Noin peninkulman verran pysyttelin metsässä, joka täällä oli harvaa ja avointa ratsastettavaksi, ja käännyin sitten polulle. Kuu oli korkealla ja koko maisema oli tummanviherjä, mutta polku loisti edessäni kuin vanha norsunluu. Olin katsonut kelloa alottaessani matkan ja huomannut, että se oli vähän yli kahdeksan. Hevoseni oli vahva ja matkaa oli noin viisikymmentä peninkulmaa. Keskiyön maissa minun pitäisi olla perillä. Tunnussanan avulla pääsisin sisään ja sitten odottaisin Laputan ja Henriquesin tuloa. Jos onni suosisi minua, saisin nähdä kaikki niiden salaisten menojen vaiheet, jotka minua jo Kirkcaplen rannalla niin olivat tyrmistäneet. Epäilemättä minua kohdeltaisiin sitten varsin kursailemattomasti, minut vangittaisiin ja sidottuna saisin seurata mukana kun joukot lähtisivät marssimaan. Mutta Inandan Kraalille saakka ei henkeni olisi uhattu, ja sitä ennen oli Letaban ylimeno. Colin veisi kirjeeni Arcollille, ja kaalamon kohdalla saisi Laputa miehineen kokea onnen vaihteluita.
Kun minä nyt kauan jälkeenpäin muistelen tätä ajatuksenjuoksuani, tuntuu suoranaiselta hulluudelta laskea tuollaisiin pelastumismahdollisuuksiin. Oli suuri määrä seikkoja, joista jokainen riitti tekemään tyhjäksi laskelmani. Tunnussanahan saattoi olla väärä, tai olisin kohdannut sellaisen, joka ei tuntenut sitä. Luolassa olevat olisivat saattaneet pistää minut heti kuoliaaksi ilman muuta, ja Laputa olisi voinut selittää tekoni sellaiseksi, että se vapauttaa hänet juhlallisimmistakin valoista. Colin olisi saattanut eksyä matkallaan, Laputa olisi saattanut muuttaa marssisuunnitelmaansa tai Arcollin miehet olisivat saattaneet hävitä taistelun kaalamon luona. Niin paljon vaaroja olen välttänyt ja niin suuri on Jumalan hyvyys ollut minua kohtaan, että minä äskettäin Portincrossissa muistaessani kaikkea tätä tulin niin liikutetuksi, että päätin rakentaa uuden suuren salin seurakunnan kirkkoon, osoitukseksi kiitollisuudestani.
Ihmissuvulle onneksi on toimeliaassa elämässä ajatus enemmän kiinni nykyisessä kuin siinä mitä tulevaisuudessa voi tapahtua. Ratsastaessani kuun valaisemaa tietä pohjoiseen päin en tuntenut mitään pelkoa. Toden sanoakseni olin melkein onnellinen. Pelin valtit olivat minulla. Tiesin Laputasta enemmän kuin kukaan kuolevainen Henriquesiä lukuunottamatta, ja minulla oli avain kapinan pesäpaikkaan. Edessäni oli kätkettyjä aarteita — suuri rubiiniketju, niin oli Henriques sanonut. Täytyipä siellä olla vielä enemmänkin, ajattelin. Luola Rooirandissa oli koko liikkeen päämaja, ja siellä täytyi olla myöskin heidän aarreaittansa — timantit ja se kulta, jota vastaan niitä oli vaihdettu. Luulen, että jokaisella ihmisellä syvimmällä on aarteen etsimishimo, intohimo, joka usein voi aran pelkurin johtaa arvaamattomiin urotöihin. Nyt olin saanut tämän himon aarteisiin ja jalokiviin. Ennen olin ollut ylevämielinen ja ajatellut velvollisuuttani maatani kohtaan, mutta juuri tämän yöllisen ratsastuksen aikana pelkään ajatelleeni vain velvollisuuttani David Crawfurdia kohtaan, niin että hän voisi tulla rikkaaksi. Niin, yksi asia tämän lisäksi pyöri päässäni. Mieleni oli täynnä raivoa Henriquesiä kohtaan. Luulenpa itse asiassa sen olleen päävaikuttimena, sillä jo ennenkuin olin Laputan kuullut puhuvan valasta ja puhdistuksesta, oli minulla ollut mielessä maksoi mitä maksoi lähteä luolaan. Ylipäätään olen rauhallinen mies, mutta luulen, että mieluummin haluaisin saada kynteni portugalilaisen kurkkuun kiinni kuin yksinpä Pappi Johanneksen kaulaketjuun.
Mutta sisimmällä oli hallitsevana ajatuksena se, että Kaitselmus oli antanut minulle tilaisuuteni juuri nyt, ja senvuoksi minun oli sitä käytettävä hyväkseni. Kalvinismi, jossa minut oli kasvatettu, oli tietämättäni kiinteästi juurtunut sieluuni. Ajattelin, että mitä on ennalta määrätty, sen täytyi myös tapahtua, ja että ihminen on vain leikkikalu Luojan kädessä. Viime kuukausien tapahtumia pidin minulle osoitettuna suorana tienä, jota yksin minä saatoin seurata. En suinkaan ollut vain sattumasta saanut avaimia kaikkeen siihen mikä oli tuleva. Oli ennalta määrätty, että minä yksin lähdin Umvelosiin, ja omissa heikon sydämeni toivomuksissa näin vain Kaikkivaltiaan päätöksen. Niin itsekylläisiä me kuolevaiset olemme ja kuitenkin luulen, että ilman sellaista omahyväisyyttä me ihmiset aivan liian usein tyytyisimme istumaan tylsinä kotona lieden ääressä.
Olin nyt sivuuttanut sen paikan, jossa edellisellä kerralla tapasin pojan hevosten kanssa ja tiesin, että puolet matkasta oli jo mennyt. Olin usein kuunnellut takaapäin ääntä, mutta mitään ei kuulunut. Se herroista, joka sai minun ponyni, huomaisi kyllä sen hieman hitaaksi liikkeissään, ja teki pahaa ajatella eläinparkaa ärtyneen ratsastajan käsissä. Vihdoin kohosi vähitellen eteeni purppuralle hohtava seinä kaukaisessa etäisyydessä. Tunsin Rooirandin ja annoin kimolle lisää vauhtia. Tunnin kuluttua minun pitäisi olla perillä.
Olin luottanut siihen, että tunnussanan tietäminen takaisi turvallisuuteni, mutta sitten osottausikin, että elämästäni sain kiittää hevosta. Kallioille oli vielä matkaa jälellä noin peninkulma, kun äkkiä kohtasin kapinallisten etujoukot. Metsä vilisi miehiä, ja minä näin hevosia aitauksissa ja suuren määrän Kap-kärryjä ja kevyitä vaunuja. Näky muistutti uskonnollista jättiläiskokousta jossakin hollantilaisessa kylässä paitsi että täällä jokainoa mies oli musta. Näin, vaikka en ollut näkevinäni, että kaikilla oli kivääri, monella sitäpaitsi keihäs ja kilpi. Ensiksi he aikoivat pysäyttää minut. Kiväärit lensivät jo olkaa vasten ja piiput suuntautuivat minua kohti. Katsoin, että rohkein peli oli tässä varminta, minkä vuoksi kiihdytin kimoani ja huutamalla kehotin heitä hajaantumaan. »Antakaa tilaa», huusin heidän omalla kielellään. »Minulla on sanomia Inkululta. (Tätä nimeä alkuasukkaat käyttävät ylimmästä johtajastaan). Tieltä pois, koirat!»
He tunsivat hevosen ja vetäytyivät kunnioittavasti syrjään. En tiennyt sitä vielä silloin, mutta tuo hevonen oli tuttu Zambesista Kapiin saakka. Ratsastin heidän kuninkaansa taisteluhevosella ja kukapa olisi uskaltanut asettua sellaista valtakirjaa vastaan. Kuulin, kuinka sanoma tulostani levisi edelleen ja pitkin matkaa tästä lähtien minua tervehdittiin kunnioittavasti. Kiitin hartaasti onnellista tähteäni, että olin tullut ensimmäisenä, sillä toisena en olisi päässyt pitkälle.
Kallioiden juurella kohtasin kaksinkertaisen soturirivin, näköjään kuninkaallisen henkivartioston, sillä kaikilla oli päällään leopardin talja ja kaikki olivat pitkiä komeita miehiä. Heidän pyssyjensä piiput hohtivat kuunvalossa ja nähdessäni heidät kulki kylmä väristys pitkin selkäpiitäni. Ylempänä metsikössä ja vieläkin korkeammalla näin jatkuvasti lukemattomia yhtä hohtavia piippurivejä. Käärmeen Paikka oli tänä yönä vahvasti vartioitu.
Hyppäsin ratsultani ja huusin erästä miestä pitämään hevostani. Kaksi henkivartijaa astui esiin äänettöminä ja ottivat ohjakset. Tie luolaan oli vapaana edessäni, ja selkä suorana mutta synkästi sykkivin sydämin marssin rivien lomitse.
Polkua reunustivat nämä vaikenevat ja liikkumattomat mustat soturit kuin kuvapatsaat. Kulkiessani siinä luolaa kohden oli minulla ilkeä tunne, että ulkonäköni ei ollut oikein sopiva kuninkaalliselle pikalähetille, ratsastushousuissa, hatutta päin, likaisena, repaleisena siinä tallustaessani kelpo soturien editse. Sisäinen olemukseni vastasi ulkoista, sillä päästessäni näin pitkälle oli rohkeuteni kuin poispuhallettu. Jos olisi ollut mahdollisuuksia paeta, olisin lähtenyt, mutta nyt ei ollut muuta valittavana, sillä olin polttanut kaikki laivani. Kirosin yltiöpäisyyttäni saattamatta käsittää äskeisiä uhkarohkeita ajatuksiani. Olin nyt matkalla salaperäiseen, tuntemattomaan pimeyteen, jonka täyttivät tuhannet mustat ja julmat viholliseni. Polveni horjuivat, ja ajattelin, että tuskinpa kukaan on vielä ollut näin epämiellyttävässä tilanteessa.
Ahtaan solan alkaessa loppui vartioketju, ja minä jatkoin yksin matkaani. Tänne ei kuunvalo päässyt tunkeutumaan ja minä sain hapuilla eteenpäin. Hyvin hitaasti se kävi ja joka hetki odotin, milloin hulluuteni olisi saava sen lopun minkä se ansaitsi. Ratsastuksen tuottama kuumuus oli haihtunut ja paitani tuntui hartioista märältä ja kylmältä.
Äkkiä tunsin käden rinnallani ja ääni kysyi: »Tunnussana?»
»Immanuel», sanoin käheästi.
Silloin tarttuivat näkymättömät kädet käsivarsiini ja johtivat minut syvemmälle pimeyteen. Hetkeksi toivoni virisi. Tunnussana oli joka tapauksessa osoittautunut luotettavaksi, ja luolaan tulisin joka tapauksessa pääsemään.
Mitään en voinut nähdä, mutta arvasin, että olimme pysähtyneet sen sileän kallioseinän luo, joka kuten hyvin muistin, täytti vuorenonkalon oikean sivun. Ohjaajani hapuili jotain oikealla päin ja sitten tunsin että minua laahattiin jonkinlaiseen käytävään. Se oli niin ahdas, että kaksi ei voinut kulkea rinnakkain, ja niin matala, että köynnöskasvit ylhäältä tarttuivat hiuksiin. Jokin raksahti takanani, ikäänkuin näyttelyn sisäänkäytävän edessä oleva ristiportti.
Sitten aloimme kiivetä rappusia, yhä edelleen pilkkopimeässä, ja vihdoin kuului kumea kohina. Se oli varmastikin vuoreen katoava virta, ja ihmettelin, etten ollut kuullut sitä jo aikaisemmin. Äkkiä loisti sitten kuunsäde sisään, ja huomasin, että olimme nyt vuorensolassa, korkealla laakean kallion yläpuolella. Kuljimme kapean pengermän vasenta syrjää kunnes emme voineet päästä pitemmälle. Sitten teimme jotain kauheaa. Kuilun yli, joka tällä kohdalla oli kapeimmillaan, oli pantu kivilaatta. Syvällä, syvällä alhaalla näin kuunhohteessa kuohuvan vesipaljouden. Kivi oli siltanamme, ja vaikka minulla muuten on päätä, tunnustan tunteneeni huimausta, kun käännyimme menemään sen yli. Ehkäpä se oli leveämpi kuin minusta näytti, mutta joka tapauksessa seuralaisiani ei lainkaan pelottanut, vaan he menivät sitä kuin maantietä minun seuratessani sydän kurkussa. Kuilun toisella puolella minut ottivat vastaan uudet vahdit, jotka johtivat minut käytävään, mikä vei suoraan vuoren sydämmeen.
Virran kohina kuului kumeammin ja selvemmin aina tien käännösten mukaan. Pian näin valon pilkettä, mikä ei varmaankaan ollut kuusta lähtöisin. Se paisui kunnes äkkiä katto korkeni ja minä huomasin olevani tavattoman suuressa huoneessa. Niin korkea se oli, etten voinut erottaa kattoa, vaikka salia valaisivat ympäriinsä seiniin pistetyt soihdut ja suuri nuotio, joka paloi huoneen etäisimmässä osassa. Mutta kaikkein hämmästyttävintä oli vasemmalla sivulla, missä permanto katkesi muuttuen syväksi kuiluksi, ja luolan vasemman seinän muodosti vesiputous, joka syöksyi jostain korkeudesta pohjattoman kuiluun allamme. Soihdut ja tuli saivat leveän vesiryöpyn loistamaan ja säteilemään kuin Taivaan kaupungin portti. En koskaan elämässäni ole nähnyt ihmeellisempää ja vaikuttavampaa näkyä, se aivan salpasi henkeäni.
Kaksisataa miestä tai ehkä enemmänkin oli kokoontunut saliin, mutta niin suuri se oli, että he näyttivät vain pieneltä seuralta. He istuivat maassa piirissä, silmät kiinnitettyinä tuleen ja johonkin olentoon, joka oli heidän keskellään. Tulen loiste valaisi samaa vanhaa miestä, jonka kuukausi sitten tuona aamuna oli nähnyt, juuri kun hän oli luolaan menossa. Hän seisoi kuin jonkinlaisen hurmion vallassa, suorana kuin keihäs ja kädet ristissä rinnalla. Hänen hartioiltaan laskeutui hohtavan valkoinen vaippa, joka vyötäisten kohdalla oli kiinnitetty leveällä kultavanteella. Hänen hiuksensa oli ajeltu pois ja otsaan oli kiinnitetty kultalevy, jossa oli joitakin kaiverruksia.
»Kuka on tulija?» hän kysyi astuessani saliin.
»Inkulun sanatuoja», vastasin rohkeasti. »Itse hän tulee pian jäljessä seurassaan Henriques, valkoinen mies.»
Senjälkeen istuuduin piirin etäisimpään osaan ja jäin odottamaan tapahtumain jatkuvaa kehitystä. Huomasin, että naapurinani oli Mwanga, sama mies, jonka olin potkinut ulos puodista. Onneksi olin niin likainen, että hän tuskin saattoi tuntea minua, mutta käänsin joka tapauksessa kasvoni poispäin hänestä. Valo ja lämpö, veden kohina, ihmisten äänettömyys ja minun oma ruumillinen ja sielullinen jännitykseni — molemmat yhdessä vaikuttivat minuun niin, että tulin uneliaaksi ja olin aivan vaipua uneen.
Havahduin äkilliseen liikehtimiseen. Koko seura nousi ylös ja jokainen kohotti oikean kätensä otsalleen ja nosti sen sitten ilmaan. Veden kohinan yli kuului »Inkulu» nimen muminaa. Laputa astui saliin Henriquesin liikaten seuratessa. Ilmeisesti he eivät saattaneet epäillä läsnäoloani luolassa ja Laputa oli kuten aina järkkymättömän rauhallinen. Mutta Henriques oli väsyneen ja ärtyneen näköinen. Varmaankin juuri hän oli saanut ratsastaa ponyllani.
Vanha mies, jonka otaksuin olevan ylipapin, lähestyi Laputaa kädet koholla pään yläpuolella. Päästyään lähemmä hän pysähtyi ja Laputa polvistui hänen edessään. Pappi pani kätensä hänen päänsä päälle ja lausui muutamia sanoja, joita minä en voinut ymmärtää. Kaikki muistutti erästä kuvaa pyhäkoulukirjassani, jossa Samuel oli kruunaamassa Saulia Israelin kuninkaaksi. Olin kokonaan unohtanut oman vaarani ja olin paikan ja hetken majesteetillisen kauneuden lumoama — leiskuvat soihdut, viheriän veden välkkyvä seinä ja keskellä salia Laputan ja Käärmeen Vartijan korkeat haahmot, jotka tuntuivat nousseen jostain antiikin maailmoista.
Laputa irroitti leopardintaljan ja seisoi nyt aivan alastomana jalossa miehuudessaan. Pappi heitti joitakin yrttejä tuleen, josta nousi ohut savu kattoa kohti. Tunsin tuoksut Kirkcaplen rannalta, tuntui omituinen imelän ja katkeran sekainen haju, joka tunkeutui läpi luiden ja ytimien. Ja tulta kiersi nyt pappi ympyröissä, jotka laajenivat ja jälleen supistuivat, aivankuin Laputa oli tehnyt tuona keväisenä sunnuntai-iltana.
Jälleen istuuduimme maahan, kaikki muut paitsi Laputa ja pappi. Henriques oli kyyrysillään etummaisten joukossa, pienenä ja hintelänä rotevien villien vieressä. Keskellä piiriä seisoi Laputa kumartunein päin.
Sitten he alkoivat laulaa villiä hymniä, johon vähitellen kaikki yhtyivät. Vanha pappi puhui jotakin ja vastaus tuli julmassa musiikissa. Sanoja en voinut ymmärtää, sillä ne mahtoivat olla jotakin jo kauan sitten sammunutta kieltä.
Mutta laulu puhui omaa kieltään. Se kertoi muinaisaikaisista kuninkaista ja kovista taisteluista, komeista palatseista ja vankoista varustuksista, kuningattarista, jotka olivat valkoisia kuin norsunluu, kuolemasta ja elämästä, vihasta ja rakkaudesta, ilosta ja surusta. Se kertoi myöskin hirveistä asioista, salaisista kauhuista, jotka jo kauan olivat olleet maailmalle tuntemattomia. Noita juhlamenoja ei kukaan kafferi koskaan ollut sepittänyt. Ne olivat varmasti kulkeneet polvesta polveen aina Pappi Johanneksesta ja Saaban kuningattaresta saakka, tai hänestä, joka oli hallinnut Afrikassa aikojen alussa.
Tunsin suoranaista kauhua. Kaikkinielevä uteliaisuus ja nimittämätön kammo vallitsivat minua. Minun aikaisempi pelkoni oli hävinnyt. Nyt en enää peljännyt kafferien kiväärejä, vaan sitä taikuutta, johon Laputalla oli tunnussanat.
Laulu kuoleutui vähitellen, mutta yhä edelleen heitettiin tuleen yrttejä, kunnes savu nousi suurena pilvenä, jonka läpi vanha pappi häämötti hämäränä, mutta kunnioitusta herättävänä. Hänen äänensä kuului savupyörteistä kummallisena vastakohtana putouksen jyminälle, aivan samoin kuin uruissa avataan kesken matalia sointuja joku korkea rekisteri.
Hän teki Laputalle kysymyksiä, joihin vastattiin samalla kauniskaikuisella äänellä, jolla olin kuullut laivalla saarnattavan Kristuksen evankeliumia. Kieltä en ymmärtänyt, enkä luule naapurienikaan ymmärtäneen. Se oli jotain ikivanhaa pyhää kieltä — foinikian- tai saabankieltä, mitä liekään — joka on säilynyt Käärmeen uskonnollisissa menoissa.
Sitten seurasi hiljaisuus, jonka aikana tuli sammui ja savu pakeni pyörteinä putoukseen päin. Papin huulet liikkuivat kuin rukouksessa; Laputasta näin vain selän ja hänen paljaan päänsä.
Äkkiä kuului Käärmeen Vartijan hurmioitunut huuto: »Jumala on puhunut», hän sanoi. »Tie on valmistettu. Käärme palaa syntymissijoilleen.»
Eräs palvelija talutti esiin mustan, hiljaa määkivän vuohen. Vanha pappi leikkasi suurella, vanhanaikaisella veitsellä sen kaulan poikki ja keräsi veren kannuun. Osa siitä kaadettiin sitten tuleen, joka nyt paloi heikkona ja matalana.
»Samalla tavalla», pappi huusi, »tulee kuningas verellä sammuttamaan vihollistensa liedentulet.»
Hän piirsi verisen ristin Laputan otsaan ja hänen paljaaseen pintaansa.
»Täten annan minä sinulle sinetin», hän lausui »sinä Jumalan kansan pappi ja kuningas.»
Kannua kannettiin ympäri salia ja kaikki kokoontuneet kastoivat sormensa vereen ja tekivät merkin otsaansa. Siten sain minäkin uuden tahran otsaani entisten lisäksi.
»Jumalan kansan Pappi ja Kuningas», näin puhui ääni jälleen, minä kutsun sinua ottamaan vastaan Pappi Johanneksen perintöä. Hän oli Pappi ja Kuningas, kuningasten kuningas, hallitsijain hallitsija, koko maailman valtias. Kun hän astui korkeuksiin, jätti hän pojalleen Pyhän Käärmeen, olemaan Jumalan lahjana ja valitun kansan liiton merkkinä.»
Jatkoa en käsittänyt. Luulen että se sisälsi pitkän rivin kuninkaiden nimiä, jotka olivat kantaneet Käärmettä. En tuntenut niistä ainoatakaan, mutta lopussa olin kuulevinani nimen Chaka Hirmuinen, ja silloin muistin Arcollin kertomuksen.
Käärmeen Vartijalla oli nyt käsivarsillaan noin kaksi jalkaa pitkä ja yhden jalan levyinen norsunluulaatikko, jossa oli omituisia leikkauksia. Hän seisoi savu-uhrista jääneen tuhkan takana josta, huolimatta siihen kaadetusta verestä, vielä nousi ohuita savupilareita. Hän avasi laatikon ja otti siitä esiin jotain, joka heilui hänen kädessään kuin säkenöivä tulenliekki.
»Katsokaa Käärmettä», ja kaikki läsnäolevat — Laputaa lukuunottamatta mutta minä mukaanluettuna — kumarsivat kasvonsa maahan ja huusivat: Olv!
»Te, jotka olette katselleet Käärmettä», kuului ääni jälleen,; »Teidän yllänne lepää vaitiolon ja rauhan lupaus. Yhtään verta te ette saa vuodattaa, ei ihmisestä eikä eläimestä, yhtään lihaa te ette saa nauttia, kunnes teidät vapautetaan tästä lupauksesta. Tästä puoliyön hetkestä seuraavan päivän auringonnousuun saakka te olette sidotut Jumalan nimessä. Ken valan rikkoo, hänen ylitsensä on lankeava kirous. Veri on kuivuva hänen suonissaan ja liha on kuivettuva hänen luittensa ympärillä. Hän on oleva rauhaton ja kirottu, henkeen ja vereen ovat Käärmeen Kostajat häntä vainoavat. Valitse, minun kansani, lupaus sitoo sinut.»
Koko ajan me olimme kaikki olleet painuneina kasvoillemme, ja nyt kohosi voimakas suostumuksen huuto. Kohotin hieman päätäni nähdäkseni mitä nyt olisi tapahtuva.
Pappi nosti suuren ketjun niin korkealle, että se loisteli hänen päänsä päällä kuin verenpunainen gloria. En koskaan ole nähnyt tämänkaltaista koristetta, ja luulen, että tuskinpa sellaista on vielä ollut olemassa. Myöhemmin sain sen käsiini ja saatoin tyystin tarkastaa sitä, nyt näin siitä vain vilahduksen. Siinä oli viisikymmentä rubiinia, suurin niistä kyyhkysen munan kokoinen, pienin peukalonpään kokoinen. Niiden muoto oli soikea, molemmilta puolilta hiottu ja kaikkiin niihin oli kaiverrettu joitakin kirjaimia. Ehkä tämä vähensi niiden arvoa jalokivinä, mutta vaikka nämä merkit olisi otettu pois ja kivet hiottu faseteille, niin kuitenkin olisivat nämä rubiinit olleet maailman kaikkein jaloimmat. En ollut mikään jalokivikauppias, enkä tuntenut niiden raha-arvoa, mutta niin paljon ymmärsin, että sen täytyi olla korkeampi kuin mitä yleensä tähän saakka on voitu aavistaakaan. Ketjun molemmissa päissä oli suuri helmi ja kultainen solki. Unohdin kokonaan vaarallisen tilani, niin valtoihinsa sai koriste minut. Se että minä, David Crawfurd, 19-vuotias apulaiskaupanhoitaja afrikalaisessa kylässä, saisin nähdä aarteen, jollaista ei mikään portugalilainen seikkailija ollut onnistunut saavuttamaan, tuntui minusta käsittämättömältä. Tuossa, ikäänkuin savukiehkuroissa leijuen, oli diadeemi, joka ehkä joskus muinaisina aikoina on saattanut koristaa itsensä Saaban kuningattaren otsaa.
Kun pappi kohotti käätyjä, valtasi seuran mahtava liikutus. Otsat nousivat tuhkasta, ja katseet kohotettiin nöyrästi kunnioittavina, ja rukoilevia puistattivat nyyhkytykset. Tällä hetkellä ymmärsin jotain Afrikan salaisuudesta, Pappi Johanneksen keisarikunnasta ja Chakan voitoista.
»Jumalan nimeen», kuului ääni, »minä luovutan Johanneksen perijälleJohanneksen Käärmeen.»
Laputa otti kaulaketjun ja kietoi sen kahteen kierrokseen kaulansa ympäri, niin että solki jäi riippumaan rinnalle. Tilanne oli muuttunut. Pappi polvistui nyt hänen eteensä ja otti vastaan hänen kätensä päänsä päälle. Tunsin tällä hetkellä selkeästi, että Jumala huolimatta kaikesta tasa-arvoisuudesta oli määrännyt muutamat ihmisistä olemaan kuninkaita ja toiset palvelemaan. Tuossa seisoi Laputa sellaisena kuin hän tuli maailmaan. Rubiinit tummenivat hänen hohtavaa ihoaan vasten, mutta loistivat kuitenkin edelleen hillityllä valolla. Verenpunaisen ketjun yllä kohosivat hänen kasvonsa, itsetietoisen ylpeät kuin roomalaisen keisarin. Vain hänen suurissa silmissään päilyi polttava tuli, kun hän katseli alamaisiaan.
»Johanneksen perijänä», hän sanoi, »seison teidän edessänne pappina ja kuninkaana. Minun valtakuntani tulee huomenna. Tänään olen pappi, Jumalan ja kansani välimies.»
Hän rukoili — rukoili tavalla, jollaista en koskaan ennen ole kuullut — ja Israelin Jumalaa. Hän ei osoittanut rukouksiaan millekään pakanalliselle epäjumalalle, vaan samalle Jumalalle, jonka puoleen hän niin usein kristillisissä kirkoissa oli kääntynyt. Tunsin paikkoja Esaiaksesta, Psalttarista ja Evankeliumeista, ja varsinkin Ilmestyskirjan kahdesta viimeisestä luvusta. Hän pyysi, että Jumala antaisi hänen kansansa synnit anteeksi ja uudistaisi sen liiton, jonka hän oli tehnyt Siionin kanssa. Hämmästyneenä kuuntelin, kuinka johtaja vihki nämä villit Kristuksen lempeään oppiin. Hurmion hetkellä on helppo pettää itseään, enkä epäillyt hänen vilpittömyyttään. Tunsin hänen sisimpänsä, joka oli täynnä hillitsemättömän villiä pakanuutta. Tiesin, että hänen tarkoituksensa oli upottaa tämä maa vereen. Mutta tiesin myöskin, että tehtävä oli hänestä pyhä, ja että hän uskoi taistelussa olevan mukanaan kaikki taivaan joukot.
»Heikoille Sinä olet ollut väkevyys», ääni lausui, »turva myrskyssä, viihdytys tuskissa.»
Kuuntelin kuin noiduttuna hänen rukoustaan. Vanhat tutut sanat kouluajoiltani Kirkcaplessa kaikuivat jälleen korvissani. Toisinaan hänen äänenpainonsa muistutti aivan isäni ääntä, ja kun suljin silmäni, saatoin luulla jälleen olevani lapsi. Niin paljon hän oli oppinut papillisesta kutsumuksestaan. Mitäpä kaikki ne kunnon ihmiset, jotka siellä kotimaassa olivat kirkoissa ja saleissa olleet hänen ihailevia kuulijoitaan, olisivatkaan ajatelleet, jos he olisivat saaneet nähdä hänet tässä tilaisuudessa. Mutta hänen rukouksessaan oli enemmänkin kuin pyyntöä Jumalalta. Siinä kulki ikäänkuin pohjavirtana ylimielinen ylpeys, miehen ylpeys, jonka edessä Kaikkivaltias on vain toinen ja suurempi hallitsijain Hallitsija. Hän rukoili enemmän liittolaisena kuin alamaisena. Tunsin omituista liikutusta, puoleksi pelkoa puoleksi osanottoa. Vaistosin jälleen selvästi, että muutamat ihmiset ovat syntyneet kuninkaiksi.
Rukous loppui siunaukseen. Sen jälkeen hän otti päälleen leopardintaljan ja kilven käteensä. Nyt hän oli enemmän kuningas kuin pappi, enemmän barbaari kuin kristitty. Ja nyt hän alkoi puhua kuninkaana.
Olinhan kuullut hänen puhuvan ja pidin silloin hänen ääntänsä ihmeellisimpänä mitä olen kuullut. Mutta tässä korkealle kaartuvassa salissa kaksinkertaistui sen taikavoima. Hän vaikutti kuulijainsa sieluihin aivan kuten halusi. Hän herätteli heissä yhtä helposti ylpeyden ja ilon tunteita kuin vihan ja raivon. Milloin istuivat kuulijat hiljaa henkeään pidättäen, milloin kaikui sali heidän villeistä suosionosoituksistaan. Muistan kerran huomanneeni, että naapurini Mwangan kasvot olivat kyynelistä aivan märät.
Laputa puhui Pappi Johanneksen suuruudesta ja monista muista kuninkaista, joita en tuntenut. Hän kuvasi sankariaikaa, jolloin jokainen hänen heimonsa jäsen oli soturi ja sankari, jolloin seudulla oli rikkaita kraaleja, jotka valkoinen mies sitten oli häväissyt, ja jolloin karja vaelsi tuhantisena kukkuloilla. Sitten hän kertoi valkoisten konnantöistä, maasta joka oli anastettu omistajiltaan, epäoikeudenmukaisista laeista, jotka pakottivat etiopialaiset halveksittuun orjan asemaan, pilkallisesti osoittavista sormista ja ivailevista sanoista.
Jos puhujan tehtävä yleensä on herättää kuulijainsa intohimoja, niin varmaan oli Laputa etevin puhuja mitä maa on päällään kantanut.
»Mitä hyvää on valkoinen mies tehnyt teille?» hän huusi. »Kurjaa sivistystä hän on antanut teille. Sivistystä, joka on imenyt teistä kaiken ydinmehun. Väärän uskonnon, joka tahtoo pakottaa teidät orjan kahleisiin. Te, maan entiset herrat, olette nyt sortajain palvelijoita. Ja kuitenkin on sortajia vain harvoja ja sisimmässään he pelkäävät teitä. He elävät yltäkylläisyydessä kaupungeissaan, mutta heidän silmänsä ovat levottomina suunnattuina oveen, ettei vihollinen voisi heitä yllättää.»
Mutta en koetakaan proosallisilla sanoilla toistaa tuota ihmeellistä kaunopuheisuutta. Lauseparsia, joita kuulijat tunsivat lähetyskokouksista, esiintyi puheessa, mutta ei valkoisten oppien muodossa, vaan Jumalan sanomina omalle kansalleen. Laputalla oli avain salaisuuksiin ja hän puhui selvästi. Hän lopetti puheensa kuvaamalla sortajain kukistumista ja sitä kultaista aikaa, mikä sitten seuraisi ennen sorretuille. Uusi Etiopian valtakunta oli syntyvä, niin mahtava, että valkoinen mies tulisi kaikkialla vapisemaan sen nimen edessä, niin oikeudenmukainen, että sen suojassa jokainen saisi elää rauhassa ja onnessa.
Oikeastaan kai minun vereni olisi pitänyt kuohua kuullessani tällaista maanpetoksellista puhetta. Häpeä tunnustaa, ettei näin ollut laita. Olin täydellisesti tuon ihmeellisen miehen lumoissa. Kun muut huusivat suosiotaan, huusin minä mukana. Olin proselyytti, jos niin voi sanoa, ainoastaan kiihtyneiden tunteiden puhuessa, aivojen ja järjen kokonaan nukkuessa. Sisässäni kuohui mieletön toivo kuulua Laputan joukkoon. Tai oikeammin sanoen, halusin sellaista johtajaa, joka niin voi hallita alaisiaan kuin tämä mies. Olen kai jo kerran ennen sanonut, että minusta tulisi varmasti hyvä sotilas.
Kun Laputa oli päättänyt puheensa, syntyi syvä hiljaisuus. Kuulijat istuivat kuin uneen uuvutettuina, silmät suunnattuina kuninkaaseensa. Hermot olivat äärimmilleen jännittyneet ja kuvitusvoima hehkuva. Minun itsenikin täytyi kamppailla lumousta vastaan, joka oli vallannut minut samoin kuin yksinkertaisimman alkuasukkaan. Pakotin itseni katsomaan muiden kasvoja, vesiputousta, soihtuja. Vihdoin silmieni osuessa Henriquesiin, haihtui noituus. Hän oli ainakin yksi, johon ei puhe ollut vaikuttanut. Näin hänen ahmivan himokkaan katseensa olevan kiinnitettynä rubiineihin. Mielessäni vilahti ajatus, että Laputalla oli vihollinen omassa leirissään, tuon kallisarvoisen pyhän esineen tavoittelija, jonka ihailulla ei ollut mitään yhteyttä hurskauden kanssa.
Tämän jälkeen muistan, että etummaisissa riveissä syntyi liikettä. Päälliköt olivat valmiita antamaan uskollisuudenvalan. Laputa otti ketjun kaulaltaan ja huusi Jumalan todistajaksi, että hän ei tulisi kietomaan sitä kaulaansa, ennenkuin oli johtanut kansansa voittoon. Senjälkeen astuivat esiin päälliköt toinen toisensa jälkeen ja vannoivat uskollisuutta otsa norsunluulipasta vasten. Tällaista eri rotujen kokoelmaa ei varmaankaan koskaan vielä ole nähty. Joukossa oli rotevia zuluja ja scvazeja hiusrenkaineen ja liehuvine sulkineen. Oli miehiä pohjoisesta raskaine pronssivitjoineen kaulassa ja pohkeissa: miehiä, joiden korvien ja nenien läpi oli pistetty siipisulkia; miehiä, joiden päät oli ajettu sileiksi ja toisia, joiden hiukset olivat omituisilla palmikoilla: muutamien ruumiit olivat kokonaan tai lähes kokonaan alastomat ja toisia joiden ruumiit olivat koristetut taljoilla ja kaulanauhoilla. Muutamilla oli vaaleampi ihonväri, kun taas jotkut olivat pikimustia, toisilla oli latteat neekerikasvot, toisilla taas kapeat arabialaiset kasvot esiinpistävine sieraimineen. Mutta kaikki olivat saman villin uskonkiihkon vallassa. He olivat tosin vannoneet olevansa vuodattamatta verta parina ensimmäisenä päivänä, mutta heidän silmistään ja hamuilevista käsistään näki, että heillä oli tarkoituksena myöhemmin korvata vahinko.
Olin parin tunnin ajan elänyt kuin unien maassa, mutta nyt palasin äkkiä todellisuuteen, sillä huomasin, että pian oli tuleva minun vuoroni vannoa vala. Olin äärimmäisessä rivissä ja sangen lähellä sisäänkäytävää, niin että minun vuoroni tulisi varmaan viimeisenä. Ratkaiseva hetki läheni, ja tiesin joutuvani paljastetuksi, sillä ei ollut mitään mahdollisuutta päästä valasta.
Luulen nyt ensimmäistä kertaa päässeeni selvyyteen, mikä vaara minua uhkasi. Aikaisemmin olivat omituiset juhlamenot niin kiinnittäneet mieltäni, että olin unohtanut kaiken muun. Nyt seurasi vastavaikutus ja vavisten odotin lähestyvää kostoa. Tällä hetkellä tunsin elämäni hirvittävimmän kauhuntunteen. Minulla oli vielä paljon kestettävänä, mutta silloin myöhemmin olivat aistini ikäänkuin turtuneet. Nyt sitävastoin olivat aistini ammollaan kaikesta näkemästäni ja kuulemastani ja tunteeni olivat herkimmilleen kiihtyneet. Kaikki jäseneni vapisivat kun Mwanga astui esiin. Luola keinui silmissäni, näin kaikki päät moninkertaistuneina, ja käsitin vain hämärästi, että naapurini palasi vannomasta.
Ellen olisi pelännyt Laputaa vähemmän kuin naapureitani, ei mikään olisi saanut minua esiin. He saattoivat repiä minut kappaleiksi, mutta hänelle oli vala peruuttamaton ja loukkaamaton. Horjuen nousin ja vaapuin eteenpäin. Katseeni oli suunnattuna norsunluulippaaseen, joka tanssi silmissäni ja lopuksi se hävisi.
Äkkiä kuulin äänen — Henriquesin äänen — huutavan: »Jumalan tähden, urkkija.» Joku tarttui minua kurkusta, mutta en tehnyt vastarintaa — olin ehtinyt sen asteen yli.
Kaulani vapautettiin ja sensijaan sidottiin käteni selän taakse. Minä olin mahtanut seistä siinä kuin muissa maailmoissa oleva, narrimainen hymy huulilla, irtipäästettyjen pahojenhenkien raivotessa ympärilläni. Minusta tuntui kuin olisin kuullut Laputan äänen sanovan: »sehän on meidän kauppamiehemme.» Laputan kasvot oli ainoa mitä näin ja ne olivat järkkymättömän tyynet. Saattoi olla, että hänen huuliensa yllä leijui ilakoivan hymyn häivähdys.
Miljoonat kädet tuntuivat tarttuvan minuun ja musertavan minut, mutta melun yllä kaikui korviini tiukat komennussanat.
Sitten menin tainnuksiin.
Joskus olen lukenut miehestä, joka yksinomaan tuhansien käsien lakkaamatta toistuvasta kosketuksesta lopuksi meni murskaksi. Hänen murhaajansa eivät olleet kovakätisiä, mutta heidän hellittämättömyytensä tuotti lopuksi kuoleman tuolle uhrille. En luule, että minua suoranaisesti pahoinpideltiin luolassa. Minut varmasti sidottiin ja kannettiin ulos sekä jätettiin vartioiden haltuun. Mutta sittenkin tuntui minusta, kun heräsin tajuttomuudesta, kuin minua olisi julmasti piesty ja lyöty joka paikkaan. Kireät nahkaremmit hankasivat ranteitani, nilkkojani ja hartioitani, ja kuitenkin johtui tästä vain osa kärsimyksistäni. Yhtä hyvin saattaisi joutua jonkun villieläimen raadeltavaksi kuin kafferijoukon käsiin. He itse ovat erittäin tunteettomia kaikelle kivulle — olen itse kerran nähnyt zulun seisovan hehkuvalla raudalla aivan huomaamattaan, kunnes tunsi palaneen nahkansa hajua. Kuinka tahansa, niin joka tapauksessa tuntui minusta tultuani sidotuksi kafferien käsillä ja kannetuksi kafferien hartioilla, kuin olisin ottanut osaa villien härkien tappeluun.
Makasin aivan hiljaa ja katselin kuuta. Minut oli viety erään metsikön reunaan ja kaikkialla ympärillä hääräsi joukkoja valmistautuessaan marssikuntoon. Varmaankin kaikki tietävät, millä tavoin alkuasukas loruilee ja puhua pälpättää ollessaan pienimmässäkin hommassa. Kun kaikki nyt tapahtui syvän äänettömyyden vallitessa, oli se vain varma todistus Laputan raudanlujasta hallituksesta. Kuulin vain hevosten jalkojen töminää ja kärryjen kolinaa, kun he liikkuivat tiellä, joskus kiirehtivää kuiskutusta ja silloin tällöin kuului joku terävämpi komennussana.
Jos joku tämän lukijoista arvelee, ettei ole mitään erityisen epämiellyttävää maata sidottuna, niin koetelkoon itse. Jättäytyköön hän yksin saamatta tilaisuutta liikuttaa kättä tai jalkaa, ja puolen tunnin kuluttua hän jo on huutava apua. Voimattomuuden tunne oli aivan tukehduttaa minut, ja minusta tuntui kuin makaisin haudattuna, sen sijaan että ylläni kaartui taivas ja yötuuli leyhkäili kasvoillani. Koetin huutaa, mutta sain suustani vain heikosti pihisevän äänen. Aivoissani alkoi pyöriä, ja kun katsoin kuuta, huomasin, että sekin seurasi tahdissa mukana. Olin nääntyä ahdistukseen. Laitani oli kovin huonosti.
Oikeastaan se oli Mwanga, joka pelasti minut tulemasta hulluksi. Hänet oli pantu vahtimaan minua ja hän alotti palveluksensa kolhaisemalla minua kovasti rintaan. Kierähdin ruohikoisella rinteellä muutaman kerran. Musta elukka istahti sitten viereeni ja pisti minua pyssynpiipulla.
»Halloo, baas», hän sanoi englanniksi murtaen. »Kerran te ajoitte minut ulos puodistanne ja kohtelitte minua kuin koiraa. Nyt on Mwangan vuoro. Nyt te olette Mwangan koira ja pian hän pieksää teidät hengiltä.»
Minun häipyvät aistini palasivat. Näin hänen verenkarvaisista silmistään, mitä minulla oli odotettavissa. Rakastettava villi jatkoi kuvaustaan siitä, millä tavalla pieksentäni tapahtuisi. Hän pieksäisi niin kauan, että lihat erkaantuisivat ja loput hän heittäisi shakaaleille.
Tämä oli tavallista kafferikerskailua ja se suututti minua. Mutta katsoin viisaimmaksi olla olematta välittävinäni siitä.
»Jos aijot tehdä minusta orjasi, niin on tyhmää lyödä minua niin kovasti. Enhän voisi senjälkeen enää tehdä työtä hyväksesi.»
Mwanga irvisti ilkeästi. »Te jäätte minun orjakseni vain yhdeksi päiväksi ja yhdeksi yöksi. Sitten tapamme teidät — hitaasti. Teidät poltetaan, kunnes luut putoavat maahan ja sitten teidät paloitellaan veitsellä aivan pieniksi.»
Jumalan kiitos, tunsin kuinka rohkeuteni ja mielenmalttini alkoi palautua.
»Mitä minulle huomenna tehdään», sanoin, »se on Inkulun asia, eikä sinun. Minä olenhänenvankinsa. Mutta jos sinä nostat kätesi minua vastaan tänään, ja minä kadotan tipankaan verta, niin Inkulu antaa sinulle nopean ja pikaisen tuomion. Vala sitoo sinua, ja tiedät aivan hyvin, mitä tapahtuu, jos rikot sen». Ja minä toistin sangen hyvin onnistuen matkimaan papin ääntä, sen kauhean kirouksen, jonka olin kuullut luolassa.
Maksoi vaivan nähdä raukan kasvoihin nyt ilmestynyt kauhu. Olin arvannut, että hän oli arka raukka, kun hän kerran oli kerskailija, ja nyt tiesin sen. Hän vapisi ja piti käsiä silmillään.
»Mutta, baas», hän kähisi, »sehän oli vain leikkiä. Mitään pahaa ei ole tapahtuva teille tänään. Mutta huomenna…» — ja hän tuli hiukkaista iloisemmaksi.
»Huomenna saamme nähdä, kuinka käy», sanoin stooalaisella tyyneydellä, samalla kuin rummunpärinä äkkiä täytti leirin.
Se oli lähdön merkki, sillä idässä näkyi jo kalpea kultainen kajastus puiden yli. Käsiäni ja jalkojani kahlehtivat siteet irroitettiin ja minut paiskattiin hevosen selkään. Sitten jalkani jälleen sidottiin hevosen vatsan alitse kiinni toisiinsa. Hevoseni ohjakset yhdistettiin Mwangan ohjaksiin, joten minulla ei ollut pakomahdollisuuksia, vaikkapa jalkani olisivat olleet vapaat.
Ajatukseni olivat synkät. Kaikki oli mennyt laskujeni mukaan, mutta kylmäverisyyteni oli kuin poispuhallettu, eikä minulla ollut enää mitään luottamusta pelastumiseeni Letaban luona. Mitä Inandan Kraaliin tulee, ajattelin sitä peittämättömällä kauhulla. Edellisenä yönä jo olin saanut silmätä pimeyteen, joka hirvitti minua. Minkälaista osaa saisinkaan näytellä tulevassa puhdistusjuhlassa? Varmaankin hyvin tunnetun syntipukin osaa. Ruumiilliset tuskani olivat kuitenkin tällä hetkellä ehkä vielä raskaammat kestää kuin henkinen masennukseni. Tunsin itseni aivan väsymyksen murtamaksi ja päätäni pakotti hirveästi. Emme olleet matkanneet vielä pitkälti, kun luulin katkeavani. Hevoseni juoksi epätasaista ravia, laimeasti sanottuna, — tuntui aivan kuin olisin ollut kidutustuolissa. Muistin että Ranskan Konventin aikoina kuljetettiin vankeja tällä tavalla ja ymmärsin miltä heistä mahtoi tuntua. Kun kuulen kerrottavan jostakusta, joka on suorittanut urhean teon, haluan aina tietää, missä määrin kyseessäoleva henkilö sillä hetkellä on ruumiillisesti voimissaan. Tällä seikalla on näet minun mielestäni suuri vaikutus mielen rohkeuteen, ja vasta niitä, jotka ruumiillisten kärsimysten alaisina suunnittelevat ja suorittavat sankaritekoja, saatan kunnioittaa urheina miehinä. Itselläni ei tällä hetkellä ollut enemmän rohkeutta kuin kananpojalla, laahautuessani siinä Mwangan vieressä eteenpäin. Toivoin melkein, että hän jälleen alkaisi solvata minua jollain tavoin, niin että saisin jotain ajankulua, mutta hän pysyi itsepäisesti aivan vaiti. Hän oli yrmeä, ja luulen että hän hieman pelkäsi minua.
Kun aurinko nousi, saatoin paremmin tarkastella joukkoja ympärilläni. En väitä, että arvaan oikein, mutta luulen että heitä ei saattanut olla kahtakymmentätuhatta vähempää. Jokainen mies oli parhaassa ijässä ja jokainen oli varustettu hyvällä kiväärillä ja miekalla. Mukana ei ollut lainkaan vanhanaikaisia norsupyssyjä, jollaisia olen nähnyt kafferikraaleissa, vaan kaikki olivat hienoja mauserkiväärejä, ja miehet kantoivat niitä tavalla, joka näytti, että he osasivat taidon. Monen kuukauden harjoitus oli varmasti ollut kaiken tämän edellä, ja ihaillen ihmettelin jälleen sitä miestä, joka oli kyennyt kaiken tämän aikaansaamaan. Tykkejä en nähnyt, ja sekin ainoa kuormavaunu, joka oli mukana, oli muonitusta varten. Ei edetty suorissa riveissä vanhan mallin mukaan. Noin kolmasosa joukoista oli ratsain ja tämä muodosti keskuksen. Molemmilla sivustoilla levisi jalkaväki melko laajalle ulospäin, mutta kaikessa epäjärjestyksessä näytti olevan järjestelmää, sillä tiheässä metsässä olisivat tiiviisti suljetut rivit olleet mahdottomat. Joka tapauksessa pysyivät joukot koossa erinomaisesti, ja kun rupesimme nousemaan erästä rinnettä, tuntui koko armeija liikkuvan yhdellä kertaa. Huomasin olevani keskustan jälkijoukoissa, mutta toisinaan jonkun korkeamman paikan päälle päästyämme saatoin selvästi nähdä etummaisetkin joukot. Laputaa, joka ratsasti arvatenkin aivan etupäässä, en voinut nähdä, mutta aivan joukkojen keskessä havaitsin vanhan papin, Käärmeen Vartijan, aarteineen, jota hän kantoi vankan vartioston ympäröimänä eräänlaisilla paareilla, joita portugalilaiset nimittävät machilaksi. Papin vieressä ratsasti valkoinen mies, Henriques. En voinut ymmärtää, kuinka Laputa saattoi luottaa tuohon mieheen. En ollut unohtanut hänen kasvojensa ilmettä, kun hän näki rubiinit. Ehkäpä saisin kuitenkin portugalilaisesta hänen roistomaisten vaikuttimiensa vuoksi liittolaisen itselleni.
Päättäen auringon asemasta oli kello kymmenen, kun me sivuutimme Umvelosin ja jatkoimme matkaa pitkin Labongon vasenta rantaa. Kaupassa ei ollut paljoa ryöstämistä, mutta silti kafferit syöksyivät sen kimppuun ja kiskoivat irti kaiken puuaineen polttopuiksi. Minut valtasi perin omituinen tunne nähdessäni sen aterian jätteiden, jonka olin tarjonnut Laputalle, nyt sujuvan kafferien suihin. Ajattelin niitä pitkiä aurinkoisia päiviä, joita olin istunut kiertävässä puodissani, ja hollantilaisten farmarien käyntejä ostoksilla. Nyt olivat he kaikki vainajia ja itse olin matkalla kohti samaa kohtaloa.
Pian näkyi vuoriston siintävä ketju lännessä, ja saatoin nähdä Pikku Labongon laskun häämöittävän. Ajattelin, mahtoiko Arcoll miehineen todella olla siellä, meitä odottamassa. Tällä hetkellä tunsin itseni niin kurjaksi, että lakkasin ajattelemasta tulevaisuutta. Viimeksi olin syönyt seitsemäntoista tuntia sitten, ja olin pyörtyä unenkin puutteessa. Jäseniäni pakotti niin ankarasti, että olisin saattanut itkeä kivusta kuin lapsi. Kaikki tämä yhtyneenä hermojeni ylirasitukseen teki, että en saattanut kestää enempää, ja ellei juuri olisi annettu pysähdysmerkkiä, olisin jälleen vaipunut tainnoksiin. Mutta päivällisaikaan, sitten kun olimme menneet Blaauwildebeestefonteinista tulevan tien yli Portugalin alueen rajan yli, saavuimme leveän, mutta matalan kaalaamon kohdalle Pikku Labongossa. Kaffereilla on tapana levätä tähän aikaa ja nyt leiriydyttiin joen rannalle.
Voin vieläkin tuntea kuuman maan ja raikkaan veden tuoksun, kun hevoseni nousi ylös rantapengertä. Senjälkeen tuntui sieraimissani sytytettyjen nuotioiden savu. Ijäisyys tuntui kuluvan, ennenkuin köydet jalkojeni ympäriltä irroitettiin, ja minä sain paneutua pitkäkseni maahan. Makasin kuin tukki ja nukuin kymmenessä sekunnissa.
Kaksi tuntia myöhemmin heräsin virkistyneenä, mutta viiltävää nälkää tuntien. Jälleen olivat polveni ja nilkkani sidotut, mutta pahin jäykkyys oli kuitenkin hävinnyt unen aikana. Kaikki alkuasukkaat istuivat ryhmissä nuotioiden ympärillä, mutta kukaan ei lähestynyt minua. Tämä yksinäisyys ei kuitenkaan antanut mitään tilaisuutta pakenemiseen. Siitä tulin vakuutetuksi, riuhtaistessani siteitäni turhaan. Kun joka tapauksessa halusin jotain syötävää, huusin Mwangaa, mutta häntä ei näkynyt eikä kuulunut. Ainoa mihin saatoin ryhtyä oli, että kierittäydyin pahimmasta auringonpaahteesta erään pensaan varjoon.
Muuan kafferi oli pensaan toisella puolella, ja näytti irvistävän minulle. Hitaasti hän siirtyi minun puolelleni ja seisoi nyt katsellen minua ilmeisellä mielenkiinnolla.
»Jumalan tähden, hanki minulle vähän syötävää», sanoin. »Kyllä, baas», kuului vastaus, minkä jälkeen hän katosi palatakseen kohta mukanaan kuumalla jauhopuurolla täytetty puukulho sekä astia, jossa oli vettä.
Kun en voinut käyttää käsiäni, kafferi syötti minua veitsensä terällä. Sellainen suolaton puuro ilman maitoa ei ole mitään herkkua, mutta summattomaan nälkääni olisin syönyt sitä vaikka sammiollisen.
Vähitellen huomasin, että kafferilla oli jotain sanomista minulle.Syöttäessään minua hän alkoikin puhua minulle hiljaa englanninkielellä.
»Baas», hän sanoi, »minä tulen Ratitswanin luota ja minulla on teille sanoma häneltä.»
Ymmärsin, että Ratitswan täytyi olla alkuasukkaitten käyttämä nimitysArcollista. Kenkään muu ei saattanut lähettää minulle sanomaa.
»Ratitswan sanoo», hän jatkoi, »että teidän on oltava varuillanne Dupreen kaalamon luona. Itse pysyttelen teidän läheisyydessänne ja katkaisen siteenne, ja sitten kun Ratitswan alkaa ampua, on teidän uitava yli.»
Nämä uutiset nostivat taakan hartioiltani. Näinollen oli Colin saapunut perille ja ystäväni olivat valmiit vapauttamaan minut. Niin helposti tulee lohdutetuksi yhdeksäntoista vuoden ikäisenä, että mieleni kääntyi nyt mustimmasta epätoivosta riemulliseen toivorikkauteen. Pidin jo pelastustani aivan varmana ja koko kapinaa tyhjiin rauenneena. Ajatuksissani näin aarteet käsissäni ja tunsin jo kuinka jalkani oli Henriquesin niskalla.
»En tiedä nimeäsi», sanoin kafferille, »mutta sinä olet hyvä mies. Kun kaikki tämä on ohitse, en ole unohtava sinua.»
»Minulla on vielä kirjallinen sanoma baasille», hän vastasi. »Se on kirjoitettu jollakin vieraalla kielellä. Kääntäkää päänne pensaaseen päin ja katsokaa, minä pidän paperia kulhon sisässä, jotta voitte lukea sen.»
Tein työtä käskettyä ja näin likaisen puoliarkin suuruisen paperipalan, jossa oli kafferin peukalon jättämät jäljet. Sille oli kirjoitettu joitakin sanoja Wardlawin käsialalla ja — kuvaavaa miehelle — latinaksi, mikä ei ollut niinkään hullumpi salakieleksi. Luin seuraavaa: »Henricus de Letaba transeunda apud Duprei vada jam nos certiores fecit.» (= Henriques on jo kertonut meille ylimenosta Dupreen kaalamon luona).
Olin näinollen arvannut oikein. Henriques oli alkuasukkaiden asian petturi. Arcollin sanoma oli antanut minulle uutta rohkeutta, mutta Wardlawin tieto antoi minulle erittäin arvokasta lisävalaistusta. Kaduin, etten ollut aina omistanut koulumestarille täyttä oikeutta. Hän ei ollut turhanpäiten kotoisin Aberdeenista.
Kysyin kafferilta, kuinka pitkä matka oli Dupreen kaalamolle ja sain tietää, että sinne oli kolmen tunnin marssi. Heti pimeän tultua pitäisi meidän jo olla siellä. Hän oli saanut määräyksen ratsastaa minun vierelläni Mwangan asemasta, joka ei ollut halukas tähän toimeen. Kuinka hän oli järjestänyt tämän, en tiedä, mutta Arcollin miehillä on oma tapa saada tahtonsa läpi. Hän lupasi vapauttaa minut heti kun ensimmäinen laukaus kuuluisi. Siihen mennessä hänen täytyi epäluulojen välttämiseksi pysytellä hieman etäämpänä.
On olemassa kertomus eräästä kuningas Arthurin ritarista — Sir Percivalista muistaakseni — että hän kerran ratsastaessaan metsän läpi tapasi leijonan taistelussa käärmeen kanssa. Hän veti esiin miekkansa ja auttoi leijonaa, koska käärme oli vihattavampi noista kahdesta. Minusta esitti Laputa nyt leijonaa ja Henriques käärmettä, ja viihtymättä kummankaan kanssa erikoisesti tahdoin kuitenkin mieluummin saada käärmeen pois pelistä. Hän oli ryhtynyt peliin yksinomaan rubiinien vuoksi, mitään muuta hän ei koskaan ollut halunnut. Nyt hän oli jollain tavalla päässyt perille Arcollin suunnitelmista ja oli heti lähettänyt hänelle varoituksen, toivoen voivansa hävitä yleisessä seka-melskassa Letaban luona siinä tapauksessa, että Laputan joukot hajoitettaisiin. Jos hänen onnistuisi saada rubiiniketju haltuunsa ja paeta Lebombon yli Mozambiqueen, olisi kapina hänelle senjälkeen aivan yhdentekevä. Enempää ajattelematta päätin paikalla, että tämä ei saisi hänelle onnistua — vaikkakaan en vielä tiennyt, kuinka minun olisi meneteltävä. Jos minulla vain olisi ollut pistooli, olisin ampunut hänet, mutta minullahan ei ollut mitään asetta. Minun oli mahdoton varottaa Laputaa, sillä vaikka minua uskottaisiinkin, vahvistaisi se vain minun kohtaloni. Laputan täytyi päästä Dupreen kaalamolle, siinä oli minun ainoa pelastusmahdollisuuteni, mutta yhtä varmasti minun täytyi keksiä joku keino portugalilaisen paljastamiseksi.
Varjo lankesi polulle ja katsahtaessani ylös, huomasi juuri sen miehen, jota ajattelin seisovan edessäni. Henriquesin suupielessä riippui savuke ja kädet olivat housuntaskuissa. Hän katseli minua omituisesti hymyillen.
»No, herra kauppamies», hän sanoi, »mehän olemme tavanneet jo ennenkin toisemme, vaikka tosin silloin hauskemmissa olosuhteissa.
En vastannut, sillä minulla oli tarpeeksi muuta ajateltavaa.
»Ellen erehdy, olimme matkatovereita laivassa», hän jatkoi. »Arvelenpa, että teistä olisi miellyttävämpää loikoa lepotuolissa peräkannella tupakkaa poltellen kuin tässä paahteessa.»
Vaikenin edelleen. Jos hänen tarkoituksensa oli tehdä pilaa minusta, niin David Crawfurd ei alentuisi vaihtamaan ainuttakaan sanaa hänen kanssaan.
»Teidän ei tarvitse lainkaan olla noin hapan. En ole tehnyt teille mitään liikaa. Meidän kesken sanoen» — tässä hän alensi ääntään — »koetin auttaa teitä, mutta te olitte nähnyt aivan liian paljon voidakseni päästää teitä pakoon. Mikä paha henki ajoikaan teidät varastamaan hevosen ja ratsastamaan luolaan? En puhu mitään siitä, että te kuuntelitte, mutta jos teillä olisi ollut hyttysen verran järkeä, olisitte kai lähtenyt vuoristoon uutisinenne. Mutta asiasta toiseen, kuinka te menettelitte vakoillessanne? Arvaan että olitte hyvin kätkeytynyt kellariin. Kunnon Laputamme oli narri, kun ei katsonut tarkemmin perään, mutta minun täytyy sanoa, että te näyttelitte aivan suurenmoisesti.»
Yhdeksäntoista vuotiaan turhamaisuutta voi helposti käyttää hyväkseen.Tartuin koukkuun.
»Tiedän kyllä, millaisiin varovaisuustoimenpiteisiin te katsoitte tarpeelliseksi ryhtyä», mumisin.
»Vai niin, te kuulitte? Niin, tunnustan, että kernaasti menen pohjaan saakka silloin kun ryhdyn johonkin.»
»Kuten esimerkiksi Koodoon tasangolla», sanoin.
Hän istuutui viereeni ja nauroi hiljaa. »Vai niin, te kuulitte minun kertomukseni. Te olette reima poika, herra kauppamies, mutta ette kuitenkaan tarpeeksi. Ettekö usko minun voivan näytellä yhtä hyvin osaani kuin te omaanne?» Ja sitten hän taivutti keltaiset kasvonsa aivan lähelleni.
Luonnollisesti ymmärsin mitä hän tarkoitti. Enkä uskonut häntä hetkeäkään, mutta älysin käyttää aikaa hyväkseni.
»Tahdotteko todella uskotella minulle, että te ette ole murhannut hollantilaisia ja että te ette muka olisi aikonut tappaa minua?»
»Tahdon saada teidät uskomaan, etten ole mikään pöllöpää», hän vastasi ja sytytti uuden savukkeen.
»Nähkääs, herra kauppamies, olen valkoinen ja valkoisten edut ovat minun etujani. Minkä vuoksi luulette minun oikeastaan olevan täällä? Yksinkertaisesti senvuoksi, että olen ainoa mies koko Afrikassa, jolla oli kylliksi rohkeutta ottaakseen selvää tästä asiasta. Olen täällä nitistääkseni Laputan ja niin tulen tekemäänkin, sen lupaan.»
En ollut valmistautunut tällaiseen uskomattomaan julkeuteen. Tiesin, että hänen jokainen sanansa oli valhetta, mutta mies tyrmistytti minua, ja halusin kuulla enemmän.
»Otaksun teidän tietävän, kuinka teidän tulee käymään», hän jatkoi ja napautti tuhkan savukkeestaan. »Huomenna Inandan Kraalissa, kun valan aika on mennyt umpeen, tulette saamaan esimakua kafferien tavoista. Ei kuolemaa, rakas ystävä, se olisi liian yksinkertaista — ei, vaan hidas vitkallinen kidutus. Olette tunkeutunut heidän pyhäkköönsä ja teidät uhrataan Laputan jumalalle. Olen jo ennen nähnyt alkuasukkaitten kidutustapoja, ja vakuutan, että teidän oma äitinne kääntyisi teistä inhoten pois sittenkun olette saanut läpikäydä ne.»
Vaikenin, vaikka sisässäni kulki kauhun väristys.
»No niin», Henriques alotti jälleen, »asianne on sangen huono, mutta ehkäpä voin auttaa teitä. Mitä sanotte siitä, herra kauppamies, jos pelastan teidät elämään? Olette tässä kuin lintu häkissä voimatta mitään tehdä. Minä olen ainoa, joka voin pelastaa teidät. Ja olen myöskin halukas tekemään sen — määrätyillä ehdoilla.»
Minulla ei ollut halua kuunnella noita ehtoja, sillä saatoin sangen helposti ajatella mitä ne olivat. Viha tuota miestä kohtaan kohosi kurkkuuni saakka. Hänen viekkaissa silmissään ja julmassa suussaan luin murhaa ja petturuutta. En edes pelastuakseni kauhistuttavimmasta kuolemasta tekisi liittoa tuon roiston kanssa.
»Kuulkaa, herra portugalilainen», huusin. »Te sanotte minulle suoraan, että olette vakoilija. Jos minä nyt huudan tämän asian koko leirille? Silloin ei Laputa kauvoja aikaile kanssanne.»
Hän nauroi ääneen. »Olette suurempi aasi kuin luulinkaan. Kukapa teitä uskoisi, hyvä ystävä? Ei ainakaan Laputa. Eikä ainoakaan mies koko leirissä. Kiitokseksi vaivoistanne saisitte vain vähän lujemman köyden koipienne ympärille.»
Nyt olin heittänyt kaikki ajatukset diplomaattisesta menettelystä. »Olkoon niin, ja kuule nyt vastaukseni, sinä keltainen paholainen. Vaikkapa minut keitetään elävältä, en halua jäädä kiitollisuudenvelkaan sinulle vapaudestani. Tiedän että sinä olet valkoisten asian pettäjä, likainen L.T.K:n huijari, heittiö, jonka nimeä kukaan kunniallinen mies ei kehtaa mainita. Nyt tunnustat itse, että myöskin aijot kavaltaa tämän järjettömän kapinan. Sinä olet murhannut hollantilaiset ja Jumala tietää, kuinka paljon muita, ja minutkin sinä olisit tahtonut tappaa. Rukoilen taivasta, että ne, joiden asian jo olet pettänyt ja ne, joiden asian aijot pettää, yhtyisivät polkemaan hengen sinusta ja lähettämään sielusi helvettiin. Tiedän mitä haluat minulta, ja minä paiskaan tarjouksesi takaisin vasten naamaasi. Mutta yhden asian tahdon sinulle sanoa — sinä olet tuomittu. Valkoiset ovat valmiina ja sinä et tule koskaan pääsemään Lebombon yli. Sekä mustat että valkoiset tulevat lyhyen ajan kuluessa jakamaan sinulle oikeutta ja sinun ruumiisi jätetään metsään mätänemään. Ja lähde nyt kauas minun näkyvistäni, sinä konna.»
Tällä hetkellä kasvoi vihani niin yli äyräittensä, että unohdin kokonaan siteeni ja uhkaavan asemani. Olin innoittunut kuin vanha profeetta ja minulla oli tunne lähenevästä kostosta. Henriques kuunteli minua vaijeten, mutta hänen hymyilynsä muuttui ärtyneeksi irvistykseksi, ja hänen keltaisille poskilleen nousi puna.
»Kuten herra haluaa», hän sanoi sitten ja sylkäisi kasvoilleni. Sitten hän huusi kafferikielellä, että olin loukannut häntä, ja pyysi, että minut sidottaisiin lujemmin ja pantaisiin kapula suuhun.
Arcollin sanansaattaja tuli ja noudatti hänen pyyntöään. Tuo mainio mies syöksyi päälleni, kuten näytti, raivoissaan. Hän teki parhaansa sitoakseen minut uudelleen aivan uusilla köysillä, mutta solmut olivat hyvin höllät ja koko juttu oli pelkkää ilveilyä. Suukapulaksi hän otti jotain mikä näytti puukappaleelta, mutta joka todellisuudessa oli kuivanut banaanin kappale. Ja koko ajan kuin Henriques oli kuuleman päässä hän vyörytti päälleni suurenmoista kiroustulvaa.
Rummut kuuluttivat marssiin, minut paiskattiin jälleen hevosen selkään, ja Arcollin kafferi sitoi ohjakseni omiinsa. Kafferi ei vilkuta silmää, mutta tällä minun saattajallani oli tapa siristää silmiään mikä tekee saman vaikutuksen, ja ratsastuksen kestäessä kafferini vähän väliä irvisteli minulle tuolla kummallisella tavallaan.
Henriques halusi minun apuani päästäkseen käsiksi rubiineihin, se oli varmasti hänen ehdotuksensa, jonka hän aikoi tehdä minulle. Mutta minä olin päättänyt mieluummin kuolla kuin nähdä rubiinit portugalilaisen käsissä. Hän toivoi, että alkuasukasarmeija lähtisi epäjärjestyksessä pakoon Arcollin ilmestyessä joen yli mentäessä, ja aikoi sitten sekasorron aikana vallata rubiinilippaan itselleen. Minun suunnitelmanani oli nyt päästä mahdollisimman lähelle vanhaa pappia, ennenkuin lähestyimme ylimenopaikkaa, ja sanoin vartijalleni mitä toivoin. Hän nyökkäsi ja sitten onnistui meidän vähitellen hinautua lähemmä ja lähemmä. Erinäiset olosuhteet auttoivat meitä. Kuten jo olen maininnut, eivät rivit olleet tiheät, ja kuin kun maasto oli epätasaista, saattoi päästä lähinnä marssivien edelle. Kerran menimme suoraan erään lammikon yli, jonka muut katsoivat tarpeelliseksi kiertää. Muutaman tunnin kuluttua olimme niin lähellä päämääräämme, että olisin voinut esimerkiksi kivellä tavoittaa Henriquesin pään, joka ratsasti lähellä kalleutta kuljettavaa pappia.
Talvipäivä alkoi nopeasti painua hämäräksi. Kaukaiset kukkulat saivat auringon laskiessa kirjavia värivivahteita ja varjot venyivät metsässä pitkiksi. Me pyrimme yhä lähemmä pappia ja pian olimmekin vain noin parinkymmenen kyynärän päässä kantopaareista. Kaukana edessäpäin näin avaran, hohtavan vedenpinnan korkeine, metsääkasvavine rinteineen.
»Dupreen kaalaamo», saattajani kuiskasi. »Rohkeutta, Inkoos, (= suuri ylimys), tunnin kuluttua olette vapaa.
Pimeys lisääntyi nopeasti lähestyessämme jokea. Ylempänä olevista tyynistä vesistä, samoinkuin alempaakin nousi ohut valkoinen usva, mutta itse pitkät matalikot joessa näkyivät selvästi. Sydämmeni alkoi tykyttää voimakkaasti, mutta hallitsin kuitenkin itseni ja rukoilin kärsivällisyyttä. Rohkeuteni heikkeni, kun tuijotin pimeyteen. Lapsellisuudessani olin luullut saavani nähdä heti ystäväni, tai ainakin vilahduksen heistä toisella rannalla, mutta kaikki oli tyhjää ja hiljaista.
Kaalamo joessa tekee terävän kulman. En tiennyt tätä ja senvuoksi ihmettelin nähdessäni etujoukkojen kääntyvän, kuten näytti, yläjuoksuun päin. Laputan voimakas ääni kuului jakavan käskyjä, joita toistettiin rivi riviltä eteenpäin, ja senjälkeen molemmat sivustat puristuivat kokoon sille ahtaalle ajotielle, joka johti alas virtaan. Me saimme pysähtyä, kun etummaiset rivit alkoivat kulkea yli.
Vapisin jännityksestä ja teristin silmiäni nähdäkseni pimeyteen. Vesi säilyttää kauimmin hämärävalaistuksen, ja saatoin erottaa selvästi mitä tapahtui. Etummaiset ratsastajat ajoivat Laputan kanssa jokeen. Kahlaamo ei ole niinkään helppo, ja he saivat katsoa tarkasti eteensä, mutta viidessä tai kymmenessä minuutissa he olivat päässeet yli. Senjälkeen seurasivat sivustalta jalkamiehet. He kahlasivat yli, veden noustessa vyötäisiin saakka, mutta he pitivät kiväärinsä pään päälle kohotettuina. Vesi heidän ympärillään kohisi onnettomuutta ennustaen, mutta ainoakaan ääni ei päässyt heidän huuliltaan. En koskaan ole saava tietää, kuinka Laputan oli onnistunut saada maailman puheliain ja meluisin kansa pysymään näin hiljaisena. Useita tuhansia jalkamiehiä oli nyt varmaan seurannut ratsuväkeä joen yli ja hävinnyt metsään, mutta vielä ei ollut kuulunut ainoatakaan laukausta vastapäätä olevilta joen jyrkiltä töyräiltä.
Rohkeuteni painui sitä mukaa kuin aika kului. Arcoll oli varmaankin epäonnistunut, ja siinä tapauksessa ei kahlaamon kohdalla syntyisi mitään vastarintaa alkuasukasarmeijalle. Edessäni olivat siis Inandan Kraalissa odottavat kauhut. Päätin kuitenkin taistella vapaudestani, ennenkuin antautuisin, ja olin jo aikeissa pyytää Arcollin miestä katkaisemaan siteeni, kun samassa eräs ajatus pälkähti päähäni.
Henriques tahtoi päästä rubiineihin käsiksi, ja hänen etunsa mukaista oli saada Laputa menemään joen yli, ennenkuin alkaisi. Arcollin tarkoituksena oli hajoittaa vihollisjoukot ja ennenkaikkea ottaa päällikkö vangiksi. Henriques oli varmaankin sanonut tämän hänelle, ja uskoi nyt varmaan itsekin, että Laputa ratsastaisi jossain keskellä joukkoja. Näinollen ei mitään tapahtuisi ennenkuin vanha pappi rubiineineen vietäisiin vuorollaan joen yli.
Täten oli hyvä, ettei siteitä oltu vielä katkaistu. Tuossa tuli Henriqueskin minua kohti ratsastaen, kiihkeänä ja murhaavan näköisenä. Hän pidätti hevostaan ja kysyi, olinko varmassa säilössä. Kafferini näytti lujaan sidottuja käsivarsiani ja jalkojani, ja nykäisi vielä itse köydestä osoittaakseen sen vahvuutta.
»Vartioi häntä hyvin», Henriques sanoi, »muista että sinun on vastattava hänestä Inkulun edessä. Matkaan nyt hänen kanssaan ja pidä huoli, että hän tulee joen yli». Tämän jälkeen hän kääntyi ja ratsasti takaisin.
Näennäisesti totellen käskyä vartijani johti minut ulos rivistä ja sitten metsikköön oikealla päin. Täällä pääsimme pian paarien kohdalle, ehkäpä kaksikymmentä kyynärää niistä länteen. Vesi välkkyi puiden välissä muutama askel kauempana. Saatoin nähdä suuren jalkaväkijoukon kerääntyneenä kahlauspaikalle, ja kuulla ikäänkuin koskenkohinaa joukkojen mennessä yli.
Äkkiä annettiin käsky toiselta rannalta. Se oli Laputan kova ja kimeä ääni, jollaista kafferit käyttävät tahtoessaan saada äänensä kuulumaan pitkän matkan päähän. Henriques toisti hänen sanansa ja jalkaväki pysähtyi. Paarien edessä ollut ratsuväki alkoi nyt ajaa veteen.
Meidän piti seurata sitä, mutta sensijaan vetäännyimmekin hevosinemme metsän pimeyteen. Näytti siltä kuin papin paarien ympärillä tapahtuisi jotakin, Henriques oli jättänyt ne ja ajoi nyt niin läheltä ohitseni, että olisin voinut koskettaa häntä. Jossain puiden välissä kajahti laukaus.
Kuin vastaukseksi merkkiin muuttui vastapäätä oleva korkea rantaäyräs yhdeksi ainoaksi tuliseinäksi. »Tuliseinä» kuulostaa hieman omituiselta nykyaikaisessa sodankäynnissä. Ymmärsin, että meikäläiset käyttivät haulikoita ja ampuivat mustalla ruudilla alhaalla vedessä olevia joukkoja. Se oli inhimillistä ja samalla viisasta, sillä leimahdukset harmaassa iltahämärässä tekivät sen vaikutuksen, kuin tykistöpatteri olisi toiminnassa.
Jälleen kuulin Henriquesin äänen. Hän käänsi kolonnan marssimaan oikealle päin. Hän huusi kehottaen etsimään suojaa ja kulkemaan joen yli vähän ylempänä. Olin kuulevinani myös kaukaa Laputan äänen.
Hetket olivat kalliita. Olimme aivan liian pitkälle lykänneet siteideni irroittamisen. Pimeässä täytyi nyt hapuilla solmuja ja kafferini puukko oli uskomattoman tylsä. Nahkaremmit ovat aina sitkeitä ja ne, joilla minut oli sidottu, täytyi sananmukaisesti sahata poikki. Käsivarret vapautuivat nopeimmin ja minä aloin heti nykiä toisista paikoista solmuja auki. Vaikeinta oli saada irti niitä siteitä, joilla nilkkani olivat kiedotut yhteen hevosen vatsan alla. Kafferi kiskoi ja sahasi satuttaen välistä hevostakin, niin että se hypähti. Olin aivan tukahtua kärsimättömyyteeni, ja koetin rauhoittaa itseäni lukemalla rukouksia itsekseni.
Miehet joen toisella rannalla olivat nyt alkaneet ampua kovemmilla panoksilla. Saatoin eräästä puiden välisestä aukosta nähdä joen keskelle, joka oli aivan täynnä kamppailevia miehiä ja hevosia. Ihmettelin, ettei laukaustakaan oltu ammuttu vastaukseksi. Mutta sitten muistin valan ja ihmettelin nyt entistä enemmän sen valtaa villien joukkojen ylitse.
Joukot marssivat nyt ohitseni oikealle päin Henriquesin käskyä totellen, mutta varsin suuressa epäjärjestyksessä. Luoteja vinkui puiden välissä, ja eräs ratsumies, jota luoti oli tavannut olkapäähän, putosi mätkähtäen hevosen selästä. Tämä lisäsi sekasortoa, sillä nyt astuivat useimmat satulasta ja koettivat hevosia taluttaen päästä metsän suojaan. Jalkaväki yhtyi näihin sivulta päin, ja nyt syntyi suoranainen painiskelu pillastuneiden eläinten ja ihmisten välillä ruusu- ja mopanipensaiden keskellä. Ja yhä edelleen jatkoi kafferini nilkkojeni irroittamista niin nopeasti kuin levoton hevoseni salli.
Lopuksi oli kaikki selvää, ja minä tipahdin kuin tukki maahan vatsalleni ja kouristuksesta nytkähdellen, ja kun vihdoin pääsin nousemaan ylös, horjuin kuin juopunut. Myöskin nyt tein tyhmyyden. Minun olisi pitänyt jättää hevoseni kafferille ja pyytää, että hän seuraisi minua. Mutta olin liian innoissani ajatellakseni varovaisuutta. Annoin hevosen mennä menojaan, kehotin kafferia odottamaan minua ja juoksin sitten rubiinipaareja kohden.
Henriques oli tehnyt laskelmansa viisaasti. Suojelusvartio oli jättänyt papin yksikseen ja paarien ääressä oli vain kaksi kantajaa. Ja samalla hetkellä kun näin heidät, kaatui toinen heistä luodin rintaan satuttamana. Mielettömänä kauhusta käänteli toinen päätään jokaiseen ilmansuuntaan, mutta kun luoti vingahti nyt hänen päänsä ohi, oli se jo liikaa hänelle, ja ulvoen hän juoksi tiehensä.
Seisoessani siinä, pensaistojen läpi tultuani, tutkin tarkkaan, miltä suunnalta laukaukset oli ammuttu. Missään tapauksessa ne eivät olleet ystävieni pyssyistä joen toiselta puolelta, sen saatoin vannoa. Luodit olivat tulleet lähempää ja tiesin varmasti, kuka ne oli ampunut. Mutta en saattanut nähdä ketään. Lähin tien osa oli tyhjä ja itse kahakka tapahtui alhaalla vedessä. Näin kookkaan miehen hyppäävän hevosen selästä jokeen matkalla takaisin tälle rannalle. Hän oli varmasti Laputa, joka saapui hillitsemään pakokauhua.
Mutta minun asiani ei koskenut Laputaa, vaan Henriquesia. Vanha pappi, joka oli nukkunut, alkoi nyt liikkua ja kääntyili hämmentyneenä ympäriinsä näkemättä kuitenkaan mitään. Kauan hän ei kerinnyt katsella, sillä pian tuli kolmas luoti metsästä, vain noin kymmenisen metrin päästä ja lävisti vanhan papin otsan. Hän kaatui taapäin maahan kuolleena ja norsunluulipas putosi hänen polviltaan.
Minulla ei ollut asetta, enkä tuntenut mitään halua saada neljättä luotia omaan nahkaani. Henriquesin kanssa ampujana ei ollut leikkimistä. Senvuoksi seisoin rauhallisesti varjossa, kunnes portugalilainen tuli metsästä. Näin hänen kiiruhtavan esiin kivääri kädessä. Kuului hirnumista, mikä ilmaisi, että hänen hevosensa oli sidottuna läheisyydessä. Oli pimeätä, mutta olin kuitenkin näkevinäni himon liekehtivän konnan silmissä hänen syöksyessään paarien luo.
Äänettömästi hiivin hänen taakseen. Hän nosti lippaan kantta ja veti esiin jalokiviketjun. Silmänräpäyksen hän piti sitä kädessään, mutta vain silmänräpäyksen. Syventyneenä hommaansa kun oli, hän ei huomannut minua vaikka seisoin jo aivan hänen edessään. Vieläpä hän nosti päätään ja antoi minulle täten erinomaisen tilaisuuden. Olin varsin taitava nyrkkeilijä, ja nyt kerääntyi koko raivoni seuraavaan iskuun. Se tapasi häntä leukaan ja hänen niskansa naksahti kuin kiväärin hana. Hän kaatui hervottomana maahan ja jalokiviketju putosi hänen kädestään.
Nostin sen ja pistin housuntaskuuni.
Sitten otin hänen revolverinsa vyöstä. Se oli kuusipiippuinen ja jälellä oli vielä monta luotia. Muistan, että tunsin itseni tavattoman levolliseksi ja kylmäveriseksi, mutta sittenkin täytyi minulla sillä hetkellä olla joku ruuvi irti, sillä muussa tapauksessa en olisi toiminut kuten toimin.
Ainoa oikea tapa — ja sitäpaitsi Arcollin määräysten mukainen — oli mennä joelle ja uida yli ystävieni luokse. Mutta siellä alhaalla rannassa oli juuri takaisin palannut Laputa ja ennenkaikkea pelkäsin törmäämistä yhteen hänen kanssaan. Kiihtyneille aivoilleni tuntui Kuin Laputa olisi joka paikassa läsnä. Kuvittelin, että hän hallitsee koko joen rantaa, mutta luonnollisesti olisi minun ollut helppoa vähän alempana mennä joen yli ja nousta sitten rantaäyrästä pitkin ystävieni luo. Oli ilmeistä, että Laputa koetti väistää joen takaa ampuvaa patrullia, yrittämättä vastarintaa, minkä vuoksi olisin ollut siellä hyvässä suojassa. Lähinnä oikeinta olisi minulle ollut koettaa löytää jälleen Arcollin kafferi, joka oli tuskin kahdenkymmenen kyynärän päässä, ottaa hevonen ja ratsastaa sillä metsän halki. Ennen aamua olisin päässyt vuorille turvaan. Ja sitäpaitsi, jos halusin hevosta, olihan Henriquesin ratsu muutaman askeleen päässä.
Mutta kaiken tämän asemasta tein hulluinta mitä saattaa ajatella. Jalokivet toisessa taskussa ja portugalilaisen revolveri toisessa aloin juosta samaa tietä takaisin kuin olimme tulleet.