Colinin seurassa aloin nyt kuluttaa vähän vapaata aikaani tutkimalla vuoriston kätköjä. Olin tuonut mukanani pienen haulikon, ja puodista lainasin mauserkiväärin. Minulla oli synnynnältä tarkka silmä ja vakava käsi, ja pian tuli minusta sekä hyvä haulikolla ampuja että — kuten luulen — verraton tarkkuusampuja kiväärillä. Vuorijonon rinteillä oli sekä peltopyitä ja metsäkanoja että erästä fasaanilajia, ja ruohoisella ylätasangolla tapasin erästä meidän teeriämme muistuttavaa lintulajia, jota hollantilaiset kutsuivat nimellä »rorkaan». Mutta parasta urheilua oli sittenkin metsästää kääpiöhirviä metsiköissä, joissa metsästäjällä on puolellaan hyvin vähän etuja tai ei lainkaan. Kerran heitti haavoittunut kääpiöhirvi minut maahan ja ellei Colinia olisi ollut, olisin saanut vakavia vammoja. Toisella kerralla kaadoin yhdellä laukauksella kauniin leopardin eräässä rotkossa lähellä Letabaa, ampumalla sitä aivan Colinin pään yli eräältä kallionkielekkeeltä. Sen nahka on nyt tuossa takan edessä huoneessa, jossa tätä kirjoitan. Colinin parhaat ominaisuudet tulin tuntemaan kuitenkin eräällä niistä retkistä, joita tein lomapäivinäni alas tasangoille. Siellä oli meillä jalompaa saalista: hollantilaisilta nimiltään wildebeest, hartebeest, impala ja jonkun kerran myös noodoo. Aluksi olin aivan kelpaamaton ja sain hävetä Colinin edessä. Mutta sitten opin vähitellen sitä tarkkaavaisuutta jota vaaditaan alangolla, opin seuraamaan jälkiä, arvostelemaan tuulta, ja hiipimään eteenpäin pensaiden suojassa. Ja heti kun luoti oli osunut, oli Colin salaman nopeudella kiinni otuksessa. Koiralla oli vinttikoiran nopeus ja bullterrierin voimat. Siunasin sitä päivää, jona köyhä matkasaarnaaja oli kulkenut ohi.
Colin makasi öisin vuoteeni alla, ja hänen ansiotaan on eräs tekemäni tärkeä huomio. Huomasin näet, että minua vakoiltiin lakkaamatta. Ehkäpä sitä oli jatkunut aina siitä päivästä kun olin saapunut tänne, mutta pääsin perille siitä vasta kolmantena kuukautena tuloni jälkeen. Eräänä iltana kun kävin levolle, näin karvan nousevan pystyyn koiran selässä, sen koko ajan haukkuessa levottomasti ikkunaa kohden. Olin seissyt varjossa ja kun nyt astuin esiin katsoakseni ulos, sain nähdä mustan olion häviävän aitauksen taa takapihalla. Ehkäpä tämä oli vain pikkuasia, mutta tästä lähin olin joka tapauksessa varuillani. Seuraavana iltana koetin jälleen tarkata mutta en huomannut mitään. Kolmantena iltana, kun katsoin ulos, näin vilaukselta kasvot, jotka olivat painautuneet aivan ikkunan ruutuun kiinni. Tämän jälkeen panin ikkunan luukut kiinni pimeän tullessa ja siirsin vuoteeni toiseen kohtaan huonetta.
Samanlaista oli ulkosalla. Kun kuljin tietä tunsin äkkiä, että minua vakoiltiin. Jos olin aikovinani mennä pensaikkoon tien vieressä, kuului sieltä heikkoa ratinaa, joka ilmoitti minulle että vakoilija lähti tiehensä. Missä kuljinkaan — tiellä, ylätasangon niityillä tai vuoriseudun karuilla rinteillä — kaikkialla oli samanlaista. Minulla oli äänettömiä seuralaisia, jotka välistä paljastivat itsensä oksien rapinalla, ja silmiä, joita en voinut nähdä, tuijotti alati minuun. Ainoastaan silloin kun painuin tasangolle lakkasi vakoilu. Tämä asiaintila ärsytti Colinia äärimmilleen, ja vaellukseni koiran kanssa olivat yhtä murinaa sen taholta. Huolimatta ponnistuksistani hillitä sitä, juoksi se kerrankin pensastoon, mistä heti kohta kuului tuskanhuuto. Se oli tarttunut jonkun koipeen ja mentyäni paikalle, näin verta ruohikoissa.
Sen jälkeen kun olin tullut Blaauwildebeestefonteiniin, olin unohtanut kaiken sen salaperäisen, josta olin päättänyt ottaa selvää, uudessa elämässäni esiintyvän jännityksen ja Jappin kanssa vallitsevien vastenmielisten riitaisuuksien vuoksi. Mutta tämä alituinen väijyminen toi jälleen sen mieleeni. Olin vartioitu senvuoksi, että joku tai jotkut pitivät minua vaarallisena. Ensimmäinen epäluuloni kohdistui Jappiin, mutta luovuin siitä heti. Minun läsnäoloni puodissa saattoi olla hänelle vähemmän mieluista, mutta eivät vaellukseni ympäristössä. Olisihan saattanut ajatella, että hän oli järjestänyt vakoilun saadakseen siten minut pelkästä harmista jättämään paikkani, mutta imartelin itseäni sillä, että Jappin piti tuntea minut liian hyvin voidakseen toivoa tuollaisen menettelytavan onnistuvan.
Mikä minua suututti oli, etten voinut päästä vakoojistani selville. Olin käynyt kaikissa ympäristössä olevissa leiripaikoissa ja olin varsin hyvissä suhteissa kaikkiin päälliköihin. Ensiksikin oli siellä Mpefu, likainen vanha veijari, joka oli viettänyt sangen pitkän osan elämästään ennen sotaa buurivankilassa. Hänen alueellaan oli lähetysasema, ja hänen väkensä tuntui siivolta ja hyvinvoivalta. Majinje oli naispäällikkö, pieni tyttö, jota kukaan ei saanut nähdä. Hänen kylänsä oli kurja paikka ja hänen heimonsa pieneni vuosi vuodelta. Sitten oli pohjoisempana ylhäällä vuorilla Magata. Hänkään ei ollut vihamieheni, sillä hän tapasi tarjota minulle aina jotain virkistystä kun olin metsästämässä siellä päin, — kerrankin hän oli kutsunut kokoon satakunta miestään ja minä sain nähdä suuren taistelun villien koirien kanssa. Sikitola, etevin kaikista päälliköistä, asui jonkun verran etäämpänä tasankomaalla. Tunsin vähemmän häntä ja hänen miehiään, mutta jos vakoilijat olivat hänen miehiään, saivat he viettää suurimman osan aikaansa melkoisen kaukana kraalistaan. Itse Blaauwildebeestefonteinissa olivat melkein kaikki kafferit kristityitä, hiljaisia, siivoja ihmisiä, jotka hoitivat pieniä puutarhojaan ja pitivät varmasti enemmän minusta kuin Jappistä. Eräänä päivänä olin jo vähältä matkustaa Pietersdorpiin neuvotellakseni siellä olevan alkuasukasten valtuutetun kanssa, mutta sitten sain kuulla, että vanha, joka tunsi seudun, oli poissa ja hänen seuraajansa oli nuorukainen Rhodesiasta, joka ei tiennyt mitään. Muuten olivat alkuasukkaat Blaauwildebeestefonteinin ympärillä tunnettuja rauhallisuudestaan, minkä vuoksi he sangen harvoin saivat virallisia vierailuita. Silloin tällöin näimme parin zulupoliisin ratsastavan ohi ajaessaan takaa jotain halvempaa rikollista ja veronkantaja kävi myös kantamassa majojen verot, mutta muuten emme antaneet hallitukselle paljoa tekemistä, eikä heidän tarvinnut tulla levottomiksi meidän puolestamme.
Kuten jo olen maininnut aloin jälleen ajatella kaikkea sitä mikä oli tapahtunut, ennenkuin tulin tänne, ja mitä enemmän ajattelin, sitä kiihkeämmäksi tulin. Pidin tapana huvitella muistelemalla kaikkea mitä tiesin.
Ensimmäisenä oli tietysti Hänen Korkea-arvoisuutensa John Laputa, hänen esiintymisensä Kirkcaplen rannalla, hänen keskustelunsa Henriquesin kanssa Blaauwildebeestefonteinista, ja hänen omituinen käyttäytymisensä Durbanissa. Sitten seurasi kaikki mitä Colles oli sanonut, että tämä paikka oli jollain tavoin »konstikas» ja että kukaan ei tahtonut pysyä täällä enempää puodissa kuin koulussakaan. Sitten tuli keskusteluni Aitkenin kanssa Lorenzo Marquesissa ja hänen kertomuksensa suuresta poppamiehestä näillä seuduilla, jonka luo kaikki kafferit pyhiinvaelsivat ja hänen epäilyksensä timanttilöydöstä täällä. Viimeisenä ja tärkeimpänä mietiskelyissäni oli tämä alituinen väijyminen, joka oli kohdistunut minuun. Oli päivänselvää, että täällä löytyi jokin salaisuus, ja epäilin, että vanha Japp tuntisi sen. Eräänä päivänä olin kyllin tyhmä kysyäkseni häneltä timanteista. Hän nauroi halveksuvasti. »Tuosta huomaa heti asioita tuntemattoman brittiläisen», hän sanoi. »Jos kerrankin olisitte ollut Kimberleyssä, niin tietäisitte miltä timanttiseutu näyttää. Täällä voisi yhtä hyvin löytää valtameren helmiä kuin timantteja. Mutta menkää te vaan ja etsikää kernaasti minun puolestani, ehkäpä löydätte joitakin granaatteja.»
Kuulustelin varovasti Aitkenin poppamiehestä — tämä tapahtui mr Wardlawin avulla, joka nyt oli täysi taituri kafferikielessä — mutta emme saaneet mitään tietää. Ainoa seikka, minkä perille hän pääsi, oli että Sikitolan väki tunsi jonkun lääkkeen kuumetta vastaan, ja että Majinje taisi jos halusi hankkia sadetta.
Lopuksi pitkän harkinnan jälkeen kirjoitin mr Collesille ja annoin kirjeen varmuuden vuoksi eräälle lähetyssaarnaajalle, joka oli menossa Pietersdorpiin. Kirjeessä kerroin avoimesti, mitä Aitken oli sanonut ja puhuin myöskin väijymisestä. Vanhasta Jappistä en maininnut mitään, sillä niin kelvoton kuin hän olikin, en kuitenkaan tahtonut että mies siinä ijässä joutuisi paikattomaksi.
Collesilta tuli kirje, mutta osoitettuna Jappille eikä minulle. Sikäli kuin käsitin oli vanhus kerran ehdottanut sivukaupan perustamista eräälle paikalle tasangolla, jonka nimi oli Umvelos, ja toiminimi oli nyt halukas toteuttamaan tämän suunnitelman. Japp oli tavattomasti mielissään ja antoi minun lukea kirjeen. Siinä ei ollut sanaakaan siitä asiasta josta minä oli kirjoittanut, vaan ainoastaan joukko yksityiskohtaisia määräyksiä sivukaupan järjestämisestä. Minun pitäisi ottaa pari muuraria mukaani, lastata kaksi vaunua tiilillä ja puutavaralla, sekä matkustaa Umvelosiin ollakseni läsnä kun puotia rakennettiin. Kaupan varustaminen ja hoitajan määrääminen sinne saisi jäädä myöhempään. Japp oli riemuissaan, sillä paitsi että hän pääsi minusta muutamaksi viikoksi, näkyi että hänen esimiehensä panivat arvoa hänen neuvoilleen. Hän kerskui taas, että toiminimi ei voisi tulla toimeen ilman häntä, ja minua kohtaan hän muuttui uuden itsensä yliarvioinnin johdosta jonkun verran hävyttömämmäksi. Mutta sitten hän otti iloonsa perinpohjaisen pöhnän.
Minun täytyy myöntää, että olin loukkaantunut siitä kun kirjeessä ei mainittu mitään todella tärkeistä asioista. Mutta pian käsitin, että jos Colles yleensä kirjoitti niistä, kirjoittaisi hän minulle suoraan, ja niin aloinkin innokkaasti odottaa postia. Mitään kirjettä ei kuitenkaan tullut, ja pian minulle tuli niin kiire matkavalmistuksissani, että unohdin ajatella koko asiaa. Pietersdorpista sain tiiliä ja muita rakennusaineita, sekä kaksi hollantilaista muuraria, jotka ottivat työn suorittaakseen. Valittu paikka ei ollut kaukana Sikitolan kraalista, joten minun oli helppo saada alkuasukkaista työvoimaa. Liikeasioita ajatellessani pisti päähäni lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Niiden maanviljelijäin keskuudessa, jotka pitävät kiinni vanhoista tavoista ja tottumuksista, on tapana ajaa karja ylämaasta tasangolle — jota he kutsuvat talvilaitumeksi — talvisyöttöä varten. Tähän vuoden aikaan ei tarvitse pelätä tulvia ja ylämaahan verraten on ruoho alangoilla tiheämpää ja runsaampaa. Sain tietää, että muutamia suuria karjalaumoja tulisi menemään ohi määrättynä päivänä ja että niiden omistajat perheineen seuraisivat vaunuissa mukana. Annoin näinollen järjestää eräänlaisen liikkuvan kauppapuodin ja liityin kaksine kuormavankkureineni karavaaniin. Toivoin tekeväni hyviä kauppoja myymällä yhtä hyvää ja kahta kaunista farmareille sekä matkalla että Umvelosissa.
Oli kirkas aamu, kun lähdimme matkaan vuorilta alas tasangolle. Minulla oli aluksi täysi työ saadakseni raskaat vankkurit siitä hirvittävästä jyrkänteestä alas, joka teki maantien virkaa. Sidoimme pyörät kiinni ketjuilla ja ripustimme raskaita painoja taakse jarruiksi. Onneksi osasivat ajomieheni ammattinsa, mutta eräs buurien vaunuista luiskahti reunan yli ja tiukalle otti että kymmenen miestä jaksoi vetää ne takaisin.
Etäämpänä tie parani, kun se alkoi noudattaa erään loivasti nousevan notkon reunaa. Ratsastin vankkureitteni vieressä, ja sää oli niin jumalainen, että olin tyytyväinen pelkästä olemassaolostani. Taivas oli kirkkaan sininen, ilma lämmin, vivahtaen kuitenkin heikosti talven raikkauteen, ja metsiköistä tunkeutui sieraimiin tuhansia tuoksuvia henkäyksiä. Kirjavia lintuja, joita nimitetään kafferikuningattariksi, leijaili tien yllä. Allapäin kohisi ja kuohuili Pikku Labongo pienine koskineen ja putouksineen. Sen vesi ei ollut enää tuota heleää, läpikirkasta »Sinisen villipedon lähteestä», vaan kävi yhä sameammaksi mitä lähemmä se tuli lihavia alankomaita.
Härkävankkurit vaeltavat hitaasti, ja kun me illalla leiriydyimme, oli meillä vielä puolen päivän matka jälellä Umvelosiin. Hetken ennen auringonlaskua vietin loikoillen ja tupakoiden hollantilaisten kanssa. Alkuaikoina he olivat yleensä kaihtaneet minua tulokasta ja olleet vähäpuheisia, mutta nyt jo osasin puhua heidän kieltään joustavasti, ja meistä tuli pian hyviä ystäviä. Muistan, että meille tuli väittelyä eräästä tummasta esineestä, joka oli puussa noin 500 kyynärän päässä. Minä luulin sitä korppikotkaksi, mutta eräs hollantilaisista väitti, että se oli paviaani, minkä jälkeen vanhin seuruessa, Coetzee niminen ukko tarttui kivääriinsä ja ampui edes tähtäämättä. Jotain putosi oksalta ja vallan oikein, kun menimme paikalle löysimme paviaanin pää lävistettynä. Vanha mies kysyi nyt minulta: »Kenen puolelle aiotte asettua seuraavassa sodassa?» — mihin minä nauraen vastasin: »Teidän puolellenne.»
Illallisen jälkeen, jonka särvinaineet olivat etupäässä minun varastoistani, istuimme tupakoiden ja jutellen nuotion ympärillä, kun taas naisilla ja lapsilla oli hyvä ja rauhallinen olo katetuissa vankkureissa. Buurit olivat kaikki sävyisiä, toverillisia miehiä, ja kun vihdoin olin sekottanut skottilaisen boolin vastamyrkyksi iltakoleudelle, tuli meistä aivan erikoisen hyviä ystäviä. He kysyivät minulta kuinka viihdyin Jappin kanssa. Vanha Coetzee säästi minulta vastaamisen vaivan, sillä hän ehätti lausumaan: »Skellum, Skellum!» (= kelmi). Pyysin häntä sanomaan mitä hänellä oli Jappia vastaan, mutta en saanut häneltä irti muuta kuin että Japp oli liian hyvä ystävä alkuasukkaiden kanssa. Varmaankin oli Japp joskus huiputtanut ukolle huonon auran.
Juttelimme metsästyksestä ja minä sain kuulla monta seikkailua — Limpoposta, Meshonamaasta, Sabista ja Lebombosta. Sitten siirryimme politiikkaan ja sain kuulla kiivaita hyökkäyksiä uutta maaveroa vastaan. Kaikki nämä miehet olivat vanhoja paikkakunnan asukkaita ja aloin aavistaa, että heidän kauttaan voisin saada tietää jotain merkityksellistä. Senvuoksi kerroin juurtajaksaen jutun, jonka olin kuullut Durbanissa jostain mahtavasta poppamiehestä, ja kysyin, tiesivätkö he mitään tästä. Mutta he pudistivat päitään. Alkuasukkaat olivat jättäneet taikomiset ja loihtimiset ja pelkäävät lähetyssaarnaajaa ja poliisia enemmän kuin jotain noitaa. Sitten he alkoivat puhua vanhoista ajoista. Mutta Coetzee, joka oli huonokuuloinen, keskeytti toiset ja pyysi minua uudistamaan kysymykseni.
»Kyllä», hän sanoi, »minä tiedän, Rooirandissa asuu paha henki.»
Enempää en hyötynyt hänestäkään kuin sen tosiasian, että siellä varmasti oli paholainen. Hänen isoisänsä ja isänsä olivat nähneet sen, ja itse hän oli kuullut sen karjuvan, kun hän poikana oli ollut siellä metsästämässä. Muuta hän ei halunnut sanoa, vaan meni levolle.
Seuraavana aamuna, kun olimme aivan lähellä Sikitolan kraalia, erosin hollantilaisista, ensin ilmoitettuani heille, että vaunupuotini olisi ainakin kolme viikkoa Umvelosissa, jos heidän tarvitsisi uudistaa varastojaan. Me jatkoimme sitten matkaa pohjoisemmaksi kohti määräpaikkaamme. Heti kun olin jäänyt yksin, etsin kartan esiin ja koetin etsiä siitä sitä paikkaa, mistä Coetzee-vanhus oli puhunut. Kartta ei ollut hyvä, sillä vuoriston itäpuolella ei vielä ainoakaan maanmittari ollut käynyt ja paikkain nimet oli pantu vain arvaamalla. Mutta minä löysin kuitenkin nimen Rooirand ja oli se pantu merkitsemään pohjoisen vuorijonon jatkoa itäänpäin. Varmaankin oli merkintä tehty jonkun metsästäjän antamien tietojen mukaan. Lienee parasta, että tässä kertakaikkiaan selitän tämän seudun maaston, sillä nämä seudut näyttelevät tärkeää osaa kertomuksessani. Vuoristo ulottuu pohjoiseen ja etelään ja siltä lähtevät useimmat niistä joista, jotka kastelevat tasankoa. Jokien nimet ovat etelästä päin lukien: Olifants, Suuri Letaba, Letsitela, Pikku Letaba ja Pikku Labonas, jonka tienoolla Blaauwildebeestefontein on. Mutta tasangon suurin joki, johon kaikki muut lopuksi yhtyvät, on Suuri Labongo, joka täysin itsenäisenä virtaa saaden alkunsa jostakin maanalaisesta lähteestä lähellä sitä paikkaa, jota nimitetään Umvelosiksi. Blaauwildebeestefonteinista pohjoiseen päin pistää vuorijono vielä noin kaksikymmentä peninkulmaa, mutta sitten se tekee jyrkän käänteen itäänpäin ja nimitetään karttani mukaan Rooirandiksi. Mietiskelin näitä asioita, tuntien erityistä vetovoimaa Suurta Labongoa kohtaan. Minusta tuntui uskomattomalta, että joku lähde viidakossa saattaisi olla näin valtavan virran alkuna, ja päättelin itsekseni, että alkujuoksun täytyy olla jossakin korkealla pohjoisilla vuorilla päin. Minun otaksumani mukaan piti Rooirandin lähimmän osan olla noin viidenkymmenen peninkulman päässä. Coetzee-vanhus oli sanonut, että siellä asui paha henki, mutta minä arvelin puolestani, että jos sitä lähtisi etsimään löytäisi kaikkein ensimmäiseksi vettä.
Keskipäivällä saavuimme Umvelosiin ja ryhdyimme järjestämään kolmen viikon työtämme. Hollantilaiset saivat purkaa kuorman ja puhdistaa paikan perustuksen kaivamista varten, sillä aikaa kun minä menin Sikitolaan saamaan työväkeä. Sainkin tusinan verran vankkoja mustaihoisia, ja pian oli leirimme valmiina ja työ edistyi reippaasti. Itse rakentamiseen ryhdyttiin niin yksinkertaisesti kuin suinkin. Kaikki mitä me halusimme saada, oli kahden huoneen puoti ja aittarakennus, jossa voimme säilyttää varastojamme. Arkkitehtina olin minä, valvoen perustuksen laskemista ja myös pari jalkaa seinien nousua. Sikitolan väki oli kunnollista, niin että saatoin antaa itse rakennustyön heidän käsiinsä, hollantilaisten toimiessa kirvesmiehinä. Tiilit eivät riittäneet pitkälle, minkä vuoksi meidän täytyi ryhtyä valmistamaan uusia Labongon rannalla ja lopettaa seinät viheriäisillä tiileillä, mikä kaikki teki rakennuksemme omituisen kirjavaksi. Itse en ollut mikään taitava rakentaja, ja kun ilman minuakin oli tarpeeksi paljon miehiä, jäi minulle varsin runsaasti vapaa-aikaa. Aluksi hoidin kauppaa vaunuista käsin, mutta se vähä mikä oli mukanani meni pian kaupaksi. Olin juuri aikeissa lähteä kotiin hakemaan lisää varastoa, kun pisti päähäni käyttää jokin osa vapaa-ajastani Rooirandin tutkimiseen. Pohjoisessa päin saatoin selvästi nähdä vuoren selän, ehkäpä päivän ratsastuksen päässä. Eräänä aamuna otin senvuoksi ravintoa mukaani päivää paria varten, sidoin makuupussin satulaani ja lähdin tutkimusmatkalleni, kun ensin olin antanut erään vanhemman hollantilaisen tehtäväksi toimia poissaoloni aikana työn johtajana.
Oli varsin vaivaloista päästä eteenpäin alkuasukasten käyttämää polkua pitkin, jota molemmin puolin reunusti läpitunkemattomat viheriäiset viidakot. Onneksi en voinut eksyä tieltä, sillä suoraan edessäpäin näkyi koko ajan Rooirand, ja sen mukaan kuin etenin, saatoin yhä paremmin erottaa yksityiskohdat kallioissa. Kun olin päässyt noin puolitiehen oli aika nauttia aamiaista ja senvuoksi heittäydyin maahan zeiss-kiikareineni — äitini jäähyväislahja — ja ryhdyin tarkastamaan jotain notkopaikkaa vuorissa. Mutta mitään sellaista ei näkynyt. Purppuralta hohtava ja porfyyrilta näyttävä kallioseinä oli aivan yhtäjaksoista. Rotkoja ja halkeamia kyllä oli, mutta ei ainoatakaan niin suurta, että joelle olisi ollut tilaa. Ylinnä oli jyrkkiä seinämiä, sitten seurasi irtonaisempia kerroksia, riveihin järjestettyinä kuin katsomossa, ja vielä alempana näkyi tiheää metsää. Tutkin kiikarillani koko vuoren löytääkseni jonkun läpipääsypaikan, mutta löytämättä. »Tuopa näyttää huonolta», ajattelin, »sillä ellei löydy vettä niin kuinka voin viettää yöni täällä.»
Siirryin yöksi erääseen suojaiseen koloon kallioiden juurella, mutta sekä minä itse että hevoseni saimme käydä levolle saamatta juomista. Aamiaisenani oli hiukan rusinoita ja muutamia korppuja, sillä en uskaltanut lisätä janoani. Olin löytänyt kivensirpaleiden ja lahonneiden puiden muodostaman korkean vallin kallioiden juurella ja tiheä metsä peitti koko muun rinteen. Ruoho näytti merkillisen tuoreelta, mutta vedestä ei näkynyt jälkeäkään. Ei edes kuivunutta joen uomaa, josta kaivamalla olisi voinut sitä saada.
Aamulla oli minulla paha pulma ratkaistavana. Ellen löytäisi vettä, oli minun ratsastettava kotiin. Minulla oli vielä aikaa keritä kotiin janon pääsemättä pahemmin vaivaamaan, mutta siinä tapauksessa minun täytyisi keskeyttää tutkimusmatkani. Olin kuitenkin jyrkästi päättänyt olla sitä tekemättä. Mitä enemmän katselin punaisia kallioita, sitä kiihkeämmin halusin päästä niiden salaisuuteen käsiksi. Vettä täytyi löytyä jossakin, kuinka muuten kasvullisuuden rehevyys olisi selitettävissä?
Hevoseni oli buurilainen pony. Päästin sen irti nähdäkseni, minne päin se lähtisi ja se alkoi heti nelistää Umvelosia kohti. Tämä oli huono merkki, sillä se merkitsi, ettei eläin voinut vainuta vettä muulla taholla. Jos täällä oli jokea, niin täytyi sen olla tuolla ylhäällä, ja minä sain luvan harjoittaa hieman kipuamista.
Nyt keräsin kaikki rohkeuteni ja tein ratkaisevan päätöksen. Johdin ponyni kotimatkalle ja nappasin sitä vähän selkään. Tiesin että se ehtisi kotiin ainakin viidessä tunnissa ja näin päiväsaikaan sillä ei ollut vaaraa petoeläimistä. Makuupussini sidoin satulaan ja otin mukaani vain vähän ruokaa. Satulaan olin myöskin kiinnittänyt kirjeen hollantilaiselle päällysmiehelleni pyytäen häntä lähettämään jonkun alkuasukkaan ylimääräisellä hevosella minua vastaan iltapuolella. Ja sitten läksin matkaan etsiäkseni tietä ylös.
Poikavuosinani Kirkcaplessa olin oppinut eteväksi vuorikiipijäksi, ja Rooirandin porfyyri osoittautui erinomaiseksi tarkoitukseen. Mutta monta väsyttävää askelta sain tehdä, ennenkuin tapasin sopivan lähtöpaikan. Heti aluksi osoittautui vaikeaksi tunkeutua tiheikön läpi rinteen alaosaan. Kaikki mahdolliset piikkikasvit vaanivat minua, köynnöskasvit kietoivat minut lonkeroihinsa, korkeat puut sulkivat minulta valon ja joka hetki pelkäsin, että joku musta »mampa» ilmestyisi eteeni viidakosta. Hivuttavan kuuma oli myöskin ja olin nääntyä janosta.
Ensimmäinen halkeama, josta yritin ylös, loppui äkkiä ja sain tehdä vaarallisen paluumatkan. Toinen halkeama oli syvä mutta niin täynnä teräviä kiviä, että oltuani jo murskata pääni minun täytyi heittää tämäkin yritys. Jatkaen yhä kulkuani itäiseen suuntaan tapasin loivan paaden, joka auttoi minut pengertyneelle ulkonemalle. Siitä lähti kapea halkeama, jossa ylempänä näkyi kasvavan pieni puu. Kiikarini näytti, että halkeama puun yläpuolella laajeni melkoiseksi onkaloksi jatkuen vuoren lakea kohden. Kunpa vain pääsisin tuohon puuhun saakka, ajattelin, olisin selvillä vesillä.
Halkeama ei ollut montakaan tuumaa leveä, mutta sen verran kuitenkin, että siihen mahtui käsivarsi ja jalka, ja se kohosi kohtisuoraan kallion seinää ylöspäin. Luulen etten ollut selvillä, kuinka vaikeaa nousu sitä pitkin oli, kunnes jo oli liian myöhäistä kääntyä. Mutta sitten jalkani puristui halkeamaan ja silloin sain luvan lepuuttaa hetkisen jo aivan puutuneita käsiäni ja jalkojani. Muistan katsoneeni länteen päin ja hikipisaroiden läpi, jotka valuivat silmiini, näin, että noin puolen peninkulman päässä eräs kallio, joka alhaaltapäin oli näyttänyt aivan sileältä, tekikin poimun oikealle päin. Kun poimu näytti tummalta ymmärsin, että se oli syvä, ahdas kouru. Minulla ei kuitenkaan ollut aikaa ajatella tarkemmin asiaa, sillä olinhan keskellä kirottua halkeamaa. Tavattomalla vaivalla sain kiinni jostakin myhkyrästä yläpuolellani ja irroitin jalkani. Sitten jatkui kipuaminen muutaman kyynärän eteenpäin helpommin, mutta hetken kuluttua tartuin jälleen kiinni.
Halkeama kapeni nimittäin, tai oikeammin sanottuna se tuli vähemmän syväksi, ja samalla kallio päälläni yhä kovertui. Olin jo miltei heittänyt kaiken toivoni, kun huomasin, että puu oli vain kolmisen jalkaa yläpuolellani. Jos voisin saavuttaa sen ja tarttua siihen, saattaisin nostaa itseni sille kielekkeelle, jolla se kasvoi. Tähän tarvittiin kaikki rohkeuteni sillä saattoihan puu olla niin heikosti kiinni, ettei se kestäisi painoani, missä tapauksessa minä sen kanssa syöksyisin neljäsataa jalkaa alaspäin. Mutta tämä oli kaikissa tapauksissa ainoa mahdollisuuteni, ja niinpä purin hampaat yhteen, vipusin ruumistani muutaman tuuman ylöspäin ja tartuin puuhun. Jumalan kiitos se piti, ja voimakkaalla ponnistuksella kohottauduin kallion ulkonemalle — ja hengitin vapaammin.
Vaikeuteni eivät suinkaan olleet lopussa, mutta pahin oli voitettu. Halkeaman jälelläoleva osa vaati sangen yksinkertaista kiipeämistaitoa ja jonkun ajan kuluttua oli vuoren laella pitkällään maassa eräs hyvin väsynyt ja loppuunkulunut olio. Vei vielä useita minuutteja, ennenkuin taas saatoin hengittää rauhallisesti ja ennenkuin olin päässyt sen väsymyksen herraksi, joka heti valtasi minut kun ponnistukset olivat päättyneet.
Kun jälleen pääsin jaloilleni ja katsoin ympärilleni, kohtasi minua ihmeellinen näköala.
Olin ylätasangolla, jota peittivät vain saniaiset ja pienet pensaat, lähinnä muistuttaen pähkinäpensasta. Kolme neljä peninkulmaa etäämpänä maa nousi jälleen ja näkyi pieni laakso. Mutta etualalla, vain noin puolen peninkulman päässä oli järvi, joka kimalteli auringonpaisteessa.
Uskoin tuskin silmiäni, kun kiiruhdin sitä kohden, sillä pelkäsin että se oli kangastus. Mutta mikään näköhäiriö se ei ollut, vaan todellinen järvi, ympärimitaten ehkä kolme peninkulmaa. Rantatöyräillä kasvoi saniaisia, pohjassa näkyi valkoisia piikiviä ja vesi järvessä oli kirkasta, syvänsinistä. Tyydytin janoni ja riisuin sitten vaatteet ja heittäydyin järven suloisen viileään syliin. Senjälkeen söin vähän aamiaista ja paistatin itseäni auringossa muutamalla laakealla kivellä. »Olen löytänyt Labongon alkulähteen», sanoin itsekseni. »Kun kirjoitan nyt Kunink. Maantieteelliselle Seuralle, niin saan mitalin.»
Kiersin järven ympäri löytääkseni sen laskukohdan. Pohjoisessa lirisi siihen pieni kaunis puro ylempää vuorilta ja etelässä, vallan oikein, virtasi järvestä pois huomattava joki. Tutkimuskiihkoni kaksinkertaistui, ja seurasin sen juoksua, aivan pää pyörällä odotuksesta.
Virta oli ihana, kirkas kuin kristalli ja aivan erilainen kuin sakeavetinen, troopillinen Labongo Umvelosin luona. Äkkiä, noin puolen tunnin matkan päässä järvestä, näytti kuin maa olisi niellyt joen, ja pyörryttävästi, kumeasti kohisten se syöksyi jättiläismäiseen pataan. Kuljin vielä jonkun askeleen eteenpäin ja kuulin siiloin jalkojeni alta mitä kauheinta kumua ja kohinaa. Nyt ymmärsin, mistä Coetzeevanhus oli saanut paholaisensa, joka karjui ja ulvoi Rooirandissa.
Jospa vain olisin jatkanut matkaani kallion reunalle saakka, olisin saanut tietää salaisuuden, josta minulla olisi ollut myöhemmin paljon apua. Mutta aloin tulla levottomaksi alaspääsystäni ja seurasin senvuoksi jälkiäni takaisin sen halkeaman suulle, josta olin kiivennyt ylös. Mikään ei olisi saattanut minua palaamaan tuota kamalaa tietä ja senvuoksi kuljin eteenpäin löytääkseni jonkun laskeutumiskohdan. Minun onnistuikin hyvän matkaa kauempana löytää kallion repeämä, joka vaikkakin kaukana helppoudesta kuitenkaan ei ollut erikoisen vaarallinen, ellei ota lukuun epävarmaa pohjaa, joka oli täynnä irtokiviä. Kun lopultakin olin alhaalla, oli aurinko jo laskemassa. Menin sille paikalle, jossa olin käskenyt palvelijani odottamaan minua, mutta kuten jo pelkäsin, ei hänestä näkynyt jälkeäkään. Näinollen oli minun alistuttava kohtalooni ja vietin kolean yön vierinkivien muodostamassa luolassa, sitä ennen vain hiukan syötyäni ja poltettuani piipun.
Päivän sarastaessa nousin ylös kylmästä kankeana ja söin muutamia rusinoita aamiaiseksi. Hevosta ei vieläkään kuulunut, minkä vuoksi aikaa kuluttaakseni päätin mennä tutkimaan sitä kalliota, jonka olin nähnyt eilen kauheasta halkeamastani, ja joka kätki omituisen poimun. Tehtäväni oli vaikea, sillä päästäkseni näkemään kalliota sivulta päin täytyi minun vielä kerran ryömiä rinteellä kasvavan tiheikön läpi, vieläpä vähän ylemmäksikin. Lopuksi löysin kiintopisteen ja määräsin aseman parin viidakossa olevan korkean puun avulla. Sitten astuin alas ja lähdin länteenpäin.
Aivan odottamatta kuulin nyt, kun tulin lähemmä, mitä ihmeellisintä ääntä kallioista. Se oli kumeaa kohinaa, niin mielikuvituksellista ja yliluonnollista, että tunsin väristystä ruumiissani. Sitten muistin eilisen jokeni. Varmaankin juuri tällä kohtaa se katosi vuoren sisään, ja nyt hiljaisella aamuhetkellä oli ääni erikoisen voimakas. Ei lainkaan ihmettä, että Coetzee oli pelännyt pahoja henkiä.
Seisoessani siinä kuuntelemassa, vieläkin hiukan vavisten, näin erään olennon liikkuvan kallioille päin. Olin hyvin piilossa, niin ettei hän ollut voinut nähdä minua. Hän oli hyvin vanha mies, pitkä, mutta jo kumaraharteinen, ja hän kulki hitaasti pää painuksissa. Hän ei ollut kolmeakaankymmentä kyynärää minusta, joten saatoin nähdä hänet selvästi. Hän oli alkuasukkaita, mutta tyyppiä, jota en tuntenut. Pitkä valkoinen parta putosi rinnalle ja hartioillaan hänellä oli komea leopardinnahkainen vaippa. Hänen kasvonsa olivat kurttuiset ja syvissä uurteissa, niin että hän tuntui yhtä vanhalta kuin itse Aika.
Hyvin varovasti hiivin hänen jälessään ja huomasin äkkiä olevani vastapäätä etsimääni kalliota. Sinne johti viidakon läpi lukuisten jalkojen tallaama polku. Seurasin sitä lahonneiden puiden yli, kunnes se loppui kalliopoimun takana halkeaman luona. Olin syvässä rotkossa, mutta edessäni oli sileä, jyrkkä paasi. Ylempänä näytti halkeama syvemmältä ja pimeämmältä, mutta kuinka saattaisi päästä tuon kalliomöhkäleen yli. Tutkin sivultakin päin, mutta sielläkin oli vain jyrkkiä seiniä ilman mitään halkeamia.
Jos olisin ollut viisaampi, olisin mennyt takaisin ja katsonut missä jäljet loppuivat. Mutta nyt minusta tuntui kaikki käsittämättömältä, olin nälkäinen ja yritteliäisyyteni oli lamassa. Sitäpaitsi kaikui korvissani lakkaamatta vangitun virran vaikea valitus. Häpeän sanoa, mutta minä juoksin pois rotkon luota, aivankuin pimeyden ruhtinas kaikkine enkeleineen olisi ollut kantapäilläni. Enkä hiljentänyt vauhtia, ennenkuin olin jättänyt noita kolkkoja kallioita runsaan peninkulman. Ja sitten lähdin kotiinpäin. Elleivät hevoset tahtoneet tulla minun luokseni niin sain kai minä mennä niiden luokse.
Kuljin varmaankin viisikolmatta peninkulmaa ollen mitä huonoimmalla tuulella, kiroten hollantilaisiani, alkuasukkaita ja kaikkia ihmisiä. Syynä oli yksinkertaisesti vain se, että olin pelästynyt, mutta ylpeyteni ei sallinut tunnustaa sitä itselleni. Päivä lämpeni yhä, kuumuus jo tukahutti minua, mopanipuut väsyttivät minua tummalla vehreydellään, kafferikuningattaret, närhit ja kaikki muut linnut lentelivät ympärilläni aivankuin härnätäkseen minua. Puolimatkassa kotiinpäin tapasin pojan kahden hevosen kanssa ja annoin hänelle aikamoisen ripityksen. Pony oli tullut kotiin aivan oikein ja poika oli lähetetty minua vastaan. Tähän kohtaan hän oli tullut jo edellisenä iltana, ja siihen hän oli pysähtynyt. Pienellä vaivalla sain hänestä selville, että hän oli ollut hassuna pelosta eikä ollut uskaltanut tulla lähemmäksi Rooirandia. Tuo paikkahan on noiduttu, hän sanoi. Paholaiset asuivat siellä ja vain noidat menivät sinne. Itselleni myönsin, että minulla ei ollut oikeutta moittia poikaa. Mutta joka tapauksessa oli minulla nyt jotain, mihin tarttua kiinni tämän maan kaikkien salaperäisyyksien joukossa, ja koko kotimatkan ajattelin itsekseni, olikohan minulla kylliksi luontoa jatkaa alkamallani tiellä.
Viikkoa myöhemmin oli rakennus valmis. Suljin uuden puotini, pistin avaimen taskuuni ja lähdin väkeni kanssa kotimatkalle. Sikitolalle olin uskonut paikan valvonnan, sillä tunsin häntä tarpeeksi tietääkseni, ettei hän sallinut väkensä tehdä mitään ilkivaltaa. Annoin tyhjien kuormavankkurien seurata jäljessä niin hitaasti kuin tahtoivat ja ratsastin itse etukäteen sillä tuloksella, että saavuin Blaauwildebeestefonteiniin jo kaksi päivää ennen kuin minua oli odotettu.
Panin hevoseni talliin ja kiersin taloa tervehtiäkseni Colinia, joka ei ollut saanut seurata mukana, koska pelkäsin sen tappeluja alkuasukasten koirien kanssa. Löysin ystäväni hyvässä kunnossa, sillä Zeeta oli hoitanut sitä. Äkillinen päähänpisto sai minut menemään ikkunan kautta omaan huoneeseeni, jonka löysin siistinä ja järjestettynä, kiitos Zeetan. Ovi puotihuoneeseen oli raollaan ja kun kuulin puhetta sieltä, kurkistin sisään.
Japp oli myyntipöydän ääressä keskustellen vilkkaasti, mutta matalalla äänellä suurikasvuisen alkuasukkaan kanssa — saman Mwangan kanssa, jonka taannoin olin ilman erikoisia juhlallisuuksia potkinut ulos. Huomasin että kaupan ulko-ovi oli huolellisesti suljettu, mikä ei ollut tavallista näin keskipäivällä. Jappilla oli muutamia aivan pieniä esineitä kädessään, ja heidän puheestaan ymmärsin, että oli kysymys jostain hinnasta. Kun tarkoitukseni ei ollut salaa kuunnella, aioin juuri avata oven, mutta jokin Jappin ilmeessä sai minut pysähtymään. Hänellä oli varmasti paha mielessä, ja senvuoksi viivyin vielä hetkisen.
He jatkoivat keskusteluaan kafferinkielellä, ja senjälkeen näin Jappin pitävän yhtä noista pienistä esineistä peukalon ja etusormen välissä. Se oli pieni pyöreähkö kivi, ehkä noin pavun kokoinen, ja se levitti ympärilleen heikkoa hohdetta.
Tällä silmänräpäyksellä työnsin oven auki ja astuin sisään. Molemmat miehet hätkähtivät kuin heitä olisi ammuttu, ja Japp kalpeni niin paljon kuin hänen epäterve ihonvärinsä suinkin salli. »Mitä, mitä…» hän huohotti ja pudotti maahan kädessään olleen esineen.
Otin ylös sen ja panin tiskille. »Kas jalokiviä, mr Japp», sanoin.»Olettepa tainnut löytää sen kaivoksen, jota minä hain. Onnittelen.»
Sanani antoivat vanhalle lurjukselle johtolangan. »Aivan oikein», hän sanoi. »Niin olen löytänyt, tai oikeammin tämä ystäväni Mwanga. Hän on juuri kertonut siitä.»
Kafferilla näytti olevan paha olla. Hän nosti milloin toista milloin toista jalkaansa ja vilkuili kaihoavasti suljettuun oveen.
»Luulenpa että lähden», hän sanoi. »Voimmehan myöhemmin jatkaa.» Sanoin hänelle, että minunkin mielestäni hänellä oli aika lähteä ja avasin hänelle oven. Sitten suljin sen jälleen ja käännyin mr Jappin puoleen.
»Vai niin, tämäkö oli teidän pieni pilanne», sanoin. »Jo arvelinkin, että teillä oli jotain omituista hommaa, mutta sitä en aavistanut että te kuuluitte L.T.K:hon.»
Hän oli aivan sen näköinen kuin olisi tahtonut murhata minut. Viiden minuutin ajan hän manasi ja noitui minua niin vaihtelevasti ja kekseliäästi, etten olisi voinut uskoa sellaista hänenlaiseltaan. Ei ollut kysymys mistään L.T.K:sta, hän vakuutti, vaan todellisesta löydöstä, jonka Mwanga oli tehnyt.
»Tässä maassa», sanoin toistaen hänen omia sanojaan, »täällä voisi yhtä hyvin löytää valtameren helmiä kuin timantteja. Mutta menkää vain kernaasti minun puolestani etsimään, ehkäpä löydätte joitakin granaatteja.»
Hän koetti voittaa vihansa ja antautui nyt toiselle tielle. »Kuinka paljon haluatte pitääksenne suunne kiinni? Minä teen teistä rikkaan miehen, jos pidätte yhtä minun kanssani.» Ja senjälkeen hän teki minulle tarjouksia, jotka osoittivat, kuinka tavattomasti hän oli ansainnut tällä kaupalla.
En jaksanut olla tarttumatta häntä kauluksesta. »Te vanha kadotettu roisto», karjuin hänelle, »jos te vielä kerrankin uskallatte hengäistäkään minulle jotain tuollaista, niin sidon teidät kuin härän ja lähetän Pietersdorpiin.»
Nyt hän ei enää voinut pitää röyhkeää naamaa, vaan rupesi kyynelöimään pelosta, niin että teki ilkeää katsella. Hän sanoi, että hän oli vanha mies, joka aina oli viettänyt kunniallista elämää, ja jos hänen maineensa nyt vanhoilla päivillä tulisi tahratuksi, murskaisi se hänen sydämensä. Hänen siinä istuessaan kädet silmillä ja keinutellen ruumistaan edestakaisin, saatoin nähdä hänen vaanivat silmänsä kiinnitettyinä minuun, nähdäkseen minkä vaikutuksen hänen sanansa tekivät.
»Kuulkaa nyt, mr Japp», sanoin. »En ole mikään poliisi, eikä velvollisuuteni ole ilmiantaa teitä. Jos tahdotte tehdä kuten määrään, ei teidän tarvitse joutua vankilaan. Mutta ensimmäinen ehtoni on, että te pyydätte eroa täältä. Te kirjoitatte nyt heti kirjeen mr Collesille minun saneluni mukaan ja sanotte, että työ täällä tulee teille liian raskaaksi. Toinen ehtoni on, että timanttihomma täydellisesti loppuu sinä aikana kuin vielä viivytte täällä. Jos näen Mwangan tai jonkun muun hänen joukostaan kerrankin vielä täällä kaupassa ja huomaan että teillä on tuon jutun kanssa vielä jotain tekemistä, joudutte kiinni. En halua pilata mainettani teidän käyttäytymisenne vuoksi. Kolmas ehtoni on, että kun jätätte paikkanne, niin lähdette kokonaan pois täältä. Jos senjälkeen tavoitan teidät kahdenkymmenen peninkulman piirissä Blaauwildebeestefonteinista, annan teidät ilmi.»
Hän ähki ja valitti, mutta myöntyi lopuksi määräyksiini. Kirje kirjoitettiin ja minä itse panin sen menemään. Mitään sääliä tuota vanhaa kelmiä kohtaan ei minun tarvinnut tuntea — hän ei missään tapauksessa jäänyt paljaille. Ei kumma että kauppahuoneen edut olivat jääneet valvomatta, kun Jappin aika meni timanttien ostoon alkuasukasvoroilta. Siten hän oli tullut riippuvaiseksi jokaisesta kafferista, joka oli myynyt jalokiviä hänelle ja nyt ymmärsin hänen matelevan ystävällisyytensä Mwangaa kohtaan.
Tämän tapahtuman jälkeen muutin pois puotirakennuksesta. Mr Wardlaw oli jo ennenkin tarjonnut minulle huonetta koulurakennuksesta ja nyt otin tarjouksen vastaan. En halunnut enää olla Jappin kanssa missään kanssakäymisissä enempää kuin oli aivan välttämätöntä, sillä ei voinut tietää mitä hänellä oli mielessä. Sitäpaitsi sain näin tilaisuuden auttaa Zeetaa, jota en halunnut jättää suojatta tuon vanhan konnan luo. Japp kävi alkuasukasmajoilla ja löysi sieltä erään vanhan noidan hoitamaan talouttaan, minkä jälkeen hän kolmena seuraavana päivänä joi itsensä täpötäyteen saadakseen lohtua murheisiinsa.
Samana iltana istuin mr Wardlawin kanssa keskustelemassa hänen arkihuoneessaan, takan ääressä — illat täällä ylätasangolla ovat kylmiä. Muistan tämän tilaisuuden erikoisesti senvuoksi, että keskustelumme sai niin omituisen käänteen. Kuten jo olen maininnut, oli mr Wardlaw työskennellyt kuin orja perehtyäkseen kafferikieliin. Itse kykenin nyt jo puhumaan zulukieltä niin paljon että tulin toimeen, ja ymmärsin sitä kuullessani puhuttavan, mutta Wardlaw oli tutkinut sitä tieteellisesti ja tunsi sen kielioppia ja eri murteita. Sitäpaitsi hän oli lukenut paljon kafferien historiaa, tunsi Chakan ja Mosilikatsen ja Masheshin urotyöt ja kaikki vanhat kuninkaat. Kun hänellä ei ollut paljoa tekemistä koulussa, hän oli sensijaan lukenut niin paljon kuin oli ennättänyt. Hänellä oli tapana lainata kirjoja lähetyssaarnaajilta ja ainakin puolet palkkaansa hän käytti ostaakseen uusia.
Istuessaan nyt siinä poltellen nojatuolissa mr Wardlaw kertoi joukon kertomuksia eräästä Monsmotapa-nimisestä mahtavasta keisarista, jonka portugalilaiset olivat löytäneet 16. vuosisadalla. Hän asui pohjoisessa Mashonamaassa ja hän omisti kokonaisen kultavuoren. Portugalilaiset eivät sen enempää hänestä piitanneet, mutta hänen poikansa he ottivat mukaansa ja tekivät hänestä papin.
Huomautin väliin, että hän varmaankin oli ollut vain tavallinen pieni heimopäällikkö, jonka urhoollisuutta sitten aikojen kuluessa oli lisätty ja paisutettu, kuten oli tapahtunut Meksikossa cazique-heimon keskuudessa. Mutta tätä ei koulumestarini hyväksynyt.
»Ei, Davie, hän oli todella ollut voimallinen mies. Tiedäthän nuo vanhat rauniot Rhodesiassa, joita kutsutaan zimbabweksi, ja joiden kauan luultiin olevan foinikialaista alkuperää. Minulla on tässä kirja niistä. Mutta nykyisin uskotaan varmasti, että ne ovat alkuasukkaiden rakentamia. Ja ne, jotka ovat voineet aikaansaada jotain tällaista» — hän näytti kuvia raunioista — »niiden on täytynyt olla jotain parempaa kuin pikkupäälliköitä, siinä käsityksessä minä olen.»
Kuinka olikaan huomasin nyt, mitä koulunopettajalla oikeastaan oli sydämellä. Mr Wardlaw katsoi näet, että yleensä alkuasukkaita aliarvioitiin liiaksi. Tämä katsantokanta oli ehkä hyvinkin luonnollinen koulunopettajassa, mutta ei siinä muodossa, kuin mr Wardlaw sen nyt esitti. Hänen käsityksensä mukaan se ei ollut alkuasukkaitten äly, jota aliarvioitiin, vaan heidän kykynsä vahingoittaa meitä valkoisia. Hänen perusteensa olivat seuraavat: Heitä oli viisi tai kuusi yhtä valkoista vastaan, he olivat kaikki laajasti katsoen samaa verta, samaa uskontoa; he olivat aivan viime päiviin saakka olleet soturikansaa — ja mikä tärkeintä, he asuivat ympäri ylätasankoa ja saattoivat, jos vain liittyivät yhteen, katkaista valkoisilta yhteyden mereen. Huomautin, että olisi vain ajankysymys, koska yhteys jälleen palautettaisiin. »Olkoon niin», hän sanoi, »mutta ajattelepa, mitä sillä välin jo olisi kerinnyt tapahtua. Ajattele monia yksityisiä taloja ja pieniä kyliä — ne olisivat yksinkertaisesti pyyhkäistyt pois kartalta. Tästä tulisi vielä kauheampi kuin Intian kapina.»
»En tahdo sanoa, että se on luultavaa», hän jatkoi, »mutta väitän, että se on mahdollista. Otaksukaamme, että joku uusi Chaka esiintyisi, jolla olisi kyky koota hajaantuneet heimot. Mikään konsti ei olisi salakuljettaa aseita. Muista vain tuota pitkää vartioimatonta rannikkoa, joka on Gazamaan ja Tongamaan välissä. Jos heillä vain olisi johtaja, joka kykenisi järjestämään ristiretken valkoisia vastaan,mikäsilloin voisi estää kapinaa.»
»Me saisimme tiedon siitä kyllin hyvissä ajoissa ja kukistaisimme sen heti alkuunsa», minä sanoin.
»Siitä en ole niinkään varma. He ovat viekkaampia kuin luulemmekaan ja heillä on apukeinoja, joista meillä ei ole aavistustakaan. Oletko koskaan kuullut puhuttavan alkuasukkaiden telepatiasta? He kykenevät olemaan tietoyhteydessä toistensa kanssa tuhansien peninkulmien matkoilla ja nopeammin kuin me lennättimellämme, ja siinä ei ole mitään lankoja katkaistavana. Jos he vain lyövät tuumansa yhteen voivat he vaieta kuin hauta. Minun lähin palvelijani voisi olla juonessa mukana, enkä aavistaisi mitään, ennenkuin jonakin aamuna olisin murhattuna vuoteessani.»
»Mutta he eivät voi saada johtajaa. Jos todella löytyisi joku Chakan suvun maanpaossa oleva ruhtinas, joka samoinkuin prinssi Charlie palaisi vapauttamaan kansaansa silloin voisi juttu käydä uhkaavaksi, mutta nyt ovat kaikki Heidän Kuninkaalliset Korkeutensa lihavia ukkoja korkeine hattuineen ja pitkinetakkeineen ja erinomaisen siivottomine asumuksineen.»
Wardlaw myönsi tämän, mutta sanoi, että on olemassa toisenlaisia johtajia. Hän oli lukenut paljon n.s. Etiopian opista, jota sivistyneet amerikkalaiset neekerit olivat levittäneet Etelä-Afrikassa. »Miksikä», sanoi hän, »ei vääristelty kristinoppi voisi olla lähtökohtana myrskyyn. Kafferi rakastaa yleensä kristillisen intomielen yhdistämistä pakanallisiin tapoihin. Katsopa vain, kuinka on käynyt Haitilla ja muutamissa etelävaltioissa.»
Sitten hän sytytti piippunsa ja nojautui eteenpäin kasvot hyvin vakavina. »Tahdon sanoa sinulle koko totuuden, Davie. Minä pelkään.»
Hän oli todella vakavan ja levottoman näköinen, istuessaan siinä ja tirkistellessään minua likinäköisillä silmillään, niin että en voinut olla tuntematta hänen puheensa vaikutusta.
»Mitä on tekeillä?» kysyin. »Onko jotain tapahtunut?» Hän pudisti päätään. »Ei kerrassaan mitään, mihin voisin viitata. Mutta minulla on tunne että jotain on tapahtumassa näillä vuorilla. Minä vain tunnen sen itsessäni voimatta selittää.»
Vasten tahtoanikin tulin levottomaksi näistä sanoista. On muistettava, että en koskaan sanallakaan ollut maininnut epäluuloistani mr Wardlawille — olin vain kysynyt, oliko hän kuullut puhuttavan jostakusta noidasta näillä seuduilla, ja sen kysymyksenhän olisi kuka hyvänsä voinut tehdä hänelle. Nyt hän oli omin päin keksinyt jotain salaperäistä Blaauwildebeestefonteinissa.
Halusin tietää, oliko hänellä joitain todistuksia, mutta niitä ei ollut paljoa. Hänestä vain tuntui, että paikkakunnalla oli nykyisin arveluttavan paljon mustaihoisia. Sikäli kuin käsitin, ei hän ollut huomannut, että häntä vakoiltiin, mutta ihmetteli vain heidän selittämätöntä oleskeluaan täällä.
»Vielä yksi asia», hän sanoi. »Kaikki alkuasukkaiden lapset ovat jättäneet koulunkäynnin. Minulla on nykyisin vain kolme oppilasta ja hekin ovat kaikki hollantilaisista taloista. Kävin Majinjen luona kuulemassa mistä tämä johtui, ja eräs vanha vaimo sanoi, että seutu oli täynnä pahoja miehiä. Davie, minä sanon sinulle: jotain on tekeillä ja tämä jokin ei ole meidän parhaaksemme.»
Mitä Wardlawilla oli ollut kerrottavaa, ei ollut uutta minulle, ja kuitenkin tunsin itseni tämän myöhään illalla sammuvan takan ääressä tapahtuneen keskustelun jälkeen suorastaan pelokkaaksi, nyt jo toisen kerran Blaauwildebeestefonteiniin tuloni jälkeen. Itselläni minulla oli johtolanka ja olin valmistautunut salaisuuksiin, mutta se, että joku toinen tunsi salaperäisyyden ikäänkuin ilmassa, teki asian minulle paljon todellisemmaksi. Tietysti laskin leikkiä Wardlawin epäilyksistä. Eihän ollut ajateltavissa, että hän saisi tehdä tyhjäksi suunnitelmani keksimällään jutulla alkuasukaskapinasta, johon ei ollut mitään päteviä perusteita.
»Oletko kirjoittanut tästä kenellekään?» kysyin. Hän vastasi, ettei hän ole vielä ilmoittanut asiasta kenellekään, mutta että hän aikoi tehdä sen, ellei asiaintilassa pian tapahtuisi parannusta. »Minun hermoni eivät kestä tätä, Davie», hän sanoi, »minun täytyy lopettaa. Ja se on vahinko, sillä ilmasto on erinomaisen sopivaa minulle. Mutta siihen on minulla pakko, sillä tiedän liian paljon, ja minulla ei ole sinun rautaisia hermojasi eikä täydellistä mielikuvituksen puutettasi.»
Sanoin hänelle, että kaikki oli pelkkää kuvittelua ja johtui vain siitä, että hän luki liian paljon ja harrasti liian vähän liikuntoa. Otin häneltä kuitenkin lupauksen, ettei hän kertoisi asiasta mitään enempää suullisesti kuin kirjallisestikaan, kysymättä ensin minun mielipidettäni. Sitten rakensin hänelle rommituutingin ja lähetin hänet ainakin jonkun verran lohdutettuna vuoteeseen.
Ensimmäinen mihin ryhdyin huoneeseeni tultuani, oli vuoteen muuttaminen sellaiseen nurkkaan, ettei se ollut ikkunan suunnassa. Kun ikkunassa ei ollut mitään luukkuja, otin vanhan pöytälevyn ja asetin sen pystyyn ikkunaa vasten. Panostin myös pyssyni ja laskin sen vuoteeni viereen. Jos Wardlaw olisi nähnyt kaikki nämä valmistukset, olisi hän ehkä saanut vähemmän korkean ajatuksen hermoistani ja päinvastoin taas mielikuvituksestani korkeamman käsityksen. Oli aivan keventävää, kun vuoteeseen käytyäni kättä ojentamalla pimeässä tunsin Collinin takkuisen turkin.
Japp oli humalassa lähinnä seuraavina päivinä, joten sain yksin hoitaa kauppaa. Olin tästä iloissani, koska näin minulle jäi enemmän aikaa mietiskellä niitä monia selittämättömiä seikkoja, joita tilanne tarjosi. Kuten jo olen tunnustanut, olin todella peloissani, johtuen tämä kuitenkin enemmän kykenemättömyyden tunteesta kuin todellisen vaaran pelosta. Olin ikäänkuin kietoutunut epävarmuuden sumuun. Yltympäri tapahtui asioita, joiden laatua saatoin ainoastaan arvailla, ja siinä olin voimattomana, kykenemättä tekemään mitään puolustuksekseni. Se, että Wardlaw oli kokenut samaa saamatta mitään viittausta minun taholtani, oli todistuksena, ettei minun pelkoni ollut ainoastaan kuvittelua. Collesille lähettämääni kirjeeseen en ollut saanut vastausta. Nyt piti Jappin irtisanoutumiskirje jo olla perillä Durbanissa, ja kaipa siihen täytyi tulla joku vastaus. Jos Jappin seuraaja olisin minä, niin toki kai Colles muistaisi mitä olin kirjoittanut hänelle ja antaisi sen johdosta minulle määräyksiä. Siihen saakka oli velvollisuuteni hoitaa toimiani kunnes saisin jotain apua.
Poissaollessani oli tapahtunut muutos. Alkuasukkaat olivat kokonaan hävinneet näkyvistä. Lukuunottamatta niitä perheitä, jotka asuivat Blaauwildebeestefonteinissa ja sen ympäristössä, ei ainoatakaan alkuasukasta näkynyt teillä eikä liioin ainuttakaan poikennut kauppaan. Joko he olivat sulkeutuneet majoihinsa tai olivat he lähteneet jollekin pitkämatkaiselle asialle. Ottamatta lukuun muuatta pientä ryhmää, johon kuului kolme Shangaani-heimon miestä, palaamassa The Randista, ei puodissa käynyt ketään. Suljin senvuoksi ovet kello neljältä, vihelsin Colinia ja lähdin kävelemään.
Mutta vaikka tiellä ei ollutkaan alkuasukkaita, niin oli niitä sitä enemmän viidakoissa. Sain saman vaikutelman kuin Wardlaw, että seudun alkuasukasväestö oli äkkiä tavattomasti lisääntynyt. Metsä aivan kuhisi heistä. He vartioivat minua kuten ennenkin, mutta heitä oli nyt niin paljon, että piiloutuminen oli heille vaikeampaa. Vähän väliä näin vilauksen mustasta selästä tai jalasta, ja Colin, jota kuljetin ketjusta, oli aivan hurjana kiihtymyksestä. Pian olin nähnyt kaiken mitä halusin ja palasin kotiin päin hyvin miettiväisenä. Pitkäksi aikaa jäin istumaan Wardlawin puutarhapenkille, voimatta ymmärtää mitä tämä kaikki sisimmältään tarkoitti.
Mikä minua eniten ihmetytti oli, ettei minuun lainkaan oltu koskettu matkallani Umvelosiin. Otaksumani mukaan oli seudun salaisuus, mikä se sitten lieneekin, yhteydessä Rooirandin kanssa. Mutta siihen suuntaan olin ratsastanut ja kaksi päivää tutkinut ympäristöä, kenenkään välittämättä vakoilla minua. Tästä olin varma, sillä olin tullut hyvin herkäksi havaitsemaan vakoilijat, ja tasangolla, missä pensasmetsä ei ole niin tiheää, on vaikeampi piillä kuin ylätasangolla läpipääsemättömine viidakoineen.
Näinollen he eivät piitanneet siitä, että pyrin heidän pyhäkköönsä. Miksikä he sitten vartioivat minua niin tarkkaan silloin kun oleskelin niin toisarvoisella paikalla kuin kauppapuoti oli? Mietin kauan, ennenkuin keksin vastauksen kysymykseen. Syynä täytyi olla se, että ollessani tasangolla, olin loitonnut sivistysseuduilta ja tullut syvemmälle heidän omaan maahansa, mutta Blaauwildebeestefontein oli lähellä rajaa. Varmastikin heillä oli jotain salajuonta, jonka perille he pelkäsivät minun pääsevän. He tahtoivat saada selvää, aioinko minä matkustaa Pietersdorpiin tai Wersersburgiin puhumaan mitä tiesin, ja he olivat varmaankin päättäneet estää matkani. Nauroin ensin ajatellessani että he olivat unohtaneet postilaukun, mutta sitten ajattelin, että enhän voinut tietää, mitä postilaukulle saattoi tapahtua minä päivänä tahansa.
Kun olin päässyt tähän pisteeseen mietteissäni, oli ensimmäinen ajatukseni heti ratsastaa suurta maantietä länteenpäin. Jos asia olisi kuten olin arvellut, pidätettäisiin minut tietysti heti. Mutta hetken harkinnan jälkeen havaitsin, että tällainen menettely olisi samaa kuin valtin lyöminen ennenaikaisesti pöytään, ja senvuoksi päätin odottaa muutaman päivän.
Seuraavana päivänä ei tapahtunut mitään, paitsi että minun yksinäisyydentunteeni kasvoi. Tuntui kuin olisin raakalaisten ympäröimänä pimeyden valtakunnassa, suvustani erotettuna. Ainoa mikä auttoi minua ylläpitämään rohkeuttani oli välttämättömyys esiintyä mr Wardlawin edessä täysin rauhallisin kasvoin, sillä koulumestarin hermot eivät olleet juuri kehuttavat. Usein olin ajatellut, että olisi velvollisuuteni kehottaa häntä ottamaan eronsa ja toimittaa hänet turvan taakse kotiin, mutta pidin sittenkin parempana säilyttää ainoan ystävän lähelläni.
Olin myöskin ajatellut hollantilaisia farmareita lähimmässä naapuristossa, mutta he asuivat niin hajallaan ylätasangolla, ja sitäpaitsi heillä ei voisi olla mitään tietoa epäilyksistäni.
Kolmas päivä oli sisältörikkaampi. Japp oli selvä ja merkittävän hiljainen. Hän toivotti hyvää huomenta oikein ystävällisesti ja alkoi heti tutkia tilejä, aivan kuin ei koskaan elämässään muuta olisi tehnytkään. Itse olin niin ajatusteni vallassa, että minäkin esiinnyin jossain määrin lempeämpänä, ja aamupäivä kului kuin kuherruskuukausi, kunnes menin tien toiselle puolelle nauttimaan päivällistä.
Juuri kun asetuin pöytään, muistin että olin unohtanut kelloni konttoritakin taskuun ja aioin lähteä noutamaan sitä. Mutta ovessa pysähdyin, sillä näin juuri kaksi ratsastajaa pysähtyvän kaupan eteen.
Toinen oli alkuasukas ja toinen pieni laiha mies, päässä hellehattu. Hän astui juuri satulasta ja jokin hänessä tuntui minusta tutulta. Hiivin tyhjään koulusaliin ja tähystin ikkunasta tien yli kaikin voimin. Nyt kun vieras ojensi ohjaksia kafferille näinkin hänet paremmin. Hän oli entinen matkakumppanini, Henriques. Hän sanoi jotain seuralaiselleen ja astui sitten kauppaan.
On helppo ymmärtää, että uteliaisuuteni oli äärimmillään. Ensiksi aioin mennä suoraa päätä paikalle noutamaan liiviäni ja päästä kolmanneksi neuvotteluun Jappin ja Henriquesin kesken. Onneksi muistin ajoissa, että portugalilainen varmasti tuntisi minut, koska en ollut antanut partani kasvaa, eikä ulkomuotoni muutenkaan ollut muuttunut. Jos hän oli yksi näytelmän konnista, joutuisin heti hänen kostonsa esineeksi, jos hän kerran huomaisi, että olin paikalla, kun hän sensijaan nyt oli kokonaan unohtanut minun henkilöllisyyteni. En liioin saisi tietää mitään, jos nyt avoimesti menisin sinne. Japp ja hän varoisivat kyllä puhumasta salaisuuksistaan minun läsnäollessani.
Toinen suunniteltuani oli hiipiä salaa entiseen huoneeseeni, mutta kuinka pääsisin huomaamatta tien yli? Kafferi, joka piti hevosia, näki hyvin tien kummallekin puolelle. Puotirakennus oli myöskin suojaton, ja kun otin vielä kaikki vakoilevat silmät lähistöllä huomioon, en saattanut huomata mitään keinoa päästäkseni entisen huoneeni ikkunasta sisään.
Näinollen ei ollut muuta keinoa kuin hakea kiikari ja sen suuntasin kohti kauppaa. Sekä ovi että ikkuna olivat avoinna. Etäimpänä sisällä erotin Hernriquesin jalat. Hän seisoi myymäpöydän ääressä puhuen Jappin kanssa. Nyt hän kääntyi ovelle, sulki sen ja tuli sitten näkökulmaani ikkunaa vastapäätä. Siinä hän viipyi kymmenisen minuuttia kärsimättömyyteni kasvaessa. Olisin antanut sata puntaa ollakseni nyt vanhassa huoneessani Jappin luullessa minun olevan hyvässä tallessa koululla.
Äkkiä hän nosti jalkansa ja hänen saappaansa vilahtivat tiskin yli. Ilmeisesti oli Japp pyytänyt häntä astumaan huoneeseensa ja nyt minä jäin kokonaan pois pelistä. Tämä oli jo enemmän kuin jaksoin kestää, minkä vuoksi hiivin ulos takaovesta ja kiiruhdin mäellä olevaan tiheään pensaikkoon. Tarkoitukseni oli mennä tien yli hyvän matkaa kauempana, missä oli kapeampi paikka virrassa, seurata sitten virran rantaa ylös kaupalle, ja pujahtaa sisään takaovesta.
Niin nopeasti kuin rohkenin tunkeuduin pensaikon läpi ja pääsin päämäärääni neljännestuntia myöhemmin. Siellä hiivin takaisin tielle, mutta en ollut päässyt vielä perille, kun hevoskavioiden kapse sai minut pysähtymään. Varovasti tähystäen huomasin, että ystäväni ja hänen kafferiseuralaisensa ratsastivat hyvää vauhtia tasankoa kohti. Vaivaloisesti ja huonolla tuulella palasin samaa tietä kuin olin tullut myöhästyneelle päivälliselleni. Mitä he sitten lienevätkin keskustelleet, ei neuvottelu ollut vienyt pitkää aikaa.
Samana iltapäivänä ollessani kaupassa sanoin ohimennen Jappille, että olin huomannut hänellä käyneen vieraita päivällisen aikaan. Hän katsoi minuun osoittamatta mitään hätääntymistä, »Niin, mr Hendricks kävi täällä», hän sanoi ja lisäsi, että tämä mies oli muuan portugalilainen kauppias Delagoasta ja että hän Lebombon itäpuolella omisti useita kafferikauppoja. Kun tiedustelin hänen asiaansa, sain vastaukseksi, että Hendricks usein tapasi käydä tervehtimässä Jappia ohimennessään.
»No mutta otatteko aina vieraanne mukaan huoneeseenne ja suljette oven perään?» kysyin nyt.
Japp kalpeni ja hänen huulensa vapisivat. »Jumalan nimeen vannon, mr Crawfurd, etten ole tehnyt mitään väärää. Sen lupauksen, jonka teille annoin, olen pitänyt aivan kuin olisin antanut sen äidilleni. Huomaan kyllä, että te epäilette minua, ja ehkäpä teillä on syytäkin siihen, mutta tällä kertaa olen rehellinen. Minulla on ollut timanttikauppoja aikaisemmin Hendricksin kanssa, mutta kun hän tänään kysyi minulta niitä, vastasin, että näihin asioihin en enää puutu. Minun huoneessani hän kävi vain saadakseen ryypyn. Hän tahtoi sitä eikä puodissa ollut.»
Ylimalkaan en voinut paljoakaan uskoa Jappin puheisiin, mutta olin vakuutettu, että hän nyt puhui totta.
— »Tiesikö mies mitään uutta?», kysyin.
»Hän sekä tiesi että ei tiennyt», sanoi Japp. »Hän on aina ollut hapan herra, eikä hän koskaan puhu paljoa.» Mutta yhden asian hän sanoi. Hän kysyi, enkö aikonut lähteä täältä tieheni, ja kun vastasin myöntävästi, sanoi hän, että kylläpä jo olin viipynytkin kauan. Minä sanoin, että olin aivan terve ja reipas, mutta hän nauroi silloin epämiellyttävällä tavalla. 'Niinpä niin, mr Japp, mutta maa ei ole niinkään terveellinen'. Ihmettelin mitä hän tällä saattoi tarkoittaa. Muuten luulen, että hänestä tulee loppu muutamassa kuukaudessa, sillä hän juo niin kamalasti.»
Tämän keskustelun jälkeen rauhoituin Jappin suhteen, joka ilmeisesti kovin pelkäsi vihoittaa minua, eikä halunnut palata vanhoihin synteihinsä. Mutta muuten täytyy minun tunnustaa, etten koskaan vielä ole tuntenut itseäni niin hyljätyksi kuin tuona iltana. Oli päivän selvää nyt, että meitä uhkasi joku vakava vaara, josta yksin minulla oli aavistus. Nyt minulla oli jo aika joukko todisteita — Henriquesin käynti oli yksi lisää — jotka kaikki viittasivat johonkin salaperäiseen, mikä pian purkaantuisi. Olin varma siitä, että tämä purkautuminen merkitsi verta ja valitusta. Ja kuitenkaan en täysin varmasti tiennyt mitään. Jos englantilaisen joukko-osaston päällikkö tällä hetkellä olisi astunut eteeni ja tarjonnut apuaan, olisin voinut pyytää häntä vain odottamaan, aivankuin itsekin odotin. Onnettomuus, mikä se sitten olisikin oleva, ei uhannut ainoastaan minua, vaikkakin minä Wardlawin ja Jappin kanssa luultavasti olimme ensimmäisiä, joita se kohtaisi, mutta suurin levottomuuteni johtui siitä tunnosta, että minä olin ainoa, joka voisin tehdä jotain onnettomuuden torjumiseksi — mutta mitä tämä jokin olisi, sitä en saattanut ymmärtää. En ollut huolissani vain itse vaarasta vaan myöskin siitä, etten saisi tilaisuutta osoittaa olevani todellinen mies. Olin yksin, tiesin paljon ja kuitenkin vähän, ja mitään toivoa avusta ei näkynyt koko avaran taivaankannen alla. Kirosin itsepäisyyttäni, etten jo viikkoja sitten ollut kirjoittanut Aitkenille Lorenzo Marquesiin. Hänhän oli luvannut tulla ja hän oli mies joka pitää sanansa.
Myöhään illalla laahasin Wardlawin mukaani kävelylle. Hänen läsnäollessaan minun täytyi näytellä iloista naamaa, ja luulen että se teki minullekin hyvää. Valitsimme vuorille nousevan polun, joka kulki ebenpuita ja palmuja kasvavan lehdon läpi, mihin erään kuivuneen joen uoma oli jättänyt mukavan kulkuväylän. Saattoi olla mielikuvitusta, mutta minusta tuntui, että metsä oli nyt rauhallisempi, ja ettei meitä vakoiltu niin tarkoin. Muistan että ilta oli suloinen, ja selkeässä, tuoksuvassa hämärässä näkyi jokainen vuoriston uloke ja kärki selvästi, kuvastuen tummaa pensasmerta vasten. Päästyämme ylätasangon etäisimmälle reunalle, näimme auringon laskevan kahden kaukana siintävän kukkulan taa Makapanin maassa, ja etelässä saattoi seurata vuorijonon valtaisaa ääriviivaa. Tunsin epätoivoista kaipausta tuohon maahan, missä valkoiset miehet asuivat kylissä ja kaupungeissa.
Seistessämme siinä kuului äkkiä omituista ääntä. Se alkoi mielestämme ensiksi kaukana pohjoisessa — tumma kumu kuin aaltojen kuohunta rantahiekalla. Vähitellen se voimistui ja tungeikse lähemmä — nyt se oli jo yhtäjaksoista päryytystä, josta pisti väliin esiin joku karkeampi ääni, muistuttaen jättiläispadan porinaa. Äänen edetessä etelään päin se heikkeni, mutta voimistui aina uudelleen. Välistä kuului sen kaiku korkeasta vuorenseinästä, joskus metsän tummista syvennöistä. Koskaan en vielä ole kuullut niin selittämätöntä ääntä. Se ei ollut inhimillistä eikä luonnollistakaan tuntui periintyvän siitä maailmasta, joka on ihmissilmiltä ja korvilta kätketty.
Mr Wardlaw tarttui kovasti käsivarteeni ja samassa silmänräpäyksessä käsitin mitä ääni oli. Se lähti alkuasukkaiden rummuista, jotka lähettivät jotain sanomaa kaukaisesta pohjoisesta pitkin vuorijonoa, kylästä kylään etelään saakka, missä asui suuret määrät alkuasukasväestöä.
»Se merkitsee sotaa», huudahti mr Wardlaw.
»Ei lainkaan», sanoin lyhyesti. »Se on vain heidän yleinen tapansa levittää tietoja. Se voi merkitä yhtä hyvin jotain muutosta säässä tai eläintaudin puhkeamista karjassa.»
Kun tulin kotiin tapasin Jappin kasvoiltaan harmaana kuin käärepaperi.»Kuulitteko rumpuja?» hän kysyi.
»Kyllä», vastasin. »Mitä ihmeellistä siinä sitten on?»
»Jumala armahtakoon sitten teitä, englantilaisparkaa», hän melkein huusi. »Rumpujen pärinää voi saada kuulla missä hyvänsä, mutta tämänlaista rummutusta olen kuullut vain kerran ennen eläessäni. Se tapahtui vuonna 1879 Zetin laaksossa ja tiedättekö mitä tapahtui seuraavana päivänä? Cetewayos-heimo tuli vuorten yli ja tuntia myöhemmin ei ainoatakaan valkoihoista ollut hengissä koko laaksossa. Kaksi vain pääsi pakoon, ja toinen niistä oli Peter Japp.»
»Meidän kohtalomme on Jumalan kädessä ja meidän täytyy tyytyä hänen johdatukseensa», sanoin vakavasti.
Wardlawia ja minua ei sinä yönä nukuttanut tippaakaan. Me rakensimme parhaimman rintavarustuksen mitä saatavissa oli, panostimme aseemme ja kaikessa muussa luotimme Coliniin. Ennen illallista menin noutamaan Jappia luoksemme, mutta tämäpä veikkonen oli etsinyt apua vanhalta ystävältään, pullolta, ja makasi jo syvään uneen vaipuneena huoneessaan, jonka sekä ovi että ikkuna olivat apoauki.
Olin jo päätellyt itsekseni, että meitä odotti varma kuolema, mutta kuinka olikaan, en tahtonut päästä oikeaan tunnelmaan. Oikeastaan tunsin entistä suurempaa rohkeutta kuultuani rumpujen pärinän. Nyt en voisi minä eikä liioin kukaan muukaan estää tapahtumain kulkua. Ajattelin myöskin, kuinka uskomattomalta alkuasukaskapina tuntui. Missä olivat heidän aseensa, missä johtaja, missä järjestys? Näihin mietteisiin nukahdin ennen aamunsarastusta ja klo 8 heräsin huomatakseni, ettei mitään ollut tapahtunut. Aamuaurinko muutti kuten ennenkin Blaauewildebeestefonteinin satumaaksi. Zeeta tuli tuomaan aamukahvia aivan kuin tämä päivä olisi aivan edellisten kaltainen, piippuni maistui yhtä hyvältä kuin tavallisesti, ja raikas aamutuuli vuorilta oli yhtä vilvoittava ja tuoksun täyttämä kuin ennenkin. Aika hyvällä tuulella menin tien yli kauppaan jättäen Wardlawin lukemaan innokkaasti parannuspsalmeja.
Posti oli tullut ja minullekin oli yksityiskirje. Avasin sen kiihkeästi, sillä kuorella oli toiminimen leima. Jokohan Colles vihdoinkin suvaitsi vastata kirjeeseeni!
Kuoren sisällä oli arkki toiminimen kirjepaperia ja siihen oli poikittain kirjoitettu Collesin nimikirjoitus. Sen alle oli joku lyijykynällä kirjoittanut nämä kolme sanaa: »Pukit vaihtavat laitumia.»
Otin selvää, että Japp oli hengissä, suljin sitten kaupan ja menin takaisin huoneeseeni miettimään näitä uusia salaperäisyyksiä.
Collesilta täytyi kirjeen joka tapauksessa olla, sillä paperi oli Durbanin konttorin yksityistä paperia ja Collesin nimikirjoituksen täytyi myöskin olla oikean. Mutta nuo lyijykynällä kirjoitetut sanat olivat toista käsialaa. Tästä päättelin, että joku halusi lähettää minulle sanoman, ja tämä joku oli Collesilta saanut paperin jonkinmoiseksi johteeksi. Siksi en voinut käsittää kirjettä miksikään vastaukseksi kirjeeseeni Collesille.
Edelleen oli minulle selvää, että jos tuo tuntematon henkilö katsoi olevan syytä lähettää minulle jonkun sanoman, ei se olisi yksinomaan varotukseksi käsitettävä. Collesin on täytynyt kertoa, että olen varuillani, ja koska kerran olin Blaauwildebeestefonteinissa, olin niinsanoakseni tapahtumain polttopisteessä. Senvuoksi täytyi sanomalla olla tunnussanan muoto, jonka tuntisin heti, kun sen tästedes kuulisin.
Tällaiseksi muodostui asiaintila ajatuksissani, enkä huomannut ainoatakaan aukkopaikkaa logiikassani. Pieni paperilappu oli rohkaissut minua enemmän kuin saatan sanoa. Musertava eristettynä olemisen tunne oli hävinnyt — en ollut salaisuuksineni enää yksin. Apu oli jo varmasti matkalla ja kirje oli ensimmäinen merkki siitä.
Mutta kuinka lähellä tämä apu oli — se oli seuraava kysymys, ja nyt vasta hoksasin katsoa postileimaa. Otin kirjekuoren paperikorista. Postimerkki ei ollut Durbanista. Leima oli jonkun Kap-siirtokunnan ja saatoin erottaa siitä vain kirjaimet T.R.S. Tämä antoi minulle jälleen johtolangan ja täydellisesti tyrmistyneenä käänsin kirjekuoren. Huomasin näet, että lähtöasemalta ei kuoressa ollut mitään postileimaa. Kirjeet Blaauwildebeestefonteiniin tulivat Pietersdorpin kautta ja leimattiin siellä. Vertasin kirjekuorta toisiin samanlaisiin. Kaikissa oli ympyrä ja siinä »Pietersdorp» selvällä musteella painettuna. Tässä kuoressa ei ollut mitään.
Salapoliisina olin vielä vasta-alkaja, ja kesti muutamia minuutteja, ennenkuin asia kirkastui minulle: Kirjettä ei koskaan olekaan postitettu! Postimerkki oli otettu jostain vanhasta kirjeestä. Vain yhdellä ainoalla tavalla oli kirje saattanut tulla käsiini. Joku oli pannut sen postilaukkuun postin ollessa matkalla Pietersdorpista. Tuntemattoman ystäväni täytyi siis tällä hetkellä olla jossain 90 peninkulman sisäpuolella. Juoksin ulos saadakseni käsiin postintuojan, mutta hän oli lähtenyt jo tunti sitten. Ainoa mitä saatoin tehdä oli odottaa tuntemattoman tuloa.
Tänä iltana otin jälleen mr Wardlawin ulos kanssani. Minuun on syöpynyt tapa, että en kerro kenellekään enempää kuin on aivan välttämätöntä kaikesta mikä koskee liikeasioita tai muuta sellaista. Jo kuukausien ajan olin säilyttänyt omina tietoinani kaiken mitä olin saanut selville, enkä ollut henkäissytkään niistä kenellekään. Mutta nyt tahdoin näyttää Wardlawille kirjeen, jotta hän saattaisi nähdä, että meitä ei oltu unohdettu. Pelkään kuitenkin, ettei se erikoisemmin rohkaissut häntä. Salaperäiset sanomat olivat hänen mielestään vain todistuksena siitä kuolemanvaarasta, joka uhkasi meitä, ja tätä käsitystä hänessä en voinut horjuttaa.
Kuljimme samaa tietä ylös vuorille kuin eilenkin, ja minussa vahvistui vakaumus, että metsät nyt olivat tyhjät ja vakoilijat hävinneet tiehensä. Siellä oli yhtä autiota kuin oli ollut Umvelosin metsissä. Kun auringon laskiessa saavuimme vuorenhuipulle, kuuntelimme tuskaisina rummun ääntä. Se kuuluikin jälleen, vieläpä voimakkaampana ja uhkaavampana kuin ennen.
Wardlaw tarttui seisoessaan minua käsivarteen, kun raju pärinä kietoi vuoriston ja ohikuljettuaan sammui jossain kaukana Olifantsin takana. Mutta minulle eivät vuoret enää merkinneet seinää, joka erotti meidät valkoisista veljistämme lännessä. Sanoma oli kulkenut yli muurin. Jos pukit vaihtavat laitumia, niin luulenpa että metsästäjätkin ovat jo koonneet koiransa ja ovat valmiina lähtemään.