Harjoittelia.
Harjoittelia Tuppelin järjesteli kohta tulevaan junaan meneviä papereita. Olikin aika helkkarin kiire. Ja sellaisesta kun ei vielä ole mitään hyötyäkään, harmia vaan: saattaa hassutuksia tekemään ja sotkemaan. Tuppelinillekin toisinaan käteen sattui lyijykynän sijaan lakkatanko, lakkatangon sijaan lyijykynä, milloin sysäsi kynänsä mustepullon sijasta papyrossin tuhka-askiin j.n.e.p. Kaikki merkillisiä, odottamattomia pikku kolttosia, jotka itse asiassa ovat naurettavan turhanpäiväisiä, mutta tosikiireessä hidastuttavat hirmuisesti työtä. Vähemmästäkin nuori veri kiehuu!
Joku koputteli avoimella pilettiluukulla.
"Antakaapas minulle piletti!" sanoi sieltä joku, hänkin kiireissään, ikään kuin viimeinen sekuntti olisi käsissä ollut. Tuppelinin hampaat yhdistyivät ja kieli lähisteli suunlakea päästäen sihisevän äänen. Pilettiluukulle loi hän myrkyllisen katseen. Sieltä kurkisteli hikinen, tyhmä naama, vielä sen takaa toinen, joka kovin näytti olevan olevinaan.
"Antakaapas piletti, juna jo tulee." Ja mies koputteli pilettilautaseen rahallaan, ikään kuin vakuuttaaksensa että sillä on taivaallinen voima.
Tuppelinin otsalla helmeili hikipisaroita. Ulkoa kuului jo asemakellon ääni ja veturin vihellys. Juuri silloin vetäsi hän kokoon kirjepakettia, mutta nuora katkesi ja kirjeet pyörivät lattiaan.
"Saa … perr…"
Eräs, hiljakkoin Amerikasta palannut miekkonen tulla haahitti ikkunan ohitse gummisaappaissa lohnustaen. Jo hänkin ehti pilettiluukulle samassa kuin kirjemytty uudestaan oli nuoraan tulossa. Toinen kuului vastatulleelle kertovan, ettei sieltä saa pilettiä pyytämälläkään. Tuo vielä lisäsi Tuppelinin kiukkua: osasi aavistaa mitä oli tulossa.
"Tiketti tänne näin!" Amerikasta tullut ärhenteli kun porho ainakin ja antoi muitten odotushuoneessa olevain tietää että hän se tuntee "asetukset ja taksat kun on kulkenut enämmän kuin…"
"Älä nyt hätääsi kuole!" täytyi Tuppelinin huutaa. Salista alkoi kuulua naurunhihitystä ja Amerikasta palannut sohisi hiljempaa. Mutta posti olikin nyt valmis ja Tuppelin juoksi pilettiluukulle.
"Mihin?"
Molemmat ostajat ilmoittivat.
"Pitää olla jemtti raha."
"Ei ole, mutta eikös teillä ole pieniä?" kysyi Amerikkalainen.
"Ei, eikä täällä olekaan mikään pankki, eikä rahanvaihtokonttori."
"Sepä nyt… Tapaa Amerikassa olla joka paikassa rahaa sen verran että irti saadaan. Minä olen kulkenut niin monessa…"
"Tänne se raha!"
"Tuoss' on."
"Onko sinulla justi raha?" kysyi Tuppelini toiselta.
"On. Eikö se maksa 2 markkaa ja 30 penniä?" Hän pani rahansa lautaselle.
"Se maksaa 2 markkaa 40 penniä."
"Soo…" Mies alensi päänsä pilettiluukun tasalle ja yritti siitä kurkistelemaan Tuppelinin silmiin, että puhuuko tuo edes totta, vai juonissaanko lörpöttelee.
"Tuo tänne 10 penniä!
"Mutta … mutta…" Mies katseli epäröiden toisten ihmisten puoleen salissa ikään kuin heiltä neuvoa saadaksensa. "Kaksi markkaa ja 30 penniähän ne ovat maksaneet. Ovatko ne kallistuneet?"
Yksi mutisi joukossa yhtä, toinen toista. Mikä siitä selvää sai.
"Joutuin, joutuin!" kiirehti Tuppelin, "ei minulla ole aikaa tässä ruveta selvittelemään, miksi kukin asia on niin, eikä näin."
"No, no tuota, vai ovat ne kallistuneet." Mies kaiveli taskustaan kymmen pennisen.
"Mitähän varten ne ovat kallistuneet?" Hän taas kumarsi päänsä pilettiluukulle, mutta se paiskattiin kiinni niin että mies peläten nenäänsä ottavan veti sen vikkelästi takaisin. Samassa vieri juna asemalle.
Tuppelinilla ei ollut enää kiirettä, sillä tarpeelliset tehtävät oli hän ehtinyt paraiksi toimittaa. Nyt hän heitti virkatakin selkäänsä pistämättä käsiä ensinkään hihoihin, asetti vaakunalakin sovitellen päähänsä ja katsahti sitten pitkin ruumistaan. Pöksyt istuivat hyvästi ja lahkeet lepäsivät niin sievästi tuossa Ruotsista tuotuin vaatekenkäin päällä; hyvän muotoiset ne olivat itse kengätkin. Kaikki tuo huomio oli silmänräpäyksen työ, sillä siinä käytetyt ajatukset olivat vanhastaan muodostetut, monasti käytetyt ja aina varalla. Rintaa röyhistäen astui hän konttorista ulos ja tuuppasi mennessään portailta pari poikanulikkaa maahan. Kumarsi isosesti konduktörille joka tervehtien astui junasta. Ryhtyi sitten silmäilemään pitkin vaunuriviä, josko ketään tuttuja sattuisi matkassa olemaan. Sisään meni posteljoni ja muita junan palvelusväkeä paketteja ja paperivihkoja käsissä. Niiden perään Tuppelinikin antausi, kun ei junassa näkynyt muuta kuin noita huomiota herättämättömiä tavallisia, vieraita kasvoja.
Konduktöri oli tullut lähemmäksi, nähtävästi aikeessa jutulle ruveta, mutta siihen jäi, merkkipilliänsä nauhasta heiluttelemaan.
Akkoja ja lapsia oli taas ulkoa tuppaunut saliin, kylmähkö kuin oli. Mutta Tuppelin kävi vihaiseksi … tuossa kun kaikkein tien tukkivat ja pahaa löyhkää huoneesen tuovat!
"Pois salista! Ulos! Ei teillä ole täällä mitään tekoa." Hän tuuppi ja sysi poikasia ovelle päin ja antoi vaimoväelle vihaisia silmäyksiä, ohjeita ja neuvoja.
Kaikellaisten paperivaihtojen ja muiden pikkutoimitusten suoritettua lähti juna vihdoin eteenpäin. Tuppelini katsoi vielä vähän aikaa sen perään kunnes alkoi vilustaa ja lähti sitten sisään. Odotus-salissa varroskeli pari, kolme miestä, jotka kohteliaasti kumarrellen tervehtelivät. Tuppelin tunsi miehet, olivat vaan siitä likitienoilta, kauppias Kuittinen ja toiset talokkaita. Ne olivat tuttavia vakinaisen asemapäällikön kanssa, kävivät aina konttorissa asiansa toimittamassa y.m. Tuo tuttavuus pisti Tuppelinin vihaksi … kai ne taasen konttoriin tuppauvat, muutamat moukat! Mutta hän osasi masentaa liikanaisia tuttavuuden yrityksiä, katseli vaan kysyväisesti ivahymyllä toisten tuttavuutta teetteleviin silmiin, ikään kuin haluten kysyä, että mistä miehet ovat kotoisin.
Rinta pystössä, pönäkkänä astui Tuppelin salin läpi konttoriin, veti oven perässään kiinni ja väänsi salvan lukon eteen. Tuopa tuotti suurta nautintoa, iloa, että on olemassa apukeinoja joilla voi itseään nenäkkäistä vieraista varjella.
"Kaikkia täällä konttoriin lasketaankin!" Häntä ihmetytti vakinaisen asemapäällikön luonne, kun saattaa tuttavan kannalle asettua moukkain kanssa. Tuo oikein suorastansa inhotti.
Hän heitti takin pois ja ryhtyi availemaan tullutta postia. Joku väänteli avaimesta, kai aikeissa tulla sisään. Kun ensi narahduksen kuuli, sävähti Tuppelin, mutta kohta muisti hän että salpa on edessä.
"Täällä on nyt toiset tavat", mutisi hän itsekseen nautinnolla. Salista kuului hiljaista puhetta ja kuiskeita. Harjoittelia arvasi mistä ne puhuvat, koettipa tarkemmin kuullellakin.
"Tässä on nyt toinen järjestys", hän jälleen tyytyväisenä virkkoi. Rupesi sitten hitaasti ja levollisesti tutkimaan tulleitten kirjeitten osoitteita.
Tehtailia Varmasen, provastin ja nimismiehen kirjeet hän viskoi eri läjiin. Oli siinä kauppias Kuittisellekin joku kirje ja vekseli-ilmoitus. Viimemainitun hän otti tarkemman tarkastelun alaiseksi, saadakseen lasia vasten läpi lukemalla selvän, suuriko summa tuossa oli kysymyksessä. Viskasi sitten kirjeen eri paikkaan. Amerikan kirjeitä oli koko joukko. Ne hän ilman muuta sysäsi sivulle yhteen kasaan. Kynsäsi pettyneenä korvansa taustaa, itse kun ei ollut yhtään kirjettä saanut.
Oli kulunut junan lähdöstä jo noin neljännes tuntia. Taas väännettiin salin puolelta varovaisesti avainta. Tuo säväytti hiukan, mutta kohta muistui mieleen että lukkopa olikin salvassa ja rauhallisesti alkoi hän tutkia Nya Presseniä.
Nyt koputettiin ovella.
"Mikä siellä on?" hän ärjäsi ärtyisesti.
"Enkö minä saisi sanomalehtiäni? Minun nimeni on Kuittinen", kuului salista ääni.
"Ei posti ole vielä järjestetty."
Tuppelin jatkoi rauhallisesti Nya Pressenin lukemista, taittoi sen sitte kokoon ja kirjoitti siihen tehtailia Varmasen nimen. Nousi, sytytti paperossin, otti Suomettaren, kävi sohvalle pitkälleen ja alkoi nautinnolla lukea erästä Sigurdin kuvaelmaa.
* * * * *
Sillä aikaa salissa noin kymmenkunta henkilöä odotteli postin jakamista. Ensin vartoilivat seisomajalassa ja kun pitkäksi alkoi käydä kävivät istumaan ja odottelemaan. Siinä oli neljä viisi Amerikan-leskeä, pari kolme postilaukulla varustettua poikasta, Kantolan ja Upukan isännät, kauppias Kuittinen, sekä vielä joitakin muita, mitä lie olleet, ja asemamies.
Kuittinen kävi vähän hämille kun koeteltuaan saada ovea lukosta, huomasi sen salvatuksi.
"Jassoo, nyt onkin sellainen herra joka ei laske liikaa kansaa sisään", hän nyreissään sanoi ja kääntyi asemamieheen, ikään kuin tälle olisi erittäin tahtonut huomionsa päähän teroittaa.
"Juu", myönsi tämä. Hänkin näytti tietävän jotain koska niin salaperäisesti katseli.
Kuittinen kävi istumaan rahille.
"Kovin se näyttääkin ylpeältä ja turhanpäiväiseltä asemapäälliköksi tämä poika", virkkoi Kantolainen.
"Niin kuin perhanakin!" innostui Kuittinen sanomaan.
"Täällä onkin totuttu niin hyvään. Ei suinkaan sitä lienekään niin kohteliasta asemapäällikköä missään kuin meillä on vakinainen", arveli Kantolainen.
"Se on totta, se," todisti Kuittinen.
"Mistä lie kotoisin tämä poika?" uteli Kantolainen.
"Poika," matki Upukka nauraen.
"Niin, poika, poika, mikäpä se muukaan. Vai herraksiko tahtoisit sanoa?"
"Sanoppa vasten naamaa siksi!"
"Sanon kyllä, jos siksi tulee, vai luuletko että pelkään?"
"Mitäpä tuosta nyt pelätäkään, mutta…"
Syntyi naurun-tirskunaa. Hauskastippa kuluikin aika vaikka vähän viipyäkin piti.
"Hän kuuluu olevan kotoisin tuolta, tuolta … ka enpä nyt muistakaan, vaikka niin tuttu pitäjään nimi piti olla. Mutta talon poika hän ainakin on," tiesi joku.
Kaikki kummastelemaan: "Vai talon poika ja tuollainen herra on tullut."
"Ei tuo virka nyt niin korkeata rintaa kestäisi."
"Kovin on unohtanut sekin lapsi isänsä," muuan eukko ristissä käsin huoki. Toinen eukko kävi likemmäksi miehiä kuiskuttelemaan, kertoi, että eräänä päivänä oli suurella ryminällä ajanut akat pois odotus-huoneesta, haukkunut y.m.
Asia pidettiin erittäin raskauttavana. Onpa koko hirviö, kun ihmiset käyvät asioitansa ajamassa ja sillä lailla…
"Sanokaas muuta. Sitäpä minä kysynkin että onko sillä valtaa?"
"Vai valtaa!" nauroivat toiset. "Jos totta puhuen vallasta puhutaan, niin jokaisella muilla on tässä valtaa, mutta ei hänellä. Meillä valtaa on, meitä varten tämä on laitettu. Mutta mikä hän on? renkipoika, meidän renki."
Tyytyväisyys valtasi kaikki. Lujemmin painettiin puuta. Onpa sentään helkkarin lystiä, olla yhtenä omistajana tällaisessa talossa!
Yhteisestä riemusta havahti Kuittinen ensimmäisenä.
"Ei, mutta," hän ähkäsi, "tätä odottamista ei enää kestä harjankaan kärsivällisyys." Ja hän meni taas koputtelemaan ovelle.
"Mikä se on?"
"Enkö jo saisi sanomalehtiäni?"
"Odottakaa, ei posti ole vielä järjestetty."
Kuittinen peräytyi suututellen ovelta.
"Sitäpä nyt järjestetään," hän paneskeli.
"Niitä pitäisi opettaa noita nuoria poikasia. Kun mekin nyt täällä näin häntä palvelemme, niin hän voi luulla itsensä miksi hyvään," tuumi Kantolainen. Toiset innostuivat siihen. Pitäisipä totisesti opettaa! Kullakin oli mukava sana jonka pitivät erittäin sopivana ja tepsivänä lausua sellaisessa tilaisuudessa. Siitä tuli hauska valikoima haukkuma ja "nenäämä" sanoja. Ja oikein jo sydämiä innosti itsekunkin ajatellessa, että itse sattuisi tilaisuuteen lausua niin ja niin…
He keskustelivat salin etäisimmässä päässä. — Tuppelin konttorissa lepäili ja luki Suometarta. Kuuli toisinaan puheen huminaa salista, mutta ei eroittanut mitä se oli. Paransi tyynyä ja mutisi:
"Järjestystä tässä täytyy pitää." — Mutta Kuittinen taas selvisi jupakasta kiirehtimään.
"Ei saakeli, mutta makuulle tuo lienee pannutkin," hän äännähti ja toisten nauraessa marssi taas uhitellen koputtelemaan. Nyt löi jo nyrkillä oveen, se tärähti kovasti niin että toisetkin siitä jo sävähtivät. Mutta Kuittinen jatkoi paukutustaan ja toiset odottivat äimistyen, mitä tuosta seuraisi. Asemamies lähti ulos, ettei harjoittelia vimmoissaan luulisi häntä tuohon syylliseksi ja häneen vihaansa ajaisi.
Kuittisen koputellessa alkoi sisästä ensinnä kuulua räiskettä ja pläiskettä, ikään kuin joku kiukkupäissään olisi siellä mellastanut. Vihdoin vetästiin luukku ovessa vingahtaen auki.
"Onko siellä Varmasen postin ottaja?"
Kuittinen sai väistyä. Mikä herra luulitkaan olevasi kuin ensimmäisenä tukit!
Yksi poikasista meni ottamaan Varmasen postin, toinen pappilan.
"Kuka siellä vielä postia tahtoo?"
"Minä." Kuittinen astui lähemmäksi.
"Kuka minä?" Tuppelin kysyi, kun ei viitsinyt selkäänsä koukistaa katsoaksensa, Joutaapa kanssa sanoa nimensä, ettei luulisi tässä niin kovin tuttu olevansa.
"Kuittinen," vastasi tämä.
"Jahah, tuossa on pankista vekselin ilmoitus."
"Vai niin. Maksetaan itse, ilman vieraan apua. Eikö muuta ole?"
Tuppelin vähän joutui hämille tuosta, kun ei Kuittinen sitä tehnyt. Katui jo melkein, että oli tuota sanonutkaan. Olipa omituista: koko ajan kun oli kuvitellut tämän asian riemua tuottavan ja tuon saksan hämille joutuvan. Nyt vaan itseä tuntui hävettävän.
"Muuta ei ole," sanoi hän.
"Eikö Suometarkaan?
"Jassoo, tuleeko teille Suometar?"
"Tuleepa hyvinkin."
Tuppelin nouti pöydältä lehden.
"Muutako ei ole?"
"Ei."
Astui esiin uusia henkilöitä. Tuppelin sill'aikaa jo kävi pöydän luo istumaan.
"Onko Maria Tupakaiselle tullut Amerikasta kirjettä?" kysyttiin.
"Ei ole." Ei hän tarkastellutkaan, asioiksensa vaan selaili edessään muutamia kirjeitä.
"Onkohan Leena Sivumäelle?" Ei ollut Leenallekaan kirjettä. Mutta löytyi siitä sentään jollekulle, kuin sattui vaivatta käteen tulemaan.
"Onko Sameli Tienpäälle ja Maijaliisa Pöhlölle?"
Tuppelin purskahti nauramaan.
"On täällä monellekin pöhlölle, mutta ei Maijaliisalle."
"Kelle sitten?"
Siinä joutuikin Tuppelin pulaan, täytyi valehdella että ei ne olleetkaan kuin joillekin muille, vaikka väärin nimen luki.
Mutta akoille jäi vakuutus että Maijaliisalle oli kirje, ehkäpä rahakirje, mutta ei tuo ilkiö vaan antanut.
Vihdoin ne menivät pois viimeisetkin ja Tuppelin jäi rauhaan. Hän laski helpoituksen huokauksen, avasi konttorin oven ja alkoi astuskella odotus-huoneen lattialla.
* * * * *
Itsestänsä siinä juoksi mieleen äskeiset kokemukset. Mieli oli vielä hiukan kuohuksissa siitä ettei yleisö nähtävästi pitänyt häntä sellaisessa arvossa kuin olisi mielestänsä vaatinut. Jo ennen monasti oli tuon huomion tehnyt, kuin vakinaisen asemapäällikön kanssa sattui yht'aikaa olemaan toimistossa. Häntä, Tuppelinia kun ihmiset puhuttelivat, oli niillä useammiten ikään kuin käskeväisyyttä ryhdissä, kohtelivat kuin jotain käskyläistä; vakinaisen asemapäällikön kanssa kuin olivat tekemisissä, käyttäytyivät ihan toisin: kunnioittavasti, mutta samalla tuttavallisesti. Erittäinkintälläasemalla, missä hän nyt oli jonkun aikaa ollut virkaa-tekevänä, oli hän tuon huomion tehnyt.
Tuttavallisesti ja kunnioittavasti…
Miten oli tuollaista asemaa mahdollinen saavuttaa? Hän yht'äkkiä alkoi karehtia isäntäänsä. Olihan hänkin jo koettanut yhtä ja toista keinoa päästä yleisön kanssa samallaisiin suhteisiin, mutta vielä ei se ollut onnistunut. Ainoastaan aniharvoin näki jonkun käytöksessä kaivattua väriä. Mutta sekin oli niin satunnaista. Pääasiallisesti oli hän koettanut saavuttaa tarkoitustaan sillä, että kohteli yleisöä ankaran isällisesti, nuhteli, ärjyi kun niin sattui, eikä milloinkaan alentunut yksinkertaisten ihmisten leikkiä ymmärtämään. Itse kyllä teki leikkiä kun siksi tuli, mutta kai siinäkin oli omituinen värinsä: akat ja ukot pitivät sitä ivana, pilkkana.
Toisinaan johtui Tuppelin tekemään tiliä itsensä kanssa, luomaan katsauksen taaksepäin. Elontie oli hiljaista, mutta varmaa kohoamista — ainakin omasta mielestä. Väliin nousu näytti oikein kukon harppaukselta kun muisti, miten vielä kuusi vuotta takaperin kävi lehmiä paimentamassa, tappeli toisten paimenten kanssa joista moni hänet viskoi mihin tahtoi, savesi nyrkit ja kasvot; toiset sille nauroivat ja hän oli puolittain alaskaateella toisten joukossa. Mutta sitten, mikä lie pälkähtänyt vanhemmille päähän kun hänet kouluun laittoivat — hyvä pää kun sanottiin olevan.
Ja nyt kun vertaili itseään rinnan noiden paimen kumppalien kanssa, jotka ennen, vaan muutamia vuosia takaperin häntä melkein itseänsä ala-arvoisempana pitivät, tuntuipa melkein siltä, kun olisi kotkana, siivin lennellyt näiden ylipuolella. Toisinaan meni mieleen, miten ensivuosina kun koululomilla kotikylässä asusti, ukot ja akat hänelle aina pitivät puheena, että jos joskus sattuisi, sinusta Tuomas, joku virkamies tulemaan, niin älä ole kopea ihmisille, niin kuin nuo suuret herrat ovat; paremmin edistymäänkin pääset, jos olet nöyrä ja n.e.p. Tuosta hän muisti innostuneensa aina, ja kummallisen paljon hän siihen aikaan pitikin noista oman kyläisistä. Ne olivat silloin niin … niin … niin … ei sitä oikein osaa sanoa, mutta ainakin ne olivat ystävällisempiä. Nyt kun siellä kävi, katselivat ne karsain silmin, melkein ivahymyllä muutamat.
Kyllähän sekin vaikutti: siihen aikaan oli koko koulu-nuorison korkein ihanne tuo sama juttu, että heistä pitäisi tulla kansallismielisiä, oikein malli-virkamiehiä. Melkeinpä taudillinen innostus vallitsi koko laumassa. Jahka vaan päästäisiin tästä, niin näytetään noille vanhoille virkamies-jukureille esimerkkiä. Koulupojillahan oli itsillä niin karvaita kokemuksia siitä, ettei heitä pitäneet edes herran alkuinakaan muut, kuin palveliat ja semmoiset.
Tuppelin erosi koulusta ja meni harjoitteliaksi rautatielle. Siihen oli monenlaiset syyt. Ensiksikin että aineellinen puoli pitkällä lukutiellä pelotti, jopa jo ahdistikin, että lukeminen kävi ikäväksi, rasittavaksi. Ja sitten suurin ja pätevin: olihan se jotain, päästä jo virkamieheksi, kuin toiset toverit vielä kirjain ääressä hikoilivat.
Kun hän tältä kannalta asiata aprikoitsi ja esitteli niille jotka hänen kohtalostaan jotakin välittivät, niin ne hyväksyivät sen. Osoittihan päätös järkevää käytännöllisyyttä. Kylän miehet ja muut sanoivat:
"Onni todellakin, että kansa saa virkamiehiä omista lapsistaan."
Totta kyllä, että niitä oli kotikylässäkin sellaisia, jotka TuppelininTuppua jo koulupoikana pitivät ylpeänä ja korskana, mutta toisetarvelivat että kyllähän ne koulupojat aina sen verran herrottelevat.Arvelivat siitä muuten lapsellisuudeksi, joka poistuu, kun miestyy.
Niin tuli hän rautatielle, muodostellen mielessään kaikellaisia, mutta pää-asiassa erinomaisen hauskoja edellytyksiä. Vaan pian esiintyi harmittavia kokemuksia, kaikellaisia. Sattui, näetten sielläpäin silloin tällöin kulkemaan noita entisiä tuttuja, oman kylän miehiä, työjusuja, lahtareita ja muita sen kaltaisia. Ne tulivat kuin hyvätkin tuttavat oikein kädestä tervehtimään ja jo vaunusillalta usein huusivat:
"No päivää! kuinka se Tuomas nyt jaksaa?" Nauroivat ja hymyilivät niin tuten ja ystävällisesti, kuin olisivat hyvänkin "trastu-kampraatin" tavanneet. Toiset edes sanoivat Tuppeliniksi. Mutta Tuomas… Kaikkein hiton moukkain tuttavana sitä pitää ihmisen olla!
Ensimmältä tuollaisissa tapauksissa Tuppelinin silmä arasti vakoeli ympärille, että josko jo joku parempi ihminen olisi huomannut ja jo nauraa-räköttäisi, häntä pilkaten. Jos sitten ei julkista naurua huomannut, koetti hätäisesti jossain välissä sanoa tuolle "tuttavalle" pari sanaa. Sillä omituinen orjallisuus, vanha tottumus tuntui vaistomaisesti velvoittavan pyhkimään päältään sitä luuloa että hän mikään ylpeä olisi.
Mutta vähitellen poistui tuo arkuus ja ylpeyden maine ei enää peloittanut niin kuin ennen. Rupesipa tuntumaan melkein luonnolliselta, että talonpojat ylpeäksi nimittäisivät. Huomaamatta, ihan itsestään mielipide tuossa suhteessa muuttui. Mahtoi siihen vaikuttaa sekin, ettei enää ollut tilaisuudessa seurustelemaan talonpoikaisten kanssa samassa merkityksessä kuin ennen. Siellä kotikylässähän ei ollutkaan herroja! No oli tosiaankin, oli siellä tuo vanha juoppo Rallunfors, muuan virkaheitto. Mutta mitä semmoisesta jota ei kukaan pitänyt muuta kuin varoittavana esimerkkinä. Kummako sitten että periaatteet likimmän ympäristön makuisina pysyivät. Johdonmukaisesti tekivät ne nyt samoin, muodostuivat likimmän seurapiirin mukaisiksi. Tähän piiriin ei enää talonpoikia kuulunut, ainoastaan sen verran mitä virkatoimissa sattui.
Ja ne, nuo talonpojat esiintyivät siellä kovin tietämättöminä, taitamattomina, aina kyselevinä, neuvon tarpeessa olevina. Tuppelin oppi vähässä ajassa, niin että osasi noille jokapäiväisille kyseliöille antaa tietoja ja neuvoja, tarvitsematta kysellä päämieheltänsä.
Kovin paljon oli noita tietämättömiä kyseliöitä. Ne näyttivät muuten niin yhdellaisilta ja yhden näköisiltä. Jopa oikein rupesi tuntumaan siltä, kuin samat miehet ja samat akat olisivat joka päivä, jopa monikertaan päivässä käyneet asemalla toimittamassa ihan samoja asioita jotka jo monikertaan oli toimitettu. Väliin kuin itsellä sattui olemaan jotain hauskaa tekeillä, suututti oikein, kuin aina vaan tuli keskeyttäjiä. Ja jos ne näköjään olisivat olleet edes oikeita ihmisiä, mutta kun yhdessä näki yhtä, toisessa toista kummaa, eikä uskaltanut heille tuosta edes pistellä, niin se oikein pani ähkymään. Ensimmältä tuli toimeen sillä ja sai luontonsa tyydytetyksi, että hengessään vaan mustia nimiä luki ja mykkänä toimitti tehtävänsä. Vaan sittemmin, kerta kerran perään alkoivat pakottavat sisälliset liikutukset puhjeta, ensin murinana (koiran murinana) sittemin puoliääneen ja vihdoin ärjyen. Kun ensikertoja ärjyntä pääsi, antoi se aina tapauksen ohitse mentyä ajatuksen aihetta. Vaivasi semmoinen outo, ensikertalaisuuden tunne: täytyi asettaa tekonsa omaan eteensä arvosteltavaksi. Itse jäi asiasta kuitenkin kohta jähmeään, välinpitämättömään tilaan. Mutta ulkoa päin sai tunnustuksen. Nuo, joille hän ärjyi, niissä oli niin kovin paljon vikoja, joita herrasväki huomasi, oli tyhmyyden vikoja ja luonnon vikoja. Kun Tuppelini suuttui ja ärjyi, nauroivat muut. Hän otti ne kiitos-nauruiksi ja yltyi itsekin nauramaan. Olipa hupaisa urheilla, kun oli niin kiitollisia katselioita! Toisinaan tuttavat sanoivat häntä kiukkuiseksi. Mutta jostakin syystä hän ymmärsi tuonkin olevan kunniaksi. Vanha asemapäällikkö, hänkin sanoi olleensa nuorena kiivas, mutta vanhempana oppineensa jo kärsimään. Tuo näytti siis itsestään kuuluvan asian luontoon. Mutta ei hänenkään, tuon vanhan asemapäällikön kärsivällisyys vielä neljällä jalalla seisonut. Se ontui väliin oikein vaivaisen tavalla. Ja silloin oli Tuppelinilla hauskaa. Näetten, kävi tuolta vanhalta karhulta niin maukkaasti, ettei olisikaan saattanut olla nauramatta.
Väliin johtui mieleen noita mielikuvituksia kouluajoilta, kun tuumittiin koulusta päästyä antaa virkamiehille oikein malli. Oikein nauratti nuo lapselliset tuumat nyt isoa miestä. Mutta sen ohessa heräsi itseä kohtaan jonkullainen hiljainen kunnioituksen tunne sen rikkaan kokemuksen johdosta, minkä oli saavuttanut. Melkein sääliksi kävi tovereita jotka vielä koulun penkeillä hautoivat noita lapsellisia tuumia. Joskus heitä tapasi ohitse kulkevassa junassa. Ne lensivät sieltä kuin harakat, tervehtimään. Ei heidän tervehtimistään hävetä tarvinnut, olivathan he siroja poikia melkein kaikki. Mutta kun heidän käsiänsä pudisti, kun puhutteli heitä, tuntui se melkein siltä, kuin kokeneena isänä, tahi ainakin vanhempana veljenä olisi heille jäähyväisiä sanoessa tehnyt mieli neuvoa, että muista lukea läksysi, äläkä vaan päätäsi rikki juokse. Kun sitten näiden entisten toverien nähden konduktörille erityisen huolettomasti päällään noikkasi merkiksi, että juna saisi lähteä, ja kun tuossa hädässä monta kättä kouraan pistettiin, jäähyväisiä sanottiin ja hyvää vointia toivotettiin, niin tuntuipa se melkein sille, kuin maailman kulun ohjaaminen, ainakin jossain määrin olisi ollut hänen käsiinsä uskottuna.
* * * * *
Hän sulki konttorin oven, otti avaimen pois, ettei kukaan luvattomasti sisään tulisi, sillä postiaika oli mennyt ohitse. Asematoimiston kyllä piti olla avoinna, mutta saattoivathan otaksua hänen olevan jossain, poissa konttorista, jos joku sattuisi tulemaankin. Sitten heitti hän takin päältään, sytytti paperossin, istui pöydän ääreen ja rupesi huviksensa katselemaan kirjeitä. Ensimäisenä sattui käteen Kuittiselle menevä kirjekortti. Tekipä mieli lukea mitä tuolle hölmöläiselle kirjoitetaan.
"Hölmöläiselle!"
Häntä oikein nauratti kun sattui niin mukava nimitys.
Mutta tuon tyytyväisyyden ilmauksen perästä otsa heti synkistyi kuin näki mitä kortissa oli. Sen oli kirjoittanut joku arvokas henkilö, jota Tuppelininkin täytyi pitää arvossa, se sisälsi tärkeän asian, joka ehdottomasti olisi vaatinut, että kortti olisi tänä päivänä tullut vastaanottajan haltuun.
"Hitto sentään!" hän harmitellen käsi korvan juuressa äänteli. Ei suinkaan muuten, mutta jos tuo lähettäjä peijakas alkaa kysyä perään, missä kortti on viipynyt ja sen johdosta tulee ripittämään. Tuo asia kiusasi koko lailla. Jo heräsi sellainenkin ajatus, että mitä olisi, jos lähettäisi piian viemään… Mutta sitten hän arvaa, että minä täällä luen kirjekortteja! Ei tuokaan kelvannut. Lopulta selvisi kuitenkin asia ja päästi pulasta.
"Eihän minun olekaan velvollisuus siinä silmänräpäyksessä huomata kelle kaikille kirjeitä on tullut, kun pitää postia jakaa niin hopussa, että tuskin ehtii pussin auki saada."
Rauhoittuneena viskasi hän kortin pöydälle ja ryhtyi sitten jatkamaan tointansa.
Sillä aikaa tuli joku odotushuoneesen. Kuului siellä hiljaa ja epävarmasti astelevan oven edessä ja uskalsi vihdoin koputtaa. Mutta Tuppelin ei tuosta häiriytynyt, eikä koputus antanut hänelle aihetta ryhtyä mihinkään toimenpiteisin. Vielä toisenkin kerran kuului samallainen koputus, mutta Tuppelin ei avannut. Jahka koputtaa kovemmin niin avataan. Vaan siihen se jäi ja koputtelia meni ulos. Tuppelin kurkisti ikkunasta perään, näki että se oli joku akka, syrjäkyläinen, mikä lie ensikertalainen. "Menköön!"
Vähän ajan kuluttua tuli piika konttoriin. "Täällä on eräs vaimo, joka pyytäisi saada rahakirjettänsä."
"Mikä se vaimo on?"
Piika mainitsi nimen. Tuppelin katsoi kelloaan. "Ei nyt ole posti-aika, eikä minulla muutenkaan ole aikaa. Tulkoon jälkeen puolisen."
"Hänellä on pitkä matka. Eikö sitä voisi nyt antaa."
"Ei, ei minulla nyt ole aikaa."
Piika lähti pois.
Tuppelinille tuli kovin paha olla kun piikakin nähtävästi niin piti tuon vaimon puolta ja nyreissään pois meni. Hän juoksi kyökkiin, käski vaimon mennä odotushuoneesen, saisi kirjeensä. Vaimo rupesi kehumaan ja kiittelemään. Mieli meni siitä hyväksi. Ja kun vaimo kirjeen saatuaan mielihyvissään sitten vielä oikein jumalan nimen kautta kiitteli, tyhmästi ja yksinkertaisesti kyllä, niin ei tuo sittenkään ilkeältä ja sietämättömältä korvaan kuulunut.
Kun ei nyt ollut oikeastaan mitään järin kiireistä tehtävää, pani hän sohvalle pitkälleen ja nukkui pian. Noin puoli tuntisen kun oli siinä nukkunut, koputettiin ovelle. Se oli ensinnä hiljaista, säädyllistä koputusta. Tuppelin havahtui ja kuuli sen. Katsoi kelloaan ja huomasi että asematoimiston avoinna olemisen aika oli paraillaan, mutta ei mennyt avaamaan. Olikin niin helkkarin lysti ja levollinen maata, ettei juuri pienten asiain olisi pitänyt saada velvoittaa siitä ylös nousemaan.
Vähäisen väliajan perästä koputus uudistettiin, nyt hiukan kovemmin ja varmemmin. Päänalus kävi jo epämukavaksi … liekin siinä peijakkaassa harakan höyheniä! Häiritsiä kuului astelevan edes-takaisin odotushuoneessa.
"Odottele vaan poika, minä makaan." Ja hän ummisti silmiä ja odotti unta. Mutta ei se makuukaan enää oikein maittanut. Jos vaan pois olisi tuo mennyt tuolta odotus-huoneesta, niin heti olisi ylös noussut ja…
Mutta nyt! Voi turkanen, kun löi koko nyrkillä kuin navetan oveen.Kädet ojona ja hammasta purren riensi Tuppelin ovelle ja avasi luukun.
Hän asetti naamansa luukulle oikein kasvoista kasvoihin nähdäksensä sitä miestä, jota kohtaan niin verinen viha oli sydämmessä syttynyt. Totisesti, siinähän seisoi Kuittinen, ei kukaan muu kuin Kuittinen ja Tuppelinin täytyi sitä sietää ja nähdä vielä, että tuo kohteliaasti hymyillen tervehteli.
Mutta vastata ei voinut Tuppelin.
"Hyvää päivää!" sanoi Kuittinen toisen kerran korkeammalla äänellä ja kumarsi syvään. Vaan Tuppelin keksi keinon: asetti suunsa ivahymyyn ja katseli äänetönnä Kuittista, ajatteli, että jos ei tämä masenna miestä, niin ei sitten mikään.
"Mikä siinä on syynä, ettei herra Tuppelini juuri koskaan vastaa minun tervehdykseeni?" Kuittinen tätä sanoessaan laski tuon maakauppias-naamansa ihan Tuppelinin kasvojen likitienoille ja jatkoi:
"Pidän tuota niin kummallisena seikkana että tahdoin kysyä, olenko minä jollain tavalla loukannut teitä, taikka mistä tuo johtuu?"
Tuppelinin kasvoihin hyökkäsi veri ja koneellisesti ponnahti selkä ihan pillisuoraksi.
"En vastaa tervehdykseenne," hän äänsi juuri kuin välipalaksi. Siinähän tarvitsikin aikaa miettiä. Tuollainen kysymys! Se oli kuitenkin ulkopuolella kaiken tähän asti kärsityn tyhmyyden. Mutta sillä aikaa, kun näitä mietti, ehätti Kuittinen jatkamaan.
"Minusta näyttää niin omituiselta, että vaikken minä ole teille tuntematon, te ette kuitenkaan tervehdi."
"No … no … no eikö minulla ole vapaus tehdä siinä suhteessa mieleni mukaan, vai pitäiskö minun kumarrella teitä … häh?" Tuppelin luuli tuosta kumartelemis-kysymyksestään löytäneensä surmaavan valtin ja tirkisteli luukusta palavin silmin vihollistaan.
"Kumarrella!" huusi Kuittinen nauraen. "En peto soikoon, en minä kärsisikään kumartelemista ja teillä on tietysti vapaus menetellä mielenne mukaan. Mutta minusta näyttää niin hullunkurisen pöyhkeältä ja naurettavalta kuin nuori mies, joka ei vielä ole edes mikään virkamies, luulee olevansa…"
"Joll'ette paikalla tuki suutanne niin minä näytän teille…"
"Näytän," matki Kuittinen nauraen kuin lapselle. "Älkää puhuko niin lapsellisia isolle miehelle."
Tällä tavalla alkoi väittely. Tuppelin riehui palavissa päin, huitoen käsillä ja polkien jalkaa.
"Minä pyytäisin saada ulos ne tavarat, mitkä minulle ovat tulleet", ilmoitti Kuittinen vihdoin kun riiteleminen rupesi väsyttämään.
"Semmoiselle miehelle ei anneta täältä mitään!"
Nyt paisui Kuittisen luonto yli äyräittensä, pani suun puhumaan sydämen kyllyydestä ja nyrkin säestämään ilmassa. Asemamies tuli sisään, pyysi päästä konttoriin, sai kuitenkin hetkisen odottaa kun Tuppelin asetteli riehuvia tunteitaan. Tämän väliintulo kuitenkin keskeytti riidan siksi, että Kuittinenkin lähti ovelta pois päin. Mutta kun asemamiehelle vihdoin ovi aukaistiin, puikahti Kuittinenkin sisään.
"Teillä ei ole lupa tulla konttoriin!" kiljui Tuppelin, mutta ilman mitään seurausta.
"Minätahdonsaada ulos tavarani!"
Kuittinen lausui sen matalalla äänellä, mutta siinä oli niin kummallinen sävel, että Tuppelin sävähtäen katsoi häneen. Samassa meni asemamies ulos. Kuittinen seisoi konttorissa ja katseli palavin silmin Tuppelinia. Sanaakaan sanomatta otti viimemainittu rahtikirjat esiin ja niitä selaillessaan pääsi taas sanomaan:
"Te olette niin rajattomasti tyhmän ylpeä mies, etten minä vielä milloinkaan ole samallaista tavannut."
"Se on varsin hauskaa kuulla," vastasi Kuittinen, "ettei yhteiskunta ole ylenpaltisesti rasitettu minun kaltaisteni ihmisten kautta, mutta teidän kaltaisianne, herra paratkoon, niitä on hyvin paljon; ja sitä minä pidän paljon valitettavampana seikkana."
Tuppelin selaili asioiksensa papereita pöydällä.
"Te käytte täällä niin kuin suurikin herra joka päivä!" huusi Tuppelin katkerasti.
"No mutta … mikähän minua estäisi käymästä täällä! Oletteko te niin heikko ja kykenemätön, ettei minun asiaini toimittaminen teiltä oikein suju?"
"Teitä pitäisikumarrellaja pokkuroida, sitä te vaatisitte mutta e-he heei täällä ainakaan!"
Tuppelin äänsi nautinnolla tämän.
Kuittinen lähestyi puuskuen:
"Ketä varten on tämä toimisto laitettu? Sitäkö varten että tuollaiset kelvottomat saisivat täällä vaan maata nokka taivasta kohden, johon meikäläiset saisivat armon tuoda kumarrellen kypsiä paisteja avattuun suuhun? Sitäkö varten, ha haa?"
"No ei…"
"Vai ei. No se on tietysti armo ettei niin vaadita. — Mitä se rahti tekee?"
Tuppelin ei puhunut mitään, nousi äkkiä ja meni toiseen huoneesen.Kuittisella oli sopivaa aikaa jatkaa.
"Mistä ihmeestä te olette saanut tuollaisen tavan kohdella ihmisiä? Kun ei mies ole vielä sen suurempi kuin harjoittelia, niin ei se nyt ole vielä sellainen mahtiasema, paikka josta niin sopisi siipensä nostaa. Se on, hyvä nuori herra, rumaa luulla olevansa jotain kun ei kuitenkaan vielä ole paljon mitään, ja…"
"Minä en kuuntele, en välitä sinun saarnoistas, en … en mitään!" Tuppelin löi välioven kiinni, mutta avasi jälleen: "Jollet nyt mene ulos, niin minä hankin tänne miehiä ja näytän mitä se on…"
"Joutavaa, joutavaa," keskeytti Kuittinen, "en minä silloin enää puhu sanaakan, en minä niin jupi hullu ole. Mutta siitä minä olen varma, ettetsinävoi olla välittämättä minun puheistani." Kuittinen seisoi jo toisen huoneen kynnyksellä. Toinen liikkui ja väänteli itseään raivoissaan meluten.
"Mutta koska minä saan ne tavarat?"
Tuppelin tuli konttoriin ja ilmoitti rahtisumman. Kuittinen maksoi.
"Kuitatkaa. Nimi tuohon." Tuppelin viskasi paperit toisen eteen ja selkänsä taakse osoitti paikkaa mihin nimi olisi kirjoitettava. Toinen otti hymyillen kynän.
"Ei niitä ole tarvinnut ennen kuitata."
"Vaan nyt tarvitsee."
"Aivan niin, kylläpä saatan kuitata. Emme me tosin ole tällaiseen hiton välikäteen asemapäällikkömme kanssa koskaan joutuneetkaan." Hän kirjoitti.
"Ette tietysti."
Tuppelin huomasi pöydällä tuon kovanonnen postikortin. Hän koetti sysätä, ikään kuin sattumalta kirjekasan sen päälle.
Kuittinen puheli kirjoitettuaan.
"Ottakaa esimerkkiä meidän vakinaisesta asemapäälliköstä, niin, hitto tuokoon, ette tule kauppaanne katumaan, sillä…"
"Tukkikaa nyt jo tuo kirottu suunne!" ärjyi Tuppelin. Toinen oli taas saavuttanut tasapainoa ja saattoi puhua maltillisemmin:
"Tuossa kai oli minulle kirjekortti, jollen väärin huomannut vai kuinka?" Hän katsoi vakoellen kirjeläjään ja vuoroin Tuppeliniin. Tämä joutui nähtävästi hämille, mutta koetti hätäymistään peittää:
"Mikä kirjekortti?" Ääni hiukan vavahti, vaikka se koetti olla jyrkkä.
"Tuossa…" Kuittinen aikoi osoittaa paikkaa tahi ottaa korttia kirjeiden alta.
"Älkää siinä te…" Tuppelin tempasi kirjeläjän eteensä, penkoi, sitä vihoissaan ja löysi vihdoin kortin. "Onhan siinä," hän nolona äänsi ja viskasi kortin Kuittisen eteen. Tämä vilkasi heti sen sisällön.
"Mutta miksi, miksi totisesti te tahdoitte tätä peitellä vielä, kun ette olisi tahtonut antaa?" Kuittisen veri nähtävästi taas lämpisi.
"Peitellä!" Tuppelin koetti saada äänensä luonnolliseksi, "vai peitellä! Mitä, mitä te kaivelette?"
"No sitä vartenhan minulla on kaksi silmää," ärjyi Kuittinen, "että nähdä mitä ympärilläni tapahtuu. Te olette häjynkurinen nuorimies!"
Merkillinen velttous laskeusi Tuppelinin koko hermostoon, sillä nyt tuntui tuolla miehellä olevan syytä sanoa mitä hän sanoi.
"Mutta…" Tuppelin ei tiennyt itsekään mitä hän aikoi sanoa, eikä ajut keksineet mitään pätevää. Pelonalainen hervakkuus yhä vaan lisäntyi.
"Mitä aijotte sanoa?" Kuittisen mielestä oli Tuppelin jo niin pulassa, että katsoi sopivimmaksi kiusata häntä vastaamaan. Mutta kun ei vastausta kohta tullut, innostui hän sanomaan: "Tiedättekö että minä olisin kärsinyt suuren vahingon, jollen olisi tätä korttia saanut tänäpäivänä. Ja vielä peitellä! Tuo on jo liian suurta hävyttömyyttä."
"Mi-mikä velvollisuus minulla on…"
"Velvollisuus, velvollisuus, se teidän kaltaisilla on aina suussa!" pauhasi Kuittinen.
"Velvollisuus teillä on palvella kansaa rehellisesti, muutama…"
"Eikö tuota nyt jo sopisi lopettaa?" sanoi Tuppelin melkein kuin pyytäen, mutta koettaen saada suunsa välinpitämättömään ivahymyyn. Nähtävä masennus Kuittista kuitenkin lepytti.
"Sopii kyllä sen nyt jo lopettaa," hän sanoi, "mutta pankaa mieleenne mitä olen sanonut, sillä hyvin moni täällä ajattelee teistä samoin kuin minäkin. Ei tuollainen kelpaa. Jos täällä tulette pitemmälle olemaan, niin kyllä me siksi miehiä olemme että yhden pojan opetamme ihmisten tavoille. Olkaa kiltti, älkääkä luulko niin joutavia että me isot miehet rupeaisimme kumartelemaan ja pokkuroimaan jonkun nuorukaisen oikkuja." Hän nauroi ivallisesti. Tuppelin sähisi jotain mutta mitään selvää sanaa ei siitä tullut.
"Niin, kuka antaa minulle tavarani?" kysyi Kuittinen ja rupesi lopultakin hankkimaan lähtöä.
"Siellä on asemamies."
"No hyvästi sitten. Minä pyydän anteeksi jos olen liikoja puhunut, mutta minä luulen ettei siinä aivan paljon liikoja ole."
Hän lähti.
Tuppelin jäi sekavin tuntein tuijottamaan hänen jälkeensä. Torkosi sitten pudistelemaan itseänsä kuin raivossa ja istahti nojatuoliin. Sydän löi epätasaisesti, toisinaan hyvin kiivaasti, kun mieleen johtui joku ponteva lause jonka oli unohtanut sanomatta. Toisinaan taas se tuntui lakkaavan sykkimästä kun mieleen muistui joku sana, jonka tuo mies tuntui todellisesta syystä sanoneen. Omituisella ikävällä hän oikein kaipasi itsestään vihan tunteita Kuittista vastaan. Väliin tuntui joku sellainen ilmaus ja sitten sydän taas kiivaasti pamppaili, — mutta kohta joku toinen seikka kumosi innostuksen ja syyllisyyden tunto kasvoi.
Tuo kummallinen masentava tunne johdatti ajattelemaan, että mistä se johtui? Mutta vaikealta kuitenki näytti saada selvää.
"Minunko kaltaisiani virkamiehiä monta?"
Alkoi jo rauhoittua. Tietysti se on sitten luonnollista! Virkamiehen asema yhteiskunnassa jo oikeuttaa…
Samassa piskahti mieleen nuo koulunaikaiset kuvitelmat ja noiden oman kylän ukkojen neuvot ja toiveet. Ne näyttivät taas melkein luonnollisilta ja syyllisyyden paino palasi päälle kuin synti. Pääsi huulilta pakoittava huokaus:
"Kun voisikin … kun voisikin luonteensa saada ystävälliseksi kaikille, niin epäilemättä sitten kaikki luistaisi suotuisammin."
Yht'äkkiä heräsi sanomaton halu että tulisi joku, jonka kanssa saisi toimittaa asioitajuuri nytkun ei ollut toimiston avoina olemisen aikakaan. Olisi siten niin hauska näyttää, että luulot hänen yreydestään ovat perättömiä. Hän riensi innoissaan pistämään avaimen lukkoon, katsoi vielä varmuudeksi kelloon että oli toimiston kiini olon aika. Mies joutui niin pitkälle että kävi ovesta kurkistelemassa eikö jo ketään näkyisi. Olisi pitemmällekin mennyt, mutta siellä Kuittisen kuormia paraillaan pantiin ja häntä hävetti mennä sinne.
Tämän innostuksen puuskan ohessa alkoi olo tuntua työttömälle … niin halusta olisi nyt tahtonut jotain tehdä. Mieleen pälkähti eräät tilit jotka oli tehtävät. Ne nyt otettiin käsille ja ryhdyttiin työhön. Nyt kului aika. Muutamia papereita oli jonnekin hävinnyt. Niitä etsiessä pakkasi oikein suutuksi käymään. Laskuissakin tahtoi sekautua.
"Hitoilleko ovatkin joutuneet nuo paperit?"
Käsi tahtoi sekin vapista; kaikki tuntui ylösalaisin olevan.
"Tuo hätiköimisen vika … sekin minua vaivaa."
Uudestaan täytyi ryhtyä erästä kuittia etsimään. Ei ollut enää pitkältä sen junan tuloon johon nuo paperit piti jättää. Pääsi ponteva kirous samalla kun erästä laatikkoa kiini työnsi. Kirous tähtäsi Kuittista, joka oli niin kauan viivyttänyt … ja muutenkin! Kun kärsimättömyys kerran oli saanut valtoihinsa, niin jopa saattoi taas vihata Kuittista.
"Mihin hitoille se paperi…"
Mutta ajatukset askartelivat äskeisessä riidassa ja pöyristyttivät taas kovin, kovin…
Tuli sisään muuan vanhahko ukko nöyrästi tervehtien ja kumarrellen.
"Mitä teillä?"
Sydän oli tuon paperi pahasen tähden ja muutenkin niin "pystössä", että vaati todellista ponnistusta jos sai tuon lausutuksi edes vähän ihmisittäin. Mikä tuon äijä-rahjuksen tuohon nyt toikaan juuri kuin…
Ukko selvitti asiansa: oli tullut noutamaan sen ja sen kylän postia ja tuomaan meneviä kirjeitä; pyytäisi myöskin herra "inspehtuurin" kirjoittamaan adressia kirjeisiin… Kyllähän ne kotonakin, pojat ja akat kirjoittavat kirjeitä, mutta eivät pysty "adressia" panemaan j.n.e.
"Ei, ei se nyt käy laatuun," keskeytti Tuppelin kärsimättömästi ja viittasi, ettei ukko ottaisi kirjeitä esille. "Ei nyt ole postiaika, mutta tulkaa puolentoista tunnin kuluttua."
"Mutta eikös nyt pian tule masiina?"
"Tunnin kuluttua."
"Eikös inspehtuuri nyt joutaisi?"
"Ei, ei mitenkään. Kuulittehan sen jo. En minä jouda niihin osoitteita kirjoittaa. Menkää muualle laittamaan ne valmiiksi, niin saatte sitten jättää ne postiin. No…" Hän avasi oven ukon eteen ja teki hyvin selviä viittauksia. Ukko lähti ja puheli mennessään:
"On täällä ennen kirjoitettu, mutta se onkin ollut toinen herra, missähän se nyt on?"
"Ei ole kotona."
Kun ukko pääsi ulos, otti Tuppelin avaimen lukosta. "Mikä sen nyt toikaan tähän taas juuri tuollaisen", hän pahoitteli itsekseen.
Oven hän sulki. Mutta tuntui siltä kuin kotka-siipeen olisi pahoin vioittavasti sattunut paimenpoikain tarkkaan tähdätty heittokivi.
"Suuri palkka."
Kovin oli ikävä asia rovastilla, laskea käsistään tuota uskollista isäntä-renkiä Tuomasta; hänhän oli saattanut pappilan maat niin verrattomaan kuntoon. Ne tuottivat nyt melkein kaksin verroin siitä, mitä kuusi vuotta takaperin, jolloin Tuomas taloon tuli ja johdon käsiinsä sai. Ja nyt oli Tuomas aamulla pyytänyt eroansa palveluksesta, Amerikkaan muka aikoisi mennä.
Pappi tunsi sen, tuossa soututuolissaan tupakoidessaan ja miettiessään, että Tuomas oli talouden hoitamisessa mies paikallaan ja että se kaksisataa markkaa, minkä tälle oli palkkaa maksanut vuosittain, oli tuottanut hyvin runsaan koron. Mutta sepä nyt mietityttikin: oliko Tuomaantaitojäänyt taloon, vai mahtoiko viedä sen muassaan? Oliskin tuosta päässyt selville; niin … jos kerran taito taloon jää, niin mitäpä tuolle palkkojakaan korottelemaan, mutta jos muassaan vie, niin … olisi ehkä syytä lisätä vaikka satasen selkään.
Kylläpä siinä oli pulaa. Ja rovastinkin rahoista, jos satamarkkasen tuhlaa, panee sellaiseen paikkaan johon edullisesti saattaisi olla panemattakin, niin, — sanalla sanoen: satamarkkaa on poissa kukkarosta.
Tupakan savu tuoksahteli rovastin huulilta, väliin harvempaan väliin tiheämpään, ja toisinaan kuului tyytymätön ähkinä.
Ilma, rovastin tytär tuli huoneesen tuoden kahvia.
Tämä huomasi rypyt papan otsalta ja rupesi syytä tiedustelemaan.
"Tuota Tuomaan puuhaa vaan mietin," kuului rovastin vastaus.
Tytär tunsi jo myöskin Tuomaan puuhat ja innostuksen tuli leimahti hänen silmistään, kuin hän kiihkoisesti huudahti papalle:
"Niin eikö totta pappa, tuo alhainen sivistymätön väestö ei tunne isänmaan rakkautta, ei rahtuakaan?"
"Enpähän tiedä," ärähti pappi ja rupesi kahvia juomaan.
Neiti jo oli taasen aikeessa avata suunsa jotain hyvää ja kaunista sanoaksensa, mutta eteisestä kuuluva jalan kapse pidätti häntä. Tuomas astui sisään.
Rovasti kutsui istumaan; ja isänmaallisesti innostuneena mitteli tytär silmillään miestä kiireestä ihan kantapäähän asti.
"Ainakinko se Tuomas on aikomuksessaan pysynyt?" kysyi rovasti saatuaan kahvinsa juoduksi.
"Niin minä olen sitä ajatellut, että meneminen sitä taitaa olla parasta."
Rovasti oli vähän aikaa ääneti, sitten vakavasti katsellen Tuomasta hän kysyi:
"Ovatko ne syyt nyt sitten, jotka sinua muka matkaan pakoittavat, niin jyrkät, ettei niitä voi poistaa?" Pappi hymyili ja näytti olevan siinä luulossa ettei toinen kykenisi hänelle tyydyttävää vastausta antamaan.
"Kyllä ne ovat sellaiset syyt, ettei siinä auta melkein mikään… Minä en voi, näettekös, täällä enää perhettäni elättää, sillä…"
"Turhia," ehätti rovasti keskeyttämään, "olethan tähän asti voinut. Mutta tuo lause on vaan kaikkein Amerikkaan lähteväin keppihevosena, jolla he ratsastavat. Syy on vaan se, että kaikki tahtovat nyt puuveitsellä hopeaa leikata, rikastua." Rovasti oli puhuessaan noussut ylös ja käveli nyt kiivaasti edestakaisin kamarin lattialla. Tuomas aikoi jotain sanoa, mutta neiti ehätti ennen:
"Tuomas," sanoi hän erinomaisella painolla, "tiedättekö te mikä on isänmaa ja isänmaan rakkaus?"
"Tiedänhän tuota minä, mutta…" yritti Tuomas alakuloisesti vastaamaan. Vaan neiti keskeytti:
"Niin, mutta mitä? Ettekö tunne isänmaan rakkautta? Oi, luulenpa ett'ette sitä tee! Sanokaa rakastatteko vähänkään noita tuomia, jotka tuolla pihalla noin ihanasti kukoistavat ja kukkivat? Tunnetteko vähänkään vetovoimaa siihen paikkaan, missä tupanne mäenrinteessä seisoo, missä niin ihana kasvimailma kesällä olentoanne ja perhettänne syliinsä sulkee? Kuinka voitte jättää vaimonne ja lapsenne, onko pienintäkään rakkauden sidettä enään tallella? Ja … ja…" Neiti sekautui. Kielen päällä pyöri niin paljon jaloa ja pontevaa, että … että siinä täytyikin niin käydä.
Tuomas pyhkäisi kämmenen selällä silmäänsä. Sitten hän hiljaa sanoi:
"Neiti Ilma kyllä tietää, että minä rakastan perhettäni ja isänmaatani ja ett'en ole mikään huikentelija. Mutta neiti on hyvä ja sanoo minulle, mitä minä voin hyötyä kukkasien kauneudesta kun ei minulla ole perheelleni riittävästi leipää?"
"Tehän saatte papalta suuren palkan!" huudahti Ilma neiti vähääkään ymmälle joutumatta.
"Niin, mutta se ei riitä ajan pitkään, sillä minun maani ei kasva aina."
Nyt joutui neiti ymmälle.
"Maa ei kasva aina," matki hän. "Mitä tarkoitatte, eihän teillä olekaan maata?"
"Senpä vuoksi onkin sen kasvullisuus hyvin epävarma."
"Minä en ymmärrä teitä."
"Minun maani on minun työn teossani…"
"Niin, niin."
"Niin, minun perheeni elää minun kätteni työstä. Mutta minäkin tulen vanhaksi ja työhön kykenemättömäksi. Sitäkin aikaa varten tarvitsisi jotain olla."
"Mutta onhan palkkanne kaksisataa markkaa, pitäisihän siitä riittää säästöönkin? Tulevathan muutamat toimeen sadallakin markalla?"
Tuomas pudisti päätänsä.
"Ei riitä," sanoi hän, "neiti muistakoon että minulla on nykyään kuusi lasta."
"Mutta monella miehellä ei ole niinkään suuri palkka kuin teillä."
"Eikä myöskään monella niin iso lukuinen ja heikko perhe kuin minulla."Tuomas alkoi kääntyä äreäksi. Mutta neiti oli kukistamatoin:
"Niin, niin vaan saahan Mariakin jotain ansaita."
"Nuorin lapsistamme on kahden kuukauden vanha ja sitä vanhempi puolentoista vuoden, raajarikkoinen raukka, joka ei ylös kykene, kuten neiti tietää. Ei siinä ole toivoa äidin ansioon."
"Mutta saattaisivathan isommat lapset hoitaa niitä pienempiä."
"Eivät ne siihen päinsä kykene ja siksi toiseksi, ne jotka ijän puolesta kykenisivätkin, ovat poikia eikä niistä ole lasten hoitoon, niin kuin jos olisivat tyttöjä."
"Muistan tuossa, että onhan tapana sanoa: 'missä kiehuu ruokaa kuudelle, siinä kiehuu samassa seitsemälle,' eikähän nuo pienemmät vielä paljon ruokaa kuluta. Kaksi vuotta takaperin elitte vielä hyvin tuolla palkallanne."
Tuomas nousi tuskistuneena seisomaan ja näytti olevan aikeessa lähteä. Hän sanoi surullisesti hymyillen. "Neiti osaa jutella kyllä kauniisti, mutta ette ole näitä asioita kokenut."
Rovasti oli syrjäisenä koko ajan seurannut tarkkaan keskustelua. Nyt hän seisahti Tuomaan eteen ja kysyi:
"Onko siis päätöksesi peruuttamaton?" Äänessä oli jotain osanottoa.
"Kyllähän minä niin olen ajatellut, että minä koetan onneani."
"Tuomas saa nyt mennä toimiinsa. Tule ehtoolla uudestaan tänne."
Tuomas meni. Samassa juoksi sisään talon seitsemän vuotias poika.
"Pappa, antakaa minulle kymmenen penniä!" pyysi poika kauniisti, isäänsä kiinni tarttuen.
"Aina sinäkin", äännähti rovasti tyytymättömänä. Otti kuitenkin kukkaronsa esiin.
"Mitä teet sillä?" kysyi hän. Poika selitti tarkoituksen. Leipuriin sanoi menevänsä. Poika sai mitä pyysi. Tuo olikin melkein jokapäiväinen vero.
Ilma oli juuri aikeessa lähteä kahvitarjoimen kanssa huoneesta, vaan rovasti pidätti.
"Koetapa laskea kuinka paljon Tuomaan palkasta tulee kunkin hänen perheensä jäsenen osalle vuoden kunakin päivänä."
"Jaa, mutta sitäpä pitää koettaa!" Neiti pani tarjoimen pois, etsi paperiliuskan ja alkoi innokkaasti laskea. Laskunsa loppuun saatua ei hän puhunut mitään, vaan äänetöntä hämmästystä osoittaen tuijotti paperiin.
"Mitä tuli?" pappi kysyi hymysuin katsellen tytärtään. Tämä viipyi vähän ennen kuin vastasi:
"Kahdeksan penniä."
"Kahdeksan penniä!"
"Niin eikä varsin täyteen sitäkään."
Rovasti nyökytteli ajattelevaisesti päätänsä ja neiti sanoi innokkaasti:
"Herra Jumala, pappa, me emme saa estää jos Tuomas tahtoo lähteä."
Vaikeassa asemana.
Anderssonin silmät kohosivat vitkalleen kirjasta jota oli lukenut, ja asettuivat tähtäämään katonlakeen. Oikeastaan ei hän mitään erityisesti tarkannut koska silmäterät näyttivät olevan hajallaan, vaan hän etsi sieltä tähystimilleen sellaista alaa, joka ei mitenkään huomiota puoleensa vetäisi eikä häiritsisi ajatuksia pois siitä aineesta jonka kohdalla tahtoi niitä pysyttää. Noin puolen minuutin kuluttua häiriö kuitenkin tapahtui: hän hykähti hiljaa, pudisti hiukan päätänsä ja rupesi uudestaan lukemaan. Nyt olivat ajatukset jo niin paljon hajautuneet, että hän kesken lukemisensa katsoi kelloaan, mutta unohti kohta kuinka paljon se oli. Otti sen uudestaan käsiinsä ja sai nyt selville että se osoitti neljänneksen yli 1. Hän pani kirjan kiini, nousi seisomaan, suoristi venytellen ruumistaan ja painoi molemmin käsin rintaansa, joka oli tullut araksi tuossa kun lukeissa sitä pöytää vasten huolettomasti nojaili. Pari kertaa hän pitkillä, laahustavilla askeleilla käveli yli lattian, kädet selän takana, meni sitten vesipullon luo ja joi lasillisen. Siitä taas rintaa ja ruumista suorimaan voimistelu-asentoon ja painelemaan käsillä araksi käyneitä luita.
"Ah ah!" Rinta oli todella arka. Pöytää vasten nojallaan on yleensä hyvin vaarallinen lukea, siitä voi kehittyä keuhkotauti. Andersson katsahti pöydän reunaan, juuri tuohon kohtaan jossa oli istunut ja rintaluunsa kipeiksi saanut.
"Mitähän jos sen reunan töppäisi?" Ja heti alkoi syntyä mielikuvituksia mille tuo näyttäisi. Ei se varmaankaan somaksi muodostunut, koska nähtävästi kohta koko ajatuksen hylkäsi ja astui ikkunasta ulos katselemaan.
Hän oli apulaisena eräällä maaseudun rovastilla ja asui ullakkokamarissa, minkä ikkunasta oli näköala puutarhaan ja sen ylitse kylään päin. Ensi vuotta Andersson asui täällä. Viime Jouluksi kun oli vasta papiksi valmistunut ja sitten tammikuulla muuttanut tänne.
Nyt oli kesäkuu. Puutarha muodostui ja kehittyi joka päivä täydellisemmän näköiseksi ja viehätytti yhä enemmän Anderssonia. Noin viikko sitten oli hän siitä jo tehnyt luonnoksen paperille, se oli onnistunutkin jotakuinkin. Häntä itseänsä se oikein miellytti. Kun pani käden torvelle ja siitä läpitse tirkisteli, tuli kuva hyvin luonnolliseksi, niin että melkein sai vieraskin selville mitä siinä oli tarkoitettu. Nuo puutarhaa reunustavat suuret ja vanhat pihlajat olivat suurella huomaavaisuudella kuvatut, jota vastoin penkereet ja marjapensaat y.m. olivat vähemmän innostaneet.
Puutarhan ylitse oli laajahko näköala kylään ja kirkonmäelle. Pienellä tähystimellä, jonka Andersson oli tässä rippikoulun edellä ostanut, oli verrattain hauska katsella koululaisten vehkeitä tuolla kartanoilla ja kirkkomäen pateilla. Jos leikkivät siellä, taikka pitivät pahaa elämää, joka muuten olikin edellisen kanssa aivan sama asia, niin kyllä tiesi tuon pappi. Oli se hänelle koko kelpo apulainen tuo tähystin.
Nytkin Andersson seisahtui tavalliselle paikalleen ikkunan luona. Ensinnä vetivät huomion puoleensa puutarhan puut, jotka joka päivä vielä kesäpukuansa kehittivät, sekä istukaskasvit, jotka oikein silmissä kasvoivat ja lehdillään peittivät harmaan, kuivan mullan näkymättömiin. Tuo havainto, joka päivä uudistuneena herätti mielessä aina kesäisiä ihanteita. Hajamielisenä ja tarkoituksettomasti siirsi hän tuosta katseensa kylään ja kirkkomäelle. Jo siellä herätti joku huomiota; silmäkulmat rypistyivät, mutta ei sittenkään saanut tyydyttävää selvää. Täytyi ottaa pöydältä kaukoputki. Nyt näki: ne olivat rippikoululaisia joita siellä juosta vilisti useampia peräkkäin ja katosivat erääsen kartanoon. Apulainen avasi ikkunan ja asettui kiihoittuneen näköisenä kuultelemaan josko mitään rähinää sieltä kuuluisi. Mutta hän rauhoittui kohta, veti ikkunan kiini ja pani tähystimen pöydälle.
Täytyi taas katsoa kelloa, se oli nyt 20 min. vailla 2. Kahden aikaan piti rippikoulua alottaa. Sinne täytyi ruveta valmistelemaan: sopiihan jos aikaa on vielä pistäytyä puutarhaan muutamaksi minuutiksi. Peilin edessä suittiin tukka, leuassa oli muutamia harvoja haivenia, niitäkin suurella huolellisuudella muutama kerta vetästiin pörheäksi, hajalleen ja sitten tutkittiin peilissä josko tuo jo parralle näyttää. Luultavasti se jo kohtuullisia vaatimuksia tyydytti, koska suu kävi tyytyväiseen hymyyn ja käsi hellästi sivasi pikku alkuasukkaita leuan päässä.
"Hjaa … a." Notkea käännös, hattu päähän, sauva käteen, sitten rapuille ja vikkelästi ulos.
Se oli elämän halusta hehkuva nuorukainen, joka pappilan pääovesta poukahti pihalle, valkea juurihattu päässä ja siro sauva kädessä. Huulet vinkuivat hiljaa erästä ylioppilasten juomalaulun säveltä ja sen vaikutus näytti tunkevan jalkoihin asti.
Mutta kaikki nämät ulkopuoliset elämänilon merkit katosivat heti kun apulainen äkkäsi pihan toiselta puolen hänen luoksensa pyrkivän vaimon, joka kyykähtelemisillä ja muilla erityisillä nöyryyden merkeillä koetti vetää papin huomiota puoleensa.
"Herr Maisteri…"
Andersson kuuli sen ja seisahtui. Pilven tapanen laskeusi otsalle, vetäen siihen muutamia surullisia ryppyjä ja huulet jäivät iloisesta vihellyksestä tyytymättömyyttä osoittavaan kurttuun. Vaimon esiintyminen teki vastenmielisen vaikutuksen…
"Olisiko Maisterilla aikaa hetken puhua minun kanssani?" Se oli hyvin nöyrää, oikeinpa rukoilevaa puhetta. Apulaisen otsanahka hiukan liikahti kun hän kysyi, mitä vaimolla olisi asiaa.
"Sielun asioissa olisin tahtonut vähän neuvoa saada…"
Anderssonin rinnassa liikahti jotakin ja silmä vilisti pakoon, kun akka tutkien koetti siitä vastausta lukea. Hänellä oli jo kello kädessä, tirkisteli siihen pari eri kertaa, ikään kuin löytääksensä sopivaa vastausta.
"Halusta kyllä," hän vihdoin sanoi, "sen tekisin mutta minä olen menossa rippikoulua pitämään, eikä minulla nyt ole aikaa."
Anderssonia nähtävästi helpotti kun tämän sai sanotuksi, sillä tyytymättömyyden merkit kasvoilta poistuivat ja hän muuttui osanottavan näköiseksi: syy esteesen oli selvä ja pätevä.
"Koskahan olis Maisterilla aikaa, olisiko ehtoolla, kuin rippikoulusta päästään? Olisin niin halusta puhunut, kun olen pitkästä matkasta tullut."
"Mutta ettekö voisi mennä rovastin puheille?" keskeytti Andersson.
"Niin … kyllähän minä ajattelin teidän kanssanne saada puhua, mutta menenhän minä rovastinkin puheille… Mutta eikö Maisteri ehkä illalla?"
"No ehkä…" hän katsoi kelloansa taas ja rupesi lähtöä tekemään."Mutta antakaa nyt anteeksi, minun täytyy mennä kouluun."
"Niin niin, eihän siinä mitään anteeksi annettavaa. Mutta Herran armosta ja lunastuksen kalliista lahjasta olisi niin hupainen puhua sellaisten kanssa, joilla on kokemusta autuuden tiellä."
"Niin, niin, aivan niin, mutta menkää nyt rovastin luokse juttelemaan, kyllä hän on halukas. Minun täytyy lähteä. Herran haltuun." Apulainen pisti kättä akalle. Tämä otti siitä kuin lahjasta ja näytti osittain olevan tyydytetty tästä kohteliaisuuden osoituksesta.
Akka meni kyökkiin. Andersson katsoi taaksensa vähästä matkasta ja kun näki, ettei eukko enää ollut näkemässä, pistäytyi puutarhaan vielä muutamaksi minuutiksi. Siellä oli viettelevän hauska astella, tuolla puutarhan toisessa reunassa olevassa lehtokujassa jonka kahden puolen syreenit ja nuoret pihlajat paraillaan kukkivat. Mieli oli hiukan omituinen tuon äskeisen kohtauksen jälkeen, mutta ympäristö vaikutti nyt siihen tasoittavasti ikään kuin lumoten ja kätkien ikävät ajatukset esirippujen taakse.
Kävellessään sattui hän silmäämään erääsen loitommalla olevaan lehtimajaan ja seisahtui, naama hiukan kärsimättömyyttä osoittavana. Hän näki siellä kaksi nuorta miestä innokkaasti korttia lyömässä. Toinen niistä, ylioppilas, valkea lakki sysättynä takaraivolle, nojaili huolettomasti kyynäspäillään puutarhapöytää vasten, toinen oli papin poika joka nykyään kuului rippinuorison joukkoon. Hän oli vilkas, elehtivä ja osoitti muuten käsillä olevaan huvitaiteesen olevan täysin perehtynyt. Ylioppilas nähtävästi osoitti vähemmän intoa peliin ja näyttikin siis ikään kuin koneelta, jota nuorempi käytti. Pelaajat eivät huomanneet Anderssonia, jonka vuoksi papinpojan käytöksessä ilmeni enemmän vapautta, kuin kenties siinä tapauksessa, että olisi rippi-isänsä tiennyt päältä katselevan.
Apulainen ei voinut olla menemättä lehtimajalle. Syrjästä kiersi hän sinne, etteivät olisi liian aikaisin huomanneet.
"Huugo", äännähti hän hiljaa, moittivalla äänellä. Huugon huulet lakkasivat viheltämästä, katse lensi sävähtäen apulaiseen ja poskien väri vaihtui. Kohta hän kuitenkin jälleen palautti katseensa kortteihin joita aiheettomasti kädessään selaili, hieno, epäileväinen hymy huulilla. Ylioppilaan suu meni vähäsen nauruun, mutta häntä oikeastaan unetti.
"Tuo ei ole sopiva huvitus rippikoululaiselle," virkkoi apulainen ja tähtäsi katseillaan Huugoa.
"Tämähän on ainoastaan viatonta huvitusta, eikä mitään uhkapeliä", puolusti Huugo innokkaasti ja vakuutettuna asiansa oikeudesta. Apulainen kyllä voi uskoa, ettei tämä uhkapeliä ollut, mutta hän tiesi Huugon olevan sellaiseenkin jo pienemmässä muodossa harjaantuneen ja arveli voivansa hyvällä syyllä otaksua tämänkin pelin lähtevän samasta intohimon lähteestä.
"Minä jo sanoin," virkkoi apulainen äreästi, "että se ei ole mikään sopiva huvitus hänelle, joka valmistautuu ensikertaa Herranehtoollisella käymään… Ja minätoivonettä minua uskotaan." Ja se toivo saikin Huugon silmät taas arasti vilkahtamaan apulaiseen ja siitä, ikään kuin apua etsien toveriinsa.
"No lienekö se nyt sentään niin vaarallista," sanoi tämä.
Andersson suuttui.
"Minä luulen, ettei sinulla Rantanen, ole mitään tekemistä tämän asian kanssa ja toivon, että minulla on oikeus periaatteeni mukaan ohjata niitä, jotka minun tulee Herranehtoolliselle laskea."
"No … no, älähän nyt hiidessä…."
"Jaa, jaa, mutta se on asia, jossa minä en suvaitse leikin tekoa."Apulainen lähti kiivaasti pois.
Rantanen jäi kummastuneena katsomaan miten toinen vihoissaan mennä viuhkasi.
"Perhana, miten hartaana ja ankarana hän esiintyy!" hän sitten virkahti, nousi kiivaasti ja näytti yhä olevan hämmästyksissään Anderssonin käytöksestä, ikään kun ei olisi kyennyt sitä selittämään.
"Mitä me hänestä", sanoi Huugo, "pelataan peli loppuun."
Mutta toinen ihmetteli vielä.
"Enpä totisesti olisi uskonut häntä noin muuttuneeksi. Hän nähtävästi selvään otaksui, että minä viekottelen sinua, sillä hänen katseensa näytti sellaiselta." Ja Rantasen kasvoilla kuvastui harmi. Huugo lykkäsi alaleukansa vakuuttavasti pitkälle:
"Eikö hän sitten tiedä, että minä ilman houkuttelemattakin pelaan ja … —— vieköön, hän pelaa itsekin!"
Rantasta rupesi naurattamaan toisen innostus. Hän yritti sanomaan jotain, mutta Huugo keskeytti:
"Ja mitä ihmettä hänen tarvitsee minun tavoistani huolta pitää? — Koska pappa vielä elää niin saa apulainen luullakseni olla rauhassa minun kasvatuksestani ja sieluni tilasta." Huugo nauroi makeasti.