The Project Gutenberg eBook ofAbdallah eli nelilehtinen apila: Arabialainen kertomusThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Abdallah eli nelilehtinen apila: Arabialainen kertomusAuthor: Édouard LaboulayeTranslator: Robert MellinRelease date: August 2, 2006 [eBook #18966]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ABDALLAH ELI NELILEHTINEN APILA: ARABIALAINEN KERTOMUS ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Abdallah eli nelilehtinen apila: Arabialainen kertomusAuthor: Édouard LaboulayeTranslator: Robert MellinRelease date: August 2, 2006 [eBook #18966]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Abdallah eli nelilehtinen apila: Arabialainen kertomus
Author: Édouard LaboulayeTranslator: Robert Mellin
Author: Édouard Laboulaye
Translator: Robert Mellin
Release date: August 2, 2006 [eBook #18966]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ABDALLAH ELI NELILEHTINEN APILA: ARABIALAINEN KERTOMUS ***
Produced by Tapio Riikonen
Arabialainen kertomus
Jutellut
Suomentanut R. Mellin. [Ranskalainen alkuperäisteos: "Abdallah ou le trèfle à quatre feuilles, conte arabe"].
G. W. Edlund, Helsinki, 1880.
Alkulause LUKU 1. Perheen ilo 2. Horoskopo 3. Kasvatus 4. Kiitollisuuden osoitus 5. Uusi Salomo 6. Palkittu hyve 7. Barsim 8. Juutalainen 9. Zobeyden kaivo 10. Vaskilehti 11. Iremin puutarhat 12. Molemmat veljekset 13. Karavaani 14. Kafur 15. Kertomus Kandaharin sulttaanista 16. Päällekarkaus 17. Sulttaanitar 18. Hopealehti 19. Salaisuus 20. Ketun kärsiväisyys 21. Huutokauppa 22. Kotiintulo 23. Kara-Chitan 24. Vieraanvaraisuus 25. Kultalehti 26. Paluu 27. Leila 28. Kosto 29. Timantti-lehti 30. Omarin onni 31. Kaksi ystävää 32. Loppu 33. Jälkilause
Jumalan, sen lempeän ja laupiaan nimessä, joka on antanut meille ruovonkorren kirjoittaaksemme ja joka päivä opettaa ihmiselle mitä tämä ei tiedä.[1] Tämä kirja ei ole romaani Abu-Zeydistä eikä Ez-Zahirin elämänvaiheista, eikä ole se yksikään niistä kauniista saduista, joita juhlapäivinä luetaan ja lauletaan Kairon kahviloissa. Tämä on se mutkaton kertomus, jonka kameelin-ajaja Ben-Ahmed jutteli meille erämaassa muuanna iltana, ollessamme leiriin asettuneina, Siunauksen lähteen vaiheilla. Yö edistyi, tähdet sammuivat taivaalla, kaikki uinaili: tuuli, maa, ihmiset; Jumala yksinään silmäili luontoa. Meille päivän helteestä ja vaivoista väsyneille tämä kertomus oli kuin kristalli kirkas puro, joka levittää pirteyttä ja eloa ympärilleen. Jospa se samalla tavoin virkistäisi muitakin maapiirin vaeltajia ja heihinkin vuodattaisi rauhaa, unelmia ja unhotusta!
Perheen ilo.
Rikkaassa Djeddahissa, Punaisen meren rannalla, asui nykyjään egyptiläinen kauppias nimeltä Hadji-Mansur. Hän oli, niin sanottiin, ollut orjana voimallisella Ali-Bey'llä, joka sotain aikana Egyptissä oli peräkkäin, ja välistä yhtä aikaa, käynyt avulliseksi ranskalaisille ja turkkilaisille, mamelukkeille ja Mehemed-Alille. Sodan aikana oli hän varustanut molempia puolia ruokavaroilla, sota-aseilla ja kameeleilla, ja yhtäkaikki kuultiin hänen alinomaa taistelun jälkeen valittavan, että hän voittajan hyväksi oli kuluttanut varojansa. Se oikeus on kuitenkin hänelle tehtävä, ettei kukaan silloin osoittanut suurempaa intoa, niinkuin ei myös kukaan saanut paremmalla hinnalla ostaa voitetuilta otettua saalista. Tällä kunniallisella ammatilla oli kohtelias Mansur koonnut suuren rikkauden, joskin ei aivan vastuksitta. Ilkeät kadehtijat olivat syyttäneet häntä vakoilijaksi, ja uskovimmaiset olivat antaneet hosua häntä petturina, ja mikä vielä enempi oli, hän oli kahdesti ollut joutua hirsipuuhun, josta hänet pelasti ainoastaan erään pashan ihmisrakkaus, joka yhteen miljoonaan piasteriin oli taipunut tunnustamaan noin selvän ja silminnähtävän viattomuuden. Mansurilla oli kovin suuri sielu peljästyäkseen mokomista valtiollisista tuulenpuuskista, ja jos hän rauhanteon jälkeen oli peräytynyt jälleen Djeddahin, niin se oli vaan sentähden, että säännöllinen kauppa nyt oli ainoa onneen viepä tie.
Tämä Mansurin uusi toimintoliike oli merkillinen yhtä suuresta viisaudesta ja menestyksestä kuin edellinenkin; yleisenä hokuna oli että hänen huoneidensa lattiat olivat kullalla ja timanteilla tilkoitetut. Tämä egyptiläinen ei ollut juuri mielehinen; hän oli muukalainen Arabiassa, ja hän katsottiin velkojaksi mitä jäykimmäksi; mutta Djeddahissa ei rohjetakaan julkisesti halveksia miestä joka mittaa rahaa kapottain. Tuskin ennätti Mansur näyttäytä basaarissa, ennenkuin joka haaralta syöksähdettiin hänen jalustintansa pitämään ja hänen kättänsä suutelemaan. Kauppias otti nämät kunnioitukset vastaan miehen semmoisen vaatimattomuudella joka tietää rikkauden etuoikeudet; kolmenkymmenen vuoden ahneus ja viekkaus oli laskenut kaikki kunnialliset ihmiset hänen jalkainsa juurelle.
Yksi ainoa asia puuttui tältä onnen lemmikiltä ja häiritsi hänen iloansa: hänellä ei ollut lapsia. Kulkiessaan jonkun köyhän ammattiveljen konttoorin sivu ja nähdessään isän ympärillä nuoria poikia, perheen toivon ja ylpeyden, hän huokasi kaipuusta ja kateudesta. Tavaramakasiinaansa tultuaan, hän heti väistyi sen piiloisimpaan paikkaan, unhotti piippunsa ja rupesi, sen sijaan että olis rukousnauhaansa käyttänyt ja koraanista[2] värsyjä lukenut, verkalleen pyyhiskelemään yhä vaalenevaa partaansa. Sydämensä sisimmässä pohjassa, ajatteli hän kuinka vanhuus läheni ja kuinka hän ei tulis jättämään yhtään lihastaan ja verestään jälkeensä joka ottais kauppa-asiat toimeksensa. Hänen ainoa perillisensä, pasha, kenties kyllästyisi odotukseen, ja kukapa silloin estäis häntä musertamasta lapsetonta muukalaista ja panemasta hänen näin kalliisti ansaituita aarteitaan takavarikkoon.
Nämät ajatukset ja penkomiset myrkyttivät egyptiläisen elämän. Kuinka suuri hänen ilonsa siis oli, kun eräänä päivänä muuan hänen vaimoistaan, syntyjään abyssinialainen, ilmoitti hänelle, että hänestä kohta oli tuleva isä! Tämän kuultuansa tuo kunnon mies oli sulasta ilosta mielensä menettää. Ruveten nyt, kun hänellä oli lapsi jolle sai koota, kahta ahneemmaksi ja itarammaksi kuin ennen, sulkeusi hän lukkoin taa kultaansa lukemaan ja punnitsemaan; hän kiersi kalliit vaatepakkansa auki, kaivoi ylös timanttinsa, helmensä, rubiininsa. Mansur puhutteli näitä hengettömiä kappaleita juuri kuin ne hänet kuulisivat ja ymmärtäisivät, sanoi niille että ne tulisivat saamaan uuden isännän, joka vuoroltaan heitä hoitais ja rakastaisi. Jos hän meni kaupungille, piti hänelle välttämättömästi puhua hänen pojastaan, sillä sen oli Jumala velvollinen uskolliselle palvelijalleen antamaan. Ei mikään kauppiastamme niin hämmästyttänyt kuin nähdä kaikkein ihmisten hoitavan askareitaan niinkuin ainakin, koska kaikilla Djeddahin asukkailla olis pitänyt olla yksi ainoa ajatus vaan: että Jumala vanhurskaudessaan jo vihdoin oli siunaava viisaan ja onnellisen Mansurin kodon.
Egyptiläinen ei pettynyt toiveessaan, ja ettei mitään puuttuis hänen onnessaan, syntyi hänelle poika onnentuottavimman kuukauden myötäisimmällä hetkellä. Kun hänen kahdeksantena päivänä sallittiin nähdä tämä niin kauan ikävöitty lapsi, läheni hän vapisevin polvin tuota palmupuun lehdestä muodostettua kehtoa, jossa, turpealla pumpuli vuoteella, kullalla kirjatun peiton alla, Mansurin nimen perillinen lepäsi. Hän kohotti hiljaa peittoa ja näki pienen heikon olennon, melkein yhtä mustan kuin sen äiti oli, mutta vankkatekoisen, joka pienillä käsillään jo kiskoi pumpulia vuoteesta jolla lepäsi. Tämän nähtyään kauppias seisoi äänettömänä ihmettelemisestä; isoja karpaloita vieri hänen kasvoillaan; mutta rohkaisten mielensä otti hän äskensyntyneen syliinsä, ja nostaen hänet huultensa luoksi kuiski hänen korvaansa: "Jumala on sangen suuri; minä todistan ettei yhtään Jumalata ole paitse Jumala; minä todistan että Muhammed on hänen profeetansa." Tästä rukouksesta levostuneena alkoi hän hellin silmin katsella poikaansa. "Sinä Jumalan lahja," sanoi hän; "tosin olet vaan kahdeksan päivän ikäinen lapsi, mutta kun näen kuinka vahva ja kaunis olet, luulisinpä sinua vuoden vanhaksi. Mutta", jatkoi hän äitin puoleen kääntyen, "minkä nimen olet hänelle antanut?"
— Jos Jumala olis rankaissut minua niin kovasti että olis antanut minulle tytön, vastasi Etiopian nainen, niin minä olisinkin antanut hänelle nimen; mutta koska olen ollut niin onnellinen että olen saanut pojan, niin se kunnia on sinun. Vältä vaan kovin kunnianhimoista nimeä, joka voisi nostaa pahan silmän kateutta.
Mansur seisoi mietiskellen, kun äkkiä kuuli melskettä kadulta. Eräs persialainen dervishi[3] ajoi edellään ruokakasveilla kuormattua aasia, jota paitse joukko poikia kulki tuon vääräuskoisen jäljessä, haukkuen ja pieksäen häntä minkä ennättivät. Niinkuin mies joka ei etsi eikä pelkääkään marttyrin kärsimistä, dervishi joudutti askeliaan, ehtimiseen pilkaten vihollisiansa. "Ole kirottu sinä, Omar!"[4] kiljui hän, "ja kirotut olkoot kaikki sinun kaltaisesi!"
— Tuossa, sanoi Mansur, on minulla uusi todistus onnen suosiosta. Se oikein ajelee minua. Poikani nimi tulee olemaan Omar. Semmoinen nimi on poistava pahan silmän ja suojeleva lastani kaikelta noituudelta.
Juuri kun hän laski äskensyntynyttä kehtoon jälleen, astui eräs erämaan nainen huoneesen, jolla niinikään oli lapsi sylissään. Nainen oli varteva ja ilman hunnutta, niinkuin tapa erämaassa on. Vaikka oli köyhän laatuun puettu, oli hänellä kumminkin semmoinen arvoisuus käynnissä ja ryhdissä että olis luullut häntä sulttaanittareksi.
— Halima, sanoi Mansur hänelle, minä kiitän sinua tulemastasi. Empä ole unhottanut että miehesi Jussuf kaatui minun palveluksessani, viimeisen karavaanini puolustuksessa, ja hetki on tullut jona minun tulee näyttää etten ole mikään kiittämätön katala. Sinä tiedät mitä minä odotan sinulta. Jos en voi saada pojastani sheriffiä eli hankkia hänelle vihriätä käärelakkia, niin saatanhan kumminkin kasvatuttaa häntä sheriffin pojan lailla jalojen Beni-Ameurien luona ja heidän telteissään. Sinun perheesesi otettuna ja yhdessä sinun poikasi kanssa kasvatettuna, rakas Omarini oppii puhtaamman kielen kuin minun puhumani on ja saapi omaisissasi ystäviä jotka toiste suojelevat häntä. Minä puoleltani olen osoittava kiitollisuutta uskollisuudestasi. Meidän lastemme ystävyys alkakoon jo tästä päivästä ja he nukkukoot samassa kehdossa. Huomenna sinä otat heidät kanssas kotiisi, ja he kasvakoot sinun heimokunnassasi. Omar olkoon sinun poikasi, niinkuin Abdallah on minun. Olkoon onni heille myötäinen!
— Olkoon Jumala heidän turvansa kirottua saatanata vastaan! vastasi nainen, päätään kumarruttaen. Me olemme Jumalan omat ja me palaamme hänen tykönsä.
Mansur katseli häntä hymysuin. Hän oli vapaa-uskoja, joka ei suuresti uskonut Jumalan päälle, vaikka alinomaa piti hänen nimeänsä huulillaan. Hän oli elänyt kovin kauan ja oppinut kovin likeisesti tuntemaan ihmisiä, taitaakseen uskoa että Jumala erittäin paljon puuttuisi tämän maailman asioihin; sen sijaan uskoi hän vahvasti perkeleen olemisen ja pelkäsi häntä suuresti. Ainoa teko koko hänen elämässään jonka hän itselleen viaksi luki oli se, että hän Mekkaan vaeltaissaan oli seitsemällä kivellä heittänyt isoa perkelettä Jamratissa. Aina hän pelkäsi tuon kivitetyn saatanan kostoa. Tosin hän suurenteli siitä että oli helpolla hinnalla saanut tuon komealta kuuluvan arvonimen Hadji, joka antoi hänelle jonkunlaisen arvon hänen turvattiensa silmissä, ja hartaudella mitä voimakkaimmalla hän puhuikin kaabasta,[5] tuosta paratiisin kalliista kivestä jonka isä Abrahami oli rakentanut tuolle pyhälle paikalle Mekkassa; mutta oikeastaan ei hän ensinkään ollut tuon varomattomuutensa seurauksista levollinen ja hän olis mielellään luopunut tuosta Hadji-nimestäkin,[6] jos vaan perkele olis antanut hänelle rohkeutensa anteeksi.
Horoskopo.
Vielä samana iltana juuri kuun noustessa ja molempain lasten toistensa sylissä makeasti nukkuessa, tuli viisas Mansur huoneesen jossa ne makasivat, laahaten muassaan erästä ryysyistä dervishiä, joka oli hyvin sen vääräuskoisen näköön jota poikalauma aamulla oli takaa ajanut. Se oli yksi noita hävyttömiä kerjäläisiä jotka kokevat keksiä muiden ihmisten onnenvaiheita, löytämättä niissä milloinkaan omaa onneansa, ja joita, alinomaa pois-ajetuita ja herjatuita ja alinomaa käytetyitä, tulee olemaan yhtä kauan kuin saatanan pahuutta ja ihmisten ahneutta ja kevytuskoisuutta. Ei olis Halima mielellään jättänyt lapsia tuon epäluulonalaisen kuvatuksen kanssa yhteen huoneesen, mutta Mansur vaati sitä ja hänen täytyi totella. Erämaan nainen oli tuskin lähtenyt huoneesta kun egyptiläinen vei dervishin kehdon luoksi ja pyysi häntä toimittamaan hänen poikansa horoskopoa.
Lasta tarkasti katseltuaan nousi dervishi huoneen katolle ja teki tähdistä vaarinottoja. Sitten otti hän hiilen, jonka jakoi useampaan "huoneesen", asetti niihin kiertotähdet ja selitti viimein että tähdet eivät olleet epäsuosiolliset. Vaikka Mars ja Venus olivatkin osan-ottamattomat, Merkurio sitä vastoin esiintyi sitä suosivaisempana. Tässä oli kaikki mitä hän taisi sanoa niihin kahteen sekiiniin, jotka Mansur oli hänelle antanut.
Kauppias vei ennustajan jälleen huoneesen ja sanoi, pitäen hänen silmäinsä edessä kahta isoa dubloonia:
— Enkö millään keinoin saa tietää enempää. Ovatko tähdet jo ilmoittaneet kaikki salaisuutensa?
— Taito on ääretön, vastasi dervishi, halukkaasti käyden syöttiin jota hänen edessään pidettiin; vielä saatan sanoa sinulle minkä taivaanmerkin vaikutuksen alaisena lapsi täällä tulee elämään.
Tähtein-ennustaja veti nyt vyöltään salaopillisen taulun ja pronssisen piirustimen ja kirjoitti taululle äitin ja lapsen nimen, pannen joka kirjaimen eri riville. Sitten teki hän laskun kirjainten numero-arvosta ja lausui, katsellen Mansuria kiiluvin silmin:
— Onnellinen isä, poikasi on syntynyt Vaaka-merkin alla; jos hän saa elää, hän voi onnelta odottaa kaikkea.
— Kuinka, jos hän saa elää? huudahti Mansur. Mitä näet sinä tuosta kirotusta taulusta? Uhkaako poikaani mikään vaara?
— Uhkaa, vastasi dervishi, vaara uhkaa jota en saata likemmin ilmoittaa: hänen paraasta ystävästään tulee hänen suurin vihollisensa.
— Ah, kuinka varomaton olin olla! Tuostako erämaan lapsesta, jonka olen pannut tähän kehtoon, kerta tulisi minun poikani murhaaja? Jos sen uskoisin, kuristaisin sen heti paikalla.
— Jumalan tähden, kavahda toki mokomaa tekoa. Jos poikasi henki on tuon lapsen hengen varassa, niin siten tappaisit heidät molemmat. Ei ole mitään mikä varmasti sanoisi että tästä erämaan lapsesta, joka on määrätty elämään erämaan teltissä, kerta tulee Djeddahin rikkaimman kauppiaan paras ystävä. Voiko ihminen välttää kohtaloaan? Voiko hän muuttaa mitä enkelien kynä on kirjoittanut? Mitä on kirjoitettu, se on kirjoitettu.
— Kyllä vainenkin, sanoi kauppias, mutta Jumala (ylistetty olkoon hänen nimensä) on kirjain kirjassa sanonut: "Älkäät omin käsin heittäytkö turmioon".[7]
— Kuoleman päivä, vastasi dervishi juhlallisesti, on yksi niistä viidestä salaisuudesta, joiden avaimet Jumala on itselleen pidättänyt. Muista kertomusta siitä miehestä joka istui Salomon vierellä kun Azrael tuli käymään kuninkaan luona. Kuultuansa että se oli kuoleman enkeli, sanoi hän Salomolle: "Näyttää niinkuin hän tahtois ottaa minut. Käske tuulen viedä minut Indiaan." Ja tuuli vei hänet pois. Azrael sanoi nyt kuninkaalle: "Minua hämmästyttää että näen tuon miehen täällä. Minulla oli käsky ottaa hänen sielunsa Indiassa ja nyt tapasin hänet Palestinassa." Kuolemata emme voi välttää. Menetellemme miten hyvänsä, ennen tahi myöhemmin tuo käsi, joka alati on lyömään valmiina, putoaa päällemme. Viisahin on se joka uskaliaasti katsoo häntä silmiin, pelkäämättä ja rohkeilematta.
Nämät sanat lausuttuaan tähtein-ennustaja kumarsi jättääkseen hyvästiäMansurille, joka kumminkin tarttui häntä kaapuun ja pidätti häntä.
— Onko mitään muuta jota tahdot kysyä minulta? sanoi dervishi, tarkasti katsellen egyptiläistä.
— On, vastasi kauppias, mutta minä en rohkene puhua. Kuitenkin sinä näytät olevan minun ystäväni, ja koska poikani etu on kysymyksessä, tottapa annat isän heikkouden anteeksi. Tottapa mies noin viisas kuin sinä, joka ymmärrät mitä tähdet merkitsevät, on ulotuttanut tiedonhalunsa vieläkin edemmäksi. Sanotaan ihmisiä löytyvän, jotka tutkimuksillaan tiedon perään ovat onnistuneet keksimään Jumalan suuren nimen, tuon nimen joka vaan on ilmoitettu patriarkoille ja profeetalle (olkoon hän siunattu!), tuon nimen jonka paljaalla lausumisella kuolleita herätetään ja eläviä tomuksi muutetaan, tuon nimen joka panee maailman perustukset tärisemään, joka lannistaa helvetin vallat, vieläpä itse Eblis'inkin, tottelemaan kuin orja. Tunnetko sattumoisiin jonkun noista ylämaailman hengistä ja luuletko hänen kieltäyvän tekemästä erästä apua miehelle, jolla ei ole sitä mainetta että on kiittämätön?
— Sinä olet juuri viisaus itse, vastasi tähtein-ennustaja masennetulla äänellä, astuen likemmä kauppiasta; sinuun käy luottaminen; mutta sanat ovat paljasta lörpötystä, ja kauniimmat lupaukset ovat kuin unennäköjä, jotka jo aamulla ovat olleet ja menneet.
Mansur ei vastannut, vaan sen sijaan pisti oikean kätensä dervishin pitkään takinhihaan ja pani yhden sormistaan ennustajan käteen.
— Yksi kukkaro,[8] vastasi tämä ylenkatseellisesti liikahtaen, — se on juuri minkä kameeli maksaa. Ketä luulet niin mielettömäksi että henkensä uhalla vaivaa saatanata niin vähällä palkalla?
Egyptiläinen oikasi vielä yhden sormen, katsellen ennustajaa, jonka kasvot osoittivat kylmää välinpitämättömyyttä; vähän aikaa ääneti oltuaan veti hän syvän huokauksen ja oikasi vielä yhden.
— Kolme kukkaroa, sanoi ennustaja, se on orjan ja epäuskoisen hinta.Mahomettiläisen sielu ei tyydykään niin halpaan hintaan. Erotkaamme,Mansur, ja unhottakaamme ne varomattomat sanat jotka lausuit.
— Älä luovu minusta! huudahti kauppias, tarttuen dervishiä käsivarteen. Viisi kukkaroa on suuri summa, ja siinä on kaikki minkä saatan tarjota. Jos niin tarvitaan, annan sieluni kaupantekijäisiksi; yhteinen vaaramme on takauksena vaitiolostani.
— No niin, anna tänne ne viisi kukkaroa, vastasi velho, ystävyyteni sinuun saa täyttää mitä puuttuu. Minä tunnustan heikkouteni: en ole saattanut nähdä sinua tuntematta minuani vedetyksi sinun puoleesi. Kunpa vaan tämä löyhämielisyyteni ei tulis minulle kovin paljon maksamaan!
Mansur meni rahoja noutamaan: dervishi punnitsi niitä useita kertoja kädessään ja pisti ne vyöhönsä suuren sielun ylevällä välinpitämättömyydellä; sitten otti hän lampun, astui kolme kertaa kehdon ympäri, kummallisia sanoja mumisten, kuljetti valoa lapsen otsan ylitse ja heittäysi useita kertoja polvilleen huoneen joka neljään nurkkaan, pelvosta ja tuskasta vapisevan Mansurin häntä alinomaa seuratessa.
Suoritettuaan kaikki nämät seremoniat, jotka tuntuivat kauppiaasta jokseenkin ikävältä, velho asetti lampun penkille seinän viereen, otti sitten tyhjenemättömästä vyöstään vähäisen rasian, josta otti hyppysellisen mustaa pulveria, jonka nakkasi valkeanliekkiin. Heti täyttyi koko huone mustalla savulla, joka näytti tulevan seinästä, ja tämän savun keskellä luuli Mansur näkevänsä jonkun afrit'in[9] perkeleelliset kasvonmurteet ja liekitsevät silmät. Dervishi tarttui häntä kiivaasti käsivarteen, ja molemmat heittäysivät matolle, painaen kädet silmäinsä eteen.
— Puhu, sanoi dervishi läähättävällä äänellä, puhu, mutta älä katso ylös, niin totta kuin henkesi pitää tahdot. Kolme asiata saatat sinulles toivottaa. Eblis on tullut, ja Eblis on kuuleva rukouksesi.
— Soisin pojastani tulevan rikkaan kaikeksi elinajakseen.
— Myönnetään, vastasi hautamainen ääni, joka tuntui tulevan huoneen kaukaisimmasta perästä, vaikka Mansur oli nähnyt hahmun ihan silmäinsä edessä.
— Vielä soisin, jatkoi egyptiläinen, että pojallani aina olis hyvä terveys, sillä mitäpä on rikkaudesta ilman terveyttä!
— Myönnetään, vastasi ääni.
Nyt seurasi hetkisen äänettömyys. Mansur ei oikein tiennyt mikä hänen kolmas pyyntönsä tulis olemaan. Pyydänkö hänelle hyvää päätä? ajatteli hän. En pyydä, hän on minun poikani ja hänestä tulee yhtä viekas kuin minäkin olen. Yhtäkkiä johtui hänellä dervishin ennustus muistiin. Koska hänen paras ystävänsä on hänelle vaarallinen, sanoi hän itsekseen, hänellä on vaan yksi keino pelastukseen, ja se on ettei hän rakasta ketään eikä huoli kenestään muusta kuin itsestänsä. Ilmankin ihminen vaan häiritsee elämänsä nautintoa pitämällä muista murhetta, ja jos teemme ihmisille hyvää, saamme vaan kiittämättömyyttä palkaksi.
— Soisinpa, sanoi hän lopuksi, että pojastani tulisi oikein itsekäs ihminen.
— Myönnetään, vastasi hirveä kiljahus.
Tuo kiljahus pani egyptiläisen semmoiseen kauhistukseen, että hän pysyi samassa asennossa järkähtämättömänä, kunnes ennustaja nykäisi häntä takista ja käski hänen nousta ylös.
Samassa hulmahti tulta lampusta ja koko huone näytti olevan ilmivalkeassa. Varomattomuudestaan säikähtynyt Mansur syöksähti ovesta ulos, nähdäkseen oliko hän enää hengissäkään ja oliko kaikki hänen kartanossaan vielä entisellään.
Sillä aikaa kun dervishi, mielenmaltilla miehen jonka tottumus on terästyttänyt pelkoa vastaan, otti kaapua ja varvikkaita päällensä, juoksi eräs nainen lasten kehdolle. Se oli Halima, joka kaiken ajan minkä lumousnäytelmä oli kestänyt oli seisonut juuri oven takana. Mansurin äkkipikainen hyökkääminen huoneesta ulos oli vielä enemmin säikähyttänyt häntä; hänen silmänsä olivat levottomat, ja tuskin oli hän ennättänyt kätkyen vierelle kun hän kasteli sormensa ja kuljetteli sitä lasten otsain päällitse, mumisten joitakin loihtusanoja taikausta ja noituutta vastaan. Dervishin maltillinen ja kunnioitusta vaikuttava katsanto asetti kumminkin kohta hänen levottomuutensa. Hän oli pahoillaan siitä että oli pitänyt epäluuloja noin hurskaasta miehestä, jonka kasvoissa pyhyyden tyyneys kuvastui. Hän meni kunnioittavasti esille ja suuteli hänen kaapunsa lievettä.
— Pyhä mies, sanoi nainen, poikani on isätön lapsi ja minä olen köyhä nainen; minulla ei ole muuta tarjota sinulle kuin kiitollisuuteni, mutta — —
— Et tarvitsekaan enempää sanoa, huudahti tähtein-ennustaja; minä tiedän edeltäkäsin mitä aiot anoa. Sinä tahdot että pojastasi tulis rikas, eikös niin? Mutta siihen et tarvitsekaan minun apuani. Laita poikasi kauppiaaksi ja anna hänen varastaa yhtä viekkaasti kuin Mansur vanhus on sitä tehnyt; laita hänet bashibutsuk'iksi ja anna hänen rosvota veljiänsä; laita hänet dervishiksi ja anna hänen imarrella ja valhetella. Kaikki paheet vievät rikkauteen kun vaan ovat ahneuteen, rumimpaan niistä kaikista, yhdistettyinä. Siinä on sinulle elämän salaisuus. Jää hyvästi!
— Sitäpä en haluakaan, huudahti hämmästynyt erämaan nainen; se on sinulta väärin tehty että noin pilkkaat minua. Pojastani pitää tulla rehellinen mies, niinkuin hänen isänsä oli; mitä pyydän on se, että hänestä tulis onnellinen täällä alhaalla.
— Siveellinen ja onnellinen! sanoi dervishi kummasti nauraen, ja minultako sitä pyydät? Nais-parka, nelilehtistäpä apilaa nyt pyydätkin; aina Aatamin ajasta asti ei ole kenkään sitä nähnyt. Hakekoon poikasi sitä, ja jos löytää, ole silloin vakuutettu ettei häneltä mitään tule puuttumaan.
— Nelilehtinen apila! Mikä se on? kysyi levoton äiti, mutta velho oli jo kadonnut palaamattomiin. Ihminen vai paha henkikö lienee ollut, ei kukaan ole häntä siitä ajasta nähnyt. Kauhistunut Halima kallistui kehdon päälle ja katseli poikaansa, joka unissaan näytti hymyilevän hänelle. — Nuku levollisesti, lapsukaiseni, sanoi hän, ja luota rakkauteeni. En tiedä mikä se taikakalu on josta dervishi puhui, mutta me tahdomme yhdessä etsiä sitä, ja minulle sanoo en tiedä mikä että sinä sen löydät. Saatana on kavala ja ihminen on sula heikkous, mutta Jumala johdattaa uskollistensa sydämiä ja tekee mitä tahtoo.
Kasvatus.
Uskomallaan poikansa erämaan naisen hoitoon oli Mansur antanut todistuksen tavallisesta viisaudestaan. Aina ensimmäisestä hetkestä alkain kantoi Halima kasvattipoikaansa kohtaan kaikkea äitin hellyyttä; näyttipä pitävän häntä omaa poikaansa parempanakin. Jos hänen täytyi mennä pois teltistä, niin olipieni kauppias— näin Omaria Beni-Ameurien luona kutsuttiin — aina se jota hän olallaan tahi sylissään kantoi. Ja kuitenkin mikä eroitus näiden veljesten välillä! Kasvannoltaan pitkä, hoikka, notkea, jäntevä Abdallah, kirkkaine silmineen ja pronssin-värisine ihoineen, olis ollut kaikkein isäin ylpeys, jota vastoin Mansurin poika, mustan ihonsa, paksun kaulansa ja pulloisen vatsansa kanssa, oli vaan egyptiläinen, joka erehyksissä oli erämaahan hairahtunut. Mutta mitäpä erämaan nainen tästä huoli? Eikö ollut hän samaa maitoa imettänyt heille kummallekin? Kenties hän myös, tosi äitin tavalla, salaa tunsi tykönään suuremman lemmen siihen lapseen, joka hänen lempeänsä enimmin tarvitsi.
Kasvaessaan osoitti Abdallah pian, että hän oli perinyt kansakuntansa kaikki jalot omaisuudet. Nähdessäs hänet egyptiläisen rinnalla, olisit luullut hänen jo tuntevan itseään herraksi teltissä ja isoilevan oikeudestaan saada vieraanvaraisuutta harjoittaa. Vaikka vaan kuutta kuukautta vanhempi Omaria, hän oli tekeytynyt veljensä holhojaksi ja suojelijaksi; hänen suurin ilonsa oli saada huvitella häntä, auttaa ja puolustaa häntä. Kaikissa leikeissä, kaikissa juhlatiloissa piti pienellä kauppiaalla olla ensimmäinen sija, ja jos jostain asiasta jankka nousi, oli Abdallah aina, ja hän yksinään se joka, sukkela, vahva ja rohkea kuin erämaan poika ainakin, tappeli heidän kummankin puolesta.
Omar salli mielellään Abdallahin olla häntä etevämpi arvossa, niinkuin hän myös oli jo käsittänyt kaiken sen hyödyn mikä hänellä tulis olemaan harkitsemattomasta rakkaudesta. Vitkallinen kuin kaupunkilainen ainakin, hän harvoin liikkui teltistä ulos; beduiini (erämaalainen) juoksenteli hevosten jaloissa, painiskeli nuorten varsain kanssa ja kiipeili kameelien selkään tarvitsematta pakoittaa heitä polvilleen rupeamaan, sillä aikaa kun egyptiläinen, istuen jalat ristissä matolla, kulutti suuren osan päivää nukkumalla. Tämä halveksi noita meluisia huvituksia, jotka olivat Abdallahin ihastus. Jos hän oli leikkimässä muiden lasten kanssa, hän vaan tahtoi olla kauppias olevinaan: Mansurin pojalla oli merkillinen taito vaihtaa daadelia sitruunaan, sitruunaa apelsiiniin, apelsiinia korallipalaseen taikka muuhun koristukseen. Kymmenvuotiaana oli Omar jo keksinyt että hyödyllisin keino käyttää rukousnauhaa oli sen käyttäminen luvunlasku-koneeksi. Muuten hän ei millään muotoa ollut mikään kiittämätön olento; hän rakasti veljeään tavallansa. Tuhansilla hyväilemisillä otti hän vastaan Abdallahta, joka tuskin koskaan tuli kotiin tuomatta muassaan banaaneja, granaatteja, aprikooseja taikka muita hedelmiä, joita oli saanut lähiseudun naisilta, joiden tykönä hän, armaan ja vilkkaan luonteensa tähden, oli erinomainen lemmikki. Hellyyden osoituksillaan arvasi Omar aina saada hänet tarjoamaan mitä hänen mielensä milloinkin teki, mutta hänen tyytyväisyytensä sukkeluuteensa ei ollut suurempi kuin veljen ilo oli siitä että näin sai itseltään ryöstättää sille jota hän rakasti. Itsekukin meistä syntyy yhdessä onnensa kanssa, jota hän kantaa kaulassaan kuin raskaita vitjoja, jotka häntä muassaan vievät. Leijonan imettämä kettu pysyy aina kettuna, ja kauppiaan pojasta ei saada ikänä beduiinia.
Kun Abdallah oli täyttänyt kymmenen vuotta, hänen kasvatuksensa oli, Haliman huolenpidosta, loppuun saatettuna: hän tiesi kaikki mitä Beni-Ameurin tulee tietää. Jussufin poika tiesi luetella sukunsa ja heimokuntansa sukutaulun; hän tiesi kaikki hevosten syntyperät, nimet, liikanimet, karvan ja merkit; hän osasi tähdistä sanoa mikä tunti milloinkin yöllä oli, samoin kuin varjo sanoi hänelle päivän tunnit. Ei kukaan osannut paremmin kuin hän saada kameeleja polvilleen rupeamaan, ei kukaan laulanut heille maireellisemmalla äänellä noita surumielisiä lauluja jotka lyhyentävät heidän matkaansa ja kivottavat heitä, helteestä ja väsymyksestä huolimatta, jouduttamaan kulkuansa. Hän oli jo oppinut pyssyäkin käsittelemään ja hoiti miekkaa ja keihästä kuin jos jo olis ollut kymmenellä karavaanimatkalla. Ilokyyneliä vuodattaen Halima katselikin tätä nuorta miehuutta. Hän tunsi hänensä uljaaksi synnyttämästään miehen, ja iloiseksi näkemästään että lapsesta jota hän oli helmassaan kantanut kerta oli tuleva hänen kansansa kunnia ja hänen heimokuntansa rakkaus.
Halima oli oikea mosleminainen. Hän tiesi että viisaus, voima ja lohdutus ovat etsittävät Jumalalta yksistänsä. Lapset olivat parahiksi täyttäneet seitsemän vuotta kun hän jo opetti heidät toimittamaan heidän viisi jokapäiväistä rukoustaan ja pesuansa. Aamulla kun himeä siinne valaisi itäistä taivaanrantaa, keskipäivällä kun aurinko paistoi ylinnä taivaalla, iltapäivällä kun varjot alkoivat pidentyä, illalla kun aurinko meni mailleen ilmanrannalla, yöllä kun pimeys peitti maanpiiriä, levittivät Omar ja Abdallah rukousvaippansa maahan ja lukivat, Mekkaan päin kääntyneinä, nuot pyhät, kaiken heidän uskontonsa sisältävät sanat: "Ei ole muuta Jumalata kuin Jumala, ja Muhamed on hänen profeetansa." Rukouksen jälkeen oli Haliman tapa kertoa lapsille Aisha'n opetuksia — opetuksia jotka hän oli ottanut ohjeeksi kaikessa elämässään.
— Sieluni lapset, sanoi hän heille, kuulkaat mitä Aisha, profeetan korkeasti rakastettu puoliso, se verraton neitsy, oikeauskoisten äiti, vastasi eräälle moslemille, joka pyysi neuvoa häneltä. Kätkekäät visusti nämät pyhät sanat; ne ovat profeetan oma testamentti ja totuuden helmi:
"Tunnustakaat ettei ole useampaa kuin yksi ainoa Jumala, pysykäät lujina uskonnossanne, valistakaat ymmärrystänne, hillitkäät kielenne, alaspainakaat vihanne, kavahtakaat tekemästä sitä mikä paha on, pitäkäät seuraa hyväin kanssa, peittäkäät lähimmäisenne vikoja, lohduttakaat köyhiä almuillanne ja odottakaat ijankaikkisuutta palkaksenne."
Näin nämät kasvatettiin, molemmat samalla rakkaudella suosittuina, ja niin hellällä ja kumpaakin kohtaan yhtäläisellä rakkaudella, etteivät olleet aavistaneetkaan että olivat eri-verellisiä. Muuanna päivänä astui kumminkin telttiin vanhus, joka kantoi kädessään valkeaksi maalattua puutaulua, jolle kauniita mustia kirjaimia oli maalattu. Tämä sheiki[10] nautti suurta arvoa heimokunnassaan; hokuna oli että hän nuoruudessaan oli harjoittanut oppia Kairon loistavassa moskeassa El-Azhar'issa, tässä valonlähteessä joka on oikeauskoisten ylpeys ja uskottomain tuska. Hän oli niin oppinut että osasi koraania lukea ja ruokokynällä kirjoittaa Jumalan yhdeksänkymmentä nimeä ja koko Fattah'in.[11] Beduinin suureksi ihmeeksi omisti ukko, hiljaa puheltuaan Haliman kanssa, joka pisti kukkaron hänen käteensä, huomionsa vaan Mansurin pojalle. Hän taputti tätä päälaelle isällisellä hellyydellä, asetti hänet vierelleen istumaan, pani taulun hänen käsiinsä ja antoi hänen, näytettyään kuinka hänen tuli päätään ja ruumistaan heiluttaa muistoa helpoittaaksensa, laulaen kertoa koko kirjaimiston. Omar halustui niin tulisesti näihin harjoituksiin, että jo ensi päivinä oppi kaikkein puustavien numero-arvon. Myös lupasi sheiki, kun hän opetuksen päätettyään syleili häntä mennäkseen pois, että, jos hän pitkitti sillä tavoin, hänestä kerta tulis oppineempi kuin itse opetusisä oli. Sitten meni hän tiehensä, huolimatta edes katsahtaa Abdallahin puoleen.
Tämän ensimmäisen opetuksen jälkeen, joka hänen veljelleen oli annettu ja johonka hän niin mielellään olis tahtonut käydä osalliseksi, poika-raiska tunsi mielensä kovin raskautetuksi. Hänelläpä olikin uusi koetus varalla. Jo seuraavana päivänä hän lähetettiin arolle äitinsä lampaita paimentamaan. Ei hän kumminkaan yksinään ollut: hän oli pantu enonsa, erään vanhan nilkun ja silmäpuoli paimenen, mutta hyvin viisaan ja kokeneen miehen katsannon alle. Hafiz, tämä oli Haliman veljen nimi, oli urhoollinen sotija, siivo moslemi, joka oli paljon nähnyt ja kärsinyt, Jussufin, Abdallahin isän, entisenä toverina, ja hänen vierellään tullut haavoitetuksi, ja hän oli tämän miltei loppuneen suvun viimeinen turva. Yksinään ja lapseton kuin oli, hän rakasti sisarensa poikaa kuin isä poikaansa.
Hän se nyt oli joka oli vastustanut sitä tuumaa että Abdallahista tehtäisiin oppinut mies.
— Tahdotko sinä, sanoi hän nuorelle beduiinille, tahdotko tietää enemmän kuin profeeta (jota Jumala siunatkoon ja varjelkoon!)? Mitä tulee sinun siis lukea? Koraaniako? Ryysyrievulleko vai sydämeesikö sinun tulee tuo pyhä sana piirustaa? Ulkonaiset kirjat, mitä hyvää niistä on? Eikö kaikki ole koraanissa sanottuna? Eikö juuri noille ajattelemattomille sieluille jotka etsivät totuutta muualta ole kirjoitettu: "Jotka etsivät muita suojelijoita kuin Jumalata, ovat hämähäkin kaltaiset joka pesäänsä rakentaa; onkopa mitään heikompaa pesää kuin hämähäkin on? Jospa vaan sen tietäisivät!"[12] Kaikki nuot ihmiset joiden sielut asuvat kirjoissa ovat kuin aasit jotka ovat kuormatut toisen rikkaudella: se vaan painaa heitä maahan alas. Ihminen ei ole syntynyt toisten ajatuksia keräämään ja arkkuun kätkemään; hän on syntynyt toimimaan. Käy eteenpäin, poikani, rehellisellä sielulla ja jumalanpelvolla sydämessä. Mieheksi tultuasi Jumala on antava sinulle viisautta ja oppia niinkuin hän ennen vanhaan antoi Jaakopin pojalle. Tällä tavalla hän hurskaita palkitsee; hän itse on sen sanonut.[13]
Nämät sanat panivat Abdallahin sydämen liekkiin. Joka päivä, kun helle pakoitti heitä teltissä pysymään, luki Hafiz Jussufin pojalle ulkoa muutamia värsyjä pyhästä kirjasta, antaen hänen sitten aina kertoa niitä ulkomuistilta. Tällä tavalla opetti hän hänelle vähitellen koko koraanin, alkaenFattah'istaja noista lyhvistä luvuista joissa puhutaanIhmisistä, AamuruskostajaJumalan ykseydestä, ja lopettaen noihin pitkiin ja kauniisin opetuksiin joita luvutNaisista, Amramin perheestäjaLehmästäsisältävät. Poika oli kuin erämaan hieta, joka imee kaikki sateenpisarat, antamatta ainoankaan mennä hukkaan; hän ei koskaan kyllästynyt kuulemasta enon laulavan tuota tahdillista prosaa, joka on runollisuutta yhtä paljon ylempää kuin Jumalan sana on ylempää kuin ihmisen sana. Öin ja päivin kertoili hän itsekseen noita sääntöjä, joissa kaunopuheisuus ja viisaus yhtä tiheässä seuraavat toisiaan kuin helmet kaulanauhassa. Kun joku kunnon moslemi aikoi antaa juhlapidot tovereilleen tahi kunnioittaa jonkun ystävä vainajan muistoa, ainapa silloin käännyttiin tämän ontuvan vanhuksen ja hänen opetuslapsensa puoleen, saadakseen koko koraani, taikka joku sen kolmestakymmenestä osastosta, muistosta luetuksi. Istuen kehässä kentällä mestarin ja opetuslapsen ympärillä, Beni-Ameurit ihastuksella kuuntelivat tuota jumalallista sanaa. "Jumala on suuri!" he huusivat. "Gabriel ei ollut tätä nuorukaista ihanampi, silloin kun hän profeetan sydämeen laski ilmoitetun pyhän sanan."
Eikä ainoastaan koraanin tekstiä Hafiz opettanut sisarensa pojalle; hän tutustutti hänet myöskin niihin profeetan lauseisin jotka hänen ystävänsä ovat meille säilyttäneet. Hän opetti hänelle ne neljä suurta velvollisuutta joihin Jumala sitoo kaikki jotka pelastua tahtovat, viisi jokapäiväistä rukousta, almuin annot, paaston ramadan aikana, Mekkaan vaelluksen. Hän opetti hänet vihaamaan seitsemää kuolemansyntiä, noita syntiä jotka synnyttävät satoja muita ja kuolettavat sieluja: epäjumalanpalvelusta, tuota rikosta jota Jumala, nimenomaisen sanan mukaan,[14] ei koskaan anna anteeksi, murhaa, väärää syytöstä avioliiton rikkomisesta kunniallista naista vastaan, vääryyttä isättömiä ja äitittömiä kohtaan, koron kiskomista, karkausta sotaretkeltä uskottomia vastaan, tottelemattomuutta vanhemmille.
— Oi poikani, sanoi hän hänelle joka opetuksen lopulla, sinä joka Jumalan päätöksen voimasta olet tullut luetuksi niiden joukkoon jotka ovat raamatut vastaanottaneet, kerro itselles joka päivä tämä jumalallinen lupaus jossa täällä alhaalla on koko meidän väkevyytemme ja kaikki meidän toivomme: "Joka tottelee Jumalaa ja profeetaa, hän on vaeltava niiden kanssa joille Jumala on armollinen ollut, profeetain kanssa, rehellisten kanssa, marttyrein kanssa, hurskaiden kanssa. Mikä jaloinen seura! Semmoinen on Jumalan hyvyys, ja Jumala tietää kaikki!"[15]
Ettei Abdallahta kyllästyttäisi, kertoi Hafiz vaihetuksen vuoksi myöskin historian jostakusta noita lukemattomia profeetoja, joihin Jumala, Muhamedin tuloa odottaessaan, oli totuutta istuttanut. Niissä oli Aatami, jolle Jumala hyvyydessään opetti kaikkein olentoin nimet. Enkelien herran käskystä nämät tulesta syntyneet olennot kumarsivat maan mudasta vedettyä ihmistä; yksi ainoa ei tehnyt sitä. Se oli kiittämätön Eblis, jonka kopeus syöksi perikatoon. Kovaksi onneksi Aatami ja Eeva antoivat vihollisen vietellä heitänsä ja maistivat kiellettyä hedelmätä. Rangaistakseen heitä tästä tottelemattomuudesta Jumala ajoi heidät pois paratiisista. Aatami heitettiin Serendib saarelle, jossa vieläkin nähdään hänen jalkansa jälki; Eeva putosi Djeddahiin, elääkseen siellä kaksisataa vuotta yksinäisyydessä; mutta Herra armahti viimein molempia puolisoita ja Gabriel yhdisti heidät jälleen Arafat vuorella, lähellä tuota ihmetekojen paikkaa, jossa Abrahamin ja Ismaelin sittemmin oli perustus pyhälle Kaaballe laskettava.
Eräällä toisella kerralla jutteli raajarikko, kuinka Jumala näytteli Abrahamille taivasten ja maapiirin valtakuntaa, että tämä oppisi tuntemaan totisen ja varman tieteen. Isiensä jumalanpalveluksessa kasvatettu Azarin poika kunnioitti ja palveli tähtiä. Kun yö oli peittänyt hänet varjoihinsa, hän sai nähdä tähden ja huudahti: "Katso, minun herrani!" Tähti katosi, ja hän sanoi nyt: "Ne eivät ole mieleeni jotka katoavat." Kuu nousi ja Abrahami sanoi: "Katso, minun herrani!" Mutta sen mentyä alas huusi hän: "Ellei minun Herrani olis johdattanut askeleitani, olisin eksynyt." Hän näki auringon nousevan ja sanoi: "Tämä on minun herrani, tämä on paljoa isompi!" Mutta auringon laskettua huusi hän: "Oi kansani, minä olen syytön siihen epäjumalanpalvelukseen, jotas harjoitat."[16] Azarin poika oli käsittänyt että taivaankannella kiertävät tähdet ilmoittavat ylintä hallitsevaa kättä, niinkuin jalanjäljet hiedassa ilmaisevat että vaeltaja on siitä kulkenut.
Tosi moslemin tavoin tuskin oli Abraham totuuteen jälleen palannut, ennenkuin hän löi rikki kansansa epäjumalat, säästäen Baalia ainoastaan, jonka kaulaan hän ripusti hävityksen kirveen. Ja kun tästä vimmastuneet kaldealaiset kysyivät häneltä kuka oli ollut niin rohkea että oli tuolla lailla menetellyt heidän jumaliansa kohtaan, sanoi Abraham: "Se on Baal; kysykäät häneltä vaan, kyllä kuulette vastaako." — "Ei jumalankuva vastaa:" huusivat kaldealaiset, ja he sanoivat keskenään: "Sinä olet jumalankieltäjä." Mutta kukapa voi valistaa niitä joilla on silmät eivätkä näe? Itse totuuskin on valkeus joka heitä sokaisee. Vimmoissaan siitä kun näki lapsen voittaneen hänet, heitätti Nimrod, kaldealaisten kuningas, Abrahamin palavaan pätsiin. Turhaa julmuutta! Hän se iankaikkinen antaa elämän ja kuoleman. Jumalan käskystä tuli vaan kulutti nuot uskottomat. Abrahamille muuttui rovio vihannaksi niityksi ja häntä peittävä liekki virvoittavaa siimestä antavaksi pensaaksi. Näin Herra korottaa vanhurskaan ja lannistaa kopean.
Kukapa voinee kertoa kaikkia niitä pyhiä legendoja joita koraani ja muinaismuisto on meille säilyttänyt! Ne ovat lukuisammat ja ihanammat kuin tähdet kesäisellä taivaalla, Hafiz kertoi niitä niinkuin hän ne oli esi-isiltään perintönä saanut, ja Abdallah jutteli niitä jälleen samalla hartaudella ja samalla uskolla. Niissä oli Taavitti, aseseppä kuningas, jonka Jumala opetti takomaan teräksisiä sota-asuja suojaksi oikeauskoisille; niissä oli Salomo, jolle Jumala teki tuulet, linnut ja henget alamaisiksi; niissä oli Balkis, Saban kuningatar: kultaisella ja hopeaisella, hohtokivillä ympärinsä koristetulla valtaistuimellaan istuva, ottaa hän vastaan kuningas Salomon kirjeen, jonka lintu tuopi hänelle; hän suutelee tuota sinettiä joka panee saatanan vapisemaan, ja menee Mahometin uskoon tämän viisahimman kuninkaan kehoituksesta. Entä vielä sotijat luolassa jotka, uskollinen koira El-Rakim jalkain juurella, nukkuivat kolmesataa vuotta totuuden valtakunnan odotuksessa! Entä pyhä naaras-kameeli, jota kallio elättää, kun Saleh tahtoo vaientaa thalmuditien heikkouskoisuuden! Milloinpa lienee Jumala väsynyt tekemästä ihmeitä uskollistensa avuksi?
Kaikissa näissä ihmeellisissä kertomuksissa, joita tekis mieli alinomaa kuulla uudestaan juteltavan, oli erittäinkin yksi jota Halima usein käski poikansa uudestaan kertoa: se oli historia Joobista, tästä hurskaasta Jumalan palvelijasta, joka tuskainsa ylimmillään ollessa kääntyi Jumalan puoleen. Turhaan suostui hänen vaimonsa, joka ei kauemmin jaksanut nähdä hänen kärsimistänsä, että Joob palvelisi Eblistä saadaksensa kadonnut onnensa jälleen. Joob ei myöntynyt ottamaan apua tuolta kirotulta kädeltä. Jos hän tunkiolle pystytti toukkain kalvaaman ruumiinsa, hän sen teki huutaakseen Herralle tätä hellyttävää rukousta, joka pakoitti Jumalan armahtamaan onnetonta: "Kova onni lyö minut maahan, mutta sinä olet laupiaampi kaikkia jotka laupiutta osoittavat."[17] Ihanat sanat, jotka vaan oikeauskoinen taisi lausua.
Hafiz oli oikeauskoinen, mutta myös oli hän beduiini, heimokunnastaan ylpeilevä, ruutinhajua ja taistelua rakastava sotija. "Muista, poikani," sanoi hän usein Abdallahille, "muista mitkä etuisuudet profeeta on meille valloittanut, joita meidän tulee puolustaa viimeiseen verenpisaraan asti. Tehdäksensä elämämme helpoksi ja suloiseksi on Jumala antanut meille yrttitarhoja, puroja, lukemattomia karjalaumoja, durrhania ja daadelipalmuja. Tehdäksensä elämämme kunniarikkaaksi on hän antanut meille jalon veren, maan jota ei koskaan ole valloitettu, vapauden jota ei yksikään valtija ole tahrannut. Me olemme erämaan kuninkaita. Käärelakkimme ovat meidän diadeemamme, telttimme ovat meidän hovilinnamme, miekkamme ovat meidän linnoituksemme, Jumalan sana on meidän lakimme. Isäsi kaatui taistelussa; hän on marttyri. Esi-isistäsi on, paitse yhtä joka sattumuksesta kuoli teltissä, kolme kaatunut erämaassa miekka kädessä. He osoittavat sinulle tien jota sinun tulee noudattaa; he ovat ymmärtäneet näiden jumalallisten sanain merkityksen: Jotka uhraavat henkensä täällä alhaalla tulevaisen elämän vuoksi, ne kilvoittelevat Jumalan tiellä. Joka taistelee uskonnon puolesta, hän kaatukoon tahi voittakoon, sille annamme suuren palkinnon. Nykyisen elämän nautinto on lyhyt. Tulevainen elämä on tosi hyvä niille jotka Jumalata pelkäävät."[18]
Oletko nähnyt sotahevosta, kun se torven äänelle kuopii hietaa kaviollaan ja purskuttaa tulta sieramistaan? Semmoinen oli Abdallah kun Hafiz hänelle taistelusta puhui; hänen sydämensä löi, hänen silmänsä säihkivät, hänen poskensa leimahtivat tulipunaisiksi: "Oi hyvä Jumala," huusi hän, "suo kohta minun vuoroni tulla, suo minun musertaa uskottomat ja tee minut mahdolliseksi kuulumaan siihen kansaan johonka kuulun."
Kuinka ihana hän oli tämä erämaan poika! Olisittepa nähneet hänet pitkässä sinisessä kaapussaan hihnapalmikko vyöllä, kymmeneen kertaan kiertävä hänen ohimoltaan! Pitkät mustat kiharat varjosivat hänen kasvojaan, rippuen hänen kaulallaan. Kaapun päähineen alta vilkahteli hänen silmänsä kiillolla lauhkeammalla kuin on sinertävästi kimelteleväin kiertotähtien kiilto jotka taivaalla tuikkivat. Keihäs kädessä, jonka varsi pitkin pituuttaan oli hopealangalla kierretty ja jonka kärki välkkyi kuin miekanlape, astui hän verkalleen, suloisesti kuin lapsi ja vakaisesti kuin mies, harvoin puhuen, ei koskaan nauraen. Kun hän laitumelta palasi, pieniä karitsoita kaapunsa helmassa kantaen, jonka ohessa lampaat määkien seurasivat häntä ja hyväillen päillään sivelivät hänen kättänsä, muut paimenet seisahtuivat katsomaan hänen sivumenoaan; olisitpa luullut näkeväsi yksitoista tähteä Jooseppia kumartamassa. Ja kun hän illan tultua kaivolla, voimalla enemmällä kuin hänen ikäisellään tavallisesti onkaan, nosti raskaan kiven pois ja juotti karjalaumoja, silloin naiset unhottivat täyttää ruukkunsa ja sanoivat keskenään: "Hän on kaunis kuin hänen isänsäkin oli," ja miehet lisäsivät: "hänestä tulee urhoollinen kuin hänkin oli."
Kiitollisuuden osoitus.
Aikaa oli kulunut siitä päivästä kun Halima vei rikkaan Mansurin perillisen kanssansa erämaahan. Omar oli viisitoista-vuotias tietämättä vielä syntynsä salaisuutta. Useammin kuin kerran oli hänen toveriensa nenäkkäät pilapuheet antaneet hänen tuntea ettei hän ollutkaan beni-ameur ja että hänen suonissaan liikkuva veri ei ollut yhtä puhdas kuin Abdallahin. Mutta vaikka Omaria kutsuttiin pieneksi kauppiaaksi, ei kukaan heimokunnassa sentään tiennyt kenenkä poika egyptiläinen oli; itse hän luuli olevansa orpolapsi, jonka Halima hyvyydestä oli ottanut luoksensa ja jonka osa tuli olemaan erämaassa eläminen kaiken elinajan.
Eräänä iltana kun veljekset tulivat kotiin arolta, heitä hämmästytti kun teltin oven edustalla näkivät komeasti satuloittuja kameeleja ja näiden edessä korealla ratsuvaipalla huolitetun hevos-aasin, jota valkeaksi puettu neekeri piti kiini.
— Mistä tämä hevosaasi tulee ja kuka on sen isäntä?
— Se on isäsi hevosaasi, vastasi orja, joka kasvoista helposti tunsiMansurin pojan; me olemme tulleet tänne Djeddahista sinua noutamaan.
— Kuka siis isäni on? kysyi egyptiläinen, mielenliikutuksella mitä vilkkahimmalla kasvoissansa.
— Isäsi, vastasi neekeri, on rikas Mansur, ruhtinas Djeddahin kauppiasten joukossa ja Egyptin poikain sulttaani. Ei yhtään tavarapakkaa, olkoon iso tahi pieni, tule ankkuripaikalle eikä mene kaupungin kolmen portin kautta ulos, jota ei ensin hänelle tarjota ja jonka kanssa hän ei menettele miten tahtoo ja hyväksi näkee. Yambossa, Suez'issa, Khartum'issa, Kairossa isälläsi on suuri joukko orjia jotka hoitavat hänen asioitaan. Ja niin suuri on hänen rikkautensa, että hänen palvelijansa eivät kysy hänen ajatustaan mistään asiasta joka ei nouse sataantuhanteen piasteriin.
— Oi isäni, missä olet? huusi nuorukainen, samassa telttiin syöksähtäen. Kiitetty olkoon Jumala, joka on antanut minulle rakkauttani niin ansaitsevan isän!
Ja hän heittäysi Mansurin syliin hellyydellä joka ihastutti vanhaa kauppiasta ja saatti kunnon Haliman syvästi huokaamaan.
Huomen-aamulla lähdettiin, beduiini-naisen suureksi suruksi, matkalle Djeddahiin. Hän oli kovin murheissaan siitä kun hänen täytyi erota tästä lapsesta jota hän niin monta vuotta oli rakastanut ja hoitanut. "Hyvästi, poikani, sinä joka olet minusta poikaakin rakkaampi," nyyhkytti hän, ylenmäärin itkien ja hyväillen häntä. Omar oli rohkeampi. Hän erosi äitistään iloisena kuin vanki joka saa vapauden ja rikkauden yhtä haavaa jällensä. Abdallah saatti veljeään aina kaupunkiin asti. Niin oli Mansur tahtonut. Näyttää beduiinille mikä arvo seuraa rikkautta kaupungissa semmoisessa kuin Djeddahissa ja kuinka äärettömästi tämä arvo korottaa kauppiaan ylemmä erämaan paimenia, antaa hänen huomata kuinka hänen äitinsä ja hänen itsensä tulis arvata heitänsä erinomaisen onnellisiksi saamasta viidentoista vuoden kuluessa rakastaa ja palvella Omaria, tämä oli Mansurin laatu maksaa kiitollisuus-velkansa. Vasta toisellapa puolen hautaa rikas huomaakin hulluutensa ja turhamielisyytensä.
Djeddahiin tultua laski Omar ihastuksensa oikein valloillensa. Hän oli syntymämaahansa palannut maanpakolainen. Kaikki ihastutti häntä: ahtaat kadut isoine kivihuoneuksineen, satama, jossa sokeriastioita laivoista purjettiin, kahvisäkit, pumpulipakat, kirjava, basaariin vievillä kaduilla liikkuva väestö; turkkilaiset, syrialaiset, greikalaiset, arabialaiset, persialaiset, hindut, neekerit kaikkia vaiheväriä, juutalaiset, pyhiin-vaeltajat, dervishit, kerjäläiset, komeasti satuloituilla hevosaaseilla ratsastavat rikkaat kauppiaat, aasin-ajajat jotka ohjista taluttivat eläimiään, joiden seljässä istui suuriin mustiin mantteleihin peittäyneitä naisia kuin kummituksia joista vaan silmät olivat nähtävänä, kameelin-ajajat jotka kiljuen vaativat väkijoukkoa edestään siirtymään, röyhkeän- ja uhkaavan-näköiset, kirjotaotuista sota-aseistaan ja liehuvasta fustanellastaan ylpeilevät arnautit; rauhalliset tupakoitsijat jotka, jalat ristissä aliansa, istuivat kahviloiden ulkopuolella, markkinoille vietävät orjat, — kaikki nämät olivat Omarille paratiisi ihanampi kuin hän vielä oli unissaankaan nähnyt. Tämmöisessä paikassa mitä kävi myöminen, mitä kaikkea ostaminen! Eikö ollut hän jo matkalla tänne isältään oppinut mitä mikin kalu maksoi? Eikö hän jo tietänyt taksaa jonka mukaan kaadin lahjomattomuuden, sheikien arvelukset ja itsepä pashankin omantunnon sai ostaa?
Erään ahtaan ja synkän kadun päässä tultiin Mansurin kartanoon. Huoneus oli ulkoa halvan-näköinen; kadulle näkyi vaan pimeä kellarikerta; muutamat pitkin kalkittuja seiniä ripustetut kahilamatot olivat sen ainoa koristus. Mutta ensimmäisessä kerrassa, jonka akkunat olivat varustetut visusti ummistetuilla peitteillä, aurinkoa ja uteliaita silmiä vastaan, oli suuria loistoisia huoneita, joiden lattiat olivat peitetyt turkkilaisilla matoilla ja joiden seinä-vierustoilla oli hopeakirjaisella sametilla peitettyjä turkkilaisia sohvia. Tuskin olivat matkustajat ennättäneet yhteen näistä huoneista istua kun jo heidän eteensä asetettiin siseleerattu pöytä täynnä maljoja, jotka sisälsivät hedelmä-hyytelöitä mitä valituimpia. Sillä aikaa kun toinen orja valoi ruusuvettä Abdallahin käsille ja ojensi hänelle kultahipsuilla reunustetun salvetin, poltteli toinen suitsutetta Mansur-vanhuksen edessä, joka käsillään löyhytteli tätä hyvänhajuista savua partaansa ja vaatteisinsa. Sitten tuotiin kahvia pienissä kiinalaisissa kupeissa kultaisilla, reijitellyillä vatiloilla. Kahvin jälkeen tarjottiin imannetta sorbettia, orvonkukkain ja granaatti-omenain mehusta tehtyä. Lopuksi sytyttivät pienet neekeripojat, tulipunaisissa vaatteissa ja oikein peitetyt rannerenkailla ja kaulaketjuilla, kolme pitkää jasmiini-piippua, jotka he ojensivat itsekullekin seurassa, jonka perästä kaikki kolme istuivat lattialle.
Kauan nyt tupakoittiin sanaakaan virkkamatta. Mansurin mieltä hyvitti se ilo jonka hän näki poikansa kasvoissa ja se ihastus jonka hän luuli keksivänsä Abdallahin silmissä. Beduiinin kasvot ei kumminkaan olleet vähääkään muuttuneet; kaiken tämän ylellisyyden keskellä oli hän yhtä vakainen ja välinpitämätön kuin lammastensa keskellä. Mitäpä onkaan maailman korskeus ja komeus sen mielestä joka odottaa niitä pysyväisiä palkinnoita joita Jumalalla on varalla oikeauskoisille.
— No poikani, sanoi vihdoin vanha Mansur, kääntyen Abdallahin puoleen, oletko matkaasi tyytyväinen?
— Isä, vastasi nuorukainen, minä kiitän sinua vieraanvaraisuudestasi.Sydämesi on vielä rikkaampi kuin rahastohuoneesi.
— No niin, no niin, vastasi kauppias; mutta sitäpä en sinulta kysynytkään; tahdoin vaan tietää mitä pidät Djeddahista; etkö haluaisi jäädä meille?
— En. Tämä kaupunki on inhottavainen. Ilma täällä on myrkytetty, vesi pilautunutta. Minä en suvaitse noita laiskoja dervishejä, jotka kaikkein silmäin eteen levittävät julkeutensa ja ahnautensa. Entä nuot sotamiehet, joiden hävyttömyyttä ei saa miekanlyönnillä häkäistä! Ja nuot orjat sitten jotka vaan näyttävät olevan sitä varten olemassa että veisivät meiltä meidän omain kättemme käytännön ja jotka nuuskivat intohimojamme, käyttääkseen niitä eduksensa! Ei, toista toki erämaa on! Minä pidän tuhansia kertoja enemmän hirmuisista myrskytuulistamme kuin kuumasta ja helteisestä ilmasta tässä vankeudessa. Teltissä on vaan miehiä. Keihäs kädessä itsekukin siellä näyttää mistä hän käypi. Sieltä ajetaan pois se katala koira joka laiskana kerjää, siellä lyödään kenttään se röyhkeä joka ei tiedä osoittaa kunnioitusta paremmillensa.
— Sinä puhut kultaa, poikani, sanoi Mansur, kädellään kampaillen pitkää partaansa; vahabiti tuskin olis ankarampi.
Kun lasna ollessani luin ulkoa imettäjältäni opituita läksyjäni, minä ajattelin niinkuin sinä nyt. Jää meille vähäksi aikaa ja rupea kauppiaaksi. Nähtyäsi kuinka rikkaus antaa halvimmallekin ihmiselle mahtia, nuoruutta, siveyttä; kuinka päivän valtijattaret, naiset, vieläpä pyhimyksetkin polvistuvat tuon metallin eteen jota sinä halveksit, tulet toisin ajattelemaan ja kaupunkien iljettävä hajukin on tuntuva sinusta suloiselta. Kyllähän ihanata on elää kuin pääsky vapaana avaruudessa, mutta ennen tahi myöhemmin siinä, niinkuin hän, kiini joudutaan. Duro on maailman kuningas, ja päivä on tuleva jolloin urhoollisimmat, samoin kuin oppineimmatkin, ovat vaan rikkahimpain palvelijoita.
— Minä tiedän, vastasi Abdallah ylevästi, ettei mikään muu kuin haudan multa voi tukahuttaa kullan himoa Aatamin lapsissa; mutta erämaassa käy toki unssi kunniata enemmästä kuin leiviskä kultaa. Jumalan avulla tahdon elää niinkuin esi-isäni ovat eläneet. Joka ei mitään halua on aina vapaa. Hyvästi siis Mansur, hyvästi veljeni; tänäpänä tiemme eroavat; jospa se tie jonka valitset veisi sinut siihen tarkoitusperään johon jokaisen oikeauskoisen tulee pyrkiä.
— Hyvästi, hyvä Abdallah, vastasi Omar; itsekukin meistä menee minne sallimus viepi; mitä kirjoitettu on, se on kirjoitettu; sinä olet syntynyt teltissä elämään ja minä kauppiaaksi. Hyvästi, lapsuutemme ystävyyttä en ole unhottava; ole varma siitä että jos joskus tarvitsen voimakasta kättä, niin sitä sinulta pyydän.
— Kiitoksia, veljeni, huudahti beduiini, ja käyden Mansurin poikaa vyötäisiin käsin, syleili hän häntä hellästi, pidättämättä ja salaamatta kyyneliään.
Omar otti nämät ystävyyden osoitukset huoletonna vastaan, ja kun Abdallah, allapäin ja pahoilla mielin, oli lähtenyt huoneesta ja poismennessään useita kertoja oli katsonut taaksensa, puhkesi egyptiläinen sanomaan:
— Mitä ajattelit sinä, isäseni, kun annoit minun noin kauan olla tuon beduiinin luona. Jos olisit kuollut ja minä olisin esiintynyt sinun perillisenäs, kaupungin vanhukset olisivat sanoneet: "Emme ole ikäpäivinämme kuulleet sanottavankaan että vanhalla Mansurilla on ollut poikaa tahi tytärtä," ja kukapa muu kuin pasha olis silloin tullut sinun perilliseksesi. Vie minua hetikohta basaariin, esitä minua kaikille kauppiaille, jotka ovat ystäviäsi, ota minut edellä kaikkia kumppanikses ja anna minulle omituinen myömämakasiina hoidettavakseni. Minä tunnen tykönäni äärettömän halun kultaa käsitellä, minä olen jo teltissä laskuni tehnyt, minä tiedän kuinka tulee kohdella ihmisiä että vähällä vaaratta paljon voitettaisin. Et tarvitse poikaasi hävetä.
— Poikani, huudahti Mansur, ojentaen vapisevat kätensä, viisaus puhuukin suusi kautta; mutta nyt on jo myöhäinen mennä enää ulos, eikä ole sinulla soveliasta pukuakaan. Mutta huomenna menemme basaariin, ja huomenna pitää onneni ja kunniani koko Djeddahissa olla tietona.
Kaiken yön näki Omar unissaan kultaa ja hopeata, kaiken yön heittelehti Mansur sinne tänne vuoteellaan, saamatta silmiänsä umpeen: hänestä tuntui niinkuin hän alkaisi elää uudestaan pojassaan, joka oli vielä kavalampi ja neuvokkaampi, vielä itarampi ja ahneempi kuin hän. "Ah!" huudahti hän iloissaan, "minä olen onnellisin kaikista isistä! Eipä dervishi minua pettänyt; jos poikani välttää tuon häntä uhkaavan vaaran, kukapa saattanee rajaa määrätä sukuni rikkaudelle?"
Mieletön! Sinä unhotit, että jos kulta onkin siunaus sille joka sitä antaa, se on myrkky sille joka sitä kätkee. Joka ottaa ahneuden sydämeensä asumaan, se ottaa siihen ihmisten vihollisen, ja voi sitä joka valitsee saatanan majatoverikseen!
Uusi Salomo.
Varhain aamulla seuraavana päivänä vei Mansur poikansa kylpylaitokseen ja puetti hänet niin kuin hänen uusi säätynsä vaati. Raitainen, heleävärinen silkkitakki, avara kauhtana pehmeimmästä ja hienoimmasta verasta, valkoinen kirjailtu lakki, jonka ympärille musliininen turbaani oli käärittynä, tämmöinen oli se pönäkkä asu minkä Djeddahin taitavin räätäli toi Omarille. Tässä puvussa egyptiläisen kasvot näyttivät vielä jäykemmiltä ja hänen ihonsa vielä mustemmalta kuin tavallisesti. Räätäli oli kumminkin toista mieltä; hän ei osannut kyllin kiittää Omarin suloista näköä ja surkutteli suuresti niitä kaupungin naisia jotka taitaisivat välinpitämättömästi nähdä noita kasvoja, täyttä kuuta kauniimpia. Kun ei ollut enää mitään tähteinä eilisen päivän beduiinista, laitettiin aamiainen ja tarjottiin sorbettia, jonka perästä, sittenkun vanha Mansur vielä oli antanut muutamia isällisiä neuvoja, Omar istui hevos-aasin selkään ja, nöyrästi pysyen muutamia askelia jäljempänä isäänsä, lähti hänen kanssansa basaariin.
Egyptiläinen vei poikansa erääsen kauppapuotiin joka, niinkuin kaikki muutkin, oli ahdas, mutta täynnä kalliita tavaroita. Indian saaleja, Kiinan silkki- ja kultakirja-vaatetta (brokaadia), Bassoran mattoja, jataganneja siseleeratuissa hopeatupeissa, ambra-munstykkisiä ja rubiineilla istutettuja piippuja, rukousnauhoja mustasta korallista, kaularihmoja sekiineistä ja helmistä, — sanalla sanoen kaikkea mikä viekoittelee naisia ja köyhyttää miehiä oli tässä tavaramakasiinassa. Puodin eteen oli tehty kivinen korkopaikka; Mansur istui tyynylle, jalat ristiin, ja sytytti piippunsa. Omar otti rukousnauhansa ja alkoi, huolimatta katsahtaakaan väkijoukkoon, ääneen lukea rukouksiansa. Tällä nuorukaisella oli vanhuksen viisaus.
Päällysmiehensä nähtyään kauppamiehet nousivat istuimiltaan ja menivät kaikki hänen luoksensafattah'iansalukemaan ja hyvää huomenta hänelle toivottamaan. Kaikki katselivat hämmästyksellä äskentullutta, ja itsekukin kysyi kuiskien viereiseltään kuka tuo muukalainen oli. Oliko hän sukulainen egyptiläiselle? Oliko hän nuori orja, komeaan pukuun laitettu ostajia houkuttelemaan? Mansur huusi isolla äänellä sheikin luoksensa ja sanoi, osottaen Omaria:
— Tässä näet minun poikani, kauppakumppanini ja liikkeeni jatkajan.
— Sinun poikasi! sanoi sheiki. Kuka on kuullut mainittavankaan että rikkaalla Mansurilla on perillinen?
— Minä olen tahtonut pitää häntä poissa pahan silmän vaikutuksesta, sanoi ukko; siinä syy minkä tähden olen salaa kasvatuttanut häntä kaukana täältä. Tarkoitukseni oli ensin etten esittäisikään häntä teille ennenkuin hänen kävisi partaansa kouriminen; mutta minä alan vanhata, odotus on käynyt minulle ikäväksi ja minä aion tänäpänä, teidän luvallanne, asettaa hänet omaksensa basarissa, että hän teiltä oppisi myönnin ja oston taidon.
— Mansur on aina viisas, vastasivat kauppiaat, ja kaikki riensivät onnittelemaan isää tämmöisen pojan vuoksi. "Allah," huusivat he, "varjelkoon sekä runkoa että oksaa!"
Näiden onnentoivotusten ohessa, jotka tietysti himartelivat egyptiläisen ylpeyttä, otti sheiki puhuakseen:
— Meillä, sanoi hän Mansurille, on tapana että kun poika tahi tyttö syntyy, köyhäkin kutsuu veljensä käymään iloonsa osalliseksi; oletko siis unhottanut meidät?
— Kunnioittakaa minua tänä iltana tulemalla luokseni, vastasi ukko, ja te olette tervetulleet.
Tunnin kuluttua tämän perästä kierteli orja, kukka kimppu kädessä, basaaria ja sanoi, ojentaen kukan siitä kullekin kauppiaalle:
— Luefattahprofeetalle, ja kauppiaan luettua rukouksensa lisäsi sanansaattaja:
— Mene tänä iltana Mansurin kotiin kahvia nauttimaan,
— Mansur on kaikkein jalomielisten ruhtinas, vastasivat kutsutut. Jumalan avulla olen tänä iltana tuleva kantamaan hänelle kunnioitustani.
Määrätyllä ajalla vastaanotti egyptiläinen poikansa kanssa kauppamiehiä vähäisessä puutarhassaan, jossa loistavat laitokset odottivat vieraita. Manteleilla ja pistaasia-hedelmillä täytettyä karitsanpaistia, riisiä safranin kanssa, pippurilla maustettua kermakastaketta, ruusuhyytelöä, kaikenlaisia pasteijoja, sanalla sanoen: ei mitään ollut säästetty näin arvosain vierasten kunnioittamisessa. Ensi kerran eläissään tahtoi Mansur että köyhät kävisivät hänen iloonsa osallisiksi; heille jaettiin ovenpielissä atrian jäännöksiä ja vähäisiä hopealanttia. Tässä oli kyllä täyttämään koko kadun ilohuudoilla ja siunauksilla ja viemään anteliaan Omarin ja rikkaan Mansurin nimet Djeddahin joka neljään kulmaan.
Kahvin juotua ja piiput sytytettyä, kävi sheiki Omarin käteen ja sanoi kauppioille:
— Minä saan tässä esittää teille ystävämme pojan; hän anoo saadakseen astua meidän kunnioitettuun kauppaseuraan. Minä kehoitan teitä kutakin lukemaanfattah'insaprofeetalle.
Rukousta kolmeen kertaan luettaissa sitoi sheiki saalin Omarin vyölle ja teki sitten solmun jokafattah'ille. Juhlamenon päätettyä nuorukainen suuteli sheikiä ja jokaista toimituksessa läsnäolevaa kädelle, alkaen vanhimmasta. Hänen silmänsä kiiluivat ihastuksesta; hän oli nyt kauppias Djeddahissa, hän oli rikas, maailma aukesi hänelle.
Jälkiosa iltaa vietettiin haasteluissa, jotka kaikki koskivat samaa ainetta: kauppa-asioita. Omar ei avannut suutansa, hän istui vanhusten vierelle ja nämät eivät voineet kyllikseen puhutella tätä nuorta miestä joka kuunteli heitä semmoisella tarkallisuudella ja kunnioituksella. Hänelle sanottiin kuinka viisaan kauppiaan aina tulee pyytää neljä vertaa enempää kuin kalun oikea hinta onkaan eikä koskaan kadottaa mielenmalttiaan, kauppa-ammatin avainta. Myödä on sama kuin kalastaa koukulla: ostajaa pitää houkutella ja mairitella, kunnes hän viimein, tuskastuneena ja häikäistynä, ei voi enää vastustaa. Leikitellä rukousnauhalla, tarjota kahvia tahi piippua, puhua vähäpätöisistä asioista, varoa ettei ainoakaan jäntäre kasvoissa värähdä, mutta yhtäkaikki sytyttää halua ostajan mielessä, se on vaikea konsti jota ei ensi päivänä opitakaan. "Mutta," he sanoivat Omaria imarrellen, ja päähän taputellen, "sinä olet hyvässä koulussa; ei löydy yhtään juutalaista, eipä armenialaistakaan, joka siinä konstissa vetäis viisaalle Mansurille vertoja."
— Eikö kauppa mitään muuta olekaan? sanoi nuorukainen itsekseen, sittenpä en teitä tarvitsekaan, vanhat tolvanat. Että aina ja ainoastaan itseään ajatellaan, että muiden intohimoja tahi heikkouksia imarrellaan houkutellakseen hulluilta sitä rikkautta joka estää heitä järkeään käyttämästä, ne kaikki tiedän minä kuin viisi sormeani; enhän ole muuta koko tuolla ajalla minkä erämaassa vietin harjoitellutkaan. Opettajani täytyy olla oikein mestarit konstissaan, jos en kuukaudessa jätä heitä kauas jälkeeni.
Parin päivän perästä tämän jälkeen lähti Mansur kadin (tuomarin) luoksi, erään riita-asian vuoksi, jonka lopullisesta päättymisestä hän kuitenkin oli jotensakin huoleton. Salainen kanssapuhe kadin kanssa oli antanut hänelle vähän luottamusta asiansa oikeisuuteen. Ukko otti pojan mukaansa, ajoissa totuttaaksensa häntä oikeuden kanssa tinkimään. Kadi istui tuomiota erään moskean kartanolla. Hän oli ruumiikas, suopean näköinen mies, joka ei koskaan ajatellut ja harvoin puhui, jotka asianhaarat, yhdessä hänen ison turbaaninsa ja aina hämmästelevän katsantonsa kanssa, tuottivat hänelle suurta mainetta oikeudenpidosta ja majesteetillisesta mahtavuudesta. Lukuisa kuulijakunta oli tullut saapuville. Etevimmät kauppiaat istuivat maahan levitetyillä matoilla puolikehässä tuomarin edessä. Mansur meni istumaan sheikin vierelle ja näiden keskelle Omar, joka oli erinomaisen halukas näkemään kuinka tarpeen vaatiessa lakia noudatetaan taikka ylenkatsotaan.
Ensimmäinen esiin astuva riitapuoli oli eräs nuori, iholtaan ruskeankeltainen baniani, avarassa puvussa ja vähän naisellinen käytöksessään. Se oli äskettäin Indiasta tullut muukalainen, joka valitti, että eräs Mansurin kilpailija oli pettänyt hänet.
— Isäni jälkeenjääneissä kapineissa Delhissä, sanoi nuori mies, tapasin minä lippaan täynnä timantteja; minä matkustin Egyptiin, toivossa että siellä, niillä summilla jotka näitä kalliuksia myömällä saisin, eläisin päiväni ylellisyydessä. Myrskyn tähden pakoitettuna tulemaan Djeddahiin, minut tänne pidättivät ne huvitukset ja nautinnot joita kaupunki niin runsaasti tarjoo. Minä jouduin kohta rahapulaan. Minulle sanottiin, että jos tahtoisin panna timanttini menemään, minä täällä olisin tilaisuudessa edullisesti muuttaa ne rahaksi. Meninpä siis basaariin ja pyysin että minulle osoitettaisiin joku kalliiden kivien ostaja. Rikkahin, sanottiin minulle, on Mansur, rehellisin sitä vastoin juveeli-seppä Ali. Minä käännyin tätä puhuttelemaan. Kuultuansa asiani hän kohteli minua niinkuin olisin hänen poikansa ollut; hän ei ensinkään sallinut minun puhua kauppa-asioista basaarissa, vaan vei minut kotiinsa. Useina päivinä kohteli hän minua erinomaisen hyvätahtoisesti, voitti kaikenlaisella huomaavaisuudella minua kohtaan luottamukseni ja antoi minulle rahaa niin paljon kuin tahdoin. Vihdoin erään päivällisen jälkeen, jota syödessä kenties kyllä liiaksi join, tuotatti hän lippaan esille, ja sittenkun hän hyvin tarkasti oli tutkinut jokainoan timantin, sanoi hän, surkuttelevinaan ollen:
— Poikani, Arabiassa ja Egyptissä näillä kivillä ei ole paljo arvoa; erämaan kalliot antavat meille niitä tuhansittain. Minulla on niitä kokonaisia arkullisia.
Todeksi näyttääkseen mitä sanoi, avasi hän rasian, otti siitä timantin joka oli vielä isompi kuin yksikään minun timanteistani, ja lahjoitti sen minua saattelevalle orjalle.
— Mitenkä minun nyt käypi! huudahdin minä; näissä timanteissa on kaikki mitä minulla on. Minä luulin minuani rikkaaksi, ja nyt! nyt olen köyhä, yksinäinen, kaukana suvustani ja isänmaastani.
— Poikani, vastasi minulle tuo ilkeä petturi; ensi hetkestä kun näin sinut, minusta tuli ystäväsi. Lieköpä koskaan kuultu moslemin hyljänneen ystäviään heidän hädässänsä. Anna minulle tämä lipas ja minä sulasta ystävyydestä maksan sinulle summan jota ei kukaan sinulle tarjoa. Hae ja valikoitse sinulle mitä ikänä tahdot Djeddahissa, olkoon se kultaa, hopeata tahi korallia, ja minä sitoudun ennen kahden tunnin kuluttua antamaan sinulle indialaisista kivistäsi niiden täyden painon niissä kaluissa joita haluat.
Kotiin tultuani ja saatuani yön rauhassa miettiä asiata, minä kohta huomasin että Ali oli ilvehtinyt kanssani. Tuo kaunis timantti jonka hän antoi orjalle olikin ainoastaan lasipalanen; timantit ovat harvinaisempia Djeddahissa kuin Indiassa ja kymmentä vertaa korkeammassa arvossa kuin kulta. Minä vaadin lipastani takaisin, mutta Ali ei antanut. Kunnian arvoinen tuomari, sinun oikeudenpitoosi nyt turvaan. Ota muukalaisen asia huostaasi, ja saakoon tuo ilkiö, joka on koettanut onnettomuuttani hankkia, saakoon hän kaikessa iankaikkisuudessa juoda kiehuvaa vettä.
Nyt oli Alin vuoro puhua.
— Avaralta ylistetty Jumalan palvelija, sanoi hän kadille, koko tuossa pitkässä jutussa jonka tämä nuori mies on esiin latonut on vaan yksi asia tosi, ja se on että me olemme tehneet kauppasopimuksen ja että minä olen valmis siinä pysymään. Kaikki muu on sulaa valhetta. Jos olen antanut orjalle lahjan, mitä se tähän asiaan kuuluu? Saattaako kukaan mielellinen ihminen siinä nähdä muuta kuin leikintekoa? Olenko pakoittanut tätä muukalaista antamaan minulle lippaansa? Onko syyni minun että rahapula saapi hänet suostumaan ehtoihini? Miksi syyttää hän minua petollisuudesta? Minäkö tässä sanani syön? Hänkö tässä sanansa pitää?
— Nuori mies, sanoi kadi banianille, onko sinulla todistajia siihen että Ali on kavaltanut sinulta kaluisi hintaa? Muuten annan syytetyn tehdä valansa, sillä niin laki säätää.
Koraani tuotiin esiin, Ali laski oikean kätensä tälle pyhälle kirjalle ja sanoi kolmasti: "Suuren Jumalan nimessä ja Jumalan sanan kautta, joka on tässä kirjassa kirjoitettuna, vannon minä etten ole pettänyt tätä muukalaista. Minä vannon sen tänä päivänä, lisäsi hän, kääntyen kuulijain puoleen, niinkuin olen sen vannova tuomiopäivänä, jolloin Jumala on kadina ja enkelit todistajina."
— Onneton! huusi baniani, sinä olet yksi niitä joiden jalat lipuvat perikatoon. Sinä syökset sielusi turmioon.
— Tuo on mahdollista, sanoi sheiki hyvin hiljaa Omarille, mutta hän voittaa mahdottoman suuren omaisuuden. Ompa oikea mestari-konna tuo Ali!
— Ei se ole mikään tavallinen mies, lisäsi Mansur, tuopa oli sukkelasti ajateltu.
Omar naurahteli, ja Alin iloitessa petoksensa menestymisestä, meni hän kokonansa itkun valloissa olevan muukalaisen luoksi. "Tahdotko," sanoi hän hänelle, "että autan voittamaan asiasi?"
— Tahdon, huudahti hindu, muserra tuo katala, ja vaadi siitä mitä tahdot. Mutta lapsipa vaan oletkin, sinä et voi mitään.
— Minä en vaadi mitään muuta kuin että luotat minuun hetkisen aikaa, vastasi egyptiläinen. Suostu Alin tarjoukseen, ja anna minun valita sinun sijassasi äläkä mitään pelkää.
— Mitäpä enää pelkäisinkään kun olen kaikki kadottanut? jupisi muukalainen, allapäin niinkuin se jolla ei enää toivoa ole.
Kuitenkin meni hän vielä kadin eteen ja sanoi, kunnioittavasti kumartaen:
— Minun herrani ja isäntäni, orjasi rukoilee sinulta viimeistä suosion-osoitustasi: anna kaupasta tosi tulla, koska laki niin säätää, mutta salli että tämä nuori mies minun sijassani valikoipi mitä Alin tulee maksaa minulle.