The Project Gutenberg eBook ofAgnesThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: AgnesAuthor: Minna CanthRelease date: December 1, 2003 [eBook #10492]Most recently updated: December 19, 2020Language: FinnishCredits: Produced by Esa Toivonen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AGNES ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: AgnesAuthor: Minna CanthRelease date: December 1, 2003 [eBook #10492]Most recently updated: December 19, 2020Language: FinnishCredits: Produced by Esa Toivonen and Tapio Riikonen
Title: Agnes
Author: Minna Canth
Author: Minna Canth
Release date: December 1, 2003 [eBook #10492]Most recently updated: December 19, 2020
Language: Finnish
Credits: Produced by Esa Toivonen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AGNES ***
Produced by Esa Toivonen and Tapio Riikonen
Kirj.
Minna Canth
1892
Hän oli minun ihanteeni koulussa. Tunnilla saatoin välistä unohtua häntä katselemaan niin, etten tiennyt mistä puhekaan oli, kun äkkiarvaamatta sain kysymyksen. Sävähdin punaiseksi silloin, en osannut vastata, sain opettajalta moittivan katseen ja muistin sitten jonkun aikaa kiinnittää huomioni häneen.
Agnesin silmiä minä varsinkin ihailin. Ne olivat suuret, ovaalin muotoiset ja ruskeat. Pitkät, mustat ripset niitä varjostivat. Katse oli syvä, hiukan haaveileva; siinä somasti kuvastui hienojen tunteiden pienimmätkin väreet ja vaihtelut.
Hänen silmissään oli aina sielua ja eloisuutta. Ei niitä koskaan tavannut uupuneina tai lamassa, niinkuin minun ja muiden tyttöjen usein olivat. Senpä vuoksi ei häntä väsynytkään katselemasta ja ihailemasta.
Ja toden totta, kaunis hän oli! Hiviö mehevä ja valkoinen, sametin hienoilla poskilla heleä puna. Otsan kuuleata puhtautta korottivat mustan kiiltävät hiuskiemurat ja valkeata niskaa vasten tekivät samoin nuo risteilevät palmikot värillisenä vastakohtana erittäin hyvän vaikutuksen.
Mitä olisi kuitenkin kauneus yksin merkinnyt, mutta kun sen ohessa koko hänen olentonsa oli täynnä hempeää, viehättävää suloutta, jok'ainoa liike pehmeä ja sulava, ruumiin asento luonteva, käynti norja ja kevyt. Ei ollut kukaan hänen vertaisensa, ei sinne päinkään.
Mutta en minä häntä ainoastaan näiden ulkonaisten ominaisuuksien tähden ihaillut. Pian kaiketi niihin olisi kyllästynytkin, jos hän sisällisesti olisi ollut ontto ja tyhjä, niinkuin kaunottarien useimmiten sanotaan olevan. Mutta Agnes oli siinäkin meitä kaikkia etevämpi. Hänen ajatuskykynsä oli selvä ja nerokas, hänen luonteensa viattoman puhdas, hänen halunsa kehitykseen ja hyvään ylipään palava. Minusta oli mahdoton ajatellakaan, että hän saattaisi erehtyä tai tehdä jotain moitittavaa. Jos milloin olin kahden vaiheella enkä oikein ymmärtänyt, mikä oli oikein, mikä väärin, kysyin aina itseltäni: kuinka menettelisi Agnes tässä tapauksessa? Ja sitten tein niinkuin tiesin, että hän tekisi.
Enemmän minuun vaikutti Agnesin äänetön moite, kuin mikään opettajan määräämä rangaistus. Muistanpa vielä eräänkin tapauksen.
Olimme tulleet aamulla liian aikaiseen kouluun. Kello oli vasta puoli yhdeksän, ja yhdeksältä tunti alkoi.
—Liisi, lähtään kävelemään, ehdotti Fanny, jonka halu tavallisesti oli kaikkeen säädyttömyyteen ja vallattomuuteen.
Minä olin heti valmis ja Annan saimme houkutelluksi mukaan.
Kävelimme jotenkin pitkälle, kappaleen matkaa tulliportista ulos. Nauroimme, pakisimme ja taas nauroimme. Ei ollut juuri mitään naurun aihetta, mutta sisällisen ilon ja elämänhalun täytyi jollakin tavalla puhjeta ilmoille. Ja tietysti unohdimme sekä ajan kulun että koulun.
Tuli puukuorma vastaan.
—Hyvä isäntä, ottakaa meitä hevoseen, me olemme niin väsyneitä, rukoiliFanny oikein surkealla äänellä.
—Niin, ottakaa meidät tuonne kuorman päälle, emme me paljoa paina.
Hän seisahutti ja katseli meitä hymyillen.
—Ettäkö te sitten pysyisitte siellä?
—Kyllä me pysymme.
—No, nouskaahan koetteeksi.
Ylös kapusimme yks' kaks', ja tyytyväisinä kökötimme korkeudessamme, halkojen päällä.
Taivas, kuinka se oli hauskaa!
—Ajammeko näin kaupungin läpi?
—Ajamme.
—Voi, mutta uskallammeko? kysyi Anna.
—Mekö emme uskaltaisi? Fanny heitti uhkarohkeasti päätänsä taakse.
—Tietysti uskallamme, vakuutin minä.
Hevonen astui käyden kaupungin katuja, ihmiset katsoivat meihin kuin kummaan, mutta me pysyimme ylhäisessä asemassamme ja heitimme heihin ylpeitä silmäyksiä.
—Mihinkä sitä ajetaan? kysyi mies.
—Rouvasväen koululle.
—Missä se on?
—Keltainen talo torin laidassa.
Hän siis aikoi kyyditä meidät koululle saakka.
—Mitähän tytöt sanovat, kun näkevät meidän ajavan puukuormalla kouluun?Eivätköhän ihmettele?
Me nauraa tirskuttelimme, mutta koulun kohdalla koetimme näyttää vakavilta. Emme olleet tietääksemmekään, että tämmöinen kulku oli outoa.
Jo olimme ikkunain kohdalla. Siellä oli merkillisen hiljaista sisällä.Heitimme syrjäkatseen sinnepäin. Taivas—he istuivat jo tunnilla!
Ylpeys katosi ja ilo kerrassa hävisi kasvoilta.
—Mitä nyt teemme? Kuinka uskallamme mennä sisään? Ja mitä sanomme? Kuka menee ensiksi?
Hevonen oli seisahtunut portille. Surkeasti nolostuneina kapusimme alas, emme muistaneet edes kiittääkään ystävällistä ajuriamme.
—Niin, kuka menee ensimmäisenä luokalle?
Fanny heitti päätään taakse, tempasi oven auki ja astui sisään. Minä seurasin, vaikka en täysin yhtä uljaana. Anna sitten kolmantena, koko lailla meitä arempana.
Yleinen huomio kääntyi meihin, jok'ainoa silmä meitä seurasi siellä, missä koetimme sävyisästi pujottautua paikoillemme.
Sitten alkoi heti kohta ankara tutkinto, jonka jälkeen tuomio lankesi.Tunnin aresti—niin kuului päätös. Tunnin aresti? Pyh—mitä me siitä.Mielellään sen kärsisi tuommoisen hauskan seikkailun jälkeen. Välituntikun alkoi, emme enää olleet millämmekään koko rangaistuksesta.
—Tytöt kokoontuivat ympärillemme.
—Mistä asti te ajoitte puukuormalla?
—Sieltä aina Kotkankallion luota.
—Hyvänen aika! Ja kaupungin läpi?
—Tietysti.
—Jess' siunatkoon. Eikö tullut vastaanne ketään?
—Tuli toki montakin. Piispa esimerkiksi.
—Jumala! Ja hän näki teidät?
—Näki tietysti. Mutta me emme olleet häntä huomaavinamme.
—Ajatelkaas!
—Niin, ajatelkaas!
He katsoivat toisiinsa ja katsoivat meihin, silmät suurina. Meitä ihmeteltiin. Ja mekös siitä mielissämme.
Kilvan aloimme kerskailla uskaliaisuudestamme. Ihmiset olivat rientäneet ikkunoihin meitä katsomaan, vastaan tulijat pysähtyivät kaduilla, mutta me vaan emme välittäneet! Semmoista seikkailua ei vielä ikinä ollut kenellekään tapahtunut, emmekä me sitä milloinkaan maailmassa unohtaisi. Niin se oli hauskaa, ja kun kuorma vielä oli niin tavattoman korkea, siinä vissiinkin oli kokonainen syli halkoja, vähintään! Eikä sitä joka tyttö olisi uskaltanut tehdä, tuskinpa yksikään koko koulussa, paitsi meitä kolmea.
Olimme niin olevinamme, ettei vähä mitään. Tytöt ympärillämme eivät lakanneet kummastelemasta, ja kovasti olimme nousseet arvossa, sen selvään näki heidän kasvoistaan.
Agnes istui syrjempänä, kuunteli ja oli ääneti. Silmäni osuivat häneen. Hän käänsi verkalleen päänsä pois, mutta minä kumminkin vilaukselta sain kiinni hänen katseestaan. Ja siinä minulle kylliksi. Se oli kuin kylmää vettä niskaani.
En kerskaillut enää enkä nauranut. Häpeissäni vetäännyin parvesta loitommalle ja kävin istumaan. Agnes paheksui tekoamme—! Ja nyt minäkin heti ymmärsin, kuinka peräti typerästi olimme käyttäytyneet. Aivan kuin vallattomat poikanulikat. Oliko koskaan nähty tai kuultu tyttöjen tuolla tavalla ajelevan puukuormien päällä? Agnes ei millään ehdolla olisi sitä tehnyt. Miksi olimme niin hurjia, miksi emme ajatelleet paremmin! Nyt ehkä koko koulu joutui huonoon maineesen meidän tähtemme. Tunsin itseni kovin onnettomaksi.
Fanny siellä yhä kehasteli ja tytöt yhä ihmettelivät. Se alkoi minua vaivata, oikein leikkasi korvia heidän ilonsa.
Agnes selaili kirjaansa, hän ei viitsinyt enää kuunnella. Kuinkahan olimmekaan alentuneet hänen silmissään! Minua ihan jo itketti.
En uskaltanut mennä Agnesia lähellekään. Hän näytti niin vakavalta. Voisiko hän koskaan unhottaa tämän tapauksen? Vai pitäisikö hän minusta nyt kaiken ikänsä huonon ajatuksen? Se pelko minua vaivasi kuin painajainen pitkät ajat vielä jälkeenkinpäin.
En uskaltanut ottaa asiasta tarkempaa selkoa, sillä minä aina kovasti ujostelin Agnesia; en milloinkaan voinut puhutella häntä vapaasti ja avonaisesti niinkuin muita toveria, pysyttelin mieluummin vähän loitompana, tai, jos lähelle satuin niin vaikenin. Eikä meistä kukaan saanut ylpeillä siitä, että olisi päässyt Agnesin erityiseksi ystäväksi, semmoiseksi, jolle hän sydämmensä salaisuudet olisi uskonut. Lieneekö niitä Agnesilla ollutkaan. Meillä muilla oli jokaisella lemmikkinsä, toisilla oli ollut jo useitakin; mutta Agnes ei semmoisista milloinkaan puhunut. Moni lyseolainen oli pakahtua rakkaudesta häneen, sen kyllä tiesimme, vaan ei heistä kukaan saanut pienintäkään suosion merkkiä. Eivätkä he liioin rohjenneet lähestyä, kaukaa vaan ihailivat ja tuskinpa otti Agnes heidän tunteitaan ollenkaan huomioon.
—Rakastuukohan Agnes milloinkaan? tuumailimme useasti keskenämme. Ja kehen? Kuka on se onnellinen? Löytyykö yhtä ainoata miestä, joka olisi kyllin arvokas hänelle?
Me puolestamme sitä suuresti epäilimme. Sillä hänen vertaistaan ei voinut olla koko maailmassa, ei miestä eikä naista.
Se kuva, joka Agnesista näiltä ajoilta jäi mieleeni, on vielä nytkin niin täydellinen, etten siinä pienintäkään virhettä tai puutetta näe. Usein sanon itselleni: se on vaan siitä syystä, että katselin häntä viisitoista vuotiaan kritiikittömillä silmillä, nyt jos saisin hänet semmoisena uudelleen eteeni, niin käsittäisin hänet ehkä vallan toisella tavalla.
Mutta sitten muistan taas, että emmehän me nuoret yksin häntä näin rajattomasti ihailleet, opettajat ja opettajattaret tekivät sitä varmaan yhtä suuressa määrässä. Eivät he tosin meille mitään sanoneet, mutta näimmehän sen selvästi kaikesta, heidän silmistään ja koko olennostaan, kun he häntä puhuttelivat, jopa siitä äänestäkin, jolla hänen nimensä lausuivat tunnilla kysymystä tehdessä.
Paria vuotta ennen meitä hän erosi koulusta, jatkaakseen opintojaan Helsingissä. Muutamia kirjeitä saimme häneltä ensimmäisenä vuonna, toisena emme enää ainoatakaan. Emmekä sitä ihmetelleet. Mitäpä hän meitä muistelisi, vähäpätöisiä tyttöhepakoita, taikka meidän pientä, mitätöntä kouluamme. Helsingissä hän oli tullut kehittyneempiin oloihin ja intelligentimpiin piireihin, joihin hän paremmin soveltui. Hyvin hän siellä viihtyi niin hän oli meille kirjoittanut. Ja olihan se luonnollista. Ei hän meitä kaivannut, eikä sopinut meidän sitä paheksia….
Emme kuulleet moneen vuoteen Agnesista mitään. Olimme lopettaneet koulun, olimme hajaantuneet sinne, tänne. Muutamia harvoja oli enää jäljellä entisessä koulukaupungissa.
Kerran meitä kumminkin vielä kokoontui yhteen suuri joukko. Se oli silloin, kun minä olin morsiamena ja vietin häitä. Fannykin oli tullut aina Helsingistä saakka, jossa hän siihen aikaan oleskeli. Ja hän se tiesi kertoa Agnesista.
—Oletteko kuulleet jotain eriskummallisen merkillistä Agnesista? hän kysyi kesken kaikkea, entisistä kouluseikoista puhellessamme.
—Mitä, sano, mitä?
—Hän on mennyt Pietariin, eräälle äärettömän rikkaalle ruhtinattarelle seuranaiseksi.
—Agnes!? Agnes Pietariin, seuranaiseksi? Eihän toki! Seuranaiseksi!
—Niin, mutta ajatelkaa, ruhtinattarelle, sehän on jotain vallan toista, kuin muu tavallinen seuranainen.
—Jos kohta! Seuranainen kumminkin ja sitten vielä—Pietarissa.
—Kuinka te olette typeriä ja pikkumaisia, nuhteli meitä Fanny.Viitsinkö kertoakaan enempää, koska ette näy ymmärtävän mitään.
—Kerro nyt sentään.
—No, kuulkaahan sitten. Ruhtinatar on vienyt hänet mukanaan kaikkiin Pietarin hienoimpiin ja ylhäisimpiin piireihin, yksin hoviinkin. Agnes on kirjoittanut sieltä, että hän on kuin huumeessa, rientää yhdestä huvista toiseen, tuskin ennättää selvitä välillä. Hänelle kun se kaikki vielä on niin outoa, täydellistä satumaailmaa.
Nyt jäimme sanattomiksi.
—Te tietysti ette voi kuvaillakaan semmoista suuren maailman elämää?
—Emmehän me oikein voineet, täytyi se myöntää.
—Tanssiaisia, niin komeita, ettette semmoisia ole unissakaan nähneet, oopperoita, balettia, teaatteria, konserttia, loistavia pukuja, hienointa salonki-elämää ja niin poispäin.
Me kuuntelimme ja ihmettelimme.
—Mutta tyydyttääköhän se Agnesia ajan pitkään, kysyin vihdoin minä hiukan epäillen.
—Josko se tyydyttää? Mikä sitten tyydyttäisi? Tietysti se tyydyttää. No, ja täytyyhän myöntää, että Agnes olikin kuin luotu suureen maailmaan. Siellä hän tulee herättämään huomiota. Ettekö usko?
Uskoimmehan me. Ja varmat olimme siitä, että häneen kaikki ylhäiset herrat, paronit, kreivit, ruhtinaat ja muut semmoiset hurjasti rakastuisivat.
Mutta hän, Agnes itse? Kehenkä hän rakastuisi?
Niin, kehen Agnes rakastuisi ja kenen omaksi hän tulisi? Siinä kysymys, johon emme vastausta saaneet.
Viisi vuotta olin ollut naimisissa. Minulla oli kolme pientä lasta, niiden hoidossa kului aikani, etten maailmasta juuri mitään tietänyt. Entisiä koulutoveria en häitteni jälkeen enää ollut tavannut. Monasti heitä itsekseni muistelin ja ajattelin, että pitäisipä joskus kirjoittaa edes Fannylle, häneltä ehkä saisi tietää jotain toisistakin. Mutta se jäi jäämistään, en tullut kirjoittaneeksi.
Lukuvuosi oli loppunut kouluissa, kesäloma alkoi. Silloin vietettiin kaupungissamme suurenmoista laulujuhlaa, johon kokoontui lauluja soittokuntia läheltä ja kaukaa sekä muita ihmisiä lukuisat määrät joka haaralta maata.
Minäkin koetin ottaa siihen osaa niin paljon kuin suinkin voin. Vuorottelin palvelijani kanssa, sillä toisen meistä kumminkin täytyi aina olla kotona lasten luona. Täytyipä välistä molempienkin.
Myöhäsenlaiseen pääsin juhlan ensimmäisenä päivänä kentälle, jossa laulu- ja soitto-ohjelma jo oli alkanut. Liehuvat liput, viheriät köynnökset ja kirjavat kukat, joilla kartanotkin olivat koristetut, saivat jo tiellä kaikki pienet, kotoiset arkihuolet haihtumaan mielestäni. Ja mitä enemmän laulukenttää lähenin, sitä valtavampi oli juhlan vaikutus. Mahtavat sävelet kaikuivat kauvas vastaani. Ilma oli mitä herttaisin, aurinko paistoi kirkkaasti, järvi kimalteli, puut olivat täydessä lehdessä ja pilvetön taivas kaareutui tumman sinisenä ylös korkeuteen. Juhlapukuisia ihmisiä riensi ohitseni; he olivat myöhästyneet samoin kuin minä.
Torvisoiton säestyksellä laulettiin parastaikaa "Jumal' on linnam'", kun saavuin paikalle. Avara musiikkilava vastaisella puolella kenttää oli täpötäynnään laulu- ja soittokuntien jäseniä, jotka kaikki olivat yhtyneet yleiseen, suureen kööriin. Voimakas äänivirta aaltoili yli äärettömän ihmispaljouden. Minä pysähdyin kuuntelemaan, ja sydämmeni nousi tulvilleen hartaita juhlatunteita. Yleinen kansallinen innostus valtasi minut niinkuin muutkin.
Virren loputtua tuli loma-aika. Laulajat ja soittajat astuivat lavalta alas ja yleisössä ilmestyi vähän liikettä, vaikka useimmat jäivät istumaan paikoilleen.
Katselin ympärilleni, vaan en nähnyt ainoatakaan tuttua. Outoja kasvoja vaan kaikkialla.
Silmäni luistivat parvesta toiseen, mutta kiintyivät vihdoin erääsen naiseen, joka seisoi syrjässä, hiukan loitompana, pari, kolme herraa ympärillään, nähtävästi hänen ihailijoitaan.
Hän ehdottomasti eroittui kaikista muista, sekä näkönsä, ryhtinsä että pukunsa puolesta. Lumivalkoinen beduini riippui hartioilta alas helmoihin saakka, lainehtien vapaasti ja somasti ympäri vartaloa, jonka komeutta se ainoastaan verhosi, ei peittänyt. Tuo keveä, sirotekoinen hattu pitkine, taaksepäin antaantuvine töyhtöineen istui huolettomasti päässä ja alta puikehtelivat tummat kiharat aivan kuin sattumalta esiin. Stiilinen hän oli kiireestä kantapäähän, seisoessaan siinä suorana ja arvokkaana. Mutta samalla ilmestyi tuossa tavassa, jolla hän kallisti päätään taakse, noissa kohotetuissa olkapäissä ja koko hänen asennossaan suurta itsetietoista ylimielisyyttä ja ylpeyttä. En voinut olla häntä ihmettelemättä ja ihailematta. Olivathan muutkin naiset panneet parasta päällensä täksi päiväksi, mutta heistä liian selvään näkyi, että olivat harvinaispuvussa ja tunsivat itsensä siinä hiukan vieraiksi. Hän siihen sijaan kantoi aistikasta ja hienoa pukuaan semmoisella tottumuksella ja huolettomuudella, että heti huomasi kuinka kotiutunut hän siinä oli.
—Kukahan lienee tuo nainen? Onko hän suomalainen? kysyin itseltäni.
Ja siihen johtopäätökseen tulin, että jos hän olikin suomalainen, niin ei hän ainakaan ollut meikäläisiä, keskisäädyn naisia, vaan luultavasti sitten joku ylhäisimmistä piireistä, joka sen ohessa paljon oli oleskellut ulkomailla suurissa maailman kaupungeissa. Mutta kuinka oli hän eksynyt tänne? Eiväthän senlaiset tavallisesti ota osaa meidän kansallisiin juhliimme. Mitenkä ja mistä syystä on tämä antanut itsensä niin alas? Vai olisiko hän jonkun ihmeen kautta tullut toisenlaiseksi mielenlaadultaan kuin muut hänen vertaisensa?
Koetin lukea vastausta kysymyksiini hänen kasvoistaan, vaan en päässyt selville. Hän nauroi ja puheli, ei näyttänyt suuresti välittävän laulusta, joka taaskin oli alkanut.
Älysin, että minunkin huomioni tahtoi kääntyä häneen niin, etten oikein tarkasti voinut ohjelmaa seurata. Koetin katsoa muuanne ja väistyin lähemmäksi lavaa, kuuntelemaan juhlapuhetta. Se oli lämmin, isänmaallinen ja innostuttava. Eipä aikaakaan, niin äskeinen kaunottareni jo täydellisesti haihtui mielestäni. Olin pelkkänä korvana ja puheen loputtua yhdyin kaikesta voimastani yleisön kaikuvaan "eläköön" huutoon isänmaalle. Enkö liene näyttänyt hiukan koomilliselta, sillä minä viuhdoin käsivarsillani ja huusin mukaan niin paljon kuin jaksoin, en muistanut ensinkään, ettei se ollut naisellista eikä esteetillistä. Veri oli noussut minulla aina otsaan saakka ja ääneni sortunut käheäksi, kun yhdeksäs ja viimeinen "eläköön" oli kajahtanut.
Kuulin samassa, kuinka joku selkäni takana lausui nimeäni.
Käännyin päin ja olin vähällä pyörtyä hämmästyksestä. Siinähän tuo komea, outo nainen nyt seisoikin ja katseli hymyillen minua säikähtynyttä poloista.
—Tunnetko minua, Liisi?
Otin askeleen tai pari taaksepäin.
—En ikipäivinä minä sinua tunne—arvelin mielessäni.
Mutta samalla minulle selveni.
—Agnes!
Hän ojensi kätensä ja minä tartuin siihen iloisella riemulla, vaikka ujous heti kohta alkoi vaivata.
Hän oli niin ylevä, niin arvokas ja hieno, minä taas kuin mikähän tallukka hänen rinnallaan. Ei vielä ikipäivinä ollut oma mitättömyyteni niin silmiin pistävä ja niin kiusallinen kuin sillä hetkellä. Olisinpa melkein suonut olleeni tuhansien virstojen päässä.
Koetin rohkaista mieltäni.
—Sepä kovasti hauskaa…. En yrittänyt tuntea…. Milloin sinä olet tullut?
Kuinka hän mahtaa pitää minua tyhmän kankeana ja pöllömäisenä, ajattelin sen ohessa itsekseni.
Eikä hän sitten edes puhunut, ei vastannut kysymykseenikään hymyili vaan ja katseli.
—Sinä varmaan heti tunsit minut? sanoin vielä puheen jatkoksi.
—Heti, hän vastasi, heti, kun vaan näin.
Mitä ihmettä hän niin hymyili? Vai oliko se hänen tapansa? Aloin tuntea itseni yhä enemmän vaivaantuneeksi, mutta en tahtonut antaa hänen sitä huomata.
—Tiesit kai minun täällä asuvan. Helppohan oli silloin tuntea.
—Olisin tuntenut sinut missä hyvänsä, varsinkin, jos olisin nähnyt sinut noin innoissasi kuin äsken.
—Niin … vai niin…. Olin hirveästi hämilläni, sillä nyt ymmärsin jo, miksi hän oli naurussa suin.
—Sinä olet sama, aivan sama Liisi, kuin ennenkin.
—Niin—tietysti sama—miksikäs olisin muuttunut? sopertelin siinä puolustuksekseni.
—Koulussakaan ei kukaan joutunut juhlatiloissa niin haltioihinsa kuin sinä.
Minä loin silmäni häneen ja ääneni oli hiukan varmempi entisestään kun kysyin:
—Etkö sinä, Agnes, sitten ollenkaan innostunut äsken?
—Innostunut? Mistä?
—Rakkaudesta isänmaahan.
—Jonkako herätti tuo puhe?
Hän nauroi ääneen.
—Ei, minä en todella innostunut siitä, en vähääkään.
—Mutta olihan se erinomaisen kaunis puhe?
Hän kohautti olkapäitään, kasvoissa ilmeni osaksi säälivää, osaksi ivallista ylenkatsetta.
—Lapsellista….
—Sinä ehkä et innostu helposti mistään?
—En. Minusta kaikki semmoinen on vaan pelkkää naivisuutta.
Jäin sanattomaksi. Nuoko minun parhaimmat, pyhimmät tunteeni—pelkkää naivisuutta, jolle kehittyneet ihmiset pilkallisesti nauroivat?
Käänsin silmäni pois. Minua sekä harmitti että hävetti. Vaistomaisesti olisin tahtonut häntä vastustaa, mutta se kait oli vaan loukattua itserakkautta. Tiesinhän entisestään, että Agnes jo koulussakin oli minua etevämpi ja älykkäämpi, mitä sitten nyt, kun hän oli matkustellut ja vuosikausia oleskellut suuressa maailmassa. Vapaasti oli hän saanut edistyä ja laajentaa näköpiiriään, sillä välin kuin minä elelin pikkukaupungin tukehuttavassa ilmassa ja jäin auttamattomasti jäljelle.
Agnes keskeytti mietteeni.
—Sinä kuulut olevan naimisissa? hän kysyi.
—Olen.
—Mikä sinun nimesi nyt onkaan? Liisi—?
—Reijola.
—Aivan oikein. Liisi Reijola. Miehesi on—?
—Asijoitsia.
—Niin, niin—olenhan sen kuullut. Minä en ole muuttanut nimeä. Olen yhä edelleen Agnes Werther. Noo, sinulla tietysti on lapsiakin. Kuinka monta?
—Kolme.
—Ooh! Poikiako ovat vai tyttöjä?
—Kaksi tyttöä, yksi poika. Antti on vanhin, hän on jo täyttänyt neljä vuotta. Et usko, kuinka hän on viisas, puhelee ja kyselee ihan kaikkea, ettei saa muuta tehdä kuin selvittää—
Mieleni kerrassa virkistyi, kun pääsin puhumaan lapsista.
—Anttiko hänen on nimensä! Miksi juuri Antti?
—Kun se on niin puhtaasti suomalainen nimi. Ja kun miehenikin on Antti.
—Ahaa,—ymmärrän, nimi täytyy olla ennen kaikkea suomalainen. No, ja tytöt? Heistä toinen arvatenkin on Kaisu ja toinen Liisu?
—Etpäs nyt arvannut oikein, nauroin minä, vaikka kyllä hoksasin pilkallisuuden hänen sanoissaan. Vanhempi tyttöni on Aino ja nuorempi Lyyli. Hän on vasta seitsemän kuukauden, mutta osaa jo sanoa "isä" ja "äiti"—ei ihan selvään vielä, vaan sinne päin kumminkin: "itä", "äätä" siitä tulee—mutta "pullaa" hän jo lausuu aivan puhtaasti.
Agnes kuunteli kertomustani ja naurahteli.
—Tietysti sinä tulet käymään luonani? kysyin.
—Kyllä.
—Sepä hauskaa. Milloinka sinulle sopii?
—Milloin hyvänsä. Tänä iltana, vaikka.
—Tervetuloa!
Joku naiskööri esiintyi lavalla, käännyin sitä kuuntelemaan. Mielestäni he lauloivat erinomaisesti ja minä innostuin paukuttamaan käsiäni niinkuin muutkin.
—Eivätkös laulaneet mainiosti? kysyin Agnesilta palatessani takaisin hänen luokseen, sillä huomaamattani olin taaskin väistynyt muutamia askeleita lavaa kohti.
—Eivätkös laulaneet mainiosti?
—Mainiosti?
Hän kohautti olkapäitään, nyrpisti kasvojaan ja pudisteli päätään.
—Oletko sinä milloinkaan kuullut edes keskinkertaista laulua, koska tuota pidät mainiona?
—Niin, vaan—, noloudessani en oikein tiennyt mitä sanoa—lauloivathan ne mielestäni puhtaasti ja reippaasti.
—Minä puolestani en voi nauttia muusta kuin hienosta, musikaalisesta laulusta. Tuommoiset karkeat, harjaantumattomat äänet oikein viiltävät korviani.
Mitäpäs osasin siihen vastata? Minua loukkasi tosin hänen kylmä välinpitämättömyytensä ja se halveksiva tapa, jolla hän kaikkea arvosteli. Mutta toiselta puolen arvelin, että siihen ehkä oli luonnollinen syy. Hän oli tottunut näkemään ja kuulemaan niin paljon parempaa, ettei mikään täällä kestänyt vertailua. Saattoipa hänellä silti olla rakkautta isänmaahan ja kansalaisiinsa, mitä varten hän tänne muuten olisi tullut?
Herrat, joiden kanssa Agnesin ensin näin keskustelevan, olivat jääneet loitommaksi, luultavasti siinä tarkoituksessa, että rauhassa saisimme puhella. Mutta minä ymmärsin, että he ikävällä odottivat, milloin taaskin pääsisivät hänen seuraansa. Sanoin sen vuoksi jäähyväiset, varsinkin kun minulla muutenkin oli jo aika lähteä kotiin. Neuvoin asuntoni ja vakuutin vielä viimeiseksi, ettei hän vaan unohtaisi lupaustaan.
Kotiin tultua oli palvelijallani jo aika kiire päivällistä valmistamaan. Sieppasin pois juhlapuvun päältäni ja laitoin itseni jokapäiväiseen asuun, ennenkuin otin lapset huostaani. Ehdinhän vielä muuttaa sitten illaksi, arvelin, sillä tässä vähän haalistuneessa, vanhassa pumpulileningissäni en toki olisi tahtonut Agnesille näyttääntyä.
Iltapäivällä oli Marin vuoro mennä juhlaan. Toivoin, että hän sieltä kyllä joutuisi takaisin ennen Agnesin tuloa. Mutta siinä meni aikaa, ennenkuin hän oli saanut ruuat korjatuiksi, astiat pestyiksi, kyökin lakaistuksi ja itsensä viimein puetuksi. Katsoin kelloa vähän väliä ja aloin jo tuskastua, sillä pelkäsin, että häneltä tällä tavoin menisi koko ilta kentällä ja mikä minut sitten pelastaisi? Agnes tietystikin vallan kauhistuisi, jos näkisi minut näin sidottuna.
Viimein Mari sitten kumminkin pääsi lähtemään ja minä jäin yksin kotiin lasten kanssa. Sain vaalia kaikkia kolmea yhtä haavaa, mutta sitä olin tehnyt monasti ennenkin. En siis ollut siitä millänikään, vaikka Lyyli oikein koetteli kärsivällisyyttäni äreydellään.
En ymmärtänyt, mikä lasta vaivasi, ei hänelle kelvannut leikkikalut, ei hän välittänyt kuvakirjoista, ei ruuasta, ei mistään. KanniskeIin häntä ympäri huoneesta huoneesen, vein ikkunaan, näytin hevosia kadulla ja koetin viihdytellä jos jollakin tavalla. Ei apua, hän vaan juonitteli.
Päälle päätteeksi toisetkin siellä riitelivät keskenään ja olivat pian aika kahakassa. Antti oli ryöstänyt Ainolta pienen tiukukellon, eikä tahtonut millään antaa sitä pois. Minä sen otin väkisten hänen kädestään, vaan siitä hän parkumaan ja Lyyli taas säikähdyksestä alkoi huutaa kahta kauheammin. Työnsin Antin kyökkiin ja suljin oven. Enkä ollut kuulevinani, vaikka hän siellä äyski ja potki lattiata kiukuissaan.
Minulla olikin täysi työ Lyylin kanssa, ennenkuin vihdoin sain hänet nukkumaan. Varoittelin Ainoa, ettei hän kilistelisi tiukuaan ja menin sitten katsomaan, mitä poika toimitteli kyökissä, sillä hän oli herennyt siellä yhtäkkiä epäiltävän hiljaiseksi.
Ja enkös arvannut! Pahan teossa hän tietysti oli. Lääräili vesikorvossa parastaikaa, oli kantanut sinne uunista poroja ja kastellut ja liannut sekä vaatteensa että kätensä ja silmänsä sen siivoisiksi, että oikein hirvitti katsoa. Jouduin epätoivoon ja harmistuin samalla. Olihan Antti jo iso poika, neljä vuotta täyttänyt, ei tuo ollut muuta kuin ilkeyttä ja vallattomuutta häneltä. Otin poikaa tukasta, mutta siitäkös hän parahti huutamaan, niin että korvat olivat haljeta. Ja samaan hätään kuulin jo Lyylinkin äänen viereisestä huoneesta. Minä sinne hyvää kyytiä. Näin Ainon seisovan kätkyen vieressä ja painelevan hänen poskeaan sormella.
—Ainoko herätti Lyylin? kysyin.
—Aino hejätti, kuului soperteleva vastaus.
—Hyi, kuinka Aino oli tuhma. Nyt ei äiti pidäkään Ainoa hyvänä.
Hän pani suunsa väärään ja katsoi silmät suurina minuun, että oliko se nyt täyttä totta.
—Niin, miksi Aino herätti Lyylin? Ei äiti huoli semmoisesta tytöstä.
—Ääää—ääää—
Sen siitä sain! Nyt he parkuivat kaikki kolme täyttä kurkkua.
—Hiljaa, olkaa hiljaa! Aino ei saa huutaa, Antti, äiti antaa vitsaa, ellet herkiä itkemästä. Nähkääs, Lyyli raukka oikein säikkyy teidän kirkumistanne. Voi, elkää nyt, hyvät lapset—!
Jo hyrähdin itsekin itkemään. Enkä kuullut, että etehisen ovi kävi, en liioin huomannut, että salissa joku liikkui. Vasta havahdin, kun komea, hieno nainen seisoi kynnyksellä.
—Agnes!
—Hyvää iltaa!
Minä pyyhin silmiäni ja koetin tointua.
—Suo anteeksi, Agnes hyvä. Olen tällä haavaa yksinäni lasten kanssa. Mutta palvelijani tulee tuossa paikassa, tee hyvin ja istu odottamaan sinne saliin pikkuiseksi aikaa.
—Kyllä—elä anna häiritä itseäsi millään muotoa.
Hän vetääntyi takaisin. Lapset olivat ällistyneet outoa ilmausta ja unhottaneet huutamisensa. Sain sillä tavoin hiukkaisen lomaa.
Katsahdin ympärilleni ja kauhistuin. Siinä seisoi Antti mustana porosta ja märkänä, Ainon lelut olivat ympäri kammaria ja Lyylin likaiset rievut myöskin esillä, kun en äsken ehtinyt niitä korjata. Kaiken lisäksi olivat vielä vetäneet tuolit keskelle lattiata hevosilla ollessaan. Sanalla sanoen, koko huone oli ikävässä epäjärjestyksessä, ja lapset sen näköisiä! Päivän kuluessa olivat Aino ja Lyylikin nuhranneet vaatteensa, vaikka kohta eivät olleetkaan semmoisessa siivossa kuin Antti raukka.
Entä minä itse sitten? Vilkasin sivu mennen peiliin. Kyllä olin korea!Silmät turvoksissa, otsa hiessä, hiukset hassallaan ja leninki—?Agnesilla tuskin lienee ikänään ollut pumpulileninkiä päällä saatitänlaista vanhaa, ulospestyä!
Mitä mahtoi hän ajatella minusta? Ja mitä kodistani ylipäätään? Siellä hänellä oli aikaa nyt salissa tarkastella ja ihmetellä. Tietysti hänen silmiään loukkasi huonekalujen ja koko asumuksemme yksinkertaisuus, hän, joka oli tottunut näkemään hienon maailman rikkautta ja loistavaa ylellisyyttä.
En ymmärtänyt mitä tehdä. Toista tuntia oli palvelijani vasta ollut ulkona, ei hän sieltä vielä hetikään palaisi. Lyyliä täytyi pitää sylissä, hän parahti heti itkemään, kun koetin laskea pois käsistäni. En päässyt edes muuttamaan Antille toisia vaatteita.
Ja taaskin he siinä alkoivat marista. Kuiskaamalla koetin heitä viihdytellä.
—Elkää, hyvät lapset, itkekö, vieras täti kuulee. Olkaa kilttiä, äiti antaa sokuria.
Mieheni oli tosin kiven kovaan kieltänyt sokurin antamisen, mutta sitäkös siinä hädissäni jouduin ajattelemaan. Olin juuri jakelemassa heille sokuripalasia, kun hän kyökin kautta tuli kotiin.
—Joko sinä taas annat heille sokuria? hän heti alkoi nuhdella.
—Niin—kun itkevät, sopertelin minä puolustuksekseni.
—Itkevät? Eikö sitä muulla keinoin voi estää?
Hän väänsi sokurit pois heidän käsistään, mutta, ah voi, mikä elämä siitä nousi! Kolmiääninen huuto semmoinen, että olisi luullut henkeä vähintäin vietävän.
—Hiljaa, hiljaa, hyvät lapset, voi, Antti, mene sisään sinä pitämään seuraa Agnesille, joka on siellä yksinään salissa. Antti, etkös herkiä, suuri poika ja Aino samoin, äiti antaa teille vitsaa, Lyyli kulta, elä itke pienein, elä—mene nyt sisään, Antti, pian, minä olen ihan hukassa—
Näin puhelin tuskissani ja hyssyttelin Lyyliä käsivarsillani. Antti seisoi vielä siinä, hän ei oikein tajunnut.
—Mitä—? Onko Agnes—onko neiti Werther jo tullut.
—On, on,—mene pian. En tiedä, mikä minut pelastaa, Marikin on ulkona.
—Ja lapset tuommoisina—? Kuinka taivaan nimessä sinä olet näin hullusti asettanut?
—Niin, no—mene nyt, Antti kulta, elä kysele.
Hän menikin, mutta näytti tyytymättömältä. Eihän tämä hauskaa ollut minustakaan, käsivarret olivat katketa raskasta tyttöä hyssytellessäni ja mieleni oli hirveästi paha siitä, että Agnesin piti sattua juuri tätä surkeutta näkemään. Ei hän ilmahkaan olisi saanut erinomaisen korkeata käsitystä elämästäni ja kotioloistani, niinkuin hän tuntui halveksivan kaikkea porvarillisuutta ja jokapäiväisyyttä,—mitä sitten nyt! Ja Antin tyytymätön katse pani harmini nousemaan kukkuroilleen.
—Katsopa tuonne, Lyyli, katso koiraa kadulla!
—Oliko kenties minun syyni, ettei koti ollut semmoisessa kunnossa, että siinä minä hetkenä hyvänsä sopi ottaa hienoja maailman naisia vastaan? Ei pitäisi miehenkään vaatia mahdottomia vaimoltaan, silloin kuin hänellä on kolme lasta ja yksi ainoa palvelija. Ei voi kukaan olla salonki-nainen ja lasten hoitaja samalla. Joko toinen, taikka toinen.
—Hiljaa, Antti, elä edes noin pahalla äänellä kiru.
—Mutta Antin olisi juuri pitänyt saada tuommoinen hieno ja vaativainen salonki-nukki vaimokseen. Silloin hän olisi nähnyt. Kuinkahan kauvan tuota olisi kestänyt, ennenkuin konkurssi olisi ollut edessä.
Näin yltyivät ajatukset päässäni sillä välin kuin viihdyttelin pienintä sylissäni ja koetin sanoilla hillitä toisten huutoa. Ja siihen päätökseen tulin, ettei mieheni ollenkaan osannut panna arvoa työlleni, vielä vähemmin, että hän milloinkaan olisi minua auttanut, vaikka olisi kuormani ollut kuinka raskas.
Eikä kuulunut sitä Mariitakaan. Nyt hän oli jo viipynyt lähes kaksi tuntia. Hermoni ärtyivät, tunsin niiden levottomuuden aina sormieni päihin saakka.
Mitä tehdä—?
Äkkiä iski päähäni neuvo. Olihan minulla hyvä naapuri, rouva Hartman, joka monta kertaa ennenkin oli minua auttanut.
Varoitin vielä viimeiseksi vanhempia lapsia olemaan siivolla ja lupasin tulla heti takaisin. Lyylin vein mukanani.
Antti ällistyi katsomaan ja herkesi huutamasta. Luuli varmaan minun menevän vitsaa hakemaan.
Onneksi sattui rouva Hartman olemaan kotona. Kiirein sanoin selitin hänelle, missä pulassa olin, ja heti oli hän valmis tulemaan avukseni.
Nyt olin kuin turvan takana. Rouva Hartman otti Lyylin ja minä pääsin muuttamaan toisia vaatteita Antille sekä ottamaan itsekin juhlapuvun takaisin päälleni.
Salista kuului kaiken aikaa erinomaisen vilkasta puhetta, ja se minua rauhoitti. Eivät ehkä minua niin suuresti kaivanneetkaan. Ja kohtahan sinne nyt pääsin.
Lapset olivat tyyntyneet, ja alkoivat kääntää huomionsa leikkikaluihin, Mari palasi kotiin. Pääsin siitä taaskin selvenemään onneksi ja tulin samassa paremmalle tuulelle.
Olin valmis menemään sisään ja pyysin rouva Hartmania sinne myöskin, sillä Mari jo otti Lyylin huostaansa.
Mutta hän kieltäytyi.
—En minä tule, en osaa olla semmoisten hienojen parissa, hän sanoi ja läksi pois.
Aivan oikein! Ei oltu minua pahasti kaivattu, koska tuskin huomasivat, kun sisään tulin, niin kiinni he olivat keskustelussaan.
Puhuivat musiikista. Agnes ihaili oopperaa. Se ei ollut yksipuolinen, siinä yhtyivät useammat taiteet, baletti, musiikki ja runous, harmoonilliseksi kokonaisuudeksi. Aaria oli musiikin korkein kukoistus, se oli sävelten sävel, joka suloisesti hiveli korvaa ja sai tunteet ja mielikuvituksen eleille.
Antti vastusti häntä. Oopperan aika on ollut ja mennyt. Eikä se ollut mikään onnistunut taiteiden yhdistys. Se vaan yllytti eri taiteen haaroja luonnottomiin liiallisuuksiin. Baletti oli syrjähtänyt taiteen rajojen ulkopuolelle, oli muuttunut hienon maailman ylellisyyshuvitukseksi. Aaria taas oli korumusiikkia, rakennettu pelkälle effektille, ilman lämpöä, ilman sisältöä, aarian koko merkitys oli siinä, että laulajat pääsevät näyttämään kurkkunsa kykyä ja kestävyyttä. Saattaa joskus epämääräisesti vaikuttaa tunteihin, mutta ei järkeen, eikä se liioin ylentänyt mieltä, ei jalostanut henkeä. Mutta silloin se ei ole tosi-taidetta, sillä tosi-taiteen täytyy tyydyttää koko olemustamme.
—Ja runoutta, sanoitte?—Antti alkoi oikein kiivastua.—Voiko tosiaan väittää, että nuo mitättömät, mauttomat ooppera-tekstit ovat runoutta?
—Armoa, armoa, keskeytti häntä Agnes nauraen, te olette aivan julma!
—No niin, minä tosiaankin vihaan noita bravuurikappaleita ja tuota tulehtunutta taidemusiikkia, jonka ylimysvallan turmeltunut aisti on asettanut kunniasijalle, vaan jolla ei ole mitään juurta, koska siltä puuttuu kokonaan kansallinen pohja.
—Mutta jos te olettekin leppymätön entiselle oopperalle, niin täytyy teidän kumminkin antaa tunnustusta Wagnerin musiikille. Siinä on voimaa, elämää, passioonia—
—Ja onko siinä mitään uutta—?
—Kuinka te voitte kysyä! Eikö siinä ole kaikki se uutuus, mikä nykyisessä vuosisadassa on ilmestynyt muillakin aloilla, filosofiassa, kirjallisuudessa, yhteiskunnallisissa ja valtiollisissa pyrinnöissä? Demokraattina teidän ainakin pitäisi olla siihen innostunut.
—Demokraattina juuri minä en olekaan tyytyväinen, ennenkuin kansan laulu tulee asetetuksi sille sijalle, missä aaria nyt on.
Agnes nauroi.
—Oikeinko te puhutte täyttä totta?
—Tietysti.
Ja Antti näytti niin vakavalta, ettei siitä ollut epäilemistäkään.
—Ettekö myöskin lisää: suomalainen kansanlaulu?
—Suomalainen muiden rinnalla.
—Sanokaa: ensimmäisenä, yksin tein.
—Kenties ensimmäisenä. Suomalainen säveltaide ei vielä ole ehtinyt luotavaansa luoda. Mutta tulevaisuudessa se sen tekee. Odottakaa!
Antin tuumat näyttivät huvittavan Agnesia erinomaisesti.
—Ei suomalaisilta ainakaan puutu itseluottamusta, hän sanoi samalla keveällä iloisuudella, jolla hän aina otti vastaan Antin ankaralla totuudella lausutut mielipiteet.
—Ei, Jumalan kiitos, vastasi Antti, meiltä ei puutu itseluottamusta. Eikä kestävyyttä eikä tarmoa. Ne ominaisuudet on entisyytemme meihin juurruttanut. Olette kai lukenut Suomen historiaa?
—Luinhan minä ennen koulussa, vaikka täytyy tunnustaa, ett'en sitä enää paljon muista. Mutta tiedättekö mitä? Te tulette Pietariin ensi syksynä—
—Minä? Mitä minä siellä tekisin?
—Noo—käymään vaan. Katsomaan suurta maailman kaupunkia.
—Tuskinpa sitä varten. Ellei satu muuta syytä.
—Toivotaan, että sattuu. Silloin vien minä teidät italialaiseen oopperaan. Nähdäänpä, ettekö muuta mieltä. Hän heittääntyi taakse päin sohvassa, varma itsetietoisuus katseessa. Ooh, jahkahan vaan olisitte Pietarissa muutamia kuukausiakaan—!
—Niin mitä sitten?
Agnes ei heti vastannut, katseli häntä vaan hymyillen, kokeneen maailman naisen hieno, tenhoava ilme silmissä.
Antti vastasi siihen suurella, tajuttomalla katseella, joka kuitenkin alkoi hieman sulaa jostain epäselvästä vaikutuksesta. Agnes näytti sen hyvin huomaavan, hän lopetti äänettömän tarkkaavaisuutensa pienellä, tyytyväisellä naurahduksella.
—Mitäkö sitten? Sanonko sen teille?
—Sanokaa.
Hän oli vieläkin totinen, mutta ääni oli lauhtunut pehmeäksi, siinä ei läheskään ollut enää samaa voimakasta varmuutta kuin ennen. Agnes kumartui keveästi sivulle päin, ja heitti häneen syrjästä taaskin saman viehkeän ja vaarallisen silmäyksen.
Mistä sai hän tuon sulavan, tunteen hienoimpia vivahduksia ilmaisevan katseen? Oliko luoja varustanut hänet erilaisilla silmillä kuin muita kuolevaisia?
—Sanokaa! toisti Antti vieläkin.
—Te muuttuisitte kerrassaan toiseksi ihmiseksi. Hän pani painoa jok'ainoalle sanalle.
—Niinkö luulette?
—Lyömmekö veikkaa?
Antti astui pari kertaa lattian yli, mitään virkkamatta. Mutta Agnes heilautti päätään ylimielisesti, hänen kasvonsa osoittivat selvästi, kuinka varma hän oli vallastaan.
Jo pysähtyi Antti, nojautui tuolin karmiin ja katsoi Agnesia suoraan silmiin. Uteliaana odotin hänen vastaustaan.
—Te erehdytte. Minä en muuttuisi.
—Ettepä uskalla lyödä vetoa.
—Mitä se hyödyttäisi? Minulla ei kumminkaan ole aikaa eikä halua antaantumaan turhanpäiväisiin koettelemuksiin. Semmoinen lapsellisuus olisi jo yksi askel muuttumiseen.
Siinä oli, tiesinhän sen!
Eikö Agnes liene tullut hiukan hämilleen, vaikk'ei hän tahtonut sitä näyttää. Tosin hän nauroi, mutta se tuntui minusta olevan tällä kertaa enemmän tehtyä naurua. Sitten hän äkkiä herkesi totiseksi!
—Mutta kuulkaa!
—Kyllä?
—Entä jos—? Jos te muuttuisitte täällä omassa pesässännekin, täällä pikkukaupungin turvallisuudessa. Mitä silloin sanoisitte? Jos te yht'äkkiä, kesken tukevia periaatteitanne—heräisitte ja löytäisitte itsenne: vallan toisena ihmisenä?
Antti myhäili.
—Mitä joutavia!
—Vannomatta paras. Ihmeitä tapahtuu.
Mitä hän tarkoitti? Oliko hänellä jotain mielessä? Minuun alkoi keskustelu tehdä kiusallisen vaikutuksen, otin puheenvuoron, saadakseni sitä kääntymään toisaanne.
—Agnes, kuinka sinä oikeastaan viihdyt Pietarissa?
—Erinomaisesti! Siellä on elämä vapaata, iloista, nautinto-rikasta—
—Mutta eikö myöskin hyvin kevytmielistä?
—Mitä se tekee? Kunhan ei ole ikävää, kuivaa ja ummehtunutta, niinkuin teillä täällä. Uh, minä tukehtuisin!
—No, no, kovinpa te—alkoi Antti.
—Ettehän te tiedä elävännekään. Toista siellä suuressa, avarassa maailmassa, jossa on alituista vaihtelua ja jossa ihmiset ovat hilpeitä, älykkäitä, kehittyneitä—ah, minä en tulisi enää toimeen muualla kuin Pietarissa. Niin, mahdollisesti sentään myöskin Pariisissa.
—Siellä saat enemmän nauttia elämästä, sen kyllä ymmärrän. Mutta Agnes, löydätkö siellä myöskin todellista onnea, mielen rauhaa—?
Hän katseli minua ja hymyili pilkallisesti.
—Pikku Liisi, sinä puhut kuin lapsi!
Hän pudisteli päätään ja nauroi yhä.
—Kuule, etkö sinä hirveästi kadehdi tuota kissaasi, joka makaa tuolla uunin nurkassa? Katsopas, kuinka se on tyytyväinen elämäänsä, hyrrää silmät ummessa, ilman huolta ja murhetta, eikä kaipaa mitään maailmassa, kun vaan saa ruokaa ja lämmintä. Sillä on täydellinen mielen rauha!
Minua vähän harmitti.
—Kissa on kissa ja ihminen on ihminen.
Hän nousi ja tuli luokseni.
—Loukkaannuitko sinä?
Viehättävä katse kohtasi silmääni ja sai minut heti hyväksi jälleen.
—No, kas niin, ethän sinä toki tyhjästä suutu. Mutta nyt minä teidät jätän tällä kertaa.
—Tapaammeko vielä toisiamme?
—Aivan varmaan. Toivon saavani vielä paljon nauttia teidän seurastanne.Vai kuinka, herra Reijola?
Hän ojensi pienen, valkoisen kätensä ja Antti sulki sen omaansa. Miksi minusta tuntui, että hän piteli sitä liian kauvan?
—Tuletteko huomenna juhlapäivälliselle? kysyi Antti.
—Luultavasti, hän vastasi.
—Siellähän sitten tavataan.
Tarpeettoman suurta kohteliaisuutta Antti hänelle osoitti, kun saattoi häntä aina portaille saakka. Ja palattuaan hän vielä ikkunasta katseli hänen jälkeensä.
—Mitä pidät hänestä?
Antti ei heti vastannut.
—Eikö hän ole hurmaava?
—Hurmaava? Hän? Kevytmielinen koketti hän on. On turmeltunut ja nautinto-himoinen.
Kummallista—minä kuuntelin tuota mielelläni. Hänen soimauksensa oikein hivelivät korviani. Mutta omatunto pakotti minua kuitenkin puolustamaan Agnesia.
Kerroin kuinka ideaalinen hän ennen oli ollut koulussa.
—Ja pohjalta luulen hänen nytkin olevan hyvän, vaikka onkin joutunut pahojen vaikutuksien alaiseksi, sanoin vielä lopuksi.
—Turhamainen hän on ja vallanhimoinen. Tahtoo tehdä miehet kaikki orjikseen. Eikö ollut hänellä ihailijoita ympärillään siellä juhlakentälläkin?
—Olihan niitä.
—Sen arvaan.
—Mutta, Antti, minkä hän sille voi, että kaikki häneen ihastuvat ja antaantuvat hänen orjikseen?
—Hän voisi sen estää, jos tahtoisi, mutta hän ei tahdo—siitä olen vakuutettu.
Antti tarttui kirjoihinsa enkä minä uskaltanut häntä enää häiritä.
Juhlapäivällisissä sitten taaskin näimme Agnesia. Hän oli siellä suuressa seurassa kuin ruhtinatar omassa valtakunnassaan.
Koetin tutkia hänen pukuaan, tuota kumman kummaa pukua, joka näytti yksinkertaiselta, vaatimattomalta ja kuitenkin ehdottomasti erottui kaikkien muiden puvuista. Se oli luullakseni jotain foulardin tapaista villakangasta, vaalean kellertävää, epämääräistä väriä, reunusteltu pitseillä ja silkkinauhoilla. Mutta kuinka sirotekoinen, kuinka hieno ja aistikas, kuinka luontevasti se mukautui hänen vartaloonsa, ja kuinka se korotti hänen kasvojensakin kauneutta! Puku soveltui hänelle ja juuri hänelle yksinomaan niin hyvin, ettei voinut ajatella sitä kenellekään muulle. Kaikessa näennäisessä viattomuudessaan se oli kuin olikin valio, taidolla ja tarkkuudella laitettu hänen ruumiillisia etujansa esille tuomaan.
Ja Agnes oli "chic", hän veti maneetillisella voimalla kaikkien silmät puoleensa. Hänessä oli elämää, mielen intoa, tunteita ja hän herätti niitä muissa ympärillään. Ei osannut kukaan ylläpitää niin säkenöitsevää keskustelua kuin hän. Jäykät, tahmeat luonteet sulivat hänen läheisyydessäänkin, iloisuus syttyi riipasi mukaansa vakavimmatkin ja vapautti heidät huomaamattaan tavallisista konventionin siteistä. Näin vanhojen harmaapäidenkin lämpenevän ja loistavan mieltymyksestä.
Siellä oli elämää heidän kulmallaan ja siellä oli iloa. Mutta sitä synkempää ja hiljaisempaa oli salin muissa osissa. Teki masentavan vaikutuksen, kun käänsi silmänsä Agnesista meihin muihin. En vielä milloinkaan ollut huomannut, kuinka kömpelöitä ja tympeitä me todellakin olimme. Ja kuinka tarantekoisia meidän vaatteemme, kuinka mauttomia! Tuolla läheni neljä vanhaa naista talrikkineen paistivatia, toinen toisensa perästä, kaikki pitkiä, kaitoja, synkkiä, totisia, mustissa, vanhanaikuisissa, lattiaa viiltävissä leningeissä; mustat harsot riippuivat päälaelta alas hartioille ja hartioilta taas valuivat suuret mustat saarlikauhtanat aina helmoihin saakka. Olivatko haamut haudan syvyydestä jättäneet hiljaisen leposijansa, lähteäkseen veroittamaan elävien paistivatia?
Mutta tuollahan sen sijaan oli nuoruutta. Pulleaposkisia, tanakoita tyttöjä, ja paksuja, jykeviä nuoria miehiä, jotka uskalsivat sentään puhella keskenään, jopa vähän nauraakin aina välillä. Minä tunsin heidät, tiesin, että he kaikki olivat kunnon tyttöjä ja kunnon nuorukaisia, eteenpäin pyrkiviä ja työhön kykeneviä. Minun täytyi muistuttaa sitä itselleni, sillä heidän äänensä ja puhetapansa soi nyt korvissani raa'alta, ja heidän esiintymisensä, koko ulko-asunsa oli mielestäni epähienoa, kauneutta vailla. Se minua kiusasi.
—Liisi—kuului Agnesin ääni sieltä herraparven sisästä.
Hän kurotti päätään nähdäkseen minua, pikku olentoa, joka istuin nurkassa heidän takanaan ja söin hyytelöä.
—Me lähdemme verannalle kahvia juomaan, tule mukaan.
Laskin talrikkini pois ja seurasin heitä.
Joku herroista tarjosi Agnesille papyrossia. Hän otti. Minä hytkähdin, sillä luulin hänen vaan piloillaan vievän sitä huulilleen. Mutta nauruni taukosi siihen paikkaan, kun Antti antoi hänelle tulta. Niin—Antti tosiaankin sen teki,—piteli huolellisesti tikkua siksi, että papyrossi hyvin syttyi, ja katseli sitten nähtävällä mieltymyksellä, kuinka somasti Agnes suipenti huuliaan puhaltaessaan savua ulos.
Olin kuin elävä kysymysmerkki. Kuinka saattoi Antti hyväksyä yhdelle sitä, jota hän ei toiselle olisi milloinkaan maailmassa sallinut?
Eipä tullut kysymykseenkään, että minulle olisi kukaan papyrossia tarjonnut, yhtä vähän kuin minäkään olisin ottanut.
He jatkoivat salissa alkamaansa puhetta.
—Vai niin te luulette, että meissä on nurkkapatriotismia?
—Suuressa määrin.
—Mutta olisiko siinä mitään pahaa? kysyi Antti. Ihmisen tuleekin aina syvästi juurtua kotiseutuunsa, rakastaa hellimmällä sukulaisrakkaudella sen paikan luontoa, jossa hän tuntee joka kiven, joka pensaan ja mättään, johon nuoruuden muistot häntä sitovat ja jossa hän on ystävyydessä kaikkien, yksin hevosten ja koirienkin kanssa. Semmoinen suhde antaa tukea koko hänen elämälleen, se on lähde, josta sitten uhkuu rakkautta avarammallekin, kansaan, isänmaahan. Mutta sille te, neiti Werther, ette osaa panna arvoa.
Agnes hymyili, veteli savuja ja katseli ylös taivasta kohti. Antti odotti vastausta.
—Vai kuinka? Ehkä tunnette sentään kaipuuta?
—Ei, ei.
Hän nauroi ja pudisteli päätään.
—Minä tahdon olla vapaa kuin taivaan lintu. Juurtua johonkin maapilkkuun? Kiintyä siihen tunteillaan, sydämmellään? Herra varjele, sehän olisi kauheata henkistä vankeutta.
—Jota kärsii mielellään, neiti Werther. Onneton se ihminen, joka ei rakkauden kahleita kanna.
—Te rupeatte runolliseksi.
—Jääkää tänne kesäksi, neiti Werther, niin käymme yhdessä katselemassa seutua. Täällä on kaunista, tiedättekö. Ehkä sitten ymmärrätte, kuinka ihmiset, jotka ikänsä ja aikansa täällä elävät, voivat hartaasti liittyä sekä toisiinsa että luontoon.
—Koko kesäksi en jää. Mutta pariksi päiväksi, kenties. Riippuu siitä, minkälainen opas te olette.
—Lähdemmekö tänä iltana jo ensimmäiselle retkellemme.
—Mihinkä se olisi?
—Iloharjulle. Sinne on kolme virstaa. Kaunis näköala.
—Hevosellako menisimme vai jalan?
—Kuten vaan tahdotte.
—Kuulkaa! Hankkikaa minulle satula. Me ratsastamme.
—Kyllä.
—Todella? Luuletteko saavanne täällä satulaa?
—Saan varmaan. Olkaa huoletta.
—Ooh, sepä hauskaa! Silloin ratsastamme joka päivä, eikö niin?
—Niin paljon kuin teitä vaan haluttaa.
Minä istuin syrjässä, Antti ei katsonut minuun päinkään. Tuntui kuin olisi joku kuristanut minua. Mutta eihän tässä vielä ollut mitään syytä pelkoon. Tavallista kohteliaisuutta se vaan oli. Ei muuta.
Ei muuta! Tavallista kohteliaisuutta ainoastaan….
Anttia oli tätä ennen aina pidetty epäkohteliaana. Ei häntä siitä soimattu, hyväntahtoisesti hänelle vaan naurettiin, sillä se pantiin kaikki hänen jörömäisen luonteensa syyksi.
Agnesin vaikutuksesta hän suli ja muuttui toisenlaiseksi. Entä sitten? Olihan se vallan luonnollista. Miksi sitä ihmettelin? Ja miksi paheksuin?
Kevyesti he jatkoivat puhetta. Minä en enää voinut niin tarkkaan seurata, sillä korvani humisivat ja käteni värisivät niin, että oli vaikea hallita.
—Olenpa minä lapsellinen, olenpa aika hupakko, sanoin itselleni.
Ei apua. Korvat vaan humisivat ja kädet värisivät.
Viimein näytti Agnes huomaavan minut.
—Pikku Liisi—sinä, tietysti, teet meille seuraa tänä iltana.
Ponnistin kaikki voimani, saadakseni ääneni levolliseksi.
—Enhän minä osaa ratsastaa.
Jopa muisti Anttikin minua. Kääntyi koko ruumiillaan minun puoleeni.
—Se on totta, se. Kuinkas teemme sinun kanssasi, Liisi?
—Minä jään kotiin.
Sain kuin sainkin kasvoni vääntymään hymyyn. Huomasivatko, kuinka tekemällä tehty se hymy oli, kuinka valheellinen?
—Ei, minä tiedän neuvon, sanoi Antti. Sinulle otetaan issikka.
Loin kummastuneen katseen häneen. Niinkö vähän hän välitti nyt maksusta, hän, joka muuten oli niin tarkka?
—No, sillä tavalla! huudahti Agnes.
Mutta minä panin vastaan.
—Enhän minä voi jättää lapsiakaan niin pitkäksi aikaa.
—Taitaa niin olla, sanoi Antti. Ikävä kyllä. Pitäisi sinun toki kerran päästä huvittelemaan. Mitä, jos ottaisimme kotimiehen?
—Ei se käy laatuun. Lapset eivät tulisi toimeen vieraan kanssa, tiedäthän sen.
—Sille ei sitten mitään voi.
Agnes heitti minuun nopean ja tutkivan katseen, jonka vastasin tyyneesti. Hän ei ainakaan saisi aavistaa mitään lapsellisesta tuskastani.
—Siis meidän täytyy mennä kahden, hän sanoi. Ellei herroista joku halua lähteä mukaan?
He halusivat useimmat ja pari nuoremmista otti huolekseen tarpeelliset valmistukset. Eihän ollut ravintolaa Iloharjulla, täytyi siis viedä virkistysaineita muassaan. Ja hevosetkin he lupasivat toimittaa ynnä satulat.
Ooh, he olisivat tehneet mitä hyvänsä siitä ilosta vaan, että saivat yhden illan viettää Agnesin seurassa.
Kahdeksan aikaan he päättivät lähteä, että joutuisivat perille ennen auringon laskua. Antti ja minä erosimme seurasta vähää ennen.
Sain heti ottaa lapset huostaani, syöttää, riisua ja viedä nukkumaan. Tein sen vanhaan totuttuun tapaan ja vastasin heidän kysymyksiinsä lyhyesti, hajamielisesti, ja vasta sitten kun monta kertaa olivat saman kysymyksen uudistaneet. Enemmän kuuntelin Antin askeleita toisessa huoneessa, kuin heidän puheitaan. Hänellä oli kiire muuttamaan toista pukua päälleen matkaa varten. Joutuisiko ja muistaisiko hän tulla edes sanomaan jäähyväisiä ennen menoaan?
Sekä joutui, että muisti!
Istuin juuri pienellä pallilla ja pesin Lyyliä, joka paitasillaan makasi polvillani, nauraen ja jokeltaen, kun Antti tuli sisään. En ollut häntä näkevinäni, viskasin pesusienen vesivatiin, painelin pyyheliinalla kaulaa ja katsoin tarkkaan, eikö iho ryppyjen sisässä punottanut.
—Ikävää, että sinun nyt täytyy jäädä kotiin, Liisi.
Antti silitteli päätäni ja kumartui ylitseni.
Minä vaan tarkastelin Lyylin kaulaa.
—Olisit varmaan mielelläsi lähtenyt mukaan?
—Hm—
Eikö tosiaan ollut hiukan punaisena kaula tuolla oikealla syrjällä? Pääni painui vielä alemmaksi, puhaltelin epäiltävää kohtaa ja pyyhin uudelleen.
—Etkös olisi? Kuinka?
Hänen kätensä luisui leukani alle, väkistenkin hän väänsi pääni ylös ja katsoi minua kasvoihin.
Täytyi vastata.
—Enpä tuosta ole millänikään.
—Onko se ihan totta?
Minä koetin hymyillä. Koetinpa vielä katsoa häntä silmiinkin.
Hän nähtävästi rauhoittui.
—Sinä olet minun oma rakas vaimoni. Aina hellä, aina kärsivällinen ja aina hyvä.
Ja hän painoi lämpimän, pitkän ja pehmeän suutelun huulilleni.
Sydämmeni heltyi äkkiä. Minun oli vaikea estää kyyneliä nousemasta silmiini. Pyrin irti hänen syleilystään.
—Lyyli raukka kylmettyy.
Mutta hän ei päästänyt, ennenkuin oli vielä monet kerrat suudellut minua ja senkin jälkeen hän yhä uudelleen hyväili ja silitteli päätäni.
Hän oli tavattoman hellä ja sydämmellinen, mieleni suli täydellisesti, en tuntenut enää vähääkään katkeruutta. Mutta minun täytyi kääntää kasvoni pois, sillä kyyneleet yhä tunkivat esille.
—Ehkä sinulle onkin terveellisempää, kun pääset ajoissa nukkumaan. Ja kuulehan, me ratsastamme täältä ohitse, niin saat sinäkin nähdä meitä. Pidä varalta, noin neljännestunnin kuluttua me ainakin olemme jo liikkeellä.
—Kyllä.
—Niin, hyvästi nyt.
Vielä pari suutelua, ja sitten hän läksi.
Annoin kyynelten nyt juosta valtoinaan. Minä hupsu! En tietänyt, miksi itkin, en oikeastaan ollut pahoillani enää, en peljännyt mitään Antin suhteen, enkä millään muotoa olisi tahtonut häntä jäämään huviretkeltä pois. Ei, oman lapsellisuuteni minä vaan itkin pois.
Tuntui niin helpottavalta ja hyvältä, Lyyli nauroi ja huiski käsiään, en voinut olla häntä hellittelemättä. Puristin niin rintaani vasten, että hänen täytyi kirkua. Kuinka hän oli lämmin ja pehmeä! Vedet kuivuivat silmistäni, minä nauroin ja jokeltelin kilpaa hänen kanssaan.
Laskin hänet vuoteelle ja peitin. Hän oli vallaton, riehkasi ilosta, potki peitteen pois ja nosti pienet pyöreät jalkansa pystyyn.
—Oletkos hiljaa, sinä veitikka, oletkos hiljaa—äsäs!
Ja vaikka minä olin häntä toruvinani, minä kuitenkin riehuin mukana, enkä malttanut lopettaa, vaikka kyllä pelkäsin, että hän mahdollisesti valpastuisi eikä pääsisi uneen kiinni koko yönä. Mutta kun hän oli niin ihmeen herttainen, ja niin soma siinä valkoisessa paidassaan, oikea semmoinen pikkuinen paitaressu, niin eihän saattanut, ei millään tavalla olla häntä pudistelematta, suutelematta, hyväilemättä.
Omaa hupsuuttani samalla ihmettelin. Enkö äsken ollut syyttä aikojani ihan alakuloisena ja masentuneena? Ja minulla kuitenkin oli hyvä, uskollinen mies, vakava ja luotettava ja toimelias, ettei monella hänen vertaansa. Sitten nämä terveet, hauskat lapset—kuinka saatoin olla niin kiittämätön ja niin hassu? Ei se enää milloinkaan tapahtuisi, sen nyt pyhästi lupasin itselleni.
Mutta oli kait neljännestuntia jo kulunut? Ikkunassahan minun pitäisi olla.
—Nyt lopetetaan, Lyyli, ei saa nauraa enää. Pane simmä kiinni, ja nuku!
Hän kipristi ne umpeen, kipristi niin, että nenänypykkä meni yhteen kippuraan, ylähuulikin vääntyi ylös ja neljä valkoista helmihammasta paistoi esille. En voinut hallita itseäni, täytyi vielä painaa huuliani tuota avonaista suuta vasten.
Mutta sitten herkesin totiseksi, peittelin hänet huolellisesti ja suoristin selkäni.