XVIII.

Hämmästyksekseni ei Laputa ollut yhtään varovainen vihreällä rinteellä. Hän katsoi kohti Pilvivuoria ja nosti kätensä ylös. Se oli varmaankin joku merkki ja kun katsoin taaksepäin sitä tietä jota olimme tulleet, olin näkevinäni joitakin olentoja noin peninkulman päässä, lähellä Letaban jyrkännettä. Laputa tahtoi olla varma minun läsnäolostani myöskin paluumatkalla.

Kello oli varmaankin neljä iltapäivällä ja sää oli ihanin mitä voi ajatella. Niityt olivat tulvillaan suloisesti tuoksuvia kukkia. Pienet lammet ja kosket olivat yhtä läpinäkyvän kirkkaita kuin forellipurot Lothianissa. Taivalsimme ripeästi eteenpäin, mutta nyt en enää ollut väsynyt. Valmistauduin ratkaisuun, ja minussa vaikuttaa sielu niin suoranaisesti ruumiiseen, että väsymykseni lisääntyy tai vähentyy kilpaa toivon kanssa. Tiesin kyllä, että voimani jälleen helposti voisivat murtua, mutta tiesin myöskin, että niin kauan kuin jokin mahdollisuus oli olemassa, olisi minulla myös voimia käyttämään sitä hyväksi. Ennenkuin tiesinkään olimme ratsastaneet kukkulan ympäri ja näimme nyt edessämme Machudin maljanmuotoisen laakson. Jossain kaukana etäällä puiden rajassa näin savupilven. Kafferit — tai ehkäpä Arcollin miehet — olivat panneet metsän tuleen. Savu ajautui kevyen länsituulen ajamana kaukaisten alankojen yli, jotka hohtivat opaalinvärisinä.

Laputa pyysi minua nyt ottamaan johdon käsiini. Näin aivan selvästi punaisen onkalon jokiuoman toisella puolen, jonne kaulaketju oli kätketty. Olisimme voineet tulla sinne ratsastamalla suoraan laaksoon, mutta Kaitselmuksen lempeä johto saattoi minut valitsemaan laakson yläreunaa pitkin vievän tien, kunnes olimme tulleet uoman ylemmän suun kohdalle. Tämä oli se tie, jota osa Machudin miehistä oli käyttänyt, ja lähemmin ajattelematta asiaa seurasin sitä. Kahdenkymmenen minuutin ratsastus vei meidät paikalle, ja vieläkään ei minulla ollut mitään pakosuunnitelmaa valmiina. Olin jättäytynyt Luojani käsiin ja, niinkuin Vanhan Testamentin miehet, minä jäin odottamaan merkkiä.

Laputa astui satulasta ja katsoi alas uomaan.

»Tästä ei ole mitään tietä alas», minä sanoin. »Meidän täytyy ensin päästä laakson pohjaan ja sitten seurata joenuomaa ylöspäin. On parasta, että jätätte hevosenne tähän.»

Hän otti pari askelta alaspäin kalliolta, joka ylhäältä katsoen näyttää äkkijyrkänteeltä, mutta tuntui hän sitten hyväksyvän minun mielipiteeni, otti köyden kimon kaulalta ja sitoi sen hevosen jalkaan. Tällä hetkellä sain minä erään aatteen.

Pitäen minuun kiinnitettyä remmiä kädessään hän kulki edelläni jyrkännettä alas, kunnes pääsimme laakson pohjaan. Siellä minä näytin tietä uomaan. Juuri lähtiessämme minä katsoin taakseni ja huomasin muutamia tummia olentoja laakson toisella puolella — varmastikin Laputan väkeä. Mitä aijoin tehdä, se oli tehtävä nopeasti.

Kiipesimme joen uomaa pikku putousten ohi, kunnes olimme tyynen veden kohdalla, jossa Machudin miehet olivat ottaneet minut vangiksi tänä aamuna. Heidän nuotionsa tuhka näkyi vielä selvästi kivissä. Tästä paikasta täytyi meidän kiivetä vielä erään putouksen ohi päästäksemme siihen pieneen poukamaan saakka kallion alla, jonne olin kätkenyt rubiinit.

»Teidän täytyy irroittaa minusta tämä remmi», sanoin, »muuten en voi kiivetä tässä. Pitäkää huoletta pistoolinne minua kohti, olenhan joka tapauksessa koko ajan näkyvissänne.»

Laputa irroitti remmin, otti sitten esiin pistoolinsa, viritti sen ja pani sen vasempaan käteensä. Näin olin nähnyt usein taitavien ampujien tekevän, mutta se antoi minulle äkillisen toivon, että ehkäpä hän ei nyt olisi niinkään osumisvarma.

Ei vienyt pitkää aikaa löytääkseni kätköpaikan, suoraan sanijaispensaiden alla. Pistin käteni veteen ja vedin esiin jalokivet viileältä hiekkapohjalta. Ne loistivat kuin leimuavat tulet ja lävitseni kulki vavistus.

Varmastikaan ne eivät olleet mitään tavallisia jalokiviä, nämä, jotka sulkivat sisäänsä niinsanoakseni helvetin sisimmän sydämen. Pitäen niitä lujasti kiinni astuin Laputan luo.

Nähdessään jälleen Suuren Käärmeen Laputa huudahti ihastuksesta. Hän tempasi ketjun minulta, piti sitä ojennettuna edessään ja suuteli sitä kasvojen loistaessa intohimoisesta riemusta. Hän nosti kalleuden kohti taivasta ja polvistui sitten sen edessä. Jälleen hän oli täydellinen villi, joka unohtaa kaikki epäjumalansa edessä. Sitten hän kääntyi minua kohti hehkuvin silmin.

»Polvillesi», hän huusi, »lankea maahan ja kunnioita Ndhlondhloa. Polvillesi, uskoton koira ja rukoile armahdusta tekemäsi pyhyydenryöstön vuoksi.»

»Ei», minä vastasin, »minä en polvistu minkään pakanallisen epäjumalan edessä.»

Hän piti pistoolia päätäni kohti ojennettuna.

»Silmänräpäyksen kuluttua pamahtaa. Lankea maahan, hullu, tai kuole.»

»Te olette luvannut säilyttää henkeni», minä vastasin itsepäisesti, vaikka taivas tietää, minkä vuoksi näin tein.

Hän heitti pistoolin pois ja syöksyi minun päälleni. Hänen käsissään olin avuton kuin kehtolapsi. Hän pakotti minut maahan kasvot alaspäin, sitten hän tempasi minut yhtä kiivaasti ylös ja paiskasi takaperin, niin että olin vähältä pudota veteen. Onnistuin välttämään putoamisen ja peräydyin sensijaan taapäin, niin että tulin seisomaan aivan alimman kalliokielekkeen alla.

Tänä aamuna, kun Machudin miehet laittoivat aamiaistaan, olin ajatellut pääsyä jyrkännettä ylös. Tämä etukäteen valmistelu oli nyt pelastuksen ankkurinani. Laputa oli heittänyt pistoolin maahan ja vajonnut uuteen hurmiotilaan kaulaketjun edessä. Nyt oli tullut hetkeni jos koskaan. Minun täytyi päästä alimmalle kielekkeelle ja sitten kiivetä edelleen kuin tuli olisi perässäni.

Olin olevinani hämmentynyt ja säikähtynyt: »Tehän lupasitte, että saan pitää henkeni», valitin.

»Henkesi», hän sanoi. »Niin, sen kyllä saat pitää, mutta pian tulet kerjäämään, että saisit kuolla.»

»Mutta minähän olen pelastanut teille kaulaketjun», puhuin edelleen. »Henriques olisi varastanut sen. Minä sen saatoin varmaan paikkaan ja nyt te olette saanut sen takaisin.»

Koko ajan hinauduin huomaamatta ylöspäin kielekkeelle ja irroitin toisella kädellä erään vierinkivimöhkäleen, jonka helposti saattoi pyöräyttää veteen.

»Sinä olet saanut palkkasi», hän sanoi julmasti. »Sinä et tule kuolemaan.»

»Mutta elämällä ei ole minulle mitään merkitystä ilman vapautta», minä sanoin, hommaten kiven kanssa, kunnes sain sen sopivaan asentoon.

Hän ei vastannut, sillä niin innokkaasti hän tutki, oliko ketju kärsinyt mitään vahinkoa.

»Ei suinkaan jalokiviin ole tullut mitään naarmuja», sanoin. »Henriques polki ketjun päälle, kun sain hänet kiinni.»

Laputa katsoi ketjua kuin äiti katselee lastaan, joka on loukannut itsensä.

Mutta nyt oli minun hetkeni tullut. Kelpo töyttäyksellä vyöräytin kiven kallionreunan yli veteen. Se sai aikaan tavattoman molskahduksen ja vesi huuhteli kokonaan Laputan rubiiniketjuineen. Aikaansaamani yllätyksen suojassa kapusin kielekkeelle ja tartuin katajapensaisiin.

Kuului laukaus ja luoti osui yläpuolellani olevaan kallioon. Nyt olin jo saanut oksista kiinni ja jatkoin kiipeämistä halkeamassa ylöspäin.

Laputa ei ampunut enää. Ehkäpä hän epäili taitoaan, tai oli hän keksinyt jonkun paremman tavan. Hän syöksyi veteen ja hyppäsi kielekkeelle kuin pukki. Pikemmin tunsin kuin näin mitä tapahtui takanani, ja sydän kurkussa keräsin kaiken jälelläolevan tarmoni viimeistä kamppailua varten.

Joskus sattuu, että unessa luulee olevansa takaa-ajettu ja vaikka on miltei sairaana kauhusta, ei saa jalkojaan tottelemaan, vaan tuntee niiden riippuvan allaan raskaina kuin lyijy. Tällaista koin minä nyt valveilla ollen tiheikössä. Olin oikeastaan mennyt jo jaksamiseni rajojen yli. Edellisenä yönä olin vaeltanut viisikymmentä peninkulmaa ja koko päivän olin kokenut mitä hirveintä hermojännitystä. Minut oli sidottu, minua oli lyöty ja pahoinpidelty, kunnes olin aivan turta. Ja ennen muuta olin saanut tuskin mitään syömistä ja unen puutteesta olin vallan sekapäinen. Jalkani olivat puutuneet ja käteni jaksoivat tuskin enää toimia. Kuinka säilyin vyörymästä veteen, sitä en käsitä, sillä kaikki pyöri ympärilläni ja olin tukahtumaisillani. Joka hetki luulin Laputan käsien iskevän minuun kiinni.

Ja kyllä minulla olikin syytä pelätä. Hän kerkisi halkeamaan paljon ennen kuin minä olin päässyt siitä ulos ja hänen vauhtinsa oli kaksi kertaa suurempi kuin minun. Kun vihdoin ryömin esiin ylimmällä ulkonemalla oli hän tuskin kyynärää jäljessäni. Mutta juuri tässä pysäytti hänen kookkaan olentonsa eräs esiinpistävä kivimöhkäle ja se antoi minulle jonkun verran etumatkaa. Olinkin sen tarpeessa, sillä viimeiset askeleeni ylöspäin muistuttivat enemmän vanhuksen kuin nuorukaisen. Vain varma päämääräni ja kauhea pelkoni pani minut nostamaan toista jalkaa toisen eteen. Puoleksi soaistuneena saavuin jyrkänteen päälle ja näin edessäni kimon, kaikessa rauhassa pureskelemassa ruohoa auringon paisteessa.

Pakotin itseni jonkinlaiseen horjuvaan juoksumarssiin. Kääntyessäni puoliksi, saatoin nähdä Laputan hartioiden kohoavan jyrkänteen reunalle, ja kauhukseni samalla huomasin, että hevonen oli sidottu kiinni eikä minulla ollut veistä, jolla olisin leikannut riimun poikki.

Mutta silloin tapahtui ihme. Kun köyttä oli käytetty suukapulana, olivat hampaani eräältä kohdalta purreet riimun miltei poikki, ja tätä ei Laputa ollut huomannut sitoessaan hevosta kiinni. Kun kiipesin satulaan säikähti hevonen ja riuhtaisi tuimasti päätään, jolloin köysi katkesi. Jalustimia en löytänyt, mutta kun painoin kantapääni kimon kylkiin, lähti se nelistämään hyvää vauhtia.

Juuri nyt Laputa alkoi ampua. Se oli epäviisaasti tehty, sillä jos hän olisi juossut, olisi hän saavuttanut meidät, koska minulla ei ollut kannuksia eikä ruoskaa ja irtonainen köydenpätkä hevosen jaloissa haittasi sen juoksua. Joka tapauksessa, jos hän kerran tahtoi ampua, olisi hänen pitänyt tähdätä kimoa eikä minua, koska hän näytti olevan varsin huono ampuja. Mutta otaksun, että hän tahtoi säästää hevosta. Luoti vingahti korvani ohitse, — se melkein auttoi minua juuri siten kuin tarvittiin. Se suhahti olkapääni yli nojatessani hevosen kaulaa vasten ja hipaisi eläimen korvaa. Tämä tuli tuskasta aivan hurjaksi ja huolimatta laahaavasta köydenpätkästä se lisäsi vauhtiaan. Pari alkuasukasta — varmaankin niitä, jotka olivat seuranneet meitä — yrittivät estää menoamme, ja luulen, että keihäskin lensi ylitsemme. Mutta salamana olimme ohitse ja heidän huutonsa häipyivät pian korvan kantamalta. Löysin ohjakset, pistin jalkani jalustimiin ja sitten ratsastin neliä suoraan kohti auringonlaskua ja vapautta.

Voimani olivat jo kauan sitten tyystin lopussa. Vain ankara jännitys, pelko ja hurjasti leimuava toivo olivat ylläpitäneet minua näin kauan, ja nyt kun vaara oli ohi seurasi taantumus. Selittämätöntä on, kuinka pysyin hevosen selässä. Oli onneni, että hevonen oli hyvä ja maasto helppoa, sillä ohjata en olisi voinut eläintä. Minä vain istuin sen selässä puoliksi tiedottoman tyytyväisenä ja ratsastin hiljaa kohti laskevaa aurinkoa, jonka näin kimmeltävän Rautakruunun vuoren yläpuolella. Olin onnellinen kuin lapsi. Kolme päivää kestäneen yhtämittaisen kuolemanvaaran jälkeen oli lumoavaa tietää, että oli vapaa. Tuntui liian ihanalta ollakseen totta ratsastaa miehenkorkuisia kukkia kasvavien niittyjen halki maailmassa, joka tuntui olevan pelkkää tuoksua, väriä ja valoa. On muistettava, että olin vielä tuskin muuta kuin poika, ja että viime aikoina kuolema oli ollut niin usein silmieni edessä, että sen jo oli täytynyt nousta vähän päähäni. Antautuminen jälleen toivon valtaan vaikutti minuun kuin ooppiumi. Niin heikko ja väsynyt kuin olinkin, ui sieluni autuuden meressä.

Mutta kauan ei tällainen tunnelma voinut kestää. Kun kimo kompastui kahlatessaan erään virran yli, palasin jälleen todellisuuteen. Huomasin, että alkoi hämärtää ja pelko sai minut jälleen valtoihinsa. Takanani olin kuulevinani ääniä; mutta kun käännyin, näin ainoastaan tummat kukkulat.

Turhaan koetin muistutella mieleeni mitä Arcoll oli sanonut päämajansa paikasta — muistini oli kuin poispyyhkäisty. Jossain suuren tien läheisyydessä se varmastikin oli, mutta missä valtatie kulki sitä en voinut itselleni selvittää. Ja sitäpaitsi hän oli lähellä vihollista ja minähän tahdoin kauaksi pois, kaupunkeihin, niin kauaksi taistelulinjoilta kuin suinkin. Ehkäpä löytäisin joitakin kyliä, joissa voisin piiloutua. Tiedän että nämä ajatukset olivat arvottomia, mutta täydellisesti murtuneet hermot olkoot minun anteeksipyyntönäni. Kun mies juuri on pelastunut suuresta vaarasta, voi sattua, että hän ei aivan heti hallitse itseään.

Mitä minuun tulee, niin tunsin äkkiä häpeäväni. Jumala oli auttanut minut vaaroista, mutta ei suinkaan senvuoksi, että minä ryömisin johonkin piiloon. Minun tehtäväni oli yhtä selvä kuin Laputan. Nyt vasta minulle selvisi, kuinka mitättömään seikkaan pelastukseni perustui. Tuo poikkipurtu riimu oli kuin Jumalan sormi. Olin varmasti pelastunut jotakin erikoista tehtävää varten, ja ellen suorittaisi sitä, joutuisin varmasti uudelleen turmioon. Olin aina ollut kohtalonuskoja, ja nyt olin sitäpaitsi aika paljon mystikko.

Pakokauhuinen pelkoni hävisi nyt, muistini alkoi palata, ja miehekäs levollisuus tuli tilalle. Suuntasin kimon askeleet vasemmalle päin. Nyt muistin, missä valtatie kulki, ja nyt muistin myös jotain enemmän. Sillä minulle selvisi äkkiä, että Laputa nyt oli minun vallassani. Ilman pienintäkään ennakkolaskelmaa tai tarkoitusta olin tällä kertaa saanut valtit käsiini. Hänen tiensä väkensä luo oli katkaistu, hänellä ei ollut hevosta ja hän oli väärällä puolella sitä tietä, jolla Arcollin patrullit liikkuivat. Ja ilman Laputaa oli kapina tuomittu epäonnistumaan. Niin, taisteluita kyllä saattoi syntyä, ehkäpä ankaroitakin, mutta vihollisemme olisi ilman johtajaa. Jos hänet vain voitaisiin pakottaa etemmäksi pohjoiseen, olisi hänen pelinsä menetetty ja me voisimme levossa ja rauhassa hoidella jäljelläolevan.

Olin nyt jälleen yhtä innokas pääsemään keskelle vaaroja kuin äsken pääsemään turvalliseen paikkaan. Arcollille täytyi heti ilmoittaa asiasta, muuten saattaisi Laputa pimeän suojassa päästä Inandan Kraaliin. Kysymyksessä olivat minuutit, ja näistä minuuteista riippui tuhansien elämä. Asia koski myös voimiani, jotka heikkenemistään heikkenivät, sillä nyt kun järkeni oli kirkastunut, tunsin parhaiten kuinka heikko todella olin. Jospa vain voisin saavuttaa tien, löytää Arcollin tai hänen miehiään, niin olisin tehnyt maanmiehilleni suuremman palveluksen kuin kukaan tällä hetkellä Afrikassa saattoi tehdä. Mutta päässäni suhisi ja kohisi, horjuin satulassa ja sormeni olivat aivan voimattomat. Saatoin vain maata turtuneena hevosen selässä ja veltosti pitää kiinni sen harjasta. Muistan, että eräs Psalttarin säkeistö pyöri mielessäni, että miehen ei tule panna luottamustaan hevosiin. Rukoilin, että tämä hevonen saisi tehdä poikkeuksen, sillä se kantoi enempää kuin Caesaria ja hänen onneaan.

Minun on mahdotonta muistaa mitään näistä viimeisistä minuuteista. Tuskin tuntia oli siitä kulunut kun tulin tielle, mutta tuo tunti tuntuu minusta monelta pitkältä kauhealta vuodelta. Hämärästi muistan, ratsastaneeni erään ojan yli, minkä jälkeen tulin kummitusmaisen valkoiselle tielle. Kimo kääntyi oikeaan, ja sitten tiedän vain sen että joku tarttui ohjaksiini ja puhutteli minua.

Ensin kuvittelin että se oli Laputa ja huusin kauhistuksesta. Horjuin varmaankin satulassa, sillä tunsin että käsivarsi kietoutui vyötäisilleni. Ratsastaja veti hampaillaan korkin pullosta ja kaasi suuhuni viinaa. Nielin sen ja avasin sitten silmäni. Edessäni oli ratsupoliisi, joka hämmästyneenä tuijotti minua. Poliisiksi tunsin hänet vihreistä olkaimista.

»Arcoll», onnistui minun sammaltaa esiin. »Jumalan tähden, viekää minutArcollin luo.»

Mies vihelsi sormillaan, ja paikalle ajoi toinen ratsastaja.

Tunsin hänen kasvonsa, mutta en voinut muistaa miehen nimeä.

»Mutta siinähän on Crawfurd poika», kuulin jonkun sanovan. »Crawfurd, poika, etkö muista minua Lorenzo Marquesista? Aitkenia?»

Skottilainen murre vaikutti lumouksen poistajana. Se selvitti käsitteitäni ja palautti jälleen yhteyden entiseen elämääni. Lopultakin olin siis päässyt oman kansani luo.

»Minun täytyy tavata Arcoll. Minulla on tietoja hänelle — tärkeitä tietoja. Viekää minut Arcollin luo, älkääkä kysykö minulta mitään. Missä hän on? Missä hän on?»

»Sattuu niin onnellisesti, että hän on tuskin kahdensadan kyynärän päässä tästä», Aitken sanoi. »Tuo valo, joka näkyy, tulee hänen leiristään.»

Loppumatkan miehet ratsastivat kummallakin puolen minua ja kannattivat kainaloista, muuten en olisikaan päässyt perille. Kaikki mitä minulla oli sanottavana Arcollille, pyöri päässäni sekaisin, koettaessani muodostaa ajatuksiani sanoiksi, sillä pelkäsin kauheasti, että ratkaisevalla hetkellä jäisin mykäksi. Ja sitten oli minulla niin hirvittävän kiire. Jokainen kuluva minuutti lisäsi Laputan mahdollisuuksia päästä takaisin leirilleen. Hänellähän oli miehiä matkassa, ja varmasti yhtä taitavia kuin Arcollin sissit. Ellei Arcollilla olisi kylliksi miehiä ja parhaita hevosia, olisi kaikki turhaa. Usein myöhemmin elämässä olen ihmetellen muistellut silloisia mielialojani. Siinä seisoin, tuskin vapautuneena kaamoittavan kuoleman kynsistä, enkä kuitenkaan ajatellut hetkeäkään vapauttani. Levottomuus siitä, että Laputa pääsisi pakenemaan, oli suurempi kuin levottomuus siitä, että David Crawfurd joutuisi turmioon.

Kesken kaiken minusta tuntui, että vähintään tuhat kättä auttoi minua satulasta alas. Ja sitten tuli hyvin valoisaa, ikäänkuin suuri kuu olisi paistanut, ja minä vain seisoin ja räpyttelin silmiäni. Minut pantiin vuoteeseen ja minulle annettiin kuppi kuumaa teetä, mikä virkisti minua enemmän kuin viina oli kyennyt tekemään. Ja sitten minulle selvisi vähitellen, että joku piti kiinni molemmista käsistäni ja puhui hiljaa, mutta hyvin selvään.

»Davie», ääni sanoi, »nyt olet jälleen ystävien luona, poikani. Sano minulle, missä olet ollut.»

»Tahdon tavata Arcollia», minä vain valitin. »Missä on Ratitswan?» Ja väsymyksen kyyneleitä valui poskilleni.

»Arcoll on tässä», ääni sanoi, »se on juuri hän, joka pitää sinua käsistä, Davie. Koeta rauhoittua, poikani. Vaivasi ovat nyt lopussa.»

Koetin koota voimani ja löysinkin vihdoin silmät, jotka kuuluivat puhujalle, ja sanoin sitten:

»Kuulkaa nyt. Minä otin Pappi Johanneksen kaulaketjun Dupreen kaalamon luona. Minut vangittiin vuorilla ja vietiin kraaliin — en muista sen nimeä — mutta minä olin kätkenyt rubiinit.»

»Niin», sanoi ääni, »sinä kätkit rubiinit, mutta kuinka sitten.»

»Inkulu tahtoi saada ne takaisin, minkä vuoksi tein vaihtokaupan hänen kanssaan. Näytin hänelle tien Machudien alueelle ja annoin hänelle ketjun, mutta hän ampui minua, ja minä kiipesin ja kiipesin, ja lopuksi astuin hevosen selkään», lopetin lapsellisesti.

Kuulin äänen sanovan »niin?» kysyvällä äänenpainolla, mutta ajatukseni lensivät nyt toiseen suuntaan.

»Beyers vei tykit Pilvivuorille», huusin kimeästi. »Niin voimme mekin tehdä, hitto vieköön! Siinä on meillä kafferien koko armeija kuin pienessä laatikossa.»

Näin hymyilevät kasvot edessäni. »Kelpo poika. Colles sanoikin, että ymmärrystä ei häneltä puutu. No, mutta jos nyt olemme tehneet jo sen, mitä sinä sanot, Davie!»

Mutta minä en kuunnellut häntä. Kaikin voimin koetin muistaa mitä minun piti sanoa, ja sehän ei ollut mitään Beyersista ja hänen tykistöstään. Hetket olivat kauheita minulle. Oloni oli samanlainen kuin puhujan, joka on unohtanut puheensa punaisen langan tai sotilaan, joka pistin kurkulla on unohtanut tunnussanan. Ja onnettomuuden kukkurana tunsin, kuinka väsymys yhä enemmän tunkeutui suoniini ja että pääni alkoi vaipua. Voimattomuuteni oli vähältä kiusata hengen minusta.

Arcoll piti vielä kiinni käsistäni ja toi itsensä lähemmäksi, niin että hänen kirkkaat silmänsä hallitsivat minua.

»Katso minuun, Davie», hän sanoi. »Sinulla on jotain tärkeätä kerrottavaa minulle, eikö niin? Se on varmaankin jotain Laputasta, vai kuinka? Ajattele nyt tarkkaan. Sinä veit hänet Machudiin ja annoit hänelle ketjun. Sitten hän varmaankin meni takaisin sen kanssa Inandan Kraaliin. Hyvä, tykkini tulevat pitämään hänet siellä.»

Pudistin päätäni. »Ei, se ei käy päinsä. Armeijan voitte hajoittaa, mutta ette pidättää Laputaa. Hän tulee menemään Olifantsin yli, ennenkuin me kerkiämme ampua laukaustakaan.»

»Me ehdimme ennen häntä. Muutoin me voimme ottaa hänet kiinni rautatiellä.»

»Mutta kiirehtikää sitten Jumalan nimessä», huusin. »Tunnin kuluttua hän on kerinnyt yli ja päässyt takaisin kraaliin.»

»Mutta jokihan on kaukana,»

»Joki» toistin epävarmasti. »Mikä joki? En tarkoita Letabaa. Tarkoitan tietä.»

Arcoll otti lujasti ranteistani kiinni.

»Jätit Laputan Machudin luona ja ratsastit tänne pysähtymättä. Se vei aikaa noin tunnin. Oliko Laputalla hevosta.»

»Oli kyllä, mutta minä otin sen», sain sammalletuksi. »Voitte nähdä sen tuolla jossain takanani.»

Arcoll päästi minut ja nousi innoissaan.

»Silloin on Laputa vallassamme», hän sanoi ja kääntyi toisten puoleen.Muuan mies kiirehti ulos teltasta.

Silloin muistin mitä minun piti sanoa. Koetin nousta ylös ja laskin käteni hänen hartioilleen.

»Laputa on meidän puolellamme tietä. Eristäkää hänet väestään ja ajakaa häntä pohjoista kohti — pohjoiseen — aina Rooirandiin saakka. Älkää huolehtiko Pilvivuorista ja tykeistä — ne voivat odottaa. Sanon teille, että Laputa on koko kapina, ja hänellä on kaulaketju. Kun hänet on raivattu pois, teette kaffereien kanssa kuten haluatte. Lähettäkää ulos jokainen mies mitä teillä on pitkin tietä, sillä hänen täytyy joko päästä tien yli tai joutua perikatoon. Voi, kiirehtikää, kiirehtikää, älkää välittäkö minusta. Kaikki menee hyvin, jos vain ehdimme ennen häntä. Kiirehtikää, muutoin täytyy minun itse tehdä se.»

Teltta tyhjeni ja paneuduin pitkäkseni tuntien epämääräisesti, että minun velvollisuuteni oli nyt täytetty, ja saatoin siis levätä. Voimakkaammat kädet kuin minun olivat ottaneet asian hoitaakseen. Olin niin väsynyt, etten jaksanut nostaa jalkojani vuoteelle, vaan makasin jalat laidan yli riipuksissa.

Liian suuri väsymys karkoittaa unen. Minulla oli kuumetta, enkä voinut nukkua. Puoliunessa kuvittelin, että koko maailma oli täynnä miehiä ja hevosia. Kuulin ääniä ja kavioiden kapsetta, räminää ja kitinää, ja kaiken muun yli olin kuulevinani joukkojen marssintaa. Koko maailma mahtoi olla täynnä sotaa. Sielun silmieni edessä oli suora ja pitkä tie kuin valkoinen nauha, kulkien läpi ylätasangon niittyjen, sitten kiertäen kuin korkkiruuvi alas Letaban laaksoon, edelleen läpi tasangon ja kuun valaisemien metsien, kunnes se päättyi Wesselburgin parakkeihin. Mutta sitten tuntui kuin se ei olisikaan tie, vaan pikemminkin valli, marmorista rakennettu valli, Afrikan Suuri Muuri. Näin Laputan astuvan esiin varjosta ja koettavan kavuta muurin yli, ja alituiseen kuului naksahduksia, kuin kiväärin hanaa viritettäessä, antautumisvaatimus ja pako. Juttu alkoi tulla mielenkiintoiseksi. Alhaalla metsässä pensaiden keskellä olivat minun maanmieheni — ratsuväkeä, jalkaväkeä ja tykistöä — koko meidän puolustuksemme.

Mikä kenraali olikaan Arcoll ja minkä suuren tulen olikaan DavidCrawfurd sytyttänyt!

Joku tuli sisään — varmaankin tohtori. Hän riisui kenkäni ja sukkani, saaden muuten leikata pois ne vertavuotavista jaloistani, mutta minä en tuntenut mitään kipua. Hän koetti suontani ja kuunteli sydäntäni. Sitten hän pesi minut ja antoi minulle lämmintä maitoa. Maidossa oli varmasti jotain lääkettä, sillä tuskin olin nielaissut sen, kun lävitseni tulvahti kokonainen unenaalto. Valkoinen muuri hälveni ja minä nukuin.

Nukkuessani kuumeuntani tapahtui merkillisiä asioita. Se mitä nyt kerron ei ole sellaista, mihin itse olisin ottanut osaa, vaan mitä myöhemmin keskusteluissa Arcollin ja Aitkenin kanssa sain kuulla. Muutenhan kapina on saanut myöskin oman erikoisen historioitsijansa. Siinä huoneessa missä nyt istun ja kirjoitan näen edessäni hyllyllä kaksi sievoista sinikantista nidosta, jotka sisältävät mr Alexander Uptonin (Timesin kirjeenvaihtajan) kertomuksen Sodasta Tasangon ja Vuoriston välillä, kerrottuina tulevien sukupolvien rakennukseksi. Hänen kuvauksessaan on sankarina kafferien puolella Umbooni, puolihullu rumilas, jonka me sittemmin vangitsimme ja hirtimme. Laputan hän mainitsee vain eräässä syrjähuomautuksessa kristinopin luopiona, jolla oli ollut jotain tekemistä kuohuvan tyytymättömyyden kanssa. »Inkulun», jonka hän usein oli kuullut, hän sanoo olevan zulujen käyttämän nimityksen Jumalasta. Mr Upton on sangen terävä historian kirjoittaja, mutta hänellä ei ole ollut aavistustakaan kaikkein romanttisimmasta tapauksesta sodassa, nimittäin siitä, kuinka Arcoll ja hänen säännöttömät joukkonsa eräänä keskiyön aikana »paimensivat» Pappi Johanneksen perillistä ja hänen herrauttaan.

Bruderstromin luokse, siinä missä nyt olin, oli sijoitettuna 200 poliisimiestä, 63 basuto-sissiä erään Stephen nimisen miehen johdossa, joka syntyjään oli puoleksi alkuasukas ja tavoiltaan kokonaan, sekä kolme farmarikomennuskuntaa, jokainen niistä noin 40 miehen vahvuinen. Nämä komennuskunnat olivat oikeastaan komppanioita Pohjois-Transvaalin vapaaehtoisjoukoista, ja ne olivat pitäneet vanhan nimen ja myöskin jotain näiden joukkojen vähemmän tiukasta muodosta. Edelleen oli täällä kaksi patteria vapaaehtoisesta tykistöstä, molemmissa neljä tykkiä, mutta ne olivat Pilvivuorten länsireunalla, seuraten Beyersin historiallista esimerkkiä. Pari säännöllisten joukkojen rykmenttiä oli tulossa Pietersdorpista, mutta ne eivät tulisi perille ennenkuin seuraavana aamuna, jolloin ne jatkaisivat matkaa suoraan Pilvivuorille liittyäkseen siellä tykistöön. Pitkin vuoristoa oli strategisesti tärkeisiin paikkoihin sijoitettu poliisiosastoja mukanaan alkuasukassissejä ja Blaauwildebeestefonteiniin oli sijoitettu melko vahvoja voimia kahden kenttätykin kanssa, koska pelättiin, että toinen kafferiarmeija voisi ehkä marssia sitä tietä Inandan Kraaliin. Wesselburgissa tasangolla oli vahva poliisipatrulli ja pitkin tietä täydellinen järjestelmä pieniä patrulleja, mukanaan varsin runsaasti basutosissejä. Mutta niin hyvin kuin tie olikin vartioitu, ei se ollut kokonaan suljettu, sillä Arcollin joukot olivat vain osa hänen siirtomaa- ja vakoilupoliisistaan. Minun oma kokemukseni osoitti, kuinka helppoa oli päästä poliisivartioiden ohi.

Laputalla ei ollut liikoja aikoja ja senvuoksi hän varmaan koettaisi päästä tien yli mahdollisimman läheltä. Tärkeintä Arcollille senvuoksi oli vartioida Letaban solan ja Bruderstroomin välistä linjaa. Osasto parhaita ratsupoliiseja ohjasi matkansa kiivasta vauhtia solaa kohti ja heidän perässään hajaantuivat muut pitkin tietä. Farmarit vartioivat muuatta kohtisuorassa päätietä vastaan olevaa väliä estääkseen pakoyritykset vasemmalla sivustalla. Basutosissit lähetettiin metsiin etuvartioina tuomaan tietoja, jos jotain epäilyttävää näyttäytyisi. Lopuksi otti eräs poliisipatrulli, mukanaan alkuasukasvakoilijoita, haltuunsa tien siihen osaan Letabaa, missä on ylimenopaikka. Sitä nimitetään Main Driftiksi ja löytyy kartallakin. Alkuasukkaiden ensimmäisenä tehtävänä oli löytää Laputan olinpaikka ja sitten estää häntä pääsemästä eteläänpäin, kukkuloiden ja metsien muodostamasta kolmiosta Machudi-laaksoon, tien ja Letaban välillä. Jos hän epäonnistui siellä, hänen täytyisi koettaa mennä Letaban yli kaalamon alapuolelta ja sitten pyrkiä tien yli kaalamon ja Wesselburgin välillä. Kun Arcollilla ei ollut tarpeeksi väkeä vartioimaan koko linjaa, saattoi hän, jos Laputa kerran tulisi ajetuksi kahlauspaikan alapuolelle, muuttaa miehensä kauemmas etelään. Luonnollisesti oli erittäin tärkeää määritellä Laputan olinpaikkaa, ja tässä tarkoituksessa lähetettiin alkuasukasvakoojia liikkeelle. Oli olemassa mahdollisuuksia Laputan kiinnisaamisesta, mutta Arcoll tiesi liiankin hyvin hänen ihmeteltävän vainunsa, hänen paikallistuntemuksensa sekä hänen suuret ruumiinvoimansa, ollakseen lainkaan varma asiastaan.

Minuuttiakaan liian aikaisin ei oltu liikkeellä. Poliisin etujoukot ratsastivat suoraan erään kafferin päälle, jonka Laputa oli jo ennättänyt lähettää tutkimaan, oliko tie selvä. Kaksi minuuttia myöhemmin Laputa olisi ollut tien toisella puolella ja päässyt käsistämme, sillä Letaban metsäisissä seuduissa ei häntä mitenkään olisi voitu tavoittaa. Kun kafferi näki meidät, sukelsi hän takaisin ruohikkoon tien pohjoispuolella, mikä osoitti, että Laputa vielä oli siellä.

Tämän jälkeen ei vähään aikaan tapahtunut mitään. Poliisi ennätti kahlaamolle ja koko tie sen itäpuolella joutui tarkan vartioinnin alaiseksi. Ne komppaniat, jotka huolehtivat sivustasta, muodostivat ketjun pohjoisella suunnalla olevan poliisiosaston kanssa ja venyttivät sitä sitten hitaasti linnoitukseen päin vuoristossa. He eivät tavanneet ketään ja Arcoll saattoi siitä päättää, että Laputa oli mennyt vuoristosta alaspäin metsäalueelle.

Jos basutomiehet olisivat olleet harjaantuneempia metsänkävijöitä, olisimme saaneet parempia tietoja. Mutta he kun asuvat paljailla vuoriseuduilla, he joutuvat jonkunverran neuvottomiksi metsässä. Parhaimmat heistä olivat ’yliloikkareita’ Mpefusta ja nämä lähettivät nyt sanoman — tavalla jonka vain Arcoll tunsi — että viisi kafferia oleskeli metsässä peninkulman verran Main Driftin pohjoispuolella. Kello oli nyt kymmenen ja kuu nousi. Nuo viisi etääntyivät sitten toisistaan, ja tiedonannot tulivat hiukan epäselviksi. Mutta sitten päästiin Laputan jäljille, joka oli pisin noista viidestä, Suuren Letaban rantaäyräällä noin kaksi peninkulmaa Main Driftin eteläpuolella.

Nyt oli kysymys siitä, kuinka hän aikoi päästä joen yli. Arcoll piti itsestään selvänä, että hän uisi joen yli ja sitten pyrkisi Main Driftin ja Wesselburgin väliselle tielle. Mutta tässä otaksumassa hän ei tehnyt täyttä oikeutta vastustajansa viekkaudelle. Laputa oli täysin selvillä, että meidän oli mahdotonta vartioida koko maapuolta, mutta tiesi myöskin, että joki antoi tilaisuuden halkaista maan kahtia ja keskittää voimat toiselle tai toiselle puolelle. Tästä johtui, että hän ei lainkaan mennyt Letaban yli, vaan ryhtyi tekemään pitkää kiertomatkaa takaisin vuoristoon. Eräs hänen kaffereistaan ui virran yli ja kun Arcoll sai tästä tiedon, hän alkoi vetää etuvartioita sieltä alemma tielle. Mutta juuri tällä hetkellä pääsivät Mpefun miehet perille Laputan valeliikkeestä ja kääntymisestä vasempaan. Arcoll antoi nyt suurella kiireellä vastamääräyksen ja jäi jännityksellä odottamaan Main Driftin luo.

Koko suunnitelman pelastivat farmarit ylhäällä vuoristossa. He sytyttivät tulia ja panivat Laputan uskomaan, että siellä oli muka kokonainen armeija. Hän ei uskaltanut Machudin laaksoon eikä Letsitelan luo, vaan vetäytyi pohjoiseen päin pikku-Letaban laaksoon. Se nopeus, jolla hän matkaa teki, oli hämmästyttävä, mutta olikinhan hänellä pelissä panoksena keisarikunta. Hänellä oli vankka ruumis, joka oli karaistunut pitkillä matkoilla. Kun nyt kartasta vertailen sitä matkaa, jonka minä suunnattomalla vaivalla tein Dupreen kahlaamolta Machudiin, niihin taipaleihin, jotka Laputan jalat tuona yönä kantoivat, on ihailuni tuota miestä kohtaan rajaton.

Keskiyön paikkeilla hän oli varmaankin mennyt Letsitelan yli, mutta tässä hän teki vakavan virheen. Jos hän olisi koettanut nousta jollekin lähinnä olevalle huipulle, hän olisi päässyt ylätasangolle ja joutunut Inandan Kraaliin vielä ennen päivänkoittoa. Mutta nyt hän antoi farmarikomppanioille liian suuren merkityksen ja piti suuntaa pohjoiseen, jossa hän luuli vartioinnin olevan heikompaa. Noin kello yhden aikaan Arcoll päätti, väsyneenä toimettomuuteen ja huomaten erehtyneensä Laputan taktiikan suhteen, tehdä rohkean leikkauksen. Hän lähetti puolet poliisivoimastaan vuoristoon farmarikomppanioitten vahvistukseksi ja määräsi nämä asettumaan yhteyteen Blaauwildebeestefonteiniin sijoitettujen vartiojoukkojen kanssa.

Vähän jälkeen kello kahden tuli ensimmäinen tiedonanto. Henriquesin oli onnistunut päästä tien yli kolme peninkulmaa Main Driftistä itään. Varmaankin hän oli lähtenyt kraalista aikaisemmin yöllä ja koettanut kulkea tien yli kauempana lännessä, mutta oli joutunut patrullien eteen. Main Driftin itäpuolella, missä poliisivartioita oli harvemmassa, onnistui hän, mutta ei päässyt pitkälle, sillä pian basutosissit pääsivät hänen jäljilleen. He ilmoittivat asiasta Arcollille, joka heti käsitti, kuka vaeltaja oli. Valkoisia miehiä hän ei uskaltanut lähettää pois, mutta hän antoi erään sissijoukon seurata Henriquesin jälkiä. Nämä seurasivat häntä Dupreen kaalamolle saakka, missä hän kulki joen yli ja asettui nukkumaan tien reunustalle, sissien pitäessä hänen tietämättään seuraa hänelle. Hän oli hiottu konna, tämä Henriques, voidessaan asettua nukkumaan juuri sillä paikalla, jossa vähää aikaisemmin oli tehnyt murhan.

Aamuvarhaalla Laputa oli Pikku-Letaban laakson korkealla äyräällä lähellä Mpefun kraalia. Hän hankki jotain syötävää eräästä asumuksesta ja jatkoi heti matkaa metsää kasvavaa kukkulajonoa pitkin, joka pistää ulos ylätasangosta. Hän oli varmasti väsynyt, sillä muutoin hän ei olisi kiivennyt aivan suoraan eräälle farmarien vartiopaikalle. Oli hiuskarvan varassa, ettei hän joutunut vangiksi, mutta hänen onnistui pelastua perääntymällä nopeasti linnoituksen luota. Tiedonnannoista päättäen hän oli sitten vetäytynyt eteläänpäin tiheämpään metsään ja siellä jälleen kääntynyt pohjoiseen päin Blaauwildebeestefonteinista. Senjälkeen hänen liikkeistään ei ole täyttä selvyyttä. Hänet nähtiin Pikku-Labongon luona mutta huomattuaan vartioketjun Blaauwildebeestefonteinin luona hän varmaankin tuli vakuutetuksi, ettei edes villikana voisi päästä läpi sitä tietä. Seuraava tiedonanto minkä saimme ilmoitti, että hän oli kohdannut Henriquesin.

Päivän koitossa Arcoll, joka tiedonantojen kautta tunsi Laputan retket pääpiirteittäin, päätti ryhtyä hyökkäämään. Farmarit, jotka olivat saaneet Pietersdorpista kolmen komppanian suuruisen vahvistuksen, pysyivät paikoillaan ylätasangolla, mutta poliisivoimat valtasivat nyt Suuren Letaban alueen. Arcollin suunnitelmana oli vartioida tätä jokea sekä sen ja Labongon välistä pitkää maakaistaletta. Hän sai nyt tiheään vahvistusjoukkoja, ja ratsupatrullit saattoivat vaikeudetta estää kaikki pakenemisyritykset Wesselburgin itäpuolisella sivustalla.

Tästä johtui, että Laputan ajautuessa yhä itäänpäin vuoristosta, Henriques kulki pohjoiseen, ja niin heidän tiensä yhtyivät. Olisin kernaasti halunnut olla todistamassa heidän kohtaustaan. Nyt jos koskaan piti Laputan ymmärtää, mitä pyöri Henriquesin mielessä. Kuvittelen, että Henriques oli matkalla Rooirandin luolaan. Mitä tulee Laputaan, oli hänen tarkoituksensa päästä Portugalin alueelle, tehdä siellä laaja kaarros ja yhtyä sitten joukkojensa kanssa jossain leirin ja Amsterdamin välillä.

Päivällisen aikaan nähtiin molemmatkin Blaauwildebeestefonteinin ja Lebombon välisellä tiellä. Siellä heidät pidätti Arcollin uusi vartioketju, joka oli Letaban ja Labongon välillä. Tämä pakotti heidät uudestaan pohjoiseen ja heidän oli nyt uitava viimeksimainitun joen yli. Sieltä kauas itään Rooirandiin, missä Portugalin raja kulkee, on maa avointa, aaltomaista kukkulaseutua, kasvaen vain harvaa metsää notkopaikoissa. Tällainen maasto ei tarjonnut paljoakaan suojaa pakeneville, minkä he myös saivat kokea. Sillä nyt oli Arcoll muuttanut voimansa lentäviksi eskadrooneiksi. Ne vartioivat ei vain linjoja, vaan koko seutua. Nyt jälleen oli Laputalla vain verraton vainunsa ja voimakas ruumiinsa apunaan ollakseen joutumatta vangiksi puolen tunnin sisään. He kulkivat entisiä jälkiään takaisin, uivat jälleen Labongon yli ja painuivat tiheään metsään Blaauwildebeestefonteinin tien pohjoispuolella. Basutosissit, niin mainioita kuin olivatkin avoimessa maastossa, kadottivat nyt jälleen jäljet. Laputa ja Henriques narrasivat heitä, niin että vainoojien painuessa länteenpäin, luullen pakolaisten aikovan Majinjen kraaliin, nämä olivatkin todellisuudessa menneet Labongon yli ja ohjasivat nyt askeleensa Umvelosiin.

Kaiken tämän sain tietää jälkeenpäin, sillä sen tapahtuessa makasin syvässä tiedottomuuden tilassa Arcollin teltassa. Vihollisiani ajettiin takaa kuin peltokanoja, ja minä sain korjata siis hedelmät neljä päivää kestäneistä vaivoista ja hirmuista. Metsästäjät olivat joutuneet riistaksi, pyörä oli kääntynyt ja David Crawfurdin kärsimykset korvattiin runsain määrin.

Nukuin kello yhteen, seuraavan päivän päivälliseen saakka. Kun heräsin tuntui teltta kuumalta kuin leivinuuni kirkkaan keskipäiväauringon helottaessa. Voin nyt paremmin, mutta jäsenet olivat jäykät ja hellät, ja minua janotti sietämättömästi. Lähellä oli vesikorvo ja tinakuppi; join useita kertoja peräkkäin. Senjälkeen paneuduin jälleen pitkälleni, sillä olin vielä hyvin väsynyt.

Mutta toinen uneni ei ollut samanlainen kuin ensimäinen. Minulla oli koko ajan villejä, houreisia mielikuvia. Tuskin olin sulkenut silmäni, kun jouduin toiseen maailmaan ja aloin elää ja toimia siinä. Koko tasankomaa pensasmetsineen oli edessäni ja minä katselin sitä kuin olisin ollut ylhäällä pilvissä. Oli keskipäivän aika ja hiekka säkenöi kuumuuttaan. Pensastoissa näin varovaisia liikkeitä, pukki pisti sieltä päänsä esiin, paanu-eläin vaelsi juhlallisesti ruohistossa, krokodiili ryömi liejupenkkaa myöten jokeen. Ja sitten näin selvästi Laputan vaeltavan itää kohti.

Unessa en lainkaan ajatellut Arcollin toimenpiteitä. Vain Laputa oli ajatuksissani. Hän kulki kuin olisi ollut väsynyt, mutta kuitenkin hyvää vauhtia ja päätään hän käänsi alituisesti kuin villi eläin, joka vainuaa tuulen mukana vaaran. Epäselvästi olin myös näkevinäni hänen läheisyydessään jotain tummaa varjoa. Hänen kaulansa oli paljas, mutta tiesin mitä hänen pussissaan oli kätkettynä.

Hän pysähtyi, kääntyi länteen, enkä sitten nähnyt häntä enää. Maailma siellä alhaalla näytti aivan hiljaiselta, ja minä kiinnitin siihen yhtä tarkan huomion kuin olisin ollut lentäjä, joka etsii laskupaikkaa. Pitkään aikaan en nähnyt mitään, mutta sitten huomasin jotain liikettä eräässä joen lähellä olevassa pensaassa: helmikana lensi sieltä ensin kuin poispelotettuna ja sitten pukki syöksyi esiin. Siitä päätin että Laputa oli siellä.

Kun sitten katsoin jokea, näin vedessä pään — ei, näin kaksi päätä, toisen jonkun verran toisesta jälessä. Ensimmäinen uijista nousi maihin toisella rannalla ja tunsin hänet Laputaksi, toinen oli lyhyempi ja pienempi, ja minä tiesin että hän oli Henriques.

Muistan ilostuneeni siitä, että nuo kaksi olivat kohdanneet toisensa. Nyt ei Henriques pääsisi pakoon. Joko Laputa pääsisi selville totuudesta ja tappaisi hänet tai minä saisin itse hänet kiinni ja kostoni suoritetuksi. Joka tapauksessa hän oli nyt kafferien rajapyykkien ulkopuolella ja kulki omissa asioissaan.

Seurasin heitä tarkoin, kunnes he pysähtyivät erään puretun rakennuksen lähellä. Varmaankin se oli minun Umvelosiin rakennuttamani kauppapuoti. Tämä huomio pani minut epäilemään, että Laputa ja Henriques olivat matkalla Rooirandiin!

Heräsin äkkiä otsa hiessä ja vieläkin kuumeisena, sillä hampaani kalisivat. Mielessäni olin täysin selvillä siitä, että Laputa ja Henriques pian olisivat luolassa.

Oli olemassa kaksi mahdollisuutta: joko Henriques tappaisi Laputan, ottaisi haltuunsa rubiinit ja olisi pian Mozambiquessa, ennenkuin ehtisin perille — tai voittaisi Laputa taistelussa ja itse päättäisi niiden kulta- ja timanttiaarteiden kohtalosta, jotka oli koottu luolaan. Jos hänen tarvitsi pelätä tappiota, tiesin, että hän upottaisi jalokivet Labongon pohjaan, ja kaikki minun vaivani olisivat menneet hukkaan. Nyt olin unohtanut kaiken isänmaallisuuden. Tällä hetkellä ei maan kohtalo tuntunut minusta miltään, ja ajatus siitä, että Laputa oli eristettynä armeijastaan ei tyydyttänyt minua. Ainoana ajatuksenani oli, että aarre joutuisi kadoksiin, aarre, jonka edestä olin pannut alttiiksi elämäni.

On olemassa eräänlaista rohkeutta, joka syntyy harmista ja laskuvirheistä. Olin luullut, että yritteliäisyyteni oli lopussa, mutta nyt huomasin, että menneet kärsimykseni eivät olleet kyenneet tukahuttamaan uutta intohimoani. Levottomuuteni oli niin suuri, että se ei suonut minulle hetkenkään rauhaa. Nousin ylös, ja pitäen kiinni vuoteesta horjuin telttatuolin luo. Kyllä olin heikko, mutta en niin heikko, etten kykenisi tekemään viimeistä ponnistusta. Tunne siitä, että olin tehnyt jo niin paljon ja kuitenkin epäonnistunut, teki minut aivan hulluksi.

Eräässä telttapaalun koukussa riippui pieni peilinpalanen, jota Arcoll käytti parranajossa. Sain siinä näkyviin vilauksen kasvoistani. Ne olivat valkoiset ja uurteiset, siniset pussit silmien alla. Lääkäri oli pessyt minut edellisenä iltana, mutta hänen ei ollut onnistunut saada pois kaikkia retkieni jälkiä. Erityisesti kiinnitin huomioni veriläikkään vasemmassa ohimossa. Muistan saaneeni sen vuohen verellä täytetystä kannusta tuona yönä luolassa.

Luulen että juuri tuo veriläikkä ratkaisi asian. Tahdoinpa tai en, niin minä olen leimattu samalla merkillä kuin Laputan miehet. Valittavanani oli: joko pelata peli loppuun tai olla tuntematta koskaan maailmassa rauhaa. Viimeiset neljä vuorokautta olivat saaneet minut vanhenemaan hyvin nopeasti.

Löysin erään Arcollin saapasparin, tilavat ja kuluneet, mutta niihin pistin haavoilla olevat jalkani. Sitten ryömin ovelle ja huusin erästä poikaa tuomaan hevoseni. Muuan basuto tuli esiin ja säikähtäen ulkonäköäni kiiruhti hakemaan kimoa. Aika oli jo kulunut pitkälle iltapuolella. Oli suunnilleen sama aika kuin päivää ennen paetessani Machudista. Bruderstroomin leiri oli aivan tyhjä, lukuunottamatta sisäänkäytäville asetettuja vahtisotilaita. Huusin luokseni ainoan valkoihoisen minkä näin ja kysyin häneltä Arcollia. Hän vastasi, ettei mitään uusia tietoja ollut saapunut, mutta että patrullit edelleen vartioivat tietä aina Wesselburgiin saakka, ja tästä saatoin päättää, että Arcoll oli saanut levittää ajojahtiaan laajalle metsiin. En halunnutkaan tavata häntä juuri nyt ja vielä vähemmän halusin, että hän tapaisi Laputan. Lähdin nyt ratsastamaan yksityisasioissani, enkä halunnut keitään auttajia.

Joku tarjosi minulle kupin väkevää kahvia, jota en kuitenkaan saanut kurkusta alas, ja auttoi minut sitten satulaan. Kimo oli levännyt ja otti heti hyvän vauhdin lähtiessäni lyhyttä neliä ratsastamaan pölyistä tietä. Koko maailma lepäsi hiljaisena ja kullankimmeltävänä iltapäivän auringossa.

Pimeä lankesi, ennenkuin kerkisin Letaban solaan. Olin kohdannut useita patrulleja, mutta harvat niistä puhuttelivat minua, eikä ainoakaan yrittänyt pysäyttää minua. Muutamat ehkä tiesivät ken olin, mutta paremminkin luulen, että ulkonäköni mykistytti heidät. Mahdoin olla kalpea kuin kuolema, tukan pörröttäessä ja silmien loistaessa kuumeisesti. Ja vielä tuo veriläikkä vasemmassa ohimossa.

Main Driftin luona tapasin melkoisen poliisivoiman vartioimassa kaalamoa. Ajoin suoraan veteen ja joen toisella puolella pysähdyin eräälle vartiomiesten nuotiolle. Muuan mies alkoi puhutella minua ja sanoi, että nyt Arcoll oli saanut saaliinsa kiinni. »Sanotaan että hän on kuollut. Hänet ammuttiin eräällä kukkulalla matkalla Limpopoon». Mutta minä tiesin, että tämä ei ollut totta. Sielussani oli tulella kirjoitettuna, että Laputa eli, niin, vieläpä odotti minua, ja että oli Jumalan tahto, että me kohtaisimme toisemme luolassa.

Hetkeä myöhemmin saavuin kafferiarmeijan marssin kovettamalle polulle, joka nyt muistutti leveää tietä pensasmetsässä, ja sitä seurasin, sillä se johti Dupree Driftille. Koko ajan hoputin kimoa niin paljon kuin jaksoin. Kaikki pelko oli kaikonnut minusta. Ei luonto eivätkä ihmiset kyenneet tekemään minua levottomaksi. Dupree Driftin luona ratsastin yli ajattelemattakaan krokodiileja. Täysin välinpitämättömänä katsoin sitä paikkaa, missä Henriques oli murhannut Käärmeen Vartijan, ja missä minä olin ottanut rubiinit. Tylsistyneissä aivoissani ei ollut enään mitään mielenkiintoa tai mielikuvitusta, ja hermoni olivat äkkiä tulleet tunteettomiksi kuin olisivat olleet raudasta. Jokaisen ohikulkemani paikan merkitsin vain mielessäni askeleena lähemmä päämäärää. Umvelosissakaan en suonut itselleni enempää aikaa kuin mitä katse rakennuttamaani taloon vaati. Olin aivankuin unohtanut tuon yön, jonka makasin kellarissa kuunnellen Laputan suunnitelmia. Kaikki mihin näinä viimeisinä päivinä olin ryhtynyt, oli kokonaan hälvennyt muististani. Vain yksi asia oli minulle selvä: kaksi miestä, toinen kookas, toinen hintelä ja keltainen, hitaasti lähestymässä Rooirandia, ja minä itse sääskenä hevosen selässä pyrkimässä heidän perässään läpi pensastojen. Tämä taulu oli edessäni yhtämittaa niin selvänä kuin olisin istunut teatterissa ja katsellut sitä, vain sillä lisällä, että nuo kolme olentoa näyttivät vähitellen tulevan toisiaan yhä lähemmäksi.

En ollut mitenkään innoissa aikeestani. Luulen tuskin toivoneeni siitä paljon, siliä jokin sisässäni tuntui kylmentyneen ja jäykistyneen, ja tappaneen nuoruuden minussa. Sanoin itselleni, että Jumala tuomitsee kaiken aarteiden etsinnän, ja että minä varmasti kuolisin. Että Laputa ja Henriques tulisivat kuolemaan, sen tiesin. Todennäköisesti me kaikki kolme jäisimme kuolleina makaamaan, meidän luumme valkenisivat timanttien keskellä ja ennen pitkää loistaisi Pappi Johanneksen kaulaketju yksinään tuhkakasassa. Kaikesta tästä olin jo mielessäni täysin varma, ja kuitenkin minun täytyi päästä perille. Se ei merkinnyt kerrassaan mitään, kunhan vain tapaisin Laputan ja Henriquesin ja saisin tehdä välini heidän kanssaan selväksi. Se oli ainoa mikä merkitsi minulle jotain maailmassa, sillä se oli kohtaloni.

Minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia määritellä, kuinka kauan ratsastin, mutta joka tapauksessa oli jo puoliyö ohitse, kun tulin Umvelosiin, ja ennenkuin pääsin Rooirandiin, näkyivät jo ensimmäiset aamunkoiton merkit. Olin arvatenkin ratsastanut niiden Arcollin miesten itäpuolitse, jotka olivat ulottaneet ajojahdin Majinjeen päin. Olin ratsastanut kilpaa yön kanssa, mutta en tuntenut itseäni niinkään väsyneeksi kuin olisi saattanut luulla. Hevoseni kompasteli silloin tällöin, mutta omia jäseniäni ei tällä kertaa vaivannut väsymys. Tietenkin olin jäykkä ja kankea kuin puuhun veistetty, mutta sellainenhan olin jo jättäessäni Bruderstroomin. Tunsin, että olisin näin saattanut jatkaa ratsastusta vaikka maailman toiseen päähän.

Saapuessani metsikön reunaan nousin ratsailta ja päästin kimon irralleen. Minulla ei ollut riimuja matkassa, vaan jätin eläimen vapaana syömään ruohoa ja lepäämään. Oli kyllin valoisaa nähdäkseni purppuranpunaisena hohtavan kallion. Tähdet tuikahtelivat vielä heikosti, mutta kuu oli jo kauan sitten laskenut, ja idässä alkoi taivaanranta punertaa. Kuljin luolaan johtavaa polkua pitkin aivan erilaisena kuin se pelokas olento, joka oli mennyt sinne kolme yötä sitten. Silloin oli minulla odotettavana kaikki kauhut, nyt olin voittanut pelkoni ja katsonut vaaroja suoraan silmään. Olin vuosisataa vanhempi kuin silloin.

Mutta tien vieressä oli jotain mikä pani minut pysähtymään. Siinä oli kuollut ruumis pää poispäin käännettynä. Minun ei tarvinnut nähdä kasvoja tietääkseni ken siinä oli. Silmissäni oli vain kaksi miestä ja toinen heistä oli kuolematon.

Pysähdyin ja käänsin kuollutta. Sydämessäni ei ollut mitään iloa, ei mitään tyydytettyä kostonhimoa tai viihdytettyä vihaa. Olin unohtanut sekä Colinin murhan että kaikki muut Henriquesin ilkityöt. Katselin kuolleen kasvoja vain vissillä uteliaisuudella, kasvoja, jotka olivat pöhöttyneet ja näyttivät kammoittavilta varhaisessa aamuvalaistuksessa.

Mies oli kuristettu. Hänen niskansa oli katkaistu, kuten me Skotlannissa sanomme, ja senvuoksi hän oli selällään, vaikka kasvot olivatkin miltei maahanpäin. Varmasti hän oli ollut kuolleena jo ennen puoliyötä. Kun tarkemmin tutkin ruumista, huomasin että paidassa ja käsissä oli verta, mutta mitään haavaa ei näkynyt. Veri oli siis tullut jostakusta muusta. Pari askelta etäämpänä polulla oli pistooli, jonka molemmat piiput olivat tyhjät.

Mitä oli tapahtunut, ei ollut vaikea ymmärtää. Luolan sisäänkäytävän suulla Henriques oli koettanut ampua Laputan anastaakseen sitten ketjun ja luolassa olevat aarteet.

Laputa oli varmaankin haavoittunut — veren menetyksestä päättäen vakavasti — mutta portugalilaisen nopeus ja ampumatottumus eivät olleet voineet pelastaa häntä toisen rautaisista kourista. Kahden laukauksen jälkeen Laputa oli tarttunut häneen ja vääntänyt hengen hänestä yhtä helposti kuin joku toinen vääntää niskat nurin peltopyyltä. Ja sitten Laputa oli mennyt luolaan.

Näin verisiä jälkiä maassa ja kiiruhdin askeleitani. Laputa oli jo kerinnyt olla luolassa useita tunteja ja oli varmaan jo kerinnyt tuhota aarteet, haavoittuneena ja raivoissaan kun tietenkin oli. Arvatenkin hän oli tullut Rooirandiin levätäkseen pyhäkön hiljaisuudessa päivän tai pari, mutta nyt, jos Henriquesin luoti oli tavannut maalinsa, löytäisi hän luolassa ehkä vieläkin varmemman turvapaikan ja paljon pitemmän levon. Kolmannen kerran elämässäni kiiruhdin kalliohalkeaman kautta korkeiden, sileiden vuorenseinämien lomitse ja kuulin syvältä sisältä kahlehditun virran kumean kohinan.

Rotkossa oli hyvin heikko valaistus, mutta kuitenkin riittävä näyttääkseen minulle, että tie luolaan oli selvä. Salainen kääntöportti oli raollaan — menin siitä sisään ja suljin sen enempää ajattelematta. Se painui kiinni äänellä, mikä ilmoitti minulle, että se oli tiukasti suljettu, ja kun en tuntenut sen avaamisen salaisuutta, niin — kuinka olin pääsevä pois?

Tämä ajatus ei kuitenkaan huolettanut minua niinkään sen huomion rinnalla, ettei minulla nyt ollut mitään valoa. Päästäkseni ylös kalliorappuja minun täytyi ryömiä polvillani, ja tunsin, että astuimet olivat märät ja niljakkaat. Se ei voinut olla muuta kuin Laputan verta.

Pian tulin kallioparvekkeelle. Taivas ylläni valkeni aamunsarastuksessa, ja alhaalla syvyydessä välkkyi temmeltävä virta. Keveä ja virkistävä tuuli puhalsi vuorilta ja tunkeutui alas leyhähdyksinä rotkon kautta. Näin, että käteni olivat aivan veriset ryömittyäni ylös portaita ja koetin saada verta pois hieromalla käsiäni kallionkylkeen. Lihaksenkaan värähtämättä kuljin sitten kalliopaaden yli, joka oli siltana syvyyden päällä, ja sukelsin edelleen pimeään käytävään, joka vei sisimpään luolasaliin.

Kuten edelliselläkin kerralla näin valoa edessäni, mutta tällä kertaa ei ollut hulmuavia soihtuja vaan ainoastaan yksi ainoa valopiste. Varovasti hapuilin eteenpäin seiniä myöten, vaikka oikeastaan en pelännytkään mitään. Kun nämä sivuseinät loppuivat, tiesin että olin luolassa, siinä josta valopiste näkyi. Liikkuva vesiseinä loisti viheriän välkkyvänä vasemmalla, kummituksenomaisesti, ja huomasin että se sai valaistusta ylhäältä suoraan nielun suusta päin. Astuin muutaman askeleen eteenpäin ja huomasin, että valopiste oli lyhty.

Silmäni olivat nyt tottuneet puolihämärään ja näin mitä lyhdyn vieressä oli. Laputa oli polvillaan tuhkassa, juuri siinä missä Käärmeen Vartija kolme vuorokautta aikaisemmin oli polttanut pyhää tulta. Hän polvistui yksinkertaisen kivialttarin ääressä, puoliksi nojautuen sitä vastaan. Lyhty oli maassa hänen vieressään, ja sen valossa näin jotain, mihin en ollut valmistunut. Verta vuoti hänen kyljestään tippuen tuhkan viereen jo syntyneeseen lätäkköön.

En tuntenut mitään pelkoa, vaan ainoastaan suurta osanottoa, myötätuntoa hukkaanmennyttä romantiikkaa, turhaa vaivannäköä, hedelmätöntä urheutta kohtaan.

»Ollos tervehditty, Inkulu», sanoin kafferikielellä, ikäänkuin olisin ollut hänen omia miehiään.

Hän kääntyi ja nousi ylös silmiinpistävän vaivaloisesti. Nyt näkyi selvästi, että paikka oli valaistu ylhäältäpäin; valkeni yhä enemmän. Vesi oli kuin timanteista kokoonpantu esirippu, ylinnä läpinäkyviä briljantteja, alempana loistavia smaragdeja. Myöskin luolan äärimmäisessä sopessa oli kelmeänhämärä valaistus. Laputan kookas varsi kohosi horjuen valkoisen tuhkakasan päälle käden painaessa kylkeä.

»Kuka siellä?» hän kysyi tarkastaen minua silmillä, jotka eivät nähneet mitään.

»Umvelosin kauppamies», vastasin.

»Umvelosin kauppamies», hän toisti. »Jumala käyttää usein maailmassa heikkoja tuhotakseen väkevät. Kuningas kuolee senvuoksi, että joku rihkamakauppias asettui hänen tielleen. Mikä on nimesi? Se kannattaa tulla muistetuksi.»

Vastasin hänelle hiljaa: »David Crawfurd.»

»Crawfurd», hän toisti, »sinä olet ollut se pieni salakari, johon ihana laiva on haaksirikkoutunut. Sinä otit ketjun ja eristit minut kansastani ja kun minä sitten olin väsynyt, tappoi portugalilainen minut.»

»Ei», minä huusin. »Minä se en ollut. Te luotitte liiaksi portugalilaiseen ja liian myöhään laskitte kätenne hänen kurkulleen. Älkää sanoko, etten varottanut teitä.»

»Sinä varoitit minua ja minä tahdon palkita sinua. Teen sinusta rikkaan, Crawfurd. Sinähän olet kauppias ja tarvitset rahoja.Minäolen kuningas ja tarvitsen valtakunnan. Mutta minä kuolen ja minun jälkeeni ei ole oleva koskaan mitään kuningasta Afrikassa.»

Puhe rikkauksista herätti minussa ilonväristyksen ja vastasi sitä mitä olin odottanut, mutta viimeiset sanat sensijaan herättivät minussa miltei tuskan tunteen. Tuo mies oli minut täydellisesti hypnotisoinut. Hänen poismenonsa näkeminen oli samaa kuin nähdä mahtavan vuoren sortuvan.

Hän ojentautui ja veti raskaasti henkeään, ja lisääntyneessä valaistuksessa saatoin nähdä kuinka murtunut hän oli. Posket olivat painuneet sisään ja synkät silmät olivat syvällä kuopissaan. Hän muistutti loppuunkulunutta vanhaa miestä, seistessään siinä veren tippuessa hänen kyljestään maahan. Nyt hän ei enää ollut kafferien kuningas, ei liioin kristitty pappi tai mikään muu entisistä ilmestysmuodoistaan. Kuolema riisui hänestä kaiken teeskennellyn ja ihminen Laputa kohosi yli muun ja korkeammalle kuin kaikki hänen entiset olomuotonsa, kumman liikuttavana, suurpiirteisenä ja peloittavana.

»Kohtasimme toisemme kolme päivää sitten», hän sanoi, »ja sinä olet viimeinen, joka saat nähdä Inkulun.»

»Ensimmäinen kohtauksemme ei tapahtunut Umvelosissa», huomautin. »Muistatteko muuatta sunnuntaita kahdeksan vuotta sitten, kun te saarnasitte Kirkcaplen vapaakirkossa? Se poika, jota te ajoitte takaa rannalta ja joka heitti kivellä silmäänne, olin minä. Sitäpaitsi matkustin Englannista yhtäaikaa teidän ja Henriquesin kanssa, ja sillä laivalla, joka vei teidät Durbanista Delagoa Bayhin, olin myös minä mukana. Me kaksi olemme tunteneet toisemme kauan, mr Laputa.»

»Se on siis Jumalan käsi», hän lausui juhlallisesti. »Sinun kohtalosi on kiedottu minun kohtalooni, ja nyt olet sinä myös kuoleva minun kanssani.»

Mitä hän tarkoitti tällä puheella kuolemasta en ymmärtänyt. Enhänminäollut kuolettavasti haavoittunut, enkä luule, että Laputalla enää olisi kylliksi voimaa surmata minua, vaikkapa hän tahtoisikin. Mutta olin niin välinpitämätön, että tuskin kiinnitin huomiota hänen sanoihinsa.

»Tahdon tehdä sinut rikkaaksi», hän huudahti. »Crawfurd, kauppias, tulee Afrikan rikkaimmaksi mieheksi. Me olemme hajaantuneet ja meidän aarteemme kuuluvat nyt toiselle. Hän on omistava kullan ja jalokivet — kaikki muut paitsi Ketjua, sillä se seuraa mukanani.»

Hän horjui erääseen luolan pimeään soppeen, jollaisia oli useita, ja minä seurasin häntä. Siellä oli joukko säiliöitä, lippaita, patruunalaatikoita ja vanhanaikainen portugalilainen, messinkihelainen raha-arkku. Laputa otti muutamia avaimia vyöstään ja avasi arkut sormillaan, jotka vapisivat väsymyksestä. Kumarruin ja näin laatikoissa kultarahoja ja pieniä pusseja, joissa oli jalokiviä.

»Jalokiviä ja rahaa», hän huusi. »Ne ovat kerran aijotut kuninkaan aarteeksi, ja nyt ne joutuvat rihkamakauppiaan liikepääomaksi. Ei, Ikuisen nimessä ei! Kamasaksan paikka on Kauhistuttavan luona». Hänen käsivartensa kohosi ja hän tarttui kiivaasti hartioihini.

»Sinä varastit minun hevoseni. Senvuoksi minä nyt kuolen. Jos sinua ei olisi ollut, olisin minä armeijoineni nyt jo mennyt Olifantsin yli. Aijon tappaa sinut, Crawfurd», ja hänen sormensa kiertyivät olkapäihini entistä tiukemmin.

Mutta minä seisoin aivan liikkumattomana. »Ei, sitä te ette aijotehdä, te ette voi. Te olette yrittänyt ja epäonnistunut. Samoin tekiHenriques ja nyt hän makaa kuolleena tuolla ulkopuolella. Minä olenJumalan varjeluksessa, enkä kuole, ennenkuin aikani on tullut.»

Kuuliko hän minua, en tiedä, mutta joka tapauksessa meni kohtaus ohi. Hänen kätensä vaipuivat, ja kookas olento palasi hoippuen luolasaliin. Hän astui kohti putousta, mutta kääntyi ja meni samaan käytävään, josta minä olin tullut sisään. Kuulin hänen kompastuvan käytävässä, ja sitten seurasi minuutin kestävä hiljaisuus.

Äkkiä kuulin kitisevää ääntä ja kohta senjälkeen kumeaa jymyä, mikä syntyy kun raskas kivi putoaa syvään kaivoon. Ensimmäinen ajatukseni oli, että Laputa oli itse pudonnut syvyyteen, mutta kun saavuin paikalle, tuli hän juuri takaisin minua vastaan. Silloin tajusin mitä hän oli tehnyt. Hän oli jättiläisvoimainsa viimeisillä rippeillä pudottanut alas kuiluun sen kivipaaden, joka oli ollut siltana ja näin hän oli katkaissut minulta paluutien.

Voin totuudenmukaisesti sanoa, että en välittänyt siitä lainkaan. Vaikkapa minulla olisi ollut silta, en olisi päässyt mitenkään kääntöportin kautta. Mitä kuolemanpelko on, sen olin kokonaan unohtanut.

Tarjosin sensijaan käsivarteni sen miehen tueksi, joka tahtoi tuhota minut.

»Olen koonnut sinulle aarteita taivaassa», hän sanoi. »Sinun maalliset aarteesi ovat noissa arkuissa, mutta pian sinä olet etsivä katoamattomia aarteita syvällä, syvällä. Tuolla alhaalla on viileätä ja hiljaista ja sinä olet unohtava nälän ja tuskan.»

Hän oli nyt lähellä loppuaan. Hulluuden epätoivo sai hänet jälleen valtoihinsa ja hän heittäytyi tuhkaan.

»Kuolemme yhdessä Crawfurd», hän sanoi. »Jumala on sitonut elämänlankamme yhteen ja yksi ja sama isku tulee ne myös katkaisemaan. Sano minulle, kuinka on käynyt joukkojeni.»

»Arcoll on vienyt tykkejä Pilvivuorille», vastasin. »Joukkojen täytyy joko antautua tai tuhoutua.»

»Minulla on useita armeijoita. Mutta ei, ne eivät kelpaa mihinkään. Ne voivat vain kierrellä sinne tänne, tekevät virheitä ja joutuvat lopuksi lyödyiksi. Ketään johtajaa ei ole olemassa. Ja minä olen kuolemaisillani.»

Ei voinut enää erehtyä kuoleman lähestymisestä. Kysyin häneltä, tahtoiko hän vettä, mutta hän vastasi kieltävästi. Hänen katseensa tuli epämääräiseksi, saatoin melkein asettua hänen asemaansa ja tuntea kuinka katkera hänen kaipauksensa täytyi olla. Omasta kohtalostani olin täysin välinpitämätön, en tuntenut mitään riemua, vielä vähemmän pelkoa. Seisoin äänettömänä, puoleksi katuvana romahduksen katselijana.

»Olisin opettanut maailmalle viisautta», Laputa puhui nyt englanniksi ja oudon kovalla, epätodellisella äänellä. »Eikä ainoakaan kuningas Kaarle Suuren jälkeen olisi ollut minunlaiseni». Nyt hän muutti puheensa latinankielelle. Havaitsin sittemmin, että se mitä hän sanoi, oli Kaarle Suuren hautakirjoitus niin muunnettuna, että se soveltuisi hänen omiin olosuhteisiinsa.

»Sub hoc conditorio», hän messusi, »situm est corpus Joannis, magni et ortodoxi Imperatoris, qui imperium Africanum nobiliter ampliavit, et multos per annos mundum feliciter rexit».

(Tämän kiven alla lepää Johannes, suuri ja oikeamielinen keisari, joka komeasti laajensi afrikalaista valtakuntaansa ja monta vuotta onnellisesti hallitsi maailmaa»).

Muutaman silmänräpäyksen hän lepäsi pää painuneena käsivarsia vasten ja rinta kohoili tuskaisasta hengityksestä.

»Ei ole ketään, joka voisi seurata minua. Minun rotuni on tuomittu, ja kohta he ovat unohtaneet minun nimeni. Minä yksin olisin voinut pelastaa heidät. Nyt he kulkevat samaa tietä kuin muut ja Johanneksen sotureista tulee orjia.»

Hänen kurkkuaan ahdisti, hän hengitti kiivaasti ja kaatui kasvoilleen maahan. Luulin, että hän oli kuollut. Mutta hän yritti jälleen kohottautua. Kiiruhdin esiin, ja kaikin voimineni onnistuin auttamaan hänet pystyyn.

»Riisuudu, Eros», hän huusi. »Pitkä päivätyö on täytetty». Kuolevan tavattomin voimin hän riisti päältään leopardintaljan ja vyön, ja seisoi alastomana kuten kruunausyönä luolassa. Pussistaan hän otti kaulaketjun. Sitten hän horjui kuilun reunalle, edessään viheriänkimmeltävä vesiseinä, joka jatkui alas synkkään syvyyteen.

Kuin noiduttuna minä näin kuinka hän käsillään, jotka olivat heikot kuin lapsella, pani ketjun kaulaansa ja sulki lukon niskassa. Viimeisiin saakka ponnistaen hän sitten seisoi pystyvartisena päivänvalossa, joka tuli ylhäältä samasta aukosta kuin vesikin. Valo taittui suuriin rubiineihin ja saattoi ne liekehtimään kuin tulen.

Vielä kerran hän antoi äänensä entisellä mahtavuudellaan kaikua luolassa, niin että se kuului selvästi yli putouksen pauhun. Hänen sanansa olivat samat kuin Käärmeen Vartijan kolme yötä aikaisemmin. Kädet koholla ja Ketjun loistaessa kaulassa hän huusi:

»Käärme palaa syntymäsijoilleen.»

»Tule», hän huusi sitten minulle, »Johanneksen perijä palaa kotiin.»

Ja hän hyppäsi syvyyteen. Mitään ääntä ei kuulunut, sillä niin ankara oli veden kohina. Putous paiskasi hänet varmaankin alas sinne missä ennen oli kivipaasi ollut siltana, ja maanalainen virta veti hänet sitten mukanaan sinne, missä Labongo viisikymmentä peninkulmaa virtaa tuntemattomissa syvyyksissä. Kaukana kaikesta inhimillisestä kilvoittelusta Laputa lepää viimeistä untaan, ja siellä myöskin ovat vaalenneessa nikamassa kiinni jollakin aaltojen huuhtomalla kalliosärmällä ne jalokivet, jotka kerran olivat loistaneet Saaban kuningattaren hiuksissa.


Back to IndexNext