Juoksin itseni hengästyksiin ainoastaan senvuoksi että kuvittelin tukehtuvani, ellen jollain tavoin saisi erittäin voimakasta liikuntoa. Viimeisten minuuttien tapahtumat olivat aivan nousseet päähäni. Ensi kerran elämässäni olin nähnyt ihmisiä kuolevan väkivaltaisesti — raa'asti tapettavan. Itse olin kerännyt kaiken voimani ja tahdonlujuuteni siihen iskuun, jonka olin antanut Henriquesille, ja vieläkin olin kuumana ylpeydestä onnistumiseni vuoksi. Ja kaiken kukkuraksi oli taskussani koko mustan maailman talismani, onnenkalu, olin vallannut heidän Liitonarkkinsa, ja tiesin varmasti, että Laputa olisi pian jäljessäni. Pelko, ylpeys ja sokea kiihtymys olivat järkyttäneet koko olemukseni. Olin juossut varmastikin kolme peninkulmaa, ennenkuin tulin taas järkiini.
Painoin korvani maahan, mutta en voinut kuulla mitään, mikä merkitsisi takaa-ajoa. Mikäli ymmärsin täytyi Laputalla vielä olla täysi työ hoidellessaan joukkojen ylimenoa. Ehkäpä hän koetti piirittää ja ottaa vangiksi patrullia, ehkäpä hän koetti päästä siitä eroon — vala joka tapauksessa esti häntä ryhtymästä taisteluun. Kallistuin lopuksi siihen otaksumaan että hän jättää patrullin rauhaan ja koettaa sensijaan mahdollisimman nopeasti päästä Inandan Kraaliin. Kaikki tämä oli vievä aikaa ja kaikki se, mikä koski vanhan papin kuolemaa, saisi odottaa vuoroaan. Henriques tulisi herättyään tajuihinsa panemaan epäilemättä kokoon sievän jutun, ja sitten ruvettaisiin seuraamaan minun jälkiäni. Toivoin sydämessäni, että olisin ampunut portugalilaisen päästyäni kerran vauhtiin. Sitä ei olisi voitu kutsua murhaksi, vaan ainoastaan oikeudenmukaisen tuomion täytäntöönpanoksi.
Minun täytyi nyt joka tapauksessa poiketa tiestä. Tosin oli koko sotajoukko juuri marssinut sitä, niin ettei minun jälkiäni voitaisi helposti löytää. Mutta oli kuitenkin viisasta erota siitä tiestä, jonka vainoojani helposti arvaavat minun valinneen, sillä Laputa ymmärsi varmasti, että olin suunnannut matkani takaisin Blaauwildebeestefonteiniin. Senvuoksi poikkesin suoraan metsään, joka näillä paikoin oli sangen ohutta ja harvaa.
Vuorille oli tarkoitukseni päästä. Kun kerran vain pääsisin ylätasangolle, olisin valkoisten alueella. Täällä alangoilla olin vihollismaassa. Arcollin tarkoituksena oli taistella ylämaassa, jos tosi tulisi kysymykseen. Musta mies saattoi riehua mielensä mukaan alhaalla laaksoissaan, mutta meidän velvollisuutemme oli vartioida vuoriston portteja. Näinollen täytyi minun päästä ennen aamun koittoa rajalinjan yli, muussa tapauksessa olisi entisten lisäksi yksi kuollut mies, joka ei taitaisi mitään kertoa.
Luulen itseasiassa jo nyt, ponnistusteni aivan alussa ollen, tunteneeni tehtäväni mahdottomuuden. Noin kolmekymmentä peninkulmaa viidakkoa ja järviä erotti minut vielä vuorijonon juurelta. Lisäksi tuli kiipeäminen, sillä vastapäätä sitä paikkaa missä nyt olin, ei vuoristo laskeudu jyrkkänä alangolle, vaan jakautuu useampiin pienempiin ylänteihin Pikku Letaban ja Letsitelon laaksojen ympärillä. Siitä kohdasta, mistä nämä joet lähtevät juoksemaan alamaalle ja siitä ylätasangon huipulle on vähintään kymmenen peninkulmaa. Minulla tosin oli ehkä tunnin etumatka, mutta ennen päivänkoittoa minun täytyisi siis keritä kulkea noin neljäkymmentä peninkulmaa tuntemattomassa ja vaikeassa maastossa. Ja jäljessäni ahdistaisivat minua Afrikan parhaimmat sissit, jotka sitä paitsi tuntevat jokaisen tuuman alan näillä mailla. Tämä oli uhkapeliä, mutta ainoa mahdollisuuteni ja toivoni. Toistaiseksi olin vielä rauhallinen ja rohkea. Henriquesin revolveri taskussa oli hyvänä lohdutuksena ja vielä eli mielessäni tyydytys siitä, että olin sijoittanut terveellisen iskun aseen omistajan leukaan.
Rubiinit työnsin nyt paidan sisäpuolelle. Kävin läpi ajatuksissani ulkoasuni ja minun täytyi nauraa. Toisesta kengästäni oli korko melkein kokonaan kulunut pois, paitani ja housuni olivat jo vanhat ja perinpohjin pidetyt. Kaikki vaatevarusteeni olisi hyvin maksettu viidellä shillingillä ja sanokaamme kuudella seitsemällä pencellä, vyö mukaanluettuna. Lisäksi tuli portugalilaisen revolveri, arvoltaan ehkä yksi guinea ja lopuksi oli paidan sisäpuolella Pappi Johanneksen kaulaketju, arvoltaan erinäisiä miljooneja.
Mutta ikävämpää kuin huonot vaatteeni olivat huonot voimani. Edelleen olivat jäseneni hellät siteistä ja kirotun hevosen epätasaisesta lönkytyksestä, mutta liikunto oli pehmittänyt jo jäseniäni. Noin viisi tuntia sitten olin nauttinut ravitsevan, joskin vähemmän voimakkaan aterian, ja tunsin, että olisin selviytyvä perille aamuun mennessä. Mutta minulla oli paljon velkaa unelle, ja kuitenkaan en saattaisi varastaa minuuttiakaan lepoon, ennenkuin olin päässyt vuoristoon. Tästä oli koituva kilpajuoksu itse ajan kanssa ja annoin itselleni lupauksen, etten hellittäisi, ennenkuin viimeiset voimani olivat loppuunkuluneet.
Kuun nousuun oli vielä tunnin tai parin aika, ja lukemattomat tähdet kimmelsivät taivaalla. Nyt ymmärsin vasta mitä tarkoitetaan tähtienvalolla, sillä maisemat olivat tarpeeksi valaistut löytääkseni helposti tien. Tähtäsin Etelän Ristiin, sillä tiesin että vuoristo kulkee pohjoisesta etelään, ja pitämällä sitä vasemmalla kädellä täytyi minun ennemmin tai myöhemmin päästä perille. Metsä kietoutui ympärilleni salaperäisine tummanvihreine varjoineen, ja puut jotka päivänvalossa olivat ohuita ja hentoja, näyttivät nyt mahtavilta rungoilta. Oikeastaan tuntui kolkolta yksinäisen ihmisolennon näin liikkua tässä suuressa äänettömässä erämaassa, tähditetty holvi yllä kuin joku taivaallinen katsomo, joka tuhansilla silmillään seurasi jokaista askeltani. Muuten virkistivät tähdet minua suuresti. Sokeassa intohimossani, pelontunteessani ja kuumeisessa kiiruussani ne puhuivat minulle ihmissuvun ikuisuudesta ja pysyväisyydestä. Tunsin itseni vähemmän yksinäiseksi kun käänsin katseeni noita valoja kohti, jotka valaisivat niin hyvin tämän lumometsän kuin Kirkcaplen arkiset kadut.
Hiljaisuutta ei kestänyt kauan. Ensin kuului suden pitkäveteinen ulvonta, johon vastattiin kaikilta neljältä ilmansuunnalta. Tätä serenaadia kesti hetkisen häiriintymättä, mutta sitten yhtyivät siihen shakaalit inhoittavalla haukunnallaan. Joskus ennenkin metsästysretkilläni oli pimeys äkkiä yllättänyt minut vuoristossa, enkä lainkaan pelännyt villejä eläimiä. Se on niitä vaaroja, joita matkakuvauksissa aina liioitellaan. Luonnollisesti voi sattua, että kohtaisin nälkiintyneen leijonan, mutta mahdollisuus oli kuitenkin sangen pieni ja sitäpaitsi olihan minulla revolverini. Kerran tosiaan joku suuri eläin hyppäsi tien yli aivan edessäni. Ensin luulin sitä leijonaksi, mutta tarkemmin ajatellen tulin siihen tulokseen, että se oli tavattoman suuri villikissa.
Nyt olinkin päässyt jo kaikkein tiheimmästä metsästä ja kuljin jonkunlaista hakamaata pitkin, joka kasvoi korkeaa ruohoa, minkä kafferit olivat myöhemmin polttaneet. Kuu nousi juuri, ja sen ensimmäiset valjut säteet hopeoivat mimosapuiden latvat. Kaikkialla ympärilläni alkoi eläinkunta herätä. Pari kertaa tunkeutui suuri pukki — cloud tai noodoo — esiin suojaavasta viidakosta paetakseen heti minut nähtyäni rinnettä alaspäin. Ja usean kerran tuli näkyviini suuria laumoja pienempää riistaa — erilaisia pienempiä pukkeja, jotka täyttä vauhtia painelivat ohitseni edes huomaamatta minua.
Tämä oli jotain harvinaista ja minä aloin miettiä syytä. Näiden arkojen eläinten joukkopako ei saattanut johtua muusta kuin että ne olivat perinpohjaisesti pelästyneet. Ja se, mitä ne olivat säikähtäneet, oli varmasti tällä puolen Letaban. Tämä saattoi merkitä ainoastaan sitä, että Laputan armeija, tai suuri osa siitä ei ollutkaan mennyt joen yli Dupreen kaalamon luona, vaan seurannut virtaa jollekin ylempänä olevalle kaalamolle. Tässä tapauksessa minun täytyi muuttaa suuntaa, ja jatkoin nyt matkaa enemmän oikealle, samalla kun otin pääsuunnaksi luoteen.
Tunnin kuluttua aleni maasto äkkiä ja näin edessäni joen kimmeltävän pinnan. Tunsin kartan sangen hyvin, osaksi omien tutkimusteni perusteella, osaksi Arcollin opetuksista. Joen täytyi varmasti olla Pikku-Letaba, ja minun täytyi päästä yli, jos tahdoin vuorille. Muistan että Majinjen kraali oli joen oikealla rannalla ja että Mpefa asui korkealla eräässä notkossa vuorenrinteellä. Minun täytyi hinnalla millä tahansa välttää asuttuja seutuja. Ensin joen yli ja sitten pysyttelemällä Letsitelan toisella puolella, joka on Pohjois-Letaban sivujoki, tulisin menemään vuoriketjun poikki sillä ylätasangon kohdalla, jonne Arcoll oli ilmoittanut asettavansa päämajansa.
On helppo puhua joen yli kahlaamisesta, mutta suorittaa se on jotain toista. Kun vielä tänä päivänä katselen kartalla sitä kapeaa juovaa, jonka yli menin, en voi muuta kuin ihmetellä niitä kauheita tunteita, jotka minut silloin valtasivat. Mutta totuus on, että harvoin olen ollut niin haluton tekemään jotain kuin kahlaaminen tuon joen yli oli. Vesi juoksi keltaisena verkalleen kirkkaassa kuun hohteessa. Tämänpuolisella rannalla oli sangen tiheää metsää, mutta toisella rannalla saatoin eroittaa suon tapaista, ja korkeaa kaislikkoa. Matka joen poikki oli ainakin viisikymmentä kyynärää, mutta ennen olisin kuitenkin uinut peninkulman syvässä vedessä. Koko seutu tuoksui krokodiileille. Veden pinta oli aivan tasainen ja öljymäinen, vain silloin oli siinä eloa, kun joku puunoksa liukui virran mukana. Itse tuossa hiljaisuudessa, kummallisessa kuunvalon kajastuksessa vedessä ja mätänevien kasvien tunkkaisessa tuoksussa oli jotain mikä teki joen aavemaiseksi, juuri sellaiseksi kuin kuoleman virtaa saattaisi kuvitella.
Istuuduin ja mietin hetkisen aikaa. Krokodiili oli aina tuottanut minulle suurempaa kammoa kuin mikään muu luotu olento, ja kohdata kuolema tuollaisen hirviön leukojen välissä tuossa kammottavassa virrassa, tuntui minusta enemmän kuin kaamealta. Kuitenkin minun täytyi päästä yli, jos halusin välttää vihollisiani. Muistin erään sotakertomuksen muutamasta pakolaisesta, jota vapaudesta ei erottanut muu kuin Komati-joki. Hän ei uskaltanut uida yli ja niin hän joutui buuripatrullin käsiin ja vietiin takaisin vankeuteen. Sellaista arkuutta ei saatettaisi panna minun syykseni, sen olin päättänyt. En kuolisi, ennenkuin olisin käyttänyt kaikki mahdollisuudet. Tällaisilla ajatuksilla vahvistin rohkeuttani ja etsin samalla sopivinta kohtaa hypätäkseni veteen.
Metsästysmatkani ja vaellukseni olivat opettaneet minulle yhtä ja toista, m.m. sen, että villieläimet sammuttavat janonsa öiseen aikaan, ja että niillä on määrätyt juontipaikkansa. Kuvittelin, että krokodiilit kernaimmin etsivät juuri näitä paikkoja ja päätin senvuoksi valita ylimenopaikkani mahdollisimman kaukana tällaisista juontipaikoista. Kuljin rantaa pitkin pannen merkille missä kapeat polut laskeutuivat vedenrajaan. Joitakuita pieniä vuohieläimiä pelotin hereille, ja kerran ilmoitti kiivas liikunta pensaissa, että olin häirinnyt jotain suurempaa eläintä, enkä hartebeestiä. Edelleen seuraten joen rantaa tulin erääseen kohtaan, missä metsä veden rajassa oli koskematonta ja vesi tuntui syvemmältä.
Äkkiä — pelkään ehkä liiankin usein käyttäväni tätä adverbia, sillä kaikki tapahtui tänä yönä äkkiä — näin suuren eläimen murtautuvan kaislikon läpi joen toisella puolella. Se tuli veteen saakka ja jatkoi kappaleen matkaa joko kahlaten tai uiden, en saattanut nähdä kummalla tavalla. Se oli varmaankin nähnyt minut, sillä se kääntyi kohta ympäri ja myristen palasi saman tien.
Tunsin sen suureksi villisiaksi ja aloin miettiä mitä tämä saattoi merkitä. Päinvastoin kuin muut eläimet juovat siat päivällä eikä yöllä. Näinollen oli eläin tullut joelle ei juodakseen vaan uidakseen yli. Varmastikin se oli valinnut rauhallisen kohdan, sillä niin ruma kuin villisika onkin, se on hyvin viisas. Mitä se uskalsi, täytyi kai minunkin uskaltaa.
Tässä toivorikkaassa mielialassa valmistuin astumaan veteen. Suurimpana huolenani olivat rubiinit, ja kun en pitänyt paitaa kyllin turvallisena paikkana niille, ripustin ketjun kaulaani ja suljin lukon. Käärmesalpa ei ollut mitään heikkoa nykyaikaista työtä, joten en lainkaan huolehtinut, ettei se kestäisi. Revolverin pidin hampaiden välissä, ja muistaen rukouksissa Jumalaa liu'uin sameaan veteen.
Uin hurjasti kuin vasta-alkaja, joka pelkää suonenvetoa. Virta oli heikko ja vesi sangen lämmintä, mutta minusta tuntui kuin en pääsisi lainkaan eteenpäin ja olin aivan kylmä pelosta. Suunnilleen joen keskellä tuli matalampaa ja rintani törmäsi jotain mutavallia vastaan. Ensimmäinen ajatukseni oli krokodiili, ja kauhistuksissani pudotin revolverin, joka heti upposi.
Kahlasin muutaman askeleen ja tulin jälleen syvään veteen, ja tuskin ennenkuin tiesinkään, olin jo vastarannan kaislikossa jalat liejussa. Kuumeisella kiihkolla tunkeuduin kaislikon läpi, juurien ja kantojen yli kiinteälle maalle. Olin siis onnellisesti päässyt yli, mutta voi, olin kadottanut ainoan aseeni.
Uiminen ja levottomuus olivat väsyttäneet minua melkoisesti ja huolimatta viivytyksestä en uskaltanut jatkaa matkaa vaatteiden ollessa näin raskaina vedestä. Senvuoksi riisuuduin kokonaan, tyhjensin jalkineeni ja väänsin veden paidasta ja housuista. Rubiinien hohtaessa kaulallani, muistui mieleeni Laputan esiintyminen luolassa.
Vaatteiden kuivaus teki hyvää ja jatkoin nyt matkaa paremmassa kunnossa. Vieläkään en ollut huomannut merkkiäkään takaa-ajosta. Letsitela oli nyt ainoa jälelläoleva joki, ja mikäli muistin sen juoksua lähempänä vuoristoa, ei sen pitäisi asettaa minulle suurempia esteitä. Se ei ollut niin leveä kuin Pikku-Letaba ja sitäpaitsi se oli pieni kohiseva koski, täynnä kivikkoja.
Juoksin kunnes paitani alkoi tuntua kuivalta jälleen. Sitten kätkin jalokivet sinne missä olin niitä aikaisemmin pitänyt ja tunsin nyt itseni rauhallisemmaksi. Seutu alkoi taas muuttua mäkisemmäksi. Tasaista maata seurasi nyt pieniä kumpuja, jotka kasvoivat banaanipuita. Jo paljon ennen kuin tulin Letsitelan rannalle, huomasin että olin tehnyt oikeita otaksumia. Joki juoksi myllertäen kuin todellinen koski kapeassa uomassaan viidakon halki. Menin sen yli miltei kuivin jaloin hyppien kiveltä kivelle erään pienen putouksen yläpuolella, ja pysähdyin vain juodakseni ja jäähdyttääkseni otsaani.
Joen toisella puolen muuttivat maisemat jälleen luonnettaan. Metsä alkoi muistuttaa sitä mikä peitti vuoriston rinteitä. Täällä oli korkeita mastopuita ja maa oli korkean ruohon ja kanervan peittämää. Tämän näkeminen tuotti minulle ensimmäisen turvallisuuden tunteen. Nyt lähestyin omaa maatani. Takanani oli pakanuus mustine kuumeen täyttämine alankoineen. Edessäni olivat raikkaat, vilpoiset vuoret, kirkkaat virrat ja minun omaa kansaani aseissa.
Tallustaessani siinä eteenpäin helline jalkoineni kuulin äkkiä outoa ääntä takaapäin. Oli aivan kuin joku seuraisi minua. Pysähdyin ja kuuntelin tuskaisen pelokkaana. Jokohan Laputan lähettämät takaa-ajajat olisivat kerinneet jälilleni? Mutta ääni ei ollut ihmisjalkojen aiheuttama. Se kuului siltä kuin joku raskas eläin tunkeutuisi viidakon läpi. Pehmoista tassuttelemista ruohikossa kuului korviini, aina väliin lakaten.
Siinä kai nyt oli mielikuvitusteni nälkäinen leijona, ja Henriquesin revolveri oli syvällä Pikku Letaban pohjaliejussa. Ainoa pelastukseni oli puu ja olin juuri kerinnyt juosta erään puun luo ja vaivaloisesti kiivennyt sen alimmalle oksalle, kun suuri kellanruskea eläin ilmaantui eteeni kuunvalossa.
Kaitselmus oli ollut suopea minua kohtaan, kun olin kadottanut revolverini. Seuraavassa silmänräpäyksessä olin alhaalla maassa Colinin hyppiessä minua vastaan haukahdellen ilosta. Lankesin siunatun koiran kaulaan ja painoin pääni sen takkuiseen turkkiin nyyhkien kuin pieni lapsi. Kuinka Colin oli saattanut päästä jäljilleni, en käsittänyt. Sen arvoituksen voi ratkaista vain hyvä ja uskollinen koirien Luoja.
Saadessani Colinin rinnalleni olin kuin toinen ihminen. Kauhea yksinäisyydentunne oli hävinnyt. Tuntui aivan kuin ystäväni olisivat lähettäneet sen viemään minua kotiin. Eläin ymmärsi varmasti mikä oli kysymyksessä, sillä se juoksi vierelläni vilkaisematta oikeaan tai vasempaan. Joku toinen tavallinen koira olisi tietysti nuuskinut joka pensaan. Mutta Colin oli virantoimituksessa ja senvuoksi vakava ja omantunnontarkka, ajatellen vain velvollisuuttaan.
Kuu alkoi painua ja tähtitaivas oli nyt ainoana valonlähteenä. Maisemien yllä lepäävä paksu pimeys osoitti, että yö oli jo pitkälle kulunut. Edessäni häämöitti vieläkin syvempi pimeä, mikä hyvin saattoi olla vuoristo. Sitten seurasi se osa yötä, jolloin äärimmäinen hiljaisuus vallitsee, jokainen ääni vaikenee ja maailma on kuin kuollut. Meidän oli miltei vaikeaa pitää kiirettä tässä tavattomassa äänettömyydessä, jossa ei edes lehti liikahtanut tai sammakko kumahtanut.
Hetkistä myöhemmin, kun menimme erään kummun yli, tunsin viileän tuulenhengen otsallani, ja samalla muuttui ilma sangen koleaksi. Tiesin kokemuksesta, että tämä ennusti aamunkoittoa. Ja aivan oikein, kun käännyin, näin heikon kajastuksen taivaan rannassa. Musta verho suli pois maisemien yltä ja pian värisi sen tilalla sininen aamuilma. Nyt saatoin nähdä selvästi eteenpäin ja siellä olivat vuoret, huiput vielä sumun kietomina.
Xenofonin Kymmenen Tuhatta eivät olisi saattaneet suuremmalla ilolla tervehtiä merta kuin minä nyt näitä Vuoriston etuvartioita.
Vielä kerran oli väsymykseni kuin poispuhallettu. Huusin Colinia ja yhdessä kiisimme alas avaraan syvään laaksoon, joka on vuorien juurella. Silloin juuri aurinko nousi taivaanrannan takaa ja tummat vuorimassat muuttuivat smaragdin ja umbran värisiksi, kevyet usvat alkoivat väistyä huippujen ympäriltä ja hehkuvan viheriät maisemat avautuivat silmieni eteen. Pari riviä Shakespearea, jotka mielestäni voittavat kaikki toiset, tuli mieleeni:
»Night's candles are burned out and young dayWalks tiptoe on the misty mountain tops.»
[Yön kynttilät ovat palaneet, päivä nousee sinisten vuorien yllä.]
Tuolla ylhäällä oli pelastukseni. Psalmistan tavoin kohotin katseeni kohti noita korkeuksia, joista apu lähestyi.
Toivo on voimakas parannuskeino. Olla lähellä vuoria, tuntea niiden raikas tuoksu, nähdä kaukana laaksojen takana vuoret, joilla valkoiset miehet asuivat ja missä oli sivistys — kaikki tämä oli omiaan antamaan uutta elämää ja uusia voimia. Colin ymmärsi mielialani ja otti itselleen nyt pieniä vapauksia, m.m. tarkastaen silloin tällöin jonkun pensaan tai maakolon. Jonkun matkan päässä näin puron pujottelevan, Machudin, joka juoksee alas siihen laaksoon, jonka kautta tarkoitukseni oli ensin ollut mennä. Pohjoista kohti Majinjen kraaliin päin näin kafferien kyntämiä maakappaleita ja olin myös erottavinani savun nousevan alkuasukkaiden majoista. Varmaankin valmistivat Majinjen naiset parhaillaan aamiaista. Etelään päin kasvoi tiheää metsää, mutta sen yli tunsin sen vuorenreunuksen, jota pitkin Wesselburgin maantie kulkee. Raikas aamuilma vaikutti minuun kuin jalo viini. Tosin en ollut vielä vapaa, mutta olin aivan vapauden kynnyksellä. Jos kykenisin saavuttamaan ystäväni kaulaketju paidan alla, olisin suorittanut teon, jota ei koskaan unohdettaisi. Minun kunniakas hulluuteni muodostuisi historialliseksi. Nälkäisenä ja haavoittunein jaloin olin kuitenkin ylpeä mies, kulkiessani siinä kohti Machudin laakson suuta.
Laskuihini oli kuitenkin taas tullut virhe. Colin alkoi tulia levottomaksi ja rupesi nuuskimaan ja vainuamaan jotain. Minulla oli vielä kappale tietä jälellä laakson suuhun, kun korkeassa ruohistossa eteenpäin ahertaessani huomasin koiran käyttäytymisen. Hiljaisessa ilmassa ääni kantautuu pitkälle ja seisahduin kuuntelemaan. Luulin kuulevani askeleita viidakosta. Ääntä kuului sekä pohjoisesta että etelästä, sekä metsästä että Machudin alajuoksulta päin.
Etsien suojaa puista ja juosten selkä köyryssä tulin pienelle metsää kasvavalle kummulle. Ensimmäisenä näki viholliseni Colin. Se tähysti tiukasti muuatta rakoa puiden välissä ja haukahti äkkiä lyhyesti. Näin kahden miehen juoksevan ruohikon yli ja sukeltavan sitten jokeen. Silmänräpäystä myöhemmin näin useita olentoja liikkuvan metsän reunassa laakson suulla. Viholliseni eivät olleet seuranneet minua, he olivat odottaneet minua sulkeakseen minulta tien. Hullu kun olin, olin unohtanut kafferien ihmeellisen telepatian, kaukovaikutuksen. Laputalle ei ollut mikään vaikeus lähettää käsky täällä oleville kaffereille pidättää jokainen valkoinen mies, joka koetti pyrkiä vuoristoon.
Ja nyt tunsin, että olin hyvin väsynyt.
Olin ehkä puoli peninkulmaa lähempänä laakson suuta ja saatoin keritä sinne ensimmäisenä. Ja sitten? Voin nähdä polun mutkittelevan virran suuntaan ja sitten kääntyvän erään kallioseinämän mukaan, joka antoi joelle toisen suunnan. Tie näytti olevan vaikea ratsastaa ja väsyneelle miehelle jalankäyden se olisi kovan työn takana. Luulen, että minulla ei ollut enää mitään toivoa. Iloitseva mielialani hävisi yhtä pian kuin se oli syntynyt. Näin jo itseni vangittuna ja takaisin vietynä Laputan luo, joka nyt mahtoi olla jo lähellä yleistä kokoontumispaikkaa, Inandan Kraalia. Minulla ei ollut mitään aseita, kun taas vihollisiani oli paljon ja kaikki mitä parhaimmassa kunnossa. Muutaman minuutin päästä olisin varmasti heidän käsissään.
Enemmänkin eräänlaisen virhelaskelmien synnyttämän itsepäisen raivon kuin todellisen pelastuksen toivon ajamana minä sain pakottavat jalkani nousemaan laakson rinnettä. Kymmenen minuuttia aikaisemmin olin iloinnut kesän kauneudesta; yhä vielä paistoi aurinko yhtä kirkkaasti ja värit olivat yhtä hehkuvia, mutta minulla, niiden näkijällä ei ollut enää silmää luonnon ihanuudelle. Aluksi onnistui minun pakottaa itseni jonkinlaiseen vauhtiin, osaksi pelosta, osaksi kiukusta. Mutta kohta huomasin, että ruumiinvoimani olivat kuluneet aivan loppuun. Saatoin laahustaa vielä jonkun aikaa eteenpäin, mutta juosta en olisi jaksanut henkeni pelastamisen uhallakaan. Ken tahansa huonoinkin takaa-ajaja saisi kiinni minut parinsadan kyynärän päässä.
Muistan, että polun yli longerteli köynnöskasveja, ja usein sain vaivaloisesti tunkeutua saniaistiheikköjen läpi.
Lukuisia pieniä puroja juoksi vuorenrinnettä alas näyttäen hopeisilta langoilta viheriässä kankaassa. Erosin pian joesta ja kiipesin ylemmä, missä tie oli tuskin louhikkoa parempi. Jokainen askel tuotti minulle tuskaa. Jaksoin tuskin laahata toista jalkaa toisen perässä, ja sydämeni hakkasi kuin vasara. Välistä tunsin ankaraa kipua ja tarvittiin koko päättäväisyyteni, etten paneutuisi tien oheen lepäämään.
Lopuksi olin eräällä kallionkielekkeellä ja uskalsin vilkaista taakseni. Ketään ei näkynyt niin pitkälle kuin saatoin nähdä. Olikohan ajateltavissa, että olin päässyt pakoon vainoojiltani? Alussa olin ollut puiden varjossa ja saattoihan olla, että he olivat kadottaneet minut näkyvistä ja päätelleet, että olin karttanut notkoa ja vetäytynyt toiselle päin. Edessäni levisi avarana vihreä maljamainen syvennys, jonka seinämät olivat veden uurtamat. Eräässä uurroksessa kuohusi vesiputous valkoisena kuin lumi punaisia kallioita vasten. Olin varmaankin sekaisin päästäni kun luulin sitä ensin lumeksi ja harkitsin tuloksetta kuinka tämä vuoristo saattoi niin muistuttaa alppeja.
Heikko toivon säde johti minut tuohon viheriään laaksoon. Sananjalkoja kasvoi tiheässä ja korkeina, ja ruohikossa oli suuret määrät pieniä sieviä kukkia. Kokonaisuudessaan se muistutti kotoisia luhtaniittyjä, missä minä poikana usein hain vesilinnun munia.
Nyt minä säikäytin kaikki linnut ympärilläni, hyppäsipä pikku pukkikin aivan jalkojeni juuresta ja alkoi aika kyytiä viilettää kohti muuatta vanhaa puronuomaa. Suoraan edessäni oli jyrkkä viheriä seinä, jonka yläpuolella hohti sininen taivas. Tuolla etäällä oli pelastus, mutta suunnatessani väsymyksen samentamin silmin sinne katseeni tunsin, etten koskaan tulisi sitä saavuttamaan.
Nyt sain jälleen vainoojani näköpiiriin. Ylhäällä vasemmalla jyrkänteen reunalla näin muutamia tummia olentoja. Jälkiäni he eivät olleet seuranneet, mutta varmoina liikkeistäni he olivat kulkeneet omia teitään ja nyt katkaisivat minun kulkuni. Nähdessäni heidän rohkeina liikkuvan äkkijyrkänteen reunalla, tunsin itseni heidän rinnallaan kurjaksi raukaksi. He eivät olleetkaan alangon asukkaita, vaan Machudin heimoon kuuluvia miehiä, joita vielä eli pirstaleina vanhasta heimosta jäljellä laaksossa. Machudi oli vanha viekas päällikkö, jonka buurit jo kauan sitten olivat lyöneet eräässä alkuasukassodassa. Hän lienee ollut hurja soturi, joka viimeiseen saakka oli tehnyt kiivasta vastarintaa, kunnes lopuksi swazit ympäröivät hänet eräässä piilopaikassa metsässä ja voittivat hänet. Kerrottiin, että eräällä buurifarmarilla ylätasangolla oli hänen pääkallonsa, jota käytettiin juomamaljana juhlatilaisuuksissa.
Nähdessäni jälleen vainoojani oli mittani täysi. Heitin kaiken toivon, ja koko ajatuskykyni keskitin nyt yhteen ainoaan kaikkinielevään toivomukseen: jalokivien kätkemiseen. Suurisuuntaiset isänmaalliset tunteeni, jotka olivat olleet aivan unhossa, heräsivät nyt jälleen elämään. Tapahtuisipa mitä tahansa ei Laputa pääsisi kaulaketjun omistajaksi. Joskin hän ajaisi maastaan valko-ihoiset, ei hän kuitenkaan koskaan saisi kiertää Käärmettä kaulalleen.
Itse vihreässä laaksossa en havainnut mitään kätköpaikkaa, minkä vuoksi käännyin erästä oikealla olevaa joenuomaa kohden. Sikäli kuin saatoin päättää, oli vihollinen minusta vasemmalla sekä suoraan edessäpäin, mutta joen rannassa löytäisin ehkä jonkun sopivan kuopan pistääkseni kaulaketjun sinne. Epätoivoisesti ponnistaen voimiani murtauduin tiheikön läpi ja pääsin uomaan. Aluksi en huomannut mitään sopivaa piiloa. Joki virtasi alas pitkin rinnettä kuin myllynkourussa ja sen reunat olivat kiviset ja paljaat. Mutta kuljin edelleen pitäen kiinni Colinin turkista, sillä jalkani olivat puutuneet väsymyksestä. Vähitellen uoma kapeni ja sitten tulin eräälle tasaiselle kohdalle, jossa oli pitkulainen suvanto. Sen yläpuolella oli pieni putous ja kun kiipesin ylös, huomasin, että sen yläpuolella oli useita pikkuputouksia. Yksi niistä muodosti alleen lammikon, jonka päällä riippui kuihtunut saniaispensas ja pieni onkalo pisti syvälle kalliokielekkeen alle. Työnsin jalokiviketjun niin pitkälle kuin ulotuin tuohon onkaloon, ja pudotin sen sinne kiinteälle hiekkapohjalle. Tummansinisen veden läpi saatoin nähdä rubiinien omituiset valovaikutukset. Nyt kapusin jälleen alas suvannon luo ja katsoin ympärilleni nähdäkseni, oliko kukaan vainoojistani vielä ehtinyt jokiuomaan. En nähnyt ketään, minkä vuoksi heittäydyin maahan pitkälleni odottamaan. Päähäni pälkähti nimittäin äkkiä uusi suunnitelma.
Saadessani jälleen hengähtää rauhassa palasivat sielunvoimani. Nämä miehet oli lähetetty vangitsemaan minua, ei surmaamaan. Heillä ei ollut mitään tietoa jalokivien katoamisesta, sillä siitä ei Laputa uskaltanut antaa mitään tietoa. Näinollen he eivät voisi epäillä mitään, vaan ainoastaan veisivät minut Laputan luo Inandan Kraaliin. Mieleeni tuli myös mahdollisuus pelastaa ei ainoastaan itseni, vaan myös maani kaikista kapinan kauhuista. Mitä enemmän mietin sitä tyytyväisemmäksi tulin. Suunnitelma vaati paljon rohkeutta ja saatoin luonnollisesti epäonnistua, mutta viime aikoina olin ollut niin monissa vaaroissa, että mikään ei minua nyt enää tehnyt levottomaksi. Ja kun oli valittavana varman kuoleman ja heikon pelastumisen toivon välillä ei ollut vaikea tehdä ratkaisua.
Makasin sen vuoksi paikallani hiljaa, nauttien vain levosta ja tuntien kuinka voimani vähitellen palautuivat. Sain noin puolen tunnin ajan nauttia tästä rauhasta, ennenkuin näin ihmisolentoja laaksossa. Ja vastapäisellä taholla näin useampia, jotka olivat tulleet toiselta puolelta. Nousin ylös Colinin muristessa vierelläni, ja odotin heidän lähestymistään niin liikkumattoman levollisena kuin minulle suinkin oli mahdollista.
Kuten olin arvannut, he olivat Machudin väkeä. Tunsin heidät punaisesta koristuksesta hiuksissa ja kuparisesta kaulanauhastaan. He olivat kookkaita miehiä, joilla oli pitkät raajat ja voimakas rinta, — synnynnäisiä vuoristolaisia. Ihailin heidän kevyitä, varmoja askeleitaan liukkailla kallioilla. Ei ollut lainkaan ajateltavissa, että voisi päästä näitä miehiä pakoon heidän omalla alueellaan.
Molemmat osastot yhtyivät nyt ja hiljaa seisten katselivat minua muutaman kyynärän päästä. Heidän aseinaan oli vain ryhmysauvoja, ja aivan ilmeistä oli, että he eivät kuuluneet Laputan armeijaan. Ymmärsin heti mitä he tahtoivat.
»Seis», sanoin kafferikielellä, kun eräs heistä epäröiden astui eteenpäin. »Keitä te olette ja mitä tahdotte?»
Kukaan ei vastannut, vaan kaikki katsoivat minua uteliaasti. Eräs heistä liikautti keppiään. Colin murahti ja olisi varmaan syöksynyt hänen päälleen, ellen olisi tarttunut sitä kaulanauhasta. Varomaton mies astui taapäin ja kaikki seisoivat jälleen hiljaa ja päättämättöminä.
»Pitäkää kätenne hiljaa sivuillanne», sanoin. »Tämä koira, joka oikeastaan on paha henki, tulee muuten nielaisemaan teidät. Yksi teistä puhukoon kaikkien puolesta ja sanokoon minulle, mikä tarkoitus teillä on.»
Hetken välähti päässäni ajatus, että jos he olisivatkin ystäviäni, kuuluen ehkä Arcollin sisseihin, jotta oli lähetetty avukseni. Mutta heidän ensimmäinen sanansa teki tyhjäksi toivoni.
»Inkulu on lähettänyt meidät», sanoi kaikkein pisin miehistä. »Hän on käskenyt meidän tuoda sinut hänen luoksensa.»
»Ja jos kieltäydyn lähtemästä mukaanne?»
»Silloin, baas, täytyy meidän viedä sinut vankina. Me olemme kaikkiKäärmeen tahdon alaisia.»
»Tyhmää puhetta», minä huusin. »Kummanko luulette olevan mahtavamman päällikön, Inkulun vaiko Ratitswanin? Sanon teille, että juuri sillä aikaa kun tässä puhumme, ajaa Ratitswan Inkulua kuin tuuli kuivia lehtiä. Teille olisi parasta, te Machudin heimon miehet, että tekisitte rauhan Ratitswanin kanssa ja veisitte minut hänen luokseen vuorille. Jos teette sen, on hän palkitseva teitä ja myöskin minä, mutta jos tottelette Inkulua, karkoitetaan teidät pian asumasijoiltanne.
He katselivat irvistellen toisiaan ja huomasin, että sanani eivät olleet tehneet mitään vaikutusta. Laputa oli hoitanut hyvin asiansa.
Joukon johtaja kohautti olkapäitään kafferien tapaan.
»Emme tahdo mitään pahaa sinulle, baas, mutta meidän on käsketty viedä sinut Inkulun luo ja me emme rohkene uhmata Käärmettä.»
Väsymys valtasi minut jälleen, en jaksanut puhua enempää. Vaivuin maahan niin äkkiä, että olin vähältä joutua veteen.
»Viekää minut siis Inkulun luo», sammalsin, »en pelkää häntä», ja sitten kaaduin selälleni puoliksi pyörtyneenä.
Minun täytyy sanoa, että he olivat kunnon väkeä, nuo Machudin miehet. Eräällä oli mukanaan pullo olutta ja hän antoi minun juoda siitä. Se oli laimeaa eikä lainkaan hyvää, mutta se ajoi minut jälleen hereille. Ajattelin voimakasta unen tarvettani ja sanoin senvuoksi: »Päivä ei ole pitkälle kulunut, ja olen vaeltanut pitkän matkan. Haluan nukkua jonkun ajan.»
He eivät panneet vastaan ja painaen pääni Colinin turkille vaivuin pian syvään uneen.
Kun he herättivät minut oli aurinko jo korkeammalla taivaalla. Laskin, että kello oli 8 aamupäivällä. Miehet olivat tehneet tulen ja paahtaneet muutamia maissikakkuja. Niitä he tarjosivat minulle ja söin niitä kiitollisena. Tunsin oloni paljon paremmaksi ja ajattelin, että piippu olisi nyt maistunut.
Mutta kun nousin ylös, huomasin, ettei voimissani ollut kehumisen varaa. Jalkani olivat kuin oikein väsyneen hevosen, ne kieltäytyivät tottelemasta tahtoani, ja hoipertelin kuin lapsi joka juuri on oppinut kävelemään.
»Jos haluatte minut saada Inkulun luo, täytyy teidän kantaa minut», sanoin ja vaivuin jälleen maahan.
Miehet nyökkäsivät myöntäen ja alkoivat panna heti kokoon jonkinlaisia paareja keppien ja köysien avulla, joita heillä oli mukanaan. Heidän työskennellessään ja puhellessaan minä istuin ja katselin jokiuoman vasenta sivua — vasenta siltä puolen katsoen kun noustaan ylös. Sitä tietä olivat muutamat miehistä tulleet alas ja vaikka tie näytti jyrkältä ja hengenvaaralliselta, käsitin kuitenkin, kuinka he olivat menetelleet. Kappale kappaleelta ajattelin ylöskipuamista, ei pakenemista varten, vaan ainoastaan pitääkseni ajatukset kiinni jossakin. Paras tie kulki lammikon reunaa eräälle pitkälle kielekkeelle, jolla kasvoi katajapensaita. Siinä tuli helposti kiivettävä kohta, sitten olisi kiivettävä käsiä ja jalkoja käyttäen, ja sitten oli vielä askelma, josta oli varsin helppo päästä huipulle. Kaiken tämän ajattelin yhtä tarkkaan kuin kuolemaantuomittujen kerrotaan laskevan ikkunain luvun niissä taloissa, joiden ohi heidän tiensä johtaa mestauslavalle.
Paarit olivat pian valmiit ja miehet antoivat minulle merkin astua niihin. He kantoivat minua ensin pitkin uoman reunaa ja sitten ylös Machudi-puron rantaa ja viheriöitseviä rinteitä pitkin sen suulle saakka. Ihailin heitä enemmän kuin koskaan ennen, sillä he kantoivat minua tässä jyrkässä ja epätasaisessa maastossa tekemättä ainoatakaan harha-askelta ja kulkien ristiinrastiin kuin ainakin todelliset vuoristolaiset. Vähemmässä kuin tunnin ajassa olimme perillä, ylätasanko edessämme.
Se lepäsi siinä niin kotoisena ja miellyttävänä — läntisellä taivaanrannalla näkyi pehmeitä aaltoviivoja ja siellä täällä metsiköitä. Jossain etäisyydessä näin nousevan savua, varmaankin eräästä kylästä, jonka hyvin tunsin. Siellä oli minun oma maani, ja vartijoillani oli täysi syy pitää tarkkaa vaaria minusta. He eivät liioin olleet mitään vasta-alkajia, ja se tapa, jolla he taisivat tehdä itsensä näkymättömiksi jopa paljailla kalliopoluilla, oli jotain ihmeellistä. Arcollilla ei olisi ollut mitään opetettavaa heille sisseinä. Eteenpäin he kiisivät uskomattoman nopeasti, milloin jokilaaksoa pitkin, milloin metsän halki, milloin taas jyrkän kukkulan ylitse.
Kerran he kyyristyivät odottamatta alas ja ryömivät eteenpäin tiheikköjen suojassa. Senjälkeen he sitoivat käteni ja jalkani ja peittivät suuni hellävaroin likaisella vaaterievulla. Colinia he pitivät kiinni, kunnes olivat saaneet sille jonkinlaisen kuonokopan pään peittävine pusseineen. Mutta tähän tarvittiinkin koko seurueen yhdistetyt voimat. Arvasin, että lähestyimme nyt suurta tietä, joka johtaa ylätasangolta alas Suuren Letaban laaksoa pitkin Wesselburgin kaivoskaupunkiin alhaalla tasangolla. Ratsastava poliisi oli kai lähettyvillä, ja oli vaaranalaista kulkea tien yli. Olinkin varmasti kuulevinani sellaista ääntä kuin joukko miehiä olisi ratsastanut ohi suurella kiireellä.
Pysyttelimme aivan hiljaa, kunnes lähetetyt tähystäjät palasivat ilmoittaen, että tie oli selvä. Silloin mentiin tien yli ja alettiin laskeutua sen toisella puolella Letaban laaksoon. Panin merkille tien yli mentäessä, että se oli täynnä hevosen kavioiden jälkiä. Niin lähellä olin siis ollut omaa väkeä ja kuitenkin niin kaukana, niin kaukana…
Päästyämme Letaban kivikkoiseen laaksoseutuun, ei enää tarvittu niin paljon varovaisuustoimenpiteitä. Nousimme nyt muuatta jyrkkää rinnettä ja saavuimme sille pienelle ylätasangolle, josta Pilvivuoret kohoavat. Mutta minä olin nyt niin väsynyt, että vaivuin uneen huolimatta kantopaarien liikahteluista. Matkattiin ylöspäin, aina vain ylös, ja kun seuraavan kerran katsahdin ympärilleni, olimme juuri menossa erään vuorisolan läpi laaksoon, joka oli kukkuloiden keskellä. Tässä avautui eteeni yhden tai parin peninkulman laajuinen pieni aukeama, jonka ympärillä tummat, synkät kallioseinät kohosivat. Tämä oli varmastikin Inandan Kraali, valloittamaton paikka, sillä kaikkia pääsypaikkoja saattoi vain pari miestä puolustaa. Muistaessani, että olin huomauttanut Arcollille tästä paikasta, ihmettelin, ettei oltu tehty mitään yrityksiä sen valtaamiseksi. Ainoa tapa olisi pommittaa Kraalia ylhäältä vuorilta. Muistan kuulleeni kerrottavan, että Beyers oli sodan aikana vienyt tykistön Pilvivuorille ja sillä tavalla valloittanut paikan. Saattoikohan Arcollilla olla mielessä jotain samantapaista.
Äkkiä kuului kovia huutoja ja paarit putosivat maahan.
Heräsin täysiin tajuihini keskellä hirmuista meteliä.
Vala ei enää sitonut alkuasukkaita. Eilispäivän hiljaisen armeijan sijasta ympäröi nyt minua villiintyneen roskajoukon metelöiminen. Laulettiin villejä sotalauluja ja niiden tahdissa terotettiin keihäänkärkiä ja heilutettiin kiväärejä. Heidän veristävistä silmistään luin kaikki alkuvoimaiset, hillittömät intohimot ja sen murhahimon, jonka Laputa tähän asti oli kyennyt järkkymättä pitämään aisoissa. Muistin erään säkeen Laputan rukouksesta luolassa; siinä puhuttiin »kauhuaherättävistä». Machudin miehet — nuo rehdit saattajani koettivat pysyä tyyninä niin kauan kuin suinkin, mutta heidät pyyhkäistiin pian sivuun ja tummat aallot löivät vastakkain pääni päällä.
Luulin viimeisen hetkeni koittaneen. Ja varmaan niin olisikin ollut laita, ellei Colinia olisi ollut. Sen pää oli vapautettu ja se mies, joka sitä oli taluttanut, oli ottanut nuoran pois sen kaulanauhasta. Raivosta aivan hurjana heittäytyi koira ahdistajaini kimppuun. Vaikka kaikki olivat asestettuja, he eivät silti kyenneet pitämään puoliaan. Olen usein pannut merkille, kuinka kafferit pelkäävät valkoihoisen koiraa kuin kuolemaa. Colin pysyi vaistonsa ohjaamana tiukasti rinnallani ja muristen kuin lähestyvä ukkonen se piti paarien edustan vapaana.
Tällaista ei tietenkään olisi voinut kestää kauan, mutta sain kuitenkin aikaa päästä jälleen jaloilleni. Lopputaipaleella en ollut ollut sidottuna ja tunsin nyt saaneeni tarpeeksi levätä. Nousin ylös tietoisena, että elämäni oli nyt hiuskarvan varassa.
»Saattakaa minut heti Inkulun luo», huusin. »Te koirat ja hullut, uskallatteko halveksia hänen käskyjään? Näyttäkää minulle heti tie hänen luoksensa ja varokaa taivuttamasta hiuskarvaakaan päästäni!»
Pelkään, että ääneni murtui, sillä Jumala tietää, että pelkäsin, mutta joka tapauksessa se mahtoi tuntua tarpeeksi käskevältä tehdäkseen vaikutuksen. Machudin miehet muodostivat ikäänkuin vartioston taakseni ja toistivat sanojani vilkkaasti elehtien. Mutta vieläkään ei minulle annettu tietä. He eivät tulleet askeltakaan lähemmä, mutta eivät liioin vetäytyneet hiukkaakaan taapäin.
Silloin keräsin kaiken rohkeuteni ja tein sen ainoan, mikä enää tehtävissä oli. Menin suoraan keskelle joukkoa, selvästi tietäen, mihin vaaraan antauduin. Olen kai jo usein maininnut, että rohkeuteni on sitä laatua, että se ei siedä toimettomuutta. En minuuttiakaan kauempaa olisi voinut istua siinä kaikkien noiden julmien silmien tuijottaessa minua.
He väistyivät. Synkkinä he tekivät tietä, sulkien sen jälleen heti perääni, niin että Machudin miehet jäivät jälkeeni ja hävisivät vilinään. Yksin marssin sitten eteenpäin, koko ulvovan joukon seuraamana.
Pitkälle minun ei tarvinnutkaan mennä. Inandan Kraaliin kuului puolikuun muotoinen majaryhmä, — sen keskelle jäi avonainen paikka, jolla kasvoi suuri merulapuu. Ympärillä oli sikinsokin pieniä nuotioita, joiden ympärillä loikoi mustia sotureita. Siellä ja täällä olivat miehet jo lopettaneet ateriansa ja kiertelivät ympäriinsä reuhaten täyttä kurkkua. Minua seuraava joukko oli juuri sitä lajia, ja huomasin useita muita samanlaisia leirin rajojen sisällä. Mutta merulapuun ympärille näyttivät päälliköt kokoontuneen, päättäen niiden miesten suuremmasta tyyneydestä ja arvokkuuden tavoittelusta, jotka istuivat riveissä maassa. Muutamat seisoivat ja näiden joukossa huomasin Laputan korkean varren. Sinne päin ohjasin nyt askeleeni ennättäen ajatella, päästäisivätkö päälliköt minua ohitseen.
Saattueeni ei ollut juuri äänettömyydellä pilattu ja kaikkien katseet kääntyivät heti minua kohti. Samalla hetkellä hyppäsivät kaikki äkkiä pystyyn. Ainoa toivoni oli, että Laputa ehtisi luokseni ennen kuin hänen ystävänsä kerkiäisivät keihästää minut, ja tähän toivoon tarttuen keskitin katseeni erästä kaukaista kukkulaa kohden ja kuljin suoraan eteenpäin näköjäni aivan tyynenä. Muutamia keihäitä ojennettiinkin jo rintaani kohti.
Mutta Laputa ei halunnut nähdä minua keihästettynä. Yksi ainoa hänen sanansa toi järjestyksen joukkoon ja silmänräpäystä myöhemmin olimme vastatusten, hänen seisoessaan siinä Henriquesin ja parin ylemmän päällikön kanssa suurimman majan edessä. Henriques oli kauhean näköinen kirkkaassa aamuvalaistuksessa. Hänen päänsä ympärille leuan alitse oli kiedottu valkoinen side, aivankuin hänellä olisi hammastauti. Hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat, hänen silmänsä veristävät ja kun hän katsoi minuun, puri hän hampaansa yhteen ja vei kätensä vyölle. Mutta hän pysyi hiljaa, ja vain Laputa puhui. Hän katsoi minua tiukasti silmiin, vaikka osoittikin ensimmäiset sanansa Machudin miehille.
»Olette tuoneet tänne vangin. Oikein hyvä. Ansionne palkitaan. MenkääMpefan leiriin tuonne kummulle niin saatte aluksi ruokaa.»
Miehet tottelivat ja heidän mukanaan hävisi koko joukko, joka oli minua seurannut. Minä jäin paikoilleni, päästäni aivan sekaisin, yksin Laputan ja hänen päälliköittensä kanssa. Kaikki pyöri silmissäni. Jossain kaakatti kana, mikä toi mieleeni hassunkurisia ajatusyhdistelmiä. Koko ajan koetin palauttaa muistiini sitä suunnitelmaa, jonka olin pannut kokoon Machudin laaksossa. Kuin papukaija toistin itsekseni: »Mustat joukot eivät tiedä missä pyhä kaulaketju on. Laputa ei koskaan uskalla kertoa, että se on kadonnut. Hänen täytyy antaa olla minun hengissä, jos lupaan, että hän saa sen takaisin.» Kolme tuntia aikaisemmin oli kaikki tuo tuntunut hyvältä, mutta nyt vaistotessani julmat kasvot edessäni, tunsin, että kohtaloni riippui hyvin heikosta langasta.
Laputan katse, kirkas, tutkiva katse, joka sisälsi kysymyksen, kohtasi minun katseeni.
Jotain hän tahtoi minulta, jotain mitä hän ei voinut pukea sanoiksi. Minun ei ollut vaikea arvata, mitä tuo jokin oli, kun näin hänen tarkastelevan paitaani ja tyhjiä taskujani.
»Petturuutesi on vähän hyödyttänyt sinua», hän sanoi. »Mieletön, luulitko, että voisit päästä minua pakoon? Olisin saanut sinut palaamaan vaikka maan ääristä.»
»Ei ole kysymys petoksesta», vastasin. »Voiko ihmetellä vankia, joka koettaa saavuttaa vapauden? Kun ampuminen alkoi, huomasin jääneeni yksin ja lähdin heti pakoon. Kysykää Machudin miehiltä ja he voivat vakuuttaa, että seurasin vastustelematta kuin huomasin, että peli oli menetetty.»
Hän kohautti hartioitaan. »Mitä te teitte tai ette tehnyt merkitsee vähän, mutta nyt te olette täällä. — Sitokaa hänet ja viekää hänet minun majaani», hän sanoi sitten henkivartijoilleen. »Minulla on jotain puhumista hänen kanssaan, ennenkuin hän kuolee.»
Kun vartijat tarttuivat minuun, näin riemuitsevan irvistyksenHenriquesin huulilla.
»Odottakaapa», sanoin. »Te puhutte petturista, mr Laputa. Mustin kaikista pettureista on tuossa vieressänne. Tuo mies ilmoitti Arcollille ylimenosta Dupreen luona. Lähtiessämme eilen hän tuli luokseni ja tarjosi minulle vapautta, jos auttaisin häntä. Hän tunnusti olevansa vakooja, mutta minä torjuin hänen tarjouksensa. Hän juuri ampui Käärmeen Vartijan siellä joella, ja hän olisi varastanut Käärmeen, ellen olisi lyönyt häntä maahan. Te kutsutte minua petturiksi ja tuon kurjan te annatte elää, vaikka hän on murhannut ylipappinne ja kavaltanut teidän suunnitelmanne. Surmatkaa minut, jos haluatte, mutta tappakaa hänet Jumalan nimessä ensin.»
En tiedä, miltä muut näyttivät puhuessani, sillä minä tuijotin vain portugalilaista. Hän otti askeleen minua kohti ja hänen kätensä liikahteli suonenvedon tapaisesti.
»Sinä valehtelet», hän huusi särkyneellä, kummallisella äänellä, mikä johtuu kovasta kuumeesta. »Sinä, sinä englantilainen koira juuri tapoit Käärmeen Vartijan ja löit minua kun yritin pelastaa häntä. Jokainen ken yrittää loukata minua, on kuoleman oma.»
Ja hän sieppasi vyöstään pistoolin.
Hyvä ampuja ei ammu harhaan kahden kyynärän päästä. En kai ole koskaan ollut lähempänä kuolemaa kuin sinä sekunnin osana kun hän nosti aseen minua kohti. Mutta se oli kylliksi pitkä aika Colinille. Koira oli seissyt vieressäni koko ajan kuin Laputa puhui. Eläin oli varmasti yhtä väsynyt kuin minä. Kun vartijat tarttuivat minuun murisi Colin uhkaavasti, mutta kuullessaan jälleen ääneni, se rauhoittui. Henriquesin ääni tuntui taas hälyyttäneen sen, sillä juuri kuin portugalilainen nosti aseensa, teki koira hypyn. Luoti ei tavannut minua ja seuraavassa silmänräpäyksessä kierivät mies ja koira maassa hurjasti taistellen.
Tusinan verran käsiä tarrasi minuun estääkseen minua auttamasta Colinia, mutta ihmeellistä kyllä ei kukaan noussut auttamaan Henriquesia. Tuo konna säilytti mielenmalttinsa ja vaikka koiran hampaat olivat kiinni hänen hartioissaan, onnistui hän vapauttamaan toisen kätensä. Tiesin mitä hän aikoi tehdä ja karjaisin kamalasti. Keltainen ranne taipui ja pistoolin suu painui koiran päätä kohden. Kolme kertaa ase pamahti, ennenkuin Colinin ote heltisi ja se vaipui raskaasti maahan paidan siekaleita leukojen välissä. Portugalilainen nousi hitaasti pitäen kädellään päätään ja veren juostessa olkapäästä.
Kun näin uskollisen ystäväni silmien jäykistyvän ja tiesin, että olin kadottanut ystäväni, parhaimman kaikista tovereistani, minut valtasi hirvittävä raivo. Koko joukko, joka oli silmät selällään katsellut taistelua, kaikkosi ympäriltäni kuin lehtikasa, ja minä syöksyin portugalilaisen kimppuun, vakaasti päättäen kostaa ystäväni kuoleman, niin aseeton kuin olinkin.
Ikääni nähden olin sangen vankkarakenteinen, mutta täysiin voimiini tuskin olin päässyt, ja missään tapauksessa en tietenkään voinut selvitä koko Laputan armeijasta. Pian minua paiskeltiin edestakaisin kuin palloa. He pitivät tätä hauskana leikkinä ja saatoin kuulla heidän irvokkaan naurunsa. Mitä minuun tulee, saattoi leikkiä kutsua sokkosilla oloksi, sillä olin todella sokea raivosta. Löin summassa joka suuntaan, usein ilmaankin, mutta joskus minun onnistui antaa aimo iskuja johonkin mustaan selkään. Itse tulin hakatuksi aivan muhennokseksi ja sain useita naarmuja keihäänkärjistä, kun minua paiskeltiin. Mutta sitten sain taas odottamatta nähdä edessäni Laputan, ja minä heittäydyin päättävästi häntä vastaan. Joku antoi minulle ankaran iskun päähän ja minä pyörryin.
Kun jälleen tulin tajuihini, makasin pimeässä huoneessa oljilla.Päätäni pakotti, minua ylenannatti, enkä jaksanut nostaa edes kättäni.
Kun liikahdin, kuului pimeydestä ääni, joka puhui englanninkieltä.
»Oletteko valveilla, herra kauppamies?»
Ääni oli Laputan, mutta nähdä en voinut häntä. Huone oli pilkkopimeä lukuunottamatta auringonsädettä, joka lankesi yli lattian.
»Olen valveilla», sanoin. »Mitä minusta tahdotte?»
Joku astui esiin pimeydestä ja istuutui lähelleni. Auringonsäteen kohdalla näin mustan paljaan jalan.
»Jumalan tähden tuokaa minulle jotain juomista», mumisin.
Olento nousi ja toi minulle läkkituopissa vettä. Saatoin kuulla veden helskymisen. Käsi asetti astian huulilleni ja minä join vettä, johon oli sekotettu melko paljon spriitä. Tämä pahensi vain kuvotusta ja minä vaivuin voimattomana tilalleni, kunnes vihdoin kohtaus meni ohi.
Nyt kuulin jälleen äänen puhuvan, tällä kertaa aivan vierestäni.
»Nyt saatte sovittaa tyhmyytenne, herra kauppamies. Olette liian nuori kuolemaan, mutta nuoruus onkin meillä mielettömin aika. Tunnin kuluttua te tulette katumaan, että ette noudattanut hyviä neuvojani, jotka annoin teille Umvelosissa.»
Koetin kaikin voimin käsittää, mitä hän sanoi minulle. Kuolema tunnin kuluttua! Niin, jos kuolema tahtoi tulla nopeasti ja ratkaisevasti, niin en paljoa piitannut siitä. Se suunnitelma, jonka olin tehnyt, oli kokonaan hävinnyt muististani. Niin suuri oli ruumiillinen kurjuuteni, etten toivonut parempaa kuin kuolemaa. Tuona hetkenä oli pääni aivan tyhjä.
»Surmatkaa minut, jos haluatte», minä kuiskasin. »Tiedän että kerran saatte maksaa siitä kalliisti. Mutta menkää nyt Jumalan nimessä ja jättäkää minut rauhaan.»
Laputa nauroi, mikä kuului ilkeältä pimeässä.
»Te olette hyvin urhoollinen, herra kauppamies, mutta olen nähnyt monen urhean miehen rohkeuden nopeasti haihtuvan sen kuoleman edessä, jonka olen ajatellut teille. Ehkäpä te vähän haluatte kuulla, millaisiin valmistuksiin on ryhdytty?»
Pehmeällä ja hiljaisella äänellä hän alkoi vihkiä minua nyt mitä julmimpien kauhujen mysteerioihin. Ensin tuskin kuulin häntä, mutta vähitellen heräsi sieluni uinailustaan. Minä kuuntelin ja veri seisahtui suonissani. Hirveimmät mielikuvituskirjailijat eivät ole keksineet vielä sellaista kuolemaa, ja vastoin tahtoani pääsi huuliltani kauhun huudahdus.
»Ahaa, asia tuntuu teistä mielenkiintoiselta», Laputa sanoi. »Voisin kertoa paljon enemmän, mutta täytyyhän teillä olla jotain jälellä omaa mielikuvitustanne varten, mutta se saakin olla hyvin vilkas», ja hän tarttui vapisevaan käteeni ja koetti suonta.
»Henriques tulee kyllä pitämään huolta, ettei todellisuus tule jäämään jälkeen kuvauksestani», hän jatkoi. »Olen nimittäin valinnut Henriquesin teidän pyöveliksenne.»
Tuo nimi saattoi järkeni kokonaan kirkastumaan.
»Tappakaa minut», sanoin, »mutta oikeuden nimessä tappakaa myösHenriques. Jos olisitte oikeudenmukainen, antaisitte minun mennäpaistamaan tuon portugalilaisen elävältä. Ellei minua olisi, olisiKäärme nyt Lebombon toisella puolella Henriquesin taskussa.»
»Mutta nyt se ei ole sitä, ystäväni. Nyt sen on sensijaan varastanut eräs kauppamies, joka hyvin pian tulee toivomaan, että hän olisi saanut kuolla jo ennen syntymistään.»
Suunnitelmani alkoi jälleen viritä mielessäni. »Jos panette jotain arvoa Pappi Johanneksen kaulaketjulle, niin tekisitte viisaasti säästämällä henkeni. Miten käy koko teidän yrityksenne ilman Käärmettä? Luuletteko todella, että he seuraisivat teitä, jos he epäilisivät, että Käärme on varastettu?».
»Vai niin, te uhkaatte», Laputa sanoi varsin lempeästi. Mutta vihan puuskassa hän karjui hetken perästä: »He seuraavat minua vaikka helvettiin minun itseni takia. Hullu, luuletko että valtani on rakennettu yksinomaan tuon leikkikalun varaan? Kun sinun luusi lahoavat haudassa, hallitsen minä valtakuntaani, mahtavinta maan päällä!»
Hän hyppäsi ylös ja vetäisi auki erään seinässä olevan luukun, niin että valo äkkiä tulvahti sisään. Nyt näin, että hänellä oli käsissään se norsunluulipas, jossa koriste oli ollut.
»Tätä lipasta minä kannan taisteluissa», hän huusi, »ja jos tahdon, ettei sitä koskaan avata, niin kuka voi sanoa mitään vastaan? Olet harhatielle joutunut houkkio, voidessasi luulla, että sinun kurja varkautesi voisi jotenkin vaikuttaa minun kohtaloihini!»
Nyt hän oli kerskaileva villi ja minusta tuntui kuin hän tässä osassaan olisi onnistunut parhaiten. Kaikki mitä hän sanoi, saattoi olla totta, mutta pahoin erehtyisin, ellei hänen äänessään olisi ollut katkera sävy ja hänen käyttäytymistavassaan selvä levottomuus havaittavissa. Hän oli kiihkoilija ja kuten kaikki sellaiset myöskin taikauskoinen.
»Niin», vastasin, »mutta kun te astutte tuon mahtavan valtakunnan valtaistuimelle, niin olisipa synti, ellei kaulallanne nähtäisi noita jalokiviä, ainakin kaiken sen perusteella, mitä te vannoitte luolassa.»
Hetken aikaa luulin, että hän aikoi kuristaa minut, kun hän nyt kumartui ylitseni murhanhimo silmissään. Senjälkeen hän paiskasi lippaan lattiaan sellaisella voimalla, että se meni palasiksi.
»Antakaa minulle takaisin Ndhlondhlo!» hän huusi hemmoitellun lapsen äänellä. »Antakaa minulle kaulaketju takaisin!»
Tätä juuri olin odottanut. »Kuulkaa nyt, mr Laputa», sanoin. »Puhukaamme nyt järkevästi. Ennenkuin te aloitte tämän kapinan, te olitte hyvän kasvatuksen saanut sivistynyt ihminen. No niin, koettakaa nyt muistaa kasvatustanne hetkisen ja ajatelkaa sitten järkevästi tätä asiaa. Minä en ole portugalilaisen tapainen. En halua varastaa rubiinejanne. Henriques murhasi papin ja olisi lähtenyt pakoon jalokivien kanssa, ellen olisi lyönyt häntä. Vannon Jumalan nimessä, että puhun totta. Minä pakenin senvuoksi, että tiesin tulevani surmatuksi tänään, ja otin kaulaketjun pelastaakseni sen Henriquesin käsistä. Koskaan en olisi voinut ampua kuoliaaksi vanhaa miestä, sen vannon teille. No, ja mitä sitten? Teidän miehenne ottivat minut vangiksi ja minulla ei ollut muuta valittavana kuin antautua. Ennenkuin he saavuttivat minut, kätkin kaulaketjun sellaiseen paikkaan, jonka vain minä tunnen. Nyt aijon tehdä teille aivan liikemäisen ehdotuksen. Saattaahan olla, että te selviätte ilman kaulaketjua, mutta huomaan hyvin, että te haluatte saada sen takaisin. Minun laitani on varsin huonosti, eikä minulle ole muu kallista kuin elämäni. Tehkäämme nyt vaihtokauppa. Antakaa minulle henkeni ja korvaukseksi minä vien teidät kätköpaikalle ja luovutan jalokivet teille. Muussa tapauksessa voitte surmata minut, mutta silloin te ette näe koskaan enää pappi Johanneksen kaulaketjua.»
Tämähän oli sangen rohkea minun asemassani olevan miehen tekemäksi tarjoukseksi, mutta sillä oli vaikutuksensa. Laputa lakkasi olemasta barbaarihallitsija ja vastasi kuin sivistynyt ihminen ainakin.
»Kuten sanotte, on tämä liikemäinen ehdotus. Mutta otaksukaapa, että minä en suostu siihen? Otaksukaa, että minä ryhdyn toimenpiteisiin — täällä kraalissa — saadakseni teidät puhumaan ja sitten lähetän noutamaan jalokivet?»
»On olemassa vaikeuksia», sanoin miltei iloisesti, sillä tunsin, että asiani alkoi luistaa. »Yksi niistä on se, että minun on mahdotonta kuvata kätköpaikkaa ainoallekaan kuolevaiselle.Minätiedän missä ketju on, mutta ainoallekaan muulle en taida ilmoittaa sitä. Toinen vaikeus on siinä, että tämän paikan ja Machudien asuma-alueen välinen seutu on sangen epäterveellistä teidän väellenne. Arcollin miehet risteilevät siellä kaikkialla, ja luulen, että tuskin teidän miehenne kauankaan voisivat välttää heidän huomiotaan. Mutta tärkein huomautus on se, että jos te lähetätte jonkun etsimään jalokiviä, niin te tunnustatte, että ne ovat kadonneet. Ei, mr Laputa, jos te todella haluatte ne takaisin, niin teidän täytyy mennä yksin ja minun täytyy olla teidän mukananne.»
Hetkisen hän seisoi äänettömänä otsa miettivästi rypyssä. Sitten hän avasi oven ja meni ulos, saadakseen vakoojiltaan tietää — kuten arvelin — kuinka vaarallista seutu Inandan Kraalin ja Machudin laakson välillä oli. Toivo oli jälleen saanut jalansijaa minussa, ja istuessani siinä aloin jo miettiä kuinka lopuksi tulisi käymään. Jos Laputa kerran lupaisi jotain, niin hän myös pitäisi sanansa. Päästessäni vain kerran vapaaksi tuolla ylhäällä, olisin tunnissa tai parissa Arcollin etuvartioiden luona. Tosin en ollut tähän mennessä mitään voinut toimittaa. Se sanoma, jonka olisin voinut viedä perille, oli jo Henriquesin petturuuden kautta tehty mitättömäksi, ja minä olin anastanut Käärmeen vain jättääkseni sen takaisin. Mutta jos vain säilyttäisin henkeni, niin kyllä minulle löytyisi työtä siinä Armageddonissa, jonka näin lähestyvän. Mutta säilyttäisinkö sitten henkeni? Ken estäisi Laputaa lähettämästä miehiään perääni ja vangitsemasta minua, ennenkuin pääsisin turvapaikkaan? Toivoni oli siinä, että Arcoll olisi liikkeessä ja että hänellä olisi kylliksi väkeä estämään Laputan kaffereita murtautumasta läpi. Mutta siinä tapauksessa Laputa ja minä joutuisimme yhtä aikaa pidätetyiksi ja silloin Laputa siekailematta tappaisi minut. Minä sekä toivoin, että olin toivomatta, että Arcoll olisi miehittänyt kaikki pakotiet. Näin mietiskellessäni alkoi toivoni vähitellen jälleen sammua. Mahdollisuudet eivät olleet varsin suuret.
Laputa tuli takaisin kesken mietteitäni ja sulki oven jälkeensä.
»Tahdon selvittää asian omilla ehdoillani. Lahjoitan teille elämän ja te puolestanne viette minut sille paikalle, jonne olette kätkenyt kaulaketjun, ja laskette sen minun käsiini. Minä ratsastan ja te saatte juosta vierelläni sidottuna satulan nuppiin. Jos meitä uhkaa joku vaara valkoisten taholta, niin ammun teidät siihen paikkaan. Suostutteko tähän?»
»Suostun», minä sanoin, kömpien vaivaloisesti jaloilleni ja tuntien kiivasta kipua jaloissani. »Ottamalla kuitenkin huomioon, että jos haluatte saada minut Machudien alueelle, niin on teidän ratsastettava hitaasti, sillä minusta ei ole enää paljoa jälellä.»
Nyt Laputa otti esiin raamatun ja hän antoi minun vannoa, että tekisin kuten olin luvannut.
»Vannokaa te nyt vuorostanne», sanoin, »että te todella annatte minun elää, jos annan teille takaisin jalokivet.»
Hän vannoi suudellen raamattua. Olin aivan unohtanut, että mies kutsui itseään kristityksi.
»Vielä yksi asia», sanoin. »Minun koiralleni on annettava kunniallinen hautaus.»
»Se on jo tapahtunut», hän vastasi. »Se oli urhoollinen eläin ja minun kansani ihailee urhoollisuutta.»
Silmieni eteen pantiin side — hyvin kevyt — ja oikeaan ranteeseeni sidottiin nahkaremmi, joka kiinnitettiin Laputan satulan nuppiin. Pääni oli alttiina hehkuvalle iltapäiväauringolle ja lakkaamatta satutin sääriäni runkoja ja kiviä vasten, mutta siinäpä olikin kaikki ilo, mikä minulla oli ulkomaailmasta.
Vauhdista päättäen ratsasti Laputa kimolla, ja jos joku luulee olevan helppoa silmät sidottuina juosta hevosen vieressä, niin voin vain neuvoa häntä koettamaan. Pimeydessäni oli minun mahdoton arvata kulloistakin nopeutta ja senvuoksi sattui vähänväliä, että kun minä juoksin kulki hevonen hitaasti ja minä laahauduin takaperin — jos taas väliin kuljin hiljaa, oli minulla vaara saada käteni sijoiltaan, kun hevonen lisäsi vauhtiaan.
Runsaan tunnin ajan sain kestää tätä vähemmän lempeää käsittelyä. Tie nousi jatkuvasti. Silloin tällöin kuului kosken kohinaa ja kerran kahlasimme virran yli. Laputa ei tahtonut antautua tarpeettomasti vaaraan. Koko hänen huomionsa oli kohdistettu siihen, etten minä mitenkään voisi päästä vapaaksi, sillä hän kai ei juuri toivonut minun pääsevän näyttämään Arcollille tietä hänen leiriinsä.
Mutta minun ajatukseni, kolutessani ummessa silmin kalliopolkuja hevoseen sidottuna, eivät koskeneet Laputaa ja hänen suunnitelmiaan. Koko sieluni oli täynnä surua Colinin kuoleman johdosta ja raivoa sen murhaajaa kohtaan. Kun ensimmäinen hurja raivonpuuskani oli ohitse, en ollut kerinnyt ajattelemaan ystävääni. Hän oli kuollut, mutta parin tunnin kuluttua olisin sitä minäkin, ja silloinhan minulla ei olisi mitään syytä toivoa häntä elämään. Nyt sitävastoin kun toivo, joskin heikko, jälleen loisti minulle, vaati surukin osansa. Kun he panivat siteen silmilleni, oli ainoa toivoni, että saisin nähdä Colinin haudan. Seuratessani nyt Laputaa sanoin itselleni, että jos pääsisin vapaaksi palaisin sodan jälkeen Inandan Kraaliin, ottaisin selvään haudasta ja pystyttäisin kiven muistoksi koirasta, joka pelasti henkeni. Siihen kiveen piirrettäisiin myöskin, että sen miehen, joka ampui eläimen, surmasi sen isäntä sinä ja sinä päivänä sillä ja sillä paikalla. En saattanut käsittää, ettei Laputa huomannut portugalilaisen petollisuutta ja antanut minun taistella hänen kanssaan. Mitkä aseet olisivat, se ei huolettanut minua — veitset, pyssyt tai nyrkit — tiesin vain varmasti, että tulisin tappamaan hänet, ja sitten saisivat kafferit tehdä minulle mitä tahtoisivat. Surun ja harmin kyyneleet aivan kastelivat siteen silmilläni, ja ne nyyhkytykset, joita en voinut pidättää, eivät johtuneet yksinomaan väsymyksestä.
Lopuksi pysähdyimme. Laputa astui alas ja otti siteen silmiltäni. Huomasin, että olimme eräässä niistä laaksoista ylätasangolla, jotka ovat lähellä Pilvivuoria. Päivänvalo häikäisi minua, enkä erottanut paljoa muuta kuin kehäkukat, joita kasvoi jalkojeni juuressa. Silloin sain silmiini vilahduksen Suuresta Letabasta syvällä allamme ja kaukana idässä päin siintivät Lebombon kukkulat. Laputa antoi minun istuutua hengähtämään ja lepäämään hetkiseksi. »Olipa tämä aika väsyttävää», hän sanoi. »Nyt voitte ottaa asian jo rauhallisemmin, sillä minulla ei ole mitään halua kantaa teitä». Hän taputteli kimoaan ja kaunis eläin käänsi lempeät silmänsä meihin molempiin. Itsekseni arvelin, että mahtoikohan se tuntea minut, ratsastajansa kahta päivää aikaisemmin.
Olin nähnyt Laputan kristittynä pappina, pappina ja kuninkaana luolassa, armeijan päällikkönä Dupreen kaalamon luona, ja villinä, joka on heittänyt kaiken itsehillinnän, ja viimeksi kraalissa. Nyt sain nähdä tämän ihmeteltävän miehen jälleen uudessa osassa. Hän esiintyi nyt rakastettavana ja seurustelutaitoisena maailmanmiehenä. Hän antoi hevosensa kävellä hiljaa ja keskusteli kanssani kuin olisimme olleet vanhoja ystäviä pienellä huvimatkalla. Tällä tavalla hän kai keskusteli Arcollinkin, »sekarotuisen», kanssa, joka oli ollut hänen ajomiehenään Kap-kärryissä.
Machudin yläpuolella oleva metsää kasvava kallioryhmä näkyi etäällä. Hän kertoi minulle Machudien sodasta, jonka minä jo ennestään tunsin, mutta hän kertoi sitä kuin satua. Oli käytetty sotajuonta: eräs buurien johtajista — kai Grobelaar-niminen — oli salakuljettanut muutamia miehiään vihollisen leiriin piiloittamalla heidät erääseen takavarikoituun kuormavaunuun.
»Troijan hevonen», sanoin vastoin tahtoanikin.
»Niin», vastasi matkatoverini, »sama vanha keino», ja hämmästyksekseni hän lausui useita säkeitä Vergiliuksesta.
»Ymmärrättekö latinaa?» hän kysyi. Vastasin, että minulla oli ainakin jonkinmoinen taito tässä kielessä, opiskeltuani sitä Edinburghin yliopistossa. Laputa nyökkäsi. Hän mainitsi erään professorin nimen ja puhui jotain hänen tiedemiesansioistaan.
»Mutta sanokaa minulle toki», huudahdin minä, »mitä te oikein teette täällä alhaalla! Teidän kasvatuksellanne, ja maailmantuntemuksellanne, kuinka saatattekaan koettaa kääntää kehityksen koneistoa taaksepäin? Te haluatte tehdä tyhjäksi tuhatvuotisen kultuurin saavutukset ja muuttaa meidät kaikki jälleen villeiksi. Teidänlaiseltanne mieheltä ei todellakaan saattaisi odottaa tällaista.»
»Te käsitätte väärin minut», hän vastasi tyynesti. »Juuri senvuoksi, että minä olen imenyt kaiken mehun sivistyksestä, olen myös tuntenut sen sisimmän katkeran maun. Tahdon luoda paremman ja yksinkertaisemman maailman, ja sen maailman tahdon luoda omaa kansaani varten. Olen kristitty, ja te ette uskalla sanoa minulle, että teidän kultuurinne paljonkaan seuraa Kristuksen oppia. Te sanotte olevanne isänmaan ystävä! Miksi ette siis antaisi myös minun olla sitä?»
»Jos te olette kristitty, kuinka voitte sanoa kristinopin mukaiseksi sitä, että maa upotetaan vereen?»
»Se on kaikkein parhainta kristinoppia», hän sanoi. »Talo täytyy lakaista ja koristaa, ennenkuin Herra voi ottaa asuntonsa siinä. Olette lukenut historiaa. Tällaisia puhdistuksen tulia on Kirkko saanut läpikäydä monta, ja maailma on sitten herätetty uuteen toivoon. Niin on kaikissa uskonnoissa. Temppelit kaatuvat ja ne täytyy puhdistaa, ja sallikaa minun muistuttaa, että valittu on aina tullut korvesta.»
En kyennyt mitään vastaamaan, koska olin vielä liiaksi väsynyt ajatellakseni selvästi. Mutta tartuin hänen sanaansa patriotismista.
»Missä ovat sitten teidän patrioottinne? Kaikki seuraajanne ovat verenhimoisia kaffereita, joiden ainoana haluna on murhata ja ryöstää. Vaikkapa te olisitte Oliver Cromwell, ette voisi tuollaisten liittolaisten kanssa mitään suorittaa.»
»He ovat minun kansaani», hän vastasi yksinkertaisesti.
Tällä hetkellä olimme kulkeneet Suuren Letaban kaalamon yli ja raivasimme nyt itsellemme tietä viidakkojen läpi ylätasangolle. Olin pannut merkille, että Laputa koetti niin paljon kuin mahdollista liikkua sivuteitä, ja aina valitsi mieluummin tiheikköjä ja metsikköjä kuin tasaisia, avoimia seutuja. Puhuessaan hänen terävät silmänsä tähyilivät koko ajan kaikkiin suuntiin. Tunsin sisäistä iloa siitä, että ystäväni eivät olleet kaukana.
Kerran Laputa antoi minulle merkin vaieta, juuri kun olin sanomaisillani jotain, ja äänettömästi kuljimme sitten erään virran uoman yli. Senjälkeen kuljimme metsätaivalta, niin ettei hänen tarvinnut terottaa huomiokykyään erikoisemmin.
»Jos te taistelette suuren asian puolesta», sanoin, »niin kuinka voitte antaa sellaisen konnan kuin Henriquesin olla avustajananne? Pitäisihän teidän toki ymmärtää, että sen miehen ainoana tarkoitusperänä kaikessa on päästä käsiksi saaliiseen. Varotan teitä, että jollette ajoissa taita käärmeen selkää, niin se vielä pistää teitä.»
Laputa katsahti minuun miettiväisen ja hiukan epäluuloisen näköisenä.
»Nyt käsitätte jälleen väärin, herra kauppamies. Portugalilainen on huono valkoinen mies ja hänen varmin pakopaikkansa on meidän luonamme. Sen verran kokemusta minulla on, että tiedän sellaisen — olkoonpa vaikka vihollinen — jolla on huutavia vääryyksiä kostettavanaminunvihollisilleni, olevan hyvän liittolaisen. Teette Henriquesille vääryyttä. Te ja teidän ystävänne olette kohdelleet häntä kuin kafferia ja kafferi hän on kaikessa muussa paitsi hyveissä. Miksi olette levoton siitä, että Henriques pettäisi minua.»
»Minä en ole 'huono valkoinen'», sanoin, »ja tahdon sanoa teille totuuden. Niin totta kuin Jumala elää, tahdon nähdä teidät kukistettuna, mutta tahdon että sen tekevät urholliset miehet, eikä tuollainen keltainen paholainen, joka on murhannut koirani, ystäväni. Ennemmin tai myöhemmin te tulette huomaamaan, että minä olen oikeassa, ja jos hän silloin pääsee käsistänne, ei hän ole pääsevä minun käsistäni, niin totta kuin taivaassa löytyy oikeutta.»
»Suuria sanoja», Laputa lausui nauraen, mutta seuraavassa hetkessä hän istui aivan jäykkänä satulassaan. Olimme menneet erään niityn poikki ja ratsastimme nyt erääseen metsään, jonka takana kulki suuri valtatie. Luulen melkein, että hän oli laskenut väärin eikä tiennyt, että tie oli niin lähellä. Kuinka tahansa, hän kuuli hetken kuluttua hevoskavioiden kapsetta, ja myös minä kuulin. Metsä oli harvaa, eikä mitään suojattua paikkaa ollut näkyvissä, mutta niitylle takaisin ratsastaminen olisi ollut samaa kuin tulla täysin näkyviin. Laputa hyppäsi hevosen selästä, irroitti uskomattoman nopeasti riimun, pisti sen uskomattoman nopeasti suuhuni suukapulaksi, samalla kun hän kietoi ohjakset ympärilleni.
En kerinnyt saada sanaakaan suustani, kun jo oikea kätenikin oli kiinnitetty satulannuppiin. Hänen voimakkaassa otteessaan olin aivan avuton, ja lyhyemmässä ajassa kuin voin sen ilmaista, oli minut tehty liikkumattomaksi kuin lyhtytolppa, samalla kun Laputa, pitäen vasenta käsivarttaan minun molempien käsivarsieni päällä ja oikealla kädellään peittäen kimon silmät, terotti kuuloaan aivan kuin antilooppi vaaraa vainutessaan.
Raaempaa suukapulaa ei varmaankaan ole olemassa. Köysi miltei ruhjoi nenäni ja puristi huuleni hampaiden sisään, jotapaitsi se oli vedetty niin kireälle kurkkuni päälle, että tuskin saatoin hengittää. Kipu oli niin tuima, että olisin varmaan pyörtynyt, ellei Laputa olisi pitänyt minusta kiinni. Onneksi sain hampaani jonkun verran erilleen toisistaan ja muuan köyden mutka liukui väliin, lievittäen siten aavistuksen verran leukojen hirveää puristusta. Mutta kuitenkin oli tilani niin vaikea, että raivoissani purin ja riuhdoin köyttä, ja olen varma, että terävät etuhampaani olisivat saaneet köyden hetken kuluttua poikki. Kaikki tämä esti minua näkemästä mitä tapahtui. Kuten jo olen sanonut, oli metsä harvaa ja lehvistön läpi olin hämärästi erottavinani loppumattoman kulkueen, johon kuului miehiä ja hevosia. Niitä ei mahtanut olla kahtakymmentä enempää, mutta minuutit kuluvat hitaasti köyden kuristaessa kurkkuasi. Kun Laputa vihdoin irroitti köyden, sain uuden taintumiskohtauksen ja nojauduin avuttomana erästä puuta vasten.
Laputa viipyi kuunnellen, kunnes kavioiden ääni häipyi pois. Sitten hiivimme äänettömästi tien yli, jossa alkoi tiheämpi pensasmetsä. Hän ratsasti niin kiivaasti jyrkkää rinnettä ylös, että minun oli pakko juosta, kunnes näimme yllämme ylätasangon vihreät niittymaat. Laputan kasvoilla oli jälleen synkkä, vihamielinen ilme. Hän oli nyt vihollismaassa ja metsästäjän asemasta hän nyt oli itse otuksena. Kun pysähdyin, katsoi hän tyytymättömänä minua, ja kerran kun viivähdin väsymyksen näännyttämänä, nosti hän uhaten kättään. Jos siinä olisi ollut ruoska, olisi se pudonnut selkääni.
Jos Laputa oli hermostunut, niin olin myös minä. Yksin se tunne, että olin kafferialueen ulkopuolella ja omassa maassani, oli jo jonkinlaista vapauden esimakua. Kaitselmus, ajattelin, saattoi minä hetkenä tahansa tarttua asioiden kulkuun minun edukseni. Tosin oli sopimusehdoissamme, että Laputa ampuisi minut, jos päällemme hyökättäisiin, mutta kuinka helposti voikaan laukaus mennä harhaan. Niin paljon kuin väsyneet aivoni sallivat, aloin ajatella tulevaisuutta. Niin pian kuin hänellä oli jalokivet käsissään, oli minun osuuteni asiassa selvä. Hän oli luvannut minulle henkeni, mutta vapaudestani ei oltu sanaakaan mainittu, ja sen verran ymmärsin, ettei Laputa koskaan sallisi minun, joka olin nähnyt niin paljon, tulla tietoineni Arcollin luo. Mutta millään ehdolla en antaisi viedä itseäni takaisin tuohon inhoittavaan kraaliin. Hän oli asestettu ja minä aseeton, hän oli voimakas ja minä heikko kuin lapsi, hän oli ratsain, minä jalan — suuria pakenemismahdollisuuksia minulla ei ollut. Poliisipatrullista ei olisi suurta apua, sillä jos meitä ahdistettaisiin, saisin minä luodin päähäni, kun taas Laputa kimollaan pääsisi pakoon. Minulla ei ollut muuta tehtävää kuin odottaa ja katsoa mitä aika toisi mukanaan. Ja jos pahinkin tapahtuisi, niin olisi toki rehellinen luoti ylätasangolla taistelussa elämästä parempi kuin kraalin tuntemattomat julmuudet. Vakaasti rukoilin, että Jumala osoittaisi minulle laupeuttaan, sillä minua jos ketään olivat pakanat kiduttaneet.