The Project Gutenberg eBook ofAfrikan viimeinen kuningasThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Afrikan viimeinen kuningasAuthor: John BuchanRelease date: April 18, 2023 [eBook #70585]Language: FinnishOriginal publication: Finland: K. J. Gummerus Oy, 1926Credits: Timo Ervasti and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AFRIKAN VIIMEINEN KUNINGAS ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Afrikan viimeinen kuningasAuthor: John BuchanRelease date: April 18, 2023 [eBook #70585]Language: FinnishOriginal publication: Finland: K. J. Gummerus Oy, 1926Credits: Timo Ervasti and Tapio Riikonen
Title: Afrikan viimeinen kuningas
Author: John Buchan
Author: John Buchan
Release date: April 18, 2023 [eBook #70585]
Language: Finnish
Original publication: Finland: K. J. Gummerus Oy, 1926
Credits: Timo Ervasti and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AFRIKAN VIIMEINEN KUNINGAS ***
Kirj.
John Buchan
Suomennos
Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1926.
I. Mies Kirkcaplen rannalla.II. Onnea etsimään.III. Blaauwildebeestefontein.IV. Matkani talvilaitumelle.V. Mr Wardlaw ennustaa tulevia onnettomuuksia.VI. Rummunpärinää auringon laskiessa.VII. Kapteeni Arcoll kertoo tarinansa.VIII. Saan jälleen nähdä hänen korkea-arvoisuutensa John Laputan.IX. Kauppapuoti Umvelosissa.X. Lähden etsimään aarretta.XI. Rooirandin luola.XII. Sanoma kapteeni Arcollilta.XIII. Letaban kahlaamo.XIV. Pappi Johanneksen kaulaketju on hallussani.XV. Aamu vuoristossa.XVI. Inandan kraali.XVII. Muuan vaihtokauppa ja sen seuraukset.XVIII. Kuinka miehen on välistä kokonaan pantava luottamuksensahevoseen.XIX. Arcollin »paimentaminen».XX. Näen hänen ylhäisyytensä John Laputan viimeisen kerran.XXI. Kiipeän vielä kerran kallioita.XXII. Suuri vaara, jonka onnellisesti vältämme.XXIII. Enoni lahja paisuu moninkertaiseksi.
Muistan ensimmäisen kohtauksen hänen kanssaan niin selvästi kuin se olisi tapahtunut eilen. Silloin en saattanut aavistaa kuinka kohtalokas tuo tuokio oli, tai kuinka usein nuo kasvot, jotka olin nähnyt kelmeässä kuunvalossa, kummittelisivat minulle öisin ja häiritsisivät rauhaani päivällä. Mutta muistan vielä sen tuottaman lamauttavan pelon tunteen, joka oli voimakkaampi kuin mikä oikeastaan sopii aikaansa kuluttaville ja leikeillään sunnuntairauhaa häiritseville pojille.
Kirkcaplen kaupunki, jossa, samoinkuin siihen liittyvässä Portincrossin seurakunnassa, isäni oli kirkkoherrana, sijaitsee kukkulalla pienen Caple-lahden rannalla, näköalan avautuessa suoraan Pohjanmerelle. Niiden niemekkeiden ympärillä, jotka sulkevat lahden, muodostuu rannikko ikäänkuin rintavarustukseksi paljaista punaisista kallioista, joilla ainoastaan pienet vuoripurot purkavat tiensä vedenrajaan. Alhaalla on mitä hienoin valkoinen hiekkaranta, jossa me kaupungin koulupojat kahlailimme kaikki lämpimät vuodenajat. Mutta pitkinä lomapäivinä oli tapanamme pyrkiä etäämmäksi kallioille, sillä siellä oli monta syvää onkaloa ja vesiallikkoa, joista saattoi pyydystää arvokkaita kaloja ja etsiä kätkettyjä aarteita polvinahkansa ja housunnappien kustannuksella. Monenmonituista lauantaipäivää olen viettänyt jossain kallionkolossa, polttanut ajopuista rakennettua nuotiota, ja ollut olevinani salakuljettaja tai juuri Ranskasta maihiintunut jakobiitti. Meitä oli aina yhdessä muutamia Kirkcaplen poikia, kaikki ikätovereitani, joukossa Archie Leslie, isäni kirjurin poika, ja Tam Dyke, pormestarin veljenpoika. Me olimme vannoneet verivalan vaietaksemme kaikista urotöistämme, ja kullakin meillä oli nimi, joka oli kuulunut jollekulle kuuluisalle merirosvolle tai merenkulkijalle. Minä olin Paul Jones, Tam oli Kapteeni Kidd, ja Archie — se on itsestään selvä — oli Morgan! Meidän kohtauspaikkanamme oli luola, jonka kautta Dyve Burniksi nimitetty vuoripuro oli uurtanut uomansa kallioon matkallaan mereen. Siellä me kokoonnuimme kesäiltoina, joskus myös lauantai-iltaisin talvellakin ja kerroimme mahtavia juttuja urhoollisuudestamme, jotka kovin pullistivat meidän mieltämme. Yksinkertainen totuus kuitenkin oli, että meidän urotyömme olivat varsin vaatimattoman laatuisia: jokunen kala ja kourallinen omenoita oli meidän saaliimme ja tappelu Dyven nahkuriliikkeen miesten kanssa oli suurin sankaritekomme.
Kevätrippi sattui säännöllisesti huhtikuun viimeiseksi sunnuntaiksi, ja tuona erikoisena sunnuntaina, josta on kysymys, päivä oli tavattoman lämmin ja aurinkoinen vuodenaikaan nähden. Olin jo saanut tarpeeksi torstain ja lauantain jumalanpalveluksista ja nyt tuli lisäksi vielä kaksi sunnuntaina — se oli jo liikaa kaksitoistavuotiaalle, joka tuskin jaksoi istua hiljaa, kun kevätaurinko paistoi ikkunain läpi lehterille. Vielä oli jälellä ehtoopalvelus ja siitä uhkasi tulla kaksinkerroin ikävä, koskapa Hänen Korkea-arvoisuutensa Mr Murdoch Kilchristiestä, tunnettu pitkistä saarnoistaan, oli ottanut isäni saarnavuoron. Ei ihme, että olin kypsä Archie Leslien ehdotukselle, jonka hän esitti mennessämme kotiin teelle, että kehittämällä pienen määrän viekkautta pääsisimme kaikesta tuosta. Ehtoollisellakäynnin aikana ei istuttu kuten tavallista omissa penkeissä, vaan jokainen seurakuntalainen otti paikan mistä halusi. Kirkkoherran penkki oli täynnä mr Murdochin kirkcaplelaisia sukulaisia, jotka äitini oli kutsunut kirkkoon kuulemaan Hänen Korkea-arvoisuuttaan, ja tämän vuoksi minun oli helppo saada lupa istua Archien ja Tam Dyken kanssa lehterillä. Mutta kun kellojen soitto oli loppunut ja me jalkojen kolinasta saatoimme päätellä, että seurakunta oli asettunut paikoilleen kirkkoon, hiivimme me alas lehterin portaita ja painuimme ulos erään sivuoven kautta. Sekunnissa olimme kirkkopihan toisella puolen ja sitten juoksimme Dyve Burnia kohti sen kuin kintuista lähti.
Kaikilla »paremman väen» pojilla Kirkcaplessa oli n.s. Eton-puku, johon kuului pitkät housut, pieni lyhyt takki ja sylinterihattu. Minä olin ollut yksi ensimmäisistä uhreista, ja koskaan en unohda, kun ensi kertaa siihen puettuna juoksin kotiin pyhäkoulusta kaupungin kaikkien katupoikien pommittaessa lumipalloilla korkeaa hattuani. Myöhemmin joutui Archie saman kohtalon alaiseksi, sillä hänen vanhempansa seurasivat uskollisesti esimerkkiä. Me olimme näinollen nyt puetut näihin hankaliin tamineisiin, ja ensimmäinen huolemme oli piiloittaa hatut johonkin helposti muistettavaan paikkaan katajapensaiden alle kukkuloilla. Tam oli säästynyt muodin vaihtelusta, joten hänellä oli päällään tavallinen puku polvihousuineen. Hän otti nyt esiin tähän saakka kätketyn aarteensa, jonka tuli valaista tietämme retkellä, nimittäin varsin voimakkaasti savuavan salalyhdyn.
Tam kuului Vapaakirkkoon, jossa rippi sattui toiselle päivälle kuin meillä, eikä hänellä siis nyt olisi ollut pakkoa mennä kirkkoon, mikä niin Archieta ja minua oli raskauttanut. Mutta kummallisia tapahtumia oli tänä päivänä sattunut hänenkin kirkossaan. Eräs musta mies, Korkea-arvoisa John Jonkunniminen oli saarnannut. Tam oli aivan täynnä tätä kuulumatonta tapausta. »Neekeri», hän sanoi, »suuri mustaihoinen, yhtä pitkä kuin sinun isäsi, Archie». Hän kuului hakanneen saarnapöytää suurella menestyksellä, ja Tam oli aivan ihmeeksi pysynyt koko ajan valveilla. Mies oli puhunut Afrikan pakanoista ja sanonut, että Jumalan edessä musta mies on yhtä hyvä kuin valkoinen, ja hän oli epämääräisin sanoin ennustanut päivää, jolloin englantilaiset saisivat oppia halveksituilta neekereiltä yhtä ja toista sivistystä koskevaa. Tällainen oli puheen kulku ollut ainakin Tamin mukaan, joka muuten ei oikein tuntunut hyväksyvän puhujan mielipiteitä.
»Se oli silkkaa pötypuhetta, Davie. Raamattuhan sanoo, että Hamin lasten tulee olla meidän palvelijoitamme. Jos minä olisin pappi, en ainakaan päästäisi neekeriä saarnatuoliin. Vetäisin rajan sunnuntaikoulun kohdalla.»
Alkoi hämärtää, kun saavuimme kanervan peittämille aukeille vuoriketjun päällä, ja ennenkuin ehdimme loivasti laskeutuvalle niemekkeelle, joka erottaa Kirkcaplen lahden kallioista, oli niin pimeää kuin ylipäänsä saattaa olla huhtikuun iltana täysikuun aikana. Tam olisi halunnut vieläkin pimeämpää. Hän otti esiin lyhtynsä ja onnistui lopuksi haaskaamalla hirvittävästi tulitikkuja saamaan tulen pieneen kynttilänpätkään, minkä jälkeen hän sulki lyhdyn ja paineli eteenpäin iloisella mielellä. Emme tarvinneet mitään valaistusta, ennenkuin saavuimme Dyve Burnin luo, jossa polku alkoi painua alas jyrkkänä kallion halkeamaa pitkin.
Juuri tässä ensimmäisen kerran huomasimme, että joku oli kulkenut ennen meitä. Archie hekumoitsi näihin aikoihin intiaanikirjoilla eikä koskaan laiminlyönyt tilaisuutta harjaantuakseen vainuamisen taidossa. Hän kulki aina katse maahan kiinnitettynä, mistä johtui että hän usein löysi kolikoita, olipa hän kerran löytänyt pienen koristeen, jonka pormestarinna oli pudottanut. Polun taipeessa on pieni aaltojen heittämän paksun soran peittämä kohta maata. Archie oli silmänräpäyksessä nelinkontin. »Pojat», hän huudahti, »tämä on ilmeinen jälki» — ja lyhyen tutkimuksen jälkeen — »tästä on mennyt alas suuri, pitkä ja latuskajalkainen mies, ja hän on sitäpaitsi aivan äsken ollut tässä, sillä jäljet ovat kosteassa sorassa, eikä vesi ole täyttänyt niitä vielä kokonaan».
Emme rohjenneet epäillä Archien teräviä huomioita ja ajatuksiamme askarrutti, kuka vieras saattoi olla. Kesäisin voi sattua, että tapasi täällä huvimatkalla ihmisiä, jotka olivat huomanneet kiinteän valkoisen hiekan sopivaksi tarkoituksiinsa, mutta tähän vuoden- ja vuorokauden aikaan ei kenelläkään, ken hän sitten olikin, pitänyt olla mitään aihetta tunkeutua meidän alueellemme. Kalastajat eivät koskaan tulleet tännepäin, sillä hummereita saatiin itäpuolella, ja jyrkkä, alaston niemenkärki Red Nebin luona teki tien rantaa pitkin vaikeasti kuljettavaksi. Nahkuriliikkeen pojat tapasivat silloin tällöin tulla tänne päin kylpemään, mutta nahkuripoika ei ui koleana huhtikuun iltana.
Kuitenkaan ei ollut epäilystäkään, mihin tuntematon oli suunnannut tiensä. Hänen askeleensa johtivat rantaan. Tamin lyhdyllään valaisemat jäljet näkyivät selvästi vievän alas luikertelevaa polkua. »Ehkäpä hän on löytänyt meidän luolamme. On parasta kulkea varovasti».
Salalyhty suljettiin ja parhain salakuljettajaelein hiivimme kalliohalkeamaa pitkin alas. Koko juttu tuntui hieman ilkeältä, ja luulen että me kaikki pohjimmalta olimme vähän peloissamme. Mutta Tamiliahan oli lyhtynsä, eikä koskaan maailmassa kävisi päinsä olla saattamatta päätökseen seikkailua, joka ilmeisesti oli juuri oikeaa lajia. Puolimatkassa alasmentäessä on pieni kituvia leppiä ja orapihlajia kasvava metsikkö, puiden muodostaessa ikäänkuin holvin polun yli. Tiedän ettäminätunsin helpotusta sydämmessä, kun olimme sivuuttaneet tämän paikan sen suuremmitta kommelluksitta kuin että Tam kompastui vähän, jolloin lyhdyn ovi aukeni ja kynttilä sammui. Emme pysähtyneet sytyttämään sitä, vaan jatkoimme matkaamme kunnes tulimme niille pitkille, siloisille ja punertaville kallioille, jotka reunustavat rantaa. Emme enää voineet nähdä jälkiä, minkä vuoksi lakkasimme vainuamasta ja sensijaan kiipesimme varovasti suuren vierinkiviröykkiön yli ja laskeuduimme edelleen alas siihen kalliosyvennykseen, jota kutsuimme luolaksemme.
Luolassa ei ollut ketään. Sytytimme lyhdyn ja aloimme tutkia kamppeitamme. Pari kolme huonokuntoista ongenvapaa, vähän siimaa, pari puulaatikkoa, kasa ajopuita nuotiota varten ja muutamia kvartsikappaleita, joissa luulimme näkevämme kultaa, — siinä koko vaatimaton kalustuksemme. Tai ehkä minun täytyy vielä mainita ne kamalalla sekotuksella täytetyt haljenneet savipiiput, joita me joskus poltimme ollaksemme oikeita aikaihmisiä. Kun nyt kaikki valaveljet olivat koolla, lähetettiin vahti ulos. Tam sai määräyksen kiertää kallionkulman ympäri, mistä saattoi nähdä rantaan, ja tutkia oliko rannikko selvä.
Kolmen minuutin kuluttua hän tuli takaisin ja lyhdynvalossa näimme hänen silmissään tyrmistyneen ilmeen. »Rannalla palaa tuli», hän sanoi, »ja sen vieressä seisoo mies».
Sepä vasta oli uutinen. Hukkaamatta aikaa puhumiseen me syöksyimme ulos. Archie ensimmäisenä ja Tam, joka oli sulkenut lyhtynsä, viimeisenä. Ryömimme kallion reunaan ja tähystimme sen ylitse, ja aivan oikein, siellä vuoroveden huuhtomalla ja hiomalla hietikolla näimme valopisteen ja tumman olennon liikkuvan sen tienoilla.
Kuu teki juuri nousua ja sitäpaitsi tuli mereltä päin tuo omituinen hohde, jonka usein huomaa keväisin. Tulen kimmellys oli noin sadan kyynärän päässä, pienen pieni liekki, jonka minä olisin sammuttanut hatullani. Tulta ylläpidettiin rätinästä ja savusta päättäen kuivalla meriruoholla ja metsiköstä otetuilla vielä puhkeamattomilla puunoksilla. Miehen haahmo näkyi tulen vieressä, ja juuri kun me tuijotimme sinne, hän alkoi kiertää tulta ensin etääntyen ja sitten jälleen lähentyen.
Tämä näky oli niin odottamaton, niin kokonaan poikkeavaa siitä mitä aikaisemmin olimme kokeneet, että olimme miltei jähmettyneitä hämmästyksestä. Mitä saattoi tuolla kummallisella olennolla olla hyötyä tulesta klo puoli 9 huhtikuisena sunnuntai-iltana rannalla Dyve Burnin luona? Keskustelimme asiasta kuiskaten suuren kalliolohkareen takana, mutta kukaan ei kyennyt ratkaisemaan arvoitusta. »Ehkä hän on tullut maihin veneellä», ehdotti Archie, »hän voi olla ulkomaalainen». Mutta minä muistutin Archielle jalanjäljistä, jotka hän itse oli keksinyt, ja jotka osoittivat, että mies oli tullut maan puolelta kallioitten yli alas rantaan. Tam oli vakuutettu, että kysymyksessä oli mielipuoli ja äänesti että heti lähtisimme tiehemme.
Mutta kuin noiduttuina pysyimme kiinni tässä meren, rannan ja kuunvalon hiljaisessa maailmassa. Muistan katsoneeni taapäin kohti mustia, juhlallisia kallioita, ja tunsin silloin selittämättömällä tavalla kuuluvani yhteen tuon tuntemattoman kanssa. Mikä sattuma olikaan tuonut tuon asiaankuulumattoman olennon meidän alueellemme? Kummallista kyllä, olin enemmän utelias kuin peloissani. Toivoin pääseväni tämän salaisuuden syvyyksiin ja selvittäväni mitä tuolla olennolla saattoi olla tekemistä tulensa kanssa.
Sama ajatus mahtoi olla Archiella, sillä hän heittäytyi maahan ja alkoi hiljaa ryömiä rantaa kohti. Seurasin jälessä ja viimeisenä tuli Tam päästellen yhtä ja toista vastalauseen tapaista. Kallioitten ja tulen välillä oli ensin noin 60 metrin levyinen kappale vierinkiveä ja liuskakiveä, nousuveden rajaa korkeammalla, lukuunottamatta ehkä voimakkainta kevättulvaa. Etäämpänä oli rivi meriruohoa kasvavia allikoita ja sitten tuli kova rantahiekka. Suurten kivien takana oli monta hyvää piilopaikkaa, ja välimatkan sekä heikon valaistuksen lisäksi ei meillä ollut vaaraa tulla huomatuiksi senkään vuoksi, että mies oli liiaksi kiintynyt hommiinsa pitääkseen erityisesti huolta tähystyksestä maan puolelle. Hän oli valinnut paikkansa hyvin, sillä häntä ei juuri olisi voinut huomata muualta kuin meren puolelta. Kalliot ovat altapäin uurretut niin, ettei ylhäältä tuskin voi nähdä hiekkarantaa muuta kuin aivan äärimmäiseltä reunalta.
Archie, niin kokenut hiiviskelijä kuin olikin, oli kuitenkin paljastaa meidät. Hänen polvensa lipesi meriruohoon, ja hän vyöryi alas kivenlohkareelta pikkukivien rapisten seuratessa mukana. Olimme hiljaa kuin hiiret peläten, että mies oli kuullut rominan ja lähtisi nyt tutkimaan sen syytä. Mutta kun hetkisen kuluttua nostin päätäni varovasti, huomasin, että hän ei ollut lainkaan häiriintynyt. Tuli paloi vielä ja hän kiersi sitä kuten ennen.
Aivan allikoiden luona oli suuri punainen hiekkakivilohkare monine halkeamineen. Tässä saatoimme vallata erinomaiset asemat ja kaikki kolme ryömimme sen taakse niin että vain silmät jäivät sen reunan yläpuolelle. Mies oli meistä nyt tuskin kahdenkymmenen kyynärän päässä ja saatoimme selvästi erottaa hänen vartalonsa. Hän oli suuri ja karkeatekoinen, niin ainakin puolipimeässä näytti. Hänen päällään ei ollut muuta kuin paita ja housut, ja askelten äänestä hiekkaa vastaan kuulin, että hän liikkui paljain jaloin.
Äkkiä päästi Tam Dyke hillityn huudahduksen. »Totta vieköön, sehän on meidän musta pappimme», hän sanoi.
Näimme nyt kun kuu tuli pilvistä, että tulen ääressä todella oli neekeri. Hänen päänsä oli painuksissa ja hän kulki tulen ympäri mitatuin, säännöllisin askelin. Eri pitkien väliaikojen kuluttua hän pysähtyi, nosti molemmat kätensä taivasta kohti ja kumarsi kuun suuntaan. Mutta hän ei puhunut sanaakaan.
»Tuo on taikuutta», sanoi Archie. »Hän kutsuu parhaillaan paholaista. Meidän täytyy jäädä katsomaan kuinka tässä käy, sillä jos nyt juoksemme tiehemme, saa hän meidät kiinni. Kuu on liian korkealla.»
Mies jatkoi menojaan aivankuin hän olisi kuullut hiljaista musiikkia. Luolassa ollessamme en ollut tuntenut pelkoa, mutta nyt kun seikkailu oli tullut näin aivan päällemme, heikkeni rohkeuteni. Oli jotain kammottavaa tuossa suuressa neekerissä, joka oli heittänyt pois papillisen pukunsa ja nyt harjoitti jotain noituutta yksinään meren rannalla.
Olin varma että se oli noituutta, sillä ilmassakin tuntui olevan jotain salaperäistä, laitonta. Mutta ei aikaakaan kun hän pysähtyi kierroksissaan ja heitti jotain tuleen. Siitä nousi paksu savu, jonka aromaattisen tuoksun me saatoimme tuntea ja kun savu oli haihtunut, paloi liekki sinertävällä kuunvaloa muistuttavalla hopeahohteella.
Mitään ääntä ei kuulunut, mutta nyt hän otti jotain vyöstään ja alkoi piirustaa hiekkaan tulen ja sisimmän ympyrän välille joitakin kummallisia merkkejä. Kun hän kääntyi, sattui kuunvalo aseeseen, ja me näimme että se oli suuri veitsi.
Rupesimme nyt todella pelkäämään. Tässä olimme me kolme poikaa myöhään illalla täydellisesti autiolla paikalla vain muutaman kyynärän päässä suurikokoisesta villistä suurine puukkoineen. Minusta tuntui seikkailu jo kaikkea muuta kuin houkuttelevalta, ja yksinpä urhea Archiekin oli peloissaan, päättäen hänen puserretuista huulistaan. Mitä Tamiin tulee kalisivat hänen hampaansa kuin puimakone.
Äkkiä tunsin jotain pehmeää ja lämmintä kivellä oikean käteni alla. Tunnustelin lähemmin ja huomasin, että siinä olivat tuntemattoman vaatteet, sukat ja kengät, pappisnuttu ja hattu.
Tämä pahensi tilannetta, sillä jäämällä paikalle siksi kunnes hän lopettaisi uskonnolliset menonsa, emme voisi välttää paljastumista. Toiselta puolen oli taas peräytyminen kivilohkareitten yli kirkkaassa yhtä uskallettua. Huomautin tästä kuiskaten Archielle, mutta hän oli halukas vielä viipymään. »Ehkä jotain tapahtuu», hän sanoi. Näin hän sanoi muuten aina.
En tiedä, mitä olisi saattanut tapahtua, sillä emme saaneet aikaa odottaa sitä. Tam Dyken hermot antoivat aivan äkkiarvaamatta perää. Kun mies siellä alhaalla kerran kääntyi meidän suuntaamme taivutuksineen ja kumarruksineen, syöksyi Tam äkkiä ylös ja huusi hänelle erään koulupoikasukkeluuden, joka oli siihen aikaan muodissa Kirkcaplessa: »Kuka sanoikaan sinua liitunaamaksi, ukkoseni!» ja pitäen kiinni lyhdystään Tam pakeni hurjinta vauhtia Archien ja minun seuratessa kantapäillä. Kiitäessämme vilkasin taakseni ja näin vilahduksen kookkaasta olennosta, joka veitsi korkealla huhki perässämme.
Vaikka näin hänen kasvonsa vain silmänräpäyksen, en jälkeenpäin voinut koskaan niitä unohtaa. Ne olivat mustat kuin ebenholtsi, mutta ei tavallista neekerityyppiä. Huulet eivät olleet paksut eivätkä sieraimet leveät. Ei, jos saatoin uskoa silmiäni, oli hänellä rohkeasti kaartuva nenä, ja suun piirteet olivat tiukat ja täsmälliset. Mutta hänen kasvonsa ilmaisivat tällä hetkellä sellaista hämmästystä, kauhua ja pirullista raivoa, että sydämeni tuntui pysähtyvän.
Niinkuin olen maininnut, oli meillä noin kahden-, kolmenkymmenen kyynärän etumatka. Kallioinen maasto oli meille eduksi, sillä poika voi hyppiä sellaisellakin paikalla missä aikamiehen täytyy tunnustella. Archie säilytti meistä parhaiten mielentyyneytensä. »Juoskaa suoraan puroa kohti», hän huusi puoliääneen, »mäkeä ylös hän ei voi seurata meitä».
Sivuutimme vierinkivilohkareet, kiisimme punaisen kallion ja meriruohojen yli ja saavutimme Dyvestä erkautuvan pikku kanavan, joka jätettyään uomansa virtaa piikivien yli. Tässä katsahdin taakseni, mutta en voinut havaita mitään. Vasten tahtoanikin pysähdyin, mutta tämä oli vähältä olla tuhoni, sillä vainoojamme oli ehtinyt purolle ennen meitä, tosin jonkun matkaa alempana, ja tuli nyt mäkeä ylös katkaistakseen meidän tiemme.
Ylipäänsä olen aika hätikkö ja siihen aikaan olin sitä vielä enemmän, mikä johtui vilkkaasta mielikuvituksestani. Mutta luulen nyt tehneeni sangen rohkean teon, joskin enemmän vaiston kuin järjen ohjaamana. Archie oli eellimmäinen ja oli jo pulikoinut virtaavan veden toiselle puolen. Hänen jäljessään tuli Tam, joka juuri hankkiutui virran yli, kun huomasin mustaihoisen olevan niin lähellä, että hänen vain tarvitsi ojentaa kätensä. Seuraavassa hetkessä Tam olisi ollut hänen kynsissään, ellen olisi päästänyt varotushuutoa ja juossut suoraan penkereelle: Tam putosi veteen — saatoin kuulla hänen purskutuksensa — mutta hän pääsi yli, sillä kuulin Archien huutavan häntä, ja sitten he molemmat katosivat tiheään metsikköön, joka kasvaa virran vasemmalla rannalla. Kun vainoojamme näki minut omalla puolellaan kanavaa, jätti hän toisten ajamisen, ja nyt syntyi kilpajuoksu meidän välillämme.
Olin kauhean peloissani, mutta en ollut toivoton, sillä kaikki halkeamat ja piilopaikat jokiuoman oikealla puolella olivat minulle hyvinkin tuttuja monilta löytöretkiltämme. Jalkani olivat keveät ja hyvin treenatut, — pidettiinhän minua Kirkcaplen parhaana pitkänmatkan juoksijana. Jos vain voisin säilyttää etumatkani, kunnes saavuttaisin jonkun tutun käänteen, olisin pelastettu, sillä sellaiselta kohdalta oli mahdollista poiketa sivutielle erään purossa olevan putouksen takana ja päästä jollekin meidän salaisista poluistamme pensastoissa. Minä suorastaan lensin ylös jyrkkiä vuorenloukkoja uskaltamatta kääntyä, mutta ylhäällä, missä kalliot alkavat, näin vilauksen vihollisestani. Mies osasi juosta, vaikka olikin raskasrakenteinen. Minulla oli vain viiden kuuden kyynärän etumatka ja saatoin jo erottaa välkkävät silmänvalkuaiset ja punaiset ikeneet. Huomasin vielä jotain muuta — kiiltävän esineen hänen kädessään.
Kauhu antoi minulle siivet, — kuin kalalokki lensin kallioita ylös, kiipesin ja loikin pyrkien tuota tuttua käännettä kohti. Vaistomaisesti tunsin, että ahdistajani väsyi ja hetkeksi pysähdyin jälleen vilkaisemaan taakseni. Mutta jo toisen kerran oli tämä liike jäädä viimeisekseni.
Suuri kivi suhahti ilmassa ja tapasi kallioseinämän tuuman verran päästäni niin että kivensirut olivat sokaista silmäni. Mutta nyt minä raivostuin. Ryömin alemma, hiivin erään kielekkeen alle, kunnes olin päässyt sopivaan kohtaan, mistä näin viholliseni kapuavan samaa tietä kuin minä olin tullut kivien kauheasti ramistessa. Sain käteeni irtonaisen kiven ja paiskasin sen kaikella voimallani häntä kohti. Se murtui ennenkuin kerkisi perille, mutta suureksi ilokseni sai hän sievoisen palan siitä vasten naamaansa. Mutta sitten sai kauhu minussa ylivallan. Hiivin vesiputouksen taitse metsikköön ja aloin pyrkiä huippua kohden.
Tämä viimeinen taival tuntui kaikkein raskaimmalta, sillä voimani alkoivat olla lopussa, ja yhä edelleen luulin kuulevani takaa-ajavat askeleet aivan kantapäilläni. Sydän oli kiivennyt kurkkuun kun tunkeuduin orapihlajatiheikön läpi, välittämättä parhaiden vaatteideni tärveltymisestä. Lopuksi löysin polun ja kohtasin suureksi helpotukseksi Archien ja Tamin, jotka olivat hiljentäneet vauhtiansa, ollen kovin huolissaan minun kohtalostani. Yhdyimme siis nyt ja pian olimme saavuttaneet kallioiden laen.
Nyt rohkenimme katsoa taaksemme. Vainoojamme oli väsynyt ja kaukana alhaalla kuulimme askeleiden äänen, jotka suuntautuivat rantaan päin.
»Sinähän olet verissäsi, Davie. Tuliko hän niin lähelle sinua, että pääsi lyömään?» Archie kysyi.
»Hän heitti kivellä, jonka sirut sattuivat minuun. Mutta annoinpa hänelle samalla mitalla takaisin. Hän kyllä muistaa tämän illan nenänsä takia, ellei muuten.»
Emme uskaltaneet mennä kukkuloiden yli, vaan menimme suoraan lähimpään ihmisasuntoon, erääseen maakartanoon vähän matkan päässä sisämaahan päin, ja kun pääsimme sinne, heittäydyimme erään niitynveräjän viereen lepäämään.
»Olen kadottanut lyhtyni», Tam sanoi, »Sinä kelvoton musta peto.Odotapa kun kerkiän puhua hommistasi kotona.»
»Siitä ei tule mitään», sanoi Archie varmasti. »Asiain näinollen hän ei tiedä mitään meistä, eikä voi kostaa meille millään tavalla. Mutta jos hän jollain tavalla tietää, keitä me olemme, niin hän varmasti murhaa meidät.»
Archie vaati meitä antamaan vaitiololupauksen, minkä me hyvin mielellämme teimme, koska katsoimme, että hän oli aivan oikeassa. Sitten etsimme maantien ja suuntasimme kulkumme kohti Kirkcaplea, kotiintulon pelon vähitellen hälventäessä pelkoamme tuntematonta mustaa miestä kohtaan. Kiihoittuneessa mielentilassamme unohdimme Archie ja minä kokonaan, että hattumme lepäsivät erään pensaan alla kukkuloilla.
Kohtalo oli määrännyt, että meidän kepposemme ei jäänyt huomaamatta. Huono onnemme tahtoi, että mr Murdochin piti saada pahoja vatsavaivoja heti toisen virren jälkeen ja seurakunta oli nopeasti hajaantunut. Äitini oli odottanut minua uloskäytävän luona ja kun minua ei kuulunut, hän oli mennyt hakemaan minua lehteriltä. Näin tuli totuus päivänvaloon, ja vaikkapa olisin tehnyt vain hiljaisen kävelymatkan kallioille olisi luvaton poissaoloni tullut rangaistuksi. Kun tähän lisäksi tuli, että saavuin kotiin naarmuja kasvoissa, hatutta ja monia repeämiä parhaissa housuissani, niin voidaan helposti käsittää äidin tunteet. Sain muutamia tuntuvia läimäyksiä ja sitten minut pantiin vuoteeseen ja luvattiin oikein loistorangaistus heti kun isä tulisi kotiin.
Seuraavana päivänä ennen aamiaista oli isä kotona ja sain nyt kunnollisen selkäsaunan. Sitten läksin kouluun tavanmukainen maanantai-alakuloisuus mielessä, jota vahvistivat lisäksi hellät, pakottavat jäsenet. Alakadun kulmassa kohtasin Archien tähystämässä eräisiin ajoneuvoihin, jotka tulivat katua alas. Vaunuissa istui kaksi miestä, nim. Vapaakirkon pastori — hän oli nainut rikkaasti ja saattoi pitää hevosta — joka kyyditsi eilistä mustaa saarnamiestä. Kipasimme Archien kanssa äkkiä erään aitauksen taa, mistä täydessä turvassa saatoimme heittää viimeisen silmäyksen viholliseemme. Hän oli pappispuvussa, jotapaitsi hänen päällään oli paksut turkit ja vieressä upouusi keltainen nahkalaukku. Hän puhui kovalla äänellä, kun ajoneuvot ajoivat ohitsemme ja Vapaakirkon pastori kuunteli tarkkaavaisesti. Kuulin hänen syvällä äänellään puhuvan jotain »Jumalan hengen vaikutuksista tällä paikkakunnalla». Mutta minkä erikoisesti panin merkille — ja tämä huomio pani minut unohtamaan yksin pakottavat takamuksenikin — oli, että hänen toinen silmänsä oli pahoin ajettunut ja toisen posken päällä oli kaksi laastariliuskaa ristissä.
Tässä vaatimattomassa kertomuksessani esiintyy enemmän kuin kylliksi merkillisiä tapahtumia ennenkuin loppuun on päästy, jotta minun sallittaneen tässä poiketa aivan arkipäiväisiin asioihin. Tahdon kertoa lyhyesti mitä senjälkeen tapahtui, kun olin nähnyt »Miehen Kirkcaplen rannalla» aina siihen saakka kuin päätettiin, että minä matkustaisin Afrikaan.
Kävin vielä kolme vuotta kouluani, jossa edistykseni paremmin tuli näkyviin urheilun kuin lukujen alalla. Toisen toisensa jälkeen näin ikätovereistani jättävän poikavuotensa ja ryhtyvän ansiotoimintaan. Tam Dyke seurasi kaksi kertaa luvatta erään hollantilaisen kuunarin mukana, joka tapasi lastata hiiliä satamassamme, ja lopuksi antoi isä perään pojan tahdolle Tamin saadessa alkaa kauppalaivastossa. Archie Leslie, joka oli vuotta vanhempi minua, osoitti taipumusta lakitieteeseen ja hänet lähetettiin senvuoksi erääseen asianajotoimistoon Edinburghissa, missä hänen samalla piti kuunnella luennoita korkeakoulussa. Mutta minä jäin koulun penkille, kunnes lopuksi istuin siellä yksinäni oman itseni kanssa korkeimmalla luokalla ja tunsin itseni kokonaan hyljätyksi. Olin kertakaikkiaan vankkarakenteinen nuorukainen ja etevyyteni rugby-jalkapallossa oli kuulu muuallakin kuin Kirkcaplessa ja Portincrossissa. Isälleni olin jossain määrin harhalaskelma, sillä hän oli toivonut pojassaan kehittyvän saman hiljaisen kirjoja rakastavan luonteen kuin mikä hänellä itsellään oli.
Yhden asian olin vakaasti hengessäni päättänyt: valitsisin joka tapauksessa lukumiehen uran niin vähän kuin olinkin taipuvainen opinnoihin. Nopea edistymiseni riippui yksinomaan pelostani joutua mahdollisesti istumaan johonkin konttoriin tai muuhun sellaiseen, mikä kohtalo jo oli kohdannut useita tovereitani. Ja niin päätin lukea papiksi, ei kylläkään mistään vetovoimasta tähän pyhään kutsumukseen, vaan ainoastaan senvuoksi että isänikin oli pappi. Tästä seurasi, että minut lähetettiin kuusitoista vuotta täytettyäni vuoden jatkokursseille Edinburghin korkeakouluun ja seuraavana vuonna alkoivat opintoni yliopistossa.
Jos kohtalo olisi ollut minulle lempeämpi olisin voinut ehkä sittenkin päätyä oppineeksi mieheksi. Olin alkanut elävällä harrastuksella syventyä filosofian ja kuolleitten kielten opinnoihin, mutta sitten isäni odottamatta sai halvauksen ja kuoli, ja minun täytyi ruveta itse ansaitsemaan leipääni.
Äidilläni ei ollut paljoakaan elääkseen, sillä isäni tulot eivät olleet riittäneet säästöihin. Kun kaikki oli järjestetty huomattiin, että äitini tulisi saamaan vain noin viisikymmentä puntaa vuodessa. Kaikkein pienimminkin vaatimuksin ei tämä olisi riittänyt talouteen, saatikka sitten minun opintoihini. Juuri kun olimme päässeet näin pitkälle asioissamme, teki eräs ijäkkäämpi sukulaisemme, varakas yksinäinen vanhapoika, äidilleni ehdotuksen, että tämä muuttaisi hoitamaan hänen talouttaan. Mitä minuun tulee hän lupasi hankkia minulle tointa jossain suuremmassa toiminimessä, sillä hänellä oli paljon suhteita liikemaailmassa. Mitäpä voimme muuta tehdä kuin kiittää ja ottaa tarjouksen vastaan. Myimme huonekalumme ja taloustarpeemme, ja muutimme hänen melkoisen synkkään asuntoonsa Dundas Streetin varrella. Pari päivää myöhemmin hän ilmoitti päivällispöydässä, että hän nyt oli saanut minulle toimen, joka voisi olla hyvänä alkuna.
»Tiedät toki itse, Davie», hän sanoi, »että et ymmärrä liike-elämän yksinkertaisimpia aakkosiakaan. Koko maassa ei ole ainoatakaan liikettä, joka voisi ottaa sinua muuhun kuin jollekin halpa-arvoiselle paikalle ja yli 100 punnan tulisivat sinun tulosi vuodessa tuskin koskaan nousemaan. Ei, ainoa mitä sinulla nyt on tehtävissä on, että matkustat jonnekin missä valkoiselle miehelle annetaan arvoa. Sallimuksen johdattamana tapasin eilen vanhan ystäväni Thomas Mackenzien, joka oli lakimiehensä luona erästä maatilankauppaa varten. Hän on erään kauppa- ja laivausliikkeen johtaja, joka on maailman suurimpia — Mackenzie, Mure & Oldmeadoros — ehkä olet kuullut nimen. Paljon muun ohella omistaa hän vähintään puolet kaikista Etelä-Afrikan pikkukaupoista, joissa myydään kaikkea ajateltavissa olevaa, raamatuista ongenkoukkuihin saakka.
Nyt näyttää kuin he kernaimmin pitäisivät noiden puotien hoitajina omaa väkeä täältä kotimaasta, ja — päästäksemme asiaan — kun mainitsin sinusta hänelle, lupasi hän sinulle paikan. Tänään sain sähkösanoman, joka vahvistaa tarjouksen. Sinusta tulee apulaisliikkeenhoitaja (tässä enoni hamuili jotain paperia taskustaan ja luki sitten) Blaauwildebeestefonteinissa. No niin, nimessä on kai tarpeeksi sinulle.»
Tällä arkipäiväisellä tavalla kuulin ensi kerran puhuttavan siitä paikasta, jossa minulle oli tapahtuva niin kummallisia asioita.
»Tämä on erinomaista sinulle», enoni jatkoi. »Aluksi sinä saat olla apulaisena, mutta heti kun pääset asioista perille, saat oman kaupan hoitaaksesi. Mackenzien liike maksaa sinulle 300 puntaa vuodessa ja kun saat oman kaupan, seuraa siitä määrätty prosentti myynnistä. Sinulla on täysi vapaus avata uusia liikehaaroja alkuasukkaiden keskuudessa. Olen kuullut että Blaauw… — mikä se nyt taas olikaan — sijaitsee ylhäällä pohjois-Transvaalissa ja kartasta näkee, että se on villiä, vuorista seutua. Ehkäpä löydät siellä ylhäällä kultaa ja timantteja, ja sitten kun palaat kotiin, ostat koko Portincrossin». Enoni hieroskeli käsiään ja myhäili tyytyväisenä.
Sanoakseni totuuden olin sekä iloinen että suruissani. Kun minun kerran täytyy keskeyttää lukuni, pidin parempana myymäläpöytää Transvaalissa kuin konttorituolia Edinburghissa. Ellen olisi niin syvästi tuntenut isäni menetystä, olisin varmaan yksinomaan iloinnut päästessäni näkemään uusia maita ja kansoja. Asiain näin ollen tunsin itseni jossain määrin maastakarkoitetuksi. Tuona iltana tein pitkän kävelymatkan Braid Hillsin yli ja kun näin Fifen rannikon kirkkaassa kevätauringon valossa ja muistin Kirkcaplen ja poikavuoteni, olisin saattanut istua ja itkeä.
Neljätoista päivää myöhemmin matkustin. Äitini heitti surunvoittoiset jäähyväiset, ja enoni, joka oli hankkinut minulle soveliaan puvun ja maksanut matkalippuni, antoi minulle sitäpaitsi kaksikymmentä sovereigniä lahjaksi. »Et olisi äitisi poika, Davie», hän sanoi, »ellet palaisi kotiin mukanasi ainakin tuhat kertaa näin paljon». Muistan ajatelleeni sillä hetkellä, että antaisin enemmän kuin 20,000 puntaa saadessani jäädä Forthin tuulisille rannoille.
Olin valinnut laivan, joka meni Southamptonista suoraan perille ja ollakseni säästäväinen matkustin välikannella. Onneksi kaikkosi koti-ikäväni pian erään toisen taudin tiellä. Oli melkein myrsky jo ennenkuin olimme kerinneet edes ulos Kanaalista, ja Ushautin luona oli sellainen myräkkä että en ikinäni enää haluaisi joutua mokomaan. Makasin kuolemansairaana hytissäni kykenemättä edes ajattelemaan ruokaa ja liian heikkona nostaakseni edes päätäni. Toivoin, etten koskaan olisi jättänyt kotiani, mutta niin sairas olin, että jos olisin saanut valita kotimatkan ja pikaisen maihinpääsyn välillä, olisin valinnut jälkimmäisen.
Vasta sitten kun pääsimme tyynempiin vesiin Madeiran luona, olin kohentunut siksi paljon, että saatoin istua ylhäällä ja tarkata kanssamatkustajiani. Meitä oli noin viisikymmentä välikannella, etupäässä naisia ja lapsia, jotka matkustivat sukulaistensa luokse, ja sitäpaitsi muutamia maastamuuttavia käsityöläisiä ja maanviljelijöitä. Pääsin pian tuttavaksi erään hentokasvuisen miehen kanssa, jolla oli keltainen parta ja silmälasit. Hän tuli luokseni ja puhui säästä selvällä skottilaisella murteella. Hän oli Aberdeenista kotoisin oleva mr Wardlaw, joka matkusti etelään astuakseen johonkin koulunopettajan virkaan. Hän oli hyvän kasvatuksen saanut mies, suorittanut jonkin yliopistotutkinnon ja palvellut muutaman vuoden aliopettajana kotikaupungissaan. Mutta pureva itätuuli ei ollut hyvä hänen keuhkoilleen, ja hän oli senvuoksi kiitollisena ottanut vastaan kutsun laihasti palkattuun maalaiskouluun Etelä-Afrikassa. Kun kysyin häneltä tarkemmin, minne hän aikoi, hämmästyin suuresti saadessani vastaukseksi: »Blaauwildebeestefonteiniin».
Mr Wardlaw oli pieni kunnon mies, teräväkielinen ja iloluontoinen. Hän tutki päivät päästään hollannin- ja kafferinkielisiä aapisia, mutta illallisen jälkeen oli meillä tapana kävellä takakannella ja keskustella tulevaisuudesta. Siitä maasta, jonne olimme matkalla, hän ei tiennyt enempää kuin minäkään, mutta hän oli sammuttamattoman utelias ja hän sytytti minunkin mielenkiintoni. »Tämä paikka, Blauwildebeestefontein», tapasi hän sanoa, »sijaitsee ylhäällä Zoutpansbergin vuoristossa ja sikäli kuin käsitän tuskin yhdeksääkymmentä peninkulmaa rautatiestä. Kartan mukaan pitäisi siellä olla runsaasti vesistöjä. Laivayhtiön pääasiamies sanoi minulle, että ilmasto siellä on terveellistä, ja muutenhan en olisi ottanut paikkaa vastaan. Tulemme keskelle alkuasukasheimoja; tässä on minulla kokonainen luettelo päälliköitä; 'Mpefu, Sikitolu, Majinje, Magata'; ja itäänpäin meistä ei ole lainkaan valkoihoisia, kuumeen vuoksi näet. Nimi merkitsee »sinisen villipedon lähde», mikä hirvittävä olio tuo wildebeeste sitten lieneekin! Tämä tuntuu aivan seikkailunomaiselta, mr Crawfurd. Te saatte käydä mustaihoisten taskuille, minä katselen mitä mahdollisesti voin tehdä heidän sieluilleen.»
Välikannella oli vielä eräs matkustaja, johon kiinnitin huomioni senvuoksi että hän tuntui minusta niin vastenmieliseltä. Hänkin oli pienikasvuinen mies, nimeltään Henriques ja ulkonäöstä päättäen suurin roisto joka koskaan on kenkäparia kuluttanut. Hänen kasvojensa väri muistutti ranskalaista sinappia — likaisenvihreää — ja hänellä oli veristävät, pallonpyöreät silmät, joiden valkuaiset olivat kuumeen keltaamat. Hänen viiksensä olivat vahatut ja kävellessään hän vilkuili ympärilleen varkain ja uteliaasti. Välikannella emme yleensä juuri piitanneet ulkoasustamme, mutta hänellä oli aina hohtavan valkoiset alusvaatteet ja teräväkärkiset keltaiset kengät, jotka soveltuivat ihonväriin. Hän ei puhunut kenenkään kanssa, mutta poltteli suuria sikareita pitkin päivää laivan peräpuolella ja tutki rasvaista muistikirjaansa. Kerran törmäsin yhteen pimeässä hänen kanssaan ja hän kääntyi puoleeni kiroten ja ilkeästi murahtaen. Vastasin melko jäykästi ja hän näytti siltä kuin olisi tahtonut pistää veitsen sisääni.
»Lyön vetoa, että tuo olio on ollut orjakauppiaana joskus elämässään», sanoin mr Wardlawille, joka vastasi: »Herra armahtakoon siinä tapauksessa hänen orjiaan».
Ja nyt minun täytyy kertoa eräs tapaus, joka saattoi loppumatkan tuntumaan aivan liian lyhyeltä minusta ja joka ennusti tulevia merkillisiä tapahtumia. Se sattui päivä senjälkeen kuin olimme sivuuttaneet päiväntasaajan, ja ensiluokan matkustajat huvittelivat kaikenmoisilla leikeillä kannella. Kaikkien kolmen luokan matkustajien kesken oli järjestetty köydenvetokilpailu, ja puoli tusinaa välikannen väkevimpiä miehiä, joukossa minä, oli kutsuttu ottamaan osaa kilpailuun. Päivä oli polttavan kuuma, mutta kävelykannella oli aurinkokatos ja raikas tuuli puhalsi. Ensi luokka voitti helposti toisen luokan ja, kiihkeän kamppailun jälkeen, myös välikannen. Sitten tarjottiin meille jääkylmiä juomia ja sikareita voiton kunniaksi.
Olin äärimmäisenä katsojain joukossa, kun katseeni osui erääseen henkilöön, joka ei näyttänyt omistavan mitään huomiota urheilulle. Suurikokoinen mies, papinpuvussa, istui kansituolilla ja luki. Hänessä ei ollut muuten mitään erikoista enkä ymmärrä mikä päähänpisto sai minut haluamaan nähdä hänen kasvonsa. Astuin pari askelta lähemmä ja huomasin silloin, että mies oli mustaihoinen. Kun lähenin vielä muutaman askeleen hän äkkiä loi katseensa ylös kirjastaan. Ja edessäni olivat juuri ne kasvot, jotka vuosi sitten olivat vähällä pelottaa hengen minusta Kirkcaplen rannalla.
Lopun päivää olin vajonneena aatoksiini. Oli selvää että tämä kohtaus oli ennaltamäärätty. Tässä istui tuo mies kuin ainakin hyvinvoipa ensiluokan matkustaja ja kaikki ulkonaiset merkit viittasivat kunnioitettuun yhteiskunnalliseen asemaan. Yksinminäolin nähnyt hänen kuunvalossa uhraavan vieraille jumalille. Yksin minä tunsin hänen sydämmensä pahuuden, ja että jonakin päivänä tulisi tästä tietämyksestäni olemaan minulle hyötyä, siitä olin varma.
Olin toisen koneenkäyttäjän ystävä, ja pyysin häntä matkustajaluettelosta ottamaan selvää tuon vanhan tuttavani nimestä. Hänen kohdallaan oli merkittynä »Korkea-arvoisa John Laputa», määräpaikkana Durban.
Seuraava päivä oli sunnuntai ja kukapa muu olisi valittu saarnaamaan meille välikannen matkustajille ellei neekeripappi! Itse kapteeni, tunnetusti hurskas mies, esitteli hänet ja puhui samalla siitä työstä, jota tämä hänen veljensä oli suorittanut pakanoiden keskuudessa. Muutamat loukkaantuivat eivätkä halunneet joutua mustan miehen kaunopuheisuuden alaisiksi. Erikoisesti mr Henriques, jonka iho kaukaa katsoen puhui sukulaisuudesta mr Laputan kanssa, pani kirouksilla höystettyjä vastalauseita loukkausta vastaan. Lopuksi hän istuutui köysikasan päälle ja sylkäisi halveksivasti saarnaajan läheisyydessä.
Mitä minuun itseeni tulee olin hyvin utelias ja myöskin hieman ihastunut. Miehen kasvot herättivät yhtä paljon kunnioitusta kuin hänen vartalonsa, ja hänen äänensä oli ihmeellisin mitä koskaan ihmissuusta on lähtenyt. Se oli syvä ja kirkas, lempeä kuin ihana urkusävel. Hänellä ei ollut mitään neekerien tavallisista piirteistä, vaan sensijaan araabialainen haukannenä, tummat salamoivat silmät ja julma päättäväinen suu. Hän oli yhtä musta kuin minun hattuni, mutta muussa suhteessa kelpasi hän vaikkapa ristiritarin tyypiksi. Minulla ei ole aavistusta siitä kuinka hän saarnasi, vaikka kuulinkin toisilta, että saarna oli ollut erinomainen. Koko ajan tarkkasin häntä ja puhelin itsekseni: »Sinä ajoit minua Dyve Burnin luona takaa, mutta annoinpa minäkin muiston». Jopa minä kuvittelin havaitsevani ohuen arven hänen poskessaan.
Seuraavana yönä minulla oli hammassärkyä, minkä vuoksi en voinut nukkua. Oli niin lämmin, että tuskin saattoi hengittää katon alla. Nousin senvuoksi ylös, sytytin piippuni ja menin peräkannelle päästäkseni pahasta. Oli aivan hiljaista, — vain aaltojen kohina propellien ja koneiden säännöllistä jyskytystä vastaan kuului. Ylhäältä katseli minua suuri keltainen kuu ja lauma kalpeita tähtiä.
Kuutamo pani minut muistelemaan jälleen vanhaa juttua Dyve Burnilta, ja kuten tavallista aloin ajatella Korkea-arvoista John Laputaa. Nautin ajatuksesta, että olisin jonkun salaisuuden jäljillä, johon kenelläkään muulla ei ollut avainta. Lupasin itselleni ottaa selvää papin hommista kun tultaisiin Durbaniin, sillä siellä oli minulla sukulainen, jonka saattoi otaksua tuntevan hänet. Kun sitten menin alas käytävän luo alakannelle, kuulin ääniä, ja katsahdettuani kaiteen yli näin kaksi miestä, jotka istuivat varjossa aivan luukun takana.
Luulin ensin että siinä oli kaksi laivamiestä vilvoittelemassa, mutta jokin tuntui minusta toisen olemuksessa tutulta, minkä vuoksi katsoin vielä toisen kerran. Ja samassa hetkessä olin hiipinyt peräkannen yli juuri heidän yläpuolellaan olevalle kohdalle. Sillä nuo kaksi olivat musta pappi ja ruma keltainen roisto Henriques.
Minulla ei ollut mitään tunnonvaivoja kuuntelemiseen nähden, mutta paljoa en hyötynyt heidän keskustelustaan. He puhuivat hiljaisella äänellä ja jotain kieltä, mikä saattoi olla kafferikieltä tai portugalia — kummassakin tapauksessa yhtä outoa minulle. Makasin kokoonkääriytyneenä ja levottomana monta minuuttia ja olin jo väsymäisilläni koko juttuun, kun hyvin tuttu nimi sattui korvaani. Henriques sanoi jotain, missä erotin sanan »Blaauwildebeestefontein». Kuuntelin tarkkaavasti, eikä mikään erehdys saattanut olla kysymyksessä. Pappi toisti nimen ja seuraavan parin minuutin aikana esiintyi se usein heidän keskustelussaan. Hiivin takaisin hyttiini ja ajattelin niin ankarasti että kipeä hampaani unohtui. Tiesin ensiksikin, että Laputa ja Henriques olivat liittolaisia, ja toiseksi että sillä paikalla, jonne olin menossa, oli jotain tekemistä heidän suunnitelmiensa kanssa.
Mr Wardlawille en maininnut mitään, vaan omistin seuraavan viikon hellittämättömälle työlle amatöörisalapoliisina. Hankin itselleni karttoja ja kirjoja ystävältäni koneenkäyttäjältä ja luin kaiken mitä vain sain käsiini Blaauwildebeestefonteinia koskevaa. Eipä silti että paljoa sellaista olisin löytänyt, mutta muistan tunteneeni erikoista liikutusta kun eräänä päivänä huomasin merikorteista, että olimme samalla leveysasteella kuin yllämainittu paikkakunta. En saanut kuitenkaan mitään selvää Hänen Korkea-arvoisuudestaan John Laputasta. Portugalilainen sauhutteli tupakkataan edelleen peräkannella ja hypisteli rasvaista muistikirjaansa, pappi istui kansituolissaan ja lueskeli paksuja nidoksia laivan kirjastosta. Kuinka koetinkin valvoa heitä, en sittemmin enää nähnyt heitä koskaan yhdessä.
Kapkaupungissa poistui Henriques laivasta eikä palannut enää. Pappi ei liikkunut laivasta niinä kolmena päivänä, jotka olimme satamassa, luulenpa että hän sitäpaitsi oli koko ajan hytissään. Missään tapauksessa en nähnyt hänen korkeata vartaloaan kannella, ennenkuin keinuimme möyryävällä merellä Kap Agulhasin luona. Jouduin jälleen meritaudin kouriin, ja ellen ota lukuun lyhyitä pysähdyksiämme Port Elizabethissa ja East Londonissa, makasin koko ajan yhtä kurjana hytissäni, kunnes saimme näkyviimme jyrkän kalliorannikon Durbanin luona.
Tässä oli minun muutettava laivaa, sillä säästäväisyyssyistä minun piti matkustaa edelleen meritse Delagoa Bayhin, ja sitten ajaa halpaa rautatietä Transvaaliin. Etsin ensiksi käsiini sukulaiseni, joka asui kauniissa talossa Berean luona, ja löysin sieltä viihtyisän lepopaikan niinä kolmena päivänä, jotka viivyin kaupungissa. Koetin kuulustella jotain mr Laputasta, mutta en voinut saada mitään tietoja. Ei ollut olemassa ketään sen nimistä alkuasukaspappia, sanoi serkkuni, joka oli näiden seutujen tuntija. Kuvasin miehen ulkonäön, mutta sekään ei auttanut. Kukaan ei tuntenut häntä — »luultavasti», sanoi serkkuni, »on hän joku noista amerikalais-etiopialaisista veitikoista».
Etsin myös käsiini toiminimemme Durbanissa olevan osastopäällikön. Hänen nimensä oli mr Colles, tanakka, suuri mies, joka otti minut vastaan paitahihasillaan sikaari suussa. Hän oli erittäin ystävällinen minulle ja vei minut mukaansa kotiin päivällisille.
»Mr Mackenzie on kirjoittanut teistä», hän sanoi. »Nyt aion puhua teille aivan avoimesti, mr Crawfurd. Toiminimi ei ole lainkaan tyytyväinen siihen tapaan, jolla asioitamme on viime aikoina hoidettu Blaauwildebeestefonteinissa. Itse seutu tuolla ylhäällä ei ole lainkaan hullumpi, ja siellä on suuria mahdollisuuksia miehelle, joka osaa käyttää niitä hyväkseen. Japp, joka nyt on siellä, on jo vanha ja alkaa tylsistyä, mutta hän on ollut palveluksessamme niin kauan, että emme haluaisi loukata häntä. Joka tapauksessa täytyy hänen sangen pian lähteä, ja silloin on teillä kaikki mahdollisuudet saada paikka, jos nyt vaan osoittaudutte kelpo mieheksi.
Hän kertoi minulle yhtä ja toista Blaauwildebeestefonteinista, etupäässä liikettä koskevia yksityisseikkoja. Kuin ohimennen hän mainitsi, että mr Japp on viime vuosina varsin taajaan vaihtanut apulaisiaan. Kun kysyin syytä tähän, hän vitkasteli vastausta antaessaan.
»Niin, siellähän on kovin yksinäistä ja he eivät ole viihtyneet. Siellähän ei ole keitään valkoihoisia lähistöllä ja he kai olisivat halunneet seuraa. He tekivät valituksen ja saivat siirron. Mutta ei heidän osakkeensa tästä nousseet toiminimen silmissä.
Kerroin hänelle, että olin laivalla seurustellut uuden koulunopettajan kanssa.
»Aivan oikein», hän lausui miettiväisenä, »koulu on ollut viime aikoina sangen usein tyhjänä. Millainen mies on tuo Wardlaw? Luuletteko hänen pysyvän paikassaan?»
»Kaikesta kuulemastani päättäen», minä lausuin, »eiBlaauwildebeestefontein tunnu olevan vallan kansanomainen paikka.»
»Ei, se on totta. Juuri senvuoksi olemme hankkineet teidät sinne. Kenkään siirtomaissa syntynyt ei voi viihtyä tuollaisessa ympäristössä. Hän haluaa paljon seuraa, eikä hän pidä siitä että alkuasukkaat ovat aivan noin lähellä häntä. Siellä ylhäällä on vain alkuasukkaita ja muutamia hollantilaisia farmareita, heissäkin sekaverisiä. Mutta te kotimaan nuorukaiset viihdytte paremmin tuollaisessa ponnistuksia vaativassa elämässä, muutenhan te ette tulisikaan tänne.»
Jokin mr Collesin äänessä saattoi minut tekemään vielä yhden kysymyksen.
»Mikä tuota paikkaa sitten oikein vaivaa? Jotain siinä täytyy olla enemmän kuin yksinäisyys, ajattelen, koskapa kaikki niin äkkiä ovat lähteneet sieltä. Olen varmasti päättänyt jäädä tänne ja aion myös pysyä päätöksessäni, niin että teidän ei lainkaan tarvitse pelätä kertomasta minulle kaikkea.»
Päällikkö katsoi tiukasti minua. »Kas tuollaisesta puheesta minä pidän. Teillä näyttää olevan jäykkä selkä, ja katson näinollen voivani puhua suoraan. Sielläonjotain hullusti. Jotain mikä hermostuttaa keskinkertaista miestä.Mitäse on, sitä en tiedä, eivätkä sitä tiedä edes ne jotka sieltä pois tulevat. Nyt tahtoisin, että te ottaisitte selvän kaikesta. Tekisitte toiminimelle sanomattoman suuren palveluksen, jos selvittäisitte asian. Ehkä se »jokin» on alkuasukkaissa tai ehkä siihen on syynä »taakhaars», tai on se vielä jotain muuta. Ainoastaan vanha Japp näkyy kestävän sitä, ja hän on sitäpaitsi liian vanha ja tylsistynyt muuttaakseen pois. Koettakaa nyt vain pitää silmänne avoinna ja kirjoittakaa minulle yksityisesti, jos tarvitsette jotain apua. Huomaan että ette ole saapunut tänne terveyssyistä, ja nyt on teillä mahdollisuus panna jalkanne astimelle.»
»Muistakaa, että teillä on ystävä minussa», hän sanoi myöhemmin kun erosimme puutarhan veräjällä. »Noudattakaa neuvoani, älkääkä pitäkö liikaa kiirettä. Puhukaa mahdollisimman vähän, älkää koskeko väkeviin, opetelkaa mahdollisimman paljon kieltä, mutta olkaa kuin ette sanaakaan ymmärtäisi. Varmasti pääsette perille jostakin. Hyvästi, poikani», ja hän jäi huiskuttamaan minulle lihavalla kädellään.
Samana iltana astuin lastilaivaan, joka kiersi rannikkoa Delagoalahteen. Maailma ei ole suuri — ainakaan meille kierteleville skoteille, sillä kenenkäpä muun olisin ensimmäisenä laivaan tultuani tavannut ellen vanhaa ystävääni Tam Dykeä, joka oli toisena perämiehenä laivalla! Pudistimme kättä ja minä vastailin parhaan kykyni mukaan hänen Kirkcaplea koskeviin kysymyksiinsä. Söin illallispalan hänen kanssaan hytissä ja kiipesin sitten kannelle näkemään laivan irroittamista rannasta.
Äkkiä syntyi jotain hälinää laiturilla, ja suuri mies näkyi käsilaukkuineen avaavan itselleen tietä laskusillalle. Miehet, jotka juuri olivat irroittamassa köysiä, koettivat estää häntä, mutta hän tunkeutui eteenpäin selittäen, että hänen täytyi tavata kapteeni. Tam meni esiin ja kysyi tulijalta kohteliaasti, jos hän etukäteen oli tilannut matkan. Tulija myönsi, ettei niin ollut laita, mutta sanoi selvittävänsä sen asian kapteenin kanssa kahdessa minuutissa. Jostakin syystä, jonka hän itse parhaiten tiesi, lähti Hänen Korkea-arvoisuutensa John Laputa Durbanista suuremmalla kiireellä kuin hän oli sinne tullut.
Mitä hän kapteenille sanoi, sitä en tiennyt, mutta mukaan hän pääsi, ja kaiken päälle sai Tam muuttaa hytistään tehdäkseen tilaa hänelle. Ja tämä harmitti ystävääni aivan erikoisesti.
»Tuo musta elukka mahtaa olla rahoista tehty, sillä että hän on maksanut ylimääräistä, siitä olen varma. Ukko ei rakasta mustia veljiään sen enempää kuin minä. Huonosti ovat asiat, jos me nyt alamme lastata neekereitä…»
Minä sain aivan liian vähän aikaa nauttia Tamin seurasta, sillä seuraavan päivän iltana saavuimme jo Lorenzo Marquesiin. Tämä oli nyt minun lopullinen maihinnousupaikkani Afrikassa, ja muistan, kuinka innokkaasti tarkastelin laakeita viheriöitseviä rantoja ja mannermaan pensaita kasvavia rinteitä. Meidät laskettiin maihin pienissä veneissä ja Tam seurasi mukanani voidakseen viettää illan yhdessä kanssani. Tällä hetkellä oli koti-ikäväni täysin parantunut. Minulla oli edessäni tehtävä, joka lupasi koitua mielenkiintoisemmaksi kuin opinnot Edinburghissa, ja nyt olin yhtä innostunut pääsemään määräpaikkaani kuin olin ollut vastahakoinen jättämään Englannin. Pää täynnä kaikkia salaisuuksia tarkastelin jokaista portugalilaista kerjäläistä ja satamajätkää vakoojana, ja kun Tamin kanssa olin juonut pullon Collares-likööriä kahvin päälle, tuntui minusta kuin vihdoinkin olisin joutunut maailmalle.
Tam vei minut mukanaan erään ystävänsä, skotlantilaisen Aitken-nimisen miehen luo, joka oli suuren Thea Randissa olevan kaivosliikkeen asiamies. Hän oli kotoisin Fifestä ja tervehti minua sydämellisesti tervetulleena, sillä hän oli nuoruudessaan kuullut isäni saarnaavan. Aitken oli väkevä, leveäharteinen mies, joka oli palvellut Gordonin rykmentissä ja sitten sodan aikana saanut erinäisiä salaisia tehtäviä Delagoassa. Hän oli myöskin metsästäjä ja oli harjoittanut kauppaa pitkin koko Mozambiquen rannikkoa, sekä taisi jokaista kafferimurretta. Hän tiedusteli minulta, minne aioin ja saatuaan vastaukseni tuli hänen silmiinsä sama ilme kuin minkä oli huomannut Durbanissa osastopäälliköllä.
»Se on mutkallinen paikka jonne tulette, mr Crawfurd», hän sanoi.
»Niin, olen kuullut sanottavan sellaista. Tiedättekö jotain siitä? — Te ette ole ensimmäinen, joka on näyttänyt salaperäiseltä kuullessaan tuon nimen.»
»En ole koskaan käynyt siellä», hän sanoi, »vaikka olenkin ollut sangen lähellä sitä portugalilaiselta puolelta. Se onkin juuri omituista Blaauwildebeestefonteinissa, että kaikki ovat kuulleet puhuttavan siitä, mutta kukaan ei ole käynyt siellä.»
»Ettekö haluaisi kertoa, mitä olette kuullut.»
»Niin, sen verran tiedän, että alkuasukkaat ovat hieman kummallisia siellä ylhäällä. Siellä on joku pyhä paikka, jonka jokainen kafferi Algoa Baysta Zambesiin saakka ja vielä etäämmällekin tuntee. Metsästysmatkoillani olen joskus kohdannut kafferilaumoja mitä etäisimmiltä seuduilta, ja kaikki he ovat olleet joko menossa Blaauwildebeestefonteiniin tai tulossa sieltä pois. Se on niinkuin Mekka on muhamettilaisille, pyhiinvaelluspaikka. Myöskin olen kuullut kerrottavan jostain vanhasta miehestä siellä ylhäällä, jonka pitäisi olla 200 vuoden ikäinen. Niin, jonkinlainen noitamies tai taikuri siellä ylhäällä vuorilla varmasti on.»
Aitken tupakoi hetkisen hiljaisuuden vallitessa ja sanoi sitten: »Erään asian tahdon lisäksi sanoa. Luulen myöskin että siellä on timanttikaivos. Olen usein aikonut matkustaa sinne ja tutkia olosuhteita.»
Tam ja minä pyysimme häntä selittämään tarkemmin, minkä hän myöskin teki virkkaiseen tapaansa.
»Oletteko koskaan kuulleet puhuttavan L.T.K:sta — Laittomasta Timantti-Kädestä?» hän kysyi. »Nähkääs, on tunnettu asia, että kafferit timanttikentiltä usein karkaavat mukanaan paljon jalokiviä, jotka he sitten myyvät juutalaisille ja portugalilaisille jälleenostajille. On laitonta tehdä kauppaa heidän kanssaan, ja kun olin salaisen poliisin palveluksessa täällä, oli meillä tavaton vaiva tuosta laittomasta liikkeestä. Mutta tein erään huomion, nimittäin että miltei kaikki kivet, jotka sain käsiini, olivat peräisin samalta seudulta — lähempää tai etäämpää Blaauwildebeestefonteinista, eikä ole mitään syytä otaksua, että kaikki olisivat varastetut Kimberleystä tai The Premieristä. Muutamat niistä kivistä, jotka kulkivat käsieni kautta, olivat sitäpaitsi aivan erilaisia kuin ne kivet, joita aikaisemmin olin nähnyt Etelä-Afrikassa. En ollenkaan ihmettelisi, vaikka kafferit Zoutpansbergissa olisivat löytäneet jonkun rikkaan suonen, ja ovat kyllin viisaita vaietakseen. Jonakin kauniina päivänä minä vielä matkustankin sinne ylös tervehtimään teitä ja samalla otan selvän asiasta».
Keskustelu koski sitten muita aiheita kunnes Tam, joka ajatteli kärsimäänsä vääryyttä, kysyi jotain omaan laskuunsa.
»Oletko koskaan tavannut erästä suurta, pitkää alkuasukaspappia, jonka nimi on Laputa? Hän tuli väkisin laivaan, kun läksimme Durbanista, ja minä sain luovuttaa hänelle hyttini.» Tam kuvasi miehen perinpohjaisesti ja kostonhaluisesti, sekä lisäsi: »Varmaankaan hänellä ei voinut olla hyvät aikomukset.»
Aitken pudisti päätään. »Ei, en tiedä kuka hän voisi olla. Sanoit hänen nousseen maihin täällä. No niin, pidän kyllä vaarin hänestä. Suurikokoisia alkuasukaspappeja ei nähdä joka paikassa.»
Sen jälkeen minä kysyin häneltä Henriquesista, josta Tam ei ollut vielä kuullut mitään. Kuvasin hänen näkönsä, vaatteensa ja tapansa. Aitken nauroi ääneen.
»Useimmat Hänen Majesteettinsa Portugalin Kuninkaan alamaisista sopisivat noihin tuntomerkkeihin. Jos hän on kuten luulette roisto, niin voitte olla vakuutettu että hän on mukana L.T.K:ssa, ja jos otaksumani Blaauwildebeestefonteiniin nähden pitävät paikkansa, niin saatte te kyllä vielä kuulla hänestä ennemmin tai myöhemmin. Kirjoittakaapa minulle rivi tai pari jos hän sattuisi sukeltamaan esiin, niin voin ottaa selvää hänen ennätyksistään.»
Seurasin Tamia laivalle keventynein sydämin. Olin tyytyväinen asiaintilaan sellaisena kuin se oli. Olinhan matkalla paikkaan, joka kätki jonkun salaisuuden, minkä olin päättänyt paljastaa. Alkuasukkaat Blaauwildebeestefonteinin ympäristössä olivat hyvin epäiltäviä ja oli mahdollista, että jossain seudulla oli timanttikenttiä. Henriquesilla oli jotain tekemistä paikkakunnan kanssa ja niin myös John Laputalla, josta viimeksimainitusta minä tiesin erään omituisen asian. Tiesihän tosin Tamkin sen, mutta hän ei ollut tuntenut entistä ahdistajaansa ja minäkään en ollut mitään puhunut. Tunsin kaksi henkilöä, Collesin Durbanissa ja Aitkenin Lorenzo Marquesissa, jotka olivat valmiita auttamaan minua, jos joutuisin vaikeuksiin. Suurin piirtein katsoen näytti kaikki muodostuvan mielenkiintoiseksi seikkailuksi.
Keskustelu Aitkenin kanssa oli antanut Tamille aavistuksen mietiskelyistäni. Hän hyvästeli minua kehottaen minua ilmoittamaan hänelle, jos jotain sattuisi.
»Käsitän että olet joutumassa johonkin sotkuiseen juttuun käsiksi.Annapa kuulua itsestäsi jos jotain puhkeaisi, tulen heti luoksesi,vaikkapa jättäisin sitten paikkani laivalla. Lähetä kirje asiamiehelleDurbaniin, jos sattuisimme olemaan satamassa. Et kai ole unohtanut DyveBurnia, Davie?»
»Kristityn vaellus» oli nimeltään eräs lapsuuteni sunnuntailukeminen, ja kun ensimmäisen kerran sain näkyviini Blaauwildebeestefonteinin, muistui selvästi mieleeni eräs paikka siitä. Se oli se kohta, jossa puhutaan, kuinka Kristitty ja Toivorikas monien vaarojen jälkeen saavuttivat lopulta Suloiset Vuoret, joilta he saivat nähdä Kaanaan.
Monen pölyävän peninkulman jälkeen rautatiellä ja väsyttävän matkan jälkeen Kap-kärryissä kuivien tasankojen ja hedelmättömien, kivisten solien kautta, olin äkkiä saapunut suloiseen, viheriöitsevään satamaan. »Sinisen villipedon lähde» oli kirkkaana kohiseva pieni koski, joka virtasi sinisten kallioiden yli alas syviin järviin, joita reunustivat saniaiskasvit. Yltympäri oli korkea ylätasanko, millä kasvoi mehevää ruohoa, jossa upeili kehäkukkia ja liljoja kotoisten kaunokkien ja voikukkien sijasta. Tiheitä, korkeita puita kasvavia viidakkoja oli siellä täällä mäenrinteillä ja niityillä aivankuin koko maisemalla olisi ollut puutarhuri, joka kaikki oli järjestänyt. Kauempana painui laakso jyrkästi tasangolle, joka loittoni taivaanrantaa kohden kuin paksu sumu. Pohjoisessa ja etelässä panin merkille vuoriston muodostuksen: milloin se pisti ylös terävänä huippuna, milloin levisi kuin vaakasuora sinertävä linnanvalli. Ylätasangon äärimmäisellä reunalla, missä tie juuri rupesi menemään alaspäin, olivat ne majat, jotka muodostivat Blaauwildebeestefonteinin. Raikas vuoristoilma oli aivan huumannut minut ja nyt lisäsivät huumaustani illan ihanat kukkaistuoksut. Tulipa täällä näyttäytymään mikä käärme tahansa, niin joka tapauksessa olin totisesti tullut Edeniin.
Blaauwildebeestefonteinissa oli ainoastaan kaksi sivistyneen näköistä rakennusta; kauppapuoti joen vasemmalla rannalla ja vastapäätä sitä tien toisella puolella koulutalo. Muuten oli paikalla noin kaksikymmentä alkuasukasmajaa, kaikki ylempänä rinteillä. Ne olivat sitä lajia, jota hollantilaiset kutsuvat rondavelsiksi. Koulutaloa ympäröi kaunis puutarha, mutta kauppapuoti oli paljaalla, pölyisellä paikalla ympärillään vain muutamia ulkohuoneita ja suojuksia. Oven edustalla oli pari vanhaa auraa ja tyhjiä tynnöreitä, ja erään yksinäisen kumipuun alla oli puupenkki karkeasti veistettyine pöytineen. Pieniä alkuasukaslapsia leikki hiekassa ja seinän vieressä istui eräs vanha kafferi.
Minun vähäiset matkakapineeni olivat pian nostetut kärryistä ja minä menin suoraan puotiin. Se oli tuota tavallista mallia: yhdessä nurkassa tiski pullorykmentteineen ja seinähyllyillä joukko säilykepurkkeja ja kaikenlaista pientä kauppatavaraa. Huone oli tyhjä ja sokerilaatikon päällä oli ilma mustana kärpäsistä.
Huoneen peräosassa oli kaksi ovea. Avasin summamutikassa oikean puoleisen ja jouduin jonkinlaiseen keittiöön, jonka yhdessä nurkassa oli vuode ja pöydällä joukko likaisia lautasia. Vuoteella makasi kovasti kuorsaava mies. Menin lähemmä katsomaan ja huomasin että hän oli vanhahko, kaljupäinen ukko, puettuna vain paitaan ja housuihin. Hänen kasvonsa olivat punaiset ja pöhöttyneet ja hän hengitti epäsäännöllisesti. Huonon whiskyn haju tuntui huoneessa. Ymmärsin että tässä oli mr Peter Japp, esimieheni, ja heti olin selvillä, miksi kauppa kävi huonosti Blaauwildebeestefonteinissa: liikkeen johtaja oli juopporatti.
Palasin takaisin puotihuoneeseen ja koetin nyt toista ovea. Se johti pieneen makuuhuoneeseen, joka oli puhdas ja puoleensavetävä. Pieni alkuasukastyttö — Zeetaksi kuuluivat häntä nimittävän — oli juuri järjestämässä huonetta ja niiasi sievästi astuessani sisään. »Tämä on teidän huoneenne, baas», hän sanoi hyvällä englanninkielellä, kun tiedustelin asiaa. Hänellä oli kaikesta päättäen hyvä käsityskyky, sillä kaapin päällä oli suuri ruukku täynnä kukkivia neriumeja ja vuodevaatteet olivat moitteettoman valkoiset. Hän toi minulle pesuvettä ja sitten kupin väkevää teetä kantaessani sisään tavaroitani ja maksaessani ajomiestä. Kun sitten olin puhdistautunut matkapölyistä, sytytin piippuni ja läksin tien yli etsimään mr Wardlawia.
Tapasin koulunopettajan oman viikunapuunsa alla, tutkimassa yhtä monista kafferiaapisistaan. Kun hän oli tullut suoraan rautateitse Kapkaupungista, oli hän jo ollut perillä viikon ja oli nyt järjestyksessä paikan toiseksi vanhin valkoinen asukas.
»Oletpa saanut hienon esimiehen, Davie», olivat hänen ensimmäiset sanansa. »Kolme viimeistä päivää on hän ollut täysi kuin Itämeri.»
En voi väittää, että mr Jappin pahe olisi tuottanut minulle mitään syvempää surua. Toisen kuolema toisen leipä, ja jos hän osoittautuisi mahdottomaksi, niin olisi se vain eduksi minulle. Mutta koulunopettaja otti asian myöskin toiselta puolelta. »Meitä lukuunottamatta hän on ainoa valkoinen mies koko paikkakunnalla», hän sanoi, »näyttää siltä kuin ei hänestä tulisi erikoisempaa lisää seuraelämään.»
Koulu oli suorastaan ilveilyä. Siinä oli viisi valkoista lasta vuoristossa olevista hollantilaisista farmariperheistä. Toinen osasto oli paremmin varustettu, mutta näiden seutujen lähetyskoulut vetivät kuitenkin enemmän puoleensa alkuasukkaita. Mr Wardlawin kasvatusinto leimusi korkealla. Hän suunnitteli järjestääkseen työpajan ja opettaakseen siinä puusepäntyötä ja hevosenkengitystä, joita kumpaakaan alaa hän ei itse tuntenut tippaakaan. Hän ylisteli oppilaittensa älyä ja valitti katkerasti puuttuvaa taitoaan heidän kielessään. »Davie», hän sanoi, »meidän molempien täytyy ankarasti tarttua kieliopinnoihin, sillä se on meille eduksi. Hollanninkieli ei ole vaikeata, se on ikäänkuin eräänlaista keittiökieltä, jonka selvittää itselleen parissa viikossa. Mutta nuo kotimaiset kielet ne ovat kovaa purtavaa. Pääkielenä täällä on sesuto, ja olen kuullut, että kun sitä vain osaa, on helppo oppia zulua. Sitten on meidän opittava tämä jota shanquanit puhuvat — sitä kai sanotaan barongaksi. Olen tavottanut majoista tuolla ylhäällä erään kastetun kafferin, joka tulee joka aamu ja puhuu tunnin kanssani. On parasta, että sinä tulet mukaan.
Lupasin ja menin senjälkeen tien poikki takaisin puotiin. Japp nukkui vielä, minkä vuoksi annoin Zeetan tuoda huoneeseen kupillisen puuroa, ja menin sitten vuoteeseen.
Seuraavana aamuna oli Japp selvä ja esitteli minulle jonkinlaisia anteeksipyyntöjä. Hän selitti potevansa yhtämittaista selänkolotusta, mihin paras lääke on lasillinen silloin tällöin. Sitten hän alkoi perehdyttää minua tehtäviini liioitellun ystävällisellä äänellä. »Pidin teistä heti ensi näkemältä», hän sanoi, »ja luulen, että meistä tulee hyvät ystävät, Crawfurd. Te olette kunnon poika, joka ei siedä mitään tyhmyyksiä, sen näen. Hollantilaiset täällä ovat ikävää joukkoa ja kafferit vieläkin pahempia. Älä luota kehenkään, se on tunnuslauseeni. Sen tietää toiminimemme ja niinpä onkin minulla ollut heidän luottamuksensa jo neljäkymmentä vuotta.»
Päivän tai pari meni kaikki hyvin. Epäilemättä saattaisi liike, jos sitä vain kunnolla hoidettaisiin, helposti kukoistaa Blaauwildebeestefonteinissa. Sisämaassa päin oli alkuasukkaita tiheässä kuin muurahaisia ja suuria joukkoja saapui usein Shanquan-alueelta matkalla The Randin kaivoskentille. Sitäpaitsi saattoi tehdä hyviä kauppoja hollantilaisten farmarien kanssa, varsinkin tupakalla, josta mielestäni saattoi muodostua hyvä vientitavara, kun vain työtä pantaisiin siihen. Rahaakin löytyi aika lailla ja möimme miltei yksinomaan käteisellä, vaikka luottoa usein pyydettiin. Ryhdyin työhöni suurella innolla ja parin viikon kuluessa olin käynyt kaikissa maataloissa ja asumuksissa. Aluksi Japp kiitteli tarmoani, koska hän senvuoksi sai hyvän tilaisuuden istua sisällä ja ryypätä. Mutta pian hänen kehumisintonsa lauhtui, sillä hän alkoi pelätä että saattaisin vallata hänen paikkansa. Hän oli hyvin utelias tietämään, olinko tavannut Collesia Durbanissa ja mitä tämä oli sanonut. »Minulla on itsensä Mackenzien lähettämä kirje», hän kertoi minulle lukemattomia kertoja, »jossa hän kohottaa minut aivan pilviin. Ilman vanhaa Peter Jappia ei kauppahuone tulisi toimeen, nähkääs.» Kun minulla ei ollut mitään halua väitellä tuon vanhan lurjuksen kanssa, kuuntelin vain äänettömänä hänen juttujaan. Mutta se ei hälventänyt hänen pelkoaan ja pian tuli hän niin kateelliseksi, että oloni alkoi tuntua erittäin epämiellyttävältä. Hän oli syntynyt siirtomaissa ja sitä hän ei jättänyt koskaan painostamatta. Hän oli hyvillään taitamattomuudestani liikeasioissa ja jos joskus tein virheen, saattoi hän jankuttaa siitä monta tuntia. »Niin, mr Crawfurd, tästähän ei ole kerrassaan mihinkään; te englantilaiset nuorukaiset pidätte itseänne hirveän pätevinä, mutta kuinka onkaan, niin me vanhat täältä etelästä olemme sittenkin toisinaan vähän parempia. Viidenkymmenen vuoden päästä ehkä tekin olette oppinut yhtä ja toista pientä, mutta me tiedämme kaikki jo ennenkuin alotamme.» Hän aivan ulvoi naurusta kun hän näki minun sitovan kääröä, ja hän piti paljon hauskaa kustannuksellani (eikä syyttä) kun hän näki minun yrittävän hoitaa hevosta. Säilytin mielenmalttini sangen hyvin, vaikka toisinaan tekikin mieleni perinpohjin pehmittää mr Japp.
Oikeastaan hän oli siivoton vanha törkimys, — sen huomasi parhaiten siitä tavasta jolla hän kohteli Zeetaa. Tuo lapsiparka teki työtä päivät pitkät taloudessa ja suoritti varmasti kahden palvelijan askareet. Hän oli isätön ja äiditön, tullut tänne joltakin lähetysasemalta. Jappin mielestä hän oli inhimillisiä oikeuksia vailla oleva olento. Hän ei voinut puhutella tyttöä samalla kiroamatta ja usein hän löi ja tyrkki tyttöä niin että vereni kuohahteli. Ja sitten eräänä päivänä hän meni liian pitkälle. Zeeta oli siivotessaan sattunut kaatamaan puoli lasillista wiskyä Jappin päälle. Tämä sai käsiinsä jonkunlaisen ruoskan, jolla hän alkoi säälimättömästi hakata Zeetaa, kunnes tytön huudot kutsuivat minut paikalle. Tempasin ruoskan ukon kädestä, tartuin häntä kaulukseen ja paiskasin hänet nurkkaan perunasäkkien päälle, jonne hän jäi retkolleen, puhkuen raivoa ja tyhjentäen pahimmat haukkumasanansa päälleni. Sitten annoin vuorostani hänen kuulla mielipiteeni asiasta. Sanoin hänelle, että jos tällaista vielä kerran tapahtuisi, ilmoitan heti asiasta Collesille Durbaniin, ja lisäsin, että sitä ennen hän saisi selkäsaunan, jota hän ei koskaan olisi unohtava. Hetken kuluttua hän pyysi anteeksi, mutta huomasin helposti, että hän oli ruvennut vihaamaan minua synkästi.
Oli vielä eräs asia, jonka olin havainnut Jappin suhteen. Hän kerskaili kyvystään kohdella alkuasukkaita, mutta minun nähdäkseni olivat hänen menettelytapansa valkoiselle miehelle arvottomia. Zeeta sai osakseen kirouksia ja iskuja, mutta oli toisia kaffereita, joita hän otti vastaan matelevalla ystävällisyydellä. Varsinkin eräs suuri musta ilkimys patikoi usein puotiin ja hänet otti Japp vastaan kuin olisi hän ollut kauan kadoksissa ollut veli. Monta tuntia he saattoivat sitten puhua keskenään ja vaikka en alussa ymmärtänyt mitään, saatoin kuitenkin nähdä, että valkoinen mies mateli mustan edessä. Kerran kun Japp oli poissa kotoa, tuli tuo musta olio puotiin aivankuin se olisi ollut hänen omansa, — mutta hän pääsi pihalle pikemmin kuin oli tullut sisään. Jälkeenpäin Japp moitti kohteluani. »Mwanga on hyvä ystäväni», hän sanoi, »ja hankkii meille useita hyviä kauppoja. Pyydän että olette kohtelias hänelle tästä lähin». Vastasin kuivasti, että aioin heittää ulos Mwangan samoin kuin jokaisen muunkin joka ei käyttäytyisi kunnollisesti.
Jappin suhde kaffereihin jatkui ja rupesin epäilemään, että hän salaisesti hankki heille väkijuomia. Joka tapauksessa olin huomannut muutamia päihtyneitä olioita alkuasukasmajojen ja Blaauwildebeestefonteinin välisellä tiellä, ja tunsin pari niistä Jappin ystäviksi. Puhuin asiasta mr Wardlawin kanssa ja hän sanoi: »Luulen että tuolla vanhalla lurjuksella on joku ruma salaisuus, josta mustat ovat selvillä, ja tästä johtuu heidän valtansa häneen.» Olin valmis uskomaan, että ystäväni oli oikeassa.
Vähitellen aloin tuntea oloni yksinäiseksi, sillä mr Wardlawilla oli kiire kirjojensa parissa, joten minulla ei ollut paljoakaan seuraa hänestä. Senvuoksi päätin hankkia itselleni koiran ja ostinkin sellaisen eräältä rutiköyhältä saarnaajalta, joka olisi ollut valmis myymään vaikka sielunsa ryypystä. Koira oli suuri buurilais-jahtikoira, mastiffin ja bulldogin ja ties mitä kaikkea sekotusta. Väri oli lähinnä punajuovainen ja karva selässä kasvoi muuta turkkia vastaan. Joku oli kertonut minulle, tai ehkä olin sen lukenut jostakin, tämännäköisen selän koiralla merkitsevän sitä, että se ei anna minkään peloittaa itseään, olipa sitten kysymyksessä vaikka kiljuva leijona. Ja juuri tämän vuoksi minä kiinnitinkin tähän koiraan huomioni. Annoin kymmenen shillinkiä ja saapasparin (jotka viimemainitut sain puodista sisäänostohintaan) ja koiran omistaja heitti jäähyväiset kehottaen minua varomaan koiran luonnetta. Colin — sen nimen annoin koiralleni — alotti oleskelunsa luonani repimällä housuntakamukseni ja pelottamalla mr Wardlawin puuhun. Neljätoista päivää kesti hellittämätön kamppailu, ennenkuin sain Colinin suostumaan itseeni, ja vielä tänä päivänä on vasemmassa käsivarressani todistus tästä. Mutta sittenpä tulikin hänestä uskollinen varjoni, ja voi sitä joka uskaltaisi nostaa kätensä Colinin herraa vastaan. Japp selitti, että koira oli paha henki, ja Colin vastasi kohteliaisuuteen vilpittömällä inholla.