu, ja mitä hän ei tahdo se ei tapahdu.
Abdallah ja arnauti hyökkäsivät toisiaan vastaan kaikella hevostensa nopeudella. Kapteini lensi kohti, sapeli toisessa ja pistooli toisessa kädessä. Abdallahilla oli vaan tikari kädessä; hän oli eteenpäin kallellaan ja melkein kokonansa hevosensa kaulan kätkössä. Vihollinen ampui, mutta ei osannut. Hevoset töytäsivät toisiaan vasten, jalustimet kävivät ristitysten, molemmat ratsastajat tarrasivat toisiaan vyötäisiin. Mutta Abdallahilla oli hurjistuneen ja leijonan voima; hän tarttui vihollistansa vyöhön, rutisti häntä kädellä hirmuisella ja syöksi tikarin aina varteen asti hänen kurkkuunsa. Veri pursusi kuin viini aukivihlaistusta säkistä; arnauti vavahteli muutamia kertoja ja niin kaatui seljälleen satulaan. Abdallah veti hänet luoksensa ja paiskasi hänet maahan, ikäänkuin kerrassa lyödäkseen hänet mäsäksi.
— Se ainakaan ei juo enää, sanoi Hafiz, hypäten ratsailta paljastamaan kuollutta.
Johtajan kuolema, beduiinien sapelit, jotka iskivät arnauteihin niinkuin mehiläiset joiden pesä on ryöstetty, kameelin-ajajain kiljuna, jotka nyt kivääri kädessä juoksivat tappotanterelle, ratkaisivat voiton; arnauti-lauma katosi savun ja pölyn taaksi; ainoastaan urhoollisimmat jäivät vielä vähäksi aikaa paikoilleen, muutamilla laukauksilla suojellakseen peräytymistä, jota ei tohdittu häiritä. Voitto oli kalliisti ostettu. Haavoitettuja oli useampia.
— Kuinka, veljeni! sanoi Omar, tulta säihkyvin silmin, mekö jäämme tänne siksi aikaa kun tuo rosvojoukko vie hempukkamme?
— Eteenpäin, ystäväni, huusi Abdallah, vielä yksi ponnistus, meidän täytyy pelastaa sulttaanitar.
— Hän on täällä, huusi äänet useammat. Abdallah käännähti tuota pikaa päin ja näki edessään Leilan, jota parastaikaa vedettiin tuosta kumoon vierähtäneestä palankiinista ulos, verisenä ja likaisena, kasvot kalpeina, hiukset hajallaan, ja tässä tilassa ihanampana kuin koskaan ennen.
— Pelasta minut, huusi hän, ojentaen kätensä häntä kohti, pelasta minut! Sinä olet ainoa toivoni.
— Kuka siis oli se jonka nuot hurtat veivät muassaan? kysyi Hafiz.
— Se oli Kafur, sanoi Leila; se mieletön oli ottanut minun manttelini ja käärinyt minut hänen kaapuunsa.
— Olipa komea kepponen! sanoi nauraen eräs beduiini; nuot koirat ovat luulleet apinaa naiseksi.
— Heti matkaan, ystäväni, sanoi Mansurin poika, katsellen Leilaa hehkuvin silmin. Lähtekäämme heti liikkeelle, voitto on meidän. Sitten kääntyen Leilan puoleen, sanoi hän:
— Älä itke tuota orjatyttöä; me kohta hankimme sinulle toisen sijaan. Kahdellasadalla durolla minä saan Djeddahissa juuri samanlaisen, ja jos hänet voin sinulle lahjoittaa, olen erinomaisen onnellinen.
— Lähtekäämme matkaan, kivoittivat kameelin-ajajatkin. Arnauteja on paljo ja he saattavat yöllä tulla meitä uudestaan hätyyttämään.
Hafiz katsahti Abdallahiin.
— Kuinka, sanoi säälivä nuori päällikkö, jätämmekö neekerityttö-paran noiden katalain käsiin?
— Mitä kirjoitettu on se on kirjoitettu, vastasi Omar, joka oli kyllästynyt tappelemaan. Olisiko viisaasti tehty, veljeni, että panisimme sinun ja näiden urhoollisten moslemien hengen alttiiksi, rientääksemme pakanaa pelastamaan, jonka sijaan ennen kahden päivän kuluttua saatamme saada toisen? Meidän täytyy välttämättömästi lähteä matkaan. Meitä odotetaan Taifissa. Aiotko luopua meistä juuri silloin kun paraiten sinua tarvitsemme?
— Abdallah, sanoi nuori nainen, luoden häneen kauniit silmänsä, älä luovu minusta!
Jussufin poika laski kätensä sydäntään vasten, jonka hän tunsi heltymistään heltyvän.
— Ei, ei, huudahti hän vihdoin, ei tulla sitä sanomaan, että beduiini on rikkonut sanansa. Jos minulle olis uskottu vaikka vaan kahvipakka, en olis minä jättänyt sitä noiden varkaiden käsiin; ja minäkö jättäisin heille Jumalan luoman olennon! Löytyykö täällä miehiä. Kuka tulee kanssani?
Kaikki olivat ääneti. Vihdoin viimein astui yksi beni-ameureista esille.
— Meissä on kuusi haavoitettua, ja sulttaanitar on pelastettu. Me olemme täyttäneet sitoumuksemme.
— Kuulethan, poikani, sanoi raajarikko ivallisella äänellä; me kaksi olemme täällä ainoat joilla on hulluin veri suonissamme. Lähtekäämme. Jumalan avulla saamme lapsen pelastetuksi.
— Hyvästi, veljeni, sanoi Abdallah, ojentaen kätensä Omarille; pidä muukalaista tarkoin silmällä; jos et kahden päivän perästä näe minua palanneena, niin sano sheriffille että tein velvollisuuteni. Sano myöskin äitilleni ettei hänen tule murehtia minua.
Ja katsomatta kertaakaan taaksensa lähti Jussufin poika erämaahan painumaan, Hafizin kanssa, joka päästi hänen kauhtanansa hakasista ja sen sijaan heitti kameelin-ajajan karkean kaapun hänen hartiolleen.
— Ei leijonan, vaan ketun nahkaa me nyt tarvitsemme, sanoi hän nauraen.
Omar seurasi heitä silmillään, ja nähdessään heidän katoavan etäälle ajatteli hän: Olisipa hyvä asia, jos eivät tulisikaan takaisin. Sheriffi antaa minulle paremman hinnan kuin tämän nuoren hullupään. Ei ole helppo soaista silmiä hulluilta, jotka eivät ota tuumitellakseen. Ei, toista ovat semmoiset jotka aprikoivat ja harkitsevat; heitä käy milloin tahansa ostaminen; heidän viisautensa antaa heidät meille aina puolesta hinnasta.
Ratsastaessaan enon kanssa kuuli Abdallah takanansa kameelin-ajajain kiljumisen ja liikkeelle lähtevän karavaanin jytäkän. Kaikesta mitä hän rakasti hän nyt luopui tuon tuntemattoman lapsen tähden. Useammin kuin kerran tahtoi hän silmätä taaksensa, mutta ei rohjennut kestää enon katsantoa, joka, pitäen häntä alinomaa silmällä, näytti näkevän hänen sielunsa pohjaan asti. Viimeisen rymyn kadottua tuolla etäällä, Abdallah vasten tahtoansa seisahtui. Harama kääntyi taapäin turpa koholla, ikäänkuin rientääkseen takaisin ystäväinsä luoksi. Hafiz laski kätensä nuorukaisen olalle ja sanoi: "Poikani, tiesi on edessäsi."
Sulttaanitar.
Tunnin ajan ratsastettua saatiin arnautien teltit näkyviin, joita tähän asti maan epätasaisuus oli estänyt näkemästä. Leirin ympärillä oli pensaikko, jossa hevoset kävivät irtaimina laitumella.
— Jääkäämme tähän, sanoi Hafiz, ratsastaen erään kallion juurelle, jonka huippua ilta-auringon viimeiset säteet vielä kultasivat; meillä on vielä kuusi tuntia aikaa.
Hevoset lieattua, raajarikko rupesi kuivia oksia keräämään ja teki niistä vähäisiä halkokimppuja, joihin pisti ruutipatrooneja ja pumpulitukkuja. Työnsä lopetettuaan otti hän satulapussista kappaleen kuivattua lihaa ja kourallisen daadeleita, söi näitä keveäksi atriakseen, sytytti sitten piippunsa ja istui huoleti tupakoitsemaan.
— Nyt, poikani, aion levähtää muutamia tuntia. Semmoista rakastuneet ihmiset tietysti eivät tarvitse, mutta eivätpä vanhukset olekaan rakastuneiden kaltaisia. Herätä minua, kun otava näkyy tuolla taivaanrannalla.
Vähän ajan perästä oli hän jo nukkunut, jota vastoin Abdallah, kädet kasvoin edessä, ajatteli naista, jonka hän oli pelastanut, mutta jota hän ei ollut enää näkevä.
Vanhus heräsi itsestään vähäistä ennen määrättyä aikaa. Katsellen nuorta matkakumppaniaan armahin silmin, sanoi hän:
— Sinä halusit vaaroja, poikani, saadaksesi houruisuutesi hälvennetyksi; no niin, Jumala on nyt kuullut rukouksesi. Rohkeutta! Kaksi ystävää, jotka yhtä pitävät, menevät tulen lävitse.
Tultuansa leiriä likelle, beduiinit hiipivät pensaiden ja kalliomöhkäleiden välitse yhä likemmä. Hevosten mahain alatse nelinkontan ryömimällä heidän kävi mahdolliseksi saada visseys siitä ettei leirissä luultu tarvitsevansa mitään peljätä. Ainoastaan eräälle etäiselle paikalle oli vahtia asetettu; kaikki olivat uneen vaipuneet ja tulet olivat sammutetut; yhdessä teltissä vaan paloi kynttilä. Molemmat ystävät lähenivät sitä hiljaa ja paneusivat vatsalleen hiedikolle. Koska olivat pilkkopimeässä, he taisivat nähdä kenenkään heitä näkemättä.
— Kuunnellaanpa! sanoi nilkku; ehkäpä saamme tietää missä lapsi on.
Kolme miestä, arnauti-upseerien laatuun puettua, istui matoilla pöydän[31] ympärillä, jolle kahvia oli asetettuna, pitkillä piipuilla tupakoiden. Keskellä asetinta seisova lamppu levitti himeätä valoa heidän kasvoilleen. Kaikki kolme puhuivat hyvin vilkkaasti.
— Lemmon pahasti kävi! huudahti yksi upseereista; mitä olis kapteini sanonut jos joku olis hänelle ennustanut että hän oli antava kameelin-ajajan surmata hänet?
— Hassan veikkoseni, vastasi nuorin seurassa, yhden surma toisen leipä. Kun ei nyt kapteinia enää olekaan, päällikkyys tulee meille.
— Aivan oikein, Mohamed, vastasi Hassan, mutta kuka meistä saapi sen?
— Minä myön oikeuteni, sanoi nyt se joka ei vielä ollut puhunut ja kääntyi selin Abdallahiin. Sanotaan että nainen jonka kaappasimme on Egyptin pashan sukulainen. Antakaa minulle sulttaanitar niin menen kotiini Epiroon ja rupean rauhaan vanhoilla päivilläni. Harmaaparta, minun kaltaiseni, ei juuri paljon huoli naisista, mutta sheriffi taitaa ajatella aivan toisin. Hänen mielestään vanki on vähintäänkin viidensadan duron arvoinen.
— Hyväksytään, sanoi Hassan. Kara-Chitan,[32] minä luovutan sinulle osani.
— Sitäpä taas minä en tee, jatkoi Mohamed; minä olen viidenkolmatta vanha enkä myö naisia. Naiminen sulttaanittaren kanssa on minusta mieleen. Minulla ei olis ensinkään mitään sitä vastaan että tulisin pashan orpanaksi. Niin siis, minun osani päällikkyydessä siitä että saan prinsessan! Minulla on vielä hyvää aikaa tulla kapteiniksi.
— Asia sujua siis kaikkein eduksi, puuttui harmaaparta puheesen; yksi saa sapelin, toinen naisen, kolmas rahat.
— Menköön, sanoi Hassan. Minä tarjoan kaksituhatta duroa.
— Ja kuinka paljon Mohamed antaa minulle.
— Mohamed, sanoi nuori mies nauraen, lupaa kaikki mitä tahdot. Kun kukkarossa ei ole mitään muuta kuin toivo, hinnasta ei niin suurta lukua pidetä.
— Sinulla on musta tamma; minä otan sen.
— Vanha juutalainen! karjasi Mohamed; varo koskemasta minun hevoseeni, muuten lyön kallosi palasiksi.
— Siispä et saa sulttaanitartakaan, jatkoi harmaaparta.
— Ja kukapa minut voisi estää?
— Ompahan yksi joka ei ensinkään pelkää sinua, sanoi Kara-Chitan.
Näin sanottuaan meni teltin perälle, osotti vaatetta, joka jakoi sen kahteen osaan ja sanoi:
— Nainen on tuolla; tule ja ota se.
Mohamed paljasti tikarinsa; Hassan hyppäsi kilpailijain väliin, jotka purkivat uhkauksia ja herjauksia toisilleen, saamatta heitä asettumaan.
— He ovat meidän, kuiski nilkku Abdallahin korvaan. Minä menen houkuttelemaan heitä pois teltistä: ota sinä sillä aikaa lapsi, lähde menemään hänen ja hevosten kanssa ja odota minua päivään asti Punaisten kallioiden luona.
Hafiz konttasi vähän matkaa pitkin maata, kunnes tuli edimmäisten telttien luoksi, jolloin hän otti risukimppunsa esille ja varuisasti pisti ne sinne tänne telttivaatteen alle, jonka tehtyään hän sytytti tulikivi-langan, joka oli joka tukkuun kimitettynä.
Hassan oli viimein hyvillä sanoilla ja lupauksilla saanut nuot molemmat kumppanit leppymään; Kara-Chitan pisti tyytyväisen näköisenä vyöhönsä komean sapelin, jota Mohamed katseli halukkailla silmillä.
— Koska nyt olen maksanut sulttaanittaren, niin anna hänet minulle, sanoi nuori upseeri.
— Se on oikein, sanoi harmaaparta. Hän huusi vankia sisään. Poimutelma nostettiin ylös, ja hunnussa oleva, egyptiläiseen kaapuun puettu nainen astui sisään. Nuori arnauti läheni häntä ja sanoi äänellä, jota koetti tehdä niin suloiseksi kuin mahdollista:
— Ihana muukalainen, sodalla on oikeutensa; sinä et olekaan enää sheriffin, vaan minun. Minä olen maksanut sinut kullallani; minä olisin, jos olis tarvittu, maksanut sinut verelläni.
— Se on liika hinta, sanoi ilkamoinen ääni, joka pani Abdallahin ailahtamaan.
— Kauneudella ei olekaan hintaa, lisäsi Mohamed. Mitkäpä tavarat vastaisivat sinun hempeäsi?
— Kahdessa kukkarossa olis kyllin, vastasi hunnussa oleva.
— Ihana tuntematon, vastasi Mohamed, niinpä ei sheriffi ajattele. Tiedän vissiin että oikeauskoisten ruhtinas antaisi puolet rikkauksistaan ollakseen minun sijassani ja ihanaa Egyptin naista näin lähellä.
— Jos karavaani viipymättä jatkaa kulkuaan, vastasi tuntematon, ihanaEgyptin nainen huomenna on Taifissa.
— Kuka siis olet? kysyi Mohamed.
Vastauksen sijasta antoi tuntematon hunnun pudota ja näytti Kafurin mustat kasvot ja kiiltävät valkeat hampaat. Neekeri-tyttö oli niin kummallisen ja naurattavan näköinen, että harmaaparta arnauti ei jaksanut olla suureen nauruun purskahtamatta, josta hänen nuori asekumppaninsa vielä enemmin kiukustui.
— Voi sitä joka on ottanut luvakseen tehdä minusta pilkkaa! karjasi Mohamed, iskien hirvittävän silmäyksen Kara-Chitaniin; ennen tahi myöhemmin on hän sen maksava minulle; mutta sinä, pakana-koira, saat hetikohta palkkasi. Ja kokonansa vihan vimmoissa viritti hän pistoolin ja laukasi lasta kohti.
Neekerityttö horjahti ja kiljasi kivusta ja peljästyksestä. Samassa paukahti laukaus. Mohamed hoippui ja kaatui. Abdallah oli teltissä pistooli kädessä.
— Aseisin! kiljuivat upseerit ja kävivät vöihinsä käsin.
Samassa potkasi Kafur pöydän ja lampun kumoon. Abdallah tunsi vähäisen käden tarttuvan hänen käteensä ja vetävän häntä muassaan teltin perälle. Rientää naisten huoneesen, nostaa siekale teltin vaatetta ylös oli helppo asia Kafurille, joka näytti näkevän pimeässäkin. Ulos päästyään otti Abdallah lapsen syliinsä ja riensi kiireimmän kautta pois erämaalle.
Upseerien huuto oli saattanut koko rosvojoukon liikkeelle; mutta telttiin hyömättyään he eivät nähneet siellä ketään.
— Ratsaille! komensi Hassan; ei kuolleena eikä elävänä se hurtta ole meistä pääsevä.
Yhtäkkiä putosi palava risukimppu pensaikkoon. Peljästyneet hevoset karkasivat lakeudelle; samassa kuului huuto: Valkea on irti! Leiri oli neljästä kohti ilmitulessa, jolla aikaa etäältä vartijoita ammuttiin.
— Eteenpäin, pojat! huusi kapteini, tämä on oikein järjestetty ryntäys; vihollinen on tuolla, eteenpäin!
Raajarikko makasi korva maata vasten; kuultuansa tultavan sinnepäin missä hän oli, mumisi hän: "Jumala on suuri, Abdallah on pelastunut," jonka perästä hän heittäysi tiheään pensaikkoon. Täällä oli hän piilossa kunnes arnautit olivat menneet hänen sivuitsensa, hyppäsi sitten erään eksyneen hevosen selkään ja painui erämaalle huolimatta luodeista joita hänen jälkeensä lähetettiin.
Hopealehti.
Abdallah riensi takkansa kanssa kallion luoksi, jonne hän oli hevosensa liekaan pannut. Hän otti lapsen istumaan eteensä ja laski Hamaman, joka, toinen hevonen jäljessään, enemmin lensi kuin laukkasi, mieltänsä myöten menemään. Tunti kului ennenkuin Jussufin poika tohti kuunnella mitä takaa kuuluisi; levollisempana jota edemmä eteni, heikensi hän vihdoin vauhtia, kokien samalla tähden-valoisessa yössä tutkia missä hän oli, etsiäkseen yhdyntäpaikkaa, jonka eno oli määrännyt.
Tämän lentävän ratsastuksen aikana oli Kafur ollut hiljaa ja liikkumatta, ainoastaan likistäynyt lähemmä Abdallahta. Ymmärtäessään ettei enää vaaraa ollut, sanoi hän matalalla äänellä pelastajalleen:
— Sinäkö myös olit siis vankina?
— En ollut, Jumalan kiitos, vastasi Abdallah.
— Minkätähden lähdit siis juuri vihollistesi keskelle?
— Minkätähdenkö? sanoi Jussufin poika, hymysuin; tietysti sinua pelastamaan.
Vastaus hämmästytti Kafuria. Hän mietti vähän aikaa; sitten kysyi hän:
— Minkätähden tahdoit minut pelastaa?
— Sentähden että olit uskottu minun hoitooni.
— Pidä minua aina luonasi, Abdallah; ei kukaan suojele minua niin hyvästi kuin sinä.
— Minä en ole herrasi, vastasi nuori päällikkö, sinä olet Leilan oma.
Kafur huokasi eikä virkkanut enää mitään. Punaisten kallioiden luoksi tultuansa otti Abdallah lasta vyötäisistä, nostaakseen häntä maahan. Neekerityttö päästi kiljauksen, jonka hän kuitenkin heti estytti. "Ei se ole mitään," sanoi hän; "minulla on haava," ja ojensi Abdallahille verta vuotavan käsivartensa. Luoti oli hiipaissut olkaa ja reväissyt lihaa. Abdallah tutki haavan, pesi ja sitoi sen. Kafur katseli häntä hämmästyksellä.
— Minkätähden hoidat minua kun en kumminkaan ole sinun omasi? kysyi hän.
— Vaiti, pakana, sinä et tiedä sanoja totuuden kirjassa: "Palvele Jumalata eikä ketään paitse häntä. Ole hyvä isällesi ja äitillesi, omaisillesi, isättömille ja äitittömille, köyhille, lähimmäiselle joka on sinun omaa vertasi ja lähimmäiselle, joka on muukalainen sinulle, matkakumppanillesi, matkustavalle, orjalle jota kätesi omistaa; Jumala ei rakasta ylpeyttä eikä turhamielisyyttä eikä ahneutta."
— Se, mitä sanot, on kaunista, sanoi Kafur, se on suuri Jumala, joka sen on sanonut.
— Ole vaiti ja nuku, keskeytti hänen nuori päällikkö, meillä on huomenna pitkä matka edessämme, ja sinä tarvitset levähtää.
Vielä puhuissansa otti Abdallah lapsen polvilleen, kääri hänet mekkoonsa ja antoi hänen nojata päänsä hänen oikealle käsivarrelleen. Kafur nukkui kohta, mutta hänen unensa oli levoton ja hän puhui unissaan. Abdallah tunsi hänen sydämensä ankarasti tykyttävän. Vähitellen tyttö levostui ja viimein hänen hengityksensä tuskin kuuluikaan. Soturi tuuditti hiljaa tätä lasta, jonka sotaonni oli hänelle päiväkauden ajaksi antanut; katsellessaan tätä surkeata olentoa, ajatteli hän häntä, joka oli kärsinyt niin paljon hänen tähtensä, — äitiänsä ja ainoastaan häntä.
Näin istui hän kunnes yö oli melkein kulunut, outoa rauhallisuutta nauttien. Yltympärinsä vallitsi sikeä hiljaisuus: maassa ei löyhäystäkään, ei risahustakaan, taivaalla ei muuta liikuntoa kuin tuo loistava sotalauma, joka niin monina vuosisatoina on totellut iankaikkisen hallitsijan käskyä.
Tämä täydellinen rauhallisuus virkisti Abdallahin mieltä; se sai hänet unhottaneeksi sekä eilispäivän vaarat että huomispäivän huolet.
Päivän koitto oli tuskin vielä nähtävänä himmeästä juomusta taivaanrannalla, kun jo kuultiin shakaalin etäällä ulvovan. Äänen kolmasti kuultuaan Abdallah alkoi kertoa sitä. Hänelle vastattiin, ja heti sen jälkeen seisahtui puhkava hevonen kallion eteen: Hafiz oli pelastunut.
— Me olemme tehneet kuin kunnon miehet, poikaseni, sanoi hän nauraen; voitto on meidän; minä olen savulla karkoittanut heidät kuin rotat. Mutta heti ratsaille! Me emme saa odotuttaa meitämme Taifissa.
Purppurainen loisto valaisi itäistä taivaanrantaa; Abdallah levitti rukousmaton ja molemmat beduiinit kiittivät, kasvot Mekkaan päin käännetyt, kaikkivaltiasta, joka oli pelastanut heidät vaarasta.
— Abdallah, sanoi Kafur, heittäyten polvilleen pelastajansa eteen, sinä olet minun Jumalani, sinua kumarran ja palvelen.
— Vaiti, onneton, huusi Jussufin poika. Jumalata ei ole paitse Jumala, — se iankaikkinen, ainoa, verraton, häntä ainoata sinun tulee kunnioittaa ja palvella.
— Sinun Jumalasi olkoon siis minunkin Jumalani, sanoi Kafur; en tahdo enää tietää jumalasta joka jättää minut yksinäni.
— Sinun jumalasi, sanoi Abdallah, on sokea, kuuro ja mykkä; tottapa se lienee joku puupölikkä, joka lahoo siellä kaukana Magreb'issa.
— Ei, keskeytti hänet lapsi, minulla on Jumalani muassani ja se jätti minut yksinäni. Kas tässä, sanoi hän, kiskaisten sulkatupsun tukastaan; ota se ja paiskaa mokoma palasiksi, minä kiroon sitä.
— Onko tämä höyhenvihko sinun jumalasi, kysyi vanhus nauraen.
— On, vastasi lapsi, se on se jumala, jonka äitini antoi minulle myötyänsä minut. Katsokaapa kuinka kaunis se on!
Ja hän kiskoi höyhenet erilleen, jotka kiroten nakkasi maahan ja tallasi jalkainsa alle, ja otti niiden seasta vähäisen hopealevyn, jonka ojensi Jussufin pojalle.
— Eno! kiljasi tämä kokonansa ihastuksissaan. Katsopa mitä Magreb lähettää meille. Jumala lähettää meille nelilehtisen apilan hopealehden. Eno, sinä olet pelastanut minut. Jumalalle olkoon kiitos ja kunnia!
Ja molemmat ystävät syleilivät, ilonsa innoissa, lasta, joka, ymmärtämättä syytä heidän hyväilemisiinsä, katseli heitä itkusilmin, sekä hämmästyksissään että iloissaan tuntemasta hänensä rakastetuksi.
Salaisuus.
Oli jo ilta kun molemmat ystävät saivat näkyviinsä karavaanin, joka luikerteli kuin suunnaton käärme ilmanrannalla. Viimeiset auringon säteet kultasivat Taifin valkoisia huoneita, jotka kiilsivät puutarhain seasta kuin eglantiiniruusut vihriässä pensaikossa. Hiedan ylivalta oli loppunut, vaara voitettu ja matka kuljettu. Taifin näkyessä valtasi haikea mielikarvaus Abdallahin. Levotonna, kokonansa surun valloissa, hän vaan ajatteli yhtä asiata, sitä että Leila oli häneltä menneenä. Beduiinit tervehtivät kauas kaikuvilla ilohuudoilla tovereitansa. Omar kävi erinomaisella herttaisuudella syliksi veljeensä, mutta Abdallah pysyi välinpitämättömänä kaikille noille ystävyyden osoituksille. Ainoastaan Kafurista näytti häntä huolettavan. Tyttö-raukka oli heittäynyt pelastajansa syliin; ei mikään voinut häntä siitä eroittaa. Tehdäkseen lopun tästä näytelmästä täytyi Abdallahin kovalla äänellä käskeä häntä menemään emäntänsä luoksi. Tyttö meni, katkerasti itkien. Jussufin poika katsoi kauan hänen jälkeensä; hän oli katkaissut viimeisen siteen mikä häntä yhdisti Leilan kanssa.
Kafur läheni palankiinia kun Omar huudahti hänelle, kohottaen hänen nähtäväkseen kahta esinettä joita hän piti kädessään.
— Tule tänne, saatanan tytär, sanoi hän puoleksi pilkallisella, puoleksi uhkaavalla äänellä. Tiedätkö mikä on eroitus tämän kepin ja tämän viisikertaisen helminauhan välillä?
—- Sama eroitus kuin sinun ja veljesi välillä, vastasi neekerityttö. Toinen on kaunis ja komea kuin taivaankaari, toisesta ei ole muuksi kuin perikadon liekille poltto-aineeksi.
— Sinä olet sutkasanainen kuin isäsi, vastasi Omar maltillisesti; siispä sinun ei ole vaikea valita. Tahdotko helminauhan?
— Tietystipä tahdon, vastasi lapsi kiiluvin silmin; mitä pitää minun tehdä?
— Jotain hyvin helppoa. Tunnin perästä tämän jälkeen sinä olet haaremissa; siellä halutaan nähdä sinua; ei mikään ole sinulle helpompaa kuin pyrkiä ja mennä Sheriffin puolison, sulttaanitar Fatiman luoksi. Kerro hänelle sana sanalta mitä nyt sanon sinulle, niin kaularihma on sinun omasi.
— Anna tänne, sanoi Kafur ojentaen kättänsä, kuuntelen mitä sanot.
— Tultuasi sulttaanittaren eteen ja saatuasi apinanaamallas ja kissamaisilla irveilläsi hänet nauramaan, sano hänelle ihan hiljaa: "Valtijatar, sana eräältä ystävältä." Hän on kuuleva sinua, ja sinä lausut hänelle silloin seuraavat sanat:
"Toukokuu, uusi kuukausi lähestyy. Jos et tahdo häntä häiritsemään öidesi lepoa, niin pidätä aurinkoa kaksoisten merkissä. Rukoile, vannota, komenna. Ota vaalilauseeksi: 'Rakkaus on kuin hulluus, kaikki sille anteeksi annetaan'."
— Sano viimeinen lause vielä kerran, sanoi Kafur. — Hyvä, nyt muistan sen: "Rakkaus on kuin hulluus, kaikki sille anteeksi annetaan." Sulttaanitar on saapa kuulla sanasi. Vielä sananen: Eihän nuot sanat veljeäsi mitenkään vahingoittane?
— Ei vähintäkään, vastasi Mansurin poika, kokien salata hymyilemistään. Tämä asia ei koske Abdallahiin vähintäkään; hänellä ei ole mitään vaaraa, ja jos olisikin, niin nuot sanat hänet pelastaisivatkin. Jää hyvästi! Älä puhu kellekään mitä nyt olen sanonut sinulle. Jos olet minulle kuuliainen, saat luottaa anteliaisuuteeni.
— Daadeli on kypsi, lisäsi hän itsekseen, kuka sen saapi? Niin olen siis vihdoin päässyt tuosta kauniista Abdallahista; nyt on sulttaanittaren luulevaisuutta yllytettävä ja sheriffin kiusoja lisättävä. Leikki on vaarallinen, mutta, maksakoon mitä maksaa, Leila on saatava haaremista pois, ja kun hän kerta on saatu sen porteista ulos, hän on minun.
Kafur, palattuansa valtijattarensa luoksi, hämmästyi nähdessään hänet kalpeana ja kuihtuneena, kuume silmissä.
— Kuinka on laitasi? sanoi lapsi; sinä itket onnesi juuri alkaessa. Sinä saat neljä nais-orjaa palvelijaksesi; sinulle annetaan silkki- ja sametti-leninkejä, kashmirivöitä, kullalla ja helmillä kirjailtuja tohveleita; sinä saat kantaa emalli-kaulanauhoja, timanttisia korvahelukoita ja rannerenkaita rubiineista ja safiireista. Mitä saattaa nainen enempää haluta? Lähtiessämme Egyptistä sinä tunsit itses onnelliseksi saamasta tulla tänne. Mistä se tulee että nyt näin olet muuttunut?
— Sinä et voi ymmärtää minua, sanoi Leila heikolla äänellä; sinä olet vaan lapsi vielä.
— Minä en ole enää lapsi, valttijattareni, vastasi neekerityttö; minä olen kohta kaksitoista vuotias; minuun saatat luottaa.
— Oi, Kafur-rukka, huoahti egyptiläis-nainen, jos et tahdo antaa sydäntäs kellekään, niin pidä silmäs visusti ummessa. Minkätähden piti minun tulla näkemään tuon kauniin nuorukaisen! Ellei häntä olis ollut, minä olisin ilolla astunut haaremin muurien sisälle. Nyt sitä vastoin minä tulen siellä olemaan kuollut elävien keskellä.
— Siis rakastat Abdallahta? kysyi lapsi, jonka mieltä tämä salaisuus syvästi liikutti.
— Josko rakastan häntä! Luuletko saatettavan nähdä häntä häneen rakastumatta? Onko paratiisissakaan ihanampia kasvoja kuin hänen ovat? Hänen silmänsä on niin leppoisa, hänen äänensä niin suloinen, hänen paljas nimensä on hyvä hajahus. Josko rakastan häntä! Vaivoissani sydämeni elää hänessä yksistänsä, nukkuissani se valvoo ja hiutuu rakkaudesta. Oi, jos olisin teltissä syntynyt ja tuo beduiini olisi veljeni! Minä menisin hänen luoksensa, minä heittäytyisin hänen syliinsä ja hän ei ylenkatsoisi minua.
— Mene hänen kanssansa. Minä menen ja sanon hänelle että hän ottais sinut kanssansa.
— Mitä ajattelet? Minä olen orja, minulla on valtija. Ja ilmankin luuletko Abdallahin rikkovan sanaansa? Juuri hän on sitoutunut viemään minut sheriffille; tahdotko että hän rikkois lupauksensa?
— Sano siis Sheriffille, että hän antaa sinut Abdallahille puolisoksi.
— Et tiedä mitä sanot, mieletön tyttö. Mokoma pyyntö olis kuolemantuomio meille kaikille.
Kafur istui miettimään ja kertoi hiljaa itsekseen Omarin hänen vietäväkseen antamaa sanomaa. Sitten katsahti hän yhtäkkiä Leilaan ja sanoi:
— Valtijatar, jos sinusta tulee Abdallahin vaimo ja hän vie sinut muassaan telttiinsä, otatko minua luoksesi?
— Iäksi päiväksi, lapseni. Sinä et tule koskaan eroamaan minusta.
— Kaikenko ikäni saan siis olla sinun ja Abdallahin orja?
— Niin, mutta mitäpä tuota kysytkään?
— Vanno että otat minut luoksesi, jatkoi Kafur juhlallisella äänellä, ja anna minun pitää huoli muusta. Älä kysele, älä pudistele noin epäilevästi päätäsi. Sinäkö tohtisit vannoa. Aiotko ajaa minut pois vai myödäkö minut?
— En, en millään muotoa. Jos Jumalan tahdo on että minä tulen hänen puolisokseen jota minä rakastan kuin omaa sieluani, niin sinä tulet aina olemaan meillä. Minä vannon sen Jumalan, lempeän, laupiaan, maailmoiden vallitsijan nimessä…
— Valtijatar, minä olen vaan tietämätön pakana; vanno se vaan AbdallahJumalan kautta.
Juuri näitä puhuessaan nämät kaksi ystävää astuivat haaremiin, jossa lukuisa naislauma otti heitä vastaan. Kafur hyppäsi, alinomaa nauraen, palankiinista alas ja juoksi muutamaan isoon, komeasti valaistuun saliin, jossa pöydät oli täynnä hopeamaljoja ja kukkia. Leila valitti väsymystä ja syrjäysi huoneesensa, saadakseen siellä laskea kyynelensä valloillensa. Tehoton lääke taudille joka ei tahdo parata! "Joka hurmaa hänensä viinillä," sanoo Shirazin viisas, "herää keskellä yötä; mutta joka hurmaa hänen rakkaudella ei herää ennen kuin ylösnousemisen aamuna."