— Vaan mitä on tämä…?
Juuso oli verkalleen avannut kirjeen ja ruvennut sitä lukemaan. Luki muutamia rivejä ja alotti alusta. Oli niin merkillistä tuo sisältö, Elnako tätä kirjoitti…? Niin, Elna se oli. Juuso luki kirjeen loppuun, luki verkalleen tarkoin, joka sanan… Niin, niin se oli, hän ymmärsi sen nyt. Siis ei ollutkaan pelkkä sattumus se, mihin Hilda viittasi!
Kirje putosi pöydälle. Juuson pää vaipui raskaana käsivarren varaan ja jäi siihen lepäämään kauaksi aikaa. Syrjäinen olisi luullut, että siinä itki miehinen mies, sillä todellakin, kimaltelihan kyynele hänen silmänsä kulmassa samentaen raukean katseen.
Elnan kirje oli, niinkuin entisetkin, kirjoitettu viattoman yksinkertaisesti, mutta tuon lapsellisen koruttomuuden alla oli siinä kumminkin puheena vakava elämänkysymys, ratkaiseva elämänkysymys niille, joita se koski. Tyttö kirjoitti:
»Olen tätä nykyä, Juuso hyvä, tärkeässä elämänkäänteessä, etkä voine siis panna pahaksesi jos sinulta, hyvältä ystävältä, kysyn neuvoasi ja mielipidettäsi. Ja minusta tuntuu melkein kuin minulla olisi velvollisuuskin kysyä sinun neuvoasi ennenkuin teen ratkaisevan päätökseni.
»Nyt aivan äsken on minua pyytänyt vaimokseen eräs isäni hyvä tuttava. Hän on pappi. En tunne häntä vielä varsin paljo, vaan luulen että hän on hyvä ja kelpo mies. Minua kohtaan on hän ollut hyvin ystävällinen, aivan hellä, ja tiedän että hän minusta pitää paljo ja tahtoo parastani. Hän on keski-ikäinen mies, hiljainen ja vaatimaton. Perheen tuttavana olen häntä jo kauan tuntenut, mutta en ole koskaan häntä enemmin ajatellut enkä muistellut, enkä ole siis voinut hänestä koskaan pitääkään, hän on ollut mulle vieras. Vaan nyt minun täytyy häntä ajatella ja kun ajattelen, niin minusta tuntuu, että miksi en voisi hänen kanssaan elää, miksi en hänestä pitääkin? Mitä arvelet sinä? Ei se tulisi olemaan mitään sellaista suurta onnea, jota nuorena joskus haaveksii, hiljaista arkielämää vain, semmoista kuin elämä on. Sitä sellaista elämätä minä tosin olen joskus kammoksunut, olen verrannut sitä kuoleutumiseksi ja ikäväksi haudaksi, mutta ehkä se on sittenkin sitä oikeata elämää, juhlahetkethän ovat elämässä niin harvat.
»Ethän ymmärrä väärin, miksi nyt siitä sulle kirjoitan. Onhan meillä ollut, vaikkemme ole siitä puhuneet toisillemme emmekä muille, yhteinen pieni unelmamme. En tiedä, minkä verran sitä sinä enää muistat, mulle se on ollut ja on hauska muisto. Mutta en siihen viittaa muuten, kuin vedoten hyvään, toverilliseen ystävään, joka lausuu mielipiteensä suoraan. Ja siksi kysyn: luuletko onnen voivan seurata mukana semmoisissa suhteissa, joita ei ennen ole onneksi ajatellut ja luuletko minun oppivan rakastamaan nykyistä kosijaani? Sinä tiedät kotioloni, pieni pappila, paljo lapsia, aika olisi asettua elämäntyölleen. Aivan vapaasti saan kumminkin päättää ja … valita, — mutta vaikeaa se on.
»Et suutu, Juuso, tunnenhan sinut. Ja kun nyt olen kertonut sulle asiani, odotan vastaustasi;hänodottaa minun vastaustani. Elna.»
Semmoinen oli kirje, ei sen mutkallisempi, mutta paljo uusia katkeroita tunteita se herätti Juuson jo rikki repalehtaneessa sydämessä. Senkin onnensa hän oli menettänyt, hän oli mestannut kaikki… Tuo rakas lapsi — »yhteinen unelmamme», niin, se oli todellakin ollut niin herttainen ja kaunis, siinä oli niin paljo lämpöä ja niin paljo onnea, rajatonta, määrätöntä onnea. Mutta se oli unelma ja se on mennyt. — Minussa ei ollut miestä sitä toteuttamaan, se oli jo rauennut ennenkuin sinussa syntyikään epäilys, puhui Juuso puoliääneen kaihoisasti itsekseen. — Ja epäilyksesi oli oikeutettu, yhteinen unelmamme on mahdoton; minä käsitän, että tuo päätös oli sinulle vaikea, se repii minunkin sydäntä, se vie onnen multa, ehkä sultakin, vaan ei auta. Unelman viimeiset säikeet ovat leikattavat poikki, vaikka se leikkaus vihloo, vihloo…
Ei hetkeäkään ollut Juuso näet epätietoisena vastauksestaan. Hän rakasti tyttöä ja tahtoi hänen parastaan. Ja häneen, Juusoon, ei tyttö saanut luottaa, hän ei ansainnut luottamista, hän ei voinut tehdä onnelliseksi itseään eikä toistakaan. Elnan täytyi ottaa pappinsa, — nyt vain viimeiset jäähyväiset.
Ja Juuso istahti pöytänsä ääreen kirjoittamaan. Hän kiitti luottamuksesta. Kuvaili, kuinka tuo yhteinen unelma hänellekin oli ollut rakas ja kuinka elävästi hän oli ajatellut sen toteuttamista ja kuinka ne heidän sanattomat kihlat olivat tuntuneet viehättäviltä. Mutta se oli ollut unelmaa ja siksi sen täytyi haihtua. Hän, Juuso, oli tullut huomaamaan, että hänen oma tulevaisuutensa, johon hän oli toiveensa perustanut, onkin vielä aivan utuisessa hämärässä; sen selveytymisestä ei ole vähintäkään tietoa. Sellaisille haaveiluille ei saa elämätä rakentaa, sillä elämä on todellisuutta. Ja siksi hän vilpittömästi kehotti Elnaa, antamatta valtaa muille vanhoille taipumuksille, kääntymään sille uudelle elämäntaipaleelle, joka nyt oli avautunut hänen eteensä, — ei ole epäilystäkään siitä, mikä on parasta. Ja hän lopetti näin:
»Meidän tiemme, jotka kerran tietämättämme yrittivät yhtä suuntaa kulkemaan, ovat jo eronneet, nyt ovat vain jäähyväiset sanomatta. Sinä käyt hiljaista, rauhallista kotielämää viettämään, olkoon arkielämää, mutta myrskyltä suojattua, pettymyksistä ja huolista vapaata elämätä. — Ja minä luulen yhtä varmasti kuin toivon, että sinä tulet löytämään siitä tyydytystä ja tuntemaan itsesi onnelliseksi. Minä taas kuljen tuntematonta tulevaisuuttani kohden, taivallan tietä, jonka suuntaa en tunne enkä päämäärää, josta en tiedä muuta, kuin että se luisuu alaspäin; kenties se päättyy piankin. Mutta sinä suot, että tuo jo hälvennyt yhteinen unelmamme saa seurata minua muistona ilottomalle taipaleelleni; hoitelen sitä hellävaroen ja kätken pyhimpääni, sillä se on mulle niin rakas, niin kaunis ja niin autereisen hieno. Jää hyvästi! Seuratkoon sinua onni, jota niin runsaasti ansaitset. Juuso».
Hän sulki kirjeen, kirjoitti päällekirjoituksen ja pani siihen postimerkin. Aamujuna oli sen huomenna vievä määräpaikkaansa ja silloin oli koko unilinna kumossa. Siinä se erottaja lepäsi vielä iltapäivällä hänen edessään pöydällä ja Juuso katseli siihen kaihomielellä ajatellen että tuossa menee nyt hänen purtensa viimeinen sälö, johon hän toivottomuudessaan vielä oli luullut joskus saavansa iskeytyä kiini pysyäkseen sen toiveen varassa pinnalla. Mutta sen oli mentävä. —
Etehisen kellon kilahdus hyppäytti Juuson näistä mietteistä. Hänelle tulikin vieras, niin, se oli Kippis, joka sieltä työntyi sisään lämpimissään ja tuskautuneen näköisenä. Eihän hän mistään ollut saanut niitä rahoja kokoon, puhua porisi hän jo ovella tullessaan, eihän niitä ihmisiä tapaa eikä niillä ole.
— No mitenkä nyt? Vekseli on langennut.
— Langennut kai se on, olihan jo toinen päivä.
— Ja vieras nimi protestiin — paitsi omaa!
— Niin, en suinkaan silmästäni voinut ottaa rahoja. Juossut olen kyllä niin, että hiki valuu yhtenä virtana ja nälkäkin on kuin kyläkoiralla. Nuo viisikymmentä markkaa sain muutamalta siepatuksi, enempää en, eikähän tämä mihinkään riittänyt. Parasta kun syödään ja juodaan sekin kipene, — tuletko mukaan?
Juuson teki mieli pieksää tuo mies, mutta samalla hän muisti, että yhtä syyllinenhän se on hänkin. Ja hänen kiivautensa laimenikin pian, hänen siveellinen arvostelukykynsä oli ikäänkuin heikentynyt, tämä tapaus ei tuntunut häneen enää kovinkaan syvälle uppoavan — eihän se voinut suurentaa hänen alentumistaan eikä nöyryytystään. Niinkuin säveleitten laineet, kun ne kerran ovat määrättyyn rajaansa ehtineet, eivät siitä sanottavasti enää kohoa, vaikka äänen pauhua vielä monin kerroin lisättäisiin, niin eivät mielenkään laineet enää sen valtavammin läiky, kun ne kerran ovat laitojaan myöten kuohumassa. Juusolla tuntuivat hermotkin tylsyneen, ne eivät enää uusista iskuista ottaneet sen tuntuvammin hytkyäkseen.
Kippis veteli tupakkaa, käveli edestakaisin ja puhui siitä syömään menostaan.
— Vai et tule. Mutta tuossahan sulla on kirje, vienkö sen mennessäni postilaatikkoon?
— Elä koske, — tulen itse viemään.
Kapakkaan he joutuivat ja istuivat siellä syrjäisessä nurkassa supatellen ja juoden. Juusokin oli juonut jo pari lasia ja tilasi kolmannen; ihmeellisesti se tuntui helpottavan hänen täpösen täyttä sydäntään. Teki niin hyvää kuvailla toisellekin mielensä mustaa katkeruutta ja epätoivoa, siitä siirtyi ikäänkuin osa pois ja taakka tuntui tasautuvan. Hänelle oli iskeytynytkin niinkuin tulppa sydämmeen, se oli pidättänyt veren kulkemasta, ajatuksen juoksemasta ja hyydyttänyt tunteen siihen katkeraan jähmeyteensä. Nyt se tuntui sulavan pois, hellittävän ahtamasta. Joka lasilta, jonka he joivat, tuntui Juusosta taas veri lämpiävän ja koko kangistunut olemus vetreytyvän; hermotkin asettuivat ja tuo kirvelevä tuska siirtyi ikäänkuin etemmäs, kävi heikommaksi, niin että sitä jo saattoi yksityiskohtia myöten tarkastaa ja kertoa toisellekin, miltä se tuntui. Sitä tehdessä suli luonto toisinaan niin pehmeäksi, että teki mieli itkeä ja antaa tuskan tulvata kyynelten mukana esiin, toisen vuoron taas tuntui tahto saaneen uuden, oudon voiman ja tarmon ja luonto tuntui kyllin karaistuneelta voittamaan vaikka mitä tulkoonkin eteen.
Mielialat vaihtelivat sitä nopeammin, kuta kauemmin he istuivat siellä kapakan syrjäisessä nurkassa. Kippis koetti aluksi seurata Juuson eri mielialoja, vaan sittemmin löi hän ne jo leikiksi, väitti että Juuso liioittelee rappiotilaansa kuvatessaan ja toiveitaan mustiksi maalatessaan.
— Eihän tässä nyt vielä olla lähelläkään mestauslavaa, vaikka pari vekseliä romahtaisikin ja vaikka tyttö antaisikin rukkaset. Hui, hai! Maailma seisoo yhä paikoillaan ja jatkaa säikkymättä kiertokulkuaan, pyörii yhtä tasasesti kuin ennenkin ja pyörittää meitäkin. Hei, juo sinä veli!
— Ei, katsos, syy onkin syvemmällä, puhui Juuso jatkaen äskeistä kuvaustaan. — Minä olen uskonut liian hyvää maailmasta, ihmisistä ja itsestäni ja siksi se tuntuu niin karvaalta kun näkee esiripun syrjään vedettyä kaikki mustana ja ilkeästi ilkkuvana. Itseluottamus on kadonnut, vanhat ihanteet ovat vaipuneet valheiksi enkä kumminkaan tahtoisi taipua tunnustamaan, että elämä ilman uskoa hyvään ja totuuteen on elämätä.
Kippis ei ymmärtänyt oikein mitä hän tuolla tarkotti, käsitti vain sen, että siinä oli jotain ylenpalttista tunteellisuutta. Ja siitä hän käski Juuson repiä itsensä irti.
— Mitä sinä niistä kaikista mietit ja märehdit, ole kuin muutkin ihmiset. Ja kun katsot elämää aivan tyyneesti, niin eihän tämä nyt ole niin varsin vaarallista. Nykyseen maailman aikaan ei enää kukaan kuole nälkään ainakaan Helsingissä ja mitä muihin suruihin tulee, niin ole huoleti, ei ne tapa.
Niinkuin muut ihmiset, matki Juuso itsekseen kuulematta mitä toveri siinä vielä muuta porisi. Mutta hän halveksi muita, niinkuin itseäänkin. Nuo viheliäiset narrit, jotka itsekkäässä innossaan ahertavat, reuhtovat ja raatavat tuota kallista arkihenkeään pystössä pysyttääkseen, jotka konttaavat ja matelevat päästäkseen vehkeillään aina kynnen verran eteenpäin ja polkeakseen muita saman verran alleen, — niitäkin hän halveksi ja sääli. Mitä he sillä kaikella voittavat: tyydytystäkö vai tyytyväisyyttä? Samaa viheliäisyyttä päivä päivältä, vuosi vuodelta, aina vain karttunutta himokkaisuutta, joka petomaisen, alituisen nälkänsä ensi hätään tarvitsee myötään yhä suurempia syöttipaloja, yhä verisempiä viipaleita. He kiipeävät kuin kuoleman tuskassa, hyökkäävät ja tappelevat, toisiaan koettavat vetää alas ja viskata alleen. Ja mikä heistä sitten lopuksi tulee? Siihen aineelliseen tappeluunsa kerran kaatuvat ja kupertuvat, jälellejääneet hyppäävät kilvan kaatuneen raadolle ja tappelevat he taas siinä, kunnes on heidän vuoronsa kellahtaa alle ja maata muitten astuinportaana…
Juuso ryyppäsi pitkän ryypyn, vaikka sekin häntä jo inhotti. Mutta Kippis, joka oli hetkisen istunut ääneti, rupesi häntä taas lohduttelemaan:
— Se on oikein, purase pitemmältä, niin jo karkaavat synkät ajatukset.Saatpa nähdä, että sulle on maailma näistä puolin vielä yhtä avonainenkuin kelle tahansa. Ja mitä tyttöön tulee, niin … miten se olikaan:»Vill du så hemtar jag dig af det kram…»
— Herkeä jo.
— Mitä hittoja, sulla on satoja valita, ota toinen ja rikas. Niin, poika sinä, mikset ota rikasta tyttöä, — onhan sulla kotitalossasikin yksi, miks'et ota tuota Almin Hildaa. Vanhanpuoleinen jo tosin, mutta rahaa on, sitä on, minä satun sen tietämään, Otto kertoi mulle kerran päissään ollessaan. On kolmekymmentä tuhatta heillä lapsilla jo kummallakin ja äidin jälkeen tulee vielä toinen mokoma — olet sinäkin sokea, kun et ymmärrä vierestäsi vihlasta, vaikk'et tarvitse muuta kuin ojennat kätesi.
Juuso kuunteli kummissaan tuota uutta käännettä toverinsa puheessa. Mistä ihmeestä hänessä syntyi tuo ajatus, sehän oli aivan kuin siirtynyt Juusosta itsestään, sillä totta tosiaan, tuo mielle oli jo kerran hänessäkin välähtänyt, äsken juuri oli se vilahtanut, vaikka hän sen halpamaisena kohta ajoi pois. Ja niin hän sen ajoi nytkin.
— En ole sentään niin kelvoton, että myön itseni muutamista hopeapenningeistä.
— Sinä et myö mitään, sinä ostat, ostat ilmaseksi puhdasta rahaa. Malja sen päälle! Ota tyttö ja ota pian ja kaikki huolesi ovat samalla hiiden hinkalossa. Ajatteleppas, kuinka sitten nostat pääsi pystöön ja viheltelet vain pikkuherroille semmoisille kuin Heikille ja halveksit pankkeja.
— Mene pois saatana! Tahdotko vajottaa minut elävältä suohon?
— En, vaan kiskoa ylös.
Vaan Juuso viskasi vihasesti sen ajatuksen luotaan. Hän kammoksui sitä ja ajatteli taas minkälaisessa alennuksen tilassa hän jo sentään olikin, kun täytyi tuommoista mielenjuohtumaa vastaan oikein taistella. Tämmöisissä tuumissako istui nyt kapakan sakeimmassa savussa se puhdas poika, joka vielä muutamia vuosia sitten elämän taisteluun käydessään oli uhkunut elinvoimaa ja halua käyttääkseen sitä vilpittömästi jalojen aatteidensa ja ihanteidensa hyväksi? Hänkö se oli, joka aina oli väittänyt, että elämä ilman vilpittömiä periaatteita ja tunteita ei ollutkaan elämätä? Hänkö tässä juuri oli halveksinut niitä, jotka eivät ajatelleet muuta kuin itsekästä voittoaan ja käyttivät siihen koko heille myönnetyn leiviskän…? Hänkö siinä nyt istui lamaan lyötynä heittiönä ilman uskoa totuuden voimaan, ilman halua taistella sen puolesta, mitä piti oikeana, kauniina ja hyvänä…?
Kippis oli turhaan koettanut saada Juusoa innostumaan uusiin ehdotuksiinsa, vaipunut istumaan nojalleen seinää vastaan ja siihen puoleksi torkahtanut. Juusollakin lähti ajatus jo juoksemaan kankeasti; nuo mietteet, joita hän alituisesti oli hautonut, nuo tunteet, joita hän uudelleen ja uudelleen oli tuntenut, ne tunkivat nytkin kuin panoraamassa esiin, vaan katkonaisina, raskasliikkeisinä. Ja hänen silmänsä tarttuivat katselemaan vastapäätään istuvaa, torkahtelevaa toveriaan.
Olikohan tuokin — niin ajatteli Juuso — kerran unelmoinut, kuten hän, olikohan haaveksinut sitä työtä maan ja kansan hyväksi, joka häntä oli niin innostanut? Olikohan tuoltakin sitten katkenneet kaikki unelmat, olikohan hänkin kamppaillut hengessään kiivaan taistelun olemisensa puolesta ennenkuin heittäytyi tuohon hervottomaan, välinpitämättömään, tahdottomaan asemaan, jossa ei enää juuri paljoa kärsi eikä toivo? Olikohan tuokin kerran rakentanut linnaa, joka sitten oli lyttyyn romahtanut hänen päälleen ja sullonut hänet vielä hengissä raunioittensa alle…?
Ei, Juuso ei tahtonut hautautua elävänä, ei seurata toverinsa kehitystä tuolle asteelle asti. Vielähän hänellä oli voimaa ja tahtoa jälellä, vielähän hän kykeni nousemaan… Vieläkö? Siivet ovat leikatut, höyhenet kynityt ja pölyytetyt kaikkiin ilman tuuliin ja nyt oli jo lentämisen halukin poissa. Miten voisi siitä alkaa elämistä alusta, mistä saisi rohkeutta laskemaan uusia perustuksia kun ei mitään vanhaa enää ollut jälellä, ei muuta kuin epäilys ja epätoivo. Ja mikä olisi ilo tuosta uudesta riehunnasta narrien parissa; siinä piekselehtään heidän poljettavanaan ja potkittavanaan, onnellisimmassa tapauksessa joutuisi mahdollisesti itse potkimaan jotakin raukkaa… Ei, nyt hän mieluimmin eroisi pois koko näyttämöltä, nyt olisi sopivin aika, ei kaipaisi kukaan… Kyyneleen vuodattaisi kenties ymmärtämättömyydessään vanha äitimuori, kun sinne kauas kotipuoleen kuulisi poikansa polosen poistuneen. — Itkisit kenties vanhus, mutta äiti, jos itkeä aijot, itke poikasi elämää enemmän kuin kuolemaa, sillä elämä on kestävää kurjuutta, kuolema kertaista. Kiireinen aamen kaikuisi hylkiön haudalla ja maailma olisi tyytyväinen.
Juuson mieli oli taas sulanut pehmeäksi ja hän kylpi kauan tuon uuden mielialansa hivelevässä kuvassa. Vihdoin hän siitä havahtui ja katseli ympärilleen: yö oli kulunut pitkälle, ravintolassa, jossa jo enimmät tulet olivat sammutetut, ei ollut enää vieraita muita kuin toisessa päässä huonetta joku yhtä myöhästynyt pari. Kippis torkahteli seinään nojaten ja uninen viinuri seisoi sivummalla odottaen että saisi maksunsa ja pääsisi pois nukkumaan.
Juuso herätti toverinsa maksamaan. Tämä hypähti, tarttui lasiinsa ja katseli mielihaikealla pöydällä olevaa tyhjää pulloa.
— Ti-tilataan uutta.
Hetki oli kumminkin liian myöhänen tilausajaksi ja viinuri tuli nyt esiin ilmottamaan, että ravintola oli suljettava. Miehet nousivat, hakivat vaatteensa ja kompuroivat kankeina kadulle. Sieltä tulvahti vastaan puhdas, viileä yöilma ja mereltä tuleva viima hiveli raittiisti kuumentavia kasvoja ja virkisti ummehtuneessa ilmassa sakeiksi käyneitä hengittimiä. Kippiskin toipui unteluudestaan ja huudahti:
— Hei, puolet jo meni niistä uudistusrahoista, vaan onpa toinen puoli vielä jälellä.
* * * * *
Yö kului. Juuso ei muistanut tarkalleen sen yksityiskohtia eikä tahtonutkaan muistaa, — hän oli nyt ensi kertaa eläissään viipynyt ummelleen koko yön juomareissulla. Aamupäivällä tapasi hän itsensä istumassa taas kapakan pöydän ääressä, mutta nyt yksin; oluthaarikko oli hänellä edessään ja sen maksoksi olivat viimeiset lantit lasketut siihen viereen pöydälle. Sanomalehti oli hänellä kädessään ja sitä hän oli muka lukevinaan, vaan ei hän sitä lukenut. Ajatus retkeili toisilla teillä; se oli taas öisen unhotuksen usvaisesta hämärästä ruvennut palauttamaan muistiin viime päiväin tapahtumia, lateli niitä esiin yksin erin ja käsitteli toista toisensa perästä. Ei ollut hänelle vielä kaikki aivan selvillä, mikä oli unta ja mikä totta, mutta kuta selvemmiksi palaava muisti niitä kehitti, sitä synkemmäksi painui mieli. Ravintolassa tuli ja meni ihmisiä, mutta ei hän niitä viitsinyt katsella, samahan se hänelle oli, ketä siellä kulki. Hän juo tuosta oluensa ja sitten lähtee … minne? Kotiin? Samahan tuo minne meni…
Silloin läimähti takaapäin käsi hänen olalleen. Juuso kääntyi: Otto seisoi siinä iloisena ja hymyilevänä kuten ainakin.
— Ahaa! jopahan velimieskin kerran joutui rämäviftille — gratulor! Mutta niin olin minäkin, melkein silmäkulmillaan sitä aamulla kotiin tultiin. Ja nyt, — »kupariseppä Aleksander on minulle paljo pahaa tehnyt, jumala maksakoon hänelle hänen ansionsa mukaan.»
Ja Otto kertoi ryyppyä ja voileipää odotellessaan kuinka he olivat illalla olleet varieteessa ja miten saamarin hauska nachspieli siitä oli tullut, lopulta oli hurahdellut silkkaa samppanjaa myöten.
— Nyt se ryyppy maistaa — terve! Mutta sinähän olet taas surullisen näköinen kuin nyletty koira. Ole sinä iloinen, hiiteen surut; »surevaiselle sydämmelle on paloviina paras lääke» — niinhän se laulukin sanoo… No niin, tiedänhän minä sinun asiasi, — siellä kävivät mustat miehet illalla kotona —, mutta elähän sinä sen vuoksi mieltäsi menetä. Voitaneehan asiat jollain tavoin järjestää. Olisit puhunut mulle ajoissa.
— Sullekin olen jo ennestään velkaa niinkuin koko maailmalle.
— Ole nyt jo! — Otto otti toisen ryypyn, haukkasi voileipää ja joi olutta päälle. — Pitäähän auttaa miestä mäessä. Minä jo ajattelin siitä itse puhua, vaan tässä eilen juuri mainitsi Hilda mulle, että voisimmehan mekin sulle vähän lainata kun nyt satut olemaan pulassa.
— Hilda?
— Niin, näetkös, meidän rahoja hoidetaan yksissä, Hildan ja minun. Mutta kuten tiedät on äitimuori tarkka ja visu ja tahtoo vielä olla yksin isäntänä, vaikka me jo ollaan aikoja sitten täysikäisiä. Ja hyväähän se muori tarkottaa. Mutta kyllä minä osaan muorinkin pehmittää:
— Eihän se käy päinsä, miksikä pitäisi teidän uhrata rahojanne tämmöisen heittiön hyväksi, kuin minä.
— Heittiöitä me ollaan kaikki Herran edessä. Eikähän tässä olisi kysymystä muusta kuin pienestä lainasta, — lainassahan ne meidän rahat muutenkin ovat.
— Kuule, sinä avaat mulle uuden toivon. Vaan sittenkin, eihän se ole mahdollista.
— Annahan olla, ei hätäillä. Koska sisarkin näkyy suostuvan, ja hänellähän niitä rahoja enemmän on, niin sepäs merkillistä olisi, ellei se olisi mahdollista. Siksi vain, että pääset vähän jaloillesi ja työhön, ei mitään armopaloja, ymmärräthän. Hilda tahtoo tietysti pysyä aivan syrjässä, ei luvannut minun itsestään mainitakaan, vaikken tässä sitä muistanut.
Hilda? Juuso mietti ja koetti selventää kankeasti juoksevia ajatuksiaan, mutt'ei voinut käsittää miten se oli mahdollista ja mitä se merkitsi. Ja siitä lähti syntymään hänen aivoissaan taasen joukko uusia ja uudistuvia arveluita, jotka karkottivat toisiaan ja taas palasivat loppumattomassa jonossa. Millä oli hän sellaista ystävyyttä ansainnut Hildan puolelta, josta hän viime aikoina oli ollut niin vieraantuneena? Voisiko hän ja minkälaisilla edellytyksillä ottaa vastaan sellaista apua ja voisiko toiselta puolen taas kieltää…?
Ei, hän ei nyt ymmärtänyt mitään, hänellä menivät ajatukset sekasin, hän oli ehkä käsittänyt Oton sanat hullusti. Vai oliko tässä todellakin uuden toivon, uuden elämänkäänteen alku?
Kapakka rupesi tuntumaan hänestä tukahduttavalta, hän ei voinut siellä sisässä enää istua. Otto siirtyi keskustelemaan parin uuden toverin kanssa ja Juuso pujahti sillävälin ulos. Hän käveli rantaan, laskeusi jäälle ja retkeili kauas selälle, jossa päivä kimallutti kirkkaaksi lumista tannerta ja raitis merituuli vapaasti puhalteli. Siellä hän koetti koota ja järjestellä ajatuksiaan. Hän muisti mitä Kippis illalla oli puhunut ja kuinka hänen puheensa oli löytänyt salaisen polun hänen omissa ajatuksissaan, polun, jonka hän kaikilla keinoin oli tahtonut salvata ja tukkia. Ja hän sovitti nämä mietteensä yhteen Oton lausuman lupauksen kanssa ja niistä syntyi kohta uusia tuumia ja arveluita. Hän karkoitti ne luvattomina luotaan, vaan ne tekeysivät sitkeästi yhä tuttavallisemmiksi.
Olihan hän haaksirikkoutunut raukka, miksei hän iskeytyisi kiini siihen viimeiseen toivon sirpaleeseen, joka hänellä oli tarjona? Mitäpä hänellä oli muutakaan neuvoa? Ja olihan hän juuri äsken leikannut poikki vanhain unelmainsa viimeisetkin säikeet, ne olivat menneet ijäksi, niistä oli vain muistoja jälellä, niinkuin lapsuuden kodin lämpösistä, ihanoista ajoista. Vieras vihuri oli hänet viskannut uudelle, oudolle rannalle, mitäpä hänellä oli muuta, vaalia, kuin nousta sinne ja koettaa uusissa oloissa rakentaa uutta elämistä.
Ne mietteet olivat hänellä vielä hämäriä, eikä hän tiennyt missä määrin ne perustuivat todellisiin otaksumisiin. Mutta niissä oli kumminkin mahdollisuutta ja siksi ne jännittivät mieltä, pelottivat ja sytyttivät sammuneita toiveita. — Mutta antaa ajan kulua, arveli Juuso, kääntyessään vihdoin päivällisen aikana takasin kaupunkiinpäin. Olihan hän nyt kerran siinä asemassa, että hänen täytyi jättää kohtalonsa salliman varaan, — olipa mieluinen tai ei.
Oven täydeltä lappoi ulos ihmistä Helsingin seurahuoneelta. Siellä oli oltu kuuntelemassa jotakin ruotsinmaalaista luennonpitäjää, joka oli puhunut kotimaansa viimeaikaisesta kirjallisuudesta, sen hajanaisista suunnista ja rappiotilasta. Osa kuuntelijoista oli vielä jäänyt sisälle, siellä piti pantaman toimeen vieraan kunniaksi juhlailtanen maljoilla ja puheilla, toinen, kylmempi osa, lähti luennon loputtua pois.
Ulos tulijoille lehahti vastaan kevätillan vieno, lauhkea tuulahdus. Se toi merta mukanaan torin yli läheiseltä ulapalta ja läheisestä puistosta, jossa lehtipuut seisoivat hiirenkorvalla ja nurmi nosti ensimmäisen vihannan nukkansa, toi se mukanaan heränneen luonnon viestin. Päivä teki laskuaan, sen säteet kuvastuivat sataman hienosti väreilevään kalvoon ja valoivat helakan ruskon etempänä olevain Kaivopuiston huvilain seinille, pannen niiden ikkunat tulelta punottamaan. Luentoyleisöstä pysähtyi yksi ja toinen seurahuoneen edustalle huokasemaan merta ja katsomaan luontoa. He viittasivat kädellään ulapan yli ja huomauttivat toisilleen kaunista iltavalaistusta.
Niin oli siihen muitten joukkoon pysähtynyt eräs kolmihenkinen ryhmä. Siinä oli kamreeri Holm rouvineen sekä Heikki Grönberg; he neuvottelivat parhaillaan, mennäkö kotiin suoraan vai pistäytyäkö Kappeliin soittoa kuulemaan. Äkkiä työkkäsi Heikki kamreeria kylkeen ja kuiskasi:
— Katsoppas tuossa!
— Mitä näen, eikö se ole Juuso Tuominen ja neiti Alm — käsikoukussa.Milloin se on tapahtunut?
— Nyt äsken, pari viikkoa sitten.
He lähtivät verkalleen kävelemään vastakihlatun pariskunnan jälkeen, siksi loitolta kumminkin, ett'ei ääni puhuessa kuulunut.
— Juuso aikoo perustaa itselleen tulevaisuutta, huomautti Holm vähän ihmeissään.
— Ja korvata menneisyyttänsä, lisäsi Heikki. — Jotain semmoista aavistin tässä jo viime kuussa. Olin lentää selälleni, kun Juuso eräänä iltana tuli luokseni ja laski eteeni sen vekselin hinnan, jonka olin hänen puolestaan maksanut. Niitä rahoja en ollut koskaan odottanut takasin. Vaan samaan aikaan kuulin, että hän oli tehnyt samat temput muille saamamiehilleen.
— Ja mitä se sanoi rahalähteekseen?
— Oli muka saanut lainan, — sehän siinä olikin merkillistä, sillä kuka hullu sille antaisi ja takaisi. Sitten, vapunpäivän jälkeen kuulin tämän ja ymmärsin.
— Kummapa kun Almin rouva on hellittänyt rahojaan, se on kitsas akka.
— Näkyypä hellittäneen. Tyttö kuuluu olleen Juusoon kauan pikeytynyt ja Juuso taas, mitäpä osasi hän sen viisaampaa tehdä, kuin tarttua kiini tarjona olevaan onnen sakaraan, — sillä se oli hänelle todellakin samalla ainoa pelastuksen sakara.
Rouva Holm huomautti, että Juuso ei ollut sittenkään oikein onnellisen eikä iloisen näköinen, oli päinvastoin kalpean ja kituvan näköinen. Siihen selitykseksi kertoi Heikki, että Juusolla oli tainnut olla tekeillä toiset lemmenvehkeet, mutta on kai uhrannut ne. Ja hän on sellainen mies, joka halusta tuollaisia pikkuseikkoja hautelee mielessään.
— Niin, hän on uneksijaluonne ja hän elää vielä liiaksi mukana noissa takavuosien intoiluajoissa; tervejärkistä todellisuutta hän ei jaksa tarpeeksi pitää arvossaan. — Näin kuvasi Holm vielä rouvalleen Juuson luonnetta.
— Hän ei ymmärrä aikaansa, muuten hän olisikin jo toinen mies, toistiHeikkikin.
— Ehkä häneen nyt vaimonsa voi vaikuttaa? arveli rouva.
— Niin, Hilda on kyllä järkevä nainen, mutta intohimoinen ja kiivas on laillaan hänkin. Ja jos siellä joskus räjähtää…
He olivat saapuneet Mikonkadun kulmaan ja Juuso morsiamineen lähti siitä kävelemään alaspäin. Silloin katkasi Heikki äkkiä lauseensa, erosi seurastaan virkahtaen:
— Tulen hetken perästä Kappeliin, käyn ensin toivottamassa onnea nuorelle parille — kuuluuhan se asiaan.
Ja hän lähti pistämään puolijuoksua kihloissa olevain jälkeen.
Juuso käännähti yhtäkkiä ympäri. Hän oli tuntenut ikäänkuin ruumiissaan jotain vastenmielistä tunnetta, oli melkein kuin aavistanut, että siellä heidän takanaan tuli joku, joka tahtoi heitä puhutella. Sen vuoksi hän ei ihmetellytkään, kun kääntyessään näki Heikin kiirehtivän jälessään. Vaan Hilda katsoi kummissaan, että mistä Juuso sen arvasi.
Niin, Heikki tahtoi vain toivottaa onnea vastakihlatuille, ei ollut ennen sattunut heitä tapaamaan. Oli hauskaa nähdä, että se vanha ystävyys nyt oli kehittynyt varsinaiseksi liitoksi. — Hilda vastaili ja kiitteli toivotuksista, Juuso pysyttelihe enimmäkseen ääneti. Hän oli äsken kääntyessään taas ollut näkevinään tuon omituisen, kylmän ja ilkeän kiillon Heikin silmässä ja se häneen aina vaikutti samalla tavalla, kuin hän poikana ennen muisti käärmeen näkemisen ja koskettamisen vaikuttaneen. Elna oli kerran huomauttanut samaa asiaa, — olikohan Hildakin sen nähnyt…? Ja Heikin äänessäkin kaikui Juusosta tällä kertaa jotakin ilkeätä, härnäävää, hän aina hermostui sitä kuullessaan.
Keskustelun jatkoksi rupesi Heikki puhumaan luennosta, jota he juuri olivat olleet kuulemassa. Hänen mielestään nuo ruotsalaiset sentään olivat sangen sukkeloita, kun keksivät tulla meren yli tuommoiselle asialle rahanansiolle. Ei se meillä suomalaisilla pälkähtäisi päähän.
Nyt puuttui Juusokin puheeseen.
— Mutta yksi vertaus hänen luennossaan oli minusta sangen sattuva. Se, kun hän kuvaili miten tuon rikkaan, aatteista ja luomista uhkuvan loistoajan jälkeen seurasi väsynyt taantumisen aika, jolloin koetettiin matkia vanhaa suuntaa, mutta ilman innostusta ja neroa, jolloin entisiä aatteita koetettiin selittää ja tulkita milloin milläkin tavalla ja kynnettiin itselleen uusia peltomaita vanhoilla vasikoilla, mutta jolloin koko kirjallisuus oli jonkunlaista käsiteollisuutta, elinkeinoa. Kirjailijat kilpailivat julaistessaan nidosten lukumäärää ja ansaitakseen noilla vanhoilla aatteilla, — se oli leipäkirjallisuutta. Samanlaisen vertauksen voisi mielestäni sovittaa meidän nykyisiin oloihin.
— Kirjallisuuteen?
— Eipä juuri. Vaan politiikkaan ja yleiseen elämään. — Niin, mahdollista, reaktiooniahan se; on meilläkin nykyaika.
— Ei yksin senkään vuoksi. Vaan siksi, että meilläkin on vanhojen aatteiden alla niin paljo keinotekoista ja leipäinnostusta.
— Ka, voihan sekin olla paikallaan. Joka ajalla oma leimansa, tärkeätä on vain oikein käsittää aikaansa.
— Ja juosta mukana huutaen sutten kanssa.
Juuso oli, tietämättä oikein itsekään syytä, kärtynen ja pisteliäs; hän oli kyllä viime aikoina muutenkin ollut äärettömän hermostunut, vaan nyt Heikin seurassa tunsi hän itsensä tavallista hermostuneemmaksi. Ei hän mahtanut olla muutenkaan oikein terve, mieli oli kuin alituisessa pingoitustilassa ja aina toisinaan karahti kylmä väristys ruumiin läpi. Onneksi Heikki, kun juuri kadunkulmaan tultiin, sanoi hyvästit ja kääntyi takasin ennenkuin Juuso ennätti käydä epäkohteliaaksi.
Hilda oli huomannut hänet hermostuneeksi ja kysyi kummissaan, miksi hän oli niin levoton. Ja kun Juuso ei vastannut, ehdotti Hilda, että he vielä ennen kotiin menoa tekisivät pienen kävelyretken Kaisaniemeen, olihan ilta niin kaunis ja luonto niin rauhoittava. He astelivat sinne melkein äänettöminä, katselivat hetkisen verkkopallon heittäjiä hiekkakentällä ja jatkoivat siitä kävelyään rannalle, johon laskeva päivä juuri heitti viime säteitään. Istahtivat penkille ja katselivat laskua.
Täällä Kaisaniemessähän se oli heidän kihlautumisensakin tapahtunut. Se oli mennyt niin äkkiä, ei Juuso itsekään tarkoin muistanut miten se oli kehittynyt. Ensikerran oli hänessä todenperään herännyt se ajatus Oton kanssa kapakassa tapahtuneen keskustelun jälkeen. Hän oli ensin vihannut sitä ja halveksinut sitä ja karkottanut sen luotaan, vaan se oli kytenyt salassa ja kypsynyt vähitellen. Siinä oli ollut kiitollisuutta Hildaa kohtaan, — Oton hommasta hän oli saanut tuon lainan, — oli ollut vanhaa ystävyyttä, ja olihan siinä ollut vielä muutakin, joka ratkaisi asian. Olihan Juuso niin hyljätyssä tilassa, niin vailla vähintäkään toivoa ja itseluottamusta, eikä hän nähnyt muuta keinoa päästäkseen taas pystöön ja saavuttaakseen yhteiskunnallisen aseman. Kovalle se oli ottanut, — Elnan muisto eli vielä liian tuoreena, — vaan hän oli joka päivä yhä selvemmin tullut käsittämään, että hänen oli mahdoton peräytyä. He olivat Hildan kanssa näihin aikoihin paljo yksissä, se oli heistä melkein kuin luonnollista, ja he viihtyivätkin toistensa seurassa hyvin.
Vappuna he olivat niinikään olleet yhdessä Alppilassa kuulemassa ylioppilaslaulua ja palanneet sieltä takasin kahden kävellen Kaisaniemen kautta. Kuumana porotti keskipäivän helle, he olivat istahtaneet näinikään siimeiselle penkille lämpimissään levähtämään. Ja miten lie sattunutkin, sanaa puhumatta osuivat heidän kätensä yhteen, pieni puserrus, — he olivat ymmärtäneet toisensa. Ja vielä samana päivänä olivat he kotona ilmoittaneet kihlauksensa; Otto oli iloinnut siitä, hän tiesi että Hilda sitä toivoi ja Juuso tarvitsi, äiti oli ollut vähän kylmempänä, vaan antoi tyttärensä vapaasti päättää.
Niin oli käynyt. Ja olihan olo nyt niin turvallista, niin rauhallista, tulevaisuuskin huoleton ja lupaava. Juusolle tarjoutui tilaisuus tehdä rauhassa työtä kunnes valmistuisi asemaan yhteiskunnassa. Ja olihan tyttö hänen rinnallaan niin hyvä, se osotti myötään sellaista vilpitöntä, sydämmellistä hellyyttä, että Juuso ei mitenkään tuntenut sitä ansainneensa.
Vaan sittenkin, miksi tunsi hän ikäänkuin salaista syytöstä mielessään, mistä oli tuo puistattava, pelottava tunne, joka ikäänkuin hiljaa jäyti sitä turvallista mielialaa, johon hän koetti tuudittautua? Siinä oli katumusta ja siinä oli pelkoa… Ne olivat kai nuo vanhat unelmat, mutta niistä täytyi irtautua, todellisuus oli alkanut, vanhat toiveet haudatut. Kunhan nyt lauhtuisi tuo mielen tarpeeton jännitys ja hermostus, — se oli äskenkin Heikin tullessa hänet vallannut, tavannut hänet ikäänkuin pahasta teosta.
— Kuule Hilda, huomasitko sinä Heikin silmässä tuota kylmää välkettä, se vaikuttaa minuun aina kuin astuisin matelijan selkään?
— En minä huomannut, en tainnut niin silmiin katsoakaan. Vaan en ole huomannut ennenkään, oletko sinä?
— Olen. Entä hänen äänessään, etkö siinäkään kuullut tuota ilkkuvaa, pirullista kajannetta?
— Niin, hän puhuu tankkaamalla ja hänen puheessaan on epämiellyttäviä väliääniä.
— Ei se ole sitä, siinä on jotain muuta, — huu!
Juusoa puistatti taas, koko ruumis värähti ja hän nousi ylös ravistellen itseään niinkuin pahasta painajaisesta.
— Onko sulla kylmä? kysyi Hilda,
— On vähän, ilta käy viileäksi. Tule, kävellään kotiin.
Juuso tunsi itsensä väsyneeksi, paneutui aikusin maata ja koetti nukkua. Tunnin aikaa hän nukkuikin taikka oli puolihorroksissaan, vaan heräsi siitä äkkiä vilun väreilyjen risteillessä ruumiissaan ja aivan likomärkänä hiestä. Kylmän henki tuntui tunkeutuvan läpi koko ruumiin, se karmasi selkäpiitä myöten ja pitkin koko vartaloa ja pani jäsenet rajusti tutisemaan, niin että koko ruumis hytkähteli. Mitäs tämä on, onko hän nähnyt pahaa unta vai painajainenko ahdistanut? Juuso nousi ylös; huoneessa oli vielä hämärä ja kadulta kuului liikettä. Hän joi lasin vettä ja paneusi uudelleen vuoteelleen, peittäen itsensä huolellisesti. Vaan nyt taas tuntui niin kuumalta, oli kuin veri kaikki olisi keräytynyt ihoon. Hän kuunteli: tuntui aivan kuin ohimojen kohdalla olisi vasaralla taottu, poskia poltti ja patja pään alla tuntui tuliselta. Hän oli kumminkin aivan selvästi valveillaan, ajatus teki herkeämättä työtä, mutta levottomasti, hajanaisesti; mielikuvitus loihti ehtimiseen omituisia, sukkelasti vaihtuvia ja hämärästi häilyviä kuvia hänen eteensä.
Hän näki aivan kuin avonaisten silmäinsä edessä sen kodin, jonka perustamista hän Elnan kanssa niin hartaasti oli haaveksinut. Suuri lamppu paloi pöydällä, liekki pieneksi väännettynä ja punainen verho varjostimena. Hän itse levähti sohvalla, odotti juuri Elnaa, jonka piti tulla ovesta sisälle. Nyt se tulikin, ovi kävi, — vaan eihän se ollutkaan Elna, sillä oli tummat silmät ja niissä tuo ilkeä, kylmä välke. Ja tuo ääni, hyi, noin kylmästi ilkkuva, noin ontelolta kajahtava. Se tuli lähemmäs tuo olento … hän pelkäsi sitä, se toi mukanaan jäisen viiman…
Taas värisi Juuso vuoteessaan niin että jäsenet hytkyivät ja leuka lokatti. Hän koetti taistella tuota vilustusta vastaan, koetti ponnistella ajaakseen pois tuon ilkeän tunteen ja häijyt mielikuvat. Ja se onnistuikin. Hän makasi hetken rauhallisena, ajatus kulki tyyneesti ja terveesti ja hän vaipui taas horrostilaan.
Mutta seuraavassa tuokiossa takoivat jo ohimot taas, peitto tuntui ahdistavan niinkuin pakkoröijy, hän ei voinut hengittää, hiki valui virtana. Hän oli näkevinään Elnan istuvan siimeksessä tuolla sohvannurkan takana, — suuret siniset silmät ja otsaa kiertävät vaaleat kutrit. Mutta noissa silmissä oli nyt niin sureva katse, sureva ja nuhteleva, syvästi, mutta samalla lempeästi syyttävä… Tyttö seisoi pöydän ääressä ja näytti tekevän kauppaa Heikin kanssa, jolla oli toisessa kädessä maksamaton vekseli ja toisessa ne Juuson tuomat rahat. Miksi oli Elna tuossa, miksi tarttuu Heikki häneen kiini ja vetää hänet pois… Ei, Juuson täytyi tempasta Elna luokseen, pois Heikin kourista. Vaan hän ei päässyt, hän oli kuin kahleissa, ei voinut liikahtaa, ei hengittääkään. Ja silmiä sumusi ja päätä pyörrytti, tuntui aivan kuin olisi vaipunut syvänteeseen.
Juuso heräsi vielä kerran. Ei, kyllä hän oli sairas, pitäisi hakea lääkäri. Hän koetteli päätään: se oli polttavan kuuma ja niin raskas, raskas… Ja nuo kummalliset mielikuvat, mistä ne olivat kotosin? Eihän hän ollut tehnyt Elnalle mitään vääryyttä, olihan hän menetellyt aivan rehellisesti, hän ei vain ollut voinut toteuttaa alkuperäistä aijettaan… Ei, Elna, et saa katsoa minua noin kummallisesti, se oli kohtalo, joka meidät erotti, sinuahan ainoata rakastan enkä ketään muuta… Sinua vain, uskotko sen? Etkö? Sinun täytyy uskoa, uskotko sitten, jos minä vielä toteutan sen yhteisen unelmamme? Ole huoletta, minä teen sen, vielä on aikaa. Mutta aika rientää, täytyy kiiruhtaa, kirjoittaa heti Elnalle että hän peruuttaa kaikki lupauksensa, heti paikalla, vielä on aikaa…
Juuso nousi vuoteeltaan, horjui kirjoituspöytänsä luo, värisi ja vapisi, haki paperia laatikosta, otti kynän ja tähtäili sitä mustepulloon. Kevätillan viimeinen rusko loi vielä hienosen valon pimeään huoneeseen, jossa Juuso ylisillään istui kirjoittamaan. Mutta käsivarsi ja koko ruumis tutisi niin, että ainoastaan muutamia koukeroita syntyi paperille; hän ponnisti siltä vielä, tähtäsi ja kirjoitti, siitä täytyi tulla kirje… Vaan jo putosi kynä kädestä, hän horjahti, oli pudota lattialle, piteli pöydästä kiini ja hoiperteli vuoteeseensa. —
Kun palvelija aamulla tuli huoneeseen, makasi Juuso kovassa kuumeessa ja täydessä houriossa. Haettiin lääkäri, tämä tutki, — niin, se oli lavantautia, sitä liikkui kaupungissa. Juuso oli varmaankin vilustunut tai muuten oli ruumiin vastustusvoima heikentynyt, hänellä oli tauti ankarassa muodossa. Potilas olisi oikeastaan ollut siirrettävä klinikkaan, vaan kun kotona luvattiin huolellinen hoito erillään muista ihmisistä, sai hän jäädä sinne. Hilda tahtoi itse hoitaa häntä ja järjesti pian huoneen tautihuoneeksi, laittoi lääkkeet ja hankki apuhoitajan. Järjestellessään huonetta huomasi hän pöydällä paperin, johon oli mitä kummallisimpia koukeroita piirretty. Hän tarkasteli sitä, siinä oli tapailtu kirjaimia, oli epäilemättä houriossa tehtyä. Hilda tavasi: »Rakas Elna. Sinua — —»
Muuta ei ollut, vaan siitäkin kalpeni lukija hetkeksi ja silmät leimahtivat kerran intohimoisesti. Vaan ainoastaan hetken hän niin seisoi, hän rutisti paperin rutosti kouraansa, mutta kehitti sen seuraavassa tuokiossa auki, kääri sen ja pisti taskuunsa, ja riensi taas sairasta hoitamaan. Hän oli uskollinen, huolellinen hoitaja, niinkuin voi olla ainoastaan rakastava, vastakihlattu morsian.
Juuso poti viikon verran aikaa hyvinkin huonona, houraili vuoroin, vuoroin makasi heikkona kuumeessa. Houreessa hän puhui paljo kummallisia asioita, kiivasteli väliin jotakin muka vihamielistä mahtia vastaan, joka tahtoi tempasta hänet mukaansa, väliin heltyi pehmeäksi ja alakuloiseksi, itkikin toisinaan. Selvempinä hetkinä, kun hän valvoi yön hiljaisuudessa, ajatteli hän, tuntiessaan kuinka heikko hän oli, että hän nyt kenties kuolee. Tuo ajatus tuli hänelle niin tuttavallisena ja helpottavana eikä se ollut ensinkään vastenmielinen. Silloinhan loppusivat kaikki kärsimykset ja vastukset ja elämän uudet pettymykset. Eikä hänellä tuntunut olevan mitään erityistä elämänhalua, hän oli niin väsynyt, nyt olisi hän valmiimmillaan eroamaan ilman kaipausta ja ilman katkeruutta.
Vaan taudin selkä taittui, hän rupesi kostumaan; voimain kanssa virkosi elinhalukin ja tuo verkkasen parantumisen aika oli hänelle yleensä suloista levon ja rauhan aikaa. Hän kuvitteli, että hän oli sinne tautinsa taakse haudannut kaikki kovat ja katkerat taistelunsa, pettymyksensä ja nöyryytyksensä. Nuo karvaat ajatukset ja katkerat tunteet olivat lopulta kehittyneet tuoksi tuskalliseksi sielun jännitykseksi, joka vihdoin oli tautina purkautunut esiin, mutta sen avulla myöskin helpottanut ja lauennut. Hänellä oli ennen tautiaan veri ollut ikäänkuin raskaaksi sakeoittuneena, nyt se oli siitään ohentunut ja puhdistunut. Ja nyt hän siitä parantumisensa hetkestä kuvitteli alottavansa henkisesti ja ruumiillisesti uuden elämän ja uuden tapausten, tunteiden ja mietteiden sarjaa ja toivoi nyt varmasti, että se uusi mieliala jäisikin pysyväiseksi.
Hilda oli alituiseen hellänä ja rohkaisevana hänen luonaan, milloin luki ääneen, milloin teki käsitöitään, kertoen kaupungin kuulumisia. Hän laittoi häävalmistuksia ja niistä häistään ja tulevaisuudestaan he siinä enimmäkseen keskustelivat ja loivat suunnitelmia. Juuso ei jaksanut niistä tuumista innostua niinkuin Hilda, vaan ei ne puheet häntä myöskään vaivanneet, niinkuin toisinaan ennen tautia; hän makasi enimmäkseen ääneti ja kuunteli, oli tyytyväinen siihen, miten Hilda järjesti kaikki. Kesäkuu oli nyt kulumassa, heinäkuussa he muuttaisivat maalle, että Juuso saisi siellä oikein voimistua ja sitten syksymmällä viettäisivät he häänsä. Ja häitten jälkeen he matkustaisivat ulkomaille ja viettäisivät talven Pariisissa.
— Ajatteleppas kuinka hauska tulee olemaan, kun saamme siellä elää kahden, aivan riippumattomina muista ihmisistä.
— Ja aivan vapaina näistä kotimaan ahtaista oloista, rettelöistä, vehkeistä ja puolueista.
Siinä vuoteellaan rakenteli Juuso itselleen aivan uuden tulevaisuuden kaavan, sopusointuisen hänen nykyisen rauhallisen mielialansa kanssa. Hän jätti siitä pois hyvin paljo semmoista, mitä ennen oli hänen suunnitelmaansa kuulunut. Kaikista ajan kysymyksistä ja suunnista aikoi hän vetäytyä syrjään, antautua hiljaisuudessa valmistelemaan alullepanemiaan tieteellisiä töitään ja sitten täällä kotimaassa hankkia itselleen hyvin vaatimattoman ja syrjäisen aseman yhteiskunnassa. Hän oli ennen erehtynyt siinä, että oli väärin käsittänyt taipumuksensa ja kykynsä, — maailman riennot ja riidat, ne eivät todellakaan olleet häntä varten, ja suuruuden unelmistaan hän toivoi päässeensä.
Eräänä päivänä tuli Heikki häntä katsomaan. Juusosta tuntui, että hän oli voittanut kaiken vanhan vastenmielisyytensä Heikkiäkin kohtaan, — hän olikin silloin taudin tullessa ollut niin tuiki hermostunut. »Kyntäjän» paperit oli hän jo tautinsa alussa lähettänyt parille nuoremmalle toverille, ja nyt tuli Heikki ilmoittamaan, että he Holmin kanssa olivat ottaneet sitä valvoakseen. Juuso ei puhunut siitä mitään, hänestä se kai oli parasta, eihän hänellä itsellään kumminkaan ollut enää toimikykyä eikä tarmoa siihen puuttumaan eikä hän tahtonutkaan sitä tehdä.
Joskus häntä tosin huoletti tuo välinpitämättömyys ja tahdottomuus, jonka valtaan hän huomasi joutuneensa. Oliko se halpamaista heikkoutta, oliko hän raukkana hyljännyt vanhat aatteensa ja tuudittanut itsensä petolliseen unelmaan? Jalkeille jaksettuaan kirjoitti Juuso siitä Vilholle, kuvaili nykyistä mielialaansa ja selitti viime aikain tapahtumiaan ja kärsimyksiään. Ja hän lupaili häämatkallaan pistäytyä Vilhoa katsomassa tämän parannuslaitoksessa, jos ei tämä jo sitä ennen olisi palannut terveenä kotiin.
Vilholta tuli pian vastaus. Juuson lupauksesta tulla häntä katsomaan, oli hän iloissaan, mutta varotti: »Jos tulet, tule matkasi alussa, myöhemmin et ehkä minua enää elossa tapaa. Ja kumminkin olisi vielä niin hauska saada elävin silmin nähdä sinua ja saada mukanasi tervehdys kotimaasta, jota en itse enää koskaan näe.» Mutta vaikka hän itsestään olikin näin toivottomana, oli Vilholla kumminkin Juuson varalle rohkaisevia sanoja. Hän sanoi tuntevansa kokemuksestaan, miten tauti lamauttaa ja heikentää tahdonkin. Vaan se menee ohi, sielu saa kyllä kimmovaisuutensa takasin, tahto tarmonsa ja toimikykynsä. Ja hän käski Juuson olla rohkealla mielellä ja kantaa päätä pystössä, — vastuksissa se vain mies karaistuu.
Tuota mietiskeli Juuso itse maaten vuoteellaan. Ei hän tuntenut karaistuneensa. Tuli oli ollut ehkä liian kuumaa, se oli polttanut, tehnyt hapraaksi ja heikoksi. Ja samalla kuin hänestä nyt taudin jälkeen tuntui niin turvalliselta ja levolliselta, tuntui myös siltä, kuin jotain olisi särkynyt, kuin jokin kieli, joka ennen oli soinut kirkkaasti ja soinnukkaasti, olisi katkennut ja jäänyt äänettömäksi. Mikä kieli se oli ollut, sitä hän ei tiennyt, tuntui vain kuin jokin osa häntä itseään olisi jäänyt sinne taudin edelliseen aikaan. Mutta jääköön, ajatteli hän toisakseen, kunhan vain ei repiämän sioja rupea pakottamaan. Onhan nyt hyvä, niinkuin on.
* * * * *
Oli aikunen elokuun aamu, kun Juuso ja Hilda rinnakkain seisoivat Helsingin rannasta lähtöä tekevän laivan kannella ja heittivät jäähyväisiä kaupungille, joka nyt niin rauhallisena ja intohimottomana näytti nukkuvan aamu-untaan tuossa heidän edessään. Se tuntui nyt niin ystävälliseltä ja sovinnolliselta tuo kaupunki, kuin jos siinä ei asuisikaan ollenkaan sitä katkeraa vihaa, kiivasta kilvoittelua ja alati hehkuvaa himoa, joka sen eläjiä aina armotta kannustaa ja estää heitä tuntemasta tyytyväisyyttä ja onnea.
Juusokin tunsi mielessään pelkkää sovinnollisuutta ja rauhaa. Monasti oli hän hartaasti toivonut sitä hetkeä, jolloin hän saisi joksikin ajaksi pudistaa isänmaan pölyn jaloistaan ja saisi ikäänkuin kiintonaisen pisteen sen ulkopuolella, josta hän syrjäisenä ja intohimottomana voisi tarkastaa sen touhuntaa. Vaan nyt, kun laiva lähti poikkenemaan pois rannikolta, tunsi hän melkein kaipausta mielessään. Kuinka se olikin sentään rakas kaikessa pikkumaisuudessaan tuo pienoinen maa! Hän ajatteli mainita siitä Hildallekin, vaan tämä ennätti ennen häntä:
— No, Juuso, nyt on jo aava ulappa Suomen ja meidän välillä. Nyt olemme kahden.
Niin, kahden, se oli Hildalle pääasia. Ja senhän olisi pitänyt olla hänellekin. Ehkäpä se ajan oloon vielä onkin.
Kahden saivatkin he nyt olla, viikkokausiin eivät he tavanneet yhtään tuttavaa eivätkä halunneetkaan tavata. Kahden matkustivat he halki Euroopan mantereen, katselivat sen suuruuksia ja ihailivat sen ihanuuksia. Pitemmittä viipymisittä matkustivat he kumminkin Pohjoissaksan kautta, kulkivat laivalla Reinin ikikuulujen rantojen lomitse Baijerin lämpimään viinimaahan ja jo pari viikkoa kotoa lähdettyään ajoivat he eräänä päivänä vaunuissa rautatieasemalta vastamaata sille ylängölle, jossa siaitsi pieni potevain yhteiskunta, keuhkotautisten parantala.
Surullinen yhteiskunta! Taistelua elämän puolesta, taistelua riutumista ja elinvoimain loppumista vastaan, oli luettavana kaikkien noiden kuihtuneiden, taudin taittamain olentojen kasvoissa, joita he tapasivat kävelemässä ja istumassa parantalan puistoissa. Mutta useimpain kasvoissa oli kumminkin vielä toivoa jälellä. He hengittivät siellä raikasta vuori-ilmaa, joka tuntui kevyeltä heidänkin sairaissa keuhkoissaan ja toivoivat vielä elinvoimain palaavan. Siinä vaan, jota vierailijat nyt olivat tapaamassa, ei ollut enää toivon merkkiäkään jälellä, hänessä ei näkynyt enää taisteluakaan, hän näytti jo antautuneen kylmän voittajan valtaan.
Vilho makasi lepotuolissa tuulen suojaamassa, päivänpuoleisessa kuistikossa, johon hänet oli päivän-ajaksi siirretty, ja hänen uinaileva katseensa tarkasteli herkeämättä alempana olevan vihannan laakson metsäistä rinnettä; hänen näkyi tekevän mieli tuonne kävelemään havupuiden varjostamille käytäville, vaan ei jaksanut mies enää. Juuso tuli takaapäin, tarkasteli häntä kotvasen salaa: viime nipukassa he olivat tulleet, se oli tulos tarkastuksesta, päivä myöhemmin olisi jo ehkä ollut liian myöhä.
Vilhon kalpeat kasvot, joissa versoili pitkä, vanukkeinen, vaalea parta, vilkastuivat ja ilostuivat, kun hän samassa huomasi vanhat ystävänsä. Hän käännähti tuolillaan, viittasi heidät lähemmäs ja tervehti sortuneella äänellään:
— Tulittepahan, kiitos siitä! Olenkin viime päivinä niin monasti mielessäni laskenut, milloin voisitte ehtiä ja ehtisittekö ollenkaan. Kotimaan ilmaa se näet mieli vieläkin kaipaa, sinnehän sitä on tämmöisenäkin kuuluvinaan.
Vaikka Vilho jo olikin siksi heikko, että pää toisinaan vaipui tuolin nojaan ja ääni pitempää lausetta puhuessa sortui kuulumattomaksi, oli hänellä kumminkin täysin hallussaan vilkas ajatus- ja arvostelukykynsä, hilpeä mielensä ja sen lämpöset, puhtaat aatteet. Hän oli kauan odottanut tätä hetkeä, saadakseen ymmärtävälle ystävälle kertoa sielunsa hiljaisista taisteluista ja mietteistä pitkän yksinäisyytensä ajalta ja saadakseen jättää jollekulle ikäänkuin toteutettavaksi niitä tuumia ja tunteita, joita hänen myötään toimiva mielikuvituksensa oli hautonut, vaan joita hän ei ollut jaksanut tuoda julkisuuteen. Ensiksi tahtoi hän kumminkin kuulla kotimaansa asioista, sen nykyisistä riennoista ja uusista suunnista.
Niitä Juuso hänelle kuvailikin, kertoi uusista miehistä, jotka olivat nousseet näyttämölle, uusista virtauksista, uusista vivahduksista. Hän kuvaili niitä siinä värityksessä, jossa hän ne omalta kannaltaan oli nähnyt, kuvaili miten taantumissuunta yhä enemmän siirtyi persoonapolitiikan palvelukseen, jossa aatteet saivat olla koristavina kyltteinä. Kuunneltuaan ja kyseltyään istui Vilho kotvasen mietteissään ja puhui sitten hiljaa, matalalla äänellä:
— Niin, siihen suuntaanhan olivat olot kehittymässä jo edellisinä vuosina ja niin päin olen täältä syrjästä seuratessani kuvaillutkin niiden kehittyvän. Voinpa nähdä aivan kuin silmäini edessä nuo pikkusielut, jotka siellä nyt kilpailevat etusijasta, koettaen kynsin hampain kiipeillä toistensa yli ja pitäen noita edellisen ajan aatteita ja Snellmanin lausumia tunnussanoja portainaan ja välikappaleinaan. Se on siellä Suomessa sitä keskinkertaisten aikakautta nykyjään ja, niinkuin keskinkertaisten aikakaudella ainakin, merkitsevät aatteet ja suunnat vähän, persoonat kaikkea. Vanhat johtavat henget ovat poissa ja heidän mielipiteitään on nyt jokainen edustavinaan, vaan oikeastaan niitä ei edusta kukaan; jokainen koettaa niitä selvittää ja tulkita, — tekee sen omassa värialassaan. Kilpailu on kiihkeä, mies se, joka siinä pikajuoksussa jaksaa työntää toisen alleen ja hänen päällitse rientää maaliaan kohden. Siellä tohistaan jalojen aatteiden ja harrastusten nimessä, vaan tosiasiassa ovat nuo aatteet niiden edustajille itselleen vain koreita otsakuvia ja kuuntelijoillekin ne jo kajahtavat helisevältä vaskelta…
Yskän kohtaus katkasi Vilhon puheen; hän oli liiaksi kiihoittautunut, oli puhunut liian rutosti, veri oli lähtenyt liian nopeasti kulkemaan ja nyt rinta kosti sen varomattomuuden: verisylky punasi huulet. Hetken hän levähti ja puheli sitten tyyneemmin, verkemmin:
— No niin, tämä on nyt sitä aikaa, eihän siitä sen enempää ole sanottavaa. Surettavaa on vain se, jos tämmöiset suunnat ja mielipiteet lyöpyvät vereen ja kasvavat kansaan kiini, jos nuorisokin, joka nyt nousee siinä ilmassa ja imee sisäänsä noita persoonallisuusaatteita, omistaa ne omikseen ja rupee niiden mukaan menettelemään. Silloin ei se opi koskaan asettamaan pyrintöjään korkealle, ei yhteishyvää omaa etuaan ylemmäs; se tottuu jo alun pitäin matamaan matalaa maata myöten ja — ja sinne se jumala paratkoon kyllä myöhemminkin ehtisi. Ei todella olisi se onni pienelle kansalle meikäläisissä oloissa. Ja onnellisuuteenhan me kaikki kumminkin pyrimme, joskin eri aikoina eri tavoilla.
He keskustelivat kauan näistä asioista siirtyen luonnollisesti etupäässä puhumaan omasta suhteutumisestaan näihin ajan virtauksiin. He muistivat niin hyvin, kuinka he moniaita vuosia sitten, hehkuen vielä siitä suuresta innostuksesta, jossa he olivat olleet mukana, olivat perustaneet »Kyntäjänsä» estääkseen juuri nuorisoa vaipumasta siihen aatteettomaan unteluuteen ja yksinomaiseen omain etujensa ajattelemiseen, joka silloin jo rupesi levenemään ympäriinsä. He olivat työskennelleet jotenkin huonolla menestyksellä; tuo yleinen virta oli vienyt useimmat mukanaan. No, he olivatkin ehkä laskeneet vaikuttamiskykynsä liian suureksi, he olivat olleet liian vähäväkiset ja kokemattomat toteuttamaan sitä vaikeata tehtävätä, jonka olivat suoritettavakseen ottaneet. On vaikea potkia tutkainta vastaan, selitti varsinkin Juuso; luonteille semmoisille kuin heidän, on se kahta vaikeampi. Ja siksi olikin Juuso päättänyt vetäytyä syrjään; koetelkoot nyt muut, ja jos he eivät voi toimia siihen suuntaan, johon »Kyntäjä» alkujaan oli aikonut, niin sehän osottaa vain, että se onkin mahdotonta.
— Mitä, noin väsynytkö olet todellakin sinäkin, veljeni? puhui Vilho puoleksi kummissaan, puoleksi nuhdellen. — Olkoon totta, että olemme liiaksi luottaneet itseemme, kaikkea itseluottamustamme emme siltä saa menettää. Lausuttu sana on aina lausuttu, voihan sillä aina jos vähemmässäkään määrässä vaikuttaa. Minut riisti kohtalo pois, mutta sinullahan on vielä elämä edessäsi ja siellä kotona tarvitaan kyllä vastapainoa vallitseville virtauksille, tarvitaan herättää mieliä itsenäiseen ajattelemiseen. Ei, älä hylkää sinä »Kyntäjän» aatetta, etkä sitä teekään, sinuun luotan.
— Elä luota liiaksi. En ole minä mikään luova nero, eikä minusta ole äänen antajaksi. Sinä sen ehkä voisit, minä olinkin aina tahtonut olla vain vähäpätöinen palvelija aatteiden puolesta… Sitäpaitse, minä olen taas ollut liian lähellä tulta…
Mutta Vilho ei hellittänyt hänestä ja pikkusella ystävällisellä riidalla he erosivat, kun Vilhon täytyi mennä levähtämään, — keskustelu oli näet häntä liiaksi rasittanut. Kun taas iltapäivällä tavattiin, kertoi Vilho saaneensa Helmeltä kirjeen, jossa tämä mainitsi aikovansa tulla hänen luokseen. Mutta hän oli vastauksessaan kieltänyt tyttöä tulemasta. Olisihan ollut rakasta kerran vielä puristaa tuon hellän, kelpo Helmen kättä, vaan hänen tautinsa oli kyllä muutenkin tullut heille kalliiksi, miksi tehdä sitä enää kalliimmaksi. Ja mitäpä hyödytti enää haudan reunalla uudistaa muistoja ja tunteita, jotka kuuluivat vaan eläville.
— Kun teidät näen tässä onnellisina edessäni, puhui hän hiukan surumielisenä, niin eipä paljoa puutu, etten tunne kaihoa mielessäni. Teilläkin on se ystävyys kotosin sieltä nuoruuden ensimmäisten lämpöisten tunteiden ajoilta. Niin oli laita meidänkin, Helmen ja minun. Teidät on tämä ystävyys johtanut sinne, mihin olette pyrkineetkin…
— Elähän nyt noin puhu, virkkoi Juuso katkasten ystävänsä sanat, jotka omituisesti vihlasivat hänen sydäntään ja tuntuivat ikäänkuin soimauksilta, syytöksiltä. — Elähän toki noin katso mustissa omaa kohtaloasi, eihän se ennen ollut tapasi.
— Ei ennen. Mutta miksi nyt enää koettaisin pettää itseäni ja luulotella muuta, kuin mitä selvästi näen ja tunnen. Elinvoimani ovat kuluneet, keuhkoni ovat lopussa. Elä luule Juuso, että minun on ollut aivan helppoa päästä sille kannalle, jolla nyt olen. On raskasta luopua siitä, mitä on aikonut, toivonut ja suunnelmoinut, on raskasta erota näin nuorena. Mullakin oli edessäni suunnattu elämäntyö, minuakin odotti onni hellän ystävän rinnalla. Mutta minä olen huomannut välttämättömäksi irrottautua kaikesta, olen koettanut ja olen voinutkin. Mutta on sekin kysynyt taistelua.
Vilho oli entistään kalpeampi, puhui katkonaisesti ja hengitti vaikeasti. Juuso huomasi, että hän oli liiaksi rasittunut ja tahtoi lopettaa tuon mieltä kiihottavan keskustelun. Hän käsitti, että lohduttaminen tässä on turhaa, mies ymmärtää asemansa ja puhuu kuin mies. Ja hän ei tahtonut pitemmälti vaivata sairasta ystävätään, vaan nousi ja tarjosi kätensä jäähyväisiksi.
— Joko nyt lähdette? No niin, mitäpä te täällä viipyisitte kuolevain kammioilla, teitä kutsuu elämä. Jää hyvästi Juuso, hyvästi Hilda, onni teitä seuratkoon.
Hän koetti nousta tuolistaan, vaan ei jaksanutkaan, voimat pettivät. Hän viittasi vain lähemmäs palvelijan, käski tämän työntää tuolinsa aidan viereen siihen, mistä tie lähti solumaan pitkin loivaa rinnettä ja kiertämään alangolle. Siinä hän istui ja katsoi, kuinka hänen viimeiset kotimaan vieraansa hankkiusivat lähtemään. Mutta vielä hän viittasi luokseen Juuson, kun tämä jo oli vaunuihin nousemassa, hymähti ystävällisesti ja nosti sormeaan pystöön:
— Juuso sinä, muista pitää kartuusia vireillä!
Vaunut lähtivät vyörymään rinnettä alas. Ennenkuin ne kääntyivät polvekkeesta siimekseen, pyörähti Juuso vielä ympäri ja tervehti: siellä heilautti Vilho hattuaan ja hänen huulillaan oli se vanha ystävällinen, rohkaiseva hymy…
Sinne jäi mies yksin vieraalle mantereelle, ventojen seuraan potemaan — ja kuolemaan, siitä ei ollut enää epäilystä. Mutta miehellä oli miehen maltti, ajattelijan tyyneys ja viisaan rauha. Hän oli sanonut jäähyväiset elämälle, sonnustanut itsensä ja odotti tuonen tuloa. Eikä värähdelleet hänen silmäripsensä sen lähestyessä.
— Kuule Juuso, lähettäisimmekö sähkösanoman Helmelle, että hän pian lähtisi matkalle, muuten hän myöhästyy, virkkoi Hilda, kun he myötämaata nopeasti ajoivat alaspäin.
— Miksi tekisimme sen, Vilho on itse vastannut, vastannut harkintansa mukaan, tehköön Helmi kuinka tahtoo.
— Niin on, vaan olisihan hänelle niin tarpeeseen ystävän lohdutus ja hellyys…
— Lohdutelkaamme heikompia, hän eroo varmana, itsetietoisena, eroo miehenä.
He ajoivat ääneti edelleen, eivätkä Vilhosta enää puhelleet koko matkalla.
Vaan kuukautta myöhemmin saapui heille Pariisiin, osotteella, jonka he olivat sairaalaan ilmoittaneet, kirje Helmeltä. Tämä oli tullut sinne paria viikkoa myöhemmin kuin he, mutta tullut liian myöhään. Muutamia päiviä ennen oli Vilho saanut ankaran verensyöksyn, joutunut tainnoksiin ja siitä hän ei enää ollutkaan herännyt. Helmellä ei ollut muuta tehtävää, kuin istuttaa syksyn kuihtuva kukkanen hänen äsken luodulle haudalleen, itkeä siinä päivä ja palata kotiinsa.
Mutta Juusolta ei valahtanut kyyneltäkään, sen sanan saatuaan. Hän oli surrut jo etukäteen, surrut poismenoa sen ainoan miehen, joka elämässään ehkä olisi voinut toteuttaa sen, mitä hän nuorukaisena oli haaveksinut. Hän ajatteli vain kaihoten itseään: Oi jospa hän olisi voinut periä sen tahdon lujuuden ja sen miehen voiman, joka tuossa taittui! Mutta hän ei voinut. Ja nyt hän oli yksin, orpo ja heikko kuin nummella hoikkanen näre, jota jokainen vinhempi tuuli koukistaa ja joka koska tahansa voi katketa.