Yöksi tuli voimakkaampi halla kuin mitä yleensä vuoristossa on laita talvellakaan, ja kun aamulla menin tien yli kauppaan, oli tie härmän peitossa. Minun entinen pelkoni oli kuin poispyyhkäisty ja odotukseni oli äärimmilleen pinnoitettu. Neljä lyijykynällä kirjoitettua sanaa voi oikeastaan tuntua sangen heikolta perustukselta toivon rakentamiselle, mutta minulle oli niissä kylliksi, ja senvuoksi hoidin tehtäväni liikkeessä keveällä sydämellä. Ensimmäinen tehtäväni oli laskea asevarastomme. Meillä oli viisi yksinkertaista mauser-kivääriä, yksi mauser-pistooli, yksi pikakarabiini, ja pieni nikkelihelainen revolveri. Jappin haulikko oli myöskin, ja vanha, suusta ladattava kivääri, sekä se pyssy, joka minulla entuudestaan oli ollut. Panosvarasto oli sangen hyvä, ja sitäpaitsi oli irtaimistoluetteloihin merkitty 400 pikapatruunaa, joita en kuitenkaan voinut löytää. Pistoolin pistin taskuuni ja myöskin panin vyölleni hyvän tuppipuukon. Jos tulisi taistelu, olisi parasta olla hyvin varustettu.
Koko aamun istuin jauhojen ja sokerien keskellä ja taistelin kärsimättömyyttäni vastaan. Ketään tai mitään ei näkynyt koko lännenpuoleisella valkoisella tiellä. Härmä suli auringossa, kärpäset heräsivät ja surisivat ikkunassa. Japp ryömi vuoteestaan ja keitti itselleen vähän väkevää kahvia, minkä päälle hän jälleen kävi levolle. Aika kului, tuli päivällisaika. Minä menin Wardlawin puolelle ja ateria syötiin hiljaisuuden vallitessa. Kun jälleen olin kaupassa, olin varmaankin hieman nukahtanut piippuni kanssa, sillä en tiennyt mitään, ennenkuin löysin itseni ovella, unisesti tirkistellen aurinkoa ja kuunnellen askeleita. Äänettömässä hiljaisuudessa olin näet kuulevinani heikkoa laahustamista hiekassa. Katsoin tielle päin ja siellä tuli todellakin joku alaspäin.
Mutta se olikin vain joku kafferi, ja kaupanpäälle vielä oikein kurjan raukan näköinen. Tuskin koskaan olin vielä nähnyt sellaista hoippuraa. Hän oli vanha, käveli miltei kaksinkerroin ja oli puettu paitaan, joka oli pelkkää lumppua, ja likaisiin khakihousuihin. Hänellä oli mukanaan rautapata ja joitakin omaisuusosiaan käärittynä kauheaan nenäliinaan. Hän oli varmaankin dachan polttaja, sillä hän yski hirvittävästi, niin että koko ruumis vääntyi kouristuksista. Tunsin tyypin, tuon vanhan, kuluneen alkuasukkaan, jolla ei ole mitään sukua eikä heimoa. Hän kiertää teitään ja laittaa itse laihat ruokansa pienillä tulilla, kunnes jonakin kauniina päivänä hänet löydetään jonkun pensaan alla kuolleena.
Kafferi tervehti minua omalla kielellään ja pyysi tupakkaa tai kourallista jauhoja.
Kysyin mistä hän tuli.
»Lännestä, Inkoos», hän vastasi, »ja sitä ennen etelästä. Se on raskas matka vanhoille jäsenille.»
Menin kauppaan hakemaan jauhoja, ja kun tulin jälleen ulos, oli hän laahautunut ovelle saakka. Ennen hänen silmänsä olivat olleet maahan kiinnitettyinä, mutta nyt hän katsoi suoraan minuun, ja minusta tuntui, että hänen katseensa oli ylen terävä kuuluakseen noin vanhalle raukalle.
»Yöt ovat kylmät, Inkoos», hän sanoi valittaen, »ja minun kansani on hajonnut eikä minulla ole mitään kraalia. Korppikotkat seuraavat minua ja minä voin kuulla pukkien jalkojen töminän.»
»Kuinka niin pukkien», kysyin hätkähtäen.
»Pukit vaihtavat laitumia.»
»Ja missä ovat metsästäjät?» kysyin edelleen.
»He ovat täällä ja minun jäljessäni», hän sanoi nyt englanninkielellä, samalla kun hän ojensi kuppinsa jauhoja saadakseen ja hiljaa alkoi laahustaa jälleen tietä eteenpäin.
Seurasin hänen perässään ja kysyin englanniksi, tunsiko hän erästäColles nimistä miestä.
»Tulen juuri hänen luotaan, nuori herra. Missä te asutte? Vai niin, koululla. Pääseekö huoneeseenne ikkunan kautta rakennuksen takaa? Katsokaa siis, että se on auki, sillä pian olen siellä.» Ja ääntään korottaen toivotti hän sesutonkielellä minulle kaikkea siunausta hyvyydestäni ja laahautui sitten tietä alaspäin, yskien kuin tulivuori.
Suuren jännityksen vallassa suljin kaupan ja menin Wardlawin luo. Ainoatakaan lasta ei ollut saapunut kouluun tänä päivänä, minkä vuoksi hän oli aivan toimeton ja kulutti aikaansa panemalla pasianssia. »Sulje ovi ja tule sitten minun huoneeseeni», sanoin. »On tullut selitysten aika.»
Noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua kafferi ryömi ikkunan alla olevien pensaiden keskestä esiin, irvisti minulle ja hyppäsi ketterästi huoneeseen. Sitten hän tutki ikkunan ja veti verhot sen eteen.
»Onko ulko-ovi suljettu?», hän kysyi parhaimmalla ajateltavissa olevalla englanninkielellä. »Kiitos, hankkikaa sitten minulle vähän lämmintä vettä ja joitakin vaatteita, mr Crawfurd. Täytyy olla inhimillisen näköinen, ennenkuin ryhdytään neuvottelemaan. Meillä on koko yö käytettävissämme, niin että aikaa riittää. Mutta katsokaa, että talo on tyhjä, ettei kukaan häiritse minua pukiessani. Olen hyvin ujo ja tarkka ulkoasustani.»
Hankin hänelle mitä hän oli pyytänyt ja sain nyt nähdä hämmästyttävän muodonvaihdoksen. Hän otti pienen lasipullon nyytistään ja hieroi jotain nestettä kasvoihinsa, käsivarsiin ja kaulaan, niin että musta väri hävisi. Ruumiin ja jalat hän jätti sellaisikseen, paitsi että hän veti päälleen paidan ja alushousut liinavaatevarastostani. Sitten hän otti päästään takkuisen tekotukan ja paljasti päänsä lyhyeksi leikattuine, harmahtavine hiuksineen. Kymmenessä minuutissa oli vanha kafferi muuttunut eloisaksi, noin viidenkymmenen vuoden ikäiseksi mieheksi, jolla oli sotilaallinen ryhti. Mr Wardlaw tuijotti häntä kuin näkyä.
»Lienee aika esitteleidä», hän sanoi, sittenkun pahin nälkänsä oli tyydytetty. »Nimeni on Arcoll, kapteeni James Arcoll. Minulla on kai kunnia puhutella mr Crawfurdia, Mackenzien kauppahuoneen edustajaa täällä, ja mr Wardlawia, Blaauwildebeestefonteinin koulunopettajaa. Mutta, anteeksi, missä on Petter Japp? Päissään tietysti? Niinpä niin, se on aina ollut hänen tapansa. Muuten olemme täysilukuiset ilman häntäkin.»
Päivä oli nyt jo laskussaan ja muistan terottaneeni korviani kuullakseni rumpujen äänen. Kapteeni Arcoll huomasi tämän kuten kaiken muunkin.
»Te kuulostatte rumpuja, mutta niitä ette saa enää kuulla. Täällä ylhäällä on heidän tehtävänsä loppuunsuoritettu. Tänä iltana he liikkuvat Swazimaassa ja alhaalla Tongan rajoilla. Ja ellemme me, te mr Crawfurd ja minä, ole kyllin nopeita, saadaan heistä kuulla Durbanissa jo kolmen päivän kuluttua.»
Vasta sitten, kun lamppu oli sytytetty, takka loimusi ja koko talo oli huolellisesti suljettu, alotti kapteeni Arcoll kertomuksensa.
»Kaikkein ensinnä», hän sanoi, »haluan tietää, minkä verran te tiedätte. Colles on sanonut minulle, että te olette varuillanne, ja että olette päässyt jonkun salaisuuden jäljille. Te kirjoititte hänelle vakoilemisesta, mutta kehotin häntä olemaan puuttumatta asiaan. Teidän asianne, mr Crawfurd, sai luvan odottaa parin tärkeämmän asian vuoksi. Sanokaa nyt minulle, mitä te arvelette?»
Koetin vastata niin tiiviissä muodossa kuin mahdollista, sillä tunsin, että nuo kirkkaat silmät näkivät lävitseni. »Luulen, että alkuasukkaiden keskuudessa on puhkeamaisillaan kapina.»
»Aivan niin», hän lausui hieman kuivasti, »se on selvä, ja todistuksina siitä ovat väijyminen ja rumputus. Mitä muuta?»
»Olen saanut selville, että L.T.K:aa harjoitetaan paljon paikkakunnalla. Alkuasukkailla on joku jalokivivarasto, josta he myyvät vähitellen kiven toisensa jälkeen, ja näin hankkivat varoja aseisiin.»
Hän nyökkäsi. »Tiedättekö ehkä joitakin, jotka ovat mukana hommassa?»
Minulla oli jo Jappin nimi kielellä, mutta nielaisin sen muistaessani lupaukseni. »Erään nimen voin mainita», sanoin, »pieni likaisenkeltainen portugalilainen, jonka nimi on Henriques tai Hendricks. Hän ajoi tästä ohitse toissapäivänä.»
Kapteeni Arcoll nauroi äänettömästi. »Panitteko merkille, että hänen seurassaan olleella kafferilla oli mukanaan satulapussi? Hän kuului minun joukkooni. Henriques saisi halvauksen, jos hän saisi tietää, mitä noissa pusseissa on. Ne sisältävät yhden vaatekerroistani ja eräitä muita pikkutavaroita. Henriquesin omat tavarat ovat jossain kuopassa muualla. Eikö olekin mukavaa lähettää tavaroitaan etukäteen, vai kuinka? Ne odottavat minua eräällä sovitulla paikalla.» Ja kapteeni Arcoll nauroi jälleen. Mutta sitten hän taas sai vakavan ilmeen ja jatkoi kysymyksiään.
»Siis kapina, johon varat on hankittu timanteilla, ja Henriques välittäjänä. Hyvä! Mutta kuka on johtaja ja mikä on syynä nousuun?»
»Mitään varmaa en tiedä tämän enempää, mutta olen arvaillut yhtä ja toista.»
»Antakaapa kuulua, mitä olette arvaillut», hän sanoi ja puhalteli hienoja savurenkaita piipustaan.
»Luulen, että todellinen päähenkilö on eräs musta pappi, joka kutsuu itseään John Laputaksi.»
Mutta nyt hätkähti kapteeni Arcoll miltei ylös tuolistaan. »Kuinka ihmeessä olette sen voinut saada selville! Kertokaa nopeaan, mr Crawfurd, kaikki, sillä tämä on kaikkein tärkeintä.»
Alusta pitäen rupesin nyt kertomaan, mitä oli tapahtunut Kirkcaplen rannalla, kuinka sitten olin nähnyt hänet laivalla, hänen keskustelustaan Henriquesin kanssa Blaauwildebeestefonteinista, hänen kiireellisestä poistumisestaan Durbanista j.n.e.
Kapteeni Arcoll kuunteli tarkoin ja kun mainitsin Durbanin, hän naurahti. »Meillä molemmilla on ollut samat harrastukset ja vähältä on pitänyt, ettemme ole törmänneet yhteen. Luulin jo tuona iltana Durbanissa, että minulla oli ystäväni Laputa käsissäni, mutta olin asiastani liian varma, ja niin hän luikerteli aivan sormieni lomitse. Tiedättekö, mr Crawfurd, te olette ollut oikeilla jäljillä jo paljon ennen minua. Koska sanoittekaan nähneenne hänet harjoittamassa noituuttaan? Seitsemän vuotta sitten! Siinä tapauksessa olette te ensimmäinen ihminen, joka on tiennyt, mitä Hänen Korkea-arvoisuutensa John Laputa on todella nahkaansa kätkenyt. Jo seitsemän vuotta sitten te tiesitte, mistä minä vasta viime vuonna pääsin perille.»
»Niin, tässä on kertomukseni», sanoin. »Kapinasta en tiedä sen enempää, mutta yhden asian voin vielä lisätä. Kaffereilla on joku pyhä paikka, ja minä olen saanut selville, missä se on.» Kerroin lyhyesti seikkailuni Rooirandissa.
Kapteeni Arcoll tupakoi äänettömänä jonkun aikaa, sittenkun olin lopettanut. »Teillähän on ääriviivat kaikkeen aivan valmiina, ei tarvitse muuta kuin täyttää mitä väliin jää. Ja kaiken tuon olette te itseksenne saanut selville? Colles oli oikeassa, että Teiltä ei puutu älyä, mr Crawfurd.»
Tuohan ei nyt ollut vallan suuri kohteliaisuus, mutta koskaan en ole tuntenut itseäni niin tyytyväiseksi. Huomasin että hän ei ollut niitä, jotka tuhlaavat ylistystä, ja ymmärsin, että hänen suustaan lähtenyt tunnustus merkitsi paljon.
»Ja nyt on minun vuoroni kertoa», kapteeni Arcoll sanoi. »Juttuni on pitkä ja minun täytyy mennä ajassa kauas taapäin. Olen tarvinnut kokonaisen vuoden selvityksiini, ja ottakaa huomioon, että olen koko elämäni kuluttanut alkuasukkaiden parissa, heidän tapojensa ja olojensa tutkimiseen. Osaan puhua kaikkia heidän murteitaan ja tunnen jokaisen heimon elämänsuhteet. Olen matkustanut ristiinrastiin koko Etelä-Afrikan, peninkulma peninkulmalta, sekä myöskin Keski- ja Itä-Afrikan. Olin mukana molemmissa Matabelen sodissa, ja olen nähnyt yhtä ja toista muutakin kahakkaa, mistä ei koskaan ole tullut mitään sanomalehtiin. Senvuoksi sanon, että kaikkeen siihen mitä nyt kerron, voitte uskoa kuin evankeliumiin, sillä se on tietoutta, jota ei ole hankittu yhdessä päivässä.»
Hän jatkoi polttamistaan ja kysyi sitten äkkiä: »Oletteko koskaan kuulleet puhuttavan Pappi Johanneksesta?»
»Eräästä joka eli Keski-Aasiassa», kysyin muistutellen hämärästi jotain kirjaa, jonka olin lukenut poikana.
»Ei, ei», Wardlaw puuttui puheeseen, »hän tarkoittaa sitä, joka oli Abessinian kuninkaana 15. vuosisadalla. Olen lukenut hänestä. Hän oli kristitty ja portugalilaiset lähettivät retkikunnan toisensa jälkeen ottamaan hänestä selvää, mutta koskaan onnistumatta. Albuquerque tahtoi tehdä liiton hänen kanssaan valloittaakseen takaisin Pyhän Haudan.»
Arcoll nyökkäsi. »Juuri häntä tarkoitan. Häntä ei tunneta paljoa, ainoastaan portugalilaisten tarujen kautta. Hän lienee ollut kristitty, mutta luulen, että hän käytännössä oli yhtä pakanallinen kuin konsanaan hänen naapurinsa, Joka tapauksessa on varmaa, että hän oli ollut suuri valloittaja. Etiopian keisarikunta laajeni hänen ja hänen seuraajainsa aikana niin että se ulottui kauas eteläpuolelle Abessinian aina Suurille Järville saakka.»
»Kuinka kauan heidän valtansa kesti?» kysyin kummeksuen minkälaisen kertomuksen esipuhetta tämä mahtoi olla.
»Siihen kysymykseen ei vielä yksikään tutkija ole vastannut. Joka tapauksessa siirtyi valtakeskus vähitellen etelään ja sotaisat heimot seurasivat perässä. 16. vuosisadan lopulla olivat voimakkaimmat alkuasukasheimoista asettuneet Zambesin ympärille. Mazimba- ja Makaranga-heimot olivat siirtyneet sinne Nyassa-järveltä ja Manicamaassa oli voimakas valtakunta. Siellä oli juuri Monomatapa, jonka kanssa portugalilaisilla oli paljon tekemistä.»
Wardlaw nyökkäili innokkaasti. Tällä alalla hän oli kotonaan.
»Mitä meidän nyt lähinnä on muistettava, on että kaikki nämä pienemmät valtakunnat luulivat olevansa Pappi Johanneksen vallan perijöitä. Kesti kauan, ennenkuin pääsin tämän perille, ja olen istunut monta päivää Europan parhaimmissa kirjastoissa tutkiessani näitä seikkoja. Kaikki ne kohdistivat katseensa suureen hallitsijaan pohjoisessa, jota he kunnioittivat kahdellakymmenellä eri nimellä. Sen olivat kaikki unohtaneet, että hän oli ollut kristitty, mutta ei sitä että hän oli ollut suuri valloittaja.
»Sanoakseni asiat lyhyesti, hävisi Monomatapa ajan kanssa ja uusia heimoja tunkeutui pohjoisesta päin ja suuntasivat matkansa suoraan Nataliin ja Kapiin. Näin selitetään zulujen ensimmäinen esiintyminen. Heidän mukanaan kulki tarina Pappi Johanneksesta, mutta näihin aikoihin oli tästä historiallisesta muistosta kehittynyt uskonto. He palvelivat mahtia, jota he pitivät kantaisänään ja se nimitys, jota he hänestä mieluimmin käyttivät, oli zulukielellä Umkulunkulu. Heidän uskontonsa saattoi saada viisikymmentäkin eri muotoa, mutta ytimenä oli tämä: Umkulunkulu oli heidän heimonsa alkulähde ja edelleenkin heidän suojelijansa.
»Mutta heillä oli enemmän kuin pelkkä uskontunnustuksensa. Tavalla tai toisella oli joku pyhä esine jäänyt jälkeen Pappi Johannekselta ja säilytetty Mazimba-, Angoni- ja Makaranga-heimojen keskuudessa. Mikä se on, sitä en tiedä, mutta se on aina ollut sillä heimolla, joka kulloinkin on ollut mahtavin. Ne suuret sisällissodat, joista kerrotaan Portugalin historiassa, eivät tarkoittaneet alueellisia valloituksia, vaan johtaja-asemaa, ja ennenkaikkea tuon taikaesineen omistusta. Mikäli tiedämme veivät zulut sen mukanaan etelään.
He nimittävät sitä Udhlondleloksi, mikä merkitsee »Suuri Käärme». Minä kuitenkin luulen, ettei se ollut mikään käärme. Käärme on heidän tunnuskuvansa ja on vain luonnollista, että he tahtoivat nimittää kalleinta omaisuuttaan sen mukaan.
»Ja nyt tahdon kertoa teille erään asian, jonka vain harvat tietävät. Olette kuulleet puhuttavan Chakasta. Voin sanoa, että hän oli jonkinlainen musta Napoleon, ja hän nosti zulukansan Etelä-Afrikan mahtavimmaksi, vaikkakin hän tämän päämäärän saavuttamiseksi vei hengen noin parilta miljoonalta ihmiseltä. Hänellä oli tuo taikakalu, millainen se sitten lieneekin, ja yleensä oltiin sitä mieltä, että hän sai kiittää menestyksestään juuri sitä. Mosilikatse koetti varastaa sen ja hänen täytyi senvuoksi paeta Matabelemaahan. Mutta se hävisi Chakan mukana. Dingaanilla se ei ollut koskaan, ja Atewayo ei saanut sitä milloinkaan, vaikka hän etsi jokaisen kappaleen maasta löytääkseen sen. Se oli hävinnyt ja sen mukana toivo kafferien keisarikunnasta.»
Kapteeni Arcoll nousi ylös sytyttääkseen piippunsa, ja huomasin, kuinka vakavalta hän näytti. Hän ei kertonut kaikkea tätä vain huvin vuoksi.
»Tässä on nyt kaikki mikä koskee Pappi Johannesta ja taikakalua. Ja nyt tulen toiseen puoleen tätä kertomustani. Huolimatta kapinoista siellä ja täällä ja huolimatta tilapäisistä julmuuksista ovat kafferit pysyneet hiljaa puolen vuosisataa. Mutta se ei ole meidän ansiostamme. Heillä on ollut paljon valittamisen aihetta, emmekä me ymmärrä heitä sen paremmin kuin esi-isämme. Mutta he ovat hajonneet ja pirstoutuneet. Keskellä heidän asuma-alueitaan me olemme rakentaneet laajoja valkoisia siirtokuntiamme, ja me olemme ottaneet pois heidän aseensa. Mutta yhä vielä on heitä kuusi kertaa enemmän kuin meitä, ja heillä on hyvä muisti, niin että voimme täydellä syyllä kysyä, kuinka kauan on rauhaa kestävä. Usein olen tehnyt itselleni tämän kysymyksen ja aivan viime aikoihin saakka olen vastannut: Ainaisesti, sillä heillä ei ole mitään johtajaa, jolla olisi tarpeeksi arvovaltaa, eikä heillä ole mitään yhteistä asiaa minkä puolesta taistella. Mutta vuosi tai pari sitten alkoi käsitykseni muuttua.
»Minun toimenani on olla siirtomaiden vakoilupoliisina alkuasukkaiden keskuudessa. No niin, eräänä päivänä ilmestyi näkyviini omituinen olento. Hän oli kristitty Laputa-niminen pappi, ja hän kävi kaikkien heimojen luona Durbanista aina Zambesiin jonkunmoisena vaeltavana evankelistana. Havaitsin, että hän herätti tavatonta huomiota, mutta samalla olivat kaikki hyvin pelokkaita puhumaan mitään hänestä. Pian huomasinkin, että hän puhui muutakin kuin pelkkää evankeliumia. Hänen tunnuslauseenaan oli »Afrika afrikalaisille», ja hänen tärkein lähtökohtansa oli, että alkuasukkailla oli muinoin ollut suuri keisarikunta, ja he saattoivat vielä kerran tulevaisuudessakin perustaa sellaisen. Hänellä oli tapana kertoa Pappi Johanneksen historia, kaunistettuna useilla satunnaisilla lisäyksillä. Pappi Johannes sopi hänelle erinomaisesti, koska hän oli ollut samalla kertaa kristitty ja suuri päällikkö.
Etelä-Afrikassa kristittyjen kafferien keskuudessa on useina aikaisempina vuosina esiintynyt samanlaista puhetta. Se on jotain mitä kutsutaan etiopianismiksi ja opin etevimpinä apostoleina ovat Amerikan neekerit. Itse puolestani olen pitänyt koko juttua täysin vaarattomana. Jos alkuasukkaiden kristinoppi jossain määrin poikkeaa Englannin emäkirkon opista, ja omistaa joitakin mielikuvituksellisia nimityksiä, niin mitäpä se tekee! Mitä enemmän heillä on vapautta uskonnollisessa elämässään, sitä vähemmän he ajattelevat politiikkaa. Mutta pian huomasin, että Laputa ei ollut mikään tavallinen »sivistynyt» Amerikan neekeri ja senvuoksi aloin pitää häntä silmällä.
Henkilökohtaisesti tapasin hänet ensi kerran eräässä herätyskokouksessa Lontoossa, jossa hänellä oli tavaton menestys Hän tuli luokseni ja alkoi puhua sielustani, mutta heitti kesken, kun muutin puheen zulukielelle. Seuraavan kerran kohtasin hänet Ala-Limpopolla, ja oli minulla tällöin kunnia koettaa ampua häntä laivasta käsin.»
Kapteeni Arcoll otti piipun suustaan ja nauroi muistellessaan tapahtumaa.
»Olin näet päässyt erään L.T.K.-liiton jäljille, ja ihmeekseni huomasin juttuun sekaantuneen myös tuon evankeliumin julistajan. Mutta Hänen Korkea-arvoisuutensa John oli minua viekkaampi. Hän hyppäsi krokodiileista välittämättä laidan yli ja onnistui veden alla uiden pääsemään kaislikkoon. Olin kuitenkin tehnyt arvokkaan havainnon, sillä se antoi minulle johtolangan. Sitten jälleen tapasin hänet lähetyssaarnaajani konferenssissa Kap-kaupungissa, ja senjälkeen Maantieteellisen Seuran Kokouksessa Lontoossa, ja silloin oli minulla pitkä keskustelu hänen kanssaan. Minun maineeni ei ollut kulkenut edelläni kotimaahan ja hän luuli minua englantilaiseksi sanomalehtimieheksi, jolla oli erikoista harrastusta lähetysasiaan. Ymmärrätte kai, että minulla ei ollut mitään todistuksia hänen sekaantumisestaan L.T.K:aan, ja sitäpaitsi minulla oli varma vakaumus, että hänen varsinainen päämääränsä oli korkeammalla. Senvuoksi odotin.
»Tein parhaani saadakseni selvää hänestä, mutta se ei ollut helppoa. Jotain sain kuitenkin tietää. Hän oli saanut kasvatuksensa Yhdysvalloissa, ja sitäpaitsi erittäin hyvän kasvatuksen, sillä mies on todella oppinut ja erittäin lukenut, ja kaiken lisäksi hän on etevin puhuja mitä koskaan olen kuullut. Zulukansaan hän kuuluu, mutta mihin sukuun, siitä en ole saanut selvää. Ulkonäöstään päättäen hän on kuitenkin jonkun hyvän suvun jäsen.
»Huomasin pian, että oli turha vaiva seurata hänen retkiään sivistyneessä maailmassa. Siellä hän oli tavallinen valistunut kafferi, lähetysseuran hellitty lempilapsi ja rakastettu puhuja hengellisissä kokouksissa. Hänen lausuntojaan on painettuina erinäisissä Sinisissä kirjoissa alkuasukkaita koskevista asioista, ja hänen kirjeenvaihtajiensa joukossa on useita parlamentin jäseniä. Annoin tämän puolen hänen toiminnastaan jäädä sikseen, ja päätin vaania häntä käännytysmatkoillaan täällä alkuasukkaitten keskuudessa.
»Kuusi kuukautta yhtämittaa riipuin hänessä kuin iilimato. Olen sangen vaikeasti tunnettavissa, jos niin tahdon. Hän ei koskaan aavistanut, ken se surkea kafferi-ukko oli, joka istui tomuun painuneena uloinna väkijoukossa hänen puheensa aikana, tai se sekarotuinen, joka ajoi hänen kärryjään ja kutsui häntä herraksi. Olin mukana useissa harvinaisissa seikkailuissa, — mutta ne eivät kuulu tähän. Lopputulos tästä kaikesta oli, että puolen vuoden kuluttua, minä aikana hiukseni harmaantuivat, sain kuitenkin aavistusta siitä mitä hänellä oli mielessä. Hän puhui kylläkin kääntymyksestä alemmalle kansalle kraaleissa, mutta indunoille (päälliköille) hän puhui jotain muuta.»
Kapteeni Arcoll vaikeni hetkeksi ja otti kulauksen lasistaan. »Voitte kyllä arvata mitä hän puhui, mr Crawfurd. Täysikuun aikana, kun musta kukko teurastettiin, Hänen Korkea-arvoisuutensa unohti, että hän oli kristitty. Hän eli silloin neljä vuosisataa ajassa takanapäin ollen mukana Mazimban sotaretkellä Zambesiin. Hän sanoi heille, että hän oli Umkulunkulu, Pappi Johanneksen uusi ruumiillistuma. Hän sanoi heille, että hän oli tullut johtamaan Afrikan kansat valloituksiin ja voittoihin. Niin, hän sanoi heille jotain vieläkin enemmän: että hänellä on hallussaan itse Suuri Käärme, Pappi Johanneksen kaulakäädyt.»
Kumpikaan meistä ei sanonut sanaakaan, sillä olimme liiaksi kiintyneet sovittamaan tätä uutta rengasta tietämisemme ketjuun.
Kapteeni Arcoll jatkoi: »Nyt kun olin saanut tietooni hänen tarkoitusperänsä, oli aika ryhtyä ottamaan selvää valmistuksista. Ei kestänytkään kauan, ennenkuin keksin voimakkaasti levinneen kiihotuksen olevan käynnissä Zambesista Kapiin saakka. Kaikki suuret heimot olivat korviin saakka kietoutuneet salahankkeisiin ja kaikki pienemmät lahkokunnat olivat vedetyt mukaan. Olen ollut mukana neuvottelukokouksissa ja vannonut verivaloja heidän kanssaan, ja minä olen käyttänyt salaisia tunnussanoja saadakseni lisää tietoja heidän monissa piilopaikoissaan. Se oli vaarallista leikkiä, ja kuten sanottu olen pannut paljon alttiiksi, mutta olen selvinnyt onnellisesti, — juuri tietojeni avulla.
»Aivan alussa sain selville, että heimojen keskuudessa oli olemassa suuria rikkauksia. Joskus ne olivat timantteja, joita työmiehet varastivat kaivoksista, ja antoivat päälliköiden kätkettäviksi. Miltei jok'ainoalla heimolla oli oma kätköpaikkansa, ja ystävällämme Laputalla oli täysi käyttöoikeus niihin. Suurin vaikeus oli tietysti jalokivien muuttamisessa rahaksi, ja hän sai senvuoksi luvan ryhtyä L.T.K:aan suuressa mittakaavassa. Hänen huomattavin asiamiehensä oli teidän tuttavanne Henriques, mutta Mozambiquessa ja Johannesburgissa on sen lisäksi useita, jopa Lontoossakin, jotka kaikki ovat minun luetteloissani. Rahoilla ostettiin kivääreitä ja ampumatarpeita ja näyttää kuin yhteen aikaan kauppa olisi ollut erittäin kukoistavaa. Etupäässä kauppa on käynyt maitse Portugalin alueiden rajan yli, mutta on myös Johannesburgiin tullut lähetyksiä, joiden sisältö ei ole pitänyt yhtä laskun kanssa. Kysytte tietysti, kuinka hallitus on voinut sallia tällaisen jatkua. He ovat kaikki tyyni nukkuneet. He eivät koskaan ole voineet kuvitellakaan mitään vaaraa alkuasukkaiden taholta, ja sitäpaitsi Portugalin rajan vartioiminen on ollut vaikeaa. Laputa tuntee heikkoutemme, ja sille hän on laskenut toiveensa.
»Ensimmäinen suunnitelmani oli saada Laputa vangituksi, mutta mikään hallitus ei pitäisi minun tiedonantojani minään todistuksina. Miehellä on voimakas tuki yleisessä mielipiteessä kotona Englannissa, ja Etelä-Afrikan hallitus on jo pari kertaa liian usein toimituttanut omavaltaisia pidätyksiä. Sitten koetin myös L.T.K:n kautta päästä häneen käsiksi, mutta sain todisteeni häntä vastaan liian myöhään. Durbanissa olin jo vähältä saada hänet kiinni, mutta hän pääsi käsistäni ja toista tilaisuutta hän ei ole enää minulle antanut. Nyt viimeisten viiden kuukauden aikana ovat hän ja Henriques pysytelleet hiljaa samalla kun heidän suunnitelmansa ovat kypsyneet. Olen seurannut heitä Zulumaan ja Gazamaan halki, ja olen nyt selvillä, että miina on laskettu ja puuttuu vain sytytys. Kuukauden olen ollut hänen jäljillään yhtämittaa, ja jos hänen miinansa on valmis, niin onpa minunkin.»
Arcollin eloisat, leikilliset kasvot olivat saaneet kovan ja päättäväisen ilmeen, ja hänen silmänsä hehkuivat teräksensinisinä. Jo pelkkä hänen näkönsä oli omiaan rauhoittamaan minua huolimatta kaikesta mitä hän oli kertonut.
»Mutta mitä hän sitten oikeastaan voi toivoa saavansa aikaan?» kysyin. »Vaikkapa hän nostaisi aseisiin jokikisen kafferin Etelä-Afrikassa, tulisi hän lopulta lyödyksi. Sanoitte että hän on saanut kasvatusta. Siinä tapauksessa hänen pitäisi toki ymmärtää, ettei hänellä pitemmän päälle ole mitään mahdollisuuksia.»
»Sanoin, että hän on saanut kasvatusta, mutta että hän perimmältään kuitenkin on kafferi. Hän saattaa nähdä eteensä kehityksen ensimmäisen vaiheen ja vielä toisenkin, mutta ei sen pitemmälle. Sellainen on alkuasukkaiden käsityskyky. Ellei niin olisi laita, olisi meidän asemamme paljon huonompi.»
»Te sanoitte, että heidän suunnitelmansa ovat kypsät», sanoin, »haluaisin tietää, kuinka kypsät?»
Arcoll vilkaisi kelloaan. »Puolen tunnin kuluttua on Laputa Mpefun luona, viipyen siellä yön. Aamulla varhain hän menee Umvelosiin tapaamaan Henriquesia, ja huomenna illalla alkaa kokoontuminen.»
»Vain yksi kysymys vielä», sanoin. »Kuinka suuri mies Laputa on?»
»Suurin mitä kafferikansa tähän mennessä on tuottanut. Pyydän vain sanoa, että minun mielipiteeni mukaan hän on suuri nero. Jos hän olisi ollut valkonen, olisi hänestä saattanut tulla toinen Napoleon. Hän on syntynyt johtamaan ihmisiä tahtonsa mukaan, ja hän on urhoollinen kuin leijona. Ei ole olemassa sellaista konnantyötä, johon hän ei olisi tarvittaessa valmis, mutta kuitenkin epäilisin kutsua häntä konnaksi. Niin, ymmärrän kyllä teidän ihmetyksenne, te epäuskoiset skottilaiset, mutta minä olen niinsanoakseni elänyt hänen kanssaan yhdessä jo kuukausia, ja tiedän, että hänessä löytyy myös hienoutta ja jaloutta. Hän on peloittava, mutta oikeudenmukainen vihollinen. Hänellä on runoilijan ja samalla kuninkaan sydän, ja on Jumalan kirous, että hän on syntynyt Hamin lapsien joukossa. Toivon voivani ampua hänet jonakin kauniina päivänä kuin koiran, mutta todistan silti kernaasti hänen suuruutensa».
»Jos nousu alkaa huomenna», sanoin, »niin olisi hyvä tietää jotain heidän suunnitelmistaan.»
Kapteeni Arcoll otti esiin kartan ja avasi sen. »Ensimmäinen kokoontumispaikka on Sikitolan läheisyydessä. Senjälkeen he painuvat etelään päin ja ottavat mukaansa kaikki joukot, jotka sattuvat tielle, ja päävoimat kokoontuvat lopuksi Amsterdamin läheisellä ylätasangolla, joka on lähellä sekä zuluja että swazeja. Mitä sitten tapahtuu, on minulle tietymätöntä, mutta luonnollisesti kootaan edelleen joukkoja pitkin vuoristoa Mashonamaasta Basutomaahan saakka.
»Mutta katsokaapa nyt tähän. Tullakseen Amsterdamiin, täytyy heidän mennä rautatien yli Delagoa Bayssa. No niin, heeivätpääse yli. Jos he niin pitkälle kerkiävät, hajoitetaan heidät täällä. Kuten sanoin, minullakin on miina valmiina. Meillä on poliisivoimaa sirotettuna pitkin koko vuoriston rinnettä. Kaikki tiet alkuasukkaiden asuma-alueilta ovat vartioidut, ja kaikki farmarit pitkin rajaa ovat saaneet kutsun aseisiin. Meillä on patrulleja Delagoya Bayssa ja Natalin linjoilla, ja kenttälennätin on järjestetty, niin että me saamme voimien vahvistusta koska tahansa. Kaikki valmistukset on suoritettu täydellisessä hiljaisuudessa ja itse me harhailemme kuitenkin kuin pimeydessä. Sanomalehtiä lukeva yleisö ei tiedä mitään kapinan uhasta, mutta kahden päivän kuluttua on täysi pakokauhu jokainoassa valkoisessa perheessä Etelä-Afrikassa. Älkää antako johtaa itseänne harhaan, mr Crawfurd, tämä on paha juttu. Me kyllä muserramme Laputan ja hänen armeijansa, mutta siitä tulee ankara kamppailu ja paljon viatonta verta vuotaa hukkaan. Ja sitäpaitsi se tulee keskeyttämään tämän maanosan kehityksen puoleksi vuosisadaksi. Jospa olisinkin voinut ampua kuulan hänen kalloonsa kylmäverisesti. Mutta minä en voinut — se olisi liiaksi muistuttanut murhaa; ja nyt en ehkä enää koskaan saa tilaisuutta siihen.»
»Yhtä asiaa en vieläkään ymmärrä», sanoin. »Miksi tulee Laputa kaikkein ensimmäiseksi tänne ylös? Miksikä hän ei aiota Zulumaassa?»
»Herra ties miksikä ei jokin syy hänellä täytyy olla, sillä hän ei tee mitään aiheettomasti. Ehkä huomenna saamme sen tietää.»
Mutta sillä aikaa kuin kapteeni Arcoll vielä puhui, näin minä kuin salaman valossa todellisen syyn: Täytyyhän Laputalla olla Suuri Käärme, Pappi Johanneksen kaulaketju, ennenkuin hän saattaa esiintyä täydellä arvovallalla. Varmaankaan hänellä ei ole vielä sitä, sillä muuten Arcoll kyllä olisi tiennyt sen. Hänen täytyy alkaa täällä, koska taikakalu on jossain täällä. Olin vakuutettu siitä, että arvasin oikein, mutta en lausunut ajatuksiani julki.
»Niin, huomenna kohtaavat Laputa ja Henriques toisensa Umvelosissa, otaksuttavasti teidän uudessa kauppapuodissanne, mr Crawfurd. Ja sitten alkaa tanssi.»
Olin äkkiä tehnyt päätökseni. »Luulen», sanoin, »että olen läsnä neuvottelussa toiminimen edustajana.»
Kapteeni Arcoll katseli nauraen minua. »Olin itse ajatellut olla läsnä kohtauksessa», hän sanoi.
»Silloin menisitte suoraan kohti kuolemaa, olittepa vaikka kuinka hyvin naamioitu. Kauppaliikkeessämme ette voi tavata heitä yhtä luontevasti kuin minä. Minulla on siellä tavanmukaiset toimeni, eikä heillä ole mitään syytä epäillä minua. Jos haluamme saada jotain tietää, niin juuri minä olen ne tiedot hankkiva.»
Hän katsoi minua pitkään ja vakavasti. »Luulenpa todella, että tuo ei ole hullumpi aate. Minusta itsestäni olisi tällä hetkellä enemmän hyötyä vuoristossa, ja kuten sanottu, onnistuisin tuskin saamaan paljoakaan ongituksi. Te olette uljas poika, mr Crawfurd. Otaksun teidän käsittävän, mille vaaralle panette itsenne alttiiksi?»
»Sen kyllä käsitän, mutta kun on tullut kerta ryhdyttyä tähän pyykkiin, niin saa kestää sen loppuun. Meillähän on sitäpaitsi Laputan kanssa vähän vanhoja kalavelkoja suorittavana.»
»Siinä tapauksessa on asia selvä, kapteeni Arcoll sanoi. »Vetäkää tuolinne tänne lähemmä, jotta voin selittää, kuinka väkeni on sijoittautunut. Sekin minun täytyy sanoa teille, että minulla on palveluksessani miltei joka heimossa varmoja miehiä, joten voin saada helposti luotettavia tietoja. Heidän telepaatiselle kyvylleen emme voi panna vastaan muuta kuin kenttälennättimemme, mutta ei se ole hullumpi sekään, ja ehkäpä hitusen verran luotettavampi.»
Aina keskiyöhön saakka istuimme kumartuneina karttojemme yli, ja kapteeni painoi muistiini eräitä määrättyjä tietoja. Sitten kävimme levolle ja nukuimme hyvin, yksinpä Wardlawkin. On vallan omituista, kuinka kaikki levottomuus kaikkosi pienestä yhdyskunnastamme heti kun olimme selvillä, mitä meillä oli pelättävänä ja kun olimme saaneet taistelukelpoisen miehen rinnallemme.
Poikana ollessani toivoin sotamieheksi ja ajattelin aina silloin, että vähitellen kohoaisin kenraaliksi. Opittuani nyt paremmin tuntemaan itseäni, en enää luule, että erityisen hyvin soveltuisin tuohon asemaan, sillä yksinäisyys ja edesvastuu pelottaisivat minua. Sitävastoin luulen, että alemman päällikön asema hyvin sopisi minulle, sillä käskyjen täyttäminen oli koko elämäni ja itse tottelemisen tunteessa on jo minun mielestäni jotain puoleensavetävää. Kolme päivää sitten olin ollut hermostunut kuin kissanpoikanen yksinäisyydestäni, ja senvuoksi, että seuraavan askeleen ottaminen riippui minusta. Nyt sitävastoin, kun olin vain yksi hammas suuren puolustuskoneiston yhdessä rattaassa, oli hermostuneisuuteni kuin poispuhallettu. Luonnollisesti olin tietoinen, että se yritys, johon nyt antauduin, oli täynnä vaaraa, mutta en tuntenut minkäänlaista pelkoa. Pikemminkin oli mielentilani sama kuin pojan, joka läksyttömänä lauantai-iltana lähtee suurelle retkelle. Kaipasin vain yhtä, Tam Dykeä, joka ei nyt saisikaan olla mukana kaikessa odottavassa hauskuudessa. Muistaessani tätä uskollista toveria, joka parhaillaan keinui jossain aalloilla, tunsin äkillistä kaipausta hänen seuraansa. Kun ajoin partaani, pisti päähäni, että jokohan tämä toimitus nyt tapahtui viimeistä kertaa, mutta ajatus ei tuottanut minulle mitään tuskaa. Rauhalliselle mielelleni ei nähtävästi mikään jännitys saattanut olla liian voimakas.
Tehtäväni oli matkustaa Umvelosiin aivan kuin vain tavallisissa liikeasioissa, sekä siellä sitten jos suinkin mahdollista kaapata joitakin tietoja vihollisen suunnitelmista illaksi. Nyt oli kysymys vain siitä, kuinka saattaisin toimittaa sanomia Arcollille, jos sattuisi jotain ilmoitettavaa? Emme keksineet aluksi mitään keinoa, mutta sitten tulin ajatelleeksi Colinia. Olin totuttanut koiran käskystäni juoksemaan kotiin, sillä metsästysmatkoillani usein sattui, että halusin käydä jossain alkuasukaskylässä, missä koirasta olisi ollut vain vastusta. Niinpä päätin ottaa Colinin mukaan ja tarpeen vaatiessa lähettää sen kotiin tuomaan jotain sanomaa.
Kysyin vielä kapteeni Arcollilta, tiesikö Laputa mitään valmistuksistamme. Arcoll puolestaan oli taipuvainen uskomaan, ettei hän mitään epäillyt. Poliisivoimain komentaminen ja muu liikekannallepano oli tapahtunut mitä suurimmassa salaisuudessa, ja joukot liikkuivat ylätasangolla heimojen alueen ulkopuolella. Sitäpaitsi ovat alkuasukkaat valkoisten toimiin ja hankkeisiin nähden huonoja selvänottajia, sillä he eivät ymmärrä mitä tarkoitamme. Toiselta puolen olivat Arcollin alkuasukasvakoojat hankkineet hänelle erittäin hyviä ja tarkkoja tietoja kafferien liikkeistä. Hän arveli, että koko viidakko alhaalla tasangolla oli hyvin vartioitu, ja että kukaan ei pääsisi läpi ilman passia. Mahdollisesti tehtäisiin poikkeus juuri minuun, kauppamieheen nähden, sillä hänen läsnäolonsa ei voinut herättää kenenkään epäluuloja. Arcollin viimeiset sanat minulle olivat, että kiirehtisin päätäpahkaa takaisin heti kun huomaisin pelin menetetyksi tai joka tapauksessa heti kun olin saanut tietää jotain. »Jos te olette siellä vielä silloin kun sotaretki alkaa, katkaisevat he varmasti kaulanne.» Tunsin tarkoin poliisivartiot vuoristossa, joten tiesin mihin suunnata matkani, jos en voisi päästä takaisin Blaauwildebeestefonteiniin.
Kevyin mielin heitin jäähyväiset Arcollille ja Wardlawille, vaikka koulunopettaja kokonaan kadotti mielenmalttinsa ja vannotti minua heittämään matkani. Juuri kun ajoin alas vuorisolassa, kuulin hevosten kavioiden kapsetta ja kääntyessäni näin valkoisia ratsumiehiä saapuneen kylään. Jätin siis seudun hyvin vartioituna taakseni.
Keskitalven aamu oli kirkas, ja itse olin hyvällä tuulella laskeutuessani ponyllani jyrkkää vuoripolkua alaspäin, Colinin juostessa vierellä. Kuukautta aikaisemmin olin tehnyt saman matkan, mutta aavistamatta silloin mitä tulevaisuus toisi helmassaan. Muistelin hollantilaisia seuralaisiani, jotka nyt olivat karjoineen kaukana alangolla ja tulin ajatelleeksi, mahtoiko heillä olla mitään aavistusta uhkaavasta vaarasta. Koko notkotiellä en nähnyt ainoatakaan inhimillistä olentoa. Tokkimukset räkättivät viidakossa, pari vuorikorppia kierteli ilmassa, ja alituisena seuralaisenani oli virran kohina. Kerran nousin ratsailta juodakseni, ja kun siinä seisoin viherioitsevässä kukkien ja saniaisten täyttämässä laaksossa, viilsi sydäntäni tunne inhimillisestä hulluudesta. Me surkeat ihmisraukat vaanimme täällä toistemme elämää ja omaisuutta, häväisten ja turmellen Jumalan ihanaa maailmaa…
Ajattelin käyttää erästä oikotietä. Umvelosiin välttääkseni Sikitolan kraalia, minkä vuoksi minä joen erottua notkosta ratsastin sen yli ja sitten suoraan pensasmetsään. Kauas en ollut ehtinyt kun huomasin, että jotain oli tekeillä. Oli aivan kuin viikko sitten tuolla ylhäällä. Vaisto sanoi minulle, että pensaisiin oli kätkeytynyt joukko ihmisiä, näinpä joskus vilahduksenkin heistä. Ensiksi luulin, että he aikoivat katkaista tieni, mutta sitten huomasin, että heillä oli kylliksi omissa asioissaan välittääkseen minusta. Tavallaan he kylläkin pitivät minusta vaarin, mutta huomasin kuitenkin pian, etteivät he olleet täällä minun vuokseni.
Aluksi en tästä sen enempää piitannut, mutta kun aika kului ja salaperäinen hääriminen edestakaisin jatkui ympärilläni, tuli ilkeä ollakseni. Nuo viikot Blaauwildebeestefonteinissa väijymisineen olivat tehneet minut hermostuneeksi. Nuo ihmiset eivät varmaankaan tahtoneet mitään pahaa minulle eikä heillä näyttänyt olevan liioin aikaakaan minua varten, mutta siitä huolimatta oli epämiellyttävää liikkua heidän keskellään näkemättä heitä. Se oli melkein samaa kuin kulkea jyrkänteen reunaa pilkkopimeässä. Tunsin hartioitteni nytkähtelevän juuri niillä paikoin, mihin takaapäin ammutun nuolen voisi ajatella tunkeutuvan. Taivas oli sininen ja aurinko säteilevä, mutta minusta tuntui pimeältä kuin yöllä. Saatoin nähdä polun edessäni aivan vapaana, mutta siitä huolimatta olin kuin yövaelluksella vaarojen uhkaamana joka puolelta. Toivoin jo kaikesta sydämestäni, etten koskaan olisi lähtenyt matkaan.
Päivällisen nautin Tagui-nimisellä paikalla. Se oli avonainen ruohon peittämä paikka metsässä, jossa pienenpieni lähde porisi esiin suuren kivimöhkäleen alta, kadotakseen sitten hiekkaan. Istuin ja tupakoin siinä puolen tunnin ajan, tuumiskellen kuinka tässä tulisi käymään. Ilma oli tyyni, mutta lähettyviltä kuulin rapinaa ja salaista liikehtimistä. Kaduin nyt, etten ollut sittenkin mennyt Sikitolan ohi, nähdäkseni millaista nyt oli kraaleissa. Ne olivat varmaankin aivan tyhjät, sillä kaikki nuoret miehet olivat lähetetyt pois. Niin hermostunut olin, että otin esiin muistikirjani ja kirjoitin siihen muutamia pieniä tervehdyksiä äidilleni, sekä kehotuksen viedä ruumiini korjuuseen, ken sen sitten löytäisikin. Mutta sitten minä hätkähdin hieman häpeissäni lapsellisuuksistani ja hyppäsin hevoseni selkään.
Kello kolmen aikaan iltapäivällä ratsastin matalan harjun yli ja sitten tulikin jo näkyviin puodin katto ja pilkahdus Labongon vettä. Tämä virkisti minua, sillä joka tapauksessa tämä merkitsi vaivaloisen ratsastukseni päättymistä. Juuri tässä muuttui pensasmetsä korkeammaksi puita kasvavaksi ja harjun takana tie painui syvään varjoon. Olin hetkeksi unohtanut viidakossa piileksivät olennot ja kun nyt äkkiä viidakosta astui eteeni mies, pysäytin hevosen äkillisellä nykäyksellä.
Hän oli pitkä, ylväsryhtinen alkuasukas. Hän katsahti minuun ja alkoi sitten kulkea rinnallani. Hänen pukunsa oli epätavallinen, sillä hänellä oli jonkinlainen liinavaatenuttu ja vyötäisiltä riippui lyhyt leopardinnahkainen hame. Hänellä ei ollut tavanmukaista ring-kopia (rengastukkaa) vaan hänen hiuksensa levisivät vapaina, ei kuten kafferin villa, vaan pitkänä ja kiharana kuin kuuluisan taiteilijan. Olin kyllä valmistautunut hänen ulkonäölleen, mutta kuitenkin kulki kylmänväristys olentoni läpi. Sillä tunsin kaarevan nenän, syvän säihkyvät silmät ja julman suun, jotka kaikki kuuluivat viholliselleni Kirkcaplen rannalta.
Colin oli hyvin epäluuloinen ja seurasi häntä muristen kintereillä, mutta hän ei kääntänyt päätään.
»Kuuma päivä, Isä», sanoin kafferikielellä, »onko vielä pitkältäkin kuljettava, Isä?»
Hän hiljensi käyntiään, niin että hän joutui aivan käsivarteni luo. »Vain pikkuisen matkaa, baas», hän vastasi englanninkielellä. »Pyrin tuonne kauppaan.»
»Sattuupa hyvin siinä tapauksessa», sanoin, »sillä minä olen juuri liikkeen johtaja. Paljoa ette siellä löydä, sillä se on vasta perustettu, eikä vielä täysin valmiskaan. Olen matkalla katsomaan sitä.»
Hän kääntyi puoleeni: »Nepä olivat huonoja uutisia, sillä olin toivonut saavani siellä jotain syödäkseni. Olen tullut pitkän matkan ja kylminä öinä toivoisi katon päänsä päälle. Voiko baas antaa luvan minulle nukkua yöni liikkeen ulkosuojassa?»
Olin nyt koonnut ajatukseni ja olin valmis näyttelemään sitä osaa kuin olin alottanut. »Kernaasti», sanoin, »te voitte nukkua varastohuoneessa, jos haluatte. Siellä on säkkejä ynnä muuta minkä päällä voi maata, ja se on hyvä paikka ainakin jos yö on kylmä.»
Hän kiitti minua arvokkaasti. Katsellessani hänen komeaa vartaloaan miltei unohdin kaiken muun hänen henkilöllisyyttään koskevan. Papin puvussa hän oli näyttänyt raskaalta, mutta nyt näin, kuinka hieno hänen olemuksensa oli. Hän oli varmasti yli kuusi ja puoli jalkaa pitkä, ja kuitenkaan en tullut ajatelleeksi hänen pituuttaan, sillä niin korkea oli hänen rintansa ja leveät hartiansa. Hän laski kätensä minun satulalleni, ja muistan panneeni merkille, kuinka kapea ja hieno se oli, enemmän muistuttaen ylhäisen naisen kuin miehen kättä. Omituista kyllä herätti hän minussa määrätyllä tavalla luottamusta. »Luulenpa, ettet tule pistämään minua kuoliaaksi», ajattelin. »Sinun pelisi on liian korkeaa alentuaksesi alhaiseen murhaan.»
Puoti Umvelosissa oli aivan sellaisena kuin olin sen jättänyt. Tuossa ikkunanreunuksella oli piiskanikin, jonka olin siihen unohtanut. Ovesta leyhähti vastaan tuoreen öljyvärin raskas haju. Sisällä oli pelkästään tuoleja ja penkkejä, ja nurkassa ne padat ja pannut, jotka olin jättänyt tänne seuraavaa kertaa varten. Avasin kaapin ja otin esiin joitakin tavaroita, avasin sitten makuuhuoneen ikkunan ja palasin takaisin ulos, missä tapasin Laputan kärsimättömänä odottamassa minua auringonpaahteessa.
Osoitin hänelle varastohuoneen, jossa olin luvannut yösijan. Se oli rakennuksen suurin huone, mutta kokonaan kalustamaton. Muutamia tynnöreitä ja pakkauslaatikoita oli yhdessä nurkassa ja tyhjiä säkkejä oli kylliksi makuusijan laittamista varten.
»Olen juuri teenjuontihankkeissa», sanoin Laputalle. »Jos teillä on ollut pitkä matka, niin ehkäpä kuppi teetä maistuisi, vai kuinka?»
Hän kiitti, ja minä tein tulen ja panin vesikattilan kiehumaan. Sitten katoin pöydälle korppuja, sardiineja ja hilloa. Minun tehtäväni oli nyt näytellä narrin osaa, ja luulenpa onnistuneeni verrattomasti. Punastun vielä tänä päivänä muistaessani kaikkia tuhmuuksia mitä puhuin. Ensiksi istutin hänet vastapäätäni pöydän toiselle puolen, teko, johon ei ainoakaan valkoihoinen koko maassa olisi alentunut. Sitten puhuin hänelle miltei lempeästi, että olin aivan hurmaantunut alkuasukkaisiin heidän rehtiytensä vuoksi ja senvuoksi että he olivat paljon parempaa väkeä kuin seudun valkoiset törkimykset. Kerroin että olin juuri tullut Englannista ja että uskoin värillisten tarvitsevan samat oikeudet kuin valkoisillakin on. Luulenpa, Jumala paratkoon, puhuneeni sellaistakin, että toivoin saavani elää sen päivän, kun Afrika jälleen kuuluisi alkuperäisille isännilleen.
Hän kuunteli minua järkkymättömän tyynesti; ja hänen vakavat silmänsä tutkivat minua ilme ilmeeltä. Haluan lisätä vielä, että hän söi vankasti ja joi kolme kuppia väkevää teetä, jota olin valmistanut. Annoin hänelle vielä sikaarin, jonka olin saanut eräältä hollantilaiselta farmarilta, joka kokeili sikaarinvalmistuksella. Ja koko ajan lörpöttelin kaikenmoista itsestäni ja mielipiteistäni. Sanoin viipyväni vain yön puodissa ja jo huomenna matkustavani takaisin Blaauwildebeestefonteiniin ja sitten Pietersdorpiin hakemaan uutta varastoa. Lopuksi huomasin, ettei hän enää välittänyt kuunnella mitä sanoin. Hän oli päässyt selville, että olin täydellinen narri. Sensijaan hän katseli Colinia, joka oli ovella nukkuvinaan, vaikka toinen silmä oli tiukasti kiinnitettynä vieraaseen.
»Teillä on kaunis koira», hän sanoi.
»Niin kyllä», yhdyin viimeisellä voimainponnistuksella — »se on kyllä kaunis katsella, mutta siltä puuttuu kaikki sisu. Mikä rakki hyvänsä saa sen heiluttamaan häntää. Ja sitten on eläin kauhean tyhmä niin ettei se osaa löytää edes kotiin itsekseen. Olen jo tuuminut päästä eroon siitä.»
Laputa nousi ja hänen katseensa osui koiran selkään. Näin, että hän kiinnitti huomionsa karvan vastasuuntaiseen kasvuun selässä ja huomasin, ettei hän ollut arvosteluihini nähden samaa mieltä.
»Ruoka teki minulle hyvää, baas», hän sanoi. »Jos haluatte kuunnella minua, voin palkita kestiystävyytenne hyvällä neuvolla. Te olette vieras täällä. Levottomat ajat ovat tulossa, ja jos haluatte seurata neuvoani, niin palatkaa vuoristoon.»
»En käsitä mitä tarkoitatte», sanoin onnistuen saamaan kasvoilleni iloisen tyhmyri-ilmeen. »Mutta kyllä palaan vuoristoon heti ensi töikseni huomenna. En viihdy täällä tasangolla.»
»Olisi viisaampaa, jos lähtisitte jo tänä iltana», hän sanoi uhkan vivahdus äänessään:
»Ei, sitä en voi tehdä», sanoin ja aloin laulaa erästä renkutusta:
»Kotona on kyllä hyvä, hei, mut kotiin ei mennä yöllä, ei!»
Laputa kohautti hartioitaan, kiipesi Colinin yli joka pyristeli itseään ylös, ja meni ulos. Kaksi minuuttia myöhemmin kun katsoin ikkunasta, oli hän jo hävinnyt.
Istuuduin tuolille ja ajattelin tilannetta. Laputa oli mennyt, mutta palaisi ennemmin tai myöhemmin Henriquesin kanssa. Jos halusin elää seuraavaan päivään, täytyi minun voida saada heidät molemmat vakuutetuiksi vaarattomuudestani. Laputalla ei luultavasti ollut mitään epäilyksiä asiasta, mutta Henriques tuntisi varmasti entisen matkatoverinsa, eikä minulla ollut minkäänlaista halua antaa tuon keltaisen roiston tutkia luonnettani. Vain yksi keino oli olemassa, — minun täytyisi teeskennellä olevani sikahumalassa. Koko talossa ei ollut tippaakaan väkijuomia, mutta löysin lopuksi tyhjän whiskypullon, joka oli puolillaan denaturoitua spriitä, ja sen avulla minun onnistui täyttää huone huonon whiskyn hajulla. Muuhun nähden oli minun pakostakin luotettava vaatimattomiin näyttelijälahjoihini.
Edellyttäen, että välttäisin heidän epäluulonsa, oli minun löydettävä sopiva paikka kuunnellakseni heidän neuvotteluaan, joka tulisi tapahtumaan varastohuoneessa. Mutta se ei ollut helppoa. Ainoastaan huoneen katossa oli yksi ikkuna ja oven he tietysti sulkisivat huolellisesti. Voisinhan tosin piiloutua huoneessa olevien tynnörien taakse, mutta, paitsi että he varmasti tutkisivat huoneen joka nurkan ennen neuvotteluaan, oli aivan varmaa, että he haluaisivat olla varmoja minun olostani talon toisessa päässä.
Äkkiä muistin sitten itse puodin alla olevan kellarin. Sinne pääsi nostettavan luukun kautta myymäläpöydän takaa ja varastohuoneessa oli toinen samanlainen luukku. Olin tosin unohtanut millä kohtaa jälkimmäinen oli, mutta toivoin, että se olisi juuri tyhjien tynnörien alla. Suljin ulko-oven, nostin luukkua ja hyppäsin alas kellariin, joka oli tilapäisesti pohjattu vihreillä tiileillä. Valaisten tietä tulitikulla minä konttasin toisen luukun luo ja koetin nostaa sitä. Se ei liikahtanut, mistä arvasin, että sen päällä oli tynnöreitä tai muuta tavaraa. Senvuoksi menin varastohuoneeseen ja huomasinkin, että raskas tavaralaatikko oli luukun toisen puoliskon päällä. Työnsin sen syrjään ja kohotin luukkua hiukan verran raolleen, jotta voisin kuunnella sen kautta ja järjestin sitten kaikenlaista romua luukun päälle, niin ettei kukaan voisi aavistaakaan sen olemassaoloa. Kun arvelin, että liittoutuneilla pitäisi olla jotain istuinta työnsin pari laatikkoa hieman etualalle, jotta he eivät rupeaisi liiaksi penkomaan huonetta.
Kun kaikki oli selvää, palasin puotiin ja alotin uudelleen pukeutumiseni. Jo kellarissa olin tullut aika likaiseksi ja nyt ryvetin kasvojani vielä lisäksi. Tukkani oli sangen pitkä ja kun nyt työnsin sormeni sen läpi oli se kukonheltan näköinen. Sitten jaoin spriin ympäri huonetta niin että haju varmasti tuntuisi. Osan sitä poltin, osan kaasin myymäläpöydälle, huuhdoin käteni siinä ja liotin vaatteitanikin. Viidessä minuutissa olin saanut huoneen haisemaan kamalammin kuin pahin kyläkapakka. Otin vielä kauluksen pois, ja kun nyt katsoin peiliin, näin siinä rentun perikuvan, joka olisi sopinut erinomaisesti lauantai-iltana kapakkaa koristamaan.
Aurinko oli jo ehtinyt laskea, mutta en huolinut sytyttää valoa. Oli täysikuun aika — Laputa oli varmaan juuri senvuoksi valinnut tämän yön — ja tunnin kuluttua tulisi se valaisemaan maailmaa loihdutulla hohteellaan. Minuutin minuutin jälkeen istuin myymäpöydällä ja odotin. Tunnustan, että odotusaika koetteli aika tavalla rohkeuttani. Hommailuni aikaisemmin olivat poistaneet hermostuneisuuden, mutta toimettomuus pani minut jälleen pelkäämään. Pitihän Laputalla tänä yönä olla vielä tarpeeksi puuhaa viipyäkseen näin kauan.
Ponyni oli pienessä vajassa, jonka olimme rakentaneet vastapäätä puotia. Saatoin kuulla sen tömistelevän ja pärskyttelevän, kovempaa kuin sammakot jaksoivat kurnuttaa Labongon rannassa. Mutta nyt tunkeutui toinen ääni korviini — kavioiden kapsetta ja ohjasten läiskettä. Hetkeksi se lakkasi kuulumasta, mutta sitten kuulin jo puhetta. Ratsastajat olivat sitoneet hevosensa erääseen puuhun ja tulivat nyt käyden lähemmä.
Ojennuin tiskille tyhjä whiskypullo toisessa kädessä, ja silmät kiinnitettyinä ovenrakoon, josta tummansininen hämärä tunkeutui sisään. Rako pimeni kun kaksi miestä katsoi siitä sisälle. Colin murisi myymäpöydän alla, mutta pidin sitä tiukasti kiinni niskasta.
»Halloo», minä sanoin, »eikö siellä olekin musta ystäväni? Pahuksen ikävää, mutta whisky on lopussa. Tyhjä, kuten näette, vaikka kuinka kuristaisi», ja typerästi nauraen käänsin pullon ylösalaisin.
Laputa sanoi jotain mitä en ymmärtänyt. Henriques naurahti ilkeästi.
»On parasta, että teemme hänet äänettömäksi», hän sanoi. He tuntuivat väittelevän ja Laputa selvisi voittajana. Ovi sulkeutui, ja avain jonka olin jättänyt oveen, väännettiin kiinni.
Odotin viisi minuuttia antaakseni heille aikaa mennä varastohuoneeseen alottamaan neuvottelun. Sitten avasin luukun, laskeuduin varovasti kellariin ja ryömin toiseen päähän. Heikko valojuova näkyi raollaan olevasta luukusta. Järjestin itselleni korokkeen kellarin permannolle jääneistä tiilistä, niin että näin suoraan raosta huoneeseen. Saatoin nähdä, että molemmat miehet istuivat juuri niillä laatikoilla, jotka olin varannut heille. Heidän välissään oli lyhty ja Henriquesillä oli pullo, mistä hän silloin tällöin otti kulauksia.
Hän otti nyt esiin jotain ja näytti sitä toiselle.
»Sotasaalista», hän sanoi. Olen antanut Sikitolan väen avata tulen. He tarvitsivat sitä päästäkseen innostumaan. Nyt he ovat yhtä kiihkeitä kuin umboonit.»
Laputa teki jonkin kysymyksen.
»Ne olivat vain hollantilaisia, jotka olivat Kovdovin luona karjalaumoineen. Ei kannata olla hentomielinen. Luuletteko todellakin, että nuo omahyväiset narrit suostuisivat sovitteluihin? Ellei tätä olisi tapahtunut, olisivat he nyt hevosineen vuoriston toisella puolella, varottamassa kaikkia, joita tapaisivat. Sanoinhan sitäpaitsi, että Sikitolan väki tarvitsi kiihoketta. Coetzeen, tuon vanhan sian, pistin minä itse lävitse. Hän yllytti kerran koiriansa kimppuuni ja minä en koskaan unohda erästä loukkausta.»
Laputa ei varmaankaan hyväksynyt tätä, koska Henriques korotti ääntään.
»No, hoitakaa sitten asia kuten tahdotte», hän huusi, »mutta älkää syyttäkö minua, jos koko jutusta tulee pannukakku. Hitto vieköön, mies, luuletteko todella, että tulta voi sytyttää kurnaalilla? Jos kaikki menisi nyt minun tahtoni mukaan, niin menisimme heti pistämään puukon tuohon juopporattiin viereisessä huoneessa.»
»Hänestä ei ole mitään vaaraa», Laputa vastasi. »Annoin hänelle tilaisuuden pelastaa henkensä, mutta hän nauroi minulle. Hän ei pääse pitkälle kotimatkallaan.»
Tuo kaikki oli varsin mielenkiintoista kuultavaa, mutta minulla ei ollut aikaa ajatella itseäni. Olin aivan hurjana raivosta tuota murhanhimoista keltaista roistoa kohtaan. Laputaa kohtaan en tuntenut mitään vihaa, sillä hän oli rehellinen vihollinen, joka pelasi puhdasta peliä. Sormissani syyhysi päästäkseni portugalilaisen — tuon kaksinkertaisen rotunsa kavaltajan — niskaan. Kun ajattelin vanhoja kunnon ystäviäni, jotka nyt väkineen makasivat viidakossa teurastettuina, tunkivat palavat kyyneleet silmiini. »Rakkaus karkoittaa pelon», sanoo Raamattu, mutta — kaikella kunnioituksella sanottuna — sen tekee myös viha. En mistään hinnasta enää olisi halunnut luopua leikistä. Vain yhtä pyysin: että Jumala hyvyydessään sallisi minun selvittää tilini Henriquesin kanssa.
Pelkään että osa keskustelua meni ohi korvieni, sillä niin olin raivoni valloissa. Kun jälleen rupesin kuuntelemaan, olivat he syventyneet suunnitelmiinsa. Heidän edessään oli karttoja ja Laputa näytti kaunismuotoisella sormellaan tietä. Koetin teristää kuuloani, mutta saatoin erottaa vain pari nimeä. Nähtävästi he aikoivat viipyä tasangolla, kunnes olivat menneet Pikku Labongon ja Letaban yli. Olin kuulevinani viimeksimainitun ylimenopaikan nimen. Se oli jokin Dupree Drift. Myöhemmin kävi heidän keskustelunsa helpommin käsitettäväksi, sillä Laputa selitti juuri aseman. Kaikki voimat lähtisivät yhtäaikaa tasangolta, marssisivat vuoristoon Suuren Letaban laaksoa pitkin, ja ensimmäinen pysähdys tapahtuisi eräällä paikalla, jonka nimi on Inandan Kraali, missä eräs vuoriniemeke ylätasangolla pistää parin huipun väliin, joiden nimet ovat Wolkberg ja Molnberg (Pilvivuoret). Kaikki tämä oli hyvin selvää ja nimet painuivat mieleeni kuin leima vahaan.
»Sillä välin», sanoi Laputa, »me kokoonnumme Ntabakaikonjwassa. Sinne on runsaan kolmen tunnin ratsastus.»
»Missä kummassa saattoi Ntabakaikonjwa olla? Se oli varmastikin alkuasukasten antama nimi Rooirandille, sillä ei ollut luultavaa, että Laputa käyttäisi hollantilaista nimeä pyhästä paikastaan.
»Mitään ei ole unohdettu. Miehet saavat kokoontua kallioitten alapuolella, vain johtaja ja suuret päälliköt saavat tulla Käärmeen Paikalle. Portti on hyvin vartioitu, eikä kenkään pääse sisälle ilman tunnussanaa, jona on 'Immanuel', s.o. »Jumala kanssamme'.»
»No kun sitten olemme siellä, niin mitä tapahtuu, minkälaista noituutta meille näytetään», kysyi Henriques nauraen.
Oli suuri vastakohta portugalilaisen puoleksi ivallisen ja sen totisen äänen välillä, joka vastasi: »Käärmeen Vartija on avaava pyhän säilytyskammion ja ottava esiin Isetembiso Samin (= hyvin pyhän esineen). Kansani johtajana olen pukeutuva Umkulunkulun kaulaketjuun Jumalan ja meidän suurten vainajittemme nimeen.»
»Mutta ette kai aijo johtaa marssia rubiiniketju kaulassa?» kysyiHenriques äkkiä innostuen.
Jälleen Laputa vastasi vakavasti ja niinsanoakseni persoonattomasti.Kuulin äänen, jonka omistajan sielu oli kaukaisten unelmien täyttämä.
»Kun minut on huudettu kuninkaaksi, palautan Käärmeen sen Vartijalle ja vannon, etten ota sitä ennenkuin olen johtanut kansani voittoon.»
»Ymmärrän», Henriques sanoi. »Mutta mitenkä on puhdistuksen laita josta puhuitte?»
Tästä en ollut vielä aikaisemmin kuullut, minkä vuoksi kuuntelin innokkaasti.
»Ne lupaukset, jotka annamme Pyhällä Paikalla, sitovat meitä, kunnes olemme tulleet pestyiksi ja kunnes meidät niistä vapautetaan Inandan Kraalissa. Siihen hetkeen saakka ei verta saa vuodattaa eikä syödä yhtään lihaa. Sellainen oli esi-isäimme tapa.»
»Niin, haluan vain sanoa, että tuo kuuluu sangen varomattomalta ja vaaralliselta», Henriques sanoi. »Teillä on aikomuksena marssia sata peninkulmaa, eikä teillä ole lupaa antaa yhtä ainoaa iskua. Sehän merkitsee samaa kuin jättäytyä ensimmäisen poliisipatrullin armoille.»
»Mitään patrulleja ei tule eteemme», Laputa vastasi. »Meidän marssimme on oleva yhtä salainen ja yhtä nopea kuin kuolema. Olen suorittanut kaikki valmistukset.»
»Mutta otaksukaamme, että kohtaamme vastarintaa», intti portugalilainen, »onko lupaus joka tapauksessa sitova?»
»Jos ken koettaa estää meidän matkamme, sidomme hänet käsistä ja jaloista ja kuljetamme mukanamme. Hänen kohtalonsa on oleva kovempi kuin jos hän kohtaisi kuolemansa taistelussa.»
»Ymmärrän», Henriques sanoi, viheltäen hampaittensa välistä. »No niin, mutta ennenkuin alotamme nuo valanvannomishommat, menen ja teen lopun tuosta kauppamiehestä.»
Laputa pudisti päätään. »Pysykää rauhallisena ja kuulkaa mitä sanon. Meillä ei ole aikaa murhailla vaarattomia narreja. Ennenkuin lähdemme täältä, täytyy teidän antaa minulle kaikki luvut ja tiedot joukoista siellä etelässä. Muuta ei olekaan enää jälellä.»
Kieltämättä nämä numerot olisivat olleet varsin mielenkiintoisia, mutta minä en saanut niitä koskaan kuulla. Olin näet saanut jonkinmoisen kouristuksen jalkoihini seisoessani tiilien päällä ja nyt jalkani liikahti vasten tahtoani. Tiilet hajosivat kolisten ja itse tartuin luukkuun, mutta se ei kestänytkään, vaan putosi perässäni suurella melulla.
Tilanne oli epämiellyttävä salakuuntelijalle. Hiivin niin huomaamatta kuin suinkin toiselle luukulle ja nousin ylös puotiin, samalla kuullen, kuinka Laputa ja Henriques rupesivat tutkimaan melun syytä. Sain kiinni Colinia niskasta ja estin sen haukkumasta, mutta en voinut saada kirottua luukkua kiinni. Jotain oli tullut väliin, niin että se jäi noin puolen jalan verran auki.
Nyt kuulin heidän lähestyvän ovea, ja minä tein sen ainoan mikä tehtävissä oli. Vedin Colinin aivan luukun päälle, heittäydyin itse koiran päälle ja aloin kuorsata kuin nukkuisin humalaisen raskasta unta.
Avainta väännettiin ja lyhdyn valo sattui seinälle, kääntyen milloin ylös- milloin alaspäin lyhdyn heilahdusten mukaan.
»Hän ei ole täällä», kuulin Henriquesin sanovan. »Hän on kuunnellut keskustelumme ja lähtenyt sitten tiehensä, tuo koira!»
»Kauas ei hän ole mennyt», sanoi Laputa, »sillä hän kuorsaa tuolia tiskin takana.»
Hetket eivät olleet minulle juuri miellyttäviä. Pidin lujasti kiinni Colinia, mutta sittenkään en voinut estää murinaa tunkeutumasta esiin, mikä kuitenkin sekaantui onneksi minun kuorsauksiini. Tunsin lyhdynvalon kasvoillani ja ymmärsin, että molemmat miehet katsoivat minua tietämättä mitä allani oli. Luulen että tuo tuokio oli kaikkein pahin, sillä kuten jo olen sanonut, pysyi rohkeuteni yllä toiminnan aikana, mutta toimeton odottaminen hälvensi sen kuin puhaltamalla.
»Hänhän on aivan rauhallinen», Laputa sanoi silmänräpäyksen kuluttua, joka minusta tuntui ijäisyydeltä. »Melun aiheuttivat vain rotat tyhjien laatikoiden joukossa.»
Kiitin luojaani, etteivät he olleet huomanneet toista kellarinluukkua.
»Joka tapauksessa haluaisin tehdä hänet vieläkin rauhallisemmaksi»,Henriques sanoi.
Laputa varmaankin oli ottanut häntä käsivarresta. »Menkäämme jatkamaan. Olen sanonut jo, etten tahdo lisää murhia, ja te teette, kuten minä sanon, mr Henriques.»
Mitään vastausta en kuullut, mutta molemmat menivät ulos ja sulkivat oven. Hyväilin loukattua Colinia ja nousin ylös pakottavin jäsenin. Minulla ei ollut yhtään aikaa kadotettavana, sillä pian nuo kaksi lähtisivät, ja minun täytyi välttämättä keritä ennen heitä.
Ikkunasta tulevan kuunsäteen valossa kirjoitin muistikirjan lehdelle tiedonannon Arcollille. Kerroin mitä olin kuullut, erikoisesti viipyen Dupree Driftin ja Letaban kohdalla. Lisäsin, että itse aioin Rooirandiin saadakseni selvää luolan salaisuudesta ja pyysin lopuksi Arcollia lukemaan lakia portugalilaiselle, mihin minulla itselläni ei ollut aikaa nyt. Huolellisesti sidoin sitten paperilapun koiran kaulanauhan alle.
Niin hiljaa kuin saatoin menin sitten vieressäolevaan makuuhuoneeseen — siihen huoneeseen, joka oli kauimpana varastohuoneesta. Kuunvalo virtasi sisään ikkunasta, joka oli avoinna, niinkuin sen aikaisemmin olin jättänyt. Nostin Colinin äänettömästi ikkunalaudan yli ja heilautin itseni perässä. Kiireessä jätin takkini ja pistoolini sisään.
Mutta nyt tuli ensimmäinen este. Hevosenihan oli lähellä varastohuonetta olevassa suojassa. Jos menisin sitä hakemaan kuulisivat Laputa ja Henriques sen heti. Luulin jo hetkisen, että minun täytyisi muuttaa suunnitelmaani. Ehkä minun täytyisi hiipiä takaisin ja koettaa ampua heidät molemmat, kun he tulivat ulos. Mutta ennenkuin selviäisin molemmista, kerkiäisi toinen varmasti ampua minut. Sitäpaitsi tunsin omantunnonpistosta ajatellessani Laputan surmaamista. Nyt ymmärsin, miksi Arcoll niin monta kertaa oli hillinnyt itsensä ja aloin palautua hänen käsitykseensä päävihollisestamme.
Äkkiä muistin molemmat hevoset. Toisen niistä voisin vaivatta ottaa. Kuljin ruohikkoa pitkin metsän laitaan, missä hevoset olivat sidottuina merulapuuhun. Molemmat olivat kauneimpia hevosia mitä Afrikassa olin nähnyt. Valitsin paremman, afrikalaisen sinikimo-rotuisen oriin, joka on tunnettu nopeudestaan ja kestävyydestään. Irrotin ohjakset oksasta ja talutin hevosta kappaleen matkaa metsikköön Rooirandin suuntaan. Sitten käännyin Colinin puoleen. »Kotiin!», sanoin sille, »kotiin, niinkuin henki olisi kysymyksessä!»
Colin tuntui tyrmistyneeltä. »Kotiin!», sanoin vielä kerran, osoittaen läntistä suuntaa vuoristoon päin. »Kotiin, poikaseni.»
Ja nyt hän ymmärsi. Hän haukahti hiljaa ja heitti soimaavan katseen minuun ja kimoon. Sitten hän kääntyi ja painaen kuononsa maahan päin lähti pitkin harppauksin samaa tietä takaisin, jota aamulla olimme tulleet.
Hetkistä myöhemmin minä istuin satulassa ja ajoin pohjoista kohti sen kuin kimon kintuista lähti.