— Helvetin vietävät, nuo maailman lopun houraajat jättävät aitaosansa korjaamatta. Ja nyt ovat kylän konit peuhastaneet ja tallanneet minun kytörukiini tuon näköiseksi!
— Kyllä on pahasti, pahasti on, yhtyivät Aholan asukkaat pakeksumiseen, kun näkivät kuinka ruis kytösaroissa oli hevosten jaloissa raiskaantunut. Aivan vahvimpiin kohtiin olivat laahustaneet rumia vakoja ja katkoneet tähkiä kahden puolen.
— Te olette semmoisia hornan hupakoita, semmoisia kähnystelijöitä ja järjettömäin houreitten huumaamia, te kaikki tämän seudun asukkaat, että totta jumalauta saisikin koko paikkakunta humahtaa syvyyteen ja viedä jokikisen sorkan muassaan!
— Mutta ei suinkaan taas ihan jokikistä, huomautti Hermanni aroillaan. On täällä kunnollisiakin miehiä.
— Ketä? Sanoppas!
— No en minä niitä nyt luettelemaan rupea. Sanon vain etteivät hetikään kaikki ole maailman lopun tähden jättäneet asumahommiaan hujan hajan. Teki hänen hiukan mielensä huomauttaa niinkin etteihän suinkaan Mutkan herra olisi taloineen tahtonut samaan humahdukseen joutua, muttei yhtäkaikkikaan viitsinyt, koska asia oli näinkin arkaa laatua. Eikä oikein olisi tohtinutkaan.
— Jokainoa ansaitsisi sen! pitkitti toinen, jonka luonto yhä pahasti kuohui. Tuo Keski-Kumpulainen etunenässä olisi syöstävä syvyyden kattilaan. Niinkuin tietänette on tämä Lahnalahden niitty ja kytöaituus meidän ja kumpulaisten yhteinen. Minä kevätkesällä kulkiessani Hiekkaniemen nenästä aituuksen läpi kotiin, tulin huomanneeksi Keski-Kumpulaisen aitaosan tuossa kelvottomassa kunnossa, missä sen nyt näette ja lähetin hänelle oitis käskyn korjaamaan sen jos tahtoisi pahempia seurauksia välttää. Aivan kuin mies lupasi hän aitansa heti korjata. Vaan mitä vielä! Rupesi viikoksi juomaan ja sitten kohmelon kouristuksissa teki katumuksen ja rupesi jumaliseksi elikkä oikeastaan oli tekevinään ja rupeavinaan — koko mies ei ole muuta kuin juoppohullu. Ja niin jätti aitansa lamaan ja istui maailman loppua odottamaan. Minä kun olen ollut matkoilla Tampereella ja Helsingissä en ole tiennyt lemmon velpun vetelehtimisestä ennenkuin eilen iltana palattuani sain kuulla. Nyt tänään katsoessani kiikarilla kotoa tänne Lahnalahden perälle äkkäsin hevoset. Viisi minä vahingosta, kyllä sen laki korjaa. Mutta suututtaa asua samoilla seuduilla mokomain vetelysten kanssa, silläkaikkine ovat samanlaisia. Kun on nähnyt ihmisiä muualla ja asunut kaupungissa niin ei voi sietää moista leväperäisyyttä. — Hän pyyhki nenäliinalla hikeä otsastaan.
Hevoset, jotka hän oli saanut aidan taa samalla kuin tapasi aholaiset, hirnuskelivat siellä metsässä ikäänkuin levotonna siitä että Mutkan herra oli noin kovin pahalla tuulella heidän hairahduksensa tähden.
Hermanni ja Hanna paheksuivat asiaa, mutteivät juuri osanneet mitään sanoa, kun tiesivät herran olevan osaksi oikeassa. Mutta että kaikki olisivat samanlaisia, siihen ei Hermanni suinkaan eikä Hannakaan voineet vakuutuksestaan yhtyä. Olihan Hermannin velimies, Kuusikankaan isäntä, niinkuin hän itsekin ja useat muut pitkin kylää hoitaneet maatöitänsä ja polttaneet tervashautansa tänä kesänä kuten ennenkin. Aidoistaan niinikään huolta pitäneet. Kun näki herran lauhtuvan vähäsen otti Hermanni toisen asian puheeksi.
— Vieläkö teillä on niitä mattojauhoja?
— Hoh, olipa se kysymys! Luuletko minun jauhokauppani olevan niin menemäisillään? Eilen saapui Tampereelta viis kuormaa. Velaksi uiton päälle tietysti ottaisit niinkuin kaikki muutkin?
— En minä halua velkakauppoihin. Pelkään velkaa kuin kuolemaa.
— Ohoh, oletpa kun oletkin kelpo miehiä, vastasi Mutkan herra pikkuhämmästyksissään.
— Enkä minä ole mikään halukas uittomieskään. En ole ollut uitossa pariin vuoteen, enkä ennenkään paljon.
— Ei se tämä meidän ukko kule mielellään vieraan töissä, sanoi vaimokin sanakseen.
— Niin että älkää pitäkö pahana vaikka minä tuota kysyin, otti mies sanoiksi jälleen. Tuumasin että jos näin uutisen suussa olis teillä enää jauhoja, kun ei —
— Minä pidän jauhokauppaa läpi vuoden, keskeytti herra.
— Niin minä ostan muutaman leiviskän rahalla, jotta sais suolaheinäjauhojen vahvimeksi uutiseen asti. Tulen huomenna hakemaan.
— Tule vain, kyllä meillä jauhoja on, sanoi herra ja lähti kävelemään aitarauskalle päin.
Tullessaan kotia kohti arvelivat Aholan asukkaat ettei sitä Mutkan herraa suotta sanota jumalattomaksi, kun se laskettelee niin kauheita sanoja eikä käy kirkossakaan. Vaikka on koulua käynyt niin monta vuotta että on pappi meinannut tulla. Ja mahtava se on kans ja mahtavammaksi vielä paisuu. Mutta on se muutamissa kohdin oikeassakin.
V. Uusi elämä.
Seuraavana aamuna kello puoli 6:n aikaan noustuaan Hermanni tunsi itsensä elinvoimaisemmaksi kuin koskaan ennen tänä kesänä. Hän vertasi ajatuksissaan istuessansa ja kenkiessään pöytärahilla tämänkesäistä elämäänsä pitkälliseen myrskyyn, joka pieksää ja lamaa kaikki hennommat kasvit ja kaataa heikommalla perustuksella olevat huoneet. Kivun tuskissa olivat jokapäiväiset vastahakoisuudet ja peltojen kehnonpuoleinen kasvu tuntuneet kahta vertaa masentavammilta kuin terveenä samanlaisissa oloissa; toisinaan toivo ollut niin sammumaisillaan ettei osannut muuta keinoa kuin tehdä aivan ajattelematta työtä sen vähäsen minkä jaksoi ja sitten heittäytyä pitkäkseen kedolle, metsään, kankaalle, missä milloinkin oli, painaa silmänsä kiinni tai ripsien lomitse katsoa raukeasti korkeuteen ja kokea saada pienenkin lohdutuksen sulon siitä ajatuksesta että Jumala tietää ja näkee minut tässä, tietää vaivani ja voimattomuuteni ja auttaa kun aika tulee, tavalla minkä paraaksi näkee. Mutta niinkuin myrskyn jälestä ihanan sään tultua ilman raittiit tuulahdukset ja päivän lempeät säteet teristävät kasveja, oli hänenkin ruumiinsa ja mielensä nyt teristynyt toivon ja toimen elvytysvoimasta. Muistui mieleen ukkosmyrskyiltä kymmenkunnan vuotta takaperin ja sitä seuraava aamu. Eiköhän se myrsky silloin, se kun vei toiveet, jotka kuitenkin jälleen palasivat, ollut luonnonvoimain enne siitä mitä nyt oli toisella tapaa saanut kokea?… Ja sitten palasi hänelle mieleen muuan ajatus, joka jo eilen iltana ja nyt aamulla oitis herättyä oli käydä vilauttanut hänen aivoissaan.
— Mutkan herran pauhaamisesta eilen — sanoi hän vaimolleen, joka houkutteli herännyttä Liisa-tyttöä vielä nukkumaan — vaikka siitä satoikin monta jumalatonta sanaa on minun mieleeni juontunut kristityn velvollisuudet.
— Ettäkö antaa kerjäläisille ruokaa ja vaatetta ja auttaa hukkuvaa jos voi, ja muuta semmoista?
— Niin kyllä sitäkin ja muuta myös. Minun on tullut mieleeni Saukkosalmen silta, josta joka aamu ja ilta kulkee viiden kuuden talon lehmät ja meidänkin lehmä. Ja se on niin huono, pönkät toiset kallistuneet kumoon toiset horjuvat kun lehmät siitä kulkee, ja siltapuiden välit ovat raollaan, kuten toissa iltana Suoperällä astiapuita hakkaamassa oltuani ja sillan luo onkimaan poikettuani havaitsin.
— Tosiaan se on huono, vahvisti Hanna. Minä olen jo toisinaan itsekseni pelännyt kun Punikki on iltasilla myöhästynyt että jos olis sillassa kompastunut.
— Niin että sen korjaaminen on oikein omantunnon asia. Meidän tulee mahdollisuuden mukaan estää vahinkoa tulemasta muille, ja oman lehmän säilyttäminen vaaralta on niinikään velvollisuutemme, muuten teemme huolettomuuden syntiä. Mutta saa nähdä tulevatko korjaamaan. Esimerkiksi Kumpumäen muiden talojen haltijat ovat miehiä, joiden mielestä ei ole koskaan kiirettä, ja Keskikumpu varmaankin tänään tärisee lopun pelosta. Jos ei se emäntä ottaisi asiaan kiinni. Kuusikankaan isäntä varmaankin suostuu korjaustöihin, kyllä minä velimiehen tiedän. Mutta sitten Hakalan ja Ketolan miehet, kuinka niiden laita lienee? Ketola se ainakin on tullut körttiläiseksi, miten eilen nähtiin. Hakala taas on tunnettu "antaa olla" sanastaan. Jospa Mutkan herran lehmät kulkisivat siellä päin. Se varmaan olisi jo aikaa tahtonut sillan korjattavaksi. Taikka muuten se ei olisi mies sanojensa arvoinen.
— Mutta mitähän jos antaisi olla yhtäkaikki vielä huomiseen ettei tänä päivänä, joksi sitä on loppuakin ennustettu, semmoisiin ryhdyttäisi, arveli vaimo.
— Ei, tahtokaa vain isä tänä päivänä että minäkin saan tulla, teki juurinousseen silmiään hierovan Maijan mieli.
— Niin, niin, tänä päivänä on työhön tartuttava. Minä lähden heti kylään ja tuon samalla tiellä ne jauhot Mutkalta. Vaara voisi tapahtua tänä iltana. Ja vaikka nyt aateltaisiin niinkin että tänä iltana maailma loppuisi, niin hyvä se olisi Jumalan mielestä työ tehtynä siinäkin tapauksessa. Ei meidän saa kuolemaa maaten odottaa.
Hanna haki kokilta hänelle säkin ja hän lähti. Pian tuli hiki kun oli ilma lämmin ja ylenevä aurinko kuumensi niskaa. Kumpumäelle ensin kiiruhti. Siellä sai arveluita: onko se nyt niin huono ettei se vielä vähän aikaa… Muita töitä on niin paljon tässä. — Keski-Kummulle lausui muutamia vakavia sanoja ettei siellä Jumalan sanassa käsketä ummessasilmin olemaan, vaan pitämään maallisistakin asioistaan huolta. Vaan ei se auttanut. Ehtiihän sen. Samaa kankeutta Ketolassa ja Hakalassa. Mutkalle jauhoja ostamaan tultuaan hän kertoi asianlaidan herralle. Tämä rehahti pitkään ivalliseen nauruun. Ne on poikia ne! jahkaisi perään. Palatessaan kaarsi Kuusikankaalle. Heikki tölpäytti hänkin ensinnä että mikä sillä sillalla nyt semmoinen lemmon hätä oli. Mutta kun Hermanni teristi asian tähellisyyttä suostui velimies tuumaan, panetti emännällään eväskontin ja lähti vanhimman poikansa Kustin kanssa Hermannin mukaan.
Kaikki aholaiset tulivat isän tahdosta mukaan Saukkosalmelle. Liisan suhteen äiti oli ensin arvellut että mitä se pikkunen tyttö siellä tekisi, mutta kukapa sitä kotonakaan paimentaisi, — ja porstuan ovi pantiin salpaan ja lähdettiin. Saukkosalmelle tultua kävi kello kymmenettä — Kuusikankaan isännällä oli lakkarikello, kookas kunnianarvoisa vaardilainen liivintaskussa, ja Kustilla kaksi vähän pienempää kelloa, silloin uudenaikaisia aivan, kiinnitettyinä paksuihin puna- ja keltakierteisiin villalankaperiin.
— Kummapa ettet ole polttanut noita punaisia nauhojas! ihmetteliAholan Hanna, — niinkuin moni muu kuuluu tehneen.
— Ei kai sitä kumminkaan sillä autuaaksi tule vaikka polttaisikin, vastasi Kusti ja sytytti rauhallisesti piippuaan. Mutta onkohan tuolla sedällä ollut koskaan kelloa?
— Olihan se toisinaan — vastasi Hermanni — minullakin ennen poikamiehenä, ja oli pyssy kans vielä akallisenakin ollessani. Mutta kyllä ne ovat mitättömiä kappaleita kumpikin. Sen tulin havaitsemaan. Niitä sai ehtimiseen käyttää korjaajan luona ja siinä meni rahaa ja aikaa. Kotona käy seinäkello seinällä, kyllä sitä metsässä ollessaan tietää ajankulun auringosta, ja pilvisellä ilmalla taas menee syömään kun nälkä tulee. Pyssy se vielä houkuttelee juoksentelemaan pitkin metsiä, ja monastikaan ei saa edes harakkaa ammutuksi mitä sitte syötävää otusta, vaikka hyödyttävämpi työ jää tekemättä.
— Ottaisin minä ainakin mielelläni lakkarikellon, se on niin mukava — ilmoitti Jussi mielitekonsa.
— Älä huoli turhia mieliä, vastasi isä, lisäten: rupea vain hakkaamaan sinä noita hoikempia kuusia kumoon jotta saadaan siltapuita, Maija saa kassaralla karsia oksia, kun ei taida tytölle uskaltaa kirvestä antaa, jota ei se ole paljon käytellyt. Hanna menköön — määräsi hän vaimoaan — vitsaksia etsimään joilla sidotaan poikkipuita pitkinpäisiin puihin.
Miehet, kolme, rupesivat hakkaamaan paksumpia puita pystypaaluiksi, jotka tulisivat kannattamaan poikittais- eli niskapuita ja siis koko siltaa.
Kun siltarauskaa koetettiin horjahteli sen niskapaalut pahasti, koko silta natisi ja muutamat astinmalat olivat poikkilahoamaisillaan. Perinjuurista korjausta ei voinut ajatellakkaan ehdittäväksi tänä päivänä, siksikun lehmät nevalta palajaisivat. Löyhimpiä paikkoja oli koetettava ensi hätään tukea, sillä muuten voisi vaara tapahtua jo tänä iltana, muistutti Hermanni.
Joukeaa painoa he tekivät työtä. Söivät päivällisen eväskonteistaan lepoa pitämättä. Ja vaikka aholaisilla oli suolaheinänsekainen leipä eivät he väsytelleet enempää kuin talonkaan miehet, joilla oli selvä leipä. Suolaheinät ovat parasta lajia sekaa — tuumivat Hermanni ja Hanna, — kun vain on siteeksi suurusta joukossa ja sitten lehmällistä ja muuta särvintä, niin jaksaa, ja leivän maku on puolta parempi kuin pettuleivän. Kyllähän se seka on aina sentään sekaa, arveli Kuusikankaan Heikki. Ei meidän toki ole tähän asti tarvinnut sekaa syödä, — Eikä taida tarvitakkaan! lisäsi Kusti siihen isosesti.
— Ei sitä vielä tiedä mitä tarvitaan, huomauttivat kaikki kolme ijäkkäämpää hänelle.
Hermanni oli tehnyt suuren kurikan, jolla sitten juntattiin Heikin suippopäisiksi tekemiä kannatuspaaluja sillan kohdalle salmeen. Niin kului iltapuoli ahkerassa työnkalkutuksessa ettei juuri muistettukaan erityisesti sitä hetkeä, jona maailman lopun olisi pitänyt tulla. Yhdeksän ajoissa saapuivat lehmät, ja silloin sillankorjaajat, Hermanni erittäinkin, olivat tereillään katsomassa pääsivätkö elukat kunnialla yli. Pääsivät kelpo hyvin, vaikka arastelivat nyt pahemmin kuin ehkä ennen kun näkivät siinä työn uusia jälkiä. Kun Aholankin Punikki oli joukossa, lähti Hanna menemään tyttönsä kanssa karjan mukana ennen muita kotiin. Ja Liisan mielestä oli mukavaa, kun ne lehmänkellot niin sopivasti soittuivat, mikä pumputti, mikä pampatti, mikä kuivasti kalkatti, mikä pani mitenkin.
Seuraavana aamuna mentiin työtä jatkamaan eikä ahkeruudellakaan ehditty vielä sinä päivänä saada siltaa kuntoon.
Kun he sen jälkeisenä aamuna olivat viimeistelemässä työtänsä näkivät pitkän vähän etukumaran miehen kontti selässä tulevan männiköstä, Kohta tunsivatkin hänet.
— Mitäs Keski-Kumpu kuleskelee nyt? tiedusti Hermanni pikkuviekkaasti.
— Siitä oli tästä Saukkosalmen sillasta silloin puhetta että sitä pitäis niinkun korjata, muisteli tulija totisena, harvakseen puhellen.
Niin suurta nauruntarvetta kuin nyt ei Hermanni muistanut mihin aikaan tunteneensa, tekipä vielä mielensä jahkaisemaan kuin Mutkan herra silloin, että: ne on poikia ne, — mutta hän pidätti itsensä niinkuin vakavan miehen sopii. Sanoi vain: Silta on tuossa paikassa valmiiksi korjattu. Ei tässä enää miehiä kaivata.
— Vai jo siinä on niin pitkälle keritty. Minä aattelin että ei suinkaan siihen korjaamiseen vielä ole ruvettu.
— Ukolla oli semmoinen hätä, sanoi Hanna.
— Velimies piti sitä oikein omantunnon asiana, mainitsi Kuusikangas.
— Setä juurikuin olisi tiennyt ettei sitä maailman loppua tulekaan, niinkuin ei tullutkaan, aprikoitsi hänen poikansa.
— Hohhoi, huokasi Keski-Kumpu siinä yhä kontti selässä seisoessaan ja sanoi perään: Asiasta ei pidä kuitenkaan kevytmielisesti tuumailla eikä puhua. Sillä vaikka Herra nyt säästi maailmaa harvain kääntymyksen tähden, ei sitä siltä tiedä kuinka pian hän sen lopettaa. Ehkäpä ainakin yksi tuhannesta on kääntynyt ja parannuksen tehnyt, ja Herra antaa heidän tähtensä ihmiskunnan elää odottaen lisää kääntyviä. Mutta jos entisetkin lankeavat takaisin, niin tuskinpa Hänen ylenpalttinenkaan kärsivällisyytensä sitten enää kestää.
— Parannus ei saa olla, — lausui Hermanni ajatuksenaan — mikään tuulen äkkinäinen puuska, joka ohi mentyään on kadonnut, vaan sen pitää saada juurtaa syvälle sydämmeen ja ilmetä elämässä. Kun puun juuret ovat syvällä maassa, kasvaa se ja hedelmöi. Lyhytjuurinen puu kuivuu ja kaatuu myrskyssä.
— Minä en oikeastaan — selitti Kuusikangas kantaansa — osaa niistä asioista sanoa sitä enkä tätä. Mutta mitä minä joskus olen hiukan asiaa aprikoinut, niin on minulle ollut selviävänään että parannus kävisi päinsä maallisten toimien ohessa. Ja ettei siinä katsota muuhun kuin sydämmeen.
Vaihdeltiin siinä vielä ajatuksia parannuksen laadusta, kunnes puhe pohjistui maallisiin. Hermanni, niinpä muutkin työhön osaa ottaneet, olivat mielissään kun silta oli saatu lujaksi tukevien niskapuiden kannattamana.
— Sekin on merkillistä, tuumasi Hermanni, että kun jonkin työn saa tehdyksi, on silloin niin tyytyväinen, juurikuin olisi tehnyt erityistä hyvää ja vielä rikastunut päälliseksi.
Tähän ei kukaan lisännyt omaa ajatustansa, ja matka kului miltei äänettömyydessä.
Viikon päivät, jopa puolentoistakin saatiin vielä viljan kypsymistä odottaa, Aholan asukkaat sinä aikana löivät tunkiomättäitä metsässä vähässä matkaa veräjän takana Saukkosalmen tien vieressä sekä rakensivat sitten nauriskuopan kyyhkyspellon syrjään — perunat tahtoi Hermanni aina pidettäväksi kellarissa tuvan lattian alla, koska oli aikoja sitten, jo poikamiehenä ollessaan, havainnut perunain kylmästä imeltyvän kuopassa.
Kun sitten elo pelloissa oli kypsynyt leikattavaksi kävi Hermanni vähäisen väkensä kanssa ilolla työhön, sillä jyvät sekä suvirukiin että ohran tähissä lupasivat jotensakin täyttä, vaikkei tosin kaikkien parasta. Se vain oli kiusallista kun ohran leikkuuta juuri alotettaessa riihentauspellolla laukkuryssä, se tunnettu Heikki Kimpainen, joka aina jo syyskesällä tänne tavaroineen ilmaantui, näkyi Kuusikankaan tien veräjältä. Hermannille se nimittäin kiusaksi kävi, sillä oitis kuten kokemuksesta hyvin arvasi tyttö ja vaimo niinikään tahtomaan:
— Voi, ostakaa isä minulle kaatikangas ja mekkokangas kans!
— Ostappa ukko minullekin huivi, se ristiliina on jo vähän rikki syrjästä.
— Pakana tästä nyt oikein paikalleen osais pahkiloida, kun kiusaatte semmoisilla ostoksilla vaikka tiedätte rahat käytetyn ruokaan! Ja se yksi rupla joka on jälellä, tarvitaan paremmin syksyn mittaan. Saa olla tulevaan keväisiin kaadit, mekot ja ristiliinat, joksi ehditte ne tehdä omain pellavien ja hamppujen aivinaisista:
— Pummuliset ovat koreammat, kiusasi vaimo, piloillaan osaksi.
— Koreammat! Kyllä aivinaisistakin kaunista saa, ja olet jo monasti niistä kaunista tehnytkin. Jos sattuis kevättalvella rahaa liikaa olemaan ostaisin pummulikuteita, Turkin punaisiakin joukkoon.
— Mutta sinulla ei koskaan ole liikaa rahaa. Sanot aina olevan parempiakin tarpeita. — Vaimo koki pysyttää leikin leimaa silmissään.
— No jos ei ole liikaa rahaa, niin ei osteta koskaan tyhjänpäiväisiä koruja, päätti mies kiivaasti. Minä en pidä körttiläisten erikoisista surun ja parannuksen vaatteista, mutten liioin katso tarpeelliseksi koreilemista.
— Se ukko on aina niin jyrkkä.
— Ostakaa yhtäkaikki, hyvä isä, minulle punaraitainen kaatikangas!
— Ole marisematta, tyttö! Minä en osta vaikka kaatikangas ostaisi minut.
— Ostaisit nyt edes tytölle.
Samassa kerkisi ryssä siihen.
— Mitäs kauppaa tehhään?
— Ei ole rahaa kauppoihin, vastasi Hermanni vakavasti.
— Kyll isännäll rahhaa on. Ostakaa pois! — Hän avasi laukkunsa, ja levitti huiviaan ja kankaitaan pyörtäneeile. Tääll on silkkihuivii, punaraitaisii pummullihuivii, karttuunakaati- ja hamekankait — kaikk Pietarist, hyviä ja halpoi.
Hermanni tuskin jonkun syrjäkatseen loi tavaroihin ja pysyi yhä lujana kieltäytymisessään. Ryssä jatkoi kiihkolla kaupitteluaan jotta parta viuhkui. Hanna kun tunsi miehensä taipumattomuuden ei enää tahtonutkaan, mutta Maija lapsellisen mieliteon valtaamana vielä ihanteli ja pyysi:
— Voi kun tuosta karttuunasta tulis kaunis kaati. Noin suuria punaisia herttoja. Ostakaa, isä kulta!
— Sinun kanssas ei tule toimeen!
— Saat viiell kolmatt kopeekall.
— Viistoista piisaisi, tinki Hanna.
— Ei, vaikka sais kymmenellä kopeekalla, rajoitti isä päätöstään.
— Saat kolmelltoist kopeekall.
— Ei jouda rahaa karttuunoihin.
— Anna kymmenen.
— Rahalla on reikänsä.
— Voi vanha saitur! moitti ryssä ja kokosi tavaroitaan laukkuun. Pian se oli nauhoista kuraistu kiinni ja selkään nakattu. Laukkumies lähti Jättiläisenselän tietä; varmaan kääntyi tuon kalliojuomun takana Säynäisselän tielle, sillä Mutkan herran näkyviin, sen ennestään tiesi, ei olut hyvä laukkuinensa mennä.
Maija ätyröi ja hivutteli sormellaan sirpinhamaraa. Suihkon Liisalle ja Kuusikankaan Iitalle on ostettu kauniit punapilkkuiset kaatikankaat.
— Ja sinulla pitäisi olla niinkuin muillakin… Hoh! Etköhän itke, aika tyttö! nuhteli isä. Rupea vain leikkaamaan äläkä tyhjiä jurrottele! Ikäänkuin itsekseen hän lisäsi: On se merkillinen tuo tyttö ja muut Liisat ja Iitat: toiset ovat poistaneet punaiset yltään ja näiden tekee semmoisia kiihkeästi mieli. Niin, punaisten heittäminen ja korujen polttaminen on turhaa ja hassumaista, mutta turhaa ja lapsimaista on punaisten ja korujen haluaminenkin aina. Tulee tyytyä siihen vaatteeseen mikä on. — Hän ajatteli vielä: Tytöillä, niinkuin akoilla ylimalkaan, on mitättömät mielihalut. Eipähän Jussi tahtonut ryssältä ostettavaksi, vaikka sillä ikäänsä nähden pitäisi lapsen tahtomisia olla.
Samassa kuin hän tätä ajatteli poika sirppinsä kärkeä kiveen napsutellen sanoi —
— Milloinkahan minä saisin lakkarikellon, semmoisen kuinKuusikankaan Kustilla on montakin.
— Ohooh, siellä yksi mieliteko!
— Se napsuttaa niin mukavasti, ja siinä on kaunis valkoinen taulu, kultaviisarit ja siloinen pullea lasi.
— Älä huoli joutavista!
— Suihkon Liisa se on tosiaankin kummallinen — sai Hanna sanoiksi — oli polttanut, toimitti Sarvi Ulla kaikki koristeensa ja vienyt kokin nurkkaan punaisensa, mutta kun sitten maailman lopun pelko väheni, rupesi heti hankkimaan uusia koruja ja punaisia.
— Ne on tuulen tuiskuteltavia ihmisiä ne! arvosteli Hermanni.
Nyt he leikkasivat äänettöminä vain. Vaimo oli helposti saanut ostohalunsa taltumaan, jopa katui ajatuksissaan että taaskin oli tullut pahoittaneeksi miehensä mieltä sopimattomilla tahtomisilla. Tyttö kyllä oli enemmän aikaa pahoilla mielin, ikäänpä kuin toiveissa pettymisen karvautta tuntien, mutta asettui hänenkin mielensä siinä vähitellen aloilleen. Tyytyneen mielen ilmauksena saattoi pitää tämmöistä kysymyksen pätkäystä häneltä:
— Minkähän tähden niillä ryssillä on aina niin suuri parta?
— Sen tähden, hyvä lapsi, että ne sen kasvattaa eivätkä aja pois, tyydytti äiti tytön uteliaisuutta.
— Mutta minkä tähden ei isä eikä Kuusikankaan setä eikä muutkaan oikeat miehet, jotka eivät ole ryssiä, kasvata partaa?
— Kovinpa sitä Maijaa nyt lapsettaa! moitti isä hienosesti halveksien. Parasta hakea Liisan tuvasta sinun edestäs lapsettelemaan.
— Mutta ei ihan kaikilla ryssilläkään ole partaa, lisäsi tyttö havaintonaan, eikä isän pilkkailu pahoittanut häntä kun se ei ollut äreää. — Meillä kävi mennä talvena suuripartaisen ryssän kanssa aivan parraton nuori ryssä ja se oli niin kaunis! Melkein yhtä kaunis kuin Suihkon nuori renki.
— Voi voi sitä meidän Maijaa kun ihailee ryssiä ja Kiiteli-Mattia! pilkkaili äiti.
— Ei ne nuo laukkuryssät olekkaan oikeita ryssiä vaikka niitä siksi sanotaan, oikasi isä noin muuten vain. Harjaryssät, ne jotka harjaksia kulkevat ostamasa, ne ovat oikeita ryssiä. Laukkuryssät ovat vain Arkangelin miehiä, ja kehutaan että kun harjaryssä ja laukkumies tulevat yhteen niin heidän täytyy puhua välinsä suomea. Mutta kyllä ne ovat aika lipakoita tavarainsa tyrkyttämisessä nuo repunkantajat… Ohhoh! — ihmetteli Hermanni ja kuunteli, — onpa siitä ison aikaa kuin loilotuksia on kuulunut.
— On niitä jo parina kolmena viikkona tuontuostakin kuulunut, vaikka et sinä ole tainnut sattua kuulemaan, huomautti Hanna.
— Se on Suihkon nuoren rengin, sen Kiiteli-Matin ääni, ilmoitti tyttö tuntevansa.
Laulu kuului isosta matkaa Säynäisselältä päin. Sävel oli vienoa, sulavaa, mutta samalla se raikui voimakkaasti kautta kuusikkojen ja vasten kallioita. Kuului sanatkin:
Mitäs minä muuta kuin laulan vaan, kun luonto siihen vaatii; kyll on virttä vesillä ja laineet toista laatii.
Ja siltä kuulostikin kuin Säynäisselän ja likeisten salmien ja lahdelmien laineet olisivat heti kohta laatineet laulua lisään, sillä oitis perään soi sama ääni:
Nyt on minun mieleni iloinen kuin kevähällä kerttu: Mull on kulta kaunoinen kuin kesällä tuomen terttu.
— Hei kuink' on raikasta ja kaunista! ihanteli tyttö.
— Laulaminen osottaa suruttomuutta, päätteli isä. Ei niitä tuommoisia kauniimpia lauluja sovi suorastaan synnillisiksi sanoa, mutta sen vain saa päättää että se joka laulaa maallisia lauluja ei huolehdi autuuttansa.
— Ne jotka autuuttansa huolehtivat veisaavat virsiä, lisäsi äiti siihen.
— Niinpä kyllä, myönsi isä, —: mutta jos eivät osaa, jos heillä ei ole ääntä, niin ei Herra vaadi äänekästä veisaamistakaan. Pääasia on veisata kiitosta sydämmessään, hiljaisuudessa.
— Minun tulee mieleni aina pahaksi kun äiti veisaa, sanoi Maija kokeneensa.
— Niin minunkin tulee, yhtyi Jussi siihen.
— Sepä erinomaista on! ihmetteli isä. Minkälaisia suruttomia ihmisiä teistä tuleekaan!?
— Ei se siihenkään ole, huomautti äiti. Minä muistan kans kuinka piennä tyttönä ja vielä isompanakin kävi mieleni kummallisen pahaksi, semmoiseksi surunvoittoiseksi kun kuulin vanhempain ihmisten veisaavan. Tuli kuolemanasiat mieleeni, ja pyrin pois veisuuta kuulemasta. Mutta ei sitä nyt enää niin maailmanmielinen ole.
— No niin. Eihän sitä tiedä ennen kuin näkee, mitä heistä tulee, lopetti Hermanni kääntyäkseen toiseen asiaan. Onpa hyvä että tänäkin syksynä taittaan sentään saada vuotta kelpolailla. Nämä ohrantähät ovat jotenkuten täysinäisiä, eikä ne ole palhoja suvirukiinkaan tähät.
— Vieripellossa ei ole varsin yhtä hyvä ohra kuin tässä riihentauspellossa, sanoi Hanna.
— Mutta kyyhkyspelto on melkein yleisesti kasvanut täyden suvirukiin; vesakon puoleisessa syrjässä on kehnompaa. Toivon kun toivonkin tulevan ruokaa riittämään, joka on jo erittäin hyvä asia. Kun vielä se viidenkolmatta ruplan velka, johon on huonoina vuosina väkisinkin vähitellen jouduttu, kerrankin saataisiin Kuusikankaan isännälle maksetuksi eikä tarvitsisi uutta tehdä, niin enempää en minä tässä ajallisessa elämässä toivoisi. Ja kyllä se kerran saadaan suorille, en minä muuta uskokaan.
— Toivoisin minä vielä vähän enempää, virkkoi vaimo puolipiloillaan. Toivoisin saatavan kaksi lehmää, hevonen, hyvät kärryt ja kaunis kirkkoreki.
— Niitä mekin… Voi kunpa ne saataisiin, halusivat Maija ja Jussi kiihkeästi.
— No, se nyt on merkillistä kun sinä kiihoitat lapsiakin tyhjiin mielitekoihin, paheksui isä. Minä olen jo monasti sanonut ettei sitä pidä huvitellakaan enempää kuin mitä on mahdollista saada. Olen itsekseni tullut viimeiseltä siihen tuumaan ettei meidän sovi sitä toista lehmääkään ostaa — siinähän tulisi velkaa — sen täytyy kasvattaa vasikasta.
— Ja sitten ei sitäkään saada moneen vuoteen… Vaimon äänestä jo kuuli kuinka haikeaksi hänen mielensä kävi.
— Meidän pitää oppia kaikessa odottamaan.
Tyttöä ja poikaa, jotka myöskin äitinsä kanssa sureksivat isän kovuutta, ilahutti kumminkin se toivo, että tulevana talvena otettaisiin vasikka elämään — ennen heidän muistoaikanaan vasikka oli aina tapettu. Heidän mielestään oli mukava, semmoinen pieni lehmä, Liisakin joka tuli tuvasta pellolle kuultuaan asiasta hoki: pieni lemmä, pieni lemmä. Mutta jos vasikka ei sattuisikaan olemaan lehmäinen, arvelivat äiti ja vanhempi tytär. — Vaihdetaan sitte lehmäiseen kylästä taikka kasvatetaan vetohärkä, lohdutti naurahdellen isä. —
Siltä luovutti seuraavinakin päivinä ettei isän tuumaa voinut tuossa lehmäasiassakaan millään muuttaa. Äiti niinkuin lapsetkin saivat oppia tyytymään. Oppivatkin sentään, ja päivät kuluivat hupaisesti leikkuulla. He tunsivat isän kanssa iloa runsahkon vuodensadon johdosta.
Hermanni tunsi itsessään yhä uusia voimia ja erinomaista työryhtiä ja ruokahalua. Aina sitä jaksaa kun syönti käy, mainitsi hän kokemuksenaan. Hanna niinikään oli terve ja jaksoi hyvin. Verratessaan tätä aikaa niihin tuoreissa muistissa oleviin aikoihin, joina ukko kivuloisena kituroi, kävi ehdottomasti mieli hyväksi. Yhdessä he usein ihantelivat että niin meillä on nyt kuin uusi elämä…
Ja uusi se oli elämä kylissäkin. Tuontuostakin tuli sanomia että ne ja ne, jotka keväällä olivat kihloihin menneet ja naittajaisensa pitäneet, nyt heittivät häiksi. Sarvi-Ulla, erään kuppariämmän tytär, sanomia tavallisesti Aholaan toi. Toisten morsianten kehui olleen hopeissa kauniita kuin enkeliä, toisista ei taas tiennyt olivatko kanoja vai koppeloita. Pienistä tappelun kahahduksistakin tiesi Ulla kertoa, mutta hän oli aina hypännyt kahajavien väliin, ja pianpa olivatkin pojat taltuneet. On tämä vain semmoinen tyttö että se pojat rähisemästä lakkaamaan saa kun se tahtoo — kehui hän itseään.
Loilotuksia ja tyttöjen rallatuksia kuului jälleen joka taholta ja melkein yhtämyötään aikaisesta aamusta iltaan myöhään — poikain loilotuksia monasti öiden pimeydessäkin. — On se merkillistä mikä elämöiminen hänestä jälleen syntyi! — tapasi Hermanni kummastella kuullessaan lauluja ja loilotuksia. Maailma on yhtä suruton kuin ennenkin…
Mitäpä tuostakaan kuinka kyläläiset pajattivat, kukertelivat ja mellakehtivat! Se pahinta että Maijallekin, rippikoulun käymättömälle tytölle, oli tullut semmoinen halu nuorten joukkoon ja hyppelyihin että pois laidalta! — Malttaisit edes kunnes ripille pääset! torui äiti. — Vähän kyllä on joukossa-olo ja hyppelyissä retkalehtaminen sittenkään tarpeellista, kuului isän kovat sanat. Vai sitten kun ripille on päässyt pitäisi sielunsa-asian sillensä jättää! Onpa mokomakin ajatus! — Sarvi-Ulla kun sattui kerran olemaan paikalla vanhempain nuhdellessa tytärtä päästi aika pälpätyksen: Antaa tytön vain heiskalehtaa joukossa. Muistakaa omaa nuoruuttanne! Muutaman vuoden päästä pitää olla sulhanen, ja joukossa sitä on vara valita, ei Aholan homeisissa nurkissa… Älä ole milläskään, Maija. Heiluen sen hentun saa. — Mikä pirun apostoli sinä olet, kun keneksiä viettelet! jahkaisi ukko Ullalle. Tulet tänne tenavaa pahan polvuille houkuttelemaan… Nuorenakaan en minä ole hyppelyn hyörinnässä aikaani kuluttanut.
Häihin, jotka olivat arkipäivinä, ei Maija uskaltanut pyytääkään päästäkseen. Arvasi kyllä ettei työnkään tähden laskettaisi arkena kotoa. Mutta pyhisin lippasi puolisalaa kylään. Kuusikankaan Myllykedolla oli pahin karkelotanner. Sinne kokoontuivat Kumpumäen nuoret ja kaukaisemmatkin. Siellä pojat loilottivat ja tytöt kukersivat yhteen ääneen:
Mitäs minä muuta kuin laulan vaan,kun luonto siihen vaatii, j.n.e.
Monia muita uusia lauluja osattiin. Yksi oli hyvin vilkassävelinen, sukkelarytminen, jonka mukaan hypeltiinkin:
Kesällä ne kukat kasvaa, ei ne kasva talvella: Taas on meitillä hyvä halu hypellä ja laulella.
Ja sitten hypeltiin kiitellä. Suihkon renki-Matti oli siinä oikein mestari. Turhaan ei hän ollutkaan Kiiteli-Matin nimeä saanut. Hän lauloi ja hyppelytti useita kertoja "Aholan Maijan kiiteliä" ja tämä vastasi "Suihkon Matin kiitelillä". Toiset huusivat "Kiiteli-Matin kiiteliä". Kiiteli kesti ison aikaa, ehkäpä tuntikauden. Sitten tavallisesti alkoi reuhaava remmastuspolska, Valkaman loukkolaiseksi sanottava. Tytöt retkuttivat jotta hameen helmat polvia pieksivät. Hyppely kesti tavallisesti, kolmelta neljältä alettuna, iltapimeään asti.
Sarvi-Ulla tytöistä veti tavallisesti suurinta huomiota puoleensa. Pitkänlainen ja muuten reipas ja jäntevä tyttö, posket pulleat, jotka varsinkin hyppelynlämpöisinä hehkuivat ruskon punertavina, silmät pienet, mutta terävät, ruskeat otsan puolella pienille kiharoille kiemurtelevat hiukset, kahdella vähäisellä palmikolla niskassa. Laulun ääni kirpeän kimakka. Huulten hipeä puhtoinen. Suu sievässä naurussa, sanansutkauksiin aina sukkela. Aholan Maijasta — sen myönsi niin tytöt kuin pojatkin — oli sukeutunut uljas tyttö siitäkin. Vartalo nuoruuteen nähden varsin vankka, ei kuitenkaan kömpelömäinen, hartiat täyteliäät ja vyötärys parahiksi hoikempi ala- ja yläpuolta. Tukka pellavan hallava ja harvinaisen pitkä ja tuuheva, mätköttäen kahtena paksuna patukkana hyvinkin vyötärykseen asti. Silmät suuret ja harmaat. Havaittiin hänen tulleen äitiinsä, mutta arveltiin hyväsesti muhkeammaksi muodostuvan, koskapahan nyt jo oli miltei ehompi emoansa. Ääni hänellä oli matala, mutta lemmekkään sulava. Pojista oli Suihkon renki-Matti huomattavin, ollen parahin tyttöjen poika reippaan, pitkän solakan vartalonsa, vilkkaan ja hilpeän usein kurilliseksi käyvän luontonsa ja raikkaan, kaikkiin mutkiin sujuvan äänensä tähden. Hänestä ensimmäisenä teki Kuusikankaan Kusti itsensä huomattavaksi mustalla lastinkiliivillään ja monilla kelloillaan ja erittäinkin niiden punavaltaisilla nauhoilla. Eräs mies joukossa, Kala-Jussi, oli toisten mielestä, varsinkin Maijan, joka häntä vasta ensi kertoja näki, mukavan näköinen ja muutenkin sopiva. Lyhytläntä, paksu, kymäräniskainen, lihavaposkinen, puhua laikotteli kovaa harvakseen, kehuskeli kernaasti itseään. Seudun suutari, oli hiljan siksi opiskellut, mutta kesäisiin aikoihin kalasteli mielellään. Enemmän katseli kädet housunlakkareissa toisten hyppelyä, vähemmän itse hyppeli. Sarvi-Ulla sentään sai hänet toisinaan rinkiin…
Nämä hyppelyt ja tämä seura riemastuttivat Maijaa erinomaisesti: Ei hän tosin kesällä ollut maailman loppua kovin pelännyt, sillä vanhempansa eivät koskaan häntä lopun tulolla pelottaneet, mutta surullista ja synkkää oli se aika hänellekin ollut, kun puhuttiin toisinaan niin kummia ja isä siinä sairasteli. Itsekseen hyvin salaa vain hän ajatteli Suihkon renkiä kuinka reipas ja pulska se on. Ymmärsi ettei hänen vielä sopinut ajatella niinkuin aikaihmisten… Iloisuus, hyppelyssä saatu, monasti muuttui pahaksi mieleksi, kun isä ja äiti toruivat sitten kotona. — Mutta onhan siellä muitakin yhtä nuoria tyttöjä, puollustelihe hän. — Vai sinä otat esimerkkiä muista! Ja kerran isä otti tytön kovalle. Lupasi ajaa kyliä ainaisesti kiertämään jos ei lakkaa hyppelyissä riehnaamasta. Äitikin yhtyi isän tuomioon, vaikka helli tyttöä samalla ja oli pahoillaan siitä että mikä sille raukalle semmoisen kiihkon tuottikaan. Tyttö itkeä pihisti melkein koko päivän. Mutta seuraavana aamuna, pahoilla mielin vieläkin, tyytyi hiljaisena kohtaloonsa. Eikä sitten pyhänä pyrkinyt kylään. Koki lukea katekismustaan, mutta haukotteli melkein joka sanalle.
Ja Kuusikankaalta rupesi taas iltapuoleen kuulumaan nuorten riemastelua. Hermanni meni veljensä puheille.
— Sinun täytyy kieltää kedoltas tuommoisen elämän. Eihän se sovi että sinun talossas moista jumalattomuutta pidetään.
— No jo sinä nyt kerrankin olet körttiläisten kanssa samaa mieltä! vastasi veli. Ne tuomitsevat minut tuotai alemma, kun sallin jumalatonta elämää maallani. Mutta eiväthän ne ole tapelleet meidän kedolla. Mitä minä nuorten luonnolle saan! Hypelkoöt ja laulakoot niin paljon kuin jaksavat!
Hermanni ei tiennyt mitä sanoa, mietiskeli vain.
VI. Kaksi uutta parikuntaa. — Velattomaksi.
— Jottako meidän tuvassa pidettäisiin häitä, hyppely- ja tappeluhäitä! Ei käy laatuun, tytär! Minä en ole rakentanut tätä tupaa häitä varten, vaikkahan teinkin suurehkon, vaan suojaksi ja kodiksi. Ryskävien väkijoukkojen alla kenties katkeaisivat lattianniskasetkin. Juopuneet räyhääjät särkisivät jos ei muutakaan niin kumminkin lasit seinistä. Ja kaiken muun lisäksi, huoneessa, jossa hypellään ja tapellaan, eivät hyvät henget viihdy, vaan pahat siinä asustavat…
— Niin, — ei suinkaan sitä isän mieltä mikään käännä, se on aikoja tunnettu asia — virkkoi Maija ummehtuneesti, siinä kangaspuilla istuessaan, ja heitti sukkulaista ja heilautti luhia aika vauhdilla.
— Ja vielä se on niin ylpeäluontoinen, tämä meidän morsian! pilkkasi isä, joka veisti tervatynnyrin lautoja.
— Mutta kyllä sinä ukko olet liika kova, moitiskeli äiti. Menisit tyystemmin tarkastelemaan tyttäriä kylässä, mitä ne tahtovat, kuinka pöyhkeilevät ja nakkelevat päätään, niin et Maijaa pahimmaksi sanoisi.
— Vai niitä minun pitäisi mennä tarkastelemaan! Sinä et pääse ilmoisna ikänäs siitä tuumastas että toisen pitää olla samanlaisen kuin toisen.
— On kyllä meidän Maija tullut kovin komeaksi, kun tänäkin aamuna haukkui minua rusakaksi, kun olen näin pieni — päivitteli puolaa tekevä Liisa.
— Kaikki tässä! jahkaisi kutoja kangaspuiltaan.
— Parasta olisi — jatkoi isä — alkaa avioliitto ilman häitä, niinkuin minä olen sitä tahtonut. Eihän meilläkään ollut häitä kun yhteen menimme. Pappilassa käytiin ja sitten Kuusikankaalla syötiin päivällinen. Häilläkö, hyppelyllä ja tappelulla, olisi yhdessäolon alkanut! En toki minä silloinkaan niin jumalaton ollut. Etkä sinäkään, sanoi vaimolleen, tahtonut häitä meille. Mutta nyt soisit tytön häillä alottavan! Kuinka oletkaan noin maallinen vielä?!
— No en minä niitä nyt tahtomalla tahdo. Olen vain aatellut että kun se Matti niitä niin kovasti tahtoo…
— Olkoot koko häät sillänsä, kun ei niitä kerran kotona saa pitää. Ei Mattikaan niitä tahdo, kun saa kuulla… — Morsian lausui nuo sanat puolittain tuiskeissaan, puolittain surunvoittoisesti joka osotti kohtaloon taipumista.
Tämä päivä oli maanantai Palmusunnuntain jälkeen, viidettä vuotta "maailmanlopunkesästä" oli aikaa kulunut. Asia oli kääntynyt, oikeastaan menneestä kesästä alkaneena, sille tolalle että entisestä Suihkon renki-Matista ja Aholan Maijasta oli nyt parikunta tulemassa. Paaston aikana oli heidät kuulutettu, eilen kolmannen kerran, ja kohta Pääsiäisen jälkeen olivat aikoneet häänsä vietettäväksi.
Mutta kuultuaan isänsä kovuuden lopullisesti häiden suhteen Maija heti kun nyt ensi kertaa sulhonsa pateihin tuli sanoi että isä ei anna pitää kotona, ollaan häittä. Mutta Matti, joka jo oli hääviinoja tiedustellut, ei olisi tahtonut kemuja sillensä jättää. Toisen kerran kun armahansa luo tuli kertoi tälle saaneensa luvan pitää häät Suihkossa. Vaan morsian puolestaan ei siihen suostunut, sillä isän vastaanpano oli siksi syvästi vaikuttanut tähän yhdeksäntoista vuottansa täyttäneesen, pohjiltaan hellämieliseen tyttöön.
Eräänä päivänä Pääsiäisen jälkeisellä viikolla he kävivät pappilassa vihillä. Sieltä palattua syötiin päivällistä Aholassa, jonne oli kutsuttu joukkonen kummankin läheisimpiä tuttavia, Ja Matti oli kulettanut sinne viinaansa. Ensi kertaa myös keitettiin nyt kahvia Aholassa. Kylästä oli tuotu sekä kahvipannu ja -kupit että useita ryyppylaseja — yksi viimeksimainittuja torpassa vanhastaan oli. Otettiin siinä ennen ruokaa ryypyt, juotiin kupit kahvia maittilan kanssa, juotiin toiset karvaamman kanssa. Vaikka oli toistakymmentä henkeä, runsaiksi puoliksi naisväkeä, ei ollut yhtään aivan ehdotonta raitista joukossa, lapsillekin annettiin neljännes- tai puoliryyppyset sen mukaan kuinka suuria olivat. Hermanninkin kulmiin kämpi väkevän voima tänä päivänä. Sarvi-Ulla, joka kutsumatta oli tilaisuuteen saapunut, oli entistään suulaampi.
— Voi tämän taivaankannen alla kuinka kaunis tuo morsian on! rupesi hän ylistämään lisäten: Jos se olis hopeissa, jos olis hyppelyhäät, silloin se vasta kaunis olis. On sitä hupsuutta monenlaista maailmassa, mitä tällä Aholan ukollakin. Jos olis antanut pitää oikeat häät, olis koko kylään ja kauvemmaksikin levinnyt puheet kuinka korea ja muhkea Aholan Maija oli morsianna hopeissa. Nyt ei sitä tietoa levitä muut kuin minä, ja minunkin täytyy sanoa: kyllä olis ollut muhkea morsiameksi, mutta isä-ukko pakotti pitämään körttiläisten häät, joissa morsian aina näyttää vanhalta akalta.
— Olehan vaiti! kielteli Hermanni. Körttiläisten häät! Nämä eivät ole körttiläisten häät, koska näiden pitäjätkään eivät körttiläisiä ole.
— Mitkäs lemmot ne on kuin körttiläisten häät, joissa ei hypellä! lisäsi Ulla väitöstään.
— Jos sinun niin kovasti tekee mieles hyppelemään, niin mene tuonne pellolle ja teuha siellä että lumi ilmaan ryöppyää. Minä en vain saata suvaita huoneessani pirua palveltavan.
— Luuletteko sitte ettei täällä piruja ole nytkin vaikkei hypellä?Kyllä ne Aholankin tupaan tohtivat tulla.
Hermanni ei vastannut mitään, tuumasi vain itsekseen että antaa sen pälpättää joka kerran on paholaisen palvelijaksi ruvennut. Morsian oli hämillään häveten Ullan kehumisesta ja paheksien hänen isälle osottamasta julkeudestaan. Muutkaan eivät ottaneet puheiksi Ullan kouhentamaa asiaa.
Totta kyllä, Maija oli pulska morsian. Hän oli paisunut täyteliääksi koko vartaloltaan ja venynyt pituudeltaan lyhyempäin miesten mittaan. Hän oli kookkaampia naisia, ei kuitenkaan liian suuri. Poskensa hehkuivat nyt erittäin, ne punehtivat kuin ihanaa päivää ennustava aamurusko. Kaunis tulevaisuus Matin kanssa kangastikin hänen toiveiden heijastimessaan. Jo oli hänelle yksi suuri toivomus toteutunut, oli tullut kauvan lempimänsä miehen vaimoksi. Mutta ilontunteiden ohessa ajattelutti vakaasti, tuntuipa surulliseltakin, kun asia oli kääntynyt näin totiselle kannalle. Tulevaisuudelta ei suinkaan sopinut mitään rikasten tai herrain päiviä odottaa, heistä oli vain tuleva mökkiläiset Mutkan pellonveräjän taa. Vaan olipa Matti tunnettu hyväksi työmieheksi, joka ei ansiotöitä suinkaan kammonut ja uskalsi uittoihin aikaisin keväällä. Ja kyllä hänkin, Maija, oli työn tukasta tottunut vetämään.
Kaikki kävivät siinä iltapäivän kuluessa väkevää maistellessa hyvälle puhetuulelle. Hermannikin harvinaisesti. Näkemät ja kokemat tulivat mukavina muistoina mieleen.
— Kyllä se niin on, hyvät lapset — otti hän puheeksi, etupäässä nuorelle parikunnalle tarkoittaen — että vuosin sitä elämää opitaan. Nuori kokematon voi monasti luulla ymmärtävänsä maailman mutkineen, mutta pahasti hän erehtyy. En minäkään vielä poikamiehenä, vaikka luulin silloin paljon tajuavani, käsittänyt puoliakaan siitä mitä nyt kokemusten kouluttamana käsitän. Akallisena saa mies monta kokea. Alussa, kun Aholan maata pengastamaan rupesimme, oli minulla isonkin joukon melkeämmät tuumat kuin mitä sen jälkeen on toteutunut. Ja Hannalla — sanoi hän hymyillen vaimoonsa katsahtaen — on yhä vielä tuulentupaiset toiveet. Sen vuoksi se toisinaan nurisee. Onnen antavaa viisautta on, hyvät nuoret, olla halajamatta saavuttamattomia. Tehdä tyytyen työtä ja ottaa päivän semmoisena kuin se annetaan. Se on hupaista elämää! Sinulle, Matti, ja niinikään sinulle, Maija, minä toivon onnea ja Jumalan siunausta läpi elämän! lisäsi hän heltyneenä. Mutta samalla annan teille sen neuvon että älkää huoliko mitä ja miten muilla on, vaan koettakaa aina asettaa elämänne miten teille itsellenne on parasta ja hyödyllisintä. Erityisesti varokaa velkaan joutumasta, milloin suinkin muilla keinoin kulkemaan pääsette. Varsinkin on varottava velkaantumasta Mutkan herralle, sillä sille velkaannuttuanne joutuisitte pian tölliltänne pois. Minä olen aina paraani mukaan velkaa karttanut, mutta ei se aina ole auttanut, Usein on ollut, melkeinpä yhtämyötään joku määrä velkaa, Kymmeneen ruplaan tuo kuitenkin on jo kutistunut. Muuta ei ole kuin se sinulle, sanoi hän Kuusikankaan Heikkiin katsahtaen. Tuota tuokkeroista — vaikka minun ei ole onnistunut tykkänään velkaantumatta elää, toivon parempaa onnea teille.
Matille oli appivaarin saarnaileminen käynyt ikävystyttäväksi, eikä hän vastannut siihen juuri mitään. Sanoihan noin välittämättömästi: Niinpä taitaa olla. — Kummeksi itsekseen, kuinka appivaari saattoi kuvitellakaan ettähemuka tulivat velantekemättä toimeen, kun ei ollut itsekään tullut… Velaksihan melkein heidän täytyi ottaa 50 ruplaa maksavan töllin paikan pikku niittyineen Mutkan herralta; ainoastaan 15 ruplaa oli voinut siitä heti maksaa. Tietysti täytyy hänen velkaa tehdä, milloin ei kylliksi ansiotöillä saa, kun ei kerran pankkorahoja ole. Mikä kumma se sitte on! Itse tölliin ei ole paljoakaan luottamista — onpahan jonkunlaisena suojana… Maija oli isän puheesta tullut siinä määrin liikutetuksi että kyyneleet heruivat silmiin. Melkein samoin oli laita äidin, joka nyt puhkesi sanoihin:
— Toki Jumala pitänee huolen kaikista luoduistansa. Vähät sitä omin voimin mennään. Lujaan köyhäin elämä kyllä saattaa ottaa olletikin jos tulee paljon lapsia, mutta niinkuin sanoin, toki Jumala huolen heistäkin pitänee. Minäkin aattelin kun ma Juliuksen sain, että olishan sitä Jussikin pojaksi riittänyt, kun se vaivalla oli saatu yli puolentoista kymmenen. Mutta ei — kai se oli Luojan tahto että tämäkin hiirinen piti tulla maailmaan, lisäsi hän kapalolapsen kehdosta rinnoilleen ottaen.
— Niin, ja tehtiin siitä sitten sinun tahdostas papin kaima, sanoiHermanni hymyillen.
— Hyvilläänpä se oli pappi — mainitsi joukosta muuan, joka oli ollut äitikummina — kun hänen kaimansa tehtiin. Nyt on kaksi Juliusta tässä seurakunnassa, minä ja tämä Aholan nuori mies, sanoi kun ristimisen jälkeen tuli renkitupaan.
— Niinpä niikseen, mainitsi Sarvi-Ulla itsekseen ja lisäsi: Liiaksi vakaviin asioihin tässä nyt on takerruttu. En minä siunaamasta lakkaa näitä Aholan uuden parikunnan häitä! Kun näissäkin ollaan näin surullisia, ihan kuin maahanpaniaisissa, niin mitä siitä perältä tulleekaan!
— Eihän näitä ole häiksi muut sanoneet kuin Ulla, muistutti Hermanni. Onpahan vain tuttavallinen yhdessäolo vihkimisen johdosta, yhdessäolo, jossa Ullaa ei olisi laisinkaan kaivattu.
— Mutta, hyvä Aholan vaari, missäs kauha on kuin padassa! Jos ei minua olis täällä, rupeaisitte varmaankin katumusvirsiä kujertamaan. Minä nämä kemut teen sentään hieman häämäisiksi, ja semmoiset ne pitää olla, kun kerran kaksi nuorta ihmistä on rakkaudessa yhteen mennyt. — Maija ja Matti, eikö hypellä! Saadaan nähdä, kuinka Aholan lattianniskaset notkahtelevat. Hypellään Valkaman loukkolaista ja lauletaan:
Tillul lillul lihava ja tallul lallul laiha; ei se tyttö lihavakaan pojan syliss paina.
Hän oli jo jalkaa molempaa rytmikkäästi polkien vetämässä toisella kädellään Mattia, toisella Maijaa peripenkiltä hyppelemään, mutta Hermanni lausui kovan sanansa että jos ei nyt ole vähemmällä, niin heitetään vaikka pihalle. Ja senmoisia ruokottomia renkutuksia, lisäsi hän, ei pidä meidän tuvassa äännellä. Tenavatkin oppivat noita pahuuksia…
— Älkääpäs nyt, Aholan ukko, harmiinne haljetko! tokaisi Ulla tosissaan. Mutta heittäytyen jälleen veitikkamaiseksi lisäsi: Kyllä te olette olevinanne viisas kuin Salomooni, muttette yhtäkaikkikaan ymmärrä että hyppely ja kaikki hauskuus on kuivalle elämälle kuni rasva nariseville rattahille… Ja kyllä minä täältä poiskin pääsen, lausui lopuksi, sitaisi ristiliinan päähänsä, iski silmää Kala-Jussille ja lähti.
— Se on hupsu tuo tyttö! arvosteli Kuusikankaan Kusti ja päästi leveän halveksivan naurun perään.
— Ei se pakana hupsukaan ole, väitti Kala-Jussi laikutellen vastaan.Onpahan vain semmoinen veitikka tytökseen ettei niitä monta olekaan…
Arvosteluja kuului sen jälkeen monenlaisia. Hermanni sanoi: Kyllä se lempo ymmärtää, mutta on antautunut pahan hengen palvelukseen, niin ettei muuta mahda kuin ajaa sen asiaa. — Hanna lausui: Sillä on niin kiemura luonto ettei sitä toinen ihminen tajua. Jos siinä rupeaa oudoksumaan yhtä puolta, vetää se sen piiloon ja kääntää toisen puolen näkyviin, ja niin aina vaihetellen näkyy useampia puolia, juuri kuin monivärinen lintu lehahtelisi ilmassa. On sillä helliä ja vakaviakin puolia. Minä olen toisinaan kahdenkesken puhellut sen kanssa ja se on itkusilmin päivitellyt, kuinka hän on yksinäinen ja turvaton ja kuinka kaikki häntä halveksivat… Joku moitti: Mutta kun se vielä muun hyvän lisäksi on ruvennut pitämään yhtä sen laukkuryssän, sen Heikki Kimpaisen kanssa. — Onkohan tuossa perää? — Niin ne ainakin Kumpumäen taloissa puhuvat täytenä totena. Kuuluvat yhdessä yöntietämiä olostelleen Syrjä-Kummun ylikamarissa. — Hyi pakanoita! halveksi Hermanni. — Kyllähän on jos totta on! yhtyi Hanna halveksimiseen, samoin useammat muut.
— Kyllä ne pian panevat lisiäkin, epäili Kala-Jussi. En minä kumminkaan vielä tällä syönnillä usko Ullasta semmoista.
Kala-Jussin ja Sarvi-Ullan väleistä oli myöskin puhuttu jo vuosikausia. Ihmiset tiesivät Jussin kulkeneen Ullalla, missä talossa milloinkin tämä sattui päiväläisenä olemaan. Olipa Aholassakin nähty, kun Ulla muutaman kerran makasi Maijan aitassa, Jussin pyrkivän ja pääsevän aittaan. Eikä tätä pidetty erinomaisen kummana kylässä, sillä likastelivathan muutkin, ja ainahan vakka kantensa valitsee. Vain sillä vähän naurahdeltiin että niinkin laiskan töhkä mies kuin Kala-Jussi aikonee akkomaan ruveta ja että tämä, joka liikkeissään ja puheissaan oli jotensakin nahjusteleva, rakasteli semmoista liukasliikkeistä ja sukkelasuuta kuin Ulla oli. Kyllä siinä, sanottiin, akka ainakin kolmasti miehen ympäri kääntyy. No olihan se Jussi kelpo suutari, kun vain neuloa viitsi. Parikuntana kai ne menevät nekin. Mutta kun puheet levisi että Ulla oli laukkuryssän kanssa kuherruksia pitänyt tuli Ulla — ja Jussi hänen kanssaan — koko seudun nauruksi.
Hermanni ja Hanna saivat vasta tänään kuulla tämän mukavan jutun.Ison aikaa sitä nyt ihmeteltiin, ja loinneltiin Ullaa.
Mutta sitten tuli Kala-Jussille ja Kuusikankaan Kustille riita ja kaikkien huomio kääntyi siihen. Kusti, hyvästi jo tänttärällään oli isotellut kelloillaan ja komealla letkuvartisella, hopeahelaisella syöskuumipiipullaan. Jotta se kävi Jussille vaivaksi. Ottipa vielä rahakukkaronsa lakkaristaan, avasi sen ja nostellen setelitukkoa mahtaili:
— Ei sitä kaikilla miehillä ole niinkun tuommoistakaan tukkoa! Ja nauraa höräytti perään.
— Mutta minä epäilen tokko miehen merkitys on rahoissakaan juuri, vastasi Jussi tapansa mukaan harvakseen. Kieltä kahersi hieman väkevän vaikutus, vaan äänenpaino osotti sanojen syvältä nousseen.
— On sillä sentään rahallakin jotain merkitystä, kuului Kustin sanat edelleen. Aina sitä uskaltaa mennä vaikkapa herrainkin pakinoille kun on rahaa, Sanotaanhan sitä niinkin että rahalla on taivaallinen voima.
— Mutta kun ne eivät ole juuri omia tienaamia, ei ne miestä miehekseen osota vaikka niitä olis kuinka paljon.
— No ei ne ainakaan sinulta varastettuja ole, siitä panen vaikka pääni pantiksi.
— Köyhiltä uittomiehiltä kiskottuja kalliita hintoja leivistä ja jauhoista ja silakoista. Kuusi kopeekkaa, kyllä se esimerkiksi on liika paljon pienestä, ohukaisesta ja suurireikäisestä leivästä.
— Pidäppäs nyt kala suus kiini taikka pian paukkaa!
— So so! kiertelivät Hermanni ja vanha Kuusikangas. — Herra siunatkoon teitä! Älkää nyt hupsuiksi tulko, kuului Hannan ja muiden vaimojen ja tyttöjen ääni.
— Tuota ettäkö pian paukkaa! vastasi Kala-Jussi kiusallisella äänellä, Nyrkit ne on täälläkin jos ne kysymykseen pannaan. Heitä pois tuo piippulenko hampaistas, taikka minä sen lennätän!
— Vai sinä lennätät! Kyllä tää poika ainakin uskaltaa yrittää jos siksi tulee, rehenteli Kusti ja vanui Jussin rintapieliin. Tämä viskasi piipun toisen suusta muuripieleen jotta pesä pirstoiksi meni, ja puristi jykevät kouransa vastustajan kahdenpuolen länkiluiden yläpuolelle ja ahdisteli peukaloillaan kurkkua…
Rytinän kestäessä siunaili ja valitti Hanna perätikin että kun pienen lapsen sairaaksi pelottavat. Sulhanen oli hypännyt väliin ja oli siihen kokoontunut tyttöjäkin kahakoivia sovintoon rukoilemaan. — Lempo tässä pyydelköön, jahkaisi sulhanen. Kyllä miehet voiminkin erotetaan. Mutta erilleen ei hän heitä niin helposti saanut, vaan työnsi, tarkoittaen seinää vastaan, mutta sattuikin akkunaan, ja Kustin kyynäsmutka särki lasinruudun, joka helisten sirpaleina putoili seinän viereen pihaan. Sitten erosivat, mutta Kusti vielä pyrki nyrkein pakkuloimaan vastustajaansa kasvoille ja suuta vasten. Vaan ei saanut kuin kerran vähän läpsäytetyksi, sillä sulhanen työnsi toisella kädellään toista, toisella toista erilleen toisistaan. Vielä Kusti manasi, puri hammasta ja lausuen: on mulla kelloja vaikka yhden särenkin — otti liivinlakkaristaan yhden ja heitti sen nauhoineen päivineen lujasti takkakiveen. Vaan kohta muuttui mies nurruttelevaksi.
— Turkanen! Minun tupani, joka aina on ollut rauhan maja, on nyt tehty tappelijain temmellyspaikaksi. Ja lasinruutu on hajalla! Tätä en olisi voinut aavistaa. Mutta se on niin että kussa julkijumalattomia on, siellä on meteliä. Hyi hävyttömät pakanat! — Hermanni puolittain itki (joka hänelle oli peräti harvinaista varsinkin terveenä ollessaan); niin syvästi hän paheksui tapahtunutta mylläkköä.
Mutta naisihmiset ja lapset oikein hyrskien itkivät järkijärestään; pieni Julius kehdossa uikutti ja peppuroi. Vaan kaikista kaikkein pahimmin haikeutti rymäkkö morsiamen mieltä.
— Näin meidän vihkiäisissä! huudahti hän sydämmellisesti.
Nuo morsiamen sanat kuultuaan heltyivät itse hekin, jotka äsken tappelivat, niin että silmät miltei kyyneltyneinä pyysivät:
— Älä nyt pidä kovin pahana, Maija! Emme tuota tulleet paremmin aatelleiksi, ja rupesimme tyhmässä ylpeydessä mylläköimään.
— Pahanahan sitä semmoista täytyy pitää, vastasi Maija hellän haikeana.
— Ei teistä toki olisi voinut moista uskoa, yhtyi Hanna-äiti paheksumiseen. — Ei toki, ei toki, kuului useita naistenääniä.
— Kun Jumalaa ei pelätä eikä ihmisiä hävetä, niin tapellaan ja tehdään vaikka mitä, lausui Hermanni jälleen ilmi syvää paheksumistaan. Sinä — sanoi veljelleen — olet antanut tuon poikas kasvaa peräti komealuontoiseksi. Et ole vääntänyt vitsaa aikanansa.
— Eipä se ole niin helppo tehtävä, arveli ukko Kuusikangas suruissaan hyvästi hänkin.
— Tehdään sovinto eikä muistella enää koko tyhmää temmellystä, ehdotteli Kusti riitaveljelleen, rinnan hytkähdellessä mielenliikutuksesta.
— En suinkaan minä välitä vaikka tehdäänkin, vastasi Kala-Jussi sovinnollisella äänellä hänkin. Mutta se se harmiksi käy kun aina sillä rikkaudella mahtaillaan. Niinkuin köyhä ei olisi mies eikä mikään.
— Saatpa nähdä että minä en koskaan enää mahtaile rikkaudellani.
— No jos olet miestä lakkaamaan isottelemasta, niin olkoon menneeksi. Ole sinä varakas vain, mutta älä koskaan komeile jotta se köyhälle vaivaksi käy.
— En komeile, lupasi Kusti tunteellisesti. Minua kaduttaa, hyvä Jussi, äskeinen komeilemiseni. Enhän minä tuota nyt niin kovin rikas olekkaan, ja mitä tuo raha ja tavara sitte… Ei sille virsikirjassa suurtakaan merkitystä panna. — (Itse ei hän ollut paljon virsiä lukenut tai veisannut, mutta kuunnellut useinkin äitinsä hartaalta kuulostavaa veisuuhyräilyä.)
— No jos sinä oikein sydämmellisesti tahdot, niin käteni ojennan sulle. Ei riidellä, äläkä halveksi minua koskaan, vaikka minä makaisin teidän takkakivellä ja anoisin leipäpalaa, ja vaikka sulla olis paperoidut kamarit kuin pappilassa…
— Ei, vaikka minulla olis kuin kuninkaan linna, vastasi Kusti tarjottua kättä puristaen.
Ja molemmat asettuivat tuntehikkaina ja miettiväisinä, kumarruksiin käsi poskella, penkille istumaan.
Kaikki olivat hiljaa, sillä kaikkiin sovinto vaikutti. Riehuneen tuuliaispään jälkeen ilmaan palannut tyyneys tuntuu vasta oikein vienolta, samoin tämäkin hiljaisuus oli vasta rauhallista, koska siihen yhdistyi sovinnon suloisuus… Ensimäisenä äänsi Hermanni, joka sanoi:
— Kyllä se oli kauniisti tehty, pojat. Jospa ette vain sitä unhottaisi…
— Pysyväistä se on, vakuutti Kusti ja lisäsi: Kyllä minä huomenna laitan lasimestarin panemaan ruudun sijaan. Älkää nyt, setä, huoliko pitää kovin pahana!
— Ja minä maksan sinulle piipun heti, tarjosi Kala-Jussi Kustille.
— Sitä ei tarvitse maksaa. Suuremman vahingon minä itse tein itselleni, kun tuhmuuksissani särin paraan, 15 ruplaa maksavan kelloni. — Nyt vasta näytti tuo tomahdus oikein haikeuttavan Kustin mieltä. Surkein katsein hän meni ottamaan kellorauskaa loukosta, jonne se kivestä oli singahtanut. Lasista ei tietysti näkynyt kuin pikkusia pirskeitä, ja kuoret olivat pahoin lummistuneet. Hän käänti rauskaa korvansa vieressä, mutta napsaustakaan ei se elonmerkiksi antanut.
Väkevänmaistelu kohtauksen jälkeen supistui hyvin vähiin, ja ihmiset rupesivat lähtemään kotiinsa.
Hermannia iletti että oli tullut niinkään paljon maistaneeksi… Hän oli puolittain hutikassa, ajatteli hän itsekseen, juuri siinä tappelukohtauksen edellä. Kyllä se piru on viekas viettelemään ihmistä.
Ei sitä suotta sanassa sanotakaan: Olkaat valppaat…
Mutta sitten hän havaitsi että poikansa Jussi voi pahoin. Silmät pienellä katseli niin väsyneesti ja surkeasti, että näkyi selki selvästi viinan vaikutusta pojassa. Tuota ei ollut laisinkaan tullut pidetyksi silmällä siinä hälinässä.
— Tuleekohan tuosta juuttaasta juomari? sanoi isä äidille. Ja pojalta kysyi: Ryypitkö sinä paljonkin viinaa?
— En mi-inä si-itä-tä niin kovin pa-paljon, änkytti poika ja hoipertelihe ovesta pihalle.
— On aavistamattomia tässä maailmassa! Jotta tuosta keneksestä näyttää tulevan juoppo! kummeksi isä ja lisäsi: En minä eikä Kuusikankaan suvussa kukaan vanhoista ajoista asti ole juovuksiin itseään juonut — nuorimmista, niinkuin Kuusikankaan nykyisistä pojista en tiedä sanoa sitä enkä tätä muuta kuin että Kustille näytti tänään hyvin kelpaavan jotta tuli tänttärälleen ja tappelupäälle. Mutta se taipumus on varmaankin äitien puolelta saatu. Sanoithan sinä isä-vainaas juoneen silloin tällöin?
— Niin, kyllä se toisinaan, mutta eihän toki luulis sen tähden meidän Jussista juoppoa tulevan. Sinä noin syytät minun sukuani. — Vaimo heltyi miltei itkuun, mutta lisäsi sitten teristyen: Toivotaan toki vielä että Jussi saadaan tottumaan yhtä pontevaksi mieheksi kuin sinä itsekin olet. Kyllä sen kuuden-, seitsemäntoistaisen vielä taivutetuksi saa.
— No toivotaan, toivotaan, vastasi isä. Minä kurittaisin häntä nyt oitis, mutta siihenkin on poika tällä haavaa kelpaamaton. Ja sitäpaitsi isässä poloisessa itsessäänkin on nyt osaksi syytä, paha kyllä. Tietysti nuhtelen ja varoitan kovasti kun selviää, ja sinun täytyy yhtyä minun nuhteisiini ja varoituksiini.
Maija pyysi että antaisi pojalle nyt anteeksi, kun tilaisuus oli tämmöinen. Samaa mieltä oli Matti. Mutta isä pysyi yhä siinä mielipiteessään että nuhteet ja varoitukset ovat tarpeelliset. Ja hän tunsi itsensä sangen rauhattomaksi. Sielu oli levoton ja ruumiissakin tunsi outoa kiihoituksen ja väsymyksen sekaista pahoinvointia. Mutta hän keksi keinon, joka ei tosin uusi ollutkaan. Työ, se parantaa. Ja hän lähti kirveineen halkorantteelle ja hakkasi siellä iltaan myöhään jotta hiki otsasta tippui. Levollisena, sielun ja ruumiin rauhallista sopusointua tuntien hän sieltä palasi ja sanoi vaimolleen ja nuorelle parille:
— Työstä saa palkan heti ja siitä saa palkan vielä tuonnemminkin.
* * * * *
Seuraavana kesänä eräänä sunnuntaina Juhannuksen jälkeen kävivätKala-Jussi ja Sarvi-Ulla vihillä.
Heillä oli myös ollut vahva aikomus pitää häitä, mutta keltään eivät saaneet tupaa siihen tarkoitukseen. Ne joilta tupaa oli pyydetty eivät olleet muut kuin Aholan Hermanni jumalisia että sen vuoksi olisivat kieltäneet, mutta syy oli toinen: kukaan ei katsonut arvolleen sopivaksi antaa huonettaan tuommoisen parikunnan häihin — suutarille nyt aina sentään, mutta ei semmoiselle votakalle kuin Sarvi-Ulla oli taikka jommoisena häntä ainakin pidettiin. Niinkuin muutkin oli Kuusikankaan Heikki kieltänyt tupansa, mutta mitäs hän sille mahtoi että nuoriväki kokoontui hänen Myllykedolleen hyppelemään. Sinne oli nytkin kokoontunut väkeä kuin sakeaa pilveä ja joukossa oli tuo tänään vihitty pari.
Vuosikausia oli seudulla tietona ollut että Ulla toivoi suutari-Jussia omakseen, ja Jussikin puolestaan oli näyttänyt rakastelevan Ullaa. Mutta Jussi ei pitänyt kiirettä. Ja kun hän sitten sai kuulla Ullan vehkeilemisestä laukkuryssän kanssa rupesi hän puolestaan tekemään kiusaa. Näiden selkkausten aikana oli seudun kansa sepittänyt pitkän laulun, jossa sekä pilkattiin että surkuteltiin noita yleisenä puheena olevia henkilöitä. Paikottain oli tuossa laulussa, jonka nuotti oli iloinen ja vilkas, semmoisiakin sanoja ja asioita ettei niitä käy kertominen, mutta muutamat värsyt tämmöisiä:
Sarvi-Ulla, Sarvi-Ulla, Sarvi-Ullan juonet; ei se Jussi silloin huoli kun se sais vain puolet.
Sarvi-Ulla, Sarvi-Ulla, Sarvi-Ulla rukka; jopa taisi Sarvi-Ullan periäkin hukka!
Näitä nyt laulettiin, viimeiset kaksi säettä kussakin värsyssä toistaen, ja näillä hypeltiin häissä, täällä kedolla tuulimyllyn vieressä. Sulhanen naurahteli vain ja lallatti mukaan. Ja morsian lyöden käsillään lanteilleen pyörähteli ja paasasi: Ei tämä tyttö — elikkä akkapa tässä jo ollaankin — ei tämä akka haikaile pieniä pilkkalauluja. Minua haukutaan Sarvi-Ullaksi kun äitini oli kuppari ja kanteli sarvipussia, vaan vähät minä siitä. Opettelen itsekin kuppariksi kun ma tästä kerkiän ja silloin on Sarvi-Ullan nimi ansaittu. Mutta hypellään nyt. Nämä on toista kuin Matin ja Maijan häät Aholassa. Nyt on rattahissa voidetta. Ja hän retkutti itse ja vei sulhastaan ja kaikkia niin paljon kuin ehti.
Tuossa tuokiossa sepittivät karkeloitsijat uusia värsyjä entisten malliin:
Sarvi-Ulla, Sarvi-Ulla, Sarvi-Ullan lailla: ei nyt enää Sarvi-Ulla oo kenkujakaan vailla.
Jussi neuloo, Jussi neuloo ja kesällä kalastelee; aika luistaa hauskasti kun Ullaa rakastelee.
Kuusikankaan Kusti uusine verkavaatteineen, pitkävartisine saappaineen ja monine villanauhakelloineen oli komeaa taas poikaa kuten ennenkin, vaikkei juuri Kala-Jussille erityisesti. — Sen minä sanon, rehenteli hän, lakki päässä kallellaan, että jos niinkun rahat kysymykseen pannaan, niin … ja sen enempää ei siitä heti tahtonut tulla. Vihdoin kun toiset kysyivät: Mitä niin, hän jatkoi: Niin kyllä tämä poika uskaltaa. Toiset, Kala-Jussikin mukana, pysyivät siitä huolimatta leikillisellä tuulella ja arvelivat että mitäpäs tässä nyt muuta kuin hypellään ja lauletaan vain. Ja ryypätään kans väliin, sanoi Jussi erityisesti ja kuletti viinapulloaan miehestä mieheen. Kastelivat myös morsian ja useat tytöt huuliaan pullon suussa. Morsian sanoi: Vaikka minä olen tämmöinen veuhkana, osaan minä siltä sievästi kuin muutkin tytöt — ka akkapa tässä jo ollaankin — viinaa maistella.
Merkillisin mies tässä oli — Keski-Kumpu. Ensiksikään ei tilaisuudessa ollut ketään toista niin ijäkästä äijämiestä — viidettäkymmentä menevää. Ja toiseksi, tiedämmehän jo että hän maailmanlopunkesänä oli syvästi herännyt. Mutta jo seuraavana talvena loppiaisen jälkeen "hiivanuuttina" oli hän langennut takaisin juoppouteen ja sen yhteydessä häntä aina selvillä ollessa kahlehtivaan ahneuden syntiin, eikä ollut voinut sittemminkään nousta. Hänestä oli — kuten toiset körttiläiset raamatun mukaan tuomitsivat — rietas henki lähtenyt, vaan palannut jälleen ja tuonut kanssansa seitsemän itseänsä pahempaa henkeä. Noihin molempiin seikkoihin, ijäkkyyteensä ja lankeemukseensa katsoen herätti hän osaksi naurua osaksi sääliä nuoressa väessä, kun oli heidän joukossaan. Niinpä nytkin täällä. Taisipa ukko parka sen itsekin tajuta, vaan itsensä ja muiden hauskuudeksi hyppeli hän yksistään "mustalaista" laulaen kummallisesti, ivallisen surullisesti:
Hai juki hai juki hai juki jeijen: Missä on se rakkaus kuin meillä oli ennen?!
Ja hänen pitkät jalkansa notkahtelivat väsymyksen tuottamaa honteluutta osottaen…
Aholan Jussi oli väkisin äidiltään ja isänsä tietämättä tullut Kala-Jussin ja Sarvi-Ullan vihkiäiskarkeloihin. Ja maistaa oli poika täällä saanut siksi runsaasti että kun kotiin myöhään iltasella palasi, matkalla loilotteli ja kodin pellonpyörtänetietä tullessaan nähtiin hänen pahoin hoipertelevan. Isä, joka oli äitiä kovasti torunut kun ei tämä ollut saanut poikaa kotona pysymään hänen itsensä ollessa kirkkomatkalla, liikkui rauhattomana koko iltapäivän milloin tuvassa, milloin pihalla, aikoipa lähteä karkelopaikalta hakemaankin poikaa, vaan arvelu että minkälaisia hurjia juoppoja siellä olisi jotka ehkä rupeaisivat kimppuun käymään sai hänet estetyksi. Mutta vitsan hän varusti, tukevanpuoleisen, jolla Jussin juonikkuutta oli karsittava. Sillä muu kuin selkäsauna ei nyt näyttänyt enää auttavan.
Pojan tullessa tupaan istui isä pöytälavitsalla pyhän totisena. Hän oli tosin kiukuissaankin, vaan yhtäkaikki voi hän vielä miettiäkin. Huokasi sydämmessään Jumalan puoleen että voisi taitavasti toimittaa aikomansa selkäsaunan, johon omassatunnossaan tunsi itsensä velvoitetuksi. Otti sitten penkiltä noin parin kyynärän pituisen, latvapäästäkin melkein sormenpaksuisen karsitun koivuvitsan ja lausuen:
— Tätä olet sinä junttura ansainnut! alkoi, niskasta kiinni pitäen, lätkäytellä vitsalla poikaa takapuolelle.
— Vieläkö lähdet toiste semmoisiin paikkoihin väkisin äidiltäs ja salaa multa? Häh!
Poika ei vastannut mitään selvästi; ätisihän jotakin kiukuissaan ja yritti ponnistella vastaan, vaan se oli tutkainta vastaan potkimista, sillä isä, joka oli väkevänpuoleisia miehiä, oli hyvissä voimissaan ja poika vielä puolikasvava. Poika kiemuroidessaan yritti heittäytyä lattialle pitkäkseen, vaan isä nosti niskasta pystyyn jälleen ja asetti hänet sitten penkille istumaan käskien: Selviä nyt siinä! Ja siinä poika aloillaan istuikin, mutta itkeä ryysti kiukkuisen kiihkeästi.