"Mistä se tuli?" kysyi Kydippe, kumartuen lattiaan sitä ottamaan.
"Saman kysyn sinulta", sanoi toinen hänen tovereistaan.
"Etkö nähnyt mitään", jatkoi Kydippe, ottaen tuon kummallisen kääreen käteensä. "Omena! kummallista! kuuluukohan tämäkin tuon merenkasvatin mysteerioihin? Ja tässä — mitä se merkitsee? Ei, se on käsittämätöntä!"
"Mitä se on sitten?" kysyivät molemmat hänen toverinsa.
Kydippe oli käynyt heleänpunaiseksi.
"Omenassa on päällekirjoitus…"
"Vai päällekirjoitus?"
"Mutta, taivaallisten nimessä, en ymmärrä sitä. Iole, etkö sinäkään nähnyt, kuka viskasi omenan?"
"En ensinkään!" vastasi ystävätär. "Mutta luehan se! Ehkä juuri päällekirjoitus selittää arvoituksen."
"Päinvastoin! päällekirjoituspa sen tekeekin vielä mahdottomammaksi arvata. Älkäämme puhuko siitä enään!"
Hän tahtoi piilottaa omenan vaatteihinsa.
"Mitä nyt?" sanoi Iole. "Tahdotko täällä, Afroditen templissä, salata jotain meiltä, leikkikumppaneiltasi? Ja kukapa sen sanoo, että omena oli sinulle aiottu? Luuletko ehkä, että se on Priamoksen poika, joka on tahtonut antaa lahjansa ihanimmalle? Älä siis, Kydippe kulta, loukkaa meitä! Näethän, että tahdomme kuolla uteliaisuudesta!"
Viittaus Pariksen tuomioon vaikutti, sillä ei Kydippe kammonut mitään niin suuresti, kuin sitä, että hän näyttäisi itserakkaalla.
"Sinä erehdyt Iole", sanoi hän, uudelleen punastuen. "Se oli vaan siitä syystä, että pidin asian niin mitättömänä. Mutta jos tahdotte, niin kyllä minä sen luen. Tässä on vaan muutamia sanoja ja nekin hyvin hullunkurisia."
Hän otti omenan taas esille ja luki: "Minä Kydippe, Karidemoksen tytär, vannon kuolemattoman Afroditen nimessä, että Mylasan kuvanveistäjä, Akontios, on oleva puolisoni."
Hän koetti hymyillä, mutta kumma kyllä, se ei käynyt häneltä niin tyyneesti kuin tavallisesti. Hän ikäänkuin aavisti, että tässä oli kysymys jostakin muusta, kuin vaan tyhjästä leikinteosta, joll'ei hän heti voinutkaan arvata päällekirjoituksen sepittäjän tarkoitusta.
"Kydippe", sanoi Iole, "mitä sinä olet tehnyt! Etkö huomaa, että päällekirjoitus, jonka luit, on paula? Isäni kertoi, että Deloksen Diana-templissä tehtiin samanlainen kuje ja että sielläkin valalla oli voimansa. Sinä olet vannonut valan Kydippe, sillä mitä tahansa lähtee huuliltasi jumalattaren apua anoen, templissä ollessasi, on peräymätöntä."
"Iole! mitäs puhut?" sanoi Kydippe nousten istuimeltaan.
"Tosi-asioita vaan! Sinä olet tehnyt valan Kydippe!"
Tässä silmänräpäyksessä avautui sivuovi. Akontios, joka sydän täynnä riemua, oli kuullut kaiken tämän, ilmestyi hehkuvin poskin ja mekko poimuissa hartioilla, neitosten keskelle.
"Sinä olet vannonut valan, Kydippe!" toisti hän juhlallisesti. "Jos jumalatar vielä rankaisevana ja palkitsevana hallitsee ihmisten kohtaloja, olet omani, muuten syöksee uskottomuutesi meidät kaikki turmioon."
"Mitä kuulen? Mies-ääniä kolmen valitun joukossa?" niin kuului nyt ääni komeasta keskiovesta. Melanippos astui nyt sisään vakaasti ja arvokkaasti; hänen harmaan päänsä ympäri oli kierretty päähine, jommoista papit käyttivät. Katse, jonka hän loi Akontiokseen, näkyi ikäänkuin toistavan, mitä hän totisina hetkinä oli hänelle puhunut. Täällä pyhäkössä toimi Melanippos ainoastaan välittäjänä jumalattaren ja rahvaan välillä, joka palveli jumalatarta omalla tavallaan — ja jonka mielestä Akontioksen työ oli rangaistusta ansaitseva. "Mutta" — näkyi hänen äänetön katseensa sanovan — "niin pian kuin olen päältäni heittänyt virkaani kuuluvan arvokkaisuuden, ja loiste on todellisuudesta erotettu, niin olen taas sama kuin ennen — tuon taivaallisen oikea ja rehellinen palvelija, jolle muodot ovat vähäarvoiset olentoon ja ytimeen verraten, ja joka pitää yhden ainoan ihmisystävällisen työn parempana, kuin näitten juhlallisuuksien loiste."
Melanippos kääntyi Ioleen ja vaati selitystä tapahtumista.
Tyttö kertoi.
Hetken oli Melanippos miettiväinen, sitten sanoi hän Akontiokselle:
"Sinä olet saavuttanut tarkoituksesi. Kydippe ei voi eikä saa rikkoa lupaustaan. Ei itse hänen isänsäkään, korkean-arvoisa arkontti, uskalla niin loukata jumalatarta ja Mileton hurskasta kansaa. Mutta voittosi seuraukset, kuinka vähäpätöisinä ne pidätkin, verraten siihen, mitä olet voittanut, täytyy sinun nöyränä kärsiä, sillä laki on pyhä niinkuin jumalien tahto. Poistu nyt Akontios! Minä olen sinua kohtaan ystävällismielinen ja tahdon sentähden tuumia, mitä voin tehdä lievittääkseni neuvoston vihaa. En pidä mitään rikosta enemmän anteeksi annettavana kuin sitä, joka saattaa mainita palavan rakkauden puolustuksekseen; että häntä rakastat, että pyydät ainoastaan neitosta itseä, etkä kaupungin mahtavimman miehen tytärtä ja monen miljoonan perillistä, siitä ovat minulle takeina ylevät mielipiteesi, jotka täydellisesti olen oppinut pitämään arvossa, ja ujo kainoutesi, joka sinussa voittajanakin ollessasi tulee näkyviin."
"Niin tosiaan onkin!" huudahti Akontios, painaen kätensä sydämmelleen. "Sinua, ainoastaan sinua, Kydippe, rakastaisin, vaikka olisit orjattarista halvin! Isäsi rikkauksia ja nimesi loistoa en pyydä! Yksistään sinua, sinun taivaallisen kauniit kasvosi ja sydämesi, joka minua rakastaa, jos Afrodite on minulle armollinen."
Nämät, tulisimmassa kiihkossa lausutut sanat eivät olleet vaikuttamatta. Omituisuus koko kohtauksessa tuli sen lisäksi. Lyhyesti, salainen, vielä puoleksi uinaileva rakkaus, jota Kydippe Akontiosta kohtaan tunsi, leimahti nyt kerrassaan ilmituleen, ja kuta enemmän nuo ylhäiset ja ylpeät ystävättäret näkyivät surkuttelevan hänen kohtaloaan, sitä voimallisemmin täyttyi jalon tytön sydän vastustelemishalusta ja itsetuntoisuudesta, joka tekee ihmisen kykeneväksi käymään yli ennakkoluulojenkin asettaman rajan.
Mutta huolimatta tästä suuresta ja merkillisestä muutoksesta, pysyi hän äänetönnä.
"Tule nyt", sanoi Melanippos, kääntyen nuorukaiseen, jonka silmät säteilivät ilosta, "ett'et häiritse pyhää toimitusta, joka vähän ajan päästä alkaa. Minä pyydän sinua, Karidemoksen tytär, älä anna ajatustesi vihalla eikä mielihyvällä olla kiintyneinä siihen, mitä on tapahtunut, vaan toimita täydellä hartaudella hurskasta rukoustasi ja kevät-uhria! Tiedäthän, siitä riippuu synnyinkaupunkisi menestys!"
Vielä hetken puhelivat tytöt siitä, mitä oli tapahtunut. Mutta sitten lähestyivät uhripalvelijat taluttaakseen uhraajattaret alttarin luo. Kukin kantaen ruohosta punotussa korissa kaksi lumivalkeata kyyhkystä, laskeutuivat tytöt kaikkein pyhimmässä polvilleen ja asettivat sitten lahjansa kalliisti koristetulle tasolle.
"Afrodite!" niin kuului Kydippen neitseellisiltä huulilta, "sinä, kaiken elon antaja, jumalien ja ihmisten voittajatar, joka hallitset niin monta loistavaa templiä auringon noususta aina sen laskuun asti, sinä, jota Paphossa palvellaan ja uhmailevan Eryxin harjanteilla kumarrellaan, Amathuksessa, samoin kuin meidänkin aaltojen huuhtomassa kaupungissa — kuule, oi kuule mua! Siunaa kansaa ja sen mahtavia johtajia! Siunaa kaupunkia ja sen hurskaita vieraita! Siunaa Miletoa!"
"Siunaa Miletoa", toistivat molemmat toiset, ja hienoista hihasista ojentui kuusi pyöreätä käsivartta kuolemattoman kuvaa kohti.
Nyt seurasi uusi jakso muodollisia juhlamenoja, väkijoukon yhä taajentuessa auringon valaisemalle torille, odottaessaan tulevaa näytäntöä: noitten kolmen Mileton tytärten julkista esiytymistä ja pyhien kyyhkyisten lentoa. Auringon ollessa korkeimmillaan, osottautui Melanippos peristiilin keskipylväitten välissä; hän julisti, että uhri kuolemattomalle oli toimitettu, että rukoukset ja kaikki muut menot, mitä Mileton vanhat tavat sääsivät, onnellisesti olivat suoritetut; jo saatettiin noita kolmea uhraajatarta uhrihuoneesta esipihaan.
Nyt hän astui syrjään. Samassa näkyi jotain valkoista ikäänkuin aallontapaisesti lähenevän pylväskäytävän perältä. Muhkeasti puettuina loistaviin juhlapukuihin, jotka liehuivat kauniissa laskoksissa, pyöreät käsivarret olkapäihin asti paljaina, pysähtyivät neitoset temppelin sisäänkäytävän luo. Keveä länsituuli pudisteli leikillisesti kukkasia, jotka seppeleiksi punottuina varjostivat heidän kirkkaat, selkeät otsansa. Vasemmalla kädellä kohottelivat he hiukan päällysvaatteitaan, niin että ne muodostivat laskoksia, joihin piilottivat korinsa ynnä uhrikyyhkyset, jotka olivat määrätyt lentämään.
Nähdessään nuo kauniit tytöt edessään, heidän kukkeat, pyöreät muotonsa — raikkaat ylistyslaulut rakkauden jumalattaren kaikkivallasta — puhkesi rahvas loppumattomiin riemuhuutoihin. Kydippen molemmat seuralaiset punastuivat, mutta hän itse ei näkynyt vähääkään välittävän melskeisistä kunnian-osotuksista, jotka varmaan etupäässä tarkoittivat juuri häntä. Totisena ja liikkumatonna odotti hän oionistein, tietäjäin, merkkiä; nämät olivat heti, neitosten astuttua esiin, asettuneet juhlallisesti molemmin puolin portaita.
Merkki annettiin. Heti hälveni hälinä torilla hiljaiseksi murinaksi. Kohottaen avatut korinsa molemmin käsin ylös, lausuivat tytöt puoliääneen:
"Te Afroditen lemmikit, palatkaa siihen purppurahelmaan, josta jumalatarkin on noussut!"
Reipas juhlamusiikki antoi nyt tenhosävelensä kuulua. Melkein yht'aikaa läksivät kaikki kyyhkyset korista lentämään, liitelivät rauhattomasti muutamia hetkiä ilmassa kansajoukon päällä ja suuntasivat sitten lentonsa länteen päin, kun petolintu, joka siihen saakka vaan pisteen kokoisena oli näkynyt taivaan lakea vasten, nuolen nopeudella syöksyi alas ja kaappasi kynsiinsä ensimmäisen noista kuudesta kyyhkysestä. Ikäänkuin ivaten kaareili se sitten pari kertaa torin ympäri; sitten kääntyi se lentämään etelään Didymoihin päin.
Suuttumuksen, surun ja tyytymättömyyden huutoja kuului joka haaralta.— Molemmat harmaahaveniset ennustajat astuivat takaisin asemiltaan,Melanippoksen taluttaessa nuoret tytöt alas torille, jossa heidänomaisensa odottivat heitä.
Täällä seisoi myös suuren seurueen keskellä arkontti Karidemos, joka oli jättänyt kunniaistuimensa palatsinsa pylväskäytävässä, saadakseen likeltä nähdä Kydippeä, joka oli hänen sydämmensä ylpeys. Hän otti vastaan tytärtään omituisesti hymyillen.
"Se oli sinun kyyhkysesi", sanoi hän viivytellen. Mahdotonta oli sanoa sisälsivätkö nämät sanat soimausta ja surua, vai tahtoiko Karidemos lyödä asian leikiksi, kuten mies, joka on ylennetty yli rahvaan ennakkoluuloja. Todella ei Karidemos pannut niin suurta merkitystä tähän kyyhkysten lentoon, mutta hän tiesi, että rahvas siihen luotti. Ajatus, että ehkä pidettäisiin hänen Kydippensä syypäänä onnettomuuksiin, joita ennustajat kyyhkysryöstön johdosta ennustaisivat, koski häneen tuskallisesti, ja siten horjui hän kaikenlaisten ristiriitaisten ajatusten välillä, joita hän hienokäytöksisenä miehenä koki salata niin paljon kuin mahdollista.
"Minunko kyyhkyseni?" vastasi Kydippe. "Minähän olin koko meidän yhteiskuntamme edustaja. Jos jumalatar on vihoissaan, niin on korkea raati sen ansainnut…"
Vanhin tietäjistä astui nyt keskipylväitten väliin. Hänen toverinsa seisoi syrjemmällä tiaralla koristetun Melanippoksen vieressä.
Hälinä taukosi.
"Miletolaiset!" alkoi oionistes kauas kaikuvalla äänellä, "ei aivan yhtä selkeänä odota meitä tulevaisuus, kuin viimekuluneet vuosikaudet ovat olleet. Se, minkä vast'ikään näitte, ennustaa odottamattomia taisteluja ja raskaita huolia, jotka saattavat käydä tyhjiksi ainoastaan siten, että jokainen kansalainen uskollisesti pysyy siinä, mihin kuolemattomat jumalat ovat häntä asettaneet, että jokainen täyttää velvollisuutensa, että te entistä tarkemmin vältätte rikoksia, ilkitöitä, väkivaltaa, ettekä riko lupauksianne eikä valojanne. Älköön täst'edes mikään rikos saastuttako Mileton aluetta! silloin menee vaara, joka uhkaa meidän rauhaamme, tälläkin kertaa menojaan kohtaamatta meitä!"
"Olkoon Afrodite meille armollinen!" kuului tuhansin äänin kansajoukosta.
"Sitenhän tuottaisi tuo ulkonäköinen kova onni hyvääkin!" sanoi Karidemos kääntyen tyttäreensä. "Ei olisi kallista maksaa hyveestä ulkonaiset vastukset ja rettelöt. Tule pois, Kydippe! Ahdinko käy yhä sietämättömämmäksi; palvelijamme tuskin enään saattavat suojella meitä pikkuporvarien ja orjain kyynäspäiltä."
Tosiaan tungettiin nyt entistä likemmin joka taholta heidän päällensä. Kummastelevat, tutkivat katseet kääntyivät kaikkialta Kydippeen, joka hämillään katseli maahan. Meluavasta kansajoukosta kuului puoliäänekkäitä puheita, jotka Karidemokselle olivat outoja, mutta Kydippe ymmärsi ne viittauksiksi tapahtumaan Afroditen templissä. Tieto mylasalaisen kuvanveistäjän uhkarohkeasta teosta oli kuin taikavoimalla levinnyt kautta koko kaupungin ja yhä kasvavalla kiihkolla kerrottiin mitä ristiriitaisimpia erityiskohtia sekä tyttären että ylhäisen isänkin päätöksistä, jo ennen, kuin Karidemoksella oli aavistustakaan tapauksesta.
Puoli tuntia jälkeen edellä kerrottuja tapauksia, istui Karidemos yhdessä Andronitis-pihan varrella olevista avaroista huoneista odottaen Kydippeä, jonka piti riisua juhlapuku, virkistää itseään suupalalla ja sitten tulla isälle kertomaan, minkä vaikutuksen pyhä toimitus häneen oli tehnyt. Karidemos oli nähtävästi alakuloinen. Orjat ulkopuolella sisäänkäytävää kuiskailivat tuosta toisilleen, kaikenlaisia liikkeitä tehden; mutta noista liikkeistä saattoi lukea äänettömän kysymyksen: "Millähän mielellä on isäntämme kuuleva, mitä nuori Akontios on julennut tehdä." Ei ollut koko joukossa miestä, joka olisi uskaltanut ilmoittaa arkontille sitä, mikä päivän tärkeimpänä uutisena levisi etukaupungin uloimpiinkin soppiin.
Kydippe ilmestyi. Mutta hän oli tuskin astunut kynnyksen yli, kun pääorja ilmoitti vieraan tuloa. Vieras oli Konon, joka pyysi pian päästä puheille, ja vaikka kovin pahoittikin Karidemoksen mieltä, että hänen täytyi keskeyttää kanssapuhettaan Kydippen kanssa, ei hän kuitenkaan — jo siihenkin nähden, mitä orjat arvelisivat — voinut lähettää pois suosikkiaan.
Kalpeana, ainoastaan silmät kuumeesta punoittavina, astui Konon huoneesen. Juhlallisemmin kuin koskaan ennen tervehti hän suosijaansa ja lausui sitten, teeskennellen huolettomuutta, ihanalle Kydippelle muutamia mielisteleviä sanoja — ikäänkuin mies, joka on asiastaan varma, ja jonka ei enään tarvitse valittuaan pyytää, vaan ainoastaan armastella. Mutta hänen äänensä kumisi niin kolkosti, niin luonnottomasti, että Karidemos paikalla huomasi hänen koettavan tukehuttaa kovaa mielenliikutusta.
"Mikä sinun on?" kysyi hän, nojautuen taa'päin istuimeensa.
"Herra", änkytti Konon, luoden katseen Kydippeen, "kummastelen äärettömästi, että tapaan sinut ja tyttäresi niin huolettomina ja rauhallisina. Vai olisko sinulle ehkä tuntematonta, mitä on tapahtunut? Onko Kydippe ehkä ollut puhumatta sinulle koko asiasta, arvellen sen olevan niin vähäpätöisen?"
"Mistä puhut?"
"Tuon konnan, Akontioksen ilkityöstä." Konon kääntyi Kydippeen:
"Näen, että todellakaan et ole asiasta puhunut; mutta sinä erehdyt, jos pidät rikoksen niin mitättömänä. Paljon vaivaa ja ymmärrystä kysytään, että voitaisiin tehdä tyhjäksi tuo konnantyö; sillä kansa pitää sen katalan puolta, ja jos suvaitset mennä ulos torille, niin saat kuulla, kuinka rajusti rahvas puolustaa valasi pyhyyttä."
Karidemos oli hitaasti kohotainut asemiltaan.
"Puhutko unissasi?" sanoi hän kulmakarvojaan rypistellen. "Koska ja missä olisi Kydippe vannonut — ja mitä?"
"Suo anteeksi", sanoi taas Konon, "ett'en innossani muistanut sinulle kertoa, mitä Miletossa jo yleisesti ja hämmästyksellä puhutaan. Kuule siis, ja neuvotelkaamme sitten viipymättä, mitä meidän on tekeminen; sillä kuta kauvemmin asia viipyy, sitä vaarallisemmin kasvaa yleinen mielipide ilkiön eduksi."
Lyhyesti ja selvästi kertoi nyt Konon tapauksen. Kydippe kuunteli äänetönnä. Mutta Karidemos keskeytti kertojaa useasti puhjeten halveksiviin ja vihaisiin huudahduksiin.
Kononin lopetettua kertomuksensa astui Karidemos pari kertaa huoneen poikki. Pysähtyen Kydippen eteen, kysyi hän sitten:
"No, mitä sinä, tyttäreni, tästä asiasta arvelet? Onko asian laita niinkuin Konon on kertonut?"
"On, pääasiassa", vastasi Kydippe. "Yhtä ja toista on tosin juorupuhe jo lisännyt, mutta kertomuksen ydin on tosi."
Karidemos nykäytti olkapäitään. "No Zeuksen nimessä, joll'ei sen pojan röyhkeys olisi niin naurettavan typerä, raivostuisin silmittömäksi. Onko mokomaa kuultu? Käsityöläinen, tuskin parempi kuin orja, julkenee nostaa haluavan katseen Karidemoksen tyttäreen! Kulkuri, valehteleva kerjäläinen!"
Kydippe oli äänetönnä katsonut maahan. Näitä herjaussanoja kuullessaan nosti hän äkkiä päänsä. Pitkien silmäripsien alta välähti kirkas liekki; hänen huulensa liikahtivat; mutta sitten tukautti hän heräävän vastusteluhalunsa, ja melkein häntä sitten huvitti kuulla, mitä Konon samaan suuntaan tiesi puhua Akontiosta vastaan. Hän tunsi nyt käyttäytyvänsä kahta jalomielisemmin, antaessaan heräävän mieltymyksensä Akontiokseen väistyä, hänen vastustajansa alkaessa niin maltittomasti kiistaa ja polkiessa jalkojensa alle kaiken oikeuden. Ne ennakkoluulot, joita hänellä itsellä siihen asti oli ollut, usko siihen ylipääsemättömään kuiluun, joka erotti hänet Akontioksesta, kunnioitus ikivanhaa sukuperäänsä kohtaan — kaikki tämä alkoi nyt horjua; sillä — arveli hän — semmoinen yhteiskunnallinen järjestys, joka asetti rakastettavan ja jalon Akontioksen niin paljon ala-arvoisemmaksi röyhkeätä, inhottavaa Kononia — semmoinen järjestys ei saattanut olla jumalien totisen, väärentämättömän tahdon mukainen. Niin muodoin oli Kononkin kokeva, ett'ei ole huonompaa keinoa vähentämään rakastettunsa suosiota kilpailijaa kohtaan, kuin syytön panettelu.
Hetken kuluttua jatkoi Konon: "Sinä olet kiukustunut, Karidemos, ja syystä kyllä. Mutta vieläkin kamalampia on sinun kestäminen. Olorokselta kuulin sen — koko maailma näkyy sen jo tietävänkin. Akontios, joka typerästi kyllä luulee, että Kydippe nyt todellakin on sidottu, aikoo vielä tänään, ehkä jo tällä hetkellä, tulla tänne ja lain nojalla vaatia tytärtäsi omakseen. 'Arkontti ei voi kieltää!' sanoo kansa, ja Akontios näkyy olevan samaa mieltä."
Karidemos puhkesi katkeraan nauruun.
"Uskaltakoon hän vaan!" sanoi hän pilkallisesti. "Jos hän astuu tämän kynnyksen yli tuolla tavalla loukkaamaan arvoani, niin ei hän pääse täältä ulos muuten kuin kahleissa! Vankeuteen on heitettävä se roisto, joka luulee voivansa kavaluudella voittaa Mileton arkonttia!"
Mielihyvällä näki Konon Karidemoksen vihan joka sanasta kasvavan.
"Herra", sanoi hän hymyillen, "jos minä saan tuoda esiin nöyrän neuvoni, niin kavahda itseäsi ajattelemattomista päätöksistä. Tietäjän ennustus kaikuu vielä kaikkien korvissa, ja nykyisessä mielentilassaan voisi kansa pitää valan rikkomisena sen, joka vaan olisi kavaltajan kohtuullinen kuritus."
"Minä näytän kansalle, ett'en sitä pelkää, jos se käyttäytyy narrimaisesti!" huusi Karidemos. "Tule lähemmäksi, Kydippe! Minä tahdon näyttää rahvaalle, että minä olen tyttäreni naittaja, ett'ei hänestä määrää sokea sattuma eikä mielipuolen lapsellinen oikku. Minä tiedän, Konon, että rakastat Kydippeä, ja että jo kauvan olet pyrkinyt päästä hänen suosioonsa. Olin aikonut antaa ajan jouduttaa teidän yhdistystänne; mutta nyt näen olevani pakotettu käyttämään isän-oikeuttani viipymättä. Tämän oikeuden nojalla kihlaan teidät, ja sinulle, Konon, heitän hääpäivän määräämisen."
Kononin kasvot kirkastuivat. Änkyttäessään kiihkoissaan muutamia kiitossanoja, tarttui hän arkontin käteen ja nosti sen huulilleen. Sitten kääntyi hän Kydippeen omituisella nöyryydellä, jota ei edes voitu havaita hänen käytöksessään Karidemosta kohtaan. Ääneti ja liikkumatta seisoi tyttö pronssisen kuvapatsaan vieressä, joka oli pienennetty muodostus satamakadulla olevasta muistopatsaasta. Hänen neitseelliset kasvonsa, muutoin niin lempeät ja viehättävät, osottivat nyt ensi kerran hämmästyttävää yhdennäköisyyttä hänen mainion vaarinsa, ankaran tahdonlujuutta ilmaisevien kasvojen kanssa, ja tämä aina näkyi käskevän ja kieltävän. Mutta ennenkuin Konon vielä oli ehtinyt sanoa hänelle sanaakaan, kuului palvelijan ilmoitus, joka läsnäolijoihin vaikutti samoin, kuin jos ukonnuoli olisi heidän keskellensä iskenyt. "Akontios, mylasalainen kuvanveistäjä, pyytää päästä armollisen arkontin puheille."
Kydippen jäykkä muoto elostui näistä pääorjan sanoista: hänen poskensa hehkuivat, huulet liikkuivat, hänen rintansa aaltoili ikäänkuin hengästyksestä. Konon säpsähti, ääni tarttui kurkkuun, kädet puristuivat nyrkkiin. Karidemos sitä vastoin koki turhaan tukehuttaa kiivastumistaan; hän teki liikkeen ikäänkuin olisi tahtonut ajaa ulos palvelijan, joka toi niin häpeällisen sanoman.
"Otetaanko häntä vastaan?" kysyi Konon, kun ei Karidemos mitään virkkanut.
"Otetaan. Tahdonpa nähdä kuinka pitkälle poika ulottaa röyhkeyttään, ja mitä hän tuo esiin, antaakseen mielettömälle ilveilylleen edes jonkinlaisen oikeuden muodon. Käske hänet sisään, Protesilaos!"
Hetki kului jännitetyssä odotuksessa, kunnes Akontios, uskalikko, näyttäytyi ovessa.
"Terve teille!" sanoi hän epävakaisella äänellä.
Ei kukaan vastannut.
"Minä tulen", jatkoi Akontios, "rukoilemaan jalomieliseltä Karidemokselta anteeksi tekoa, jota kuolematon Eros itse on käskenyt minua tekemään."
Hän keskeytti itseään. Nyt vasta huomasi hän molempien miesten kasvot vihasta kalpeiksi, ja että he katselivat häntä ikäänkuin väijyvät pantterit. Kononin vihamielisyys ei häntä hämmästyttänyt; kiihko, joka ilmautui hänen kasvoissaan, osotti vaan sen vihan kiihtymistä, jota Akontios jo alusta oli Kononin puolelta saanut kokea. Mutta kuinka muuttuneet olivat arkontin muutoin niin ylhäisen tyyneet kasvot! Akontios oli kyllä odottanut vastenmielisyyttä ja suuttumusta; Melanippoksen kehoituksetta olisi hän tuskin uskaltanut ruveta vaikeaan käyntiinsä Karidemoksen palatsiin, sillä hänen toivonsa oli, huolimatta kaikesta mitä oli tapahtunut, heikolla pohjalla; mutta se vihamielisyys, joka leimahti Karidemoksen pistävistä silmistä, oli pahempi pahinta, mitä hän oli kuvitellut.
Konon, joka huomasi hänen hämmästyksensä, näkyi iloitsevan kilvoittelijansa nöyryytyksestä. Kuta epävakaisemmaksi Akontios tuli, sitä varmemmin voi otaksua, että muutamat vihaisesti nuhtelevat sanat Karidemoksen puolelta riittäisivät pakottamaan nuorukaista takaisin ala-arvoiseen asemaansa. Vapaaehtoisesti Akontioksen täytyi tunnustaa katuvansa tekoaan ja myöntää, ett'ei hänen vaatimuksissaan ollut vähintäkään oikeutta. Tämä selitys teki, ett'ei Karidemoksen tarvinnut antaa jyrkkää kieltoa, joka olisi pahoittanut ja yllyttänyt taika-uskoisen kansan mieltä — ja Konon tiesi, kuinka näinä juhlapäivinä, jolloin tuhannet ihmiset täyttivät katuja, pieninkin mielipaha kansassa voi tuottaa mitä pahimpia häiriöitä. Jo kauvan oli Miletossa ollut olemassa vahva puolue, joka milloin julkisesti, milloin salaisesti toimiskeli neuvostoa ja etenkin arkonttia vastaan, ja jo kerran oli ollut vähällä syttyä julkinen kapina — silloin nimittäin, kun oli kysymys Athenaan ja Korinthoon lähetettävän lähetystön vaalista. Vaikk'ei Konon muutoin voinut kilpailla Karidemoksen kanssa valtiotaidossa, oivalsi hän nyt kuitenkin selvemmin asian tukalata tilaa, sillä Karidemos äärettömässä kopeudessaan halveksi kansaa eikä ensinkään arvannut vastustajajoukkojen suuruutta.
"Minä tulen", jatkoi nuori kuvanveistäjä, "toivossa, että korkean-arvoisa Kydippe tahtoo täyttää valansa vaatimukset…"
"Vait!" huusi Karidemos, joka ei voinut itseään kauvemmin hillitä. "Vai tulet sinä jatkamaan sitä, mitä jumalattaren pyhässä templissä alotit. Mutta minä tahdon kohdella sinua, niinkuin ansaitset."
Hetkeksi hän vaikeni. Taipumattomuus, joka ilmautui hänen kasvoissaan, antoi arvata, että hän jo seuraavana hetkenä antaisi käskyn panna Akontioksen kahleisin. Etupihassa, orjain kesken, arveltiin yleensä, että kohtaus oli päättyvä väkivaltaisesti. Uteliaasti kuunneltiin ulkopuolella huonetta, mutta neuvoston vartijajoukkoa ei kutsuttu sisään.
Karidemos malttoi mielensä. Hän taisi luulla loukkaavansa korkeata arvoaan, jos pitäisi asian liian vakavana. Hetken ääneti oltuaan, alkoi hän puhua toiseen tapaan. Hänen teeskennellyssä puheessaan kuului armahtavaisuutta sokaistua nuorukaista kohtaan, taivahisten ivallista sääliväisyyttä kuolevaista kohtaan, joka oli uskaltanut etsiä jumalien kestiystävyyttä. Kuta paremmin Karidemos tottui tätä hyvin valittua roolia näyttelemään, sitä tyytyväisemmäksi tuli hän itseensä ja siihen päätökseen, jonka hänen nerokas kekseliäisyytensä oli tiennyt antaa asialle. Nyt hän muka soi Akontiokselle anteeksi, vieläpä puolustikin häntä. Kaikkivoipa Eros oli vietellyt nuorukaista näille jyrkänteille. Olihan ymmärrettävää, ett'ei rakastunut, tunteittensa vallassa oleva nuorukainen kavahtanut mielettömimpiäkään keinoja. Karidemos soi sen kyllä anteeksi; niin, tahtoipa edelleenkin armossa suosia nuorta mestaria, eikä suinkaan aikonut antaa taiteilijan sovittaa sitä, mitä ihminen oli rikkonut — jos vaan Akontios nyt viimeisellä hetkellä muuttaisi mielensä ja vapaasti myöntäisi tehneensä väärin.
Arkontin viha olisi kiihottanut nuorukaista vastustukseen ja kiivaaseen sanakiistaan; mutta tämä odottamaton tyyneys, alentuvaisuus ja sääli sai hänet hämille ja aseettomaksi. Hänestä tuntui nyt selvemmin kuin koskaan ennen, että hän pyysi mahdottomia. Kylmäkiskoisuus Kononin kasvoissa, joka visusti kavahti itseään vähentämästä Karidemoksen sanojen vaikutusta halveksivilla liikkeillä, lannisti nuorukaisen mieltä yhä enemmän. Siis Kononkin näkyi pitävän asiaa vaan pienenä kovan-onnen sattumana, josta tuskin kannatti puhuakaan!
Ehk'ei Akontios niinkään helposti olisi selvinnyt pulasta, ehkä hän äänetönnä olisi vetäytynyt pois, tehdäkseen vasta myöhemmin uuden yrityksen, joll'eivät hänen katseensa olisi kohdanneet Kydippeä. Siitä hetkestä alkaen kun hän astui kynnyksen yli, oli hän kokonaan voittanut Kydippen sydämmen. Sorea nuorukainen, niin jalo, niin voimakas ja kuitenkin niin viehättävän ujo, ilmestyi tytölle nyt aivan toisessa valossa, kuin ennen. Kydippe teki nyt sen huomion, ett'ei Akontios menettänyt mitään täälläkään, komeitten marmoripylväitten, muhkeain mattojen ja kultakuteisten verhojen kaunistamassa salissa, vaan että hän päin vastoin oli suurisukuisen ja hallitsevan näköinen mahtavan Karidemoksenkin kanssa puhellessaan. — Siten haihtui hänestä viimeinenkin epäilyksensä ja hänen silmänsä ilmaisivat totista, umpimähkään ihailevaa rakkautta, joka katselee rakastettuaan kunnioituksella eikä pelkää sen kautta alentavansa itseään.
Akontios ymmärsi tämän silmäyksen. Oli kuin uutta elinvoimaa olisi virrannut läpi hänen suonensa. Hän pudisti päältään paulat, joihin arkontin sukkela puhe oli kietonut hänen sielunsa ja sanoi vakavalla äänellä:
"Karidemos tuomitsee väärin aikomukseni. Minkä olen uskaltanut, sitä en ole tehnyt umpimähkään, vaan tarkkaan mietittyäni ja lujalla päätöksellä saattaa sen perille. Afroditen pyhäkössä on Kydippe luvannut tulla omakseni; nyt pidän hänen sanoistaan kiinni. Mileton arkontti, pyydän tytärtäsi omakseni."
"Narri!" mutisi Konon. Sitten sanoi hän kääntyen Karidemokseen:
"Saanko minä vastata hänelle?"
"Et", vastasi arkontti. "Mitäpä sinä siihen voisit sanoa. Ei sinun järkisyysi olisi vaikuttavammat kuin minunkaan; eikä minua todellakaan enään haluta tuhlata hyviä neuvoja hupsuun. Vastaa sinä hänelle Kydippe! Sananen sinun suustasi ehkä säästää minua kurittamasta häntä."
Kaunis Kydippe loi katseensa maahan.
"Isä", sanoi hän, "pelkään suututtaa sinua; mutta ethän sinä itsekään voi kieltää, että Afroditen pyhäkössä tehdyt lupaukset ovat mahdottomat peruuttaa."
"Mitä tämä on?" kysyi Karidemos.
"Olkaa valallenne uskolliset!" jatkoi Kydippe, "niin varoitti tietäjä. Karidemoksen tytär on ennen muita Miletolaisia velvollinen noudattamaan tätä käskyä, sillä itsehän minä esiydyin uhkaavan vaaran ennustajana!"
Karidemos tuijotti tyttäreensä suurin silmin. "No, jumalien nimessä, ymmärränkö sinua oikein?"
"Niin isäni! Akontios tulee puolisokseni — sillä niin olen vannonut.Etkä sinä, korkein lainvalvoja, voi pakottaa minua rikkomaan valaani."
"Ja tuota kurjaa kujetta uskallat sinä sanoa lupaukseksi?"
"Erehdyt, isä. Lupaukseksi muuttuu jokainen sana, joka jumalattaren apua anellen templissä huuliltamme lähtee. Jollei jumalatar olisi tahtonut minua vannomaan, niin miksi olisi hän toimittanut niin, että ääneen ja selvästi luin, mitä Akontios oli kirjoittanut? Tiedäthän, että Afrodite antaa suosikkiensa käyttää kavaluuttakin, jos he käyttävät sitä totisen rakkauden palveluksessa; eikä meidän sovi riidellä jumalattaren kanssa ja selitellä hänen tahtoaan meidän mielemme mukaan."
"Onneton", huusi Konon säikähtyneenä, "tahdotko antaa itsesi alttiiksi?"
"Antaako itseni alttiiksi?" toisti Kydippe. "Tiedä Konon, että ketäAfrodite suosii ja kelle hän antaa armonsa, se saa paitsi rakastettunsakättä myöskin koko hänen sydämmensä ja sielunsa. Minä rakastanAkontiosta."
Hetken tuskallinen äänettömyys seurasi tätä ilmoitusta.
Karidemos ja Konon ällistyivät kokonaan asian niin odottamattomasta käänteestä. Akontios vapisi autuaallisesta onnesta, veri pakotti ohimoilla; hän ojensi kätensä ikäänkuin olisi hän tahtonut painaa rakastettuaan rintaansa vastaan, mutta ei hän saanut sanaakaan suustaan.
"Pois!" kuului viimein Karidemos ärjäsevän. "Tahdotkos että vedätän sinut hirsipuuhun niinkuin Iksion kavaltajan? Et koskaan enään astu tähän huoneesen, jota rikoksellasi olet saastuttanut! Pois, sanon minä, sinä kirottu konna. Vaikka Kydippe olisi vannonut kaikissa kaupungin templeissä, tekisin sen kuitenkin tyhjäksi. Konon, seuraa kihlattuasi gynaikonitis-pihaan ja odottakaa minua siellä! Minä pidän sillä välin huolta siitä, että vast'edes saamme olla rauhassa tällaisista rettelöistä."
"Herra", sanoi Akontios kalveten, "rukoilen sinua…"
"Jätä minut, tahi pelkää kiukkuani!" huusi arkontti vimmastuneena.
"Voi hyvin, Akontios!" huusi Kydippe. "Luota vaan Afroditen armolliseen apuun!"
Ikäänkuin huumaantuneena meni Akontios pylväspihaan. Orjain silmäykset osottivat selvään, ett'ei tapaus arkontin huoneessa enään ollut mikään salaisuus. Pelon ja riemun valtaamana astui hän avaran porttikäytävän läpi. Täälläkin tapasi hän muutamia palatsin palvelijoita, jotka silmäilivät häntä oudoin katsein. Hän punastui korvia myöten ja tuli siten viimein ulos propylaioniin, joka kohosi muutamia portaita torista.
"Siinä hän on! Akontios! Jumalattaren lemmikki! Oi sinä kadehdittava!Eläköön Akontios!" kuului joka taholta.
"Lieneepä Konon vihoissaan!" huusi harteva merimies karkealla äänellä.
"Kas niin vaan! Sille alhaisten halveksijalle suon mielelläni tappiota!" äänteli toinen, ja raikas nauru kaikui kautta koko torin vaikuttaen etäämpänäkin olijoihin, jotka eivät edes tietäneet mistä kysymys oli.
Kolme neljä orjaa oli tullut samalla kuin Akontioskin. Heidän ympärillään syntyi tungos ja he temmattiin mukaan väkijoukkoon, kun Akontios sillä välin yhä seisoi pylväskäytävässä ikäänkuin käsittämättä, mikä saattoi kansaa semmoiseen kiihkoon.
Hän oli juuri aikeessa astua portista ulos kun syttyi uusi meteli.Orjat olivat kertoneet, että Karidemos oli ajanut pois rohkean kosijan.Nurina kävi läpi rahvasjoukkojen, kasvaen kovaksi pauhinaksi, joka oliraju-ilmaa ennustavan merenkuohinan kaltainen.
"Seis!" huusi joukossa etumaisin ja samassa rohkein. "Tahdotko itsekinedistää valanrikkomista ja siitä seuraavaa kaupungin rankaisemista?Mene noutamaan morsiamesi, Akontios! Älä pelkurin tavoin pakene!Arkontin täytyy totella jumalattaren käskyä."
Arasti ja neuvotonna katsellessaan meteliä, havaitsi Akontios nuoren Oloroksen kalpeat, tuntehikkaat kasvot, joka nyökkäämällä näkyi kehottavan häntä rohkeuteen. Sitten näki hän, kuinka Oloros, innokkaasti puhellen, kääntyi ympärillään olijoihin. Mitä nuori Miletolainen puhui, sitä ei kuvanveistäjä voinut erottaa; mutta että hänen vilkkaat liikkeensä tiesivät samaa, kuin mitä hänelle jo etumaiset joukot olivat huutaneet, sen huomasi Akontios niiden vaikutuksesta. Tusinoittain kohosi käsiä ilmaan ikäänkuin vakuutukseksi kansan yhä äänekkäämmin kuuluvasta tahdosta, ja tusinalukuja seurasi pian satalukuja. "Me vannomme Kypriksen nimessä, että tahdomme puolustaa oikeutta ja uskollisuutta!" niin kuului se vala, jonka Konon oli rahvaalle opettanut ikäänkuin tunnussanaksi; ja yhä uhkaavampana tulvasi joukko pylväskäytävää kohti.
Ei yksistään hyväntahtoisuus Akontiosta kohtaan saattanut Olorosta ja hänen puoluelaisiaan näihin melskeisiin toimiin, vaan myöskin valtiolliset sivutarkoitukset. Oloros, joka hiljakkoin vielä oli ollut valtion asioista välinpitämätön, kun koko hänen elämänsä oli nautinnoissa ja tieteellisissä harrastuksissa, oli viime aikoina yhä enemmän antaunut tyytymättömien joukkoon, jotka eivät hyväksyneet neuvoston yksipuolista, kaikkea uutta vastustavaa hallintotapaa, vaan kokivat saada siinä täydellistä ja perinpohjaista muutosta. Muutaman viikon kuluttua oli Oloros tässä puolueessa saavuttanut arvoonsa ja erinomaisiin luonnonlahjoihinsa vastaavan aseman. Tämän puolueen pääpyrintönä oli täydentää neuvosto vapaamieliseen suuntaan kahdellakymmenellä uudella jäsenellä, jotka olivat valittavat niin kutsutuista uusista suvuista; vielä oli aikomus toisenlaiseksi muodostaa arkontin-arvo, joka uhkasi tulla perinnölliseksi, kun arkontin tuleva vävy Konon näkyi olevan raadin ehdokas ja siten aikoivat ehkäistä sen, mitä enimmin kammoivat, nimittäin tyranniuden. Vastustuspuolueelle ei mikään voinut olla tervetulleempi kuin tapaus Afroditen templissä. Jos Akontios tuli Karidemoksen vävyksi, niin oli vallanhimoinen Konon ikipäiviksi syrjäytetty; eikä voinut tulla kysymykseenkään, että Akontios rupeaisi Kononin asemaan, koska häneltä puuttui siihen vaadittavat ensimmäiset ehdot: olla Miletosta syntyisin ja sikäläinen kansalais-oikeus. Kydippen valan pyhänä pitäminen ja Akontioksen toiveitten edistäminen olivat siis välikappaleita tyytymättömien politiikille, ja empimättä käyttivät he hyväkseen näitä välikappaleita. Ei koskaan ennen oltu huomautettu kansaa niin pontevasti tietäjän sanoista, ei koskaan ennustuksen sisältämää vaaraa niin elävästi kuvailtu, kuin täällä torin ahdingossa. Tieto Kydippen käytöksestä antoi uutta sytykettä. Oli siis liittolainenkin keskellä vihollisleiriä. Hiukka rohkeutta ja taitoa vaan, niin oli voitto varma. Meteli torilta tunki palatsiin, arkontinkin korviin ja herätti hänessä ensin hämmästystä, sitten, kun hän tarkemmin kuuli syyn siihen, suuttumusta. Hän jätti Kononin yksin Kydippen seuraan ja meni pylväspihaan, jonka alinta porrasta kansa jo piiritti. Akontios nojausi miettiväisenä etumaisinta pylvästä vastaan. Nähdessään kaupungin päämiehen, vetäytyi joukko hiukan takaisin. Akontios yksin jäi liikkumatta seisomaan.
"Mitä te tahdotte?" huusi arkontti, kun melu oli asettunut.
Taas ojentui sadottain käsiä ilmaan kansajoukosta.
"Kydippen vannoman valan täyttämistä!" kuului yhteen ääneen.
Karidemos kalpeni.
"Mileton miehet!" huusi hän mahtavalla äänellä, "kuka teistä — olkoon hän vaikka halvin etukaupungin käsityöläinen — sallisi että syrjäiset sekaantuisivat hänen perheensä asioihin? Jokainen vapaasyntyinen on oman huoneensa herra; suokaa siis arkontillekin sama oikeus, älkäätkä kauvemmin loukatko sitä, jota olette velvolliset pitämään kunniassa ja arvossa."
"Me pidämme sinua kunniassa ja arvossa, jos täytät 'valan'", kajahti vastaukseksi.
Arkontti katsoi ympärilleen. Pylväspihan molemmin puolin seisoi henkivartiosto, jona oli kuusi, seitsemän pitkillä keihäillä ja pitkänsoikeilla kiiltävillä kilvillä varustettua miestä. Hän tunsi, kuinka kiukku pyrki pääsemään valloilleen, kuinka hän jo ihan oli antamaisillaan miehistölle käskyn: "Puhdistakaa tori!" — Mutta semmoinen käsky olisi vienyt häneltä vallan, jos vartijat olisivat sitä totelleet tahi ei. Ajaa semmoista väkijoukkoa pakoon niin vähillä sotavoimilla, oli silminnähtävästi mahdotonta, ja tyytymättömien joukko se tässä määräsi.
Sen taisi Karidemos huomata. Hän hillitsi itsensä ja turvautui alentavaan ystävällisyyteen, joka kuului vähän teeskennellyltä.
"Ystävät ja kansalaiset!" sanoi hän pannen käsivartensa ristiin rinnallen. "Te saatatte minua todellakin hämmästykseen! Varmaankin olette erehtyneet; teille on väärin kerrottu tapauksesta Afroditen templissä. Mutta minä tahdon, että uskollinen Miletoni saa tiedon asian todellisesta laidasta. Huomenna tähän aikaan ilmoittaa julistaja täältä pylväspihan portailta, mitenkä se kaikki tapahtui; silloin saatte nähdä, että olette pitäneet vallatonta pilaa täytenä totena, ja ett'ei Kydippe koskaan ole valaa tehnytkään."
Myrsky, joka nyt nousi kansassa, asettui äkkiä ikäänkuin tenhovoimalla. Äänetön hiljaisuus valtasi joukon; Kydippe itse oli tullut ulos ja seisoi, kädet rukoilevasti ristissä, arkontin vieressä.
"Anna anteeksi, isä!" sanoi hän kyynelsilmin. "Ei kansalle ole väärin kerrottu, vaan sen johtajalle. Mitä koko Miletossa kerrotaan, on tosi. Juhlallisesti olen luvannut, että Mylasalainen Akontios on tuleva puolisokseni. Älä siis vastusta lupauksen täyttämistä! Älä ole vihoissasi, rakas isäni, vaan pane Kydippesi käsi hänen rakastettunsa käteen, näyttäen siten, että kunnioitat jumalatarta ja tietäjän pyhää ennustusta."
Kun Karidemos äänettömäksi ällistyneenä häntä katseli, astui hän portaita alas Akontioksen luo.
"Kas tässä, ota minut!" sanoi hän hymyillen.
Kansan riemusta pauhatessa, tarttui Akontios käteen, joka hänelle tarjottiin, kun Kydippe ilosta loistavin silmin ja kuitenkin tuskautuneen näköisenä katseli isäänsä.
"Ei koskaan!" huusi Karidemos, äkkiä havahtuen. "Ottakaa hänet kiinni, miehet! Viekää se heittiö, joka on riivannut tyttäreni raatihuoneen vankilaan! Eteenpäin! Mitä te vitkastelette?"
Se oli myöhäistä. Kun kansa näki Akontiosta uhattavan teki se liikkeen, josta voi pelätä pahinta. Eivät edes siihen asti taampana olleen Kononin kiivaat kehoitukset saaneet aseellisia liikkeelle.
"Hiljaa Miletolaiset!" huusi jymisevä ääni joukon keskeltä. "JaloOloros tahtoo puheen vuoroa."
"Kaupunkimme jalo päämies", alkoi korkeasukuinen nuorukainen, "pyydän sinua tämän kiivastuneen kansan nimessä. Älä vastusta jumalien tahtoa! Sinä tunnet maailmaa ja ihmisten aatteita. Eivät kaikki kansalaiset tarkota hyvää niinkuin minä ja nämät ystävät, jotka ympärilläni ovat. Vihamieliset katseet väijyvät vaan sopivaa tilaisuutta rikkoakseen pyhää järjestystä. Voi silloin valtiota ja sen hoitajia, jos tapahtuisi onnettomuus, jota voisi pitää jumalattaren lähettämänä rangaistuksena, koska häntä vastaan on rikottu. Katso herra, vaikk'ei Kydippe — kuten hän itse kuitenkin myöntää — olisikaan tuota valaa vannonut, pitäisi sinun kuitenkin viisaana kansamme onnen johtajana menetellä ikäänkuin hän olisi sen tehnyt, koska koko Mileto niin uskoo. Juuri se on ylhäisten tointen vaikeutena ja huolena, ett'eivät niiden toimittajat osaa käyttäytyä kansan miehinä. Valta ja arvo tuovat mukaansa velvollisuuksia; ne rajoittavat sen vapautta, joka niitä harjottaa ja pakottavat häntä tukeuttamaan itserakkauden ja kaiken itsekkäisyyden. Kuinka totta minä puhun ja kuinka täydellisesti olen lausunut kaikkien kansalaisten mielipiteet, osottakoon se suostumushuuto, jolla kansa yhtyy toivomukseeni: 'Eläköön Akontios, Karidemoksen vävy'."
Nuorukaisen koko käytöstapa oli miellyttävä. Hän sai kylmäkiskoisemmatkin puolelleen. Tuhat-äänisesti kaikui kautta koko torin: "Eläköön Akontios, Karidemoksen vävy!"
Purren hammasta meni Konon takaisin huoneesen. Mutta Karidemos, säikähtyneenä vartijainsa neuvottomuudesta ja kansan tahdosta, joka luonnonvoiman mahtavuudella pyrki päästä toteutumaan, menetti kaiken tasapainon. Vallanhimo oli hänessä voimakkaampi kuin ylimyksen arvokkaisuus ja syvälle juurtunut sukuylpeys. Vaikka hän uhmailevasti ja halveksivasti kohtelikin jokaista yksityistä tuosta huutajajoukosta, oli hän kuitenkin ikäänkuin äkkiä muuttunut, niiden ollessa näin yhdessä.
"Tarjoa Akontiokselle kätesi!" huusi taannoinen jymisevä ääni. "Kansa tahtoo niin, ja kansa tässä määrää."
Ja katso, Karidemos, ankara, käskemään tottunut arkontti, ylimyksistä ylhäisin, taipui. Epävakaisin askelin meni hän Akontioksen luo — ja voittoriemusta hymyillen katseli kalpea Oloros kohtausta, jota hän rohkeimmissakin unelmissaan oli pitänyt mahdottomana. Akontios, kuvanveistäjä Mylasasta piti vasemmalla kädellä Kydippen kättä, oikealla hänen isänsä, — siten koko kansan nähden otettuna tämän perheen helmaan, joka oli ollut suljettu Mileton etevimmiltä ja ylhäisimmiltäkin nuorukaisilta.
Seuraavana aamuna piti Mileton neuvosto kauvan kestävän istunnon.
Keskusteltiin muutamista ulkonaista politiikkia koskevista asioista, pääasiallisesti juhlalähetystön lähettämisestä Korinthoon. Yksimielisesti päätettiin kuukauden loppupuolella varustaa laiva, joka, paitsi lähettiläitä ja heidän loistavaa seuruettaan, kuljettaisi mukaansa useita kallis-arvoisia lahjoja Korinthon etevimmille valtiomiehille.
Kun tämä ja muutamat muutkin kysymykset olivat ratkaistut, kääntyi puhe Akontioksen asiaan. Karidemos valitti ankarin sanoin kansan käytöstapaa häntä kohtaan. Hän syytti Olorosta ja vastapuoluetta siitä, että he muka olivat lahjoneet kansajoukot ja siten laittomasti äkkiarvaamatta yllättäneet häntä. Hän vetosi nyt kokoontuneesen neuvostoon, että se julistaisi arvottomaksi sen lupauksen, johon kansa oli pakottanut häntä, ja siten osottaisi maailmalle, että Miletossa hallitsi laki ja oikeus eikä mielivalta.
Neuvostossa oli kuitenkin yleinen mielipide jo päässyt valtaan. Oli huomattu, kuinka rauhoittavasti arkontin päätös, oli se sitten vapaaehtoinen tahi pakollinen, oli rahvaasen vaikuttanut, ja kuinka tietäjän ennustuksesta syntynyt alakuloisuus äkkiä oli kadonnut. Sen lisäksi tuli myöskin, että eräs geronteista, joka omin silmin oli nähnyt kaikki, kummastellen selitti, ett'ei hän voinut käsittää, kuinka arkontti saattoi puhua pakosta ja ylläköstä. Suostua melulla esiintuotuun pyyntöön ei suinkaan ollut sama, kuin tulla laittomasti pakotetuksi vastahakoiseen suostumukseen; lupaus on pidettävä pyhänä; mitä siitä seuraisi, jos valtion johtaja antaisi esimerkin lupauksen rikkomiseen ja kevytmielisyyteen? — Niinmuodoin päätti neuvosto yksimielisesti pitää totena sen, että Kydippen ja Akontioksen kihlajaiset olivat tapahtuneet arkontin suostumuksella, ja pyytää arkonttia, ett'ei hän enään vastustaisi jumalien ilmeistä tahtoa.
Vavisten tukahutetusta vihasta meni Karidemos neuvostohuoneesta. Työhuoneessaan tapasi hän Kononin, joka jo kauvan oli kärsimätönnä odotellut häntä.
"Geronteista ei ole apua!" huusi Karidemos katkerasti. Kiivaasti viskasi hän viittansa tuolille, ikäänkuin tahtoen sanoa: minua haluttaisi viskata koko arkontin arvo noin jalkoihinne. Sitten hän jatkoi: "Sinä hämmästyt Konon? Niin, kun minä sitä ajattelen, painaa se minunkin mieltäni ikäänkuin sietämätön häpeä, kahdesti sietämätön siitä syystä, että kansa muodollisesti on oikeassa. Jospa minulla nyt kuitenkin olisi käskettävänä pari sataa traakialaista tahi sisilialaista palkkasoturia noitten kurjien, kullalla koristettujen loistojoukkojen asemesta — niin kyllä tietäisin mitä tehdä. Mutta käteni ovat kahleissa, minun täytyy mykkänä kärsiä."
"Mahdotonta!" jupisi Konon.
"Sinun tulee itse puolustaa oikeuttasi", jatkoi Karidemos. "Suojele sitä, mitä olen huostaasi uskonut. Anasta haltuusi tyttö, jota kohtaan tunnet rakkautesi palavan! Minä arkonttina en voi enkä tohdi taistella neuvoston laillista päätöstä vastaan; mutta sinä — sinun kätesi ovat vapaat. Tartu jokaiseen aseesen, joka sinulle tarjoutuu! Älä suvaitse, että koko Mileto sinulle nauraa, että se pilkkaa sinua ikäänkuin sitä, joka häpeällisesti petettynä heittää asian sikseen!"
Katkera nauru oli vastaus.
"Minultakin puuttuu traakialaisia palkkasotureja", sanoi Konon. "Kuitenkin toivon vielä voittavani, jos suot minulle aikaa. Myönnä sinä aina, kun sitä vaaditaan; mutta lykkää lupauksesi täyttäminen niin kauvas kuin suinkin. Tekosyitä ei tule puuttumaan, vaikka kyllä pelkään, että Akontios, kerran tunnustettuna tulevaksi vävyksesi, ankarasti tulee sinua ahdistamaan."
"Hänen röyhkeätä kärsimättömyyttään vastustamme viisaudella ja tyyneydellä", sanoi Karidemos. "Menettele sinä vaan niinkuin parhaaksi näet; mutta älä loukkaa lakia! Oloros — sitä en epäile — tulee sinua tarkoin pitämään silmällä. Millä kaunopuheisuudella rupesi hän sen käsityöläispojan puolustajaksi, vaikka hänen olisi pitänyt tietää, että sinä pyrit Kydippeä saamaan!"
"Hän on kapinannostaja", arveli Konon. "Ennen luin hänetkin ystävieni joukkoon: se tietää, minä tunnustan sen, että jo alusta aikain oli hänellä tapana… Mutta varokoon hän itseään!"
"Oletko Kydippeä nähnyt?" kysyi arkontti.
"Vilahdukselta vaan pylväspihassa. Hän kannatutti itseään ystävänsäIolen luo."
"Kuinka hän tervehti sinua?"
"Kohteliaasti, kuten aina."
Kun Konon nyt jätti hyvästi, katsoi Karidemos hänen jälkeensä pudistaen päätään.
"Ei hän ymmärrä voittaa Kydippen sydäntä", sanoi hän itsekseen. "Käsittämätöntä! Mies, jolla on niin monta etevää puolta. Tosiaankaan ei Eros syyttä pidä huntua silmillä!"
Sillä välin oli päivällis-aika joutunut. Vaikka Konon olikin alakuloinen, ohjasi hän kuitenkin kulkunsa satamakadulle. Kreonin muistopatsaan ohi kulkiessaan, havaitsi hän kukkaismyyjäin joukossa, jotka vast'ikään olivat asettuneet patsaan ympärille, ihanan Neairankin. Hänen näkemisensä oli Kononille aivan odottamaton tapaus. Jo kauvan oli Neaira ollut kadonneena teillä tietämättömillä. Tänään ilmestyi hän taas ensi kerran. Ja hänen seisoessaan tuolla kiiltävänkeltaiseen pukuunsa puettuna, tummat hiukset kaunistetut kevätkukkasilla, näytti hän Kononista kauniimmalta kuin koskaan ennen. Hänen silmänsä olivat tavallista suuremmat, hänen piirteensä ilmaisivat omituista sisällistä tuskaa; ja kuitenkin kukoistivat hänen poskensa kilvan hiuksissa olevien kukkien kanssa. Tosin ei se ollut entinen terveyden puna, vaan kuumeentapaisen liikutuksen hehku, joka siten salasi todellisuuden. Sama Neaira, joka nyt näytti niin kukkealta ja raittiilta, oli kalpeana ja surumielisenä noussut vuoteeltaan, vietettyänsä koko yön vuodattaen polttavia kyyneleitä. Hän oli ollut todistajana eilispäivän tapauksiin; hän oli nähnyt kuinka Akontios onnesta loistavana oli tarttunut Kydippen käteen; hän oli kuullut, kuinka kansa oli hänelle huutanut riemuhuutojaan. Silloin heräsi hänen raadellussa rinnassaan, joka siihen asti kuitenkin aina oli toivonut, kolkko toivottomuuden ja kostonhimon tunne. Ja tämä kostonhimo oli yön unettomina hetkinä yhä kehittynyt. Hänen täytyi tehdä tyhjäksi tämä kestämätön, kauhea tuska — maksoipa mitä tahansa! Ennenkuin hän salli Akontioksen tulla toisen puolisoksi, tahtoi hän syöstä turmioon palavan halunsa nyt niin vihatuksi tulleen esineen. Ja tässä taistelussa kovaa kohtaloa vastaan oli Konon, hyljätty sulhanen, hänellä luonnollisena liittolaisena. Yhdessä hänen kanssaan piti keksiä juonia. Hänen, ylhäisen ja mahdikkaan ylimyksen sydämmeen oli mustasukkaisuuden oka yhä syvemmälle tungettava ja haavoitettu ylpeys pilkan lipeällä syövytettävä, että siten heräisi tuommoinen kaikkea uhmaileva mieli-ala, jota Neaira tarvitsi kostonsa toteuttamiseksi.
Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli käydä etsimässä nuorukaista hänen kodistaan. Mutta siitä olisi saattanut nousta pahoja puheita. Paitsi sitä huomasi hän tarkemmin mietittyänsä, että hän voittaisi enemmän ärsyttämällä julkisesti hyljättyä. Siis tarttui hän taas kukkaiskoriin, joka niin kauvan tomuisena oli maannut nurkassa. Yöllisestä mielenliikutuksestaan vielä vapisevana riensi hän Baioksen pajan ohi puutarhurin luo, joka ennenkin oli myynyt hänelle kukkia. Paluumatkalla huomasi hän sepän pajansa ovessa seisomassa. Tyttö huusi hänelle tervehdyksen, joka kuului melkein herttaiselta, sillä nyt hänestä tuntui siltä, kuin olisi hänen täytynyt voittaa koko maailma puolelleen, ikäänkuin hän ei olisi voinut hankkia kyllin ystäviä taisteluun Akontiosta vastaan. Jykeävartaloinen Baios kalpeni iloisesta hämmästyksestä; hän unhotti kiittää Neairaa hänen ystävällisistä sanoistaan ja vielä kauvan seisoi hän kuin naulittu ja katseli tytön jälkeen, sittenkun hän jo oli kadonnut lähimmän huoneen nurkan taa.
Mileton ylhäiselle nuorisolle oli hauska sattuma, että ihana Neaira taas niin äkkiä ilmestyi arkontti Kreonin muistopatsaan luo tarjoilemaan kaupaksi tuoksuvia tavaroitaan. Paikalla tunkeuduttiin hänen ympärilleen joka taholta. Kononkin unhotti vastoinkäymisistään syntyneen kalvaavan vihan ja läheni suloista myyjätärtä.
Neairan silmät iskivät tulta. Niin nopeasti hän ei ollut odottanut toivonsa toteutuvan.
"Vieläkö olet hengissä, herttainen lapsi?" kysyi Konon astuen hänen luoksensa. "Sinä olet tullut vielä entistäkin kauniimmaksi… Oletko ollut sairaana, Neaira? Vai onko Afrodite kahlehtinut sinut?"
"Ei kumpaakaan", vastasi Neaira kylmäkiskoisesti. "Mikä ylellisyys ruusuista ja orvokeista!" pitkitti Konon "Ja kuinka somasti niitä on yhteen soviteltu!"
Hän teki liikkeen ikäänkuin hän olisi tahtonut valita kauniimman kukkaisvihon itselleen. Mutta Neaira pani kätensä suojaksi korin yli.
"Ei toki!" sanoi hän selkeällä äänellä.
"Mitä nyt?" kysyi Konon. "Onko tavarasi tilattu?"
"Ei ole. Mutta sinulle en myy mitään."
Konon naurahti.
"Miksikä et, sinä pieni hupakko?"
"Siksi että halveksin pelkuria, jolta kerjäläinen on saanut viedä morsiamen."
"Oletko menettänyt järkesi?" kähisi Konon, otsa rypyssä.
"En suinkaan. Minä käytän vaan oikeuttani. Minä voin valita ostajani haluni mukaan; ja miehiä, joita halveksin…"
"Häpeemätön!" huusi Konon, huomatessaan ympärilläolijain huulilla pilkallisen hymyn.
Hän kourasi koriin, mutta Neaira otti häntä kiinni ranteesta.
"Pois!" huudahti hän tulisesti, sillä hänen oman kurjuutensa muisto valtasi hänet nyt. "Luuletko, että minä niin helposti annan riistää pois omaisuuteni kuin sinä?"
Ympärillä olevien hymy puhkesi nyt ilminauruksi. Röyhkeä Konon ei yleensä ollut rakastettu. Jokainen soi hänelle mielellään sen tukalan tilan, johon Neaira hänet saattoi.
"Kurja olento!" huusi Konon, temmaten itseään irti. Hänen äkillisestä tempomisestaan lennähti kori kukkineen maahan. Kaikkialta kuului äänekkäitä paheksivia ja osanottavaisia huutoja.
"Kas niin", sanoi Konon, "nyt toivoakseni olet sinä taipuvainen ilmoittamaan tavarasi hinnan; sillä pölyssä maannutta tavaraa ei kukaan Miletolainen osta."
Neaira painoi kasvot käsiinsä. Hän itki. Sitten hän alkoi äkkiä lempeämpään tapaan.
"No hyvä", sanoi hän vitkalleen. "Sinä olet sen saavuttanut. Minun täytyy ottaa vastaan rahasi, sillä ainoastaan siten voin maksaa velkani puutarhurille."
Samassa syntyi vilkas liike katselijain joukossa.
"Kydippe!" huudettiin miehestä mieheen.
Todellakin pistäysi ihanan Kydippen kullasta ja purppurasta kiiltävä kantotuoli esiin kadun tungoksessa. Kydippe palasi Iolen luota. Miellyttävästi nojaten kaunista päätään käsivartta vastaan, lepäsi hän puoleksi makaavassa asennossa kantotuolin pehmeillä patjoilla, vastaten kansan tervehdyksiin molemmin puolin siten anastaen kaikkien sydämmet ikäänkuin tenhovoimalla. Nuoruuden ja kauneuden ihaileminen oli Miletossa, samoin kuin muuallakin, missä vaan Kreikkalaisia asui, vanha totuttu tapa. Kydippen nimeä kuullessaan syöksyi kansa sinnepäin, missä tuo ihmeen ihana tytönkuva ilmestyi. Konon yksin jäi jälelle — sekä Neaira.
Tyttö käytti paikalla hyväkseen sopivaa hetkeä.
"Konon", sanoi hän, "älä ole minulle vihoissasi, jos kiivaudessani sanoinkin sinulle loukkaavia sanoja. Alusta alkaen olen pitänyt sinua arvossa enkä sentähden olisi sallinut, että muukalainen, alhaissäätyläinen tunkisi tieltään sinut, joka olet ylhäisistä esi-isistä syntynyt. Jos suot minulle anteeksi, Konon, ja jos luotat minuun, niin tahdon sinua auttaa voittamaan takaisin menetetyn morsiamesi."
"Sinäkö?" sanoi Konon ylenkatseellisesti.
"Niin, minä!"
Hänen äänensä ilmaisi semmoista luottamusta, että Konon hämmästyi.
"Kuinka se olisi mahdollista?"
"Sen saat kuulla, kun ensin saan tietää, pidätkö Neairaa semmoiseen palvelukseen liian halpana vai etkö."
"Puhu! Jos tiedät keinoa, joka näyttää järkevältä ja menestystä tuottavalta, niin olisin hullu, jos hylkäisin sen."
"No hyvä, kuule siis! Minä voin tuoda esiin todistuksia siitä, että Akontios on ylenkatsonut jumalia, ja vieläpä siitäkin, että hän on väijynyt Arkontin henkeä."
"Sinä hourailet."
"Minä puhun vaan semmoista, josta voin vastata."
Pidättäen ääntänsä lisäsi hän sitten hitaasti:
"Ja joll'eivät minun hankkimani todisteet riittäisi, niin mikä estäisi rikasta, mahtavaa Kononia kartuttamasta niiden lukua?"
"Kuinka niin?" kysyi Konon kalveten, kun hän jo puoleksi arvasi hänen tarkoituksensa.
"Kulta hallitsee ihmisten sydämmet", sanoi Neaira.
Konon loi häneen läpitunkevan katseen.
"Tyttö, mikä paha henki on sinut vallannut?" kysyi hän kauhistuen. "Tahdotko minulle uskottaa, että muka säälit minua ja minun kohtaloani ja että se on se, joka sinua niin liikuttaa? Vai kuulutko ehkä itse niiden joukkoon, jotka niin pohjattomasti himoitsevat kultaa?"
"Minäkö? Oi en!" sanoi Neaira katkerasti. "Minä halveksin kultaa, minä ylenkatson sitä. Yksinäni tahtoisin elää erämaassa, ravintona vaan kaikkein välttämättömintä, kaikkia nautintoja ja koristuksia paitsi, ainoastaan näyttääkseni sinulle, ett'en itselleni pyydä mitään."
"Sinä rakastat siis Akontiosta!" huudahti Konon.
"Minä vihaan häntä", vastasi Neaira vakaasti. "Jos rakastaisin häntä, niin mitenkä voisin silloin harrastaa hänen kukistamistaan? Ei Konon! Ainoastaan oikeudentunto pakottaa minua siihen ja ystävyys sinua kohtaan, sillä sinä olet alusta asti ollut minulle niin hyvä."
Teeskennellen kainoa hämminkiä, loi hän silmänsä maahan.
"Niin", jatkoi hän, "minä en ole sinua unhottanut! Etkö sinä aina kutsunut minua suloiseksi Neairaksi? Etkö kiittänyt minun sulojani? Etkö ylistänyt taidettani? Mutta täksi kertaa olkoon tarpeeksi! Jumaloittu Kydippe on jo mennyt matkoihinsa. Koko tuo tyhjäntoimittaja-joukko, joka riensi häntä töllistelemään, kuten koirat saaliin perään, palaa nyt takaisin. Ei tämä ole oikea paikka niin tärkeille keskusteluille. Jos sinulla on halua kuulla enemmän, niin tule tän'iltana kaksi tuntia auringon laskun jälkeen kaupungin länsirannalle, sille paikalle, jossa Poseidon-katu yhtyy Didymoihin johtavaan maantiehen. Täst'edes täytyy meidän kavahtaa, ett'ei kukaan näe meitä yhdessä."
"Hyvä. Minä tulen."
Kononin mennessä hitaasti pois, seisoi Neaira vielä hetken rikkisotkettujen kukkiensa vieressä. Mielihyvällä oli hän kuulevinansa jalosukuisten kohteliaita lohdutussanoja ja heidän imartelevia valituksiaan siitä, että Neaira niin kauvan oli ollut ikäänkuin kadonneena. Neaira torueli Kononia, joka muka ei ainoastaan ollut pelkuri, vaan myöskin välinpitämätön ja väkivaltainen. Mutta sitten näkyi hän kokonaan unhottaneen tuon ikävän kohtauksen. Käsikkäin toisen kukkaistytön kanssa, joka nyt oli myynyt loppuun tavaransa, käyskenteli hän kirjavassa joukossa, laski leikkiä ja nauroi, kuunteli teeskennellyllä mielihalulla kumppanin kertomusta, mitenkä hänellä oli ollut kummallinen kohtaus Oloroksen kanssa — ja suostui viimein kahden Athenalaisen kutsumukseen lähteä huviretkelle purjeista vilisevälle lahdelle. Molemmat nuorukaiset olivat hänen kumppaninsa ihailijoita ja suosijoita; toinen heistä näkyi kuitenkin olevan taipuvainen kääntämään mieltymyksensä Neairaa kohtaan, ja tämä, joka tähän asti niin kylmästi oli kohdellut satamakadun ylhäissukuisia nuorukaisia, liehakoi nyt silminnähtävällä mielihyvällä.
"Kas vaan kylmäkiskoista Neairaa!" kuuli hän jonkun sanovan hänen astuessaan veneesen; "onpa hänessä vihdoin tuli syttynyt!"
Neaira hymyili. Haihtuva surun piirre kulki varjon kaltaisena hänen punastuvien kasvojensa yli. Hän ummisti silmänsä, sinkahuttaakseen kohta sen jälkeen athenalaiseen nuorukaiseen säihkyvän katseen.
Parin tunnin ajan liekkui laiva kimaltelevilla laineilla. Oli ihmeen ihana kevätpäivä. Puutarhoista kaukana rannalta hohtivat ruusut ja raitis auringon valossa loistava vihreys. Vienoa soitantoa kuului, milloin selvästi, meren tuulahdusten tuomana, milloin niihin haihtuvana kauas yli meren selkien — ja kun sen säveleet lakkasivat kuulumasta, korotti Neairan toveri kirkkaan äänensä lauluun. Täydellistä tyytyväisyyttä ja mieltymystä elämään ilmaisivat nämät täyteläät poljennot. Vene nuoruudesta kukoistavine huvimatkustajineen oli ikäänkuin vertauskuva rauhallisesta, nautinnollisesta elämästä, jota eivät mitkään myrskyt uhkaile. Neairakin alkoi nyt laulaa, niin keveästi ja leikillisesti, ett'ei kukaan voinut aavistaa, mitä hänen vaivatussa rinnassaan liikkui.
Noustua maalle kiirehti Neaira läntiseen kaupunginosaan. Hyljättyään Laogoraksen majan oli hän muuttanut tänne asumaan erään pariskunnan luo, josta ei kumpikaan puoliso ollut syntyperältään vapaa. Hänen ei tarvinnut mennä Koroniksen eikä Baioksen talon ohi mennessään ulos kaupungille. Koko ajan oli hän käyttänyt vaan iltahetket tarpeellisen elannon hankkimiseen huilunsoittotaidollaan ja muuten elänyt niin suljettua elämää, että niin Koronis kuin Laogoraskin olivat pitäneet häntä kadonneena. Baioskin oli viikkokausia häntä turhaan etsinyt, ja vihdoin löydettyään hänet, saanut kokea niin tylyä kohtelua, että hän siitä asti epäili, uskalsiko enään tyttöä puhutellakaan. Välisti vaan pujahti hän tytön jälkeen, hänen lähtiessä huoneestaan; mutta ei Neaira sitä huomannut; hän oli näet niin kiintynyt yhteen ainoaan ajatukseen, että se valtasi koko hänen olentonsa.
Tultuaan yksinkertaiseen asuntoonsa ei Neaira, kuten tavallisesti, pannut kallis-arvoista pukuaan kaappiin, ottaakseen ylleen arkipukua. Päinvastoin; hän otti metallisen peilin käteensä, katseli siihen tutkivasti, silitteli tukkaansa huolellisesti, kiinnitti kukat, jotka siellä täällä olivat irtaantuneet, ja istuutui sitten sängyn reunalle nojaten päätään käteen. Ainakin tunnin ajan ajatteli ja uneksi hän siinä asennossa. Vihdoin, kun aurinko jo oli mailleen menemässä, jätti hän huoneen ja meni Baioksen pajalle.
Täällä näki hän työn jo loppuneeksi. Pieni, nokinen poika istui kyyryssä sammuneen hiiluksen vieressä, vesivati edessään, ja huuhteli käsiään. Hänen kysymykseensä vastasi poika viittaamalla raollaan olevaan sivuoveen. Hän meni eteenpäin ja tuli sievästi sisustettuun huoneesen, jossa Baios, kuusikymmen-vuotiaan äitinsä kanssa nautti yksinkertaista illallistaan.
Neairan nähdessään hypähti harteva seppä pystyyn, mutta vanha rouva vetäytyi pois, mutisten ymmärtämättömiä sanoja.
"Sinäkö — Neaira?" änkytti Baios, kun hän viimein sai sanoja suustaan."Mikä, jumalien nimessä, saattaa sinut tänne?"
"Sen saat kohta kuulla", sanoi tyttö hymyssä suin ojentaen ällistyneelle sepälle kätensä. "Olemmeko yksin?"
"Näethän, että äitini on paennut. Hän ei tunne sinua; hän luulee varmaankin, että persialainen kuninkaantytär on eksynyt tähän soppeen. Loistatpa oikein että häikäisee, Neaira. Mikä kultakuteinen kaunis puku! Ja niitä katseita sitten! Sano Neaira, miksi katselet minua niinkuin tahtoisit reväistä sydämmen rinnastani? Ilveiletkö minun kanssani, vai oletko nyt toista mieltä kuin ennen, kun et voinut minua sietää?"
"Minäkö?" nauroi tyttö. "En koskaan maailmassa ole ollut sinulle nurjamielinen — ja jos hylkäsin kosintasi, niin tein sen vaan siitä syystä, että minulle oli jokainen vapauttani rajoittava side vastenmielinen. Mutta, hyvä Baios, nyt ajattelen toisin. Katsoppas! Mitä minusta pidät? Ovatko huuleni vielä yhtä verevät ja punaiset kuin viime vuonna? poskeni yhtä kukoistavat? käsivarteni yhtä lumivalkeat? No, huolitko minusta Baios."
Seppä vapisi. Neaira oli astunut häntä lähemmäksi. Nyt laski hän molemmat kätensä sepän leveille hartioille ja katseli häntä silmiin viehättävästi kuin sireeni.
"Huolitko?" kysyi hän vielä kerran. Kesti hetkisen, ennenkuin seppä tuli vakuutetuksi siitä ett'ei Neaira laskenut leikkiä. Mutta sitten vaipui hän ikäänkuin huumaantuneena polvilleen, kietoi molemmat käsivartensa tytön solakan vartalon ympäri ja suuteli törkeässä kiihkossa, hänen vaatteensa laskoksia. Katkeralla tyytyväisyydellä katseli Neaira häntä.
"Nouse ylös!" sanoi hän viimein. "Etkö tahdo koettaa miltä tuntuu huuliani suudella?"
Liikkumatonna kesti hän ahnasta suuteloa, jonka Baios, rohkaistuna hänen puheestaan, painoi hänen vereville huulilleen.
Mutta sitten, kun seppä tultuaan yhä rohkeammaksi likisti häntä rintaansa vastaan, työnsi hän äkkiä hänet luotaan.
"Seis!" sanoi hän vilkkaasti. "Niin helposti ei Baios saavuta mitä hän kuukausia turhaan on halunnut. Kuule nyt mitä sinulta vaadin, jos todella tahdot, että minä tulen vaimoksesi!"
"Puhu Neaira! puhu!" soperteli Baios, töin tuskin hilliten itseään.
Neaira otti häntä kiinni kädestä. Niin hurmaavan hienoina sivelivät hänen sormensa sepän kovaa kättä että häntä oikein pöyristytti.
"No hyvä", sanoi tyttö lyhyesti; "kuvanveistäjä Akontios Mylasasta on minua kuolettavasti loukannut. Ei tässä maailmassa ole vilpitöntä ystävyyttä kohdeltu niin tylysti eikä palkittu niin kiittämättömästi kuin hän on tehnyt. Älä vaadi minulta laveampia selityksiä! Minun olisi pakko punastua, jos vaan viittaisinkin siihen päin mitä Akontios on uskaltanut tehdä. Kun nyt ajattelin, mistä voisin löytää suojelijan ja kostajan, muistuit sinä mieleeni ja itsekseni arvelin, että olin ollut hupsu, kun paljaasta oikusta hylkäsin sinun uskollisuutesi ja suosiosi. Minä vannoin siis ruveta sinun vaimoksesi, jos voisin toivoa, että Akontioksen röyhkeys sinun päättäväisyytesi kautta tulisi ansion mukaan rangaistuksi. Kuinka sen perille pääset, sitä en kysy. Voimmehan yhdessä siitä neuvotella, mutta paraimman keinon sinä kyllä keksit. Ainoastaan että sen teet, pidän välttämättömänä ehtona. Sen ilkiön elämänkanta on hävitettävä, hänen onnensa on sorrettava, hänen maineensa tahrattava. Niin, joll'et mitään parempaa tiedä, niin koeta häntä tappaa — kunhan vaan tulee kostetuksi minun sietämätön loukkaukseni. Tahdotko, Baios? — ja luuletko voivasi tehdä sen?"
Sepän silmäluomet säihkyivät ja iskivät tulta. Hänen kasvonsa muuttuivat melkein petomaisiksi. Vanha viha Akontiosta vastaan leimahti uudestaan ilmituleen. Viekas hymy sai hänen leveän, himokkaan suunsa suipoksi. Kuiskien sanoi hän:
"Käske vaan, Neaira kulta ja Baios tottelee. Kun saan omistaa sinut ja rangaista sitä heittiötä, niin uskallan vaikka mitä. Sen vaan sanon, että missä kavaluus voi meitä auttaa, siinä en mielelläni käytä ilmeistä väkivaltaa."
"Oikein!" sanoi Neaira.
Hän antoi nyt sepälle muutamia viittauksia samaan suuntaan, kuin hän oli antanut Kononillekin satamakadun muistopatsaan luona.
Baios oli kuin tuli ja leimaus. Hän huomasi, että tämä tie, jos sitä varovaisesti kuljettiin, oli varmin ja vähimmin vaaraa tuottava; yksityiskohtia vaan hän ei hyväksynyt. Hänen mieleensä oli jo heti alusta johtunut Didymoin puisto, jossa metsän yksinäisyydessä lähellä pyhäkköä asui eräs omituinen mies. Tämä hiukan päälle viidenkymmenen vuoden vanha mies nimeltä Fintias, oli Apollon papin palveluksessa, mutta samassa piti hän salaista liittoa pelätyn lemnolaisen rosvojoukon kanssa, joka puoli kolmatta vuotta takaperin hänen neuvostaan oli tehnyt onnistumattoman yrityksen nousta maalle lähellä Didymoita ryöstääkseen templin aarteet. Vaan erään sattuman kautta raukesi yritys tyhjiin; mutta siitä asti ryhdyttiin yhä tarkempiin varokeinoihin, niin että Fintias vähitellen alkoi epäillä halutun rikkauden saavuttamista tällä keinoin. Fintiaksen kanssa oli Baios tuttu jo niistä ajoista asti, kun hän itse, työhön kyllästyneenä, seurusteli merirosvojen kanssa ensin Andros- ja sitten Lemnos-saarissa, kunnes ilmitulon pelko, ehkäpä katumuskin sai hänet luopumaan siitä raa'asta ja vaarallisesta elinkeinosta. Monen vaiheen perästä oli hän viimein tullut Miletoon.
Eräässä Didymoilaisen Apollon juhlassa tunsi hän entisen toverinsa. Molemmilla, sepällä samoin kuin templin palvelijallakin, oli hyviä syitä olla koskematta menneihin asioihin; ei kumpikaan siis pelännyt toistaan; syntyipä toisena päivänä jonkinlainen ystävyyskin heidän välillään ja viinin kiihottamana kertoi Fintias Baiokselle, mitkä rohkeat aikeet olivat tuoneet hänet tänne pyhäkölle. Hän koetti saada seppääkin yhtymään apulaiseksi, mutta Baios ei ottanut sitä korviinsa. Mutta nyt, Neairan puheesta johtui hänelle mieleen hänen entinen toverinsa, joka oli niin sukkela, rohkea ja rahanhimoinen, ja jonka toiveet jo niin kauvan olivat olleet epävakaisella kannalla, niin että hän varmaankin suostui luopumaan tulevasta, epävarmasta saaliista, jos hän vaan varmalta taholta voi saada selvää rahaa. Fintiaksen itsensä piti saada asiaa tarkemmin harkita ja keksiä keinoa. Huomenna, päivän valjetessa, tahtoi Baios mennä hänen luokseen.
Kaikesta tästä antoi seppä vaan lyhyitä viittauksia. Mutta sekin oli Neairasta kylläksi. Hän ei epäillyt että Konon oli apulaistensa palkkaamiseksi suostuva uhraamaan suurimpiakin summia, jos juoni vaan viisaasti ja varmasti saataisiin suunnitelluksi. Lempeästi kiittäen jätti hän sepän majan. Mutta ylen onnellinen Baios puhkesi ääniin, jotka muistuttivat villin pedon kamalata ulinaa.