Viikkokausia kului nyt nuorelta taiteilijalta väsymättömässä, hyötyisässä työssä. Kun Akontioksen nyt ainoastaan tuli valmistaa, eikä enään keksiä eikä muodostella — sillä taideteos kaikkine yksityiskohtineen oli valmiina hänen mielessään —, niin sujui työ tavattoman hyvin. Paitsi hienoa piirrettä, huulien ympärillä, jonka piti ilmaista enemmän lapsellisuutta ja viattomuutta, kuin Neairan, saattoi Akontios tarkalleen kuvata nuoren tytön kasvot; hänen vartalonsa, sitä vastoin, vastasi täydelleen kaikkiin hänen vaatimuksiinsa. Ollen muodoltaan täyteläinen ja kuitenkin nuorekas tarjosi tämä "kotiinpalaava paimentyttö" korkealle käärittyine liepeineen ja ainoastaan puoleksi verhottuine yläruumiineen ihmeen viehättävän, saattoipa sanoa, idyllisen näyn ja Keimon, susikoira, laatuaan yhtä verraton taidemalli kuin Neairakin, oli vahvalla ruumiinrakennuksellaan jyrkkänä vastakohtana kukkealle tytönmuodolle.
Kuitenkin oli Neairan yhdennäköisyys nuoren kuvanveistäjän taideteoksen kanssa katselijalle tuskin huomattava, sillä tuo näöltään niin vähäpätöinen muutos suun ympärillä antoi kasvoille suuresti eriävän muodon, etenkin kun Neairan muoto alinomaa, hänen vaihtelevan mielentilansa mukaan, eksyi milloin minnekin tavallisesta asemastaan.
Yksin Koroniskin, jolta ei asiaa ajan pitkään voitu salata, oli sitä mieltä, että oli mahdotonta taideteoksesta tuntea esikuvaa.
Neaira oli sydämmessään siitä iloinen. Hän oli hyvin arka maineestaan, ja vaikka hän kyllä kernaasti oli suonut naapurilleen tuon uhrauksen, piti hän kuitenkin paraimpana, ett'ei kukaan sitä tietänyt. Siten vältti hän epäluuloa, että muka rahan edestä oli ollut esikuvana sillä että hän, kukkaismyyjätär ja huiluniekka, olisi sen tehnyt ystävyydestä ja ilmaiseksi, sitä ei kuitenkaan kukaan olisi uskonut. Mutta toiselta puolen tunsi hän mielipahaa siitä, että joko Akontios ei katsonut hänen kasvonsa ansaitsevan tulla muuttumattomina kuvatuiksi, tai ett'ei hänen ollut onnistunut saada näköiseksi, jos hän sitä oli koettanut. Tämä viimeksi mainittu ilmaisi hänen mielestään innostuksen puutetta. Itse olisi hän — niin hän arveli — muistista saattanut kuvata Akontioksen jokaisen piirteen, jos vain hänellä olisi ollut kuvanveistäjänlahjaa. Mutta vaikka Neaira monesti tähtäilikin sitä asiaa, ei Akontios milloinkaan ollut siitä puhunut.
Kärsimättömänä odotteli nuori tyttö nyt kuvaryhmän tulevaisuutta. Piillen Koroniksen kyökissä, kuunteli hän hengitystänsä pidätellen, minkä kiittävän, mutta kuitenkin kohtuullisen, lausunnon Melanippos antoi taideteoksesta. Hänen hartaalle kuvitukselleen kuului papin kiitoslause aivan liian vajanaiselta. Melanippoksen olisi, hänen mielestään, pitänyt tunnustaa, että Akontios oli etevin Kreikanmaan kaikista taiteilijoista, ett'ei miesmuistiin ollut ilmestynyt mitään taideteosta, joka vähääkään olisi vetänyt vertoja "paimentytölle." Osaksi kyllä taiteen ihaileminenkin täytti hänen mieltänsä; hän olisi ihaillut tätä kuvaa, vaikka Baios, seppä, tahi vaikkapa Kononkin, tuo röyhkeä ylimys, olisi sen tehnyt. Mutta, että hän niin kokonaan antautui sille ainoalle ajatukselle, että melkein unhotti omat toimensa "paimentytön" kohtalon tähden, sillä oli syvempi juuri, se perustui hänen palavaan rakkauteensa Akontiosta kohtaan. Aina heidän ensimmäisestä kohtaamisestaan asti Kononin huvilan luona, oli nuorukainen voittanut hänen sydämmensä, ja kuta salaisemmin ja äänettömämmin tämän liekin täytyi kehittyä sitä täydellisemmin anasti se Neairan kaikki ajatukset ja koko hänen olentonsa. Hänen katsellessaan Akontiosta, kuinka hän punoittavin poskin työn-innossa käytteli vasaraa ja talttaa, nousi hänen mielessään myrskyjä, joista ei Akontioksella ollut aavistustakaan. Hän olisi tahtonut langeta polvilleen hänen eteensä ja huutaa: "Kuoleta minut, mutta likistä ensin kerran lämpimästi huulesi huuliani vastaan, jotka isoovat rakkauttasi!" Akontios oli liiaksi kiintynyt työhönsä ja mielessään väikkyviin rusounelmiin, jotka liittyivät tämän, hänen ensimmäisen suurenlaisen teoksensa edistykseen, voidakseen huomata hänen mielenkiihkoaan. Hänen vilkasta osanottavaisuuttaan piti hän todellisena ystävyytenä; hän tunsi viehättävää tyttöä kohtaan jonkunlaista veljellistä rakkautta; seurusteleminen hänen kanssaan oli hänessä vähitellen muuttunut tarpeeksi, mutta hän ajatteli häntä tyyneesti ja kunnioitti häntä liian paljon, ruvetakseen milloinkaan kevytmieliseen leikintekoon hänen kanssansa.
Poseideon-kuun ensimmäisenä dekaadina, siis talvisen päivänpalauksen aikana, Akontios asetti yleisön nähtäväksi "paimentyttönsä" torille erittäin semmoista tarkoitusta varten rakennettuun pylväskatokseen.
Ahdistetuin mielin nuorukainen pysyi seuraavat päivät huoneessansa. Orjaa, jonka Melanippos oli hänen käytettäväkseen antanut, oli hän käskenyt antamaan katsojille tarpeellisia selityksiä ja sopimaan ostonhaluisten kanssa hinnasta. Itse hän ei olisi kestänyt kuulla esikoistyötään kiitettävän eikä moitittavan; vaikk'ei kukaan niistä monista sadoista henkilöistä, jotka kävivät katoksessa, tuntenut häntä itseään, olisi hän kuitenkin luullut jokaisen voivan lukea hänen muodostaan, että hän oli tehnyt tämän taideteoksen, joka niin suuresti poikkesi vanhasta veistotavasta. Mutta oliko tämä poikkeaminen askel eteenpäin, vaiko taaksepäin? Se oli kysymys, jota Akontios nyt, hiljaisessa huoneessaan esitti itselleen ja johon hän, kuta enemmän aikaa kului, yhä pienemmällä itseluottamuksella vastasi.
Hänen täten kuumeentapaisella malttamattomuudella odottaessaan jotakin sanomaa Melanippoksen orjalta, käyskenteli Neaira sykkivin sydämmin taideteoksen läheisyydessä ja kuunteli kokoontuneitten katsojien lausuntoja siitä. Tuhoavia tulia iskivät hänen silmänsä, jos joku häpeämätön rohkeni löytää vikoja paimentytössä. Mutta ylimalkaan saattoi hän olla tyytyväinen siihen, mitä kuuli. Yhä ratkaisevammin lankesivat lausunnot taideteoksen eduksi, ja kun Neaira pimeän tullessa palasi Akontioksen luo, saattoi hän vakuuttaa hänelle, että hän täydelleen oli onnistunut yrityksessään.
"Anna nyt vaan huhun kuvaamistaidostasi oikein tunkeutua kansaan", sanoi hän imarrellen, "niin syntyy rikkaissa ylimyksissä pian ostamisen kilpailu. Jo tänään näin kahden, näöstään päättäen raadin jäsenen, puhelevan Melanippoksen orjan kanssa, ja luullakseni he eivät olleet epäsuosiolliset… Myöskin Konon, tuo hävytön, joka yhä salaisesti ajaa minua takaa, vaikka nyt jo hyvin varovaisesti, koska hän pelkää ihanaa Kydippeä, jonka hän haluaisi viedä morsiamena kotiinsa — no niin, Kononkin Oloroksen seurassa oli katsojien joukossa ja hänkin kiitti taideteostasi, tietysti tietämättä, että sinä olit sen tekijä. Siinä tapauksessa olisi hän, sen mukaan kuin minä häntä tunnen, sanonut sitä innoittavaksi, onnistumattomaksi ja surkeaksi."
Näin hän puheli ja sai herkkäuskoisen taideniekan pian mitä toivehikkaimmalle mielelle.
"Sinä olet rakastettava lapsi, Neaira", sanoi hän ystävällisesti ja otti tytön pienet pyöreät kasvot kättensä väliin sekä katseli häntä tyytyväisesti hymyillen pitkien silmäripsien varjostamiin silmiin. "Todellakin", jatkoi hän, "paras ja uskollisin ystävätär, kuin voin toivoa itselleni! Tule tänne! Kiitokseksi pitää sinun saada suukkonen."
Hän kosketti keveästi tytön pyöreitä huulia. Neaira säpsähti. Sitten hän syöksi myrskyn tavoin huoneesta ja heittäytyi ääneensä nyyhkien vanhan Koroniksen syliin, kun tämä juuri samassa tuli pihan poikki.
"Mikä sinun on, laps' rukka?" kysyi akka. "Kas, kuinka kamalan kelmeä hän on! ja väriset ja tutiset kuin haavan lehti!"
"Mitä sinä jaarittelet!" sanoi Neaira koettaen rauhoittua. "Minä olen vaan niin ylen onnellinen siitä, että meidän Akontioksemme paimentyttöä niin on kiitetty ja kehuttu! Oi, niin sanomattoman onnellinen! Kun rakastaa taidetta ja itse, kuten minä, on taideniekka, niin ei halua mitään niin hartaasti, kuin että todellinen kyky saisi voiton vastustajien ilkeydestä."
Akontios oli astunut oven luo. Pudistellen päätään katseli hän tytön jälkeen, joka nyt, heittämättä jäähyväisiä riensi porttia kohti. Hän oli kyllä tottunut tytön oikkuihin, mutta tämä oli kuitenkin hänestä ymmärtämätöntä.
Aurinko oli aikoja sitten mennyt mailleen; lahden toiselta puolen Latmon harjanteiden takaa kohosi kumottava täysikuu, valaisten yhä kasvavalla kirkkaudella kaupunkia ja satamaa. Akontios oli liian liikutettu voidakseen tapansa mukaan istuutua lukemaan Odysseiaa, jonka aaltoilevat poljennot ikäänkuin tuudittivat hänen sieluaan tyyneen sopusointuun, joka oli hänelle tarpeen päivän työn jälkeen. Sentähden heitti hän viitan hartioilleen ja meni ulos, karttaen kuitenkin tällä kertaa tuota hänelle jo mieluiseksi tullutta suuntaa satamakadulle päin, ja käveli sen sijaan läntisille satamansuluille, jossa rehevien istutusten kautta kulki polku didymaiolaisen Apollon oraakelin luo.
Hetken seisoi hän ylhäällä, rantaan johtavalla tiellä ja katseli kirkasta, kuun valaisemaa merta. Ilma oli vuoden-aikaan katsoen tavattoman leuto, ei tuntunut tuulenhenkäystäkään, aavalla peilikirkkaalla pinnalla ei näkynyt yhtään värettäkään. Utukuvana, hopeansinertävänä häämöitti Hyetussan saari läntisellä taivaanrannalla. Ulkona oli autiota, sillä näitten yksinäisten, rannalla olevien talojen asukkaat kävivät jo kohta yön tultua levolle. Ainoastaan eräs rakastava pari käveli Akontioksen ohi. Sen jälkeen vallitsi taas haudan hiljaisuus.
Nuori kuvanveistäjä pani kätensä ristiin hartaudesta. Hänen sykkivä sydämmensä paisui hurmauksesta, ja hän nosti silmänsä tähtikirkasta taivasta kohti, ikäänkuin etsiäkseen sieltä tuota ääretöntä, nimetöntä.
Niin hän seisoi kauvan, epäselviin haaveiluihin vaipuneena.
"Afrodite", hän sanoi viimein matalalla äänellä, "taivaan kaunotar, minä kiitän sinua! Nyt toivoo minunkin riemuitseva sydämmeni kerran uskaltavansa esittää sinut ja sinun muotosi taivaalliset sulot, sillä tunnen, että tämän ensimmäisen yritykseni kautta olen saavuttanut suosiosi! Paimentyttö — sinun hengessäsi loin minä hänet — vaikka onkin epätäydellinen, vähäarvoinen ja katoavainen, on hän kuitenkin vertauskuva sinun ihanuudestasi. Oi, älä hylkää minua vast'edeskään! Anna minun edistyä taiteessani ja sen kautta saavuttaa onnea sielulleni!"
Innossaan ojensi hän kätensä taivasta kohti. Hän oli niin kiintynyt tähän, sydämmensä pohjasta lähtevään rukoukseen, ett'ei kuullut askelten kapsettakaan, jotka läheisestä tuvasta tulivat häntä kohti. Vasta tielle lankeava varjo teki hänet tarkkaavaksi. Kääntyessään sivulle päin tunsi hän Baioksen jykeän muodon, joka oli pysähtynyt muutaman askeleen päähän ja liikkumatonna tuijotti häneen.
Akontios tunsi vastenmielistä hämmästystä, sillä arka, synkännäköinen seppä oli aina häntä inhoittanut ja inhoitti nyt kaksinkertaisesti tällä hartauden hetkellä. Yhtäkaikki hän tervehti häntä tavalliseen tapaan sanoen: "terve miehelle!" ja kysyi sitten, melkein hämillään, mikä Baioksen saattoi rantaan tähän aikaan.
"Samaa tahtoisin kysyä sinulta", vastasi Baios. "Odottako ehkä häntä? Ja toivotteko ehkä tuolta männiköstä löytävänne mieluista lymypaikkaa, jossa voitte salaa hyväillä toisianne?"
Baios oli puristanut molemmat kätensä nyrkkiin änkyttäessään näin.Hänen äänensä ilmaisi toivotonta pilkkaa.
Akontios ymmärsi häntä heti, sillä usein oli Neaira puhunut hänelle sepän rasittavasta tunkeilemisesta ja hän itsekin oli huomannut, millä intohimoisuudella hänen katseensa kiintyivät kauniisen huiluniekkaan. Hänelle selvisi myöskin Baioksen silmitön suuttumus, kun hän ajatteli sitä herttaisuutta, jota Neaira osotti hänelle ja mikä ilkkuva halveksiminen tuli tuon rakkaudesta riutuvan kosijan osaksi. Seppä oli näet, noudattaen kaikkia totuttuja tapoja, pyytänyt ihanaa huiluniekkaa omakseen, mutta raikas pilkkanauru oli Neairan ainoa vastaus.
Vaikka siis asia oli hänelle aivan selvä, katsoi Akontios kuitenkin viisaammaksi teeskennellä tulevansa suuresti hämmästyneeksi, etenkin kun häntä todella hämmästytti se seikka, että Baios piti häntä rakastajana eikä vaan etuutettuna ystävänä. Akontios ei ollut milloinkaan seurustellessaan Neairan kanssa käynyt yli kohteliaisuuden rajoja; suutelo, jonka hän tän'iltana voittoriemussaan taideteoksensa onnistumisesta oli painanut hänen huulilleen, oli tavaton poikkeus. Mustasukkaisuus oli kaiketi sokaissut Baios-paran silmät.
"Minä en ymmärrä sinua", sanoi Akontios.
"Ulkokullattu!" ähisi Baios, astuen askelen lähemmäs. "Juuri se panee vereni kuohumaan, kun sinä ulkonaisesti teeskentelet olevasi niin kylmä ja lemmetön ja salaa kuitenkin viettelet häntä liehakoitsevalla naamarillasi. Tahdotko kieltää, että hän hulluuteen asti on rakastunut sinuun? Ennenkuin sinä tulit asumaan tuon kirotun parittaja-akan koppiin, soi Neaira minulle kuitenkin toisinaan ystävällisen sanan; minä uskalsin toivoa ajan pitkään voittavani hänen kylmyytensä. Mutta nyt — koko tuo sulous ja hyvyys on ikäänkuin tuuleen mennyttä; hän pilkkaa ja halveksii minua, mutta sinulle heittäytyy hän kaulaan, ja sinä tietysti — no, tiedäthän paraiten itse, kuinka hurmaavat ja makeat hänen muiskunsa ovat!"
"Vai siitäkö on puhe", tokaisi Akontios.
"Niin, juuri siitä!" jatkoi toinen, astuen Akontiosta yhä lähemmäs. "Laogoraksen puutarhasta olin mennyt Koroniksen puutarhaan ja sieltä hiipinyt pihaan, sillä minun täytyi kerrankin päästä varmuuteen. Nyt minä sen tiedän, ja sydän rinnassani lakkasi tykyttämästä… Näetkös Akontios, en ymmärrä vieläkään, miks'en juossut esiin ja hakannut teitä maahan!"
Akontios oli tuntenut ikäänkuin sääliä; mutta nyt meni tuon hurjistuneen miehen suorapuheisuus hänen mielestään yli rajojensa.
"Sinulla taitaa olla hyvin korkeat ajatukset minusta", sanoi hän hymyillen. "Semmoiseen satyyripeliin tarvitaan kaksi osan-ottajaa: toinen, joka lyö, ja toinen lyömisen esineeksi. Minä en ole koskaan tuntenut halua ruveta toimittamaan jälkimmäisen virkaa."
Se pilkallinen tapa, jolla nämät sanat lausuttiin, saattoi julmistuneenBaioksen vihan korkeimmilleen.
"Ja minä sanon sinulle", huusi hän kohottaen kättään ikäänkuin heiluttaessaan vasaraansa, "että sinä ennemmin tahi myöhemmin olet toimittava juuri tuon jälkimmäisen virkaa, jollet heti paikalla Zeuksen, väärän valan kostajan, nimessä vanno luopuvasi Neairasta, kieltäväsi häneltä pääsyä luoksesi ja lupaa olla hänen kanssaan sanaakaan puhumatta."
"Sinä olet menettänyt järkesi", vastasi Akontios. "Mene kotiisi Baios ja nuku kunnes selviät; sillä päissäsi olet varmaan, koska vaadit minulta semmoisia hullutuksia."
"Minä pysyn sanassani: vanno — tahi…"
"No, tahi?" kysyi Akontios rypistäen otsaansa.
"Joo-o", sanoi seppä kuiskien, katsellessaan ympärilleen joka taholle, "tämä paikka on kyllin autio, ja ranta on lähellä… Jos kiellät, kuristan sinut kuoliaaksi ja viskaan ruumiisi aaltoihin. Sitten kerrotaan, että kaunis Akontios juovuspäissä oli eksynyt ja rannalta kompastunut veteen…"
Akontios vaaleni hiukan.
"Sinun leikintekosi on raakaa", sanoi hän kylmästi.
"Vannotko nyt?" kysyi Baios astuen aivan likelle nuorta taiteilijaa."Muutoin näytän sinulle, että uhkauksessani on katkeraa todentekoa!"
Näin puhuen otti hän kuvanveistäjää rinnasta kiinni.
"Päästä irti!" sanoi Akontios soinnuttomasti.
"Vanno!" toisti seppä.
Veri nousi nuorukaiselle päähän. Häntä huimasi; hänen silmänsä kiiluivat. Silmänräpäyksessä oli hän molemmin käsin tarttunut vastustajansa jäntterään vartaloon, kohottanut häntä maasta ja sitten vastustamattomalla voimalla paiskannut rannan kivitystä vastaan!
"Kas niin!" huusi hän läähättäen ponnistuksesta. "No koetappas vielä kerran koskettaa tähän vaatteesen! Ainoastaan sääli ja kurjan kiihkosi halveksiminen pidättää minua jättämästä sinut oikeuden käsiin."
Kauheasti kiroten oli Baios taas noussut pystyyn. Hän ontui. Paitsi sitä oli hänen vastustajansa odottamaton voimallisuus ja päättäväisyys tuntuvasti jäähdyttänyt hänen tappelunhaluaan.
"Odotas vaan!" huusi hän Akontiokselle, joka rauhallisesti alkoi astua pois. "Joll'en olisi luiskahtanut, läähättäisit nyt nyrkkieni puristuksista niinkuin susi koirajoukon ahdistaessa. Varro vaan, Akontios ja varo itseäsi! Ensi kerralla katson kyllä eteeni."
Akontios ei vastannut. Pahoilla mielin kääntyi hän Koroniksen taloon päin.
Kun hän astui pihan yli pieni savilamppu kädessä huomasi hän, että muhkea laakeri- ja akantus-oksista punottu seppele koristi taidepajan ovenpäällystää.
"Neaira!" sanoi hän itsekseen. "Oliskohan tuo vihasta puhiseva Baios oikeassa? Mitä vielä! Kateus katselee kaikkea mielikuvitustensa valossa. Neaira on ystävättäreni ja hyvä naapurini, mutta ei hän ajattelekaan rakkautta. Epäilen, tokko tuo huikenteleva, keveästi puettu olento ylimalkaan osaisikaan…"
Hän meni levolle ja nukkui osan seuraavata päivääkin.
Kaksi tuntia ennen päivällistä tuli vanha Koronis hänen työhuoneesensa. Hän oli saanut kuulla uutisia "paimentytöstä", jonka maine kasvamistansa kasvoi. Eräs Mileton rikkaimpia nuorukaisia, Oloros nimeltä, kuului sanoneen orjalle, jonka tuli sopia ostajien kanssa, että hän huoleti saattoi pyytää kolmi- tahi nelikertaisen hinnan; joll'ei ostajaa ennen päivän loppua ilmestyisi, lupasi hän itse maksaa kaksinkertaisen alkuperäisen hinnan. Melkein puolitoista tuntia pakinoi eukko näin ja hymysuin kuunteli nuorukainen, hän, joka muutoin ei antanut neljännestuntiakaan mennä hukkaan. Ennenkuin "paimentytön" kohtalo oli ratkaistu, ei hän voinut olla rauhallinen, saatikka sitten tehdä työtä.
Noin keskipäivällä, juurikuin taideniekka valmistautui menemään Afroditen papin luo, jonka piti antaa hänelle tarkemmat ja asianmukaisemmat tiedot taideteoksen arvostelusta, tuli Neaira ilosta virkkuna pihaan.
"Akontios", huudahti hän teeskennellyllä tyyneydellä, "onnesi on varma.Arvaapas, kuka on ostanut paimentytön."
"Mileton taideystävien nimiä en tunne", vastasi Akontios hengittämättä.
"No, sanon sen sinulle sitten. Kaupungin etevin asujain ja päämies, Karidemos, korkean-arvoisa arkontti kävi tyttärensä Kydippen kanssa pylväskatoksessa ja lausui ratkaisevat sanansa: 'Tämä paimentyttö on mestariteos.' Sitten kääntyi hän Melanippoksen orjan puoleen ja kysyi, paljoko kuvanveistäjä teoksestaan vaatii. Kuultuaan hinnan nykäisi Karidemos olkapäitään sanoen: 'Semmoista summaa ei Karidemos kehtaa maksaa; hän loukkaisi sillä kaupunkia, jonka valtikka on uskottu hänelle. Minä tarjoon kymmenesti sen.' Orja kumarsi: 'Herra, kuva on sinun.' Ja nyt alettiin uudestaan ihaella, ihmetellä ja kiittää niin, että oikein sydämmeni hypähti. Viimein, kun tuo kunnioitettu ylimys kääntyi lähtemään pois, puhui hän orjalle: 'Kerro sinä Akontiokselle, kuinka ihastunut olen hänen taideteokseensa ja käske häntä vielä tänään tulemaan luokseni saamaan rahansa ja vakuutuksen suosiostani.' Kun minä sen kuulin en voinut enään hillitä itseäni. Juoksin minkä jaksoin kertomaan sinulle tätä uutista, ja ainoa huoleni oli, että olisit jo ehkä mennyt kotoasi. Armas Akontios, mikä ääretön onni! Ajattele vaan: Karidemos, joka täällä kaikissa taidetta koskevissa asioissa on ratkaisijana! Mileton rikkain mies! Jos Melanippoksen ystävyys jo sen verran on sinua hyödyttänyt, että esikoistyötäsi hiukan on odotettu ja nimesi on ollut tunnettu pienemmässä taideystäväin piirissä jo ennen, kuin asetit teoksesi yleisön nähtäväksi, niin on arkontin suosio kohottava maineesi vielä paljon korkeammalle, ja teoksiasi pyydetään niin halukkaasti, että tulet mainioimmaksi aikalaisistasi!"
"Hyvä lapsi", sanoi Akontios, "mitä minun teoksissani ei todellisuudessa ole, sitä ei kukaan suosija maailmassa voi niille omistaa. Kuitenkin kiitän sinua osaaottavasta innostasi ja iloisesta uutisesta. Sinä sanoit, että arkontin tytärkin oli läsnä. Miellyttikö teokseni Kydippeäkin?"
Neaira katsoi häneen kummastellen. "Tunnetko häntä siis?" kysyi hän hitaasti.
"Melanippos on usein, puhunut hänestä, ja toiseksi: voidakseen olla mitään kuulematta Karidemoksen tyttärestä, pitää elää vieläkin sulkeutuneempaa elämää kuin minä. Koko Miletohan ylistää hänen kauneuttaan ja lempeyttään."
"Liioitellaan", sanoi Neaira. "Tosi on, että hän on kaunis; mutta en tiedä, hänen silmäinsä luonti on niin kopea ja tyly… Sinua hän varmaankaan ei miellyttäisi."
"Olisin kuitenkin utelias…"
Omituinen harmistumisen piirre väräytti nuoren tytön huulia. Hänen silmänsä iskivät tulta, koko kasvojen-muoto, — joka muutoin hänen puhellessaan Akontioksen kanssa oli niin hymyilevä ja kirkas — näkyi muuttuneen.
"No", sanoi hän katkerasti, "ehkä tänään, kun menet noutamaan paljoa rahaasi, sinun onnistuu tavoittaa säde tuosta auringosta. Rukoile Afroditeä, että hän johtaa ihanan Kydippen askeleet naishuoneista arkontin asioimishuoneesen!"
"Sepä olisi oivallista", sanoi Akontios, "sillä omastakin mielestäni olen tyhmä, kun en vilahdukseltakaan ole nähnyt Mileton enimmin kiitettyä kaunotarta. Sepä vasta on taideniekka! Mutta mikä sinun on, hyvä Neaira? jumalien nimessä, luulenpa, että olet vihoissasi minulle siitä, että puhun Kydippen kauneudesta, kun minulla on silmieni edessä 'paimentyttöni' perikuva? Oi, kuinka te naiset olette äärettömän itserakkaat!"
Hän koki antaa asialle leikillisen muodon, sillä Neairan melkein vihainen katse pelotti häntä paljon enemmän, kuin rakastuneen Baioksen eilinen röyhkeys.
"Minäkö itserakas?" nauroi Neaira voimatta tukehuttaa harmiansa. "Mistä minä sitten kerskailisin? Ehkä kasvojeni kauneudesta, jotka Akontioksen mielestä olivat liian rumat lainattaviksi 'paimentytölle?' Luuletko, ett'en minä tiedä yhtä hyvin kuin sinä itsekin, ett'ei ole mitään yhdennäköisyyttä minun ja ylistetyn taideteoksesi välillä? Ei, Akontios, silloin ymmärrät minua väärin! Jos sinulla vaan olisi ollut parempi, niin ei sinun ensinkään olisi johtunut mieleen… Mutta minua suututtaa, että te miehet heti joudutte aivan haltioihinne, jos on asiaa käydä katsomassa kaunista nukkea, joka todellisuudessa ei kuitenkaan ole meitä muita parempi. Jos nenä tahi silmäripset ovat hiukan sinne tahi tänne päin kiertyvät, niin ei suinkaan se kuitenkaan voi täyttää koko sieluanne; mutta te käyttäydytte ikäänkuin koko maailman onni riippuisi siitä."
Nyt tuli Melanippoksen orja. Hän toisti sanasta sanaan, mitä Neaira jo oli kertonut.
"Mene kaikin mokomin nyt heti", sanoi Neaira, orjan mentyä. "Näenhän, kuinka mielesi hehkuu malttamattomuudesta, ja minä voin vaikka vannoa, että tuo typerä Kydippe vahamuotoineen enemmän vaikuttaa kiihkoosi, kuin asiasi onnellinen päätös ja kilisevät rahat."
"Kuules Neaira", sanoi Akontios puoleksi leikillä ja kuitenkin ikäänkuin olisi hänen sanansa häneen koskeneet, "mene Baiokselle, sepälle, vaimoksi! Minä olen hänelle velkaa aika löylytyksen, sillä hän on loukannut minua, ja nykyinen muotosi todistaa, että hän tulisi ansionsa mukaan kuritetuksi, jos sinä pitäisit valtikkaa hänen talossaan."
"Häpeä Akontios!" huusi Neaira hyrähtäen itkemään.
"Etkö ymmärrä leikkiä? Tule paiskaamaan kättä Neaira! Älä ole vihoissasi! Minä puolestani lupaan katsoa ainoastaan kiiltävään kultaan eikä ensinkään Kydippen kasvoihin, jos hän vastoin odotustani tulisi eteeni."
Tyttö ei kuullut enään. Voimatta kauvemmin hillitä itseään kiiruhti hän pois; susikoira, joka hyppien tuli häntä vastaan, sai aika korvapuustin, ja itse ukko Laogorastakin kohteli hän tylysti, vanhuksen suureksi kummaksi, sillä tähän asti oli ukko pitänyt kauniin asuinkumppalinsa itse ilona ihmismuodossa.
"Kummallinen kova onni", ajatteli Akontios. "Eilen Baios ja tänään hän! Varmaankin on käytöstapani ollut väärä, mutta niin käy, kun joutuu hämille. Melkein punastun itseni edessä, jos minun täytyy myöntää, että Baioksen arveluissa oli perää. Niin, niinhän se on! Kuinka hitossa saatoinkaan olla niin sokea? Enkä minä rakasta häntä! En, oi en! Toisin pitää tuntua, kun on rakastunut."
Hän puki ylleen paraat vaatteensa ja meni arkontin linnalle. Ovenvartija, jolle Karidemos oli antanut tiedon taideniekan tulosta, neuvoi häntä kohteliaasti erään komeasti puetun orjan luo, joka muitten vertaistensa kanssa seisoi toimetonna Andronitis-pihalla. Akontioksen silmiä melkein häikäsi tämän talon ylellinen komeus. Talo, vaikka esiintyikin muhkeana torilta päin katsovalle, ei kuitenkaan antanut aavistaakaan koko avaruuttaan, täydellistä säännöllisyyttään ja sisustansa erinomaista komeutta. Korkeat ionialaiset pylväät, hoikat ja sievät, kannattivat kaikenlaisilla veistoksilla ja maalauksilla koristettua kattoa. Pylväskäytävän keskellä oli arkontin avara työhuone, sekin viehättävä rakennustaiteen mestariteos, koruleikkauksineen ja komeine sisuksineen.
Poika oli jo ilmoittanut nuoren taideniekan tulon. Astuessaan tämän huoneen kynnyksen yli näki Akontios oikealla puolella salatun sivuoven vieressä saman ylimyksellisen, totisen miehen-muodon, jonka hän ensi päivänä oli nähnyt tulevan pylväskäytävästä torille. Karidemos lepäsi jalat ristissä pronssisen nojatuolin nahkaisilla patjoilla. Luontevata päätään nojasi hän käteensä ja luotti katseensa tyynesti tutkistellen tulijaan, ennenkuin hän armollisesti nyökäten tervehti häntä.
Hänen vieressään seisoi ovipieleen nojaten sama röyhkeä elastelija, jota Akontios jo maantiellä oli oppinut tuntemaan, Konon, rikkain nuoremmista Miletolaisista ja yleisen arvelun mukaan arkontin tuleva vävy. Todella olikin Konon arkontin erinomaisessa suosiossa, vaikka hän eli niin rajusti, että se suuresti alensi hänen arvoaan ankarampien arvostelijain silmissä. Karidemosta miellytti tuo kopea ja vallanhimoinen nuorukainen, joka paitsi sitä paremmin oli tutustunut kaupungin asioihin ja hallitukseen, kuin olisi luullutkaan, jos katsoi vaan hänen mieltymykseensä hurjiin juominkeihin ja muihin huvituksiin. Viime aikoina oli arkontin ja Kononin keskinäinen väli tullut yhä likeisemmäksi. Rupeamatta mihinkään vakinaiseen virkaan otti nuorukainen vähitellen toimittaakseen ne arkontin velvollisuudet, joita sijainen saattoi toimittaa, sillä hän tiesi sen avuliaisuuden varmimmaksi keinoksi voittaa tuon tosin kunnianhimoisen, mutta samalla mukavuutta rakastavan valtiomiehen sydämmen.
Akontioksen astuessa sisään säpsähti Konon, vaikka hänellä kyllä oli mielenmaltti, joka tavallisesti ei pettänyt. Vaikk'ei hän juuri välittänyt ihmisten puheista, tuntui hänestä kuitenkin nyt hyvin vastenmieliseltä, että se mies, jonka tytärtä hän kosi, oli tuleva minkäänlaiseen yhteyteen taideniekan kanssa, jonka hän tunsi euromalaisella maantiellä tapaamaksensa muukalaiseksi. Katkeruus silloista vastustajaa kohtaan heräsi hänessä nyt uudelleen. Hän loi kuvanveistäjään uhkaavan katseen, joka näkyi sanovan: "Kyllä tunnen sinut!" Mutta sitten seurasi hän Karidemoksen esimerkkiä ja alentautui kylmäkiskoiseen tervehdykseen.
Akontios ei huomannut tervehdystä eikä uhkausta. Jo aikoja ennen oli toinen kuva vetänyt puoleensa hänen kauneutta janoavat katseensa, ja tämä kuva oli niin hurmaava, niin tenhoava, ett'ei edes kunnioitus kaupungin päämiestä kohtaan voinut pitää hänen ihastustaan aisoissa.
Vasemmalla, muutama askel taampana, seisoi näet tyttö, joka, sen mukaan kuin Akontios oli kuullut, varmaan oli Kydippe, ihanin tyttö koko Miletossa. Hihallinen ionialainen vaate, joka vyöhyellä vetäytyi poimuihin, verhosi hänen ihmeen ihanata vartaloaan. Rinnan ja selän yli kietoutui sievästi diploidion, eräänlainen kaulakappa, joka näkyi salaavan, mutta samalla ilmaisevan mitä kauniimman vartalon suloutta. Tuuheat kultakutrit olivat solmitut niskassa yksinkertaisin solmuihin; päälaella olivat ne punotut ristiin tummansinisillä nauhoilla. Ja nuo taivaalliset kasvot sitten, joissa jok'ainoa pieni viivanen oli täydellinen, eivätkä ne kuitenkaan olleet jäykät eivätkä elottomat, vaan niissä oli verraton kauneus yhdistetty naiselliseen sulouteen, jalo majesteetillisuus iloiseen vilkkauteen!
Akontios seisoi hetkisen ikäänkuin hengetönnä tämän ilmiön edessä, joka oli hänen kauvan uneksittu jumalallinen ideaalinsa ihmismuodossa. Jos Afrodite koskaan oli astunut alas Olympon harjanteilta vaeltaakseen ihmisten keskellä ja levittääkseen onnea ja siunausta, niin jumalatar varmaan asui tämän ihanan neitosen ambrosialaisessa ruumiissa.
Mutta ei ainoastaan taideniekkaa anastanut Kydippen sanomaton kauneus; myöskin ihminen, tuo aistehikas nuorukainen tunsi ensimmäisen kerran elämässään vastustamattoman Eroksen kaikkivaltaisuutta. Hänen sydämmessään tuntui tuska, tavaton tuska ja kipu, ja kuitenkin tämä vaiva viehätti häntä, hän ei olisi tahtonut vaihtaa sitä kaikkiin maailman aarteihin. Niinä muutamina silmänräpäyksinä, jotka kuluivat siitä, kuin Akontios ensin havaitsi Kydippen hurmaavan muodon, siihen, kunnes hän taas tointui kuulemaan Karidemoksen sanoja, oli hän mielestään kokenut enemmän, kuin kaikkina tähän asti kuluneina elinvuosinaan.
Karidemos tarkoitti puheellaan hyvää, mutta se kuului kähisevältä ja karkealta ensilemmen autuaalliselle mielialalle. Hänen alentuvainen hyväntahtoisuutensa, kiitoslauseet, kehoittava kehuminen, kaikki tämä antoi nuoren taideniekan vaan yhä katkerammin tuntea hänen ja mahtavan arkontin huoneen välistä suurta eroitusta. Ja juuri tällä hetkellä, jolloin esteet ylhäisten ja alhaisten välillä kokonaan näkyivät poistuvan ja kaikki näkyi kehoittavan häntä antautumaan ainoastaan yhdelle, vastustamattomalle tunteelle, joka täytti hänen sydämmensä, juuri nyt vaikutti tämä peräyttävä isku nuorukaiseen kovin masentavasti. Nöyränä melkein sortuneena otti hän vastaan arkontin armon osotukset, ikäänkuin olisivat ne jonakin rangaistuksena.
"Kun olet luonut jotain uutta tahi alkanut sitä muodostaa", jatkoi Karidemos, "niin ilmoita se meille. Minä tahdon asettaa ensi kuvasi tyttäreni Kydippen huoneesen, jos se siihen soveltuu, ja ennenkuin kaikki ihmiset ovat saaneet sitä ihailla ja ihmetellä niinkuin 'paimentyttöäsi'."
Akontios kumarsi.
Nyt rupesi Kydippekin ensimmäisen kerran puheesen, ja kuullessaan hänen äänensä kävi ikäänkuin autuuden väreitä läpi Akontioksen ytimien.
"Veistä meille siis kuva", sanoi hän ystävällisesti, "joka voi miellyttää nuorta tyttöä — ei kovin totisen eikä synkän näköistä. Te taiteilijat ryhdytte usein, kun teidän on onnistunut esittää suloutta, kuvaamaan majesteetillisuutta ja uhmailua, ja käsi, joka eilen vielä veisteli Hebeä, alkaa jo huomenna kuvata raivoisaa kentauria."
"Heiratar", sanoi Akontios, painaen kätensä sydämmelleen, "sinä tulet tyytyväiseksi."
"No niin, mene nyt rahanvartijan luo", sanoi Karidemos, kohteliaasti mutta selvästi viitaten, että hän menisi.
Akontios meni ollen vähällä unhottaa hyvästijättämisen. Välinpitämättömänä otti hän vastaan rahat. Loput päivää vietti hän ajatuksiin vaipuneena työhuoneessaan.
Tästä päivästä alkaen Akontios oli ikäänkuin toiseksi muuttunut. Rauha ja tyytyväisyys näkyi ikipäiviksi kadonneen hänestä. Aamupäivillä koetti hän työskennellä, mutta se "Karis", jota hän Kydippeä varten oli alkanut veistää, edistyi vaan hitaasti, vaikka hänen oli onnistunut saada oivallinen esikuva nuoresta efesolaistytöstä, joka hiljakkoin oli tullut Miletoon. Neaira, joka hyvin olisi sopinut tämän toisenkin kuvan malliksi, kieltäytyi jyrkästi jatkamasta entisiä ystävyydentöitään, — kun Akontioksen puheesta kuuli, kelle kuva oli tuleva, — ja siis Akontioksen taas täytyi mennä satamakadun pyörykälle, jossa hän vihdoin, kauvan turhaan etsittyään, löysi yllämainitun efesolaistytön.
Mutta iltapäivillä hän ei saanut rauhaa kotonaan, vaikka valon säteet juuri siihen aikaan lankesivat sopivimmin. Hän käveli silloin pitkin toria ja sen läheisiä katuja, kierrellen ympäri arkontin palatsia saadakseen nähdä edes vilahduksen silkkiverhoisesta kantotuolista, jolla Kydippe kannatutti itseään huvipuistoihin tahi alas merenrantaan. Jos silloin tuo komeasti koristettu foreion egyptiläisine kantomiehineen pistäysi esiin palatsin etupihasta, tiesi Akontios asettua niin, että hän joutui aivan likelle Karidemoksen tytärtä; ja vaikka tämä saattoikin tapahtua huomaamatta — sillä missä tahansa Kydippen kantotuoli ilmestyi, tunkeutui kansa joka taholta sen luo — niin kuitenkin hänen sydämmensä sykki rauhattomasti, sillä hän arveli, että jos Kydippe huomaisi hänet, niin pitäisi hän tämän salaisen lähenemisen julkeutena. Hän pelkäsi, että Kydippe huomaisi hänet ja kuitenkin toivoi hän sitä. Jos olikin mahdotonta tyttöä saada, täytyi hänen kuitenkin saada tietää, mikä sammumaton liekki hänessä paloi, kuinka hän eli ja hengitti ainoastaan hänen tähtensä. Paitsi sitä ei nuorukaista arastuttanut niin paljon hänen korkea asemansa ja ääretön rikkautensa, kuin hänen häikäisevä kauneutensa. Samalla rohkeudella, kuin hän pyrki saamaan Kydippeä, olisi hän uskaltanut lähestyä itse Afroditeä.
Neljä, viisi kertaa oli hän ensimmäisinä kolmena viikkona ennenmainitun käyntinsä jälkeen tällä tavoin kierrellyt ihanan immen foreionin ympärillä. Hän oli seurannut Kydippeä puukujille kaupungin n.s. paradeisokseen; hän oli nähnyt tytön ikiviheriöivien rautatammien ja olivipuitten siimeksessä astuvan alas tuolista ja seuralaistensa kanssa käyskentelevän puutarhassa; mutta ainoastaan kaukaa uskalsi hän katsella jumaloitunsa muotoa.
Kerran kutistui hänen sydämmensä sanomattomasta mustasukkaisuudesta. Tapahtui näet, että Konon, jonka hän aivan oli unhottanut, ikäänkuin sattumalta tuli tietä pitkin ja yhtyi kävelijäin seuraan. Nyt vasta Akontios muisti asian todellisen laidan; Kononin sanat, jotka hän satamakadun tungoksessa oli vaihtanut Oloroksen kanssa, johtuivat hänelle mieleen. Millä luottamuksella tuo ylpeä Miletolainen oli lausunut ne! Ja nyt esiytyi hän, ikäänkuin hänellä olisi ollut korkeakin arvonimi, joka oikeutti häntä seurustelemaan tutunomaisesti Karidemoksen tyttären kanssa!
Vanhan olivipuun pahkaisen rungon takaa tähysteli Akontios Kydippen kasvojen piirteitä, kun hän juuri nyt astui kosijansa rinnalla ohitse ja hänen seuralaisensa ikäänkuin arkatuntoisuudesta tuli muutamia askeleita jälestäpäin. Hänen kauniit kasvonsa eivät ilmaisseet iloa eikä suuttumusta. Suljetut huulet osottivat tyyntä tasamielisyyttä ja vakavaa itseensä luottamusta; kuvanveistäjä luuli näkevänsä ivallisen hymynkin värähyttämässä hänen suupieliään. Ei, niin ei mikään morsian astu sulhonsa rinnalla. Konon oli varmaankin erehtynyt pitäessään itseään niin varmana asiastaan. Luultavaa oli, että kalpea Oloros oli ollut oikeassa, ja että Kydippe tiesi kuinka Konon, vaikka hän niin julkisesti pyrki häntä saamaan, ei kuitenkaan ollut lakannut mielistelemästä Mileton tyttäriä.
Nyt vasta Akontios tunsi kuinka koko hänen sydämmensä oli kiintynyt kauniisen Kydippeen. Ajatus, että joku muu kerran saisi hänet omakseen, viilsi hänen sydäntänsä kuin tikarinpistos. Hän tunsi selvään, ett'ei hän sitä koskaan voisi unhottaa.
Niin kului taas muutamia viikkoja. Tuli kevät, ja talvisen kasvullisuuden tummaan vihannuuteen sekaantui vasta puhjenneitten lehtien ja kasvien heleä vihreys, joka kukkaisilla koristetun maton kaltaisena peitti mäet ja laaksot.
"Karis", jota Akontios veisteli, oli vähitellen edistynyt yhä enemmän, ja sen mukaan tuli kuvanveistäjäkin rauhallisemmaksi ja uutterammaksi. Ollessaan näin työssä kuvaili hän mielessään mitä kummallisimpia ja rohkeamielisimpiä unelmia; intohimon ohessa kasvoi hänessä myöskin hänen rohkea, onnea etsivä halunsa. Kuolematon Afrodite oli useat kerrat ilmestynyt hänelle unessa; hän oli moittinut hänen arkuuttaan ja ujouttaan ja rohkaissut hänen mieltään. Etenkin viimeinen ilmestyminen oli tavattoman vilkas.
"Akontios", niin oli jumalatar puhunut, "miksikä olet allapäin etkä ota kiinni tarjoutuvasta tilaisuudesta? Minun valtaistuimeni edessä ei voita rikkaus eikä ulkonainen loisto, ei korkeasukuisuus eikä hallitsijavalta, vaan kauneus ja nuoruuden into — ja uskollisesti rakastavan sydämmen uhriliekki. Kumarru ainoastaan puron peilikirkkaan pinnan yli, kuten muinoin Narkissos teki, tahi ota kirkas metallilevy ja katsele itseäsi! Olenko ehkä varustanut sinut huonommin, kuin laihan Kononin? Enkö ole antanut sinulle avomielistä, jaloa, miehekästä muotoa, enkö hehkuvia silmiä, jotka saattavat lemmenliekkiä herättää? Ole uskalias Akontios! Rohkaise mieltäsi ja ole viisas! Anasta hänen sydämmensä, niin voitat kaikki!"
Semmoiset unet, joita hän avosilmin uneksi, antoivat uutta rohkeutta nuorelle taiteilijalle, joka jo oli joutumaisillaan toivottomaan toimettomuuteen.
… Oli päiväntasaus-aika, melkein keskipäivällä. Akontios oli, vähän huoattuaan taas tarttunut talttaansa ja koska hänellä ei ollut läsnä esikuvaansa, joka tänään oli hyljännyt hänet, ryhtyi hän vähäpätöiseen työhön, jalasta veistämään, kun Koronis hengästyneenä syöksyi hänen veistämöönsä ja katkonaisesti puhuen ilmoitti, että oli ylhäisiä vieraita tulossa.
Kohta sen jälkeen tuli Karidemos tyttärensä Kydippen kanssa kävellen pihan yli, mutta orjat, jotka olivat heidän seurassaan, jäivät portin luo.
"Kun ei Akontioksesta mitään kuulu", alkoi Karidemos, "niin täytyy tilaajan itsensä tulla tiedustelemaan asiaa. No, jumalat nähkööt, ei sinun taidepajasi juuri herätä luottamusta. Kuka voisi uskoa, Kydippe, että tässä pienessä monisoppisessa sokkelossa on voinut syntyä niin luonteva, jalo taideteos kuin se verraton 'paimentyttö' on!" Hän asettui likelle seinää ja mitteli sitten melkein valmiiksi veistettyä "Karista" tutkivin katsein.
"Sinä edistyt, nuori, mestari!" sanoi hän viimein; "ja, Zeuksen nimessä, se tietää jotain, sillä esikoistyösi oli verraton laatuaan. Tämä Karis — mikä tenhoava sulo, mikä puhtaus muodoissa! Ja kuinka kauniisti voit hiuksia muodostaa! Täällä tosin ohimoilla — ah, siitä puuttuu vielä viimeinen voitelu. Hyvä tämä on, nuori ystävä, erinomaisen hyvä! Mitä sinä arvelet, Kydippe?"
"Minä pidän itseäni onnellisena, kun saan sanoa tätä taideteosta omakseni", vastasi tyttö vilkaisten Akontiokseen, joka seisoi liikkumatonna. Heidän katseensa kohtasivat toisiaan, ja vaikka tuo ylhäinen nainen luuli voivansa ujostelematta katsella muukalaista silmiin, joka syntyperältään oli häntä niin paljon ala-arvoisempi, näkyi nyt luonto kuitenkin saavan voiton tuosta arvelusta. Kydippe punastui, ja tuntiessaan sen punastui hän vieläkin enemmän. Itse asiassa hän ei voinut kieltää, että tämä Akontios olisi ansainnut polveutua jostakin niitä vanhoja sukuja, jotka olivat kaupungin kohtalon määrääjinä. Kuitenkin harmitti häntä tuo haihtuva punastuminen, etenkin kun hän huomasi minkä vaikutuksen se teki Akontiokseen, sillä hän ei millään muotoa olisi suonut, että nuorukainen silmänräpäystäkään uskoisi voivansa saattaa hänet hämille. Hän oli tyytymätön itseensä; mutta juuri tämä tyytymättömyys teki sen, että hän sen jälkeisinä hetkinä yhä muisteli Akontiosta ja kohtausta hänen työhuoneessaan.
Kun Karidemos ja Kydippe olivat jättäneet nuoren taiteilijan majan, oli Akontios kiihkotilassa, joka esti kaiken työntekemisen. Ainoa silmäys, jonka hän Kydippen kanssa oli vaihtanut, oli kohottanut hänen himmeät, häälyvät toiveensa niin, että hän tästä silmänräpäyksestä alkaen lujasti oli päättänyt koettaa kaikkea päästäkseen pyrintönsä perille.
Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli nyt Melanippos, Afroditen pappi.
Jo kauvan oli tämä mainio mies huomannut oudon muutoksen nuorukaisen luonteessa, ja toisinaan sanoillakin ilmaissut, että hän tiesi tämän muutoksen syyn. Akontios ymmärsi hyvin, että Melanippos näitten viittausten kautta tahtoi saada häntä tunnustukseen. Melanippos oli liian tuntehikas suorastaan vaatiakseen häntä ilmoittamaan salaisuutta, jota hän ei vapaaehtoisesti hänelle uskonut; isällisessä mielessään Akontiosta kohtaan hän surkutteli kuitenkin tätä umpimielisyyttä, sillä hän arveli, että hänen, Melanippoksen, ennen muita tuli auttaa rakkaudesta sairaita työllä ja neuvolla. Olihan hän sen kuolemattoman jumalattaren pappi, joka ei suinkaan toivonut rakastaville onnettomuutta, vaan tahtoi täyttää jokaista heidän toivomustaan.
Akontios lähetti kauniin efesolaistytön, joka nyt vihdoinkin saapui, suoraa päätä takaisin, heitti viitan hartioilleen ja kiirehti Melanippoksen luo. Hän tapasi papin kanssapuheessa muutamien temppelin palvelijain kanssa. Jumalattaren suuri kevätjuhla oli tulossa ja silloin oli paljo toimimista ei ainoastaan jumalanpalvelusta koskevaa, vaan kaikenlaista muutakin; sillä Afroditen juhlaan tulvasi paljo vieraita läheisiltä saarilta ja rantamailta Miletoon, ja näitä tuli kaupungin ja sen esimiesten vanhan tavan mukaan kestitä. Ja siinä valiokunnassa, joka valmisteli näitä asioita, oli Afroditen pappi puheenjohtajana.
Akontios odotti levottomuudella palvelijain poistumista. Sitten Klitifon vei hänet huoneesen, jossa Melanippos ystävällisesti hymyillen otti häntä vastaan. Akontios ymmärsi kohta tämän hymyn. Se ilmaisi, että Melanippos hänen kasvoistaan saattoi lukea, mikä hänet nyt toi hänen luokseen; vieläpä, että Melanippos oli odottanutkin tätä tuloa.
"Poikani", alkoi hän huomatessaan, että Akontios ujona tavotteli sanoja, "minä kiitän sinua siitä, että minusta tahdot löytää isällisen ystävän. Ei mikään tuota ikämiehelle suurempaa iloa, kuin se, kun hän saattaa raivata nuorukaiselle tietä ja viedä häntä vahingoittumatta esteitten ohi, joita vastaan moni on kompastunut tahi langennut. Tahdotko ilmaista minulle salaisuuden Akontios? Tahdothan! — Ja silloin onkin tunnustus tarpeeton. Sinä rakastat Kydippeä, Karidemoksen tytärtä?"
Akontios tarttui tuon kunnianarvoisen miehen käteen ja suuteli sitä.Hän ei saattanut sanoa sanaakaan.
"Niin poikani", jatkoi Melanippos, "jo viikkokausia olen tuntenut salaisuutesi. Taloni ovesta ja templin peristiilistä olen tarkastanut, mitenkä sinä, metsästäjän kaltaisena, joka väijyy jaloa otusta, olet kierrellyt ympäri arkontin taloa. Minä näin sinun seuraavan kantotuolia — ja kun tulit lähemmäksi huomasin Afroditen hehkun kasvoissasi. Silloin vannoin kuolemattoman jumalattaren nimessä auttaa sinua, ett'et tulisi viettämään ilotonta elämää niinkuin minä; sillä minä huomasin kyllä että, mikä sinut niin mahtavasti valtasi, oli oikea, todellinen, katoamaton rakkaus, joka tekee ihmisen joko äärettömän onnelliseksi tai äärettömän onnettomaksi."
Hän vaikeni. Syvä miettiväisyys kuvautui hänen otsalleen. Sitten hän jatkoi:
"Että sinä rakastat Kydippeä — oi poikani, kuinka se ilahuttaa minua ja tekee osanottavaisuuteni kaksinkertaiseksi. Sillä tiedä Akontios — nyt uskallan sen sinulle tunnustaa, sillä oikea, syvä rakkaus jouduttaa nuorukaista mieheksi — tiedä poikani, että Kydippe on äitivainajansa Thoosan kuva, ja tämä Thoosa oli elämäni valo. Köyhänä poika-poloisena tulin Attikasta tänne Miletoon. Afroditen kevätjuhlassa näin Thoosan templissä ja silloin heräsi minussa tulinen rakkaus. Hän osotti vastarakkauttaan ja jumalattaren pyhässä huoneessa vannoimme toisillemme uskollisuutta; iloisina kuin viattomat lapset katselimme tulevaisuuteen. Mutta Thoosan isä, tuo ankaranylpeä arkontti Kreon, nauroi kerjäläisen kosintaa ja pakotti väkisin hennon Thoosan menemään Karidemokselle, jälkeläiselleen. Thoosa tahtoi hukuttaa itseään, ainoastaan rakkaus äitiin, joka turhaan piti meidän puoltamme, pidätti häntä siitä. Vuotta jälkeen häiden synnytti hän tyttären. Tämä tytär on vaaleaverinen Kydippe."
"Kertomuksesi herättää minussa omituisia tunteita", sanoi Akontios pitkän äänettömyyden perästä. "Jos Kydippe, kuten vakuutat, on äiti-vainajansa kuva, niin mitäpä sinä, jalo suosijani oletkaan saanut kärsiä menettäessäsi hänet! — Ja tätä surun tunnetta, joka valtaa mieleni kuullessani sinun kärsimyksiäsi, seuraa heti itsekäs ajatus, jonka Zeus antakoon rakastavalle anteeksi. Tunnen itsessäni että, kuta katkerammin olet Thoosan takia saanut kärsiä, sitä innokkaammin olet auttava minua voittamaan Kydippeä."
"Todella niin onkin", vastasi Afroditen pappi. "Minä pidän sitä erinomaisena jumalien sallimuksena, että juuri minä olen tullut valituksi auttamaan sinua siten ikäänkuin hyvittääkseni, mitä pahansuopa kohtalo on rikkonut kaikkivaltiasta Erosta vastaan. Sen mukaan kuin minä tunnen Kydippeä — tosin en tunne häntä paljoa enempää kuin mitä olen hänestä kuullut — luulen että riita hänen omistamisestaan on menestyvä paremmin, kuin riita Thoosasta, jos vaan Kydippe rakastaa sinua. Kun Thoosa oli niin tuiki lempeämielinen ja kärsivällisesti taipui kaikkeen, niin on Kydippessä sitä vastoin jotain isänsä ja vaarinsa taipumattomasta luonteesta — juuri tarpeeksi tekemään hänet lujaksi ja päättäväiseksi, loukkaamatta kuitenkaan hänen naisluontoaan. Suurin tärkeys koko hankkeessa on sentähden saavuttaa Kydippen rakkaus. Hienosti kasvatettu ja lapsuudesta alkaen tottunut rikkauteen ja loistoon kun on, on hän jo kauvan ehkä hiljaisella mielihyvällä katsellut köyhää kuvanveistäjää ilman että hänelle ensinkään on johtunut mieleen yhdistyä hänen kanssaan. Mutta tämä hiljainen mieltymys on aluksi kyllin, ja että semmoinen on olemassa, siitä on minulla varmat takeet."
"Ystävä! Hyvä isäni! Kuinka sinä teet minut sanomattoman onnelliseksi!Ei se siis ollut ainoastaan turhaa luuloa, joka minut valtasi, kunKaridemos armaan tyttärensä kanssa kävi työhuoneessani! Oi, kerrohantoki!"
"Asia on yksinkertainen eikä kaipaa pitkiä selityksiä. Klitifon on avuliaisuutensa kautta tullut hyväksi ystäväksi Kydippen palvelijattaren kanssa ja on häneltä kuullut sen. Tuo hiljainen hartaus, jolla sinä seuraat hänen jälkiään, hehku, jonka katseesi ilmaisevat, sinun arkuudestasi huolimatta, niin silmiinpistävä ikävöimisesi — kaikki tämä on ensin herättänyt Kydippen huomiota, sitten hänen myötätuntoisuuttaan ja kun sinä, vaikka oletkin naisellisen kaino, muodoltasi olet muhkean Areksen näköinen, niin ei ole kummaa, jos hän kääntää haaveksivaiset katseensa ennemmin sinuun, kuin elähtyneesen Kononiin, joka jo kuukausia turhaan on liehitellyt saadakseen häntä. Nyt kuulen, että hän on käynyt luonasikin! Se todistaa tosiksi Klitifonin sanat sekä minun luuloni, että hän — niin sanoakseni — käsittää asian vaan teoreetiselta kannalta. Hän tuli katsomaan nuorta Akontiosta oikein silmiin; täytyyhän nousta kukkulalle voidakseen tähystellä meren selkiä. Ihanaa on nähdä auringon säteitten laineilla läikehtivän, mutta vieläkin ihanampaa on katsella rakastavaisen kasvoja, jotka ilmaisevat puhtaita, helliä tunteita. Häntä miellytti sinun hurmiosi, ja ajatus, että tuonlainen sorea, solakka nuorukainen, vieläpä sen lisäksi oiva taideniekka häntä ihailee, herättää hänessä sanomatonta mieltymystä. Kauemmas ei hänen aprikoimisensa vielä ulotu; mutta eroitus tällaisen tunteen ja oikean rakkauden välillä on hyvin pieni, ja sinusta riippuu sen tyhjäksi tekeminen."
"Mitä minun tulee tehdä?" kysäsi Akontios ihastuksen innossa.
"Sen olen sinulle sanova, kun hetki on tullut. Siksi saat elää toivossa ja rukoilla Afroditeä että hän antaa sen onnistua, mitä minä jo viikkokausia olen valmistellut sinua varten. Outo ja rohkea on tuumani, ja moni, joka tuomitsee asiat ainoastaan niiden ulkonaisen muodon mukaan, sanoisi — jos hän saisi tietää, että minä olen tämän tuumaan synnyttäjä — sen olevan Afroditen papin arvolle alentavaista. Niin näetkös Akontios: tuumani on, että neittä pitää kavaluudella voittaa — mutta sydämmessään on hän kuitenkin kiittävä meitä, sillä viaton paula, johon me kiedomme tuon armastetun, antaa hänelle lujuutta vastustamaan isän tahtoa. Niin toimin minä, ahtaassa merkityksessä, hänen hyväksensä, en häntä vastaan. Ainoastaan välttääkseni ihmisten turhia juorupuheita, tahdon, että aikeeni pysyy salassa; jumalattaren edessä, jonka palveluksessa olen, on sieluni rauhallinen, sillä jo vanhastaan on rakkaus-asioissa jokainen keino, joka ei loukkaa toisen oikeutta, luvallinen. Jumalatar tahtoo, että kaksi sydäntä, jotka ovat toisilleen määrätyt, yhdistetään, ja kun hänen pappinsa koettaa edistää tätä kuolevaisten korkeinta onnea, on se ainoastaan hänen ikuisten kaikkivaltaisten lakiensa arvossa pitämistä."
"Ja etkö voi minulle nyt sanoa, mitä mieleni niin haluaa tietää?"
"En, vieläkin täytyy minun tarkemmin punnita yksityiskohtia. Ole kärsivällinen poikani! Tämän verran voin sinulle sanoa tänään; jumalattaren suuri kevätjuhla on toivoakseni myöskin oleva onnellisen rakkautesi kevätjuhla. Samassa templissä, jossa minä ensi kerran näin Thoosan, on Kydippe vannova sinulle uskollisuutta, jos taivaallisen Afroditen nimessä vannottua valaa vielä pidetään pyhänä ja loukkaamattomana. Pyri sinä siis yhä enemmän Kydippen suosioon ja koeta suositella isääkin, että hän ainakin sitten myöntyy, kun Afrodite itse puhuu sinun puolestasi."
"Mikähän aikomuksesi lienee?" jupisi Akontios liikutettuna. "Hyvä! olen kärsivällisesti odottava, kunnes kutsut minua, kunnes lausut sanan, joka selvittää arvoituksen."
Mies ja nuorukainen syleilivät toisiaan. Sydän täynnä meni Akontios ulos huoneesta. Melanippos laskeutui ikäänkuin uupuneena sohvalle ja nojasi päänsä kättä vastaan.
"Se on oleva kostoni, Karidemos!" sanoi hän itsekseen, "ja luulen, että kerran olet myöntävä, että se oli jalo kosto. Tosiaankin, Melanippos, joka nyt aikoo hankkia sinulle arvossa pidetyn nuoren mestarin vävyksesi, olisi saattanut, jos hän vielä tuntisi tuon kamalan ajan tuskaa, syöstä Kydippesi turmioon antamalla hänen mennä tuon rentun vaimoksi! Hän olisi saattanut toimittaa, että Konon olisi tullut määrätyksi seuraajaksesi arkontiksi ja että hänen avioliittonsa Kydippen kanssa, tämän kiellosta huolimatta, olisi kokoontuneessa gerusiassa eli vanhinten istunnossa päätetty valtioviisauden vaatimaksi ehdoksi. Mutta sitä en tahdo! Thoosan tyttären pitää tulla onnelliseksi! Hänen tähtensä annan sinulle anteeksi petolliset vehkeesi, joiden kautta pääsit voitolle."
Sill'aikaa kuin pappi täten oli vaipunut omiin mietteisinsä, riensi Akontios läntiseen esikaupunkiin. Hän halusi päästä huoneensa yksinäisyyteen; hälinä kaduilla ja kirjava väenpaljous inhoitti häntä. Liian äkkiä oli hänen kohtalonsa muuttunut; liian jyrkkä oli muutos häälyvästä epäilyksestä mitä vakavimpaan toivoon, jonkatähden hän tunsi tarvitsevansa tuntikausia rauhoittuakseen.
Aivan vaipuneena onnellisiin unelmiinsa, veti hän syrjään uutimet huoneensa ovelta ja astui sisään. Hän heitti viittansa jakkaralle ja kääntyi sitten hajamielisin katsein melkein valmiiksi veistettyyn "Karikseen" päin, kuu hiljainen nyyhkiminen häntä äkkiä säikähytti.
Hän kääntyi ympäri.
Pöydän takaisessa nurkassa istui kyyryssä, kädet ristissä polvilla,Neaira.
"Sinäkö täällä?" kysyi Akontios hämmästyneenä.
Tyttö nosti vettyneet silmänsä.
"Niin minä, Akontios", vastasi hän kolkolla tyyneydellä. "Olenhan minä kuukauden ajat käynyt tässä työhuoneessa, ja sinä olet minua siitä kiittänyt; onko nyt sitten niin sopimatonta, jos olen käyttänyt hyväkseni poissa oloasi, muistellakseni vielä kerran niitä onnellisia aikoja? Tiedänhän kaiken nyt olevan lopussa."
"Sinä itket, Neaira?"
"Kuinka minä en itkisi?" jatkoi hän samaan tapaan. Nyt näkyi kuitenkin jo selvemmin, kuinka teeskennelty tämä tyyneys oli. "Itku keventää tuskastuneen rintani, eikä se saata sinua häiritä. Vai olenko minä ääneen valittanut ja vaatteitani repinyt?"
"Etkö tahdo nousta?" sanoi Akontios hämillään. "Tahraat kauniin, sinisen pukusikin seinän kalkitusta vastaan…"
"Säästä sinä huolesi siitä", keskeytti tyttö häntä lyhyesti. "Minua itseä poljet, kuin kuihtunutta ruohoa, ja nyt lörpöttelet kuin vanha ämmä, vaatteeni tahraantumisesta! Mitä minä näistä rievuista huolisin! Mutta sinulle tahdon viimeisen kerran sanoa suoraan silmiin, ett'en aio pitää petostasi hyvänäni!"
Hän oli noussut seisomaan. Säihkyvin silmin seisoi hän nuorukaisen edessä.
"Petostaniko?" toisti tämä vitkaan.
"Niin juuri! Hämmästy sinä vaan ja näyttele komediaa! Paha omatunto kuvautuu kuitenkin kalpeissa kasvoissasi. Kielläppäs, jos taidat, että alusta asti suosittelit minua, että uskottelit minulle… Mutta, mitäpä minä puhun? Jokainen sana menee kuitenkin tuuleen!"
"Mitä minä olen sinulle uskotellut?" kysyi Akontios totisena.
"Että rakastit minua! Että tahdoit minua vaimoksesi!"
"Sinä hourailet. Olenko milloinkaan…"
"Vait!" keskeytti tyttö vihaisesti. "Olenko milloinkaan… Siinäpä se juuri on! Jos sinä olisit kohdellut minua, niinkuin kaikki muut, niinkuin Konon, joka tarjosi minulle koristeita, tahi niinkuin Oloros, joka väkisin ryösti minulta suuteloita, silloin olisin tiennyt, että minä Akontioksenkin mielestä olin samanlainen kurja lelu, jommoisena te miehet pidätte minun säätyistäni tyttöä. Mutta kun sinä kohtelit minua kunnioittavasti ja kuitenkin rakkaudella, kun katselit minua ikäänkuin olisit tahtonut riistää sydämmen rinnastani, etkä kuitenkaan koskaan loukannut ankarimman siveyden vaatimuksia, niin täytyihän minun uskoa, että sinussa asui todellinen rakkaus! Ja niin olikin, jumalat nähkööt, kunnes tuo kirottu ilvekuva ryösti sydämmesi. Tunnusta pois Akontios! Ole toki niin rohkea, että sanot minulle totuuden!"
"Neaira, sinä petyt! Oi, jos tietäisit, kuinka kipeästi sanasi minuun koskevat; jos voisit aavistaa… Ole toki järkevä, Neaira! Minä en voi nähdä sinun itkevän — se vihloo sydäntäni."
"Siis rakastat minua kuitenkin!" huudahti hän intohimon kiihkolla. Uusi kyynelvirta valui hänen poskilleen. "Niin, sinä rakastat minua, tuota toista rakastat vaan vielä hellemmin! Ja siitä syystä pitää minun nääntymän, vaikk'et itse kuitenkaan koskaan ole saavuttava, mitä hurmiosi sinulle kuvailee! Akontios! Ota korviisi nyt mitä sinulle sanon…"
"Myöhemmin Neaira. Nyt olet liian liikutettu, voidaksesi tietää, mitä puhut."
"Minä tiedän kyllä, mitä tahdon. Valitse toinen kahdesta: joko sammumaton rakkauteni tahi sammumaton vihani. Joko minusta tulee Akontioksen morsian ja vaimo tahi hänen ikivihollisensa. Oi, ja minä vakuutan sen: vieläkin uskollisempi, kuin vaimonasi, olen oleva vihollisenasi, tyydyttääkseni vihaani ja kostoani! Kuuletko, Akontios?"
Hänen vihainen äänensä vaikutti Akontiokseen jäähdyttävästi.
"Sinä valitset huonon keinon herättämään rakkautta", sanoi Akontios: "uhkausta."
"Niin, minä uhkaan, sillä näenhän, ett'ei hyvyydestä eikä hellyydestä ole mihinkään. Sinä olet menetellyt kuin rosvo ja kunniaton varas: nyt pilkkaatkin minua vielä!"
"Minä en pilkkaa sinua, mutta en salli sinunkaan herjata itseäni. En tahdo kuitenkaan lukea sinun syyksesi, mitä raivoissasi olet puhunut — muuten täytyisi minun…"
"Mitä?" huudahti Neaira vaaleten. "Puhu vaan suusi puhtaaksi!"
"Muuten täytyisi minun pyytää, ennen niin laupiaan Neairan lähtemään tästä huoneesta ilopäiviksi."
"Oi, siitä voit olla huoleti, veliseni!" nauroi hän ilkkuen. "Niin vähällä ei Neaira heitä. Yhden asian tahdon sinulle kuitenkin sanoa: vaikka sinulla olisi minkälaisia rakkauskujeita tahansa, ja vaikka suurten ja mahtavain suosio sinua edistäisi, niin et kuitenkaan koskaan, minun eläessäni saa henttuasi omaksesi, vaikka Karidemos tekisikin semmoisen tuhmuuden, että hän suostuisi antamaan tyttärensä kuljeksivalle vaunusepän pojalle."
Näin syöksyi hän huoneesta.
"Uskomatonta" sanoi Akontios, katsellen hänen jälkeensä. "Nyt vasta käsitän, mikä minuun vaikutti niin omituisesti ensi kerran kohdatessamme toisemme. Paha henki asuu tuossa Neairassa. Mielelläni olisin ollut hänen kiitollinen ystävänsä, mutta nyt näen, että on viisainta välttää häntä niin paljon kuin mahdollista."
Elaphebolion-kuun ensimmäinen dekadi oli onnellisesti alkanut. Mileton kaupungissa vilisi samoin kuin muinakin vuosina muukalaisia, jotka, osaksi uskonnollisesta tarpeesta, osaksi komeiden juhlamenojen ja iloisen, elokkaan hyörimisen uteliaasta näkemishalusta olivat läheltä ja kaukaa saapuneet, niin että etenkin tori ja satamakatu nyt olivat hyvin kirjavan näköiset. Kunnianarvoisia eukkoja, jotka tahtoivat rukoilla jumalattarelta armoa rakkaille tyttärilleen; punaposkisia tyttöjä, jotka enemmän luottivat omiin, muka hartaampiin ja innokkaampiin rukouksiinsa, kuin vanhempain; kaunisvartaloisia nuorukaisia, joilla ei ollut mielessä rukoileminen, vaan nauttiminen; Kypros ja Andros-saarista tulleita hetairoita kultakuteisissa vaatteissa; sen lisäksi vielä joukko huvituksenhaluisia miehiä eri säätyluokista — kaikki nämät olivat kokoontuneet loistoiseen Miletoon. Vieläpä barbaareja Skythainkin maasta, tummanverisiä Persialaisia koruhousuissa ja päässä korkeat tiarat, pitkäviittaisia Egyptiläisiä ja kauppiaita Kampaniasta ja Bruttiumista nähtiin uteliaitten joukossa.
Ensimmäisenä juhlapäivänä, joka kului kaikenlaisiin valmistaviin toimiin ja juhlakulkuihin, sittemmin myös ylellisiin, tuoksuviin juominkeihin, liikkui Akontios, sen verran kuin häntä halutti, ja noudattaakseen papin kehoitusta, kansajoukossa; sillä tämä ensimmäinen päivä oli Melanippoksen aikeille arvoton, ja kuta enemmän Akontios saattoi kääntää huomionsa katujen ja torien kirjavaan näytelmään, sitä paremmin saattoi hän rauhoittua. Hänen täytyi pysyä reippaalla mielellä — arveli pappi — sillä mahdollisesti tulisi ratkaiseva hetki vaatimaan suurta lujuutta ja kylmäkiskoisuutta.
Seuraavana päivänä oli templissä suoritettava tuo pyhä toimitus, joka vasta avasi oikean juhlan ja oli Mileton eri kuuluisuus. Kaupungin kolme ihaninta ja etevintä neitosta, jotka Elaphebolion-kuussa täyttivät seitsemäntoista ikävuotta, vihittiin ainoastaan täksi päiväksi välittäjiksi jumalattaren ja kansan välillä.
Kolmannesta hetkestä alkaen jälkeen auringon nousun aina keskipäivään saakka piti heidän, yksinään ja erotettuina kaikista muista rukoilevista, templissä valmistautua juhlauhria varten, joka heidän tuli auringon ollessa korkeimmillaan, suorittaa jumalattarelle ja joksi käytettiin kuusi lumivalkeata kyyhkystä, kaksi kunkin puolesta.
Näitä kyyhkysiä ei tapettu, kuten muutoin oli tavallista, vaan ne päästettiin lentämään temppelin peristiilin keskeltä; niiden lentotavasta ja suunnasta päätti kansa, oliko Afrodite yhä edelleenkin suova kaupungille armollisen suosionsa, varjeleva sitä viholliselta, rutolta ja nälältä, liialta vedeltä ja tulelta, vai oliko mitään vaaraa tulossa. Kun arkontti joka vuosi antoi kasvattaa nämät kyyhkyset maatilallaan, Hyetussan saarella, niin kääntyivät linnut aina, leiailtuaan vähän sinne tänne, suoraan kotiinsa päin, siis länteen; mutta tämä suunta tiesi kansan mielestä onnea, koska lännessä oli meri, josta jumalatar Kreikan muinaistarujen mukaan oli noussut.
Noista kolmesta valitusta, joiden tällä kertaa tuli toimittaa tuo ikivanha juhlameno, oli ihanin ja jalosukuisin kultakutrinen Kydippe. Tähän tapahtumaan oli Afroditen pappi perustanut rohkean tuumansa, pelkäämättä loukkaavansa jumalatarta, vaikka hän käyttäisikin sen toteuttamiseen juuri ne hetket, jotka tytöt viettivät templissä. Ihanampaa uhria — arveli hän itsekseen — ei tuolle merenkasvatille, hänen pappinsa milloinkaan voi toimittaa, kuin että hän auttaa uskollista rakkautta turhia ja turmiollisia ennakkoluuloja vastaan.
Akontios pysyi tänä muistettavana päivänä kotonaan jo aamusta alkaen. Melanippos oli luvannut lähettää hänelle sanan. Juhlapuvussa käyskenteli Akontios kuumeentapaisella uupumattomuudella edes takaisin pihasta puutarhaan ja puutarhasta pihaan. Koronis, jolle hän oli sanonut odottavansa ylen tärkeitä sanomia Melanippokselta, ei luopunut paikastaan kivipenkiltä porttikäytävän luota, jossa hän odotteli. Akontios tuli ainakin joka viiden minuutin päästä sinne katsomaan ja hänen katseensa ilmaisivat sellaista levottomuutta, että Koronis huolissaan pudisti päätään.
"Sinä toivot saavasi kuulla jotain iloista ja onnellista", sanoi hän, "mutta minä varoitan sinua. Joka liian rajusti antautuu ilon valtaan, hänelle asettavat jumalat aavistamattomia esteitä tiehen. Säilytä mielenmalttisi, Akontios! Tyyneesti katseleva silmä johtaa paremmin perille, kuin hunnun himentämä, joka katselee kaikkea ikäänkuin rusosumun kautta! Meillä, ikälopuilla on kyllä kokemusta, ja vaikk'et minulle mitään ilmaise, arvaan kuitenkin! Tuollaisia myrskyjä matkaansaa yksin Eros…"
Nuorukainen ei kuullut, kuinka järkevästi ja hyväntahtoisesti Koronis puhui. Jo ennenkuin eukko oli lopettanut, meni hän taas pois. Jälleen mitteli hän puutarhan käytäviä; tällä kertaa poikkesi hän vaihteen vuoksi pienelle kummulle, josta hän ensi kerralla oli katsellut ukko Laogoraksen tointa.
Kiivasluontoinen tyttö, joka ensin niin lempeänä ja ystävällisenä, mutta sittemmin niin suuresti muuttuneena, oli hänelle esiytynyt, johtui ensi kerran pitkään aikaan hänen mieleensä, ja hän tunsi, että sitä alkoi ikäänkuin ahdistaa.
Koko tämän ajan kuluessa hän ei ollut Neairaa vilahdukseltakaan nähnyt. Alussa Koronis ihmetteli tytön tulemattomuutta, mutta sitten taisi hän arvata asian laidan, ja kun hän huomasi Akontioksen karttavan kaikkea puhetta siihen suuntaan, ei hän sen koommin asiasta kysellyt. Akontioksella, jota yhä enemmän alkoi vallata se ainoa ajatus, jonka pappi oli saanut hänessä liekiksi leimahtamaan, ei ollut aikaa tiedustella sen nuoren tytön kohtaloa. Kerran vaan hän oli poikennut Laogoraksen luo tiedustelemaan, mutta ei saanut tietää muuta, kuin että Neaira oli muuttanut hänen luotaan. Mihin hän oli muuttanut, oliko hän koko kaupungissa enään, mikä oli syynä hänen äkilliseen poismuuttamiseensa — siihen ei Laogoras tainnut antaa mitään selitystä. Se vaan oli varma, että Neaira ei enään käynyt satamakadulla — rahanhimoisten kilpailijatartensa suureksi iloksi.
Kaikki tämä johtui nuoren taiteilijan mieleen, kun hän nyt katseli myrttiaidan yli ja näki iäkkään Laogoraksen susikoirineen. Hitaasti ja alakuloisena käveli ukko kukkaispenkkien välitse, ja Keimonkin antoi ymmärtäväisen päänsä painua, ikäänkuin se ottaisi osaa isäntänsä mielialaan.
"Laogoras suree kadonnutta Neairaa", sanoi Akontios itsekseen. "Kuinka ystävällinen ja iloinen hän oli, kun hän tuona ensimmäisenä päivänä tuli vanhuksen luo! Tosiaankin minua surettaa kovin, että minä olen syynä, jos kohta viattomanakin, tähän suruun; sillä ei ole epäilemistäkään että Neaira hylkäsi Laogoraksen huoneen, paetakseen minua ja minun läheisyyttäni. Suokoon jumalatar, jolle uskon kiitollisen sydämmeni, minulle anteeksi, jos Neairaa kohtaan olen käyttäytynyt väärin! Mutta enhän minä aavistanutkaan… eikä kukaan voi käskeä itseään: tätä pitää sinun rakastaa, tuota hylkiä!"
Mutta vaikka hän näin koettikin puolustaida, oli ikäänkuin soimauksen tunne olisi ahdistanut hänen sydäntänsä, ja tämä mieli-ala ei hänestä nyt, kun hänellä oli niin ratkaisevia asioita edessään, tietänyt mitään hyvää.
Äkillinen arkamielisyys valtasi hänet, aavistus, että hän oli Kydippen omistamisesta taistellessaan, saava kauvan ja katkerasti katumalla sovittaa, minkä hän, vaikka tahtomattansakin, oli onnetonta Neairaa vastaan rikkonut.
Emännän ääni herätti häntä näistä surullisista ajatuksista.
"Sanoma Melanippokselta!"
Vavahtaen ilosta syöksyi hän pihaan, jossa Klitifon odotteli häntä.
"Herrani kutsuu sinut tänpäiväiselle juhla-aterialle", sanoi orja."Neljä tuntia jälkeen puolisen odottaa hän sinua domatiossaan."
Niin olivat Melanippos ja Akontios sopineet keskenänsä. Nuorukainen tiesi, että hänen nyt viipymättä piti mennä templiin.
"Määrähetkellä olen tuleva", vastasi hän. "Sano herrallesi suuret kiitokset minun puolestani ja ota tämä pieni lahja vaivastasi."
Hän ojensi orjalle kultarahan. Klitifon otti sen ilolla vastaan ja meni sitten matkaansa.
Muutama minuutti myöhemmin, puhui Akontios Koronikseen kääntyneenä: "olen siis saanut sanan, jota niin hartaasti odotin. Paljon Akontiokselle sekä tärkeätä että arvokasta ratkaistaan näillä juhla-aterioilla. Jos suot minulle hyvää, niin rukoile jumalia, että kaikki toteutuisi toivoni mukaan. Sillä välin käyn minä, samoin kuin eilenkin, torille ja satamakadulle. Kauvempaa, kuin on välttämätöntä, en tahdo kärsiä tätä huoneen yksinäisyyttä. Jää hyvästi, kunnon Koronis!"
Näitä puhellen, läksi hän huoneesta. Kiertoteitä pitkin pääsi hän temppelin takaseinälle, josta matala, vaskittu pieni ovi johti alas temppelin alusrakennukseen. Täällä oli keskikokoinen huone ilman ikkunoita, johon pääsi valoa vaan niukasti, muuriin tehdyn rautauunin piipun paksuisen putken kautta. Tämän huoneen seinällä paloikin kolmihaarainen kynttiläjalka, joka valoi punoittavaa valoaan kahdelle pronssiselle pöydälle, muutamille jakkaroille ja tuolille. Toisen pöydän ääressä istui Melanippos, pidellen kädessään jotain pyöreätä esinettä, joka oli valkeaan verhoon kääritty.
"Huomattiinko sinun tulevan tänne?" kysyi pappi nuorukaisen astuessa sisään.
"Tuskinpa. Temppelin takaista kapeata polkua kuljetaan vähän ja minä olin vaarin otollisesta hetkestä."
"Teljitkö portin."
"Teljin, vieläpä kahdella telkimellä."
"Hyvä. Älä nyt vaan unhota mitä sinun pitää sanoman, jos asia, kuten ilolla odotan, tulee koko kansan tutkittavaksi.
"Minä menen nyt ylös etupihaan, jätettyäni petoksemme viattoman välikappaleen sinun haltuusi. Sinä taas olet pujahtanut tänne — kuuletko? — pujahtanut tänne minun tietämättäni; sakot, joihin sellaisesta röyhkeydestä tavallisesti tuomitaan, suostun minä maksamaan, joll'ei yrityksemme onnistu. Mutta muista etupäässä, että tottelet vaan kuolemattoman jumalattaren kaikkivaltaa!"
Hän nousi seisalleen ja otti kääreen pöydältä. Valkea liinavaate verhosi suuren kellertävän omenan.
Kun Akontios ihmetteli, mitenkä omena voisi olla salaisena välikappaleena niin tärkeässä yrityksessä, jatkoi Melanippos:
"Niin, välikappale, jonka tässä sinulle annan, on yksinkertainen, mutta kuitenkin, jos kaikki käy toivoni mukaan, vaikuttavampi, kuin voit ajatellakaan. Yksinkertainen, kuten välikappale, on myöskin sen käyttäminen. Sentähden pidinkin turhana sitä sinulle edeltäkäsin selittää; ne harvat sanat, jotka nyt sinulle sanon, ovat tarpeeksi. Tiedäthän, että jo enemmän kuin puolitoista tuntia, ovat neitoset olleet temppelissä. Heidän hartaustoimensa ovat nyt loppuneet. He huokaavat hiukan. Äskettäin otin vaaria, että Kydippe istuu sisäänkäytävän oikealla puolella kultaisella tuolilla, hänen toverinsa taas vasemmalla puolella hopea- ja purppura-istuimilla. Nyt tiedät ehkä, että ikivanhan tavan mukaan on jokainen lupaus ja jokainen vala, joka Afroditen templissä vannotaan, välttämättömästi pidettävä, jos tahdotaan välttää onnettomuutta ja tuhoa, joka tulee valanrikkojan perheelle ja, joll'ei paikalla tehdä katumusta, myöskin kaupungille ja koko kansalle.
"Kateellisena valvoo sentähden koko Mileto sellaisen valan pyhänäpitämistä. No niin, meidän pitää siis jumalattaren pyhäkössä viekoitella Kydippeä lupaamaan tulla sinun puolisoksesi. Ja sen olet varmaan saavuttava, jos avaat templin sivuoven ja varovasti viskaat tämän omenan tuon lemmityn jalkojen juureen. Minä käärin sen taas tähän vaatteesen, että varmemmin voit viskata. Liukas kun on, voisi se verhotta kieriä liian kauas; mutta Kydippen, eikä kenenkään muun, on nostaminen omena laattialta. Avaa ovi hiljaa, ett'ei narinaa kuulu, viskaa sitten ja pysy alallasi. Minä arvelen, että se, minkä saat kuulla, täyttää sydämmesi suloisella ihastuksella."
Vähän nolona katsoi Akontios Afroditen pappia silmiin. Mutta ystävällinen hymy, jolla pappi vastasi hänen katseesensa, todisti, että Melanippos puhui täydestä vakuutuksesta.
Pappi poistui. Akontios otti omena-kääreen käteensä ja astui portaita ylös. Melanippoksen entisten tarkkojen kertomusten mukaan temppelin sisärakennuksesta, tiesi hän hyvin missä sivuovi oli. Mutta sitäkin paitsi hän ei olisi saattanut erehtyä, sillä nuorten tyttöjen äänet suuntasivat hänen kulkuaan, heidän keskustellessaan nyt lepohetkellä.
Ovi aukeni kuulumatta.
Sykkivin sydämmin Akontios katsahti temppeliin. Hänen katseensa kohtasivat Kydippen ihmeen ihanan muodon, joka istui kasvot hiukan sivulle päin käännettyinä. Molemmat toiset tytöt näki hän kapean reiän kautta oven saranapuolella. Ei näyttänyt vaikealta tehdä, mitä pappi oli käskenyt. Hän käytti siihen hetkeä, jolloin Kydippe oli vieläkin enemmän sivulle päin kääntynyt. Taitavasti tähdättyään viskasi hän omenan aivan hänen jalkoihinsa, johon se jäi makaamaan, vaate vauhdista puoleksi auenneena.