Elafebolion-kuu oli umpeen vierryt, Munykion-kuu toi mukaansa ennen-aikaista kesähellettä. Kuitenkin tunkeili kuukauden ensimmäisenä käräjänkäyntipäivänä ääretön ihmisjoukko keskipäivän helteessä torilla ja sen läheisillä kaduilla, odottaen kärsimättömyydellä päätöstä asioissa, joita jo melkein kolme tuntia oli käsitelty gerusian istunnossa.
Akontioksen, mylasalaisen kuvanveistäjän, piti raadin edessä puolustaida ankaria syytöksiä vastaan. Syytös, Kononin esiintuoma, ilmoitti isänmaankavallusta. Akontios oli muka salaa sopinut Lemnos-saarella asuskelevien merirosvojen kanssa auttamaan yhdessä muutamien liittolaisten kanssa, joita ei vielä tunnettu, heitä astumaan maalle Miletossa. Ilmeisiä todistuksia oli runsaasti. Siellä oli ensinnäkin Baios, seppä, joka eräänä iltana esikaupungin satamalla oli kuunnellut syytetyn keskustelua kahden tuntemattoman miehen kanssa. Siellä oli huilunsoittaja Lysistrate, joka toi esiin jotenkin uskottavan, vaikka vähän ristiriitaisenkin kertomuksen, jonka mukaan Akontios rahanlupauksilla oli pyytänyt häntä kietomaan arkonttia pauloihinsa, että hän siten, valtion päämiehen lemmittynä, voisi saada haltuunsa tärkeän sinetin, joka oli Akontiokselle välttämätön kaupungin virastoihin annettavien käskyjen ja asiakirjojen väärentämiseen. Siellä oli ennen muita Fintias, itse yksi rosvoista, joka eräällä kaukaisella saarella olevasta varmasta lymypaikastaan oli kirjoittanut arkontille ja sanonut olevansa taipuvainen ilmoittamaan koko vehkeen, jos hän pääsisi rangaistuksesta.
Tämä kaikki oli jo monta päivää ollut yleisenä puheaineena kaupungissa. Akontios oli paikalla Fintiaksen ilmoitusten nojalla vangittu ja viety valtionvankilaan. Tänään piti nyt gerusian ratkaista hänen kohtalonsa. Kansassa vallitsi eri mieliä. Useimmat taipuivat ankarain ja, kuten luulivat, oikeain todistusten puolelle. Pieni puolue vaan, etupäässä Oloros ystävineen, piti tätä kaikkea Kononin taitavasti toimittamana vehkeenä, eivätkä suinkaan jättäneet arvelujaan levittämättä. Itse oikeutta istuvienkin joukossa oli tämän skeptiläisen mielipiteen kannattajia, niiden joukossa eräs yhtä arvossa pidetty mies, kuin Melanipposkin, joka juhlallisesti ilmoitti, että kaiken sen mukaan kuin hän oli Akontioksesta ottanut vaarin, luuli hän, ett'ei nuori mestari saattanut petoksella ja kiittämättömyydellä palkita kaupunkia, joka niin ystävällisesti ja vieraanvaraisesti oli ottanut hänet helmaansa. Kuitenkin näytti nuorukaisen tila tuiki tukalalta. Mitä tuon tuostakin pääsi kuulumaan ulos väkeä vilisevälle torille, ei juuri voinut Oloroksen ja hänen ystäviensä toiveita kartuttaa. Konon vei syytöksen perille teräväjärkisellä johdonmukaisuudella. Ainoastaan se oli outoa että, vaikka hänen selitystensä mukaan Akontioksen syyllisyys ei ollut epäiltävissäkään, hän ei kuitenkaan tahtonut kuolemanrangaistusta, jota laki vaati, vaan uskoi hänet, muka sokaistuna ja harhaan joutuneena, gerusian armoon ja vaati vaan maanpakoon ajamista.
"Paha omatunto!" sanoivat Oloroksen puoluelaiset. "Hän ei tahdo tahrata kättään viattomalla verellä, sillä hän pelkää kostottaria. Mutta levittää valhetta ja petosta ja raivata tieltään kilpailijansa mistä hinnasta tahansa, vaikkapa ryöstämällä häneltä hänen maineensa ja onnensakin, sitä hän ei pidä minäkään rikoksena."
Tuntia jälkeen puolen päivän kävi rauhaton murina läpi ihmisjoukkojen. Gerusia oli julkaissut tuomionsa. Kononin ehdotuksen mukaan tuli päätökseksi elinkautinen maanpako ynnä kaiken sen peruuttaminen, mitä Akontios siihen asti taltallaan oli ansainnut. Vielä samana iltana piti tuomio, jossa ei muutosta sallittu, pantaman toimeen ja hyvä tilaisuus tarjoutuikin, kun valtion lähettämä laiva samana iltana oli menevä Korinthoon. Lähetystö sai toimekseen kuljettaa laivanruumassa mukaansa tuomitun valtiokavaltajan puoliväliin matkaa ja laskea hänet maalle Rheneia-saareen. Siellä oli Miletolla pieni siirtola ja saatettiin siis maanpakolaista kyllin vartioida ja estää paonyritystä, kun näet Rheneia oikeastaan oli yhteydessä vaan läheisen Delos-saaren kanssa.
Pää kumarassa tuli Akontios Melanippoksen rinnalla kävellen pylväsportin läpi. Tukahutettua tuskaa ilmautui hänen kalpeissa kasvoissaan, ja arkana, ikäänkuin tämä äänetön tuska valtaisi kaikkien sydämmet, väistyi rahvas oikealle ja vasemmalle, eikä kuulunut yhtään niitä huutoja, joilla helposti kiihtyvä joukko tavallisesti tervehti tuomittua isänmaan vihollista.
"Toivo vielä!" sanoi Melanippos, lempeästi tarttuen nuorukaisen käteen. "Luota jumalattareen, joka ei saata niin kevytmielisesti hävittää, mikä hänen suosiollaan ja armollaan on tullut toimeen. Hän tahtoo koetella sinua, Akontios, pysytkö lujana näissäkin raskaissa huolissa. Nosta täst'edeskin silmäsi hänen kirkkaasen korkeuteensa! Palvele häntä ja luota hänen loppumattomaan valtaansa; siten olet vihdoinkin voittava!"
Akontios ei voinut hänelle vastata. Vaikka hän kuinka koetti kansan edessä näyttäytyä tyyneltä, oli kuitenkin putoaminen onnen kukkulalta tähän kurjuuden kuiluun liian jyrkkä; kyyneleet hämärsivät hänen katseensa. Hän nyyhki.
"Luota siihen", jatkoi Melanippos, "ett'en hetkeäkään aio levätä, ennenkuin pahan-ilkisten vastustajiesi vilppi on ilmi saatettu ja tyhjäksi tehty. Yksi seikka on sinulla varmana lohdutuksena, se nimittäin, että Kydippe on yhtä varma viattomuudestasi, kuin sinä itsekin ja että hän pysyy lujasti siinä puolisossa, jonka hän on valinnut; sillä hänen sydämmensä vapaaehtoinen vaali ratkaisi asian sinun hyväksesi, vaikka näyttäisikin siltä kuin häntä olisi vietelty ja houkuteltu siihen."
Kun Melanippos vaikeni, astui Oloros jalolla arvokkaisuudella molempien miesten luo.
"Kas tässä käteni, Akontios", sanoi hän niin kuuluvasti, että sadat kansasta sen kuulivat. "Minä en moiti gerusian tuomiota, sillä arvoisa neuvosto on epäilemättä toiminut parhaan tietonsa mukaan; mutta ihmiset saattavat erehtyä, ja että he ovat sen tehneet, siitä ei ole kukaan varmemmin vakuutettu, kuin minä. Luota minuun niinkuin ystävään, Akontios!"
Että tuomittu käveli niin tutun-omaisesti keskustellen Afroditen papin kanssa, jo sekin vaikutti kansaan, mutta vielä suuremman vaikutuksen tekivät miletolaisen ylimyksen sanat.
Papin käytös saattoi johtua sääliväisyydestä, hän voi osottautua armahtavaiseksi pahintakin rikkojaa vastaan. Mutta joll'ei Oloros olisi ollut lujasti vakuutettu tuomitun viattomuudesta, niin hän varmaan ei olisi sanonut hänelle ainoatakaan tervehdyssanaa, sitä vähemmin siis tällaista sydämmellistä vakuutusta. Sentähden kasvoi heti tuomion tultua julkaistuksi hämmästyttävän nopeasti niiden luku, jotka pitivät Akontioksen puolta.
Oloroksen puhutellessa pysähtyivät Akontios ja Melanippos pariksi minuutiksi. Kun taas alkoivat astua, välkähti vaalea naisen hame esiin kirjavasta väkijoukosta. Akontios katsahti ylös ja kohtasi Neairan tuliset katseet. Kun ei kukkaistyttö ollut oikeudessa saapuvilla eikä hänen nimeänsä todistajien lausunnossa ainoatakaan kertaa mainittu, niin ei Akontios suinkaan voinut aavistaa, että hänen kostonhimonsa se juuri tuotti hänelle tämän surullisen kohtalon. Viimeiset ikävät kohtaukset heidän välillään haihtuivat, kun hän muisteli niitä valoisia; onnellisia hetkiä, jotka oli viettänyt ensimmäistä taideteostansa valmistaessaan Miletossa, kun hilpeä Neaira oli ollut hänen kirkkaana tähtenään. Hänen kasvoissaan ilmautui sulosuruinen, salaisen myötätuntoisuuden piirre. Hän ajatteli aikaa, jolloin hän huolettomana ja täynnä suloisia toiveita veisteli "paimentyttöään." Neaira oli hänen mielestään ikäänkuin noitten rauhallisten päivien elävä edustaja, ja mitä hän niin lämpimästi ja tuskallisesti tunsi, se ilmautui selvästi hänen kasvoissaan.
Neaira huomasi sen, ja kylmä voittoriemu, joka niin selvästi loisti hänen silmistään, väistyi yht'äkkiä toisen tunteen edestä. Hänestä tuntui kuin olisi hän itseensä iskenyt kaikki ne haavat, jotka hän oli saattanut vastustajalleen. Hänellekin johtui mieleen suloinen menneisyys ja salainen, kaipaava rakkaus, joka oli ryöstänyt häneltä rauhan ja kuitenkin tehnyt häntä niin sanomattoman onnelliseksi. Tosin katkeroittui kohta taas hänen mielensä muistaessaan, että Akontios oli hylännyt hänen rakkautensa, mutta kerran herännyt muisto ei haihtunut niin pian. Se pakotti häntä pois torin meluavasta tungoksesta. Ylpeä, hurja tyytyväisyys, jota hän siihen asti oli tuntenut, väistyi kalvaavan rauhattomuuden-tunteen edestä. Hän kiiruhti kotiinsa; hän sulkeutui ahtaasen, ilottomaan huoneesensa ja heittäysi nyyhkyttäen vuoteelleen.
Akontios sillä välin astui Melanippoksen rinnalla hänen asunnolleen. Kolme tuntia oli vielä aikaa laivan lähtöön. Klitifon, uskollinen orja, järjesti herransa käskystä asiat Akontioksen kodissa, maksoi Koronikselle loput hänen saatavistaan, ja toi maanpakoon tuomitulle tuon yksinkertaisen matkalaukun, joka hänellä oli matkallaan Mylasasta Miletoon, ja joka oli ainoa omaisuus, minkä tuomarit olivat hänelle jättäneet. Yritys saada puhutella surevaa Kydippeä vielä kerran, ei onnistunut; Karidemos vartioitsi tarkasti tytärtään. Niin viettivät molemmat miehet loput päivää vakaasti keskustellen. Akontios, joka alussa oli aivan lohduttamaton, tyyntyi vähitellen. Melanippos tunsi Rheneia-saaren omasta kokemuksestaan, — kallioinen, jylhä maa, mutta kuitenkin Kronion-joen kastelema ja samoin kuin Arkkipelaagin muut ihanat saaret, laveavaltaisen Poseidonin kuohuvien aaltojen keskellä, jotka vaahtopäisinä huokuivat terveisiä Mileton rannalta. Loivemmalla koillisrannikolla menestyi öljypuu, ja ohravainioitten keskellä kasvoi hohtavia anemone- ja akanthuskukkia. Ne miletolaiset merimiehet, jotka sinne olivat perustaneet kylän, olivat rehellisiä, hyväntahtoisia ihmisiä, jotka kyllä olivat osottavat ystävyyttä ja auliutta maanpakolaiselle, milloin hän apua vain tarvitsi. Kalpean Oloroksen isä oli viettänyt vuoden Rheneiassa, ja kun Miletolaiset sallivat hänen palata, kiitteli hän alinomaa maanpakolaisten käytöstä ja sai aikaan, että emäkaupunki kolmeksi olympiaadiksi vapautti heidät veronmaksusta…
Täten onnistui papin rauhoittaa ja rohkaista nuorukaista.
Auringon mennessä mailleen, astui Akontios kolmisoutolaivaan, jonka yön tullessa piti lähteä merta kyntämään. Koska, paitsi arkontin molempia aseenkantajia, myöskin Melanippos seurasi häntä, kohteli lähetystön päämies häntä jonkinlaisella kunnioituksella. Hän salli hänen pysyä laivankannella niin kauvan, kuin häntä halutti, ja antoi hänen liikkua vapaasti laivassa. Melanippos kiitti kohteliasta valtiomiestä ja poistui syleiltyään nuorta taideniekkaa vielä kerran. Heti sen jälkeen annettiin merkki nostaa ankkuri.
Tyyneesti ja tasaisesti kävi kulku Tragasai-saarten ohi aukeaan Arkkipelaagiin. Latmos-vuoren harjanteiden yli, joiden korkeimmat huiput vielä hohtivat ilta-auringon valossa, nousi kumottava kuu, ennustaen kirkasta, tyyntä yötä. Yhä syvemmälle vaipui etääntyvä kaupunki illan varjoihin. Kokan yksitoikkoinen kohina ja airojen tahdinmukainen loiske vaikuttivat tässä harmaahtavassa iltahämärässä kovin nukuttavasti Akontiokseen. Jo kauvan ennenkuin oli Trogilis-niemen ohi menty, etsi hän väsyneenä mielenliikutuksista lepoa. Tylsä tunnottomuus, joka seurasi edellisiä tuskallisia tunteita, toi unta hänen silmiinsä, ennenkuin hän oli sitä toivonutkaan. Kuitenkaan ei hänen unensa ollut virkistävää. Hän näki itsensä ponnistelemassa repimään rikki ne paulat, joihin Konon oli hänet kietonut. Ja kun hän täällä luuli voittaneensa jonkun vihollisjuonen, niin ilmestyi tuolla uusi, vaarallisempi ja vieläkin itsepäisempi este, — muodoltaan ja sisällykseltään määräämätön, mutta tuskallinen ja uuvuttava, tehden tyhjäksi hänen ponnistuksensa. Se oli uni, täynnä raukeata uupumattomuutta, jommoinen tavallisesti seuraa henkistä ja ruumiillista kiihtymystä.
Melkein samaan aikaan, kuin lähetystön laiva nosti ankkurin, pistäysi eräästä kaukaisten Korassilais-saarten lahdekkeesta esiin laiva, jonka, jos se kulki yhtä nopeasti kuin Miletolaisten, täytyi välttämättömästi tavata jälkimmäinen juuri Samoksen ja Argian välisellä matkalla. Tämä oli Arkkipelaagin kauhu, Kalaze, lemnolaisten merirosvojen pelätty laiva, jolla nopeudessa ja kelvollisuudessa ei ollut vertaista näillä vesillä. Ohjattuaan suuntaansa ensin vähän etelään jatkoi se sitten matkaansa jotenkin suoraan länteen päin. Sen päällikkö, jättiläiskokoinen henioki, raa'an näköinen kasvoiltaan, istui kahden uskottunsa kanssa kumartuneena mustuneen pergamenttilevyn yli, jolle karkeissa piirteissä oli kuvattu Vähän Aasian rannikko ja koko läntinen osa Arkkipelaagia. Tavan takaa nousi hän laivankannelle neuvottelemaan erään kolmannen miehen kanssa, joka nojaten mastoa vastaan tarkasteli tähtiä.
Laivaväen äänettömästä yksitotisuudesta jo saattoi arvata, että Kalaze väijyi tärkeätä saalista. Väijymisen esineenä olikin Mileton lähettiläslaiva. Konon, joka hyvin käsitti nuoren Oloroksen ja hänen päivä päivältä kasvavan puolueensa vaikutusvaltaa ja jota muutoinkin vaivasi sisällinen levottomuus, joka aina seuraa rikosta, pelkäsi, että Akontios kaukanakin oli vaarallinen vastustaja, joka ei ollut levähtävä ennen, kuin hän tavalla tahi toisella sai viattomuutensa toteen näytetyksi. Olorosta ja Melanipposta ei voitu estää rupeamasta välilliseen yhteyteen maanpakolaisen kanssa; kansan mielipidettä oli mahdoton arvata; ja kukapa saattoi arvata, minkä sattuman kautta Akontioksen tila saattoi muuttua? Koska Konon ylenkatsoi viimeistä keinoa — salamurhaa — oli vaan yksi jälellä, jolla vihattu kilpakosija saatiin aivan vahingottomaksi: täytyi ainaiseksi riistää häneltä hänen vapautensa. Niin muodoin päätti hän, neuvoteltuaan Fintiaksen kanssa, kuljetuttaa maanpakolaista suurille orjamarkkinoille, joilla hän oli tuleva myydyksi sekä viedyksi kauas Aasian barbarisiin sydänmaihin. Fintias oli tämän vehkeen ehdotellut ajatellen, että tässä tilaisuudessa tulisi lemnolaisille merirosvoille, paitsi Kononin lupaamaa palkkaa, paljon muutakin saalista. Loistoa rakastavat lähettiläät kuljettivat tietysti mukanaan runsaita varoja paitsi niitä kallis-arvoisia lahjoja, joita he ystävyyden merkiksi veivät Korinthon neuvoston etevimmille jäsenille. Merirosvot olivat luvanneet antaa lähetystön rauhassa jatkaa matkaansa, kun vaan saivat Akontioksen haltuunsa, ja heidän lupauksensa luuli Fintias voivansa taata vaikka hengellään. Pienen pakkoveron vaatiminen ei kuitenkaan ollut viekkaan temppelipalvelijan mielestä rikos tätä lupausta vastaan.
Saatuaan jo monta päivää edeltäpäin tiedon kaikesta, mikä oli tarpeen tietää, ryhtyi vankkavartaloinen henioki Olbios varmana voitosta toimeen. Miletolaisten laivassa oli tosin joukko aseellisia, mutta tuskin puolet sen verran sotakuntoisia kuin Kalazessa. Tätä Arkkipelaagin osaa olikin jo viisi kuusi vuotta pidetty aivan luotettavana. Lemnolaiset merirosvot olivat, monta kertaa tappiolle jouduttuaan, vetäytyneet yhä enemmän pohjoisiin osiin; varmana pidettiin, että heidän retkeilynsä etelään olivat loppuneet, semminkin kuin kauhea rangaistus, johon Athenalaiset olivat tuominneet kahden rosvolaivan väestön, vielä oli tuoreessa muistissa. Paitsi aseellistensa suurempaa lukua saattoi Olbios pitää suurena apuna senkin, että hyökkäys oli tapahtuva ihan aavistamatta. Sen lisäksi oli lähettiläslaivan väestönä pelkkiä paraatisotamiehiä, jotka eivät koskaan olleet tapelleet.
Tuntia jälkeen puoliyön ilmoitettiin heniokille, että Mileton rannikon puolella oli laiva näkyvissä. Nopeasti lähestyvän laivan suuruus ja tavattoman pitkät ja leveät liput, jotka kirkkaalla kuutamolla liehuivat tuulessa, ilmoittivat, että aiotun ryöstön esine oli silmien edessä. Heti antoi Olbios käskyn valmistautua tappeluun. Jollei miletolainen kolmisoutolaiva hyvällä pysähtynyt ja täyttänyt merirosvojen vaatimuksia, niin oli käytävä sen kimppuun kaikkien sotataidon sääntöjen mukaan.
Nyt olivat molemmat laivat vaan muutaman sadan kyynärän päässä toisistaan. Miletolaislaivassa luultiin Kalazea attikalaiseksi kauppalaivaksi ja koetettiin siis kaikessa sovussa välttää yhteentörmäystä, jolloin peränpitäjää tosin kummastutti, ett'ei luultu kauppalaiva ensinkään väistänyt, vaan päin vastoin ohjasi kulkunsa suoraan heitä kohti. Huomatessaan tämän käski lähettiläslaivan päällikkö lakata soutamasta ja, kun tämä ei riittänyt, pidättää kulkua airoilla.
Kalazekin hiljensi nyt kulkuaan. Olbios, rosvopäällikkö, astui kokkaan ja huusi kauas kaikuvalla äänellä, että hänellä oli keskusteltavaa lähettiläslaivan johtajan kanssa.
"Keitä te olette?" vastattiin miletolaislaivasta.
"Merenkulkijoita kuten tekin", vastasi henioki. "Omituinen vastoinkäyminen pakottaa meitä keskeyttämään teidän matkaanne muutamaksi silmänräpäykseksi. Ikarian rannalla menetimme valkeatukkaisen Aieteen, laulajamme ja pilkkakirveemme. Silloin vannoin maita kiertelevän Poseidonin nimessä, että ensimmäisen vastaamme tulevan laivan pitää korvata meille tämä vahinko. Sallikaa meidän siis tulla laivaanne ja miehistöstänne valita joku, joka on mieleemme. Mutta, että edeltäpäin tietäisitte, kenen pyyntöä täytätte, niin kuulkaa: minä olen Olbios, jättiläinen Lemnoksesta, ja tämä laiva on kuuluisa Kalaze, jonka kunniakkaista retkistä Thessaliaan, Makedoniaan ja Troakseen varmaankin olette kuulleet."
Rosvolaivan miehistö päästi raa'an naurun. Niin röyhkeän pilkallisesti ja laveasti eivät he koskaan ennen olleet kuulleet Olbioksen puhuvan. Mutta miletolaislaivassa herätti nimi Kalaze hurjaa pelkoa. Lähetystönä oli korkeasti sivistyneitä, maailmaa kokeneita valtiomiehiä, rakastettavia vanhuksia ja kauniita nuorukaisia; mutta näissä kaikissa oli enemmän arvokkaisuutta, kuin voimaa, enemmän miellyttävää ja sukkeluutta kuin urheutta. Kaikkein pelkurimaisimmin käyttäytyivät neuvoston sotilaat.
"Me olemme kuoleman omat!" kuului jokaisen suusta. "Kalaze on taipumaton."
Surkeata oli nähdä noitten melusta äkkiä havahtuneitten neuvoston herrojen, tukka epäjärjestyksessä ja viitta huolimattomasti hartioilla, kehoittavan sotamiehiään, ett'eivät joutuisi epätoivoon eivätkä unhottaisi, kuinka kunniakasta on kuolla isänmaan edestä. Sopimattomampaa keinoa ei ollut muuttaa näiden tottumattomien arkuutta rohkeudeksi ja uhmailemiseksi kuin noitten pelosta vapisevien päällikköjen tuskalliset kehoitukset.
Olbios, jonka laiva tuli yhä lähemmäs, huomasi rauhattomasta liikkeestä, joka teki miletolaislaivan hyörivän muurahaiskeon kaltaiseksi, ett'ei hänellä täältä ollut mitään kovaa vastarintaa odotettavana. Tyytyväisenä sanojensa masentavaan vaikutukseen, antoi hän Miletolaisten tehdä mielensä mukaan. Äkillinen pakko puolustaa itseään olisi saattanut poistaa heistä pelon. Jos he sitä vastoin saivat vaipua yhä syvemmin omaan kurjuuteensa, jos pelko sai yhä suuremman vallan heidän ylitsensä, niin voitti Kalaze ehkä ilman mitään voimien ponnistusta.
Lähetystön päämies arveli kuitenkin kunniansa vaativan häntä teroittamaan miehistön mieleen, kuinka tarpeellinen vastustus oli. Mutta mitä hän puhui, kuului niin kuivalta ja tietoviisaalta, ett'ei häntä hetkeäkään viitsitty kuunnella. Kysymättäkään häneltä, astui yksi lähettiläistä laivan rintavarustuksen luo ja huusi kimakalla äänellä Kalazelaisille:
"Me suostumme keskustelemaan teidän kanssanne, joll'eivät vaatimuksenne ole kohtuuttomia. Sanokaa, mitä pyydätte, että voimme neuvotella keskenämme."
Olbios naurahti, ja ikäänkuin kaikuna kuului hänen toveriensa aseitten kilinä.
Kaikesta tästä melusta ja puheesta oli Akontios herännyt. Hän kuunteli. Melu kasvoi kasvamistaan. Jotain tavatonta oli varmaan tapahtunut. Hän kavahti pystyyn, heitti yllensä hihallisen viittansa ja juoksi portaita ylös laivan kannelle. Samassa kuului aseitten jyske onnettomuutta ennustavana yli veden pinnan. Kuuvalossa välähtivät kilvet ja miekat. Ja nyt korotti rosvopäällikkö mahtavan äänensä:
"Täyttäkää suurin sekotusmaljanne rahaksi lyödyllä kullalla ja antakaa meidän valita teikäläisistä joku korvaamaan menetettyä Aietestamme — niin saatte rauhassa jatkaa matkaanne!"
Pauhaava hälinä seurasi miletolaislaivassa. Muutamat lähettiläistä hengittivät keveämmin; he olivat kyllin rikkaita voidakseen täyttää vaatimukset, ja jos yksi laivaväestä vietiin orjuuteen, niin vähät he siitä välittivät. Toiset, jotka rakastivat kultaansa yhtä paljon kuin vapauttaankin, huokasivat sydämmen pohjasta; heidän arvelevaiset viittauksensa osottivat kuitenkin, ett'eivät he muuta neuvoa tienneet. Vastustuksen mahdollisuutta ei kukaan ajatellut, vaikka laiva oli erinomaisen hyvin rakennettu ja kevytkulkuinen ja vaikka neuvoston sotamiehet eivät olleet soutamisesta uupuneet kuten Kalazen miehistö, vaan vielä hiljakkoin olivat levänneet mukavilla villamatoilla.
Nähdessään tätä surkeata saamattomuutta nousi veri Akontioksen kasvoihin. Astuen lähetystön päämiehen luo, sanoi hän lujalla äänellä:
"Jollei teille ja ylpeälle Miletolle ole häpeäksi, että maanpakolainen tarttuu aseihin teidän puolestanne, niin antakaa minulle miekka. Minä tahdon ottaa osaa taisteluun, jonka tässä aiotte suorittaa!"
Hämmästyneinä kääntyivät kaikkien katseet kauniisen, rohkeamieliseen nuorukaiseen, joka täällä ensimmäisenä puhui tosi-miehen tavoin. Lähetystön päämies rypisti kulmakarvojaan. Häpeän tunne valtasi hänet niin ankarasti, niin polttavasti, että hän puhkesi vihaisiin sanoihin tovereitaan vastaan, jotka muka olivat hänetkin viekotelleet. Eräässä nuorukaisessakin näkyi katumus heräävän. Kiihkoisella innolla yhtyi hän johtajan sanoihin; kaikkien jumalien nimessä vannoi hän ennemmin tahtovansa tapella elämästä ja kuolemasta, kuin hyvällä mukautua päätökseen, joka oli häpäisevä lähetystöä ja koko Miletoa. Mutta nämät innostukset jäivät kuitenkin vaikuttamatta arkaan enemmistöön. Jo kantoi sama toimelias neuvosherra, joka äskettäinkin oli puhunut röyhkeälle Olbiokselle omin käsin esiin hopeaisen sekotusmaljan, sillä välin kuin toinen, polvistuen keulalyhdyn luo, alkoi kivitaulullaan laskea, paljonko kunkin osaksi tulisi tätä julman suurta veroa. Mutkikas astia nielasi tavattomia summia. Kaikki selvä raha, mitä laivassa oli, ei riittänyt sen täyttämiseen ja kauhulla odotettiin, että Olbios oli pysyvä vaatimuksissaan ja kiduttamalla koettava saada ne täytetyiksi.
Mutta henioki oli jalomielisempi, kuin Miletolaiset olivat odottaneet. Neljä hänen miehistään tuli laivaan, tarkastelivat saalista ja sanoivat tyytyvänsä siihen, kun innokas raatiherra Zeus Horkioksen nimessä vannoi, ett'ei kunnioitetulta Olbiokselta oltu drakmaakaan salattu.
Sitten eräs heistä — Olbioksen veli — jatkoi:
"Nyt toiseen ehtoon! Astuessani laivaanne kuulin Akontios-nimeä mainittavan. Ken teistä on sen niminen?"
Pari kymmentä kättä osotti yht'aikaa kuvanveistäjää.
"Onko se sama Akontios, joka taitaa niin ihanasti veistellä marmoria?"
Neuvosherra myönsi.
"Hänet vaadin päällikkömme orjaksi", sanoi rosvo. "Joka on semmoinen taideniekka, se kyllä taitaa toisinkin ihmisiä huvitella."
"Taitaa kyllä", sanoi raatiherra; "hän osaa laulaakin ja käyttelee mestarillisesti plektronia…"
Akontios astui aivan likelle vanhaa pelkuria.
"Sinulla näkyy olevan kauhea kiire tehdä tätä häpeällistä kauppaa", sanoi hän halveksivasti. "Vai pelkäätkö ehkä omaa kallista päätäsi? Tiedä, sinä kurja, että jollen pitäisi tätä kättäni, joka runottarien palveluksessa on koettanut luoda ihanteita, liian hyvänä kurittamaan sinua, niin toimittaisin yhdellä ainoalla iskulla mädäntyneet hampaasi valheelliseen kurkkuusi."
"Eteenpäin!" huusivat merirosvot, kun raatiherra ällistyneenä astui syrjään sadatellen itsekseen. "Seuraa meitä, Akontios!"
"Orjuuteen!" nauroi kuvanveistäjä kolkolla pilkalla. "Ei niin vähällä!"
Näin sanoen hyökkäsi hän laivan rintavarustuksen luo syöstäkseen syvyyteen. Mutta kaksi sotamiehistä, peläten että, jos Akontios pääsisi pakoon, tulisi orjuus heidän osaksensa — sillä molemmat olivat pitkiä, solakoita nuorukaisia — tarttuivat takaa hänen viittaansa kiinni. Ennenkuin hän aavistikaan olivat hänen kätensä takaa sidotut. Riemuhuudoilla käänsivät merirosvot kulkunsa luoteesen päin, kun Mileton lähettiläslaiva sitä vastoin masentuneena ja alakuloisena kääntyi kotiin, sillä, kun oltiin apuneuvoitta ja kallisarvoiset vieraslahjat olivat ryöstetyt, niin ei saatettu nousta maalle Korinthossa.
Miletossa oli sillä välin tullut tunnetuksi, että Melanippos oli edistänyt Akontioksen petosta Afroditen templissä. Kun nyt lähettiläät laivoinensa palasivat tyhjin toimin ja ilmoittivat, kuinka rosvolaiva oli ilveillyt heidän kanssaan, niin alettiin kansassa hokea, että kärsitty pakkovero oli loukatun Afroditen lähettämä rangaistus, sillä meren syvyydestä tulleen jumalattaren vallassa oli, antaa myötä- ja vastoinkäymistä matkalla.
Akontioksen poisviemistä pitivät useat — vaikka asianhaarat sitä vastustivatkin — hänen vapauttamisenansa; he vakuuttivat, että mylasalaisen kuvanveistäjän toverit olisivat ryhtyneet vaikka mihin pelastaakseen uskollista kumppaniaan Miletolaisten käsistä. Akontioksen aiottu liitto ihanan Kydippen kanssa pantiin yhteyteen merirosvojen luultujen tuumien kanssa: Akontios oli muka kaikin mokomin tahtonut jättää kaupungin merirosvoille ja sitä tarkoitusta varten pyrkinyt asemaan, joka olisi suonut hänelle vaikutusvaltaa julkisiin asioihin.
Konon koki kaikin tavoin ylläpitää ja levitellä näitä huhuja. Nyt, kun Akontios oli poistettu, kääntyi Kononin viha Afroditen pappia vastaan, jota hän piti kaiken vastoinkäymisensä oikeana synnyttäjänä. Eräs templinpalvelija oli kuullut papin viimeisen, ratkaisevan keskustelun Akontioksen kanssa ja ilmaissut kaikki. Melanippoksen päästä oli lähtenyt tuo juoni, joka viekotteli Karidemoksen tyttäreltä valan. Kyllin syytä siis Kononilla vihata Melanipposta, kyllin syytä häntä peljätä; sillä luultavaa oli, ett'ei pappi niinkään pian heittänyt maanpakoon ajettua holhottiaan, vaan että hän pyrki liittoon Oloroksen kanssa ja kaikkien niiden kanssa, jotka pitivät Akontiosta viattomana.
Tapaus lähettiläslaivan kanssa tarjosi nyt toivottua tilaisuutta kääntämään yleistä mielipidettä Kononin eduksi. Jos Afrodite oli loukattu — kuten jo kyyhkys-uhrin onneton päättyminen osotti — niin oli syy hänen nurjuuteensa lähinnä etsittävä papin käytöksestä. Että maallisten asiain sekoittaminen uskonnollisiin menoihin jo ammoisista ajoista oli ollut tavallista, että etenkin kevätjuhla Miletossa soi jonkinlaista vapautta kaikenlaisissa rakkaus-asioissa, sitä eivät Konon ja hänen hurjat puoluelaisensa tahtoneet myöntää. Todellakaan ei oltu Miletossa koskaan kuultu, että pappi olisi ottanut osaa semmoisiin, itsessään luvallisiinkin rakkaus-asioihin. Sen lisäksi tuli, että palvelija, joka oli ilmaissut Melanippoksen, Kononin toimesta koristeli kertomustaan kaikenlaisilla arveluttavilla lisillä.
Siten pääsi, pian lähettiläslaivan palaamisen jälkeen, valtaan yleinen tyytymättömyys, joka yhä enemmän muuttui vihamielisyydeksi Afroditen pappia vastaan. Kansa näkyi olevan iloissaan siitä, että oli löytänyt esineen, jota vastaan se sai purkaa vihansa ja etenkin merirosvojen pelkonsa. Että Olbios kuuluisine laivoineen oli tunkeutunut aina Korassilais-saarten rauhallisille vesille, että hän oli ollut niin rohkea, että oli uskaltanut kohdella kaupungin virkamieslaivaa yhtä röyhkeästi kuin rannikkolaisten pieniä kauppalaivoja ja pilkallisesti uskaltanut verottaakin sitä, ennusti pahoja aikoja. Afrodite oli lepytettävä, ja se saattoi tapahtua vaan siten, että hänen loukkaajansa, ajattelematon, harmaapäinen ja kuitenkin vielä niin nuorekkaasti tuntehikas Melanippos, saisi kärsiä rangaistusta mielettömyydestään.
Suuri kansajoukko kokoontui papin talon luo ja alkoi meluta. Sitten mentiin taajoissa riveissä Gerusian kokoussalin luo ja uhmailevin sanoin vaadittiin neuvostoa tutkimaan asiaa sekä päättämään, saisiko Melanippos kauvemmin pysyä virassaan.
Afroditen pappi, syvästi loukattuna, teki ripeän päätöksen. Kun neuvosto Kononin kutsumuksesta oli kokoontunut, ilmestyi hän kutsumattomana oikeuden eteen ja pyysi puheenvuoroa.
"Miehet", sanoi hän lujalla äänellä, "tiedän kyllä mikä teidät on saattanut tänne tänään, myötä tahi vastoin tahtoanne; sillä kansan ääni pakottaa viisaimmat ja kylmäkiskoisimmatkin kallistamaan sille korvansa. Mileto tarvitsee sovintouhria — vähemmin siitä, minkä kiihkoisa rahvas lukee minun viakseni, kuin siitä, mitä se itse on rikkonut: sen lähettiläiden velttoudesta ja saamattomuudesta. Minä tarjoon täten itseni uhriksi, — sillä todellakaan ei ylpeyteni sallisi, että teidän mahtisananne tahi rahvaan raaka väkivalta pakottaisi minut siihen, johon nyt vapaasta tahdostani rupean. Korkea-arvoiset gerontit, minä heitän Afroditen papin virkani teidän käsiinne ja menen vuodeksi maanpakoon Ikarian saarelle. Määräajan kuluttua odotan teiltä kirjettä, joka kutsuu minut takaisin. Jollei semmoista tule, niin en palaja Miletoon enään."
Gerusia, suuresti iloissaan tästä onnellisesta apukeinosta, jolla se saattoi rauhoittaa kiihtynyttä kansaa tarvitsematta ryhtyä mihinkään toimiin, jotka olisivat loukanneet pappisviran arvoa, kiitti Melanipposta hänen jalomielisestä tarjoomuksestaan ja suostui siihen empimättä lausuen vaan muutamia kohteliaita osanotto-sanoja.
Kaksi päivää myöhemmin astui Melanippos laivaan. Yksi ainoa orja seurasi häntä. Klitifon jäi kahden muun kanssa Miletoon hoitamaan taloa, joka oli hänen herransa yksityistä omaisuutta.
Ikariassa hallitsi silloin tyranni Filostratos, viisas, oikeutta noudattava ja taidetta harrastava hallitsija, joka äidin puolelta oli sukua nuoren Oloroksen perheelle, mutta muutoin ei juuri Mileto häntä miellyttänyt, koska se teki kaikenlaisia vaikeuksia Ikarian asukkaille kaupassa ja liikkeessä ja etupäässä, koska se vaan rasittavaa tulliveroa vastaan salli ikarialaisten kauppalaivojen purjehtia Latmon lahdella. Melanippoksella oli Ikarian Drakanonissa vanha ystävä ja siitä syystä valitsi hän tehdessään päätöksensä juuri Ikarian saaren olopaikakseen. Kun hän kokoontuneelle neuvostolle oli maininnut tämän saaren matkansa päämääräksi, oli Oloros kiiruhtanut Melanippoksen luo hänen kotiinsa ja antanut hänelle kirjeitä vietäväksi Filostratokselle — suosiotyö, jonka Melanippos kiitollisuudella otti tehdäkseen.
Varustettuna Oloroksen kirjeellä astui hän niin muodoin kymmenen tuntia matkailtuaan maalle Drakanonissa. Ystävä, jota Melanippos etupäässä tuli tervehtimään, oli muutama viikko sitten kuollut. Sitä sydämmellisemmin otti tyranni Filostratos vastaan yksinäisen vieraan.
"Minua ilahuttaa", sanoi hallitsija, "että Miletosta kerrankin tulee jotain hyvää sittenkuin minä ja omaiseni vuosikausia olemme saaneet kokea pelkkää pahaa ja harmillista. Jumalat tietäkööt, että jollen olisi sitä mieltä, että rauha, vaikkapa uhrauksillakin hankittu, on kansoille siunaukseksi, mutta sota sitä vastoin, vaikka saavuttaakin tarkoituksensa, kiroukseksi — niin olisin jo aikoja sitten näyttänyt Miletolaisille, ett'ei Filostratoksen sotalaivat ole pähkinänkuoria. Mutta elän aina vaan toivossa, että Miletossa kerran pääsee valtaan enemmistö niitä, jotka ymmärtävät, ett'eivät vaatimukseni tarkoita ainoastaan Ikarialaisten vaan Mileton omaakin etua."
Sitten kyseli hän Olorosta, joka oli yksi niitä harvoja järkipäitä, joista Miletossa niin paljo puhuttiin, joka oltuaan innokas filosoofi viime aikoina oli alkanut harrastaa valtioasioitakin.
"Siitä on kaksi vuotta", jatkoi hän, "kuin viimein näin sen lahjakkaan nuorukaisen Korinthossa. Ainoastaan pikimmältään kohtasimme toisiamme. Mutta jo silloin ennustin hänelle ihanaa ja suurta tulevaisuutta. Sitten, kunnioitettu vieras-ystäväni, viruessamme ruokapöydän ääressä, pitää sinun juurta jaksain kertoa hänestä, — mutta etupäässä niistä omituisista tapauksista, joista Oloros kirjeessään vaan viittaamalla mainitsee. Tämä Konon näkyy, mikäli minä ymmärrän, jättävän arkontti Karidemoksenkin varjoon. Surkuteltava Mileto!"
Ensimmäinen ateria hallitsijan talossa vahvisti jo melkoisesti sitä harrasta ystävyyttä, joka lähimpien viikkojen kuluessa syntyi Melanippoksen ja Filostratoksen välillä. Entinen pappi tunsi itsensä liikutetuksi hallitsijan yksinkertaisesta, suorasta ja vilpittömästä olennosta. Kaikki Filostratoksen ympärillä todisti yksinkertaisuutta ja järjestystä. Ei hän ollut niitä hallitsijoita, jotka rasittivat kansaa elääkseen kituvien alamaistensa vaivannäöllä. Päinvastoin: Filostratos oli koko hovielämässään säästäväinen, ja yksi ala vaan oli, jolla hän ei katsonut rahoja: taiteen alalla. Hänen palatsinsa huoneet ja salit komeilivat kallis-arvoisten taidemaalausten koristamina. Athenalaisten ja korintholaisten kuvanveistäjäin mestariteokset kaunistivat pylväskäytäviä. Ja jos hänen hoviinsa saapui matkustelevainen laulaja, joka lauloi vanhoja kunniallisia lauluja Akilleen vihasta ja jumalallisen Laerteen pojan harharetkistä, sai hän lähtiessään runsaat lahjat.
Oli neljä viikkoa kulunut Melanippoksen maallenoususta, kun tämmöinen rhapsoodi juhlassa, joka vietettiin tyrannin syntymäpäivän kunniaksi, lauleli Odysseyksen tulosta Faiakilaisten maalle ja saavutti suurta suosiota. Päivä oli ollut myrskyinen; raskaita ukonpilviä riippui vielä Drakanonin sateesta tippuvien kattojen yllä, ja iloisina tervehdittiin sitä hetkeä, jolloin lamput sytytettiin juhlasalissa; sillä tyyneesti palavien lamppujen kultahohteessa unohtui pian luonnon kolkkous ja synkkyys.
Silloin astui eräs jalosukuinen nuorukainen, joka kuului ruhtinaan seurueesen, sisään ilmoittaen, että satamansulkujen luoteispuolella oli vene kaatunut kallioista rantaa vastaan ja viskannut maalle nuorukaisen, joka nyt tunnotonna makasi erään lähellä asuvan kalastajan mökissä.
"Odysseys Faiakilaisten rannalla!" sanoi Filostratos. "Tämä omituinen yhteensattuma laulajan laulun kanssa liikuttaa minua ihmeellisesti. Antakaamme me hänen kokea samanlaista suosiota, kuin Laerteenkin pojan osaksi tuli."
Sitten sanoi hän, kääntyen nuorukaiseen, joka oli tuonut sanoman:
"Mene sinä itse, Ximmias, ja katso, ett'ei mitään ole laimiinlyöty hänen pelastamisekseen. Liikanimi 'vieraille ystävällinen', joka on annettu Drakanonillemme, tuottaa meille velvollisuuksia. Jos hän elää, kuten sanoistasi voipi arvata ja jos hän on vapaasta suvusta syntynyt, niin tuota hänet tänne palatsiin, jos se saattaa tapahtua vaaratta. Jos hän on orja, niin anna hänet sataman hoitajalle holhottavaksi. Jos hänen sielunsa on muuttanut haadekseen, niin toimiele kaupungin tavan mukaan; laita hänelle sija sinne, missä hän on suojassa kaikelta saastutukselta; pane raha hänen kielensä alle ja pidä sitten huolta hänen hautaamisestaan."
Ruhtinaan seuruelainen meni ulos. Tunnin kuluttua tuli hän takaisin.Muukalainen eli; hän oli vironnut tuntoihinsa. Hän oli kotoisinMylasasta, vapaasukuinen, ja sentähden tuotu palatsiin. Hänen nimensäoli Akontios.
Melanippos hypähti seisomaan kuullessaan tämän. Suureksi surukseen ei hän ollut koko aikaan saanut minkäänlaista tietoa turvatistaan. Nyt toi sattuma kadonneen itsensä Ikarian rannalle, raa'alla kädellä tosin, ikäänkuin tyydyttäen jonkun vihamielisen jumalan kirousta, mutta iloksi ystävälle ja — kuten pappi toivoi — onneksi hänelle itselleen.
Filostratoskin osotti vilkasta osan-ottoa. Nuoren taideniekan nimi oli tullut hänelle, tutuksi Melanippoksen kertomuksista. Se totinen tyytyväisyys, joka ilmautui hänen miehekkäissä, kauniissa kasvoissaan, vakuutti Melanippokselle, ett'ei Akontioksen nyt tarvinnut kokea vähemmin armollista vastaan-ottoa tyrannin hovissa, kuin hän itse.
Jo seuraavana päivänä kutsutti Filostratos nuorukaisen, samoin kuin papinkin, luokseen. Kuvanveistäjän käytös- ja olemistapa miellytti ruhtinasta suuresti; hän ei pyytänyt parempaa, kuin että kauvan saisi pitää nuorta mestaria Ikariassa. Tehtävää hän Drakanonissa oli saava yltä kyllin: ennen kaikkea suurenmoisen Zeuksen vartalokuvan, jolla kaupungin keskellä oleva uusi templi oli kaunistettava; ja sitten tuli hänen veistää joukko pienempiä vartalokuvia, joilla Filostratos tahtoi koristaa palatsinsa etupihaa, — ruhtinaan mieliajatus, jonka toteuttaminen tähän asti oli rauennut tyhjiin, koska eri mestarien tekemät kuvat muodon ja suuruuden suhteen eivät soveltuneet yhteen. Sekä hallitsija että pappi halusivat kuulla Akontioksen omasta suusta hänen kohtalonsa enempää kehitystä. Heidän kävellessä puutarhan jättiläisvaahterain siimeksessä, kertoi Akontios mitä Filostratos halusi tietää.
"Pelkurit Mileton lähettiläät", niin alkoi kuvanveistäjä, "ovat kai kotona kertoneet, kuinka merirosvot laahasivat minut Kalaze-laivaan. Oman kurjuutensa ja surkuteltavan osan, joka Miletolla tässä asiassa oli, ovat he luultavasti kuitenkin viisaudessaan salanneet. Myöskin syyt merirosvojen menetystapaan varmaankin teitä hämmästyttävät. Päämiehen veli ilmaisi ne minulle jo ensi hetkenä. Konon oli lahjonut merirosvot; minua tarkotti hyökkäys; minä, Akontios, olin toimitettava pois tieltä, sillä maanpako Rheneia-saaressa oli riittämätön takaus tulevasta vahingoittamattomuudestani."
"Se katala!" mutisi Melanippos.
"Mutta mistä se tuli", kysyi Filostratos, "että päämiehen veli ilmoitti sinulle kaiken tuon?"
"Kuka sen saattaa sanoa? Hän vakuutti minulle, että peittelemättömyys, jolla viskasin totuuden erään Mileton raatiherran silmiin, oli häntä miellyttänyt; ja sitten myöskin minun äkillinen paon-yritykseni, kun näetten juoksin laivan rintavarustuksen luo syöstäkseni mereen. Semmoisilla ihmisillä on laittomuudessaan useinkin oikean ja hyvän tuntoa, — ja että minä miletolaisten pelkurien suhteen olin oikeassa, se täytyy teidän myöntää. Sanalla sanoen, minä sain selviä todistuksia siitä, mitä jo alusta olen tietänyt, vaikken ole voinut sitä näyttää toteen: että se on Konon, joka on kaiken tämän minua vastaan hankkinut."
"Oivallista!" sanoi Melanippos. "Mutta valitettavasti tämä todistus pyhittää meitä vähän, koska meiltä puuttuu todistajia. Tuskin Olbioksen veli suostuu tulemaan Mileton raadin eteen Kononin syyttäjänä."
"Niin luulen minäkin", sanoi Akontios.
"Mihin vei sinut nyt Kalaze?" kysyi ruhtinas.
"Ensin Lemnokseen, johon pysähdyimme huokaamaan vähän. Siellä nousi, ikävä kyllä, Olbioksen veli maalle, liittyäkseen retkikuntaan, joka matkusti Thrakian rannikolle. Heti sen jälkeen laski Kalaze taas ulapalle, ja nyt tapahtui, mitä minä yllämainitun merirosvon avulla olin toivonut voivani välttää. Efesossa, johon pääsimme muutamia päiviä myöhemmin, myytiin minut orjankauppiaalle. Ei auttanut, vaikka minä esitin hänelle hänen konnamaisuuttaan ja petostaan. Laki oli hänen puolellaan, ja hurja vastarintani tämän jalon isännän valtaa vastaan sortui kahleisiin ja niiniköysiin, niin että pian päätin mukautua tilaani — mutta salassa etsiä paon tilaisuutta. Jo kolmen päivän kuluttua osti minut eräs rikas kauppias, joka oli kotoisin Samosta, mutta kauppa-asioissa oli tullut Efesoon. Hän otti minut mukaan saaren pääkaupunkiin ja sieltä luoteisrannikolle, jossa hänellä on muhkea maatalo siimekkään merenpoukaman rannalla. Muutaman ajan palvelin häntä kiltin lapsen taipuvaisuudella, saadakseni häntä huolettomaksi karkaamisestani. Vasta eilen aamulla päivän koittaessa tein minä sen, mitä jo kauvan olin aikonut. Otettuani mukaani vähän ruokavaroja hiivin rantaan ja päästin yhden niistä veneistä, joita isännälläni siellä oli huvimatkojansa varten. Matkani päämääränä oli eräs Korassilaissaari, jossa toivoin löytäväni apua päästäkseni Halikarnassokseen. Silloin yllätti minut myrsky aavalla merellä. Kolme neljä tuntia taistelin hurjasti rajuilmaa vastaan, kunnes voimani loppuivat. Silloin laskeusin veneen pohjalle kuolemaa odottamaan ja suljin silmäni. Olin niin uupunut, että, vaikka meri hurjasti pauhasi, nukahdin kuitenkin hetkeksi, havahtuakseni taas äkisti, kun joku tavallista valtavampi sysäys pudistutti pientä alusta. Illan suussa koetin taas onneani soutamalla, mutta kovaksi onneksi katkesi minulta airo. Niin olin siis, vaikka voimani ja taitoni olisivatkin riittäneet, täydellisesti heitetty luonnonvoimain valtaan. Silloin, suuressa tuskassani, kohosi sydämmeni rukouksessa Afroditen luo. Minusta näytti kuin se taivaallinen olisi ilmestynyt minulle revenneitten pilvien läpi, — ja hänen kasvonsa olivat Kydippen kaltaiset. Säikähtyneenä huudahdin — ja menin tainnokseen. Kun taas palasin tuntoihini, huomasin olevani kalastajan mökissä Drakanonin rannalla."
"Ja Filostratos, Ikarian ruhtinas, sanoo sinut tervetulleeksi tälle rannalle", sanoi hallitsija. "Melanippos sanoo sinua ystäväkseen, se jo yksistään riittäisi herättämään minussa osan-ottoa sinua ja kohtaloasi kohtaan. Täällä saat veistellä ja kuvata minkä verran sinua haluttaa, — ja minä, joka tunnen taiteilijat, tiedän, ett'en voi sinulle parempaa tarjota, kuin vapautta ihanan taitosi kehittymisessä. Usko minua, Afrodite se on sinut pelastanut myrskystä ja hädästä, ja hänen kunniakseen pitää ensimmäisellä kuvalla, jonka veistät, olla hänen muotonsa. Niin pian kuin täydellisesti olet tointunut, niin ryhdy työhön. Merenvaahdon-kasvatin kuvalla tahdon alkaa rivin jumalien kuvia etupihassani."
Akontios kiitti häntä. Todellakaan ei ollut parempaa lievitystä hänen surulleen, kuin taiteilijan toimi.
Jo seuraavana päivänä ryhtyi hän työhön. Hehkuvin kasvoin muodosteli hän pehmeätä taipuisaa savea, ja viikon kuluttua oli luonnos, jonka mukaan hän aikoi veistellä, valmiina hänen kyynelistä hämäräin silmäinsä edessä. Se oli jumalatar, semmoisena kuin hän jo poikana ollessaan oli kuvaillut häntä, naisellisen kauneuden ja herttaisuuden täydellisin ideaali, Afrodite, jumalien ja ihmisten hallitsijatar; — mutta se oli myöskin joka piirteessä Kydippe, Karidemoksen tytär, hänen äärettömästi rakastettu morsiamensa, jonka luo hänen mielensä lakkaamatta paloi. Hän ei enään kyennyt erottamaan kuolevaista jumalattaresta; ne olivat hänestä yksi ja sama; hänen rakkautensa ja hänen uskonnollinen hartautensa yhdistyivät tähän ihanaan kuvaan. Ja jos joku kuolevainen ansaitsi kaunistaa huonettaan tällä kuvalla, niin oli se Filostratos, Ikarian viisas, hyvää ja oikeutta harrastava hallitsija. Kydippe tämän palatsin suojelusjumalattarena — ei, se ei ollut mitään halventamista, yhtä vähän kuin jumalan-kuvan asettaminen temppeliinkään.
Filostratos oli jo nähdessään savesta tehdyn kuvan aivan hurmaantunut.Hän syleili nuorta mestaria ja suuteli häntä.
"Ystävyyteni vaan saattaa palkita sinulle tämän mestariteoksen", sanoi hän hehkuvin silmin. "Mitä minulla muuta on, on liian halpaa."
Melanippos tunsi alkukuvan tähän luonnokseen, joka niin mahtavasti oli vaikuttanut Filostratokseen, mutta hän oli vaiti. Hän tahtoi säästää nuorukaiselta tuskaa, joka aina uudestaan pääsi valloilleen, kun vaan ihanan Kydippen nimeä mainittiin. Pappi itsekin oli muutamia päiviä ollut huolissaan ja alakuloinen. Hänen uskolliselta Klitifoniltaan oli Drakanoniin saapunut sanoma, josta voitiin huomata, ett'eivät väsymättömän Kononin juonet olleet jääneet seurauksitta.
Klitifon kirjoitti seuraavasti:
"Totellen sinun uudistettua käskyäsi, oi herra, ilmoitan, mitä minun luullakseni on sinulle tärkeä tietää."
"Taloasi hoidamme nyt, kuten ennenkin, suurimmalla huolellisuudella, eläen toivossa, että rakastetun herramme pian sallitaan palata Miletoon."
"Kansan mielipide on tällä välin, mikäli minä voin päättää, tuskin muuttunut. Konon, kuten näkyy, ponnistelee kaikki voimansa pitääkseen vireillä vihamielisyyttä sinua, rakasta isäntäämme kohtaan."
"Sitä paitsi koettaa hän levitellä toista huhua, jonka todellinen laita täytyy olla sinulle tunnettu; sillä kokonaan ei Konon ole sitä keksinyt; päinvastoin on täällä satamassa ollut merimiehiä Ikariasta, jotka useampia kertoja — vaikka yksityiskohdissa ristiriitaisestikin — ovat sitä kertoneet ja vakuuttaneet."
"Että se yhdessä kohdin on totuudesta poikkeava näyttää minusta epäilemättömältä, jos vaan jalo isäntäni ei kokonaan ole erehtynyt nuoren Akontioksen ja hänen innokkaan rakkautensa suhteen."
"Kerrotaan näet, että Akontios Lemnoksesta — toiset sanovat Efesoksesta — salaa on paennut ja että hän, usean seikkailun perästä on saapunut Ikarian saareen, jonka hän otti matkansa päämääräksi, koska tiesi sinun siellä oleskelevan."
"Niin pitkälle ei olisi asiassa mitään erinomaista; sillä en usko sitä, mitä eilen torilla kerrottiin, että Mileton neuvosto muka on aikeessa varoittaa Filostratos tyrannia ja anoa häneltä, ett'ei hän kauvemmin sallisi maanpakolaista Akontiosta olemaan Ikariassa, vaan neuvoston päätöksen mukaan kuljetuttaisi hänet Rheneia-saareen; — en usko sitä, vaikka Konon kuinkakin sitä asiaa ajaisi."
"Mutta mikä on tärkeää ja mahdollisesti tuottaa arveluttavia seurauksia on, että suurella varmuudella kerrotaan, että Akontios muka on lohtunut kovasta onnestaan, että hän tyrannin kehoituksesta veistelee kaikenlaisia kuvia suurella innolla ja että hän niin vähän aikoo palata Miletoon, että hän on kosinut erästä rikasta drakanonilaistyttöäkin ja että hän aikoo pysyväisesti asettua Ikariaan asumaan. Tämä huhu, joka minusta kaiken sen mukaan mitä olen sinulta kuullut, näyttää uskomattomalta, tekee tietysti Karidemoksen tyttären mielen raskaaksi, kun sen lisäksi useita Akontiokselta tulleita kirjeitä ei ole annettu hänen luettavakseenkaan, vaan Karidemos ne on korjannut ilman että tytär on aavistanutkaan niiden tuloa. Karidemos, joka Akontioksen tuomitsemisen jälkeen on päättänyt entistä lujemmin antaa tyttärensä Kononille niin pian kuin suinkin, pyrkii tämän ohessa saamaan Kydippeä horjumaan uskollisuudessaan Akontiosta kohtaan. Ja siitä syystä annetaan hänen joka taholta kuulla, mitä huhut tietävät kertoa hänen sulhonsa uskottomuudesta. Tähän asti on hän pysynyt lujana. Mutta eilen — sen kuulin erään ovenvartijan sisarelta — on Kydippen ystävätär Iole, luultavasti Karidemoksen kehoituksesta, koettanut hänelle näyttää kuinka sopimaton hänen uskollisena pysymisensä on ja etenkin koettanut esittää sitä, kuinka toivoton hänen rakkautensa on ja kuinka olisi kaupungille mieleen, että se mies, jota vallassa oleva puolue piti tulevana arkonttina, tulisi yhdistetyksi nykyiseen päämieheen niin likeisillä perheellisillä siteillä. Sen lisäksi kertoi hän uusia huhuja, joiden lähteeksi hän ilmoitti erään isänsä ystävän. Tämä ystävä, — nimeä minulle ei sanottu — sanoi itse käyneensä Ikariassa ja tulleensa vakuutetuksi, että Akontios jo oli sopinut tulevan vaimonsa kanssa. Lyhyesti, kaikkia keinoja, jotka voivat saada hyljättyä ja yksinäistä morsianta horjumaan, on käytetty ja joll'ei Kydippe Kononin uudistettuun kosintaan olekaan vastannut umpimähkään myöntämällä, niin ei hän myöskään vastannut niin jyrkästi ja päättävästi kieltämällä, kuin tätä ennen. Hän pyysi päinvastoin muutamia viikkoja ajatus-aikaa, — ja mitä se merkitsee tämmöisissä tapauksissa, sen tietää jokainen, joka vähänkin on ottanut vaaria ihmisistä ja esineistä."
"Minulle olisi tietysti mieluista saada tietää, onko Akontios todellakin noussut maalle Ikariassa, ja jos niin on asian laita, mitenkä nämät huhut ovat selitettävät. Ehkä ne kuitenkin alusta loppuun ovat Kononin keksimiä."
"Kuinka mielelläni suostuisin viemään sanan Kydippelle! mutta se on, sen mukaan kuin olen huomannut, aivan mahdotonta; hänen isänsä ympäröi häntä kolmikertaisella vartiostolla, eikä kukaan orjista uskalla tehdä Karidemoksen käskyä vastaan."
"Voi hyvin, herra! Rukoilen kaikkia jumalia, että he suojaavat ja varjelevat sinua."
Tämä kirje teki papin mielen alakuloiseksi. Siihen asti tottunut kun oli toimimaan turvattinsa hyväksi — sillä hänen kirjeenvaihtonsa Klitifonin kanssa tarkoitti etupäässä Akontioksen onnea — näki hän itsensä tämän ilmoituksen johdosta olevan pakotetun istumaan ristissä käsin. Joll'ei Klitifon voinut päästä Kydippen luo, niin ei toinenkaan sanansaattaja saanut parempaa aikaan. Akontios itse taas ei voinut astua maalle Miletossa heittäymättä varmaan kuolemaan.
Niinmuodoin päätti pappi toistaiseksi kärsivällisesti odottaa. Mutta jo seuraavana päivänä katui hän tätä epäilevää mielialaansa. Hän sanoi itselleen, ett'ei hänellä ollut oikeutta niin kokonaan joutua epätoivoon rakkaan Akontioksensa tulevaisuudesta ainoastaan sentähden, ett'ei hän sillä hetkellä nähnyt mitään keinoa päästä pulasta. Viisas, maailmaa kokenut mies, jota tämä kova onni ei koskenut niin välittömästi, oli ehkä vielä keksivä keinon. Ja niin kääntyi Melanippos huolinensa Filostratos ruhtinaan puoleen.
Kolme päivää myöhemmin vietettiin hallitsijan hovissa yhdet niitä juominkeja, joiden kehuttiin kelpaavan esikuviksi kaikkialla, missä vaan Helleenien kieltä puhuttiin. Filostratos ruhtinaan kukilla koristetuissa saleissa ei vallinnut ionilaista ylellisyyttä eikä boiotilaista kohtuuttomuutta, vaan todellisen ideaalisen elämännautinnon täydellistä sopusointuisuutta. Jos muuten kreikkalaiset juomingit eivät päättyneet ennenkuin useimmat osan-ottajat olivat pikariin heittäneet kaiken tajunsa, niin oli Bakkhos täällä sitä vastoin vaan huolista päästävä jumala, virkistäjä ja innostaja, joka teki ihmiset kykenevämmiksi ottamaan vastaan kaikkea ihanaa ja jaloa. Huilunsoitto ja viehättävien tanssijatarten miellyttävät liikkeet vaihtelivat iloisen keskustelun kanssa, joka, vaikka olikin keveätä, usein koski vieläpä toisinaan koki selvittääkin taiteen ja elämän syvimpiä kysymyksiä, valtio-oppia ja viisaustiedettä. Eivät mitkään vähätietoiset tavalliset ihmiset, joiden ainoana etuna oli heidän ylhäinen syntyperänsä, saaneet nauttia tämän jalon ruhtinaan seuraa; päinvastoin valitsi Filostratos, katsomatta nimeä ja sukuperää, ystävänsä kaikkialta, missä hän vaan tapasi rakastettavaa hilpeyttä, suuria luonnonlahjoja ja jaloja luonteita.
Niin venyttiin patjoilla maljain ääressä ja nautittiin khiolaisen rypäleen mehua, kun Ximmias, joka tavallisesti aina ensimmäisenä sai kuulla kaikki uutiset, hiukan myöhästyneenä astui saliin ja harvinaisella juhlallisuudella lausui:
"Terve ruhtinaalle, jonka vahva käsi meitä varjelee! Miletossa ovat merirosvot nousseet maalle!"
"Mahdotonta!" kuului joka jakkaralta.
"Kerro!" sanoi Filostratos. "Mistä sait sen sanoman?"
"Satamassa käy se suusta suuhun. Olbios on Kalaze-laivoineen uskaltanut pimeän suojassa tunkeutua aina läntisen etukaupungin rantatokeitten luo, jossa maallenousua pidettiin mahdottomana syystä että muurit siellä ovat aivan äkkijyrkät. Sauvoimia ja tikapuita myöten he ovat kiivenneet ylös pitkin suuria neliskulmaisia kiviä ja sitten kolmikymmenmiehisenä joukkona rynnänneet kaupunkiin; ennenkuin säikähtyneet kaupunkilaiset toipuivat, oli Afroditen temppeli murrettu auki, osa templin-aarteesta ryöstetty ja jumalattaren vartalokuva viety pois. Ennenkuin arkontti sai miehensä aseihin, purjehti Kalaze jo taas merelle."
"Mitä he kuvasta hyötyvät?" kysyi eräs Epeirosta oleva filosoofi.
"Olbioksella on viekkaat tuumat", vastasi Ximmias. "Afroditen kuva on kansan luulon mukaan kaupungin tehokkain suoja. Erään ennustuksen mukaan tuottaa tämän kuvan menetys välttämättä onnettomuutta kaupungille. Nähtävästi on Olbioksen ryöstöretki vaan valmistus suurempaan hyökkäykseen; silloin toivoo hän että tuo ennuslause tulee olemaan hänen liittolaisenaan ja tekemään kansan, joka jo ennestään on tottumaton sotaan, veltoksi ja ryhdittömäksi."
"Onko moista kuultu!" sanoi Filostratos. "Yksi ainoa laiva — ja Mileto, tuo suuri, rikas, mahtava kaupunki! Mutta he elävätkin hekumoitsevaa ja heikontavaa elämää, ja Korinthoon aikovan lähetystön pelkurimaisuus varmaankin rohkaisi röyhkeitä merirosvoja."
"Todella niin onkin, herra. Kerrotaan että Olbios merirosvojensa etunenässä oli pilkannut vapisevaa pappia — kunnioitetun Melanippoksemme kelvotonta seuraajaa — josta pilkasta saattoi huomata, että lähettiläslaivasta helposti saatu voitto oli kiihottanut heitä tulemaan itse kaupunkiin. Jos Konon, Akontioksemme vastustaja, todella on yllyttänyt merirosvot tähän ensimmäiseen yritykseen, kuten nuorukainen vakuuttaa, niin kantaa petos jo arveluttavia hedelmiä."
"Jumaluuden kostava käsi", sanoi Filostratos.
Hallitsija oli tuskin lausunut nämät sanat kun eräs juomanlaskijoista astui Ximmiaksen luo ja ilmoitti, että hänen orjansa Keryx odotti etupihan sisäänkäytävän luona ja pyysi saada puhutella herraansa.
"Enemmän sanomia!" huusi Ximmias tyytyväisellä hymyllä. "Keryxin käskin paikalla ilmoittaa minulle, jos joku uusi laiva Miletosta päin tulisi satamaan."
"Käske hänen käymään sisään", sanoi Filostratos.
Keryx, ymmärtäväisen näköinen, neljäntoista vuotias poika astui saliin, tervehti ruhtinasta ja sitten muita vieraita ja alkoi hallitsijan viittauksesta kertomuksensa:
"Ikarian suojelija", niin kuului hänen sointuva, melkein tyttömäisen vieno äänensä — omituinen vastakohta sanoman sisältöön — "vast'ikään laski kaksisoutoinen vene, täynnä pakolaisia Miletosta, ankkuriin rannassa. Kaupunki on anastettu. Julma Olbios on kahdeksalla laivalla voittanut arkontin sotavoiman, pannut gerontit kahleisin, miehittänyt kaikki muurit ja anastanut vallan itselleen. Joka taholta virtailee yhä kasvava joukko hurjia seikkailijoita, joilla hän kartuttaa sotavoimaansa. Mileton tyrannina on hän käskenyt kaikkia asukkaita antamaan pois aseensa ja sen lisäksi viidennen osan omaisuuttaan. Jotka tottelevat, niitä tahtoo hän säästää; mutta muutamia, jotka vastustivat, on hän julmimmalla tavalla antanut kiduttaa kuoliaaksi; heidän talonsa ryöstettiin ja pistettiin palamaan. Arkontti Karidemos on viidenkymmenen aseellisen kanssa vetäytynyt linnaan ja varustellut sitä. Osa neuvoston sotamiehiä on liittynyt häneen, ja kun sen mahtavan rakennuksen muuria ei niin helposti käy murtaminen, niin arvellaan, että hän muutamia päiviä voi puolustaida. Konon, joka lähinnä häntä oli ensimmäinen ylhäisistä, on päätä pahkaa paennut Prieneen, ja samoin on suuri osa asujamia lähtenyt pois, osittain meritse, osittain maitse. Kun kiiruhdin tänne ylös tuomaan teille tätä sanomaa, oli vielä toinen laiva näkyvissä, jonka myöskin luullaan tuovan pakolaisia Miletosta. Tällä välin on se jo kyllä ehtinyt maalle. Jos käsket, herra, riennän uudestaan alas rantaan."
"Nämäpä ovat outoja uutisia", sanoi Filostratos. "Kahdeksan laivaa, — siis kokonainen laivasto! Kuitenkaan en ymmärrä, kuinka kaupunki, semmoinen kuin Mileto, oli niin helposti anastettavissa. Puhu poika, etkö kuullut tulijain nimiä?"
"Niitä mainittiin kyllä, mutta en malttanut kuulemaan; sitä paitsi ne olivat minulle outoja."
"Ystävät", sanoi ruhtinas, nousten seisomaan, "ei ole jaloa salaa tahi julkisesti iloita onnettomuudesta, vaikkapa se kohtaisikin vastustajaa. Sentähden tukahutan ne tunteet, jotka tässä hetkessä minussa heräävät. Sen vaan uskallan tässä sanoa, että meille Ikarialaisille ei Miletolaisten onnettomuus tuota mitään vahinkoa. Hallitkoon Miletoa kuka tahansa, niin ei mikään hallitus voi vahingoittaa Ikarian kauppaa enemmän kuin nykyinen, jolla on niin ahdasmieliset käsitykset rannikkokansain totisista harrastuksista; ei mikään voi olla kuurompi hartaille esityksilleni, rukouksilleni, vieläpä uhkauksillenikaan. Meidän itse ei tarvitse pelätä merirosvojen hyökkäystä; meidän laivamme ovat vahvat ja hyvin varustetut; porvaristomme on hyvin harjaantunut aseitten käytäntöön ja tottunut kestämään vaivoja; rannikkomme ovat kaikkialla yhtä varmat ja helpot puolustaa. Minuun ei siis koske Miletoa kohdannut onnettomuuden isku, ja jos ihmisenä surkuttelenkin yksityisiä ihmisiä, jotka ovat joutuneet onnettomuuden uhreiksi, niin valtiomme johtajana olisin melkein taipuvainen pitämään onnellisena tätä tapausta, josta poika on meille kertonut."
Ximmiaksen viittauksesta vetäytyi poika takaisin. Samassa silmänräpäyksessä ilmestyi toinen palvelija, joka toi ruhtinaalle kirjeen, lisäten, että asialla oli kiire.
Hallitsija luki.
"Olorokselta", puhkesi hän ehdottomasti sanomaan. "Hän on vast'ikään noussut maalle. Karidemoksen kanssa oli hän sulkeutunut arkontin palatsiin. Mutta sitten onnistui hänen, noudattaessaan Karidemoksen pyyntöjä, päästä pakenemaan, ja täällä Drakonissa… Niin, onpa se outoa…"
Hän rypisti otsaansa.
"Hyvä", sanoi hän viimein.
"Oloros on sukulaiseni, jo siitä syystä en voi kieltää häneltä luoksepääsyä."
Hän kääntyi orjaan.
"Sano viestille, joka tämän toi, että tahdon ottaa vastaan kirjeen kirjoittajan täällä salissa."
Kokoontuneitten uteliaisuus oli noussut korkeimmilleen, ja he unhottivat kokonaan juomisen. Filostratos jäi kylmäksi ja umpimieliseksi.
"Tehän tulette olemaan todistajina siihen, mitä hän tuo esiin", sanoi hän hymyillen. Sitten lisäsi hän vähän närkästyneenä:
"Ettekö arvaa sitä? No, jumalien nimessä, ettehän te muutoin ole hitaita arvaamaan arvoituksia, jotka ovat tätä vaikeammat! Hän tulee pyytämään mahdottomia. Karidemos on antanut hänelle toimeksi pyytää meidän apuamme merirosvoja vastaan."
"Meidän apuamme?" huusi Ximmias. "Mekö taistelisimme ystävällisen naapurimme Mileton puolesta? Sehän kuuluu satyripelin oikulta."
"Mutta niin se on. Loukkaajilla on lyhyt muisti."
Vähän ajan kuluttua astui Oloros, muutamien nuorten miesten seurassa, jalolla arvokkaisuudella huoneesen. Filostratos käski tarjota tulijoille pikarillisen oivaa viiniä. Sitten puhui Oloros vähän epävakaisella äänellä:
"Varmaankin sinua kummastuttaa, rakas Filostratos, että Mileto kauheassa hädässään kääntyy juuri sinun puoleesi. Todellakin minä, joka aina katkerasti olen surkutellut Miletolaisten vääryyksiä Ikariaa kohtaan, huomaan hyvin ristiriitaisuutta käytöksessämme. Varmaan olisinkin neuvonut arkonttia luopumaan aikeestaan, joll'en hänen kanssaan olisi lujasti vakuutettu siitä, ettei yksikään läheisistä kaupungeista ja saarista kykene niin täydellisesti kukistamaan merirosvojen valtaa, kuin Drakanonin hallitsija. Korvaukseksi pyydetystä avusta arkontti tarjoo runsasta sotakustannusten hyvitystä, ja myöntää myöskin kaikki ne kauppaedut Latmon lahden rannoilla asuvaisten kanssa, joita tähän asti turhaan olet pyrkinyt saavuttamaan. Pelasta siis hädän-alaiset heimolaisesi ja ajattele kaikkien inhimillisten olojen katoavaisuutta!"
"Minä en anna apua", sanoi ruhtinas lujalla päättäväisyydellä. "Voiko Mileto myöskin korvata minulle kaikkien niiden Ikarian kansalaisten veren, jotka sota minulta tempaisi? Ja toiseksi: se, mitä te minulle tarjootte, joutuu minun haltuuni kumminkin niin pian kuin Karidemoksen valta murtuu; sillä yksistään hän ja hänen puoluelaisensa, eikä koko kansa, vastustavat vaatimuksiani. — Auttaakseni todellisesti ystävällismielistä kaupunkia, en säästäisi kansalaisteni enkä omaa vertani; mutta pelastaa omalla hengenvaaralla muukalaisia, vieläpä vihollisia turmiosta, älä pyydä sitä keneltäkään kellä on terve järki."
"Mutta ajattelehan toki…"
"Kaikkia olen jo ajatellut. Paitsi sitä — tiedän tarkemmin, kuin luuletkaan, mikä on ollut syynä merirosvojen hyökkäykseen. Mileton hallitsija kantakoon itse kunnottomuutensa hedelmät; sillä jumalat itse ovat tämän suoneet. Joka hulluudessa elää ja kulkee rikoksen koukertelevaa tietä, hänen ei pidä ihmetellä, jos hän viimein suistuu surman suuhun."
"Tämänkö vastauksen annat minun siis viedä?"
"En käske sinua menemään! Jää sinä niin kauvan kuin sinua haluttaa vieraaksi ja tervetulleeksi ystäväksi tähän taloon!"
Oloros pudisti surullisesti päätään.
"Se olisi petos synnyinkaupunkiani vastaan", sanoi hän painavasti. "Karidemos ei todellakaan ole ollut minun mieleni mukainen arkontti; mutta tällä hetkellä edustaa hänen persoonansa vanhaa Miletoa. Hänen rinnallaan tahdon tapella — ja kuolla. Jää hyvästi!"
"Sinun tähtesi toivon teidän aseillenne voittoa. Muuten — en voi toisin tehdä."
Oloros kumarsi. Sitten alkoi hän vitkaan astua ulos.
"Herra, sinä voit!" kuului silloin äkkiä nuoren kuvanveistäjän liikutettu ääni.
Hämmästyneinä kääntyivät kaikkien katseet rohkeaan nuorukaiseen.Oloroskin kääntyi ympäri.
"Niin, herra", jatkoi Akontios yhä kasvavalla innolla, "sinä voit, ja jos sallit, niin todistan väitteeni yhtä hyvin kuin matemaatiikkokin lauseensa."
Filostratos rypisti kulmakarvojaan.
"Puhu!" sanoi hän viimein. "Minua tosin hämmästyttää, että nuoriso luulee voivansa neuvoa vanhempia ja kokeneempia; mutta aina olen ymmärtänyt sietää vastaväitettä, jos sillä on hyvä tarkoitus."
"Mitä parhain, herra", sanoi Akontios. "En tarkoita ainoastaan Mileton parasta, vaan sinunkin, vieläpä kaikkien Helleenien tulevaisuutta, kun nyt rukoillen sinua pyydän: älä anna merirosvojen lopettaa ilkityötään! Huonossa maassa ei koskaan voi kasvaa hyviä hedelmiä. Vaikka Olbios perustaisi uuden valtion Miletoon, on hän kuitenkin aina rikoksen tekijä ja rosvo, kansan oikeuden halveksija, barbaari. Mileto rosvovaltana uhkaa lähinnä Samosta ja sitten Ikariaa. Kaikki jalot tavat, joita esi-isiltä olemme perineet, häviävät, jos Olbioksen raaka nyrkki pääsee niitä koskettamaan. Mutta että yhteiskunta, jonka ensimmäisenä lakina on ryöstö ja väkivalta, saapi lukuisasti kansalaisia ja sotilaita, että sinne kokoontuu kaikki, mikä on turmeltunutta ja kelvotonta yhtyäkseen ilkitöitä tekemään, sitä et kai epäile. Sentähden on tämä turmelus jo alusta masennettava, ett'ei se sittemmin anastaisi naapurivaltojakin."
Akontios vaikeni. Suostumuksen mutina kuului kokoontuneitten joukosta.Filostratos pudisti levollisena päätään.
"Sitäkö vielä pitäisi odottaa", sanoi hän viimein. "Sinä arvaat kuitenkin näitten merirosvojen sitkeyttä liian suureksi. Päästyään kerran pehmeään, hyvin varustettuun pesään, heillä tuskin enään lienee halua uusilla seikkailuilla panna saavutettua onneansa vaaran alttiiksi. Jos tämä kuitenkin tapahtuisi, niin onhan aina vielä aikaa yhdessä muitten Hellaan kaupunkien kanssa sulkea heiltä tie. Mutta Karidemos ja hänen alustalaisensa kärsikööt nyt, mitä ovat rikkoneet; sillä heistä itsestään vaan riippui hankkia itselleen liittolaiseksi Ikarian kansa. Joka tahtoo jotain saada, hänen pitää myös osata antaa. Tämän ikivanhan säännön ovat Miletolaiset polkeneet jalkojensa alle."
"Herra", jatkoi Akontios, "ei Miletolaiset, vaan heidän sokaistut johtajansa. Mutta onnettomuus on nyt kai avannut heidänkin silmänsä. Pitääkö kaupungin, pitääkö koko kansan, joka paheksii gerusian ja arkontin käytöstä, kärsimän vallanpitäjien typeryyden takia? Sitä ei oikeutta rakastava Filostratos saata tahtoa!"
Viehättävällä kaunopuheliaisuudella esitti hän nyt näitä mielipiteitä; hän pyysi ruhtinasta muistelemaan, mitä Ximmiaksen orja äsken oli kertonut kaupunkilaisten toivottomasta hämmästyksestä, merirosvojen röyhkeydestä ja julmuudesta; hän kuvaili niitten miesten epätoivoa, jotka, hakien apua isänmaalleen, oman henkensä vaaralla olivat tulleet Ikariaan, ja joiden nyt täytyi palata viemään surullista tietoa, ett'ei mikään voi estää piiritettyjen surmaa. Ihana nuorukainen, kasvavan innostuksen elähyttämänä, pää pystyssä ja silmät säihkyvinä, puhuen Filostratokselle ei niinkuin rukoilija, vaan pikemmin niinkuin ennustaja, joka julistaa jumaluuden tahtoa, oli lumoavan näköinen. Tämä voimakas kiihkeä ja kuitenkin liikkeissään kohtuullinen kauneus vaikutti Filostratoksen tositaiteelliseen mieleen melkein vielä vastustamattomammin, kuin Akontioksen sanojen selvä ajatus. Kun nyt Melanipposkin innokkaasti puolusti nuorukaisen sanoja, antoi hallitsija rajulla kiivaudella myöten niille tunteille, jotka jo kauvan olivat liikkuneet hänen sydämmessään. Samoin kuin nähdessään Afroditen valtavan kauniin vartalokuvan, syleili hän nuorukaista kaikkien nähden ja puhui sitten, katsellen häntä liikutettuna silmiin:
"No hyvä, Akontios! Sinulle, viehättäjälle, joka niin mahtavasti voit liikuttaa kaikkien sydämmet, on tämäkin onnistunut; sinä olet temmannut miekan tupestani, ja jumalien avulla käytän sitä Mileton vapauttamiseksi."
Enemmistö juhlavieraita tervehti tätä Filostratoksen päätöstä vilkkailla suostumushuudoilla.
Oloros, joka ovesta oli kuullut kaikki, kääntyi nyt takaisin, kumarsi ruhtinaalle ja kiitti sydämmellisesti kaupungin ja sen hallitsijan puolesta.
"Tosiaankin", jatkoi hän katsellen milloin Filostratokseen, milloin Akontiokseen, "en tiedä, ketä minun tulee enemmän ihaella: ruhtinastako, joka on muuttanut monivuotisen vihollisuuden ystävyydeksi, vaiko taideniekkaa, joka unhottaen vihamielisen tuomion ankaruutta puolustaa vainoojiaan. Jos Filostratoksen uhri painaakin mahtavammin tekojen vaa'assa, niin antaa Akontios kuitenkin ehkä suuremman uhrin, jos jalomielisyyttä katsotaan, sillä hän on saanut kärsiä kovinta, mitä vapaalle miehelle saattaa tapahtua. Pelotta uskallan puhua näin, sillä en puhu tässä Babylonialaisten enkä Persialaisten kuninkaalle, vaan Ikarian hallitsijalle, jaloimmalle kaikista Kreikkalaisista."
Akontios, joka myös oli kiittänyt ruhtinasta, astui nyt Oloroksen luo.
"Älä arvaa jalomielisyyttäni liian korkeaksi", sanoi hän puoliääneen."Eikö Karidemos ole Kydippeni isä? Sano, Oloros, missä Kydippe nyt on?Jo kauvan on tämä kysymys ollut huulillani. Onko hän turvassa?"
"Toivon sen, kun nyt Filostratos on antanut suostumuksensa. Morsiamesi on arkontin palatsissa."
"Siis hänkin on sisään suljettu ja ryövärijoukon saartamana? Melkein sitä aavistin."
"Pako oli hänelle tarjona, jos hän olisi tahtonut paeta yhdessä Kononin kanssa. Hän pyysi, hän rukoili tyttöä, mutta tämä pysyi lujana epäyksessään. Jos hän olisi seurannut Kononia laivaan, niin olisi hänen kohtalonsa ollut varma. Se olisi ollut samaa kuin Akontioksen hylkäämistä ja kavaltajalle menemistä."
"Rohkea tyttö!" huudahti Akontios ylen onnellisena.
"Oi, kuinka se ajatus on kiihottava rohkeuttani että anastettua kaupunkia valloittaessani, valloitan armaanikin! Sillä minä käyttelen miekkaa yhtä hyvin kuin talttaakin."
Saatuna kerran asiaa suosimaan Ikarian ruhtinas antoi heti tarpeelliset käskyt. Kun koko valtiomuoto oli niin erinomaisessa järjestyksessä, ja etenkin aina tappeluun valmis sotalaivasto — suurin koko itäisessä Arkkipelaagissa — niin saatettiin jo kolmantena päivänä jälkeen Oloroksen tulon lähteä liikkeelle. Koska ei niin paljo tarkoitettu meritappelua, kuin, jos vaan oli mahdollista, äkillistä maallenousua, niin oli Filostratoksella sotalaivojensa ohessa suuri luku kuljettajalaivoja, joissa oli lukuisasti porvareja ja palkkasotureja. Niin lähdettiin pian jälkeen auringon laskun purjehtimaan kotiinjääpien onnentoivotusten ja ilohuutojen seuraamina; he olivat lujasti vakuutetut siitä, että asia, jonka puolesta Filostratos alkoi sotaa, oli hyvä ja oikea, jo siitä syystä, että hän sitä puolusti.