Sellaiseen elämään ovat ne, joita me sanoisimme heikoiksi, yhtä hyvin varustetut kuin vahvat, eivätkä he itse asiassa enää olekaan heikkoja. He ovat päinvastoin edullisemmassa asemassa, sillä vahvoille olisi kiusaksi tarmo, jota ei saa panna käytäntöön. Näkemäini rakennusten erinomainen kauneus oli epäilemättä tulos ihmiskunnan nykyään tarkotuksettoman tarmon viime ponnisteluista, ennenkuin ihmiskunta mukaantui täydelliseen sopusointuun vallitsevien olosuhteiden kanssa. Se oli sen voiton toitahdus, josta viimeinen suuri rauha sai alkunsa. Sellainen on aina ollut rauhaa nauttivan tarmon kohtalo; se purkautuu taiteeseen ja rakkauteen, ja sitten seuraa väsymys ja riutuminen.
Tämä innokas taiteellinenkin pyrkimys raukeisi lopulta — ja näkemääni aikaan se jo olikin melkein rauennut. Kukkasin koristautuminen, tanssi ja laulelu päivänpaisteessa — sen verran, ei enempää, oli jälellä taiteellisesta hengestä. Ja sekin häipyisi lopuksi tylsään toimettomuuteen. Tuskan ja hädän tahkokivi se meidät pitää terävinä, ja minusta näytti kuin olisi nyt tuo vihattava esine lopultakin särjetty!
Seistessäni siinä illan yhä hämärtyessä luulin tällä yksinkertaisella selityksellä ratkaisseeni maailman probleemin — selvittäneeni näiden viehättävien pikku ihmisten koko salaisuuden. Mahdollisesti heidän keksimänsä väkiluvun lisääntymisen ehkäisykeinot olivat olleet liiankin tehokkaat, sillä heidän lukumääränsä oli ennemmin vähentynyt kuin pysynyt muuttumattomana. Se taas selittäisi miksi oli niin paljon hyljättyjä raunioita.
Hyvin yksinkertainen oli selitykseni ja varsin toden näköinen — jommoisia useimmat väärät teoriat ovat!
Äkkinäinen isku.
Seistessäni siinä mietiskellen tätä ihmiskunnan liiankin täydellistä voittoa, pujahti täysikuu keltaisena ja pyöreänä esiin hopeaisesta valorunsaudesta koillisella taivaalla. Vaaleapukuiset pienet olennot lakkasivat liikehtimästä alhaalla, äänetön pöllö lennähti ohi, ja minua värisytti illan viileässä. Päätin laskeutua kukkulalta hakemaan itselleni makuupaikkaa.
Etsin päivällä näkemääni rakennusta, ja silloin katseeni sattui pronssijalustalla seisovaan valkoiseen sfinksiin, joka näkyi selvemmin nousevan kuun valon kasvaessa. Saatoin nähdä hopeakoivunkin ja rododendronviidakon tummana kalpeassa valossa, ja pieni nurmikko näkyi myöskin. Katsahdin uudelleen nurmikkoon. Omituinen epäilys viilensi tyytyväisyyttäni. "Ei", vakuutin päättävästi itselleni, "tuo ei olesenurmikko!"
Mutta se oli sama nurmikko sittenkin, sillä sfinksin valkeat, spitaaliset kasvot olivat siihen päin käännetyt. Voitteko kuvailla mitä tunsin tultuani vakuutetuksi siitä — että aikakoneeni oli poissa!
Äkkiä, kuin olisin saanut sivalluksen kasvoilleni, tuli mieleeni ajatus, että mahdollisesti voisin menettää oman aikakauteni ja jäädä avuttomana tähän outoon uuteen maailmaan. Jo tämä ajatuskin tuotti minulle todella ruumiillisen tuskan tunteen. Tuntui kuin joku olisi tarttunut kurkkuuni, niin etten voinut hengittää. Seuraavassa hetkessä yllätti minut pelko, ja pitkin, harppaavin askelin juoksin mäkeä alas. Kerran kaaduin päistikkaa ja satutin kasvoni; en hukannut aikaa verenvuodon tyrehdyttämiseen, vaan hypähdin pystyyn jälleen ja juoksin edelleen, lämpöisen veren tihkuessa poskea ja leukaa pitkin.
Juostessani vakuuttelin koko ajan itselleni: "He ovat liikuttaneet sitä vähäsen, työntäneet sen pensaiden alle pois tieltä". Siitä huolimatta juoksin kaikin voimin. Koko ajan tiesin kuitenkin sellaisella varmuudella, joka joskus seuraa äärimäistä pelontunnetta, että tuollainen vakuuttelu oli hulluutta; tiesin vaistomaisesti, että kone oli viety pois minun ulottuviltani.
Hengitin vaivalloisesti, sillä luulenpa suorittaneeni koko matkan kukkulalta nurmikolle — noin kaksi englannin peninkulmaa — kymmenessä minuutissa. Enkä enää ole nuori mies. Juostessani kirosin ääneen narrimaista luottavaisuuttani jättäessäni koneeni yksin. Huusin ääneen, mutta ei kukaan vastannut. Ei yhtäkään luotua olentoa näkynyt tuossa kuun valaisemassa maailmassa.
Saavuttuani nurmikolle näin pahimman pelkoni todeksi. Ei näkynyt jälkeäkään koneesta. Olin uupunut ja viluissani katsellessani tyhjää paikkaa tumman pensaston keskellä. Juoksin raivoisasti sen ympäri, ikäänkuin kone olisi voinut olla piilossa jossain sopukassa, mutta pysähdyin sitten äkkiä käyden käsin hiuksiini.
Yläpuolellani kohosi sfinksi pronssijalustallaan valkoisena, loistavana, spitaalisena nousevan kuun valossa. Se näytti pilkallisesti hymyilevän minun kurjuudelleni.
Olisin voinut lohduttautua kuvailemalla mielessäni, että pikku väki oli pannut koneen säilöön minua varten, ellen olisi ollut niin varma heidän ruumiillisesta ja henkisestä kyvyttömyydestään.
Mikä minua kauhistutti, oli tunne jostain tähän saakka aavistamattomasta voimasta, jonka avulla koneeni oli ehkä kadonnut. Yhdestä seikasta olin sentään varma: ellei jokin myöhempi aikakausi ollut valmistanut koneeni täsmällistä toisintoa, ei se ollut voinut liikkua ajassa. Se tapa, jolla olin kiinnittänyt vivut — myöhemmin selitän sen teille — esti jokaista muuta panemasta sitä liikkeelle, kun vivut olivat poissa. Se oli liikkunut vain avaruudessa. Mutta missä se nyt sitten mahtoi olla?
Luulenpa olleeni jonkinlaisen mielipuolisuuden vallassa, sillä muistan juosseeni vimmatusti edes takaisin kuun valaisemien pensasten lomitse sfinksin ympärillä ja peloittaneeni jonkin valkoisen eläimen, jota hämärässä luulin pieneksi hirveksi. Muistan lisäksi myöhään sinä iltana hosuneeni pensaita puristetuin nyrkein, kunnes katkenneet oksat saivat sormeni verta vuotamaan.
Nyyhkyttäen ja raivoten tuskassani menin sitten suuren kivirakennuksen luo. Avara sali oli nyt pimeä, hiljainen ja autio. Hiiviskellessäni epätasaisella lattialla kaaduin erästä malakiittipöytää vasten ollen vähällä taittaa sääriluuni. Raapaisin tulitikulla valkeata ja kuljin eteenpäin tomuisten verhojen ohi, joista jo olen teille kertonut
Nyt jouduin toiseen suureen saliin, jonka lattiaa peittävillä pieluksilla nukkui noin parisenkymmentä pikku olentoa. Epäilemättä he pitivät minun uudistettua ilmaantumistani sangen kummallisena, kun äkkiä astuin esiin äänettömästä pimeydestä synnyttäen salaperäisiä ääniä, räiskähtävä tulitikku kädessäni. Sillä he olivat tyystin unohtaneet tulitikut.
"Missä aikakoneeni on?" huusin äkäisen lapsen tavoin, kävin heihin käsiksi ja ravistelin heitä hiukan. Se oli heistä varmaan hyvin kummallista. Toiset nauroivat, mutta useimmat näyttivät kovin pelästyneiltä. Nähdessäni heidät siinä ympärilläni pälkähti päähäni, että tein sanomattoman hullusti koettaessani näissä olosuhteissa herättää heissä pelon tunnetta. Sillä heidän päivällä osottamastaan käytöksestä päättäen oli pelko heiltä tykkänään unohtunut.
Yhtäkkiä survaisin tulitikun lattiaan ja kaataen erään heistä kumoon matkallani kuljin kompuroiden suuren ruokasalin kautta jälleen ulos kuutamoon. Kuulin takaani kauhun huutoja ja pienten jalkain juoksua ja kompastelua siellä täällä. En muista mitä kaikkea tein kuun hitaasti kohotessa taivaanlaelle. Luulen että odottamaton vahinkoni sai minut hulluksi. Tunsin tulleeni toivottomasti eroitetuksi omasta heimostani — olin kuin kummallinen eläin tuntemattomassa maailmassa. Lienen kulkenut raivoten edestakaisin syyttäen Jumalaa ja kohtaloa. Muistelen tunteneeni hirmuista uupumusta tuon pitkän epätoivon yön aikana, kurkistaneeni mitä mahdottomimpiin paikkoihin ja hapuilleeni kuun valaisemien raunioiden keskellä koskettaen tummissa varjoissa piileviä outoja eläimiä. Kun voimani vihdoin olivat lopussa, heittäydyin maahan lähelle sfinksiä, itkin ääretöntä kurjuuttani ja vihoittelin hulluuttani, kun olin jättänyt koneeni tuuliajolle. Jälellä oli vain viheliäinen tulevaisuus.
Vihdoin nukuin ja herätessäni jälleen oli jo täysi päivä; pari varpusta hyppeli ympärilläni ruohikossa käteni ulottuvilla.
Aamu oli hyvin raikas. Nousin istualleni koettaen muistutella, miten olin siihen joutunut ja miksi minulla oli tuollainen syvä yksinäisyyden ja epätoivon tunne. Sitten asiat alkoivat selvetä. Kirkkaassa päivänvalossa saatoin katsoa kohtaloani suoraan silmiin. Huomasin öisen raivoni mielettömyyden ja saatoin jo neuvotella itsekseni.
Olettakaamme pahinta — ajattelin. Olettakaamme, että kone on kokonaan mennyttä kalua. Minun on silloin oltava tyyni ja kärsivällinen, opittava tuntemaan näiden ihmisten elämäntapoja, saatava selvä käsitys vahinkoni laadusta ja ainesten ja työkalujen saantikeinoista, niin että lopuksi ehkä voisin valmistaa uuden koneen. Se olisi ainoa toivoni, joskin vähäinen, niin kuitenkin epätoivoa parempi. Ja olihan tämä joka tapauksessa kaunis ja ihmeellinen maailma.
Mutta ehkäpä kone olikin vain viety syrjään. Sittenkin oli minun oltava tyyni ja kärsivällinen, etsittävä sen piilopaikka ja saatava se takaisin väkivalloin taikka viekkaudella. Ja näin ajatellen kömmin jaloilleni ja katselin ympärilleni etsien itselleni kylpypaikkaa. Olin väsynyt, jäykistynyt ja pölyyntynyt matkalla. Aamun raikkaus sai minut kaipaamaan samanlaista raikkautta.
Mielenkuohuni oli vaimennut. Ryhtyessäni toimeen oikein ihmettelin suurta yöllistä kiihtymystäni. Tarkastelin huolellisesti pienen nurmikon ympäristöä. Menetin jonkun verran aikaa turhiin kyselyihin, joita parhaani mukaan tein luokseni tuleville pikku ihmisille. Kukaan heistä ei ymmärtänyt eleitäni. Muutamat olivat kerrassaan tylsiä, toiset luulivat minun laskevan leikkiä ja nauroivat minulle. Minusta tuntui kauhean vaikealta pidättäytyä sivaltamasta noita sieviä nauravia kasvoja. Se oli hullu mielijohde, mutta pelon ja sokean raivon paholainen oli vaivoin hillittävissä ja halusi yhä käyttää hyväkseen hämmennystäni.
Ruohikko antoi paremman neuvon: näin siinä uurteen puolivälissä sfinksin jalustaa ja minun askelteni jälkiä, siinä kohden, missä saapuessani olin rynnistellyt kumoon kaatuneen koneeni kera. Ympäristössä näkyi muitakin liikkumisen merkkejä, sellaisia omituisia kapeita jalanjälkiä, joita voin kuvitella laiskiaisen tekemiksi. Tämä sai huomioni lähemmin kiintymään jalustaan. Se oli pronssista, kuten luulen jo maininneeni. Se ei ollut pelkkä möhkäle, vaan runsaasti koristeltu kehystetyillä paneeleilla joka taholta. Menin luo ja koputin niihin: jalusta oli ontto. Tarkoin tutkiessani paneeleita huomasin niiden olevan erillään kehyksistä. Ei näkynyt mitään ovenkääkiä eikä avaimenreikiä, mutta mahdollisesti paneelit — jos olivat ovia kuten oletin — avautuivat sisäpuolelta.
Yksi asia oli minulle kyllin selvä. Sen johtopäätöksen tekeminen, että koneeni oli tuon jalustan sisällä, ei aiheuttanut suurta henkistä ponnistusta. Mutta kysymys oli siitä, miten se sinne oli joutunut.
Näin kahden oranssinvärisiin vaatteisiin puetun olennon tulevan minua kohti pensaiden läpi, kukkapeittoisten omenapuiden alitse. Käännyin hymyillen heihin päin ja viittasin heitä luokseni. Heidän tultuaan osotin pronssijalustaa koettaen ilmaista heille, että halusin avata sen. Mutta ensimäisen tätä tarkottavan viittoiluni johdosta he käyttäytyivät hyvin kummallisesti. En tiedä miten kuvata teille heidän ilmettänsä. Olettakaamme, että teette sangen sopimattoman eleen hienotunteiselle naiselle — sellaiselta hänkin silloin näyttäisi. He poistuivat, ikäänkuin olisin loukannut heitä verisesti. Koettelin sitten herttaisennäköistä, valkeapukuista pientä veitikkaa, mutta aivan samoin tuloksin. Hänen käytöstapansa sai minut kuitenkin häpeämään itseäni. Mutta halusinhan löytää aikakoneen, ja koettelin häntä vielä uudelleen. Kun hänkin muiden tavoin kääntyi menemään, silloin kiivas luontoni sai vallan; kolmella harppauksella saavutin hänet, tartuin häntä vaipan kauluksesta ja aloin retuuttaa häntä sfinksin luo. Silloin huomasin hänen kasvoillaan kauhun ja inhon ilmeen sellaisen, että yhtäkkiä päästin hänet menemään.
Mutta en vielä masentunut. Jyskytin uudelleen nyrkilläni jalustaa. Olin kuulevinani jonkinlaista liikettä sisäpuolelta — tarkemmin sanoen, oli kuin olisi sieltä kuulunut naurunhihitystä — mutta lienen erehtynyt. Sitten noudin suuren piikiven joesta, palasin takaisin ja vasaroin siksi että eräs koristekierre latistui ja vaskenruoste varisi alas jauhomaisina hiutaleina. Hentoinen pikku väki oli peninkulman päässä kummallakin puolen varmaan kuullut minun raivoisan vasaroimiseni, josta ei ollut mitään tuloksia. Näin heitä joukon rinteillä, mistä salavihkaa silmäilivät minua. Hikisenä ja uupuneena istahdin viimein vartioimaan paikkaa; mutta pitkälti en sitä malttanut tehdä; olen liiaksi länsimaalainen pitkäaikaista vartiota pitämään. Saatan pohtia jotakin kysymystä vuosikausia, mutta vuorokauden kestävä toimeton odottaminen — se on vallan toista!
Jonkun hetken perästä nousin ja aloin päämäärättä astella läpi pensaston mäkeä kohti jälleen. "Kärsivällisyyttä", sanoin itselleni. "Jos tahdot saada koneesi takaisin, on sinun jätettävä sfinksi sikseen. Jos he aikovat ottaa koneesi, ei ole suurtakaan hyötyä siitä, että tuhoat heidän pronssijalustansa, mutta elleivät he sitä tee, olet saava sen takaisin niin pian kuin osaat sitä heiltä pyytää. Tuonkaltaisen arvoituksen pohtiminen kaiken tuntemattoman keskellä on toivotonta. Siitähän voi tulla hulluksi. Katso rohkeasti tätä maailmaa silmiin! Opi tuntemaan sen tavat, tarkkaa sitä, mutta varo liian nopeasti arvailemasta sen tarkotusta. Lopuksi löydät avaimen kaikkeen". Sitten johtui äkkiä mieleeni tilanteen huumori: vuosikausia olin ahertaen tutkinut miten päästä tulevaisuuteen, ja nyt tuskan vimmalla pyrin sieltä pois. Olin valmistanut itselleni kaikista ihmisen keksimistä ansoista mutkikkaimman ja toivottomimman. Omalla kustannuksellani nauroin ääneen.
Kulkiessani suuren palatsin läpi minusta tuntui, että pikku väki vältteli minua. Se saattoi olla luulottelua tai kenties se oli jossakin yhteydessä minun vasaroimiseni kanssa. Olin kuitenkin jokseenkin varma siitä, että he kaihtoivat minua. Huolellisesti koetin näyttää aivan välinpitämättömältä ja olla heitä ahdistelematta, ja päivän parin kuluttua asiat olivat taas ennallaan.
Edistyin kielessä mikäli olot sallivat ja joudutin lisäksi tutkimuksiani siellä täällä. Joko minulta puuttui tarvittava äly tai oli heidän kielensä äärettömän yksinkertaista — melkein yksinomaan konkreettisista substantiiveista ja verbeistä kokoonpantua. Abstraktisia sanontatapoja näytti olevan vähän, jos ensinkään, ja kuvakieltä käytettiin niukasti. Lauseet olivat yleensä yksinkertaisia ja kaksisanaisia, mutta minä en onnistunut muodostamaan tai ymmärtämään muita kuin kaikkein yksinkertaisimpia lauseita.
Päätin kätkeä aikakoneeni ajattelemisen ja sfinksin alla olevien pronssiovien salaisuuden, mikäli mahdollista, johonkin muistini sopukkaan, kunnes lisääntynyt tietomääräni johtaisi minut luonnollista tietä takaisin niiden luokse. Ymmärtänette, että minua kuitenkin eräs vissi tunne pidätti sen paikan lähistöllä, johon ensiksi olin saapunut.
Selitys.
Niin kauvas kuin katseeni kantoi näin koko maailmassa vallitsevan saman rehevän hedelmällisyyden kuin Thamesin laaksossa. Jokaiselta mäeltä, jolle kiipesin, näin yhtä runsaasti loistavia, rakennusaineeltaan ja -tavaltaan yhäti vaihtelevia rakennuksia; samanlaisia alati viheriöiväin kasvien muodostamia tiheikköjä, kukkapeittoisia puita ja puumaisia sananjalkoja. Siellä täällä välkähteli vesi hopeanhohtoisena, ja taustalla maa kohoili aaltoilevina sinikukkuloina häipyen etäisyydessä taivaan sineen.
Erikoisesti huomiotaherättäviä olivat eräänlaiset pyöreät kaivot, joista toiset minun nähdäkseni olivat sangen syviä. Sellainen sijaitsi myöskin sen kukkulalle vievän polun varrella, jota pitkin ensi kävelylläni olin kulkenut. Siinä, kuten muissakin, oli omituisesti taottu pronssireunus, ja suojasi sitä sateelta pieni kupukatto. Istuessani näiden kaivojen reunalla ja kurkistaessani alas pimeyteen, jossa näkyi jonkinlaisia ilmatorvia, en voinut huomata veden kimmellystä enkä sytyttämälläni tulitikulla saanut heijastusta aikaan. Mutta kaikista kuului määrätynlaista kumahtelevaa ääntä ikäänkuin suuren koneen jyrinää, ja tulitikun lepatuksesta huomasin, että tasainen ilmavirta painui ilmatorvista alas. Heitin vielä paperipalan kaivoon, mutta sen sijaan että se olisi liihoitellut hitaasti alaspäin se yhtäkkiä nopeasti katosikin näkyvistä.
Jonkun ajan perästä tulin yhdistäneeksi mielessäni nämä kaivot korkeihin, siellä täällä rinteillä sijaitseviin torneihin, sillä ilmassa niiden yläpuolella näkyi usein juuri sellainen väreily kuin kuumana kesäpäivänä nähdään päivän paahteisella rannalla. Sovittamalla yhteen havaintoni tulin vakuutetuksi laajan maanalaisen ilmanvaihtojärjestelmän olemassaolosta, jonka todellista merkitystä oli vaikea käsittää. Aluksi olin taipuvainen yhdistämään sen näiden ihmisten terveydenhoidollisiin varusteihin. Se oli luonnolliselta näyttävä, mutta ehdottomasti väärä johtopäätös.
Ja tässä minun täytyy tunnustaa, että sain hyvin huonon selon viemäreistä ja kulkuneuvoista ja muista mukavuuksista ollessani tässä todellisessa tulevaisuuden maassa. Muutamissa lukemistani tulevien aikojen ja maiden kuvauksissa esitetään suuri joukko rakennustapaa, yhteiskunnallisia laitoksia y.m. koskevia yksityisseikkoja. Mutta kun sellaiset yksityiskohdat saattaa helposti huomata, milloin koko maailma mahdutetaan ihmisen mielikuvitukseen, niin on todellisen matkustajan, joka liikkuu sellaisten tosiseikkojen parissa kuin minä täällä, niitä aivan mahdoton havaita. Ajatelkaa mielessänne kuvausta Lontoosta, jonka suoraapäätä Keski-Afrikasta tullut neekeri palattuaan esittää heimollensa! Mitä hän tietäisi rautatieyhtiöistä, yhteiskunnallisista liikkeistä, telefooni- ja telegraafilangoista ja muista samantapaisista seikoista? Me olisimme kuitenkin halukkaita selittämään niitä hänelle. Mutta kuinka paljoa voisi hän tietämästäänkään saada ystävänsä, joka ei ole matkustellut, käsittämään tai uskomaan? Ajatelkaahan sitten, kuinka kaita neekerin ja meidän aikojemme valkoisen miehen välinen juopa on, ja kuinka laaja oli välimatka minun ja näiden kultaisen ajan ihmisten välillä! Olin tietoinen paljosta näkymättömästä, joka enensi mukavuuttani, mutta lukuunottamatta yleisvaikutelmaa itsetoimivasta järjestelmästä pelkään, etten voi esittää mieliksenne paljoakaan nykyajan ja tulevaisuuden välillä vallitsevasta erosta.
Mitä esimerkiksi hautaamiseen tulee, en voinut nähdä merkkiäkään ruumiinpolttouuneista tai haudoista. Mutta mieleeni juolahti, että saattoihan olla hautausmaita tai ruumiinpolttouuneja jossakin minun tutkimuspiirini ulkopuolella. Tämä taas oli sellainen kysymys, jonka halusta otin pohtiakseni, ja se valtasi uteliaisuuteni aluksi kokonaan. Asia hämmästytti minua, ja sitten tein uuden, vieläkin hämmästyttävämmän havainnon: tässä kansassa ei ollut lainkaan vanhoja eikä heikkoja ihmisiä.
Minun on tunnustettava, että tyytyväisyyteni ensimäisiin teorioihini itsetoimivasta sivistyksestä ja häviävästä ihmiskunnasta ei ollut pitkäaikainen. Mutta en voinut muutakaan keksiä. Sallikaa minun esittää vaikeuteni. Nuo monet suuret tutkimani palatsit olivat pelkkiä asuinpaikkoja, suuria ruokasaleja ja makuuhuoneita. En tavannut mitään tehtaita enkä minkäänlaisia työvälineitä. Ja kuitenkin näillä ihmisillä oli miellyttävät puvut, jotka varmasti aika ajoin tarvitsivat uudistamista, ja heidän jalkineensa, vaikkakin koruttomat, olivat jokseenkin mutkikkaita metallityön tuotteita. Täytyihän tuollaisia tavaroita jollakin tavoin valmistaa, eikä tuossa pikku väessä näkynyt luovan kyvyn merkkiäkään. Heidän keskuudessaan ei ollut myymälöitä, ei työpajoja eikä jälkeäkään minkäänlaisista tuontitavaroista. Kaiken aikansa he viettivät hiljaisessa leikissä, kylpivät virrassa, armastelivat puoleksi leikillään, söivät hedelmiä ja nukkuivat. En voinut käsittää, kuinka kaikki saattoi pysyä kunnossa.
Sitten palasi ajatukseni jälleen aikakoneeseen; jokin, en tiennyt mikä, oli korjannut sen valkean sfinksin onttoon jalustaan.Miksi?En kuolemaksenikaan voinut sitä käsittää. Ja nuo vedettömät kaivot sitten, nuo lepattavat pylväät? Tunsin, että minulta puuttui avain. Tunsin — miten sanoisinkaan? Olettakaamme, että löydämme kirjoituksen, jossa on siellä täällä lauseita selvällä oivallisella englanninkieliä, mutta niiden välissä on toisia lauseita, jotka ovat kokoonpannut meille tuiki tuntemattomista sanoista ja kirjaimista. Niin, juuri sellaiselta maailma minusta näytti kolmantena vierailuni päivänä vuonna kahdeksansataakaksituhatta seitsemänsataayksi!
Sain lisäksi tänä päivänä jonkinlaisen ystävän. Katsellessani muutamien pikku ihmisten kylpemistä matalikolla, tapahtui, että yksi heistä sai suonenvedon ja alkoi ajautua alas virtaa. Päävirta vyöryi melko nopeasti, mutta ei liian voimakkaasti keskinkertaisellekaan uimarille. Saatte aavistuksen näiden olioiden kummallisesta vajavaisuudesta, kun kerron teille, ettei yksikään heistä tehnyt pienintäkään yritystä tuon heikosti huutavan olennon pelastamiseksi, joka oli hukkumaisillaan heidän silmäinsä nähden.
Huomattuani tämän riisuin kiireesti vaatteet yltäni ja kahlasin virtaan alempaa tarttuen pienokaisraukkaan, jonka laahasin turvaan maihin. Vähän aikaa hierottuani hänen jäseniänsä palasi hänen terveytensä, ja ennenkuin hänet jätin, näin tyydytyksekseni hänet reippaana jälleen. Niin alhaiseksi olin tuon rodun arvostellut, etten odottanut mitään kiitollisuutta hänen puoleltaan. Siinä kuitenkin erehdyin.
Tämä tapahtui aamulla. Iltapäivällä tapasin naikkoseni — siksi häntä luulin — palatessani keskukseeni eräältä retkeilyltä. Hän otti minut riemuhuudoin vastaan ja lahjoitti minulle suuren kukkakiehkuran, joka ilmeisesti oli sidottu vartavasten minulle. Tuo olio miellytti minua. Mahdollisesti olin tuntenut yksinäisyyttä. Joka tapauksessa panin parhaani näyttääkseni, että pidin saamaani lahjaa arvossa. Pian istuimme pienessä lehdossa syventyneinä keskusteluun, jonka muodostivat pääasiassa hymyilyt. Tuon olennon ystävällisyys liikutti mieltäni aivan samoin kuin lapsen hellyys olisi tehnyt. Me ojensimme kukkia toisillemme, ja hän suuteli käsiäni. Tein samoin hänelle. Sitten yritin hiukan puhella ja sain tietää, että hänen nimensä oli Weena, mikä, vaikka en tuntenutkaan nimen merkitystä, jollakin tavoin näytti kylläkin sopivalta. Tämä oli omituisen ystävyyden alku, jota kesti viikon ja joka päättyi — kuten kohta saatte kuulla!
Hän oli aivan lapsen kaltainen. Hän halusi aina olla kanssani ja koetti seurata minua kaikkialle. Seuraavalla retkeilylläni oli sydäntäsärkevää uuvuttaa hänet ja lopuksi jättää hänet nääntyneenä ja vaikeroiden jälkeeni huutelemaan. Mutta maailman probleemi oli ratkaistava. Sanoin itselleni että en ollut matkustanut tulevaisuuteen liehitelläkseni pikku olentoa. Mutta jättäessäni hänet oli hän kovin apealla mielellä; hänen moitteensa erotessamme olivat joskus aivan raivoisia, ja luulenpa loppujen lopuksi minulla olleen yhtä paljon vaivaa kuin lohtua hänen rakkaudestaan. Siitä huolimatta hän kuitenkin tuotti minulle paljon hupia. Ajattelin että pelkkä lapsellinen hellyys sai hänet noin minuun tarrautumaan. En ollut täysin tietoinen siitä, miten paljon olin tuottanut hänelle kärsimystä jättäessäni hänet, ennenkuin jo oli liian myöhäistä. Ja liian myöhään vasta käsitin selvästi, mitä hän minulle merkitsi. Sillä tuo pieni ihmisnukke näyttämällä pitävänsä minusta ja heikolla, mitättömällä tavallaan osottamalla minusta välittävänsä herätti pian minussa saapuessani valkean sfinksin läheisyyteen, melkein kodin tunnelman. Ja minulla oli tapana etsiä katseellani tuota pientä, valkeaan ja kullanväriin verhottua olentoa, niin pian kuin olin päässyt mäen yli.
Häneltä myös opin sen, ettei pelko vielä ollut kadonnut maailmasta. Päivänvalolla hän oli kylläkin peloton ja minuun hänellä oli mitä eriskummaisin luottamus; kun esimerkiksi kerran eräänä typeränä hetkenä irvistelin hänelle uhkaavasti, hän vain nauroi. Mutta pimeää hän pelkäsi, pelkäsi varjoja ja tummia esineitä. Pimeys oli hänen ainoa kauhunsa. Tuo omituisen kiihkeä tunne pani minut ajattelemaan ja tekemään havaintoja. Huomasin silloin muun muassa näiden pikku ihmisten pimeän tullen kokoontuvan suuriin taloihin ja nukkuvan ryhmissä. Jos tunkeutui heidän luokseen ilman valoa, saattoi heidät suuren pelon valtaan. Pimeän tultua en milloinkaan tavannut yhtäkään heistä ulkona tai yksin sisällä nukkumassa. Olin kuitenkin yhä sellainen pölkkypää, että syrjäytin tuon opetuksen, ja huolimatta Weenan surkeudesta, tahdoin itsepintaisesti nukkua erillään noista uinailevista joukoista.
Pahoitin hänen mieltään suuresti, mutta lopulta hänen vanha hellyytensä minua kohtaan voitti, ja tuttavuusaikamme viitenä yönä, viimeinenkin siihen luettuna, hän nukkui pää minun käsivarrellani.
Mutta kertomukseni livahtaa pois minusta itsestäni hänestä puhuessani.
Oli muistaakseni hänen pelastamisensa edellinen yö, kun heräsin päivänkoitteessa. Olin nukkunut levottomasti ja nähnyt sellaista epämiellyttävää unta, että olin uponnut, ja että merivuokot kopeloivat kasvojani pehmeillä suurihmoillaan. Heräsin hätkähtäen kuvitellen että jokin harmahtava eläin juuri ryntäsi ulos huoneesta. Koetin saada uudelleen unenpäästä kiinni, mutta oloni tuntui tukalalta ja levottomalta. Vallitsi juuri tuo harmaa hämäränhetki, jolloin esineet paraikaa ryömivät esiin pimeydestä, kaikki on väritöntä, selväpiirteistä, mutta kuitenkin epätodellista. Nousin ja lähdin alas suureen eteiseen ja siitä kivilaattoja myöten ulos palatsin edustalle. Halusin tehdä hyveen välttämättömyydestä ja nähdä auringonnousun.
Kuu laski paraikaa, ja sen häipyvä valo ja varhainen, kalpea päivänkoitto yhtyivät keskenään aavemaiseksi hämäräksi. Pensaat olivat pikimustat, maa tumman harmaa, taivas väritön ja iloton. Ja ylhäällä mäellä luulin näkeväni aaveita. Kolme eri kertaa tutkiessani tarkoin rinnettä näin valkoisia haamuja; kahdesti kuvittelin nähneeni yksinäisen, valkean, apinamaisen olennon juoksevan kovaa vauhtia ylös mäkeä ja kerran lähellä raunioita näin niitä kolme kantamassa jotain tummaa esinettä. Ne liikkuivat kiireisesti. En nähnyt, miten niiden sittemmin kävi. Näytti siltä, kuin ne olisivat kadonneet pensaikkoon. Päivänkoitto oli vielä himmeä, nähkääs. Minulla oli tuollainen viileä, epävarma, varhaisaamujen tunne, joka lienee teille tuttu. Epäilin silmiäni.
Itäisen taivaan valjetessa ja päivän valon alkaessa levittää eloisaa väritystään vielä kerran yli maailman, tutkin tarkoin seutua. Mutta noista valkeista olennoista en nähnyt jälkeäkään. Ne olivat siis pelkkiä hämärän haamuja. "Ne olivat varmaankin aaveita", ajattelin. "Miltähän ajalta lienevät olleet peräisin?" Sillä hupaisena juolahti mieleeni Grant Allenin kummallinen käsitys aaveista: jos jokainen sukupolvi kuollessansa jättää henkiä jälkeensä, niin maailma lopulta tulee niitä ylön täyteen. Tuon teorian mukaan niitä olisi jo ollut lukemattomia noin kahdeksansadantuhannen vuoden päästä, eikäpä ollut siis lainkaan ihmeellistä nähdä neljä yhtaikaa.
Mutta pila ei tyydyttänyt minua, ja koko aamun ajattelin noita olentoja, kunnes Weenan pelastaminen karkotti ne mielestäni. Yhdistin ne ajatuksissani jollain epämääräisellä tavalla siihen valkoiseen eläimeen, jonka olin säikähdyttänyt ensi kertaa kiihkeästi etsiessäni aikakonetta. Mutta Weena toi mieluisen vaihdoksen ajatusteni kulkuun. Yhtäkaikki ne pian ryntäisivät kimppuuni vieläkin tuhoisampina.
Luulen jo maininneeni, miten paljon kuumempi ilma vallitsi kultaisena aikakautena kuin meidän aikanamme. En voi selittää syytä siihen. Saattaapa olla, että aurinko oli kuumempi tai maa lähempänä aurinkoa. Tavallisesti otaksutaan auringon tulevaisuudessa vähitellen viilenevän. Mutta ihmiset, jotka eivät tunne sellaisia teorioja kuin nuoremman Darwinin, unohtavat, että kiertotähden on loppujen lopuksi yksitellen palattava alkukappaleeseen. Näiden loppuratkaisujen tapahtuessa aurinko loistaa uudella voimalla; saattaa olla, että joku kiertotähti jo on tullut tämän kohtalon alaiseksi. Mikä syynä lieneekään, se kuitenkin on varma, että aurinko oli paljoa kuumempi kuin se nyt on.
No, eräänä hyvin helteisenä aamuna — neljäntenä luullakseni — etsiessäni suojaa kuumuudelta ja huikaisevalta valolta suunnattoman suurissa raunioissa sen komean rakennuksen lähellä, missä söin ja nukuin, tapahtui seuraava kumma seikka. Kiipeillessäni näiden muuriröykkiöiden keskellä löysin kapean käytävän, jonka ikkunoita tukkesi pudonneet kivikasat. Ulkona vallitsevaan valoloistoon verrattuna se oli minusta alussa läpitunkemattoman pimeä. Astuin hapuillen sisään, sillä vaihdos valosta pimeään pani väritäplät pyörimään silmissäni. Äkkiä pysähdyin kuin lumottuna.
Pimeydestä katseli minua silmäpari, joka loisti ulkoa tulevan päivänvalon heijastuksessa. Vanha vaistomainen villieläinten pelko yllätti minut. Puristin käteni nyrkkiin ja katselin kiinteästi noihin loistaviin silmäteriin. En uskaltanut kääntyä. Silloin muistui mieleeni käsitykseni siitä ehdottomasta turvallisuuden tilasta, jossa ihmiskunta nyt näytti elävän. Ja sitten taas muistin tuon omituisen pimeyden kauhun. Johonkin määrin pelkoni voittaen astuin askeleen eteenpäin ja puhuin. Myönnän, että ääneni oli käreä ja ilmaisi pelkoni. Ojensin käteni ja kosketin jotakin pehmeää. Yhtäkkiä nuo silmät syöksyivät syrjään, ja jokin valkoinen juoksi ohitseni. Sydän kurkussa käännyin ja näin omituisen pienen apinamaisen olennon, joka erikoisella tavalla piti päätään taivutettuna alaspäin, ja juoksi takanani näkyvän valolaikan yli. Se törmäsi graniittimöhkälettä vastaan, horjahti syrjään ja piiloutui silmänräpäyksessä tumman varjon peittoon erään toisen rauniokasan alle.
Vaikutelmani siitä on tietysti epätäydellinen; mutta näin, että se oli väriltään likaisenvalkoinen, ja että sillä oli omituiset suuret harmaanpunaiset silmät; lisäksi oli sillä päässään ja selässään pellavanvärinen harja. Mutta, kuten sanottu, se katosi siksi nopeasti, etten voinut sitä selvästi nähdä. En myöskään voi sanoa, juoksiko se nelinryömin vaiko vain etukäpäliään hyvin alhaalla pitäen.
Hetkisen perästä seurasin sitä toiseen raunioröykkiöön. Aluksi en voinut sitä löytää; mutta jonkun aikaa oltuani tuossa synkässä pimeydessä tapasin yhden noita pyöreitä kaivomaisia aukkoja, joista olen teille kertonut, kumoon kaatuneen pylvään puoleksi peittämänä. Äkkinäinen ajatus lennähti mieleeni: olisikohan tuo olento kavunnut ilmatorvea myöten alas kaivoon? Raapaisin tulitikulla valkeata ja katsoessani alas näin pienen, valkoisen, liikkuvan olennon, joka suurin kirkkain silmin kiinteästi katsoi minua alaslaskeutuessaan. Minua värisytti. Se muistutti niin suuresti ihmishämähäkkiä! Se kapusi seinämää alas, ja nyt vasta huomasin joukon metallisia jalka- ja käsivaroja, jotka muodostivat jonkinlaiset portaat ilmatorvea myöten. Sitten tulitikku poltti sormiani ja putosi kädestäni sammuen pudotessaan, ja raapaistuani toisen oli pikku hirviö jo kadonnut.
En tiedä miten kauvan istuin tuohon kaivoon kurkistellen. Pitkään aikaan en onnistunut vakuuttautumaan siitä, että näkemäni olento oli ihminen. Mutta vähitellen valkeni minulle se totuus, että ihminen ei ollut pysynyt yksilajisena, vaan oli erilaistunut kahdeksi, selvästi toisistaan eroavaksi roduksi, että nuo minun suloiset lapseni tuolla ylemmässä maailmassa eivät olleet meidän sukupolvemme ainoat jälkeläiset, vaan että tämä vaalennut, ilettävä öinen olio, jonka olin vilaukselta nähnyt, myöskin oli kaikkien aikojen perillinen.
Ajattelin heiluvia pylväitä ja maanalaista ilmanvaihtoa koskevaa teoriaani ja aloin arvailla niiden todellista merkitystä. Mitä tekemistä tällä apinalla oli minun suunnitelmani kanssa, joka koski täydellisessä tasapainotilassa olevaa järjestelyä? Mitä sukua se oli toimettomassa rauhassa eläville kauneille ylämaailman asukkaille? Ja mitä mahtoikaan tuolla alhaalla ilmatorven juuri kätkeä? Istuin kaivon reunalla vakuuttaen itselleni, ettei missään tapauksessa ollut syytä pelkoon, ja että minun täytyi laskeutua alas saadakseni pulmallisiin kysymyksiini vastauksen. Ja samalla ehdottomasti pelkäsin alas menoa. Siinä epäröidessäni tuli kaksi kaunista ylämaailman ihmistä lemmenkisailussaan juosten auringon valaiseman nurmikon poikki varjoon. Miesolento ajoi naisolentoa takaa viskellen juostessaan kukkasia hänen ylleen.
He näyttivät huolestuneilta nähdessään minut siinä käsivarsi kaatunutta pylvästä vasten kaivoon katselemassa. Ilmeisesti pidettiin näiden aukkojen huomaamista huonoihin tapoihin kuuluvana; sillä kun minä viittasin kaivoon koettaen muodostaa sitä koskevan kysymyksen heidän kielellään, niin he osottivat yhä selvemmin vastenmielisyyttään ja kääntyivät pois. Mutta minun tulitikkuni herättivät heissä mielenkiintoa, ja raapaisin niillä valkeata heidän huvikseen. Koetin taas udella heiltä tietoja kaivosta, mutta jälleen epäonnistuin. Niinpä sitten jätin heidät aikoen mennä Weenan luo koetellakseni, mitä tietoja häneltä saisin.
Mutta mielessäni tapahtui jo vallankumous; arvailuni ja vaikutelmani olivat jo soljumaisillaan uudeksi suunnitelmaksi. Minulla oli nyt hallussani avain näiden kaivojen merkitykseen, ilmanvaihtotorneihin ja aavesalaisuuteen, puhumattakaan pronssiporteista ja aikakoneen katoamisesta! Ja hyvin epämääräisenä kangasti katseelleni sen taloudellisen kysymyksen ratkaisu, joka oli minua hämmentänyt.
Tällainen oli uusi käsitykseni: Tämä toinen ihmislaji asui ilmeisesti maan alla. Kolme erikoisseikkaa saattoi minut ajattelemaan, että sen harvinainen esiintyminen maan päällä oli kauvan kestäneen maanalaisen elämän tulos. Ensiksikin useimmilla, enimmäkseen pimeydessä elävillä eläimillä on yhteistä vaalennut väri — esimerkkinä mainittakoon valkoinen kala Kentuckyn maanalaisissa onkaloissa. Toiseksi tuollaiset suuret silmät, jotka saattavat heijastaa valoa, ovat yöeläimillä — kuten pöllöllä ja kissalla — yhteinen piirre. Ja loppujen lopuksi osotti tuo ilmeinen hämmentyminen päivänpaisteessa, nopea, mutta hapuileva ja kömpelö pakeneminen tummiin varjoihin ja omituinen pään asento valossa verkkokalvon äärimäistä herkkyyttä.
Jalkaini alla maan sisässä oli varmaankin suunnaton joukko tunneleita, ja nämä tunnelit olivat tuon uuden ihmisrodun asuntona. Tuuletustorvien ja kaivojen olemassaolo mäen rinteillä — itse asiassa kaikkialla, paitsi jokilaaksossa — osotti tuon tunneliverkon laajuutta. Mikä siis olisi luonnollisempi otaksuma kuin että juuri tässä keinotekoisessa alamaailmassa suoritettiin ne työt, joita päivänvalossa elävän rodun mukavuus vaati. Tämä käsitys oli niin todennäköinen, että hyväksyin sen heti paikalla, ja ryhdyin nyt pohtimaan kysymystä,mitentämä ihmisrodun pirstoutuminen oli tapahtunut. Rohkenen väittää teidän jo aavistavan teoriani muodon, vaikka, mitä itseeni tulee, tunsin hyvin pian sen olevan sangen kaukana totuudesta.
Ensiksikin, oman aikamme kysymyksistä lähtien, oli minusta päivän selvää, että nykyisen, kapitalistin ja työmiehen välillä vallitsevan aivan tilapäisen ja yhteiskunnallisen erotuksen laajeneminen antoi avaimen koko asemaan. Epäilemättä tämä tuntuu teistä kylläkin eriskummalliselta ja vallan uskomattomaltakin, ja kuitenkin on nytkin jo olemassa siihen suuntaan viittaavia asianhaaroja. Pyritään esimerkiksi käyttämään maanalaista tilaa vähemmän koristeellisiin sivistystarkotuksiin; niinpä on olemassa Lontoon maanalainen rautatie, uusia sähkörautateitä, tunneleita, maanalaisia työpajoja ja ravintoloita — ja nämä kasvavat ja karttuvat. Arvelin, että tämä pyrkimys ilmeisesti oli voimistunut siinä määrin, että teollisuus vähitellen oli menettänyt syntymisoikeutensa yläilmoissa. Tarkotan, että se oli laskeutunut aina syvemmälle suurempiin ja yhä suurempiin maanalaisiin tehtaisiin, viettäen yhä enenevän osan ajastaan siellä, kunnes lopuksi…! Eikö jo nykyäänkin itälontoolainen työmies elä sellaisissa keinotekoisissa oloissa, että hän käytännössä elää aivan erotettuna maan luonnollisesta kamarasta?
Rikkaitten yksinomainen pyrkimys — joka epäilemättä johtuu heidän yhä hienostuvasta kasvatuksestaan ja laajenevasta juovasta heidän ja köyhälistön raa'an voiman välillä johtaa jo toiseltapuolen melkoisten maa-alueitten valtaamiseen heitä varten. Puolet Lontoon ympäristön kenties kauneinta maaseutua esimerkiksi on täten julistettu rauhoitetuksi alueeksi. Ja tämä sama laajeneva juopa mikä rikkaiden taholta johtuu korkeamman sivistysprosessin pitkäikäisyydestä ja sen tuottamista kulungeista, samoinkuin lisääntyneistä keinoista ja houkutuksista hienostuneitten tapojen saavuttamiseksi tekee yhä harvinaisemmaksi tuon eri luokkien välisen vuorovaikutuksen ja ristinaimisella saavutetun kohoamisen, mikä nykyään vielä hidastuttaa eri yhteiskuntakerroksiin kuuluvien ihmisten toisistaan erkaantumista. Niinpä lopuksi asuvat maan pinnalla huvia, mukavuutta ja kauneutta tavottelevat omistajat, maan alla taas kaikki osattomat, työmiehet, jotka vähitellen mukautuvat työoloihinsa. Kun he kerran siellä olivat, tuli heidän, epäilemättä maksaa veroa, eikä niin pientäkään, luoliensa ilmanvaihdosta, ja jos he kieltäytyivät sitä tekemästä, niin he kuolivat nälkään tai tukehtuivat ilman puutteeseen maksamattomien verojensa vuoksi. Niiden heistä, joilla oli taipumusta tyytymättömään ja kapinalliseen mielenlaatuun, täytyi kuolla; ja lopuksi, tasapainotilan säilyessä, eloonjääneet mukautuivat helposti maanalaiseen elämäänsä ja olivat tavallaan yhtä onnellisia kuin ylämaailman ihmiset omissa oloissaan. Hienostunut kauneus ja kelmeä kalpeus seurasivat aivan itsestään, niin päättelin.
Uneksimani ihmiskunnan suuri voitto muutti muotoa ajatuksissani. Se ei ollutkaan sellainen siveellisen kasvatuksen ja yhteistoiminnan voitto, jota olin mielessäni kuvitellut. Sen sijasta näin todellisen ylimystön, jonka aseena oli huippuunsa kehitetty tiede, ja joka vei nykypäivien teollisuusjärjestelmää johdonmukaiseen päätökseen. Se ei ollut voittanut vain luontoa, vaan sen lisäksi lähimäisensäkin. Näin, huomatkaa, ajattelin silloin. Minulla ei ollut mitään sopivaa Utopiakirja-opasta. Selitykseni saattaa olla varsin väärä, mutta arvelen sen kuitenkin olevan erittäin todennäköisen.
Mutta näinkin olettaen tuo vihdoinkin saavutettu täydellinen sivistys oli varmaankin jo kauvan sitten sivuuttanut huippukohtansa ja nyt suuresti rappeutunut. Ylämaailman asukkaiden ylen turvattu elämä oli vienyt heidät hitaasti tapahtuvaan huononemiseen, yleiseen ko'on, voiman ja älyn kutistumiseen. Sen saatoin jo aivan selvästi havaita. En vielä tietänyt, miten maanalaisen väen oli käynyt, mutta niistä havainnoista päättäen, joita olin tehnyt morlokeista — täten, sivumennen sanoen, näitä olentoja nimitettiin — saatoin päätellä, että ihmistyypin muutos heidän keskuudessaan oli vielä paljoa perusteellisempi kuin tuon tuntemani kauniin eloi-rodun keskuudessa.
Sitten heräsi pulmallisia kysymyksiä. Miksi olivat morlokit vieneet minun aikakoneeni? Olin nimittäin varma siitä, että juuri he olivat sen ottaneet. No, jos taas eloit olivat valtiaita, eivätkö he voisi palauttaa minulle konettani? Ja miksi he niin hirveästi pelkäsivät pimeää?
Minä ryhdyin, kuten olen kertonut, kyselemään Weenalta tästä alamaailmasta, mutta siinä taas petyin. Aluksi hän ei ollut ymmärtävillään kysymyksiäni ja sitten hän kieltäytyi niihin vastaamasta. Hän värisi ikäänkuin keskusteluaihe olisi ollut hänelle sietämätön. Ja kun kenties hieman kovakouraisesti pakotin häntä, niin hän puhkesi kyyneleihin. Ne olivat omien kyynelteni ohella ainoat, jolta tuona kultaisena aikana jouduin näkemään. Silloin heitin äkkiä morlokit sikseen ja koetin vain karkottaa nuo ihmisperinnön merkit Weenan silmistä. Ja pianpa hän taas hymyili ja taputti käsiään minun juhlallisesti raapaistessani valkeata tulitikulla!
Morlokit.
Teistä voi tuntua ihmeelliseltä, että kului kokonaista kaksi päivää, ennenkuin saatoin käyttää äsken löytämääni avainta, jonka avulla ilmeisesti pääsisin tarkotusteni perille. Tunsin kummasti kavahtavani noita kalpeita olioita. Niillä oli juuri sellaisten matojen ja muiden eläinten puoleksi haalistunut väli, joita säilytetään spriissä eläintieteellisessä museossa. Ja koskettaessa ne tuntuivat ilkeän kylmiltä. Ehkäpä tuo kavahtamiseni suuressa määrin johtui ylämaailman asukkaiden aikaansaamasta vaikutuksesta, joiden morlokki-inhoa nyt aloin käsittää.
Nukuin huonosti seuraavan yön. Terveyteni oli ehkä hiukan häiriytynyt. Minua vaivasi hämmennys ja epäilys. Kerran tai kahdesti tunsin tavatonta pelkoa, jolle en voinut keksiä mitään pätevää syytä. Muistan hiipineeni hiljaa suureen saliin, missä pikku ihmiset nukkuivat kuutamossa — Weenakin oli heidän joukossaan sinä yönä — ja tyyntyneeni heidän läheisyydessään. Silloin muistin, että muutaman päivän kuluttua kuu olisi viimeisellä neljänneksellänsä ja yöt pimenisivät, ja silloin nuo alhaalla asuvat epämiellyttävät olennot, nuo valkoiset apinat, nuo uudet vahinkoeläimet, jotka olivat tulleet entisten sijalle, alkaisivat yhä useammin tulla ilmoille.
Kumpanakin päivänä olin levoton kuin se, joka koettaa päästä täyttämästä ehdotonta velvollisuutta. Olin varma siitä, että aikakone löytyisi vain siten, että rohkeasti tunkeutuisin näihin maanalaisiin salaisuuksiin. Mutta niitäpä juuri pelkäsin. Olisi ollut aivan toista, jos minulla vain olisi ollut toveri! Mutta olin niin kovin yksinäinen, ja minua kauhisti kaivon pimeyteen laskeutuminen. En tiedä ymmärrättekö tunnettani, mutta en koskaan tuntenut olevani turvattuna takaapäin.
Tämä levottomuus ja turvattomuudentunne ne kenties ajoivatkin minua yhä kauvemmas tutkimusretkilläni. Kulkiessani lounaaseen päin sitä ylänkömaata kohti, jota nykyään sanotaan Combe Woodiksi, huomasin etäällä yhdeksännentoista vuosisadan Bansteadin suunnalla suuren viheriäisen rakennuksen, joka laadultaan erosi kaikista tähän asti näkemistäni. Se oli suurempi suurintakin tuntemistani palatseista tai raunioista; julkisivu oli itämaista tyyliä, ja pinta kiilsi erään kiinalaisen porsliinilajin tapaan ja oli väriltään sinertävänvihreä kuten se.
Rakennuksen ulkomuodon erilaisuus viittasi käytännönkin erilaisuuteen, ja minua halutti tunkeutua eteenpäin sitä tutkistelemaan. Mutta päivä kallistui iltaan, ja olin huomannut tuon rakennuksen vasta pitkän, väsyttävän kiertokulun perästä. Niinpä päätin säästää seikkailun seuraavaan päivään ja palasin Weenan luo saamaan häneltä tervetuliaistoivotuksen ja hyväilyjä.
Mutta seuraavana aamuna käsitin varsin selvästi, että uteliaisuuteni vihreän porsliinipalatsin suhteen oli pientä itsepetosta. sillä siten koetin vielä toisenakin päivänä välttää kammoamaani kokemusta. Päätin siis laskeutua kaivoon vitkastelematta ja lähdin aikaisin aamulla graniitti- ja aluminiumiraunioitten lähellä sijaitsevalle kaivolle.
Pikku Weena seurasi mukanani. Hän kulki hyppien vierelläni kaivolle saakka, mutta nähdessään minun kumartuvan kaivon aukon yli ja katselevan alas, hän näytti oudon levottomalta. "Hyvästi nyt, pikku Weena", sanoin suudellen häntä. Ja laskettuani hänet maahan aloin kaivonkannen yli kopeloida astuimia. Myönnän tehneeni sen melko nopeasti, sillä pelkäsin rohkeuteni loppuvan. Aluksi Weena hämmästyneenä katseli minuun. Sitten hän päästi kovin surkean huudahduksen ja juosten luokseni alkoi nykiä minua pienin käsinensä. Luulenpa hänen vastarintansa vain kiihottaneen minua toimintaan. Ravistin hänet kimpustani kenties hieman kovakouraisesti ja seuraavassa tuokiossa olin jo kaivon kirnussa.
Näin Weenan tuskaiset kasvot kaivonkannelta ja hymyilin häntä tyynnyttääkseni. Sitten tarkastelin epävakaisia koukkuja, joihin tartuin. Minun oli nyt kavuttava kenties kaksisataa engl. kyynärää alas korkeata ilmatorvea myöten. Laskeutuminen tapahtui kaivon seinämistä esiin työntyvien metallitankojen avulla, mutta kun nämä olivat laitetut minua paljon pienemmän ja kevyemmän olennon tarpeita silmällä pitäen, niin alaslaskeutuminen uuvutti minut nopeasti ja tuotti suonenvetoa. Eikä siinä kyllin! Yksi tangoista taipui äkkiä painoni alla ja oli viskata minut alhaalla vallitsevaan pimeyteen.
Hetkisen riipuin toisesta kädestäni ja tuon kokemuksen perästä en enää uskaltanut pysähtyä levähtämään. Huolimatta siitä, että käsivarteni ja selkäni pian tuntuivat tuskallisen kipeiltä, kapusin yhä alaspäin niin nopein liikkein kuin mahdollista. Vilkaistessani ylöspäin näin kaivon aukon pienen sinisen kiekon tapaisena, ja siinä kimmelsi tähti; pikku Weenan pää näkyi pyöreänä tummana pallona. Alhaalta kuului koneen jyskyttävä ääni entistään kovempana ja masentavampana. Ylhäällä olevasta aukosta tulevaa valoa lukuunottamatta vallitsi kaikkialla synkkä pimeys, ja katsahtaessani ylös jälleen Weenan pää oli kadonnut.
Tunsin lohdutonta tuskaa. Ajattelin hiukan koettaa kiivetä ylös jälleen ja jättää alamaailma sikseen. Mutta tätä harkitessanikin laskeuduin herkeämättä. Lopulta erotin suureksi huojennuksekseni hämärästi jalan päässä oikealla pienen aukon seinämässä. Heilautin itseni siihen ja huomasin sen kapean, vaakasuoran tunnelin suuksi, johon voisin asettua lepäämään, ja jo oli aikakin. Käsivarsiani pakotti, selkääni kouristi, ja vapisin pitkällisestä putoamisen pelosta. Sen lisäksi oli tuo keskeymätön pimeys rasittanut silmiäni. Ilma oli täynnä koneitten sätkytystä ja surinaa, niiden pumputessa ilmaa torvea myöten alas.
En tiedä miten kauvan siinä makasin. Heräsin pehmeän käden kosketukseen kasvoillani. Syösten seisaalleni pimeydessä sieppasin tulitikkuni ja raapaistuani kiireesti valkeata näin kolmen kumaraisen, valkean olennon, jotka olivat samanlaisia kuin raunioissa näkemäni, nopeasti väistyvän valon tieltä. Syystä että he elivät läpitunkemattomassa pimeydessä, kuten minusta näytti, heidän silmänsä olivat tavattoman suuret ja herkät, pohjattomassa syvyydessä elävien kalojen silmäteräin tapaiset, heijastaen valoa samalla lailla. Uskon varmasti heidän nähneen minut tuossa sateettomassa pimeydessä, missä he eivät lainkaan näyttäneet pelkäävän minua. Mutta niin pian kuin raapaisin valkeata heitä nähdäkseni, he pakenivat vimmatusti kadoten pimeihin kouruihin ja käytäviin, joista käsin heidän silmänsä oudosti välkähtelivät minuun tuijottaen.
Yritin kutsua heitä, mutta heidän kielensä erosi nähtävästi ylämaailman asukkaiden puhetavasta; olin ehdottomasti jätetty omien heikkojen ponnistusteni varaan ja jälleen sai paon ajatus voiton tutkimushalustani. Silloin sanoin itselleni: "Olet täällä nyt sitä varten", ja tunnustellessani tietä tunnelia pitkin huomasin koneiden jyskeen yhä kasvavan. Pian senjälkeen seinät katosivat ympäriltäni ja minä saavuin suurelle aukiolle; sytytettyäni uuden tulitikun huomasin astuneeni laajaan holvimaiseen luolaan, joka ulottui synkeään pimeyteen valopiirini taa. Näin siitä sen verran kuin tulitikun palaessa ennättää nähdä.
Muistoni sieltä ovat pakostakin epävarmat. Suuria, mahtavien koneiden näköisiä haamuja astui näkyviin hämärästä luoden eriskummaisia mustia varjoja, joista himmeät aavemaiset morlokit etsivät suojaa huikaisevalta valolta. Ilma oli täällä, sivumennen sanoen, hyvin ummehtunutta ja painostavaa, ja siinä tuntui vasta vuodatetun veren hieno huuru. Jonkun matkan päässä keskikäytävää alaspäin oli pieni, valkeasta metallista tehty, aterian tapaisella katettu pöytä. Morlokit siis ainakin olivat lihansyöjiä! Jo silloinkin muistan ihmetellen miettineeni, mikä suuri eläin oli mahtanut vielä olla elossa, josta oli saatu tuollainen punainen paisti. Kaikki oli hyvin epäselvää: tuo tukahduttava lemu, suuret, tarkotuksettomat haamut, ilettävä, varjoissa piileskelevä olento, joka vain vartosi pimeyttä lähetäkseen minua jälleen! Sitten tulitikku paloi loppuun polttaen sormiani, ja putosi, punaisen luikertelevan karren vielä hehkuessa.
Sittemmin olen ajatellut, kuinka erikoisen huonoissa varusteissa olin lähtenyt tällaiselle retkelle. Aikakoneellani matkaan lähtiessäni olin olettanut, että tulevaisuuden ihmiset olisivat varmasti meitä äärettömän paljon edellä kaikissa varusteissa. Olin tullut aseitta, lääkkeittä, tupakkavehkeittä — väliin kaipasin tupakkaa hirmuisesti! — vieläpä riittämättömin tulitikuin. Jospa vain olisin tullut ajatelleeksi kodakia! Sekunnissa olisin voinut saada vilauksen alamaailmasta ja tutkistella kuvaa tilaisuuden tullen. Mutta asiain ollessa nykyisellä tolallaan seisoin siinä varustettuna vain luonnon minulle lahjoittamin asein — käsin, jaloin ja hampain; nämä omistin ja lisäksi vielä neljä jälellä olevaa vaaratonta tulitikkua.
Minua pelotti eteenpäin tunkeutuminen tämän koneiston keskellä pimeässä, ja vasta viimeisessä valonvälähdyksessä olin huomannut tulitikkuvarastoni huvenneen noin vähiin. Tähän hetkeen saakka ei ollut kertaakaan pälkähtänyt päähäni, että niitä olisi tarvis säästää, ja olin tuhlannut lähes puolen laatikkoa hämmästyttääkseni ylämaailman asukkaita, joille tuli oli uutuus.
Nyt, kuten sanoin, minulla oli vain neljä tulitikkua jälellä, ja siinä pimeässä seistessäni kosketti käsi omaani, hintelät sormet kulkivat kopeloiden kasvojeni yli, ja tunsin erittäin vastenmielistä hajua. Luulin kuulevani noiden pelottavien pikku olentojen hengityksen ympärilläni. Tunsin kädessäni olevaa tulitikkulaatikkoa hiljaa vedettävän pois, toisten käsien takaapäin nykiessä vaatteitani. Tunto siitä, että nuo näkymättömät olennot tutkivat minua, oli kuvaamattoman vastenmielinen. Totesin pimeässä hyvin elävästi tietämättömyyteni heidän ajatus- ja toimintatavoistaan.
Huusin heille voimaini takaa. He riensivät pois, mutta sitten saatoin taas tuntea heidän lähestyvän minua. He tarttuivat minuun jo rohkeammin kuiskien toisillensa kummallisin äännähdyksin. Minua värisytti kovasti, ja huusin jälleen aika soinnuttomasti. Tällä kertaa he eivät säikähtäneetkään niin vakavasti ja luokseni palatessaan he päästelivät omituisia naurunäännähdyksiä. Myönnän olleeni hirmuisesti peloissani. Päätin sytyttää uuden tulitikun ja paeta sen valon turvin. Tein sen ja suurentaen tulen tuikkua taskusta löytämälläni paperipalasella suoritin peräytymismatkani kaitaan tunneliin. Mutta töin tuskin olin sinne ennättänyt, kun jo valoni sammui, ja pimeydessä kuulin morlokkien kulkevan jäljissäni kahisten kuin tuuli lehdikössä ja sadepisarain tavoin rapsutellen.
Silmänräpäyksessä monet kädet tarrautuivat kiinni minuun, enkä erehtynyt uskossani, että he yrittivät raahata minut takaisin. Taas raapaisin valkeata ja heilutin tulitikkua heidän valon huikaisemien silmiensä edessä. Tuskinpa voitte mielessänne kuvailla, kuinka ilettävän epäinhimillisiltä he näyttivät — kalpeine leuattomine kasvoineen ja suurine luomettomine. punaharmaine silmineen! — kun siinä tuijottivat sokaistuina ja hämmennyksissään. Mutta enpä pysähtynyt töllistelemään, sen voin vakuuttaa. Peräydyin jälleen, ja kun toinenkin tikkuni oli sammunut, raapaisin kolmannen. Se oli lähes loppuun palanut saapuessani ilmatorven suulle. Laskeuduin pitkäkseni, sillä suuren pumpun jyskytys alhaalla huimasi päätäni. Syrjittäin kopeloin sitten esiin työntyviä koukkuja, kun takaapäin tartuttiin jalkoihini ja minua temmottiin rajusti taaksepäin.
Sytytin viimeisen tulitikkuni … se sammui nopeasti. Mutta käteni oli nyt kiipeämistangolla, ja rajusti potkaisten vapauduin morlokkien otteista ja kiipesin nopeasti ilmatorvea ylös heidän jäädessään alas tuijottamaan ja vilkuttamaan minulle silmää; vain yksi pieni lurjus seurasi minua jonkun matkaa ja oli vähällä saada kenkäni saaliikseen.
Kiipeäminen tuntui loputtoman pitkältä, ja viimeisen kahden- tai kolmenkymmenen jalan matkalla kauhea pahoinvointi yllätti minut. Äärimäisin ponnistuksin pitelin kiinni. Viimeisten harvojen kyynäröiden matkalla taistelin hirveästi pyörrytystä vastaan. Useita kertoja päätäni huimasi ja tunsin putoavani. Lopuksi kuitenkin jollakin tavoin kapusin kaivonkannelle ja kompuroin tuosta turmion kidasta huikaisevaan päivänpaisteeseen. Lankesin kasvoilleni. Multakin tuoksui suloiselta ja puhtaalta. Muistan Weenan suudelleen käsiäni ja korviani ja kuulin eloien ääniä. Sitten menetin joksikin aikaa tajuntani.
Yön saapuessa.
Nyt näytti siltä kuin todella olisin ollut entistäkin huonommassa asemassa. Tähän asti, lukuunottamatta öisen tuskani hetkiä koneeni kadottua, olin tuntenut paon ylläpitävää toivoa, mutta nämä uudet huomioni saivat tuon toivon horjumaan. Tähän asti olin pitänyt esteinäni vain pikku väen lapsellista yksinkertaisuutta ja joitakin tuntemattomia voimia, joista minun oli saatava selko voidakseni ne voittaa. Mutta nuo inhottavat morlokit olivat aivan uusi elementti — jonkinlainen epäinhimillinen ja ilkeä. Vaistomaisesti inhosin heitä. Ennen olin tuntenut samaa mitä kuoppaan pudonnut mies tuntenee: huolehdin vain siitä, miten kuopasta pääsisin. Nyt olin kuin ansaan joutunut eläin, jonka vihollinen pian yllättäisi.
Pelkäämäni vihollinen kai hämmästyttää teitä. Pelkäsin uuden kuun pimeyttä. Weena oli sen saanut päähäni joillakin aluksi käsittämättömillä huomautuksillaan pimeistä öistä. Eipä nyt ollut kovinkaan vaikeata arvata, mitä nuo tulevat pimeät yöt merkitsivät. Oli alakuun aika, ja yöt pitenivät ja pimenivät. Ja nyt minä edes jossain määrin käsitin syyn pienten ylämaailman ihmisten pimeyden pelkoon.
Arvailin mielessäni sinne tänne, mitä rumia konnantöitä morlokit tekisivät uuden kuun aikana. Olin nyt jokseenkin varma siitä, että otaksumani eloi-kansan kaikkivaltaisuudesta oli aivan väärä. He lienevät kerran olleet suosittua ylimystöä ja morlokit heidän koneellisia palvelijoitaan. Mutta tuo aika oli kauvan sitten ollut ja mennyt. Nuo kaksi kehityksen tuottamaa ihmislajia soljuivat aivan uutta suhdetta kohti, olivat sen ehkä jo saavuttaneetkin. Eloit olivat kauneusharrastuksessaan vaipuneet pelkkään tyhjänpäiväisyyteen. Äänettömästä suostumuksesta he yhä omistivat maanpinnan, koskapa morlokeille, jotka olivat asuneet maan alla lukemattomien sukupolvien ajan, oli lopuksi päivänpaisteinen maanpinta käynyt sietämättömäksi. Ja morlokit valmistivat heidän vaatteensa, niin päättelin, ja auttoivat heitä hankkimaan tavallisia tarpeitaan ehkäpä vanhaan totuttuun palvelemistapaan. He tekivät sitä samoinkuin hevonen seistessään kuopii maata jalallansa tai kuin mies, joka nautinnokseen tappaa otuksen, koskapa entiset, jo voitetut tarpeet olivat tuon tavan juurruttaneet heille veriin.
Mutta vanha järjestelmä oli kuitenkin ilmeisesti jo osaksi varsin muuttunut. Noiden hienohelmojen kostonjumalatar hiipi nopeasti heidän kintereillänsä. Jo aikakausia sitten, tuhansia sukupolvia taaksepäin ihminen oli sysännyt veljensä pois mukavasta päivänpaisteisesta elämästä. Ja nyt tuo veli oli tulossa takaisin muuttuneena! Jo olivat eloit alkaneet opetella uudelleen erästä vanhaa läksyä: he rupesivat taas tutustumaan pelkoon. Ja yhtäkkiä vilahti mieleeni muisto alamaailmassa näkemästäni lihasta. Omituista, miten se väipähti mieleeni; ei ikäänkuin mietelmäini vuon nostattamana kuplana, vaan puikahtaen esiin melkein kuin ulkoapäin tullut kysymys. Koetin palauttaa muistiini sen muotoa. Minulla oli epämääräinen tunne jostakin tutunomaisesta, mutta mistä, sitä en silloin voinut sanoa.
Mutta miten avuttomia nuo pikku ihmiset olivatkin salaperäisen pelkonsa yllättäminä, minä toki olin toista tekoa! Minähän saavuin tästä meidän aikakaudestamme, tästä ihmisrodun kypsästä keväästä, jolloin pelko ei herpaise ja salaperäisyys on kadottanut kauhunsa. Minä kyllä puolustautuisin. Enempää vitkastelematta päätin hankkia itselleni aseita ja turvapaikan, missä nukkua. Tällainen pakopaikka turvanani voisin kyllä katsoa tätä outoa maailmaa silmiin sillä luottamuksella, minkä olin kadottanut havaitessani, minkälaisten olentojen hyökkäyksille yö yön perästä olin alttiina. Tunsin etten voisi enää nukkua, ennenkuin vuoteeni olisi heiltä turvassa. Värisin kauhusta ajatellessani, kuinka he jo varmaankin nukkuessani olivat minua tutkistelleet.
Iltapuolella kuljeskelin Thamesin laaksoa pitkin, mutta en löytänyt mitään luoksepääsemättömältä näyttävää paikkaa. Kaikki rakennukset ja puut olivat sen näköisiä, että niin taitavat kiipeejät kuin morlokit kaivoistaan päättäen varmaan olivat, niihin helposti pääsisivät. Sitten muistuivat mieleeni vihreän porsliinipalatsin korkeat pikku tornit ja kiillotetut, välkkyvät seinät. Illalla nostin Weenan lapsen lailla olalleni ja aloin kiipeillä mäkiä ylös lounasta kohden. Olin arvioinut matkan seitsemäksi tai kahdeksaksi peninkulmaksi, mutta sitä olikin varmaan lähemmä kahdeksantoista. Olin nähnyt paikan ensi kertaa kostealla säällä, jolloin etäisyydet näennäisesti lyhenevät. Lisäksi toinen kengänkorkoni oli irrallaan, ja naula tunki anturan lävitse — ne olivat mukavat vanhat sisäkengät — niin että onnuin. Ja aurinko oli jo aikoja sitten laskenut, kun näin palatsin mustana kelmeän keltaista taivasta vasten.
Weena oli ollut ylen onnellinen ryhtyessäni häntä kantamaan, mutta vähän ajan perästä hän halusi päästä maahan ja juoksenteli sitten vierelläni silloin tällöin poiketen tien vierille kukkasia poimimaan, joita sitten tunki taskuihini. Nämä olivat aina ihmetyttäneet Weenaa, mutta lopuksi hän oli päätellyt niiden olevan jonkinlaisia kummallisia kukkamaljakkoja. Siihen tarkotukseen hän ainakin niitä käytti. Nytpä muistankin! Nuttua muuttaessani löysin nämä…"
Aikakulkija pysähtyi, pisti käden taskuunsa ja laski pienelle pöydälle kaksi kuihtunutta, hyvin suurten valkoisten malvain kaltaista kukkaa. Sitten hän jatkoi kertomustansa.
"Illan hiljaisuuden hiipiessä maailmaan ja meidän kulkiessamme kukkulan yli WimbIedonia kohden, Weena alkoi väsyä ja halusi takaisin harmaaseen kivirakennukseen. Mutta minä osotin sormellani hänelle vihreän porsliinipalatsin etäisiä torneja ja koetin saada hänet oivaltamaan, että sieltä etsimme pakopaikkaa, missä hänen ei tarvitsisi pelätä.
Tunnettehan tuon suuren hiljaisuuden, mikä laskeutuu kaiken yli ennen hämärän tuloa? Tuulikin puissa pysähtyy. Minusta tuossa illan tyyneydessä on aina jonkinlaista odotuksen tuntua. Taivas kaartui korkeana ja kirkkaana, ja kaukana auringonlaskemasijoilla näkyi muutamia vaakasuoria viiruja. No niin, tänä iltana odotus sai minut värisemään pelosta. Tuossa tyynessä tummuudessa tuntuivat aistini luonnottomasti tarkistuneilta. Kuvittelin voivani tuntea jalkaini alla olevan maan onttouden ja melkein nähdä sen läpi morlokit muurahaiskeollaan häärimässä pimeän tuloa odotellen. Kiihottuneessa mielessäni kuvailin heidän pitävän minun tunkeutumistani heidän onkaloihinsa sodanjulistuksena. Ja miksi he olivat ryöstäneet minulta koneeni?
Siten kuljimme eteenpäin hiljaisuuden vallitessa ja hämärän kasvaessa pimeydeksi. Kirkas sini etäisyydessä hävisi, ja tähti toisensa jälkeen syttyi taivaalle. Maa himmeni ja puut tummenivat. Weenan valtasi taas pelko ja uupumus. Otin hänet syliini rupatellen hänelle ja häntä hyväillen. Pimeyden yhä kasvaessa hän kietoi kätensä kaulaani ja silmänsä sulkien painoi kasvonsa lujasti olkapäätäni vastaan.
Näin astelimme alas pitkää rinnettä laaksoon, missä minä pimeän päin olin astua pieneen jokeen. Kahlasin joen poikki ja nousin laakson vastaista rinnettä ylös sivuuttaen monia yömajoja ja erään kuvapatsaan — päättömän faunin tai jonkun sentapaisen. Täällä kasvoi myöskin akaasiapuita.
Tähän saakka en ollut nähnyt vilaustakaan morlokeista, mutta yö oli vasta alullaan, ja pimeät tunnit ennen kuun nousemista vasta tulossa.
Seuraavan mäen huipulta näin tiheän metsän laajana ja mustana aukenevan eteeni. Silloin pysähdyin epäröiden. En voinut nähdä sille ääriä oikealla enkä vasemmalla. Väsymystä tuntien — varsinkin olivat jalkani hyvin hellät — laskin Weenan varovaisesti olaltani ja istahdin ruohikolle.
En voinut enää nähdä vihreää porsliinipalatsia enkä ollut selvillä suunnastakaan. Katselin metsän tiheikköön ja ajattelin, mitä sinne mahtoi kätkeytyä. Tuonne tiheän oksasokkelon alle ei tähtien valo ulottuisi. Ellei siellä väijyisikään mikään muu vaara — jota en huolinut tarkemmin ajatella — olisi siellä puunjuuria, joihin voisi kompastella ja runkoja, joita vasten törmätä. Kun lisäksi olin sangen uupunut päivän kiihotuksista, niin päätin välttää vaaraa ja viettää yöni aukealla mäellä.
Ilokseni huomasin Weenan nukkuvan sikeästi. Käärin hänet huolellisesti nuttuni sisään ja istahdin hänen viereensä odottelemaan kuun nousemista. Mäen rinne oli hiljainen ja autio, mutta metsän pimennosta kuului silloin tällöin elävien olentojen liikehtimisiä. Ylläni tuikkivat tähdet, sillä yö oli hyvin kirkas. Niiden tuikinta toi mielelleni jonkinlaisen suloisen lohdun tunteen. Kaikki entiset tähtisikermät olivat kuitenkin taivaalta kadonneet: tuo hitaasti vaikuttava voima, jota ei sadan miespolven aikana huomaa, oli kauvan sitten järjestänyt ne uudelleen outoihin ryhmiin. Mutta linnunrata näytti minusta yhä vielä samalla repaleiselta tähtilipulta kuin ennenmuinoinkin. Etelässäpäin (niinkuin arvelin) näkyi tuntematon, hyvin kirkas punainen tähti; se oli omaa vihreää Siriustammekin loistavampi. Ja kaikkien näiden välkkyvien valojen keskellä loisti eräs kirkas kiertotähti ystävällisenä ja uskollisena kuin vanhan ystävän kasvot.
Tähtiä tutkiessani kävivät omat huoleni ja kaikki maisen elon tärkeät seikat yhtäkkiä kovin pieniksi. Ajattelin tähtien mittaamatonta etäisyyttä ja niiden hidasta kulkua tuntemattomasta menneisyydestä tuntemattomaan tulevaisuuteen. Ajattelin muutoksia maan napojen piirtämässä suunnattomassa kehässä. Vain neljäkymmentä kertaa oli tuo hiljainen vallankumous tapahtunut kaikkien noiden vuosien vieriessä, joiden halki olin kulkenut. Ja näiden harvojen mullistusten aikana oli kaikki toiminta, kaikki perimätiedot, monimutkaiset järjestöt, kansat, kielet, kirjallisuudet, pyrkimykset, jopa itse muistokin ihmisestä sellaisena joksi minä hänet tunsin kuin pois pyyhkäisty. Sijalla näin nämä hauraat olennot, jotka olivat unohtaneet korkean syntyperänsä ja nuo valkoiset oliot, joita alinomaa pelkäsin. Sitten ajattelin noiden kahden ihmislajin välillä vallitsevaa kauhua, ja nyt vasta äkkinäisen väristyksen kulkiessa yli ruumiini, selvisi minulle, mitä tuo alamaailmassa näkemäni liha lienee ollut. Se oli toki liian kauheaa! Silmäsin vieressäni nukkuvaa pikku olentoa, jonka kasvot tähtien valossa näyttivät valkeilta ja tähtimäisiltä, ja heti torjuin luotani tuon ajatuksen.
Tuona pitkänä yönä karkotin parhaani mukaan morlokit mielestäni ja kulutin aikaa koettaen kuvitella löytäväni vanhojen tähtisikermien jälkiä tuossa uudessa sekasotkussa. Taivas pysyi hyvin selkeänä lukuunottamatta paria utuista pilvenhattaraa. Epäilemättä torkahdin välillä. Vartioni yhä jatkuessa muuttui itäinen taivas vaalahtavaksi, kuin olisi se heijastanut väritöntä valkeata, ja vanha kuu nousi ohuena ja terävänä ja valkoisena. Sen jälissä saapui päivänkoitto, alussa kalpeana, mutta muuttuen sitten vaaleanpunaiseksi ja lämpöisen väriseksi. En ollut nähnyt koko yönä ainoatakaan morlokkia, ja uuden aamun suoman luottamuksen tunnossa minusta näytti melkein siltä kuin olisi pelkoni ollut perusteeton. Noustuani ylös huomasin, että toinen jalkani oli nilkasta turvonnut ja kantapään alta kipeä; niinpä istahdin uudelleen, riisuin kengät jaloistani ja viskasin ne menemään.
Herätin Weenan, ja me menimme alas metsään, joka nyt näytti vihreältä ja miellyttävältä äskeisen pimeyden ja uhman sijasta. Löysimme sieltä hedelmiä aamiaiseksemme. Ja pian tapasimme toisia pikku olentoja, jotka nauroivat ja tanssivat päivänpaisteessa, ikäänkuin luonnossa ei olisi olemassakaan mitään yön tapaista. Ja vielä kerran muistui mieleeni monesti mainitsemani liha. Olin nyt varma sen laadusta, ja sydämeni pohjasta säälin tuota viimeistä, ihmiskunnan valtavasta vuosta haaraantunutta pientä puroa. Ilmeisesti oli morlokeilta kauvan sitten inhimillisen rappeutumisen alkaessa ruvennut puuttumaan ruoka. He olivat ehkä eläneet rotilla ja muilla sellaisilla vahinkoeläimillä. Jo nykyäänkin ihminen paljoa vähemmässä määrin kuin ennen erottelee ja valikoi ruokaansa — paljon vähemmin kuin esimerkiksi apinat. Hänen ennakkoluulonsa ihmislihaa kohtaan ei ole mikään syvälle juurtunut vaisto. Ja niinpä nämä epäinhimilliset ihmisten jälkeläiset…!
Koetin katsoa asiaa tieteen kannalta. Olivathan morlokit vähemmän inhimillisiä ja meitä kauvempana kuin meidän kolme- tai neljätuhatta vuotta sitten eläneet ihmissyöjäesi-isämme. Ja järki, joka olisi tällaisen asiaintilan tehnyt tuskalliseksi, oli kadonnut. Miksi siis huolestuttaa itseäni tällä? Nämä eloit olivat vain syöttökarjaa, jota muurahaismaiset morlokit elättivät ja joista itse elivät. Ja tuossapa Weena hyppeli vierelläni!
Sitten koetin säästää itseäni kauhulta, joka oli yllättämäisillään minut, ajattelemalla tätä asiain tilaa ihmisten itsekkäisyydestä johtuvaksi ankaraksi rangaistukseksi. Ihmistä oli huvittanut elää mukavuudessa ja hauskuudessa veljensä työn kustannuksella; hän oli ottanut tarpeen tunnussanakseen ja puolustuksekseen, ja ajan täyttyessä tuo tarve olikin tullut vaatimaan oikeuksiansa häneltä. Koetin Carlylen tapaan ivaillakin tätä rappeutumistilassa olevaa ylimystöä.
Mutta se ei onnistunut. Miten suuresti eloit olivatkin henkisesti alentuneet, olivat he kuitenkin siinä määrin säilyttäneet ihmismuodon, että vaativat myötätuntoani ja saivat minun tuntemaan tuskaa heidän huonontumisensa ja pelkonsa takia.
Olin tällöin hyvin epätietoinen siitä, mitä menettelytapaa minun nyt tulisi noudattaa. Ensi työkseni piti minun hankkia joku turvaisa pakopaikka ja valmistaa itselleni mahdollisuuden mukaan metalli- tai kiviaseita. Tämä tarve oli lähin. Sitten halusin hankkia joitain tulivehkeitä, jotta soihtu aina olisi saatavissa, sillä tiesin, ettei mikään vaikuttaisi tehokkaammin morlokkeihin. Edelleen etsin asetta, millä murtaa auki valkoisen sfinksin alla olevat pronssiovet. Jonkinlainen muurinmurrin pyöri mielessäni. Olin vakuutettu siitä, että jos voisin astua sisään noista ovista soihtu kädessäni, niin löytäisin aikakoneen, jolla pian pakenisin täältä. En voinut kuvailla mielessäni morlokkeja niin vahvoiksi, että olisivat riistäneet sen jonnekin kauvas. Weenan olin päättänyt tuoda myötäni meidän aikaamme.
Sellaisia suunnitelmia mielessäni hautoen kuljin edelleen sitä rakennusta kohden, jonka ajatuksissani olin asunnoksemme valinnut.