Valtiopäiväaika Suomessa läheni lähenemistään. Syksyn kuluessa olivat enimmät vaalit toimitetut, ainoastaan joku uusi ja muutamia valituksenalaisia oli siinä jouluneellusviikkoina enää jälellä. Niinkuin ainakin säätykokousta valmistettaessa oli valtiollinen elämä syksykauden ollut tavallista virkeämpi koko maassa ja pääkaupungissa varsinkin. Esille tulevia asioita pohdittiin ahkerasti sanomalehdissä, kannat ja suunnat selvenivät. Sitä varten olikin klubeissa ja muissa kokouspaikoissa ahkerasti keskusteltu ja rakennettu suunnitelmia, ehdokkaita valtiopäiville oli asetettu ja ehdokkaita hyljätty, oli punnittu ja arvosteltu jokaista uutta ehdotusta ja uutta esiintyjää. Oli sovittu ohjelmista ja menettelytavoista ja ikäänkuin isketty viittoja, miten alkavassa ottelussa milloinkin oli kuljettava.
Pääkaupungin suomalaisessa klubissakin oli tähän aikaan miltei joka ilta ollut tavallista runsaammin väkeä ja tavallista virkeämpi elämä. Milloin pitivät vanhemmat herrat sisähuoneissa yksityisiä kokouksia, joll'aikaa nuoremmat miehet ja muut sellaiset, joita ei laskettu kaikkia salaisimpia tuumia kuulemaan ja joiden tietoon ainoastaan katkelmia saapui, väittelivät etuhuoneessa ja laskettelivat arvelujaan, sen mukaan minne heidän näköpiirinsä ulottui. Milloin taas keskustelivat kaikki yksissä suuren juomapöydän ympärillä, arvokkaimmat ja mahtavimmat äänenantajina pöydän yläpäässä, muut siitä asteettain alaspäin, kunnes pöydän äärimmäinen sivusta, jota voitiin melkein rajattomasti jatkaa, päättyi rakennusmestareihin, kansakoulunopettajiin ja käsityöläisiin. Paljoa nuoremmat miehet, kuten nuoret maisterit ja vastaleivotut lainoppineet, istuivat jo arvossa ylempänä, — sen vaikutti heidän toivorikkautensa.
Heikki oli tänä syksynä ensi kerran tullut suomalaiseen klubiin ja päässyt perehtymään sen elämään ja rientoihin. Nyt oli hän jo sinne hyvin koteutunut ja juurtunut, tunsi enimmät puolueen mahtavimmatkin ja muita hän useimpia jo kutsui veljikseen. Kohta alussa oli hän klubissa saavuttanut verrattain huomattavan sijan, olipa melkein kuin luonnollista, että mies hänen kyvyllään ja hänenlaisella maailmankatsannolla sen tulisi tuohon aikaan tekemään. Häntä esitettäessä oli jo huomautettu, että hän oli tuon pirteän nuorisolehden »Kyntäjän» varsinainen sielu … luki muuten lakitiedettä, valmistui piakkoin kandidaatiksi; mainittiin erittäinkin eräästä äkäsestä kieliartikkelista, jonka alla oli ollut nimimerkki H.G. Vanhemmatkin miehet supattivat väliin toisilleen, että sillä on ikäisekseen harvinaisen kypset ja terveet mielipiteet ja ihmeellisen tarkat tuntosarvet.
Taas eräänä iltana oli ukkomiehillä tärkeänlainen kokous sisähuoneessa ja saliin keräytyi nytkin illan kuluessa tavallisuuden mukaan kaarti nuorempia politikoitsijoita. »Kyntäjää» oli äsken uusi numero ilmestynyt ja siitä tällä kertaa keskusteltiin. Huomautettiin taas, kuten monasti ennenkin, kuinka sen sisällys nyt uuden hallinnon aikana oli muuttunut. Sen kirjallinen puoli ja kirjoitukset kaikenmoisista yhteiskunnallisista reformikysymyksistä ja kansanvaltaisuuden aatteista olivat jääneet pois ja sen sijaan oli siihen tullut hetken politiikkaa koskevia artikkeleita. Niissä milloin vaikeroitiin, että maan kaikki raha- ja liikeolot olivat vielä ruotsikkojen käsissä, terotettiin, kuinka tärkeää olisi, että puolue paisuisi mahtavaksi ei ainoastaan vallan ja hallinnon puolesta, vaan myöskin varallisuudessa, ja kuinka aika jo vaati, että omat miehet kaikkialla astuisivat eturiviin. Siinä oli suurpolitiikkaa! Heikille tuli tuon käänteen johdosta kehumista vasten silmiä.
— Aika vaatii sitä, sen olen jo kauan huomannut ja koetin terottaa sitä Vilholle ja Juusollekin, vaikka turhaan, selitti Heikki. — Nykyjään täytyy kieli-innostusta pitää vireillä, se on tärkeätä itse kansan vuoksi. Sillä nyt vasta alkaa se herätä käsittämään, minkälaista vääryyttä se on kärsinyt ja nyt on se vihassa.
— Niin juuri, toistivat toiset, nyt on rauta kuumaa, nyt täytyy takoa ja lietsoa ja puhaltaa nuorisoonkin tuhatta vinhemmin tulta. Se on muuten tärkeätä itse miestenkin vuoksi…
— Se on ollut meidänkin mielipide. Mutta Juuso näkyy yhä olevan toista mieltä, ei politiikkaa nuorisolle, sitä vatkuttaa hän.
— Hm, hänestä on tainnut tulla siellä ulkomailla »eurooppalainen» muun hyvän lisäksi.
— Hän kirjoittaa mulle sieltä sekä yksityisesti että lehteen pantavaksi … niin, täällähän mulla sattumalta onkin hänen kirjeensä mukanani. Luen ehkä palasen siitä.
Heikki otti taskustaan Juuson kirjeen ja silmäili sitä ensin, ennenkuin rupesi lukemaan.
— Niin, tässä alussa hän puhuu Vilhon kuolemasta, hänen aatteistaan ja hänen »jättämästään perinnöstä»…
— Vilho, niin, hänhän olikin »Kyntäjän» varsinainen isä, huomautti joku joukosta. — Vahinko miestä, jonka piti kesken töittensä keikahtaa.
— Vahinko kyllä, myönsi Heikkikin. — Vaan kenties se oli hänelle itselleen parasta. Hänkin oli noita haaveksijaluonteita, jotka ajattelevat kauniisti ja aikovat suuria, mutta joille pettymys käytännössä juuri siksi onkin kahta katkerampi. Ja hänkin olisi epäilemättä monasti elämässään tullut pettymään; tarmoa hänellä kyllä oli ja toimintakykyä, mutta ei hän sittenkään ollut se mies, joka todellisuuden kovassa koetuksessa olisi teräksenä pitänyt.
— Sitä ei tiedä; hänessä oli tosin paljo tunnetta, oli ehkä liiaksikin, hänestä melkein voisi sanoa, että hän oli »tähän maailmaan liian hyvä.» — Mutta se Juuson kirje?
— Niin, hän jatkaa sitten: »Meidän, Vilhon ja minun, alkuperäinen aije oli tehdä siitä — 'Kyntäjästä' nimittäin — vaatimaton rauhan työkalu suomalaisuuden perusaatteiden palveluksessa, ei mitään sota-asetta eikä liekkiä lietsovaa tulisoihtoa.» — Juuso rakastaa, kuten kuulette, vielä tällaista vertauksellista kukkaiskieltä. — »Kyllä meillä siellä kotoisissa oloissa kiihoitusta on, on niitä, jotka pitävät huolta, että intohimot hehkuvat. Tottuu meidän nuoriso kyllä muutenkin pienuudesta pitäin katsomaan asioita puoluekannan valossa, tottuu kiihkoilemaan ja vihaamaan, mutta sen pitäisi myöskin oppia tuntemaan itse niitä aatteita, jotka ovat kauniimpia puolueen kilvessä, ja saada halua työskentelemäänniidenpuolesta. Tottahan on, että kun on puolueita, täytyy myös olla taisteluja. Mutta varsinkin tänne etäämmälle tuntuvat ne asiat, jotka siellä kotona nykyjään ovat puoluetaistelun esineinä, siksi vähäpätöisiltä ja yksityisluontoisilta, ettei niihin toki kaikkea pitäisi perustaa. Varsinkin nuorten mielet ja harrastukset olisivat ensiksi taivutettavat tähtäämään ylemmäs, ymmärtämään ihmisyyden korkeampia, yleisempiä pyrintöjä, kyllä he elämän koulussa vielä ehtivät takertua noihin jokapäiväisiin pikkuriitoihin ja joutua piekselehtämään mieskohtaisten intohimojen laineikossa.
»Minusta tuntuu, syrjästäkatsojana ollen, muutenkin, että noissa meidän nykyisissä puolueoloissa on jotakin epätervettä ja teeskenneltyä. Siinä suomenmielisyydessä, josta te nykyjään kirjoitatte niin tulisia paloartikkeleita, ei ole enää sitä vilpitöntä, sitä puhdasta aatteellista tuoksua, jota oli ennen. Ne aatteet, jotka ennen jalostivat taistelua ja olivat sen korkeimpana päämääränä — kansallisuusaatteet, kansanvalistusaatteet ja kansanvaltaisuusaatteet — ovat joko jääneet varjoon päivän pikkutapahtumain tieltä tai näyttää siltä, kuin niistä, ainakin viimemainituista, tahdottaisiin aivan peräytyäkin. Noita merkkejä seuratessani on mulle niin elävästi muistunut mieleen, kuinka minä kolmisen vuotta sitten jouduin sydämmestäni inhoamaan paria raittiutta huutavaa ja raittiusaatteen nimessä intoilevaa nuorta miestä. Tulin näet tuntemaan heidät lähemmin ja huomasin, — kahdenkesken he eivät sitä viitsineet niin tarkoin salatakaan —, että he koko ehdottoman raittiuden hyödystä eivät olleet ensinkään sen syvemmin vakuutetut, oikeastaan välittivät he siitä viis. Vaan he olivat tulleet huomaamaan, että nuoren miehen arvo ja merkitys yleisön silmissä kasvaa, jos hän muiden hyvien avujensa lisäksi vielä on raittiusmies, — ja siitä heidän innostuksensa. Kansallisuusasialla on todellakin korkeampi ja pyhempi tarkotus, kuin että siitä tuohon tapaan olisi tehtävä jonkinlainen reklaamikyltti taikka sivuelinkeino. Eikä missään tapauksessa ole terveellistä tyrkyttää nuorisoon tuollaisia oppeja, sitä on etupäässä opetettava ajattelemaan rehellisesti ja oikein…»
— Kuule, sehän on Dagbladia tämä, sitä lipilaarisuutta…
— Niin no, hän on nyt sellainen ijankaikkinen uneksija, hän ei ole ennen voinut ymmärtää aikaansa ja nyt tekee hän sen vähemmin kuin koskaan. Hän on siellä ulkomailla yksinäisyydessään rakentanut itselleen tällaisen järjestelmän »ylevämmältä kannalta» ja tahtoo nyt tyrkyttää muillekin haaveilujaan.
— Merkillistä! Nythän hän on jonkunlaisella rauhan kannalla ja ennen hän oli punasempiakin punasempi. Muistatko silloin, kun hän piti puheensa 19:nen pykälän muuttamista vastaan sättien alkavaa reaktioonia?
— Niin, hän tahtoo aina seistä akkana virtaa vastaan.
Heikki yritti siitä sukkelasti kääntämään keskustelun toisille aloille, mutta joku joukosta ennätti kumminkin naureskellen pistämään väliin:
— Mutta miten se olikaan, Heikki, silloinhan sinä taas olit sovinnon miehiä?
— Olin kyllä, silloin oli aika vähän toinen, ylioppilaspolitiikka teki kuitenkin kuolemaansa. Eikä ihmisen ole tarvis koko elämäkseen olla kiintyneenä yhteen ajatustapaan, mielipiteiden ja käsityskantain tulee kehittyä olojen mukaan ja olojen mukaan on kullakin ajalla asetuttava kannalleen…
— Ja Juuso taas, hän on kehittynyt ajastaan ja oloista aivan päinvastaiseen suuntaan.
— Niin, nykyjään vaatii aika toisenlaista esiintymistä, tätä nykyä eivät tuollaiset mielipiteet vetele. Juuso on nyt noiden tuumainsa mukaan kirjoittanut »Kyntäjään» pitkän kirjoituksen, vaan ei sitä minun mielestäni voida painaa. Vai mitä arvelette?
— Ee-ei, eipä juuri. Se nostaisi hirmuisen metelin, joka ei olisi eduksi »Kyntäjälle» eikä sen miehille.
— Paperikoriin siis. Juuso saarnailee siinä »nuorison aatteellisuudesta», vaan en käsitä miksei nuoriakin jo ajoissa olisi opetettava taistelemaan, taisteltavahan heidän kumminkin on. Vesana vitsa väännettävä.
— Oikein, anna torven soida vain!
Uusia tulokkaita saapui klubiin ja keskustelu livahti toisille aloille. Tyytyväisenä pisti Heikki kirjeen taskuunsa; se ei ollut aivan sattumaltakaan tullut hänelle mukaan, hän oli jo edeltäpäin laskenut, että hänellä ei voi olla muuta kuin hyötyä siitä, että hän sen lukee julkisesti, — hän tunsi kyllä miehensä ja tiesi miten häntä tämän jyrkkyytensä vuoksi nykyjään arvostellaan. Kohta kun vanhat herrat saapuivat yksityishuoneestaan, kerrottiin heillekin Juuson kirjeestä ja Heikin arveluista sen johdosta ja he nyökäyttivät hyväksyen päätään.
Siitä tuli taas yhteinen illanvietto, jossa uusimmat päivän tapahtumat olivat käsittelyn alaisina ja jossa mielipiteitä pantiin alulle, pantiin leviämään ja kasvamaan yleisiksi mielipiteiksi. Yhteisen illallisen jälkeen jatkoi suuri osa seurasta vielä yhteisistuntoa ja myöhemmin illalla innostuttiin kuten tavallisesti puheita pitämään. Luonnollisesti liikkuivat puheet enimmäkseen alkavain valtiopäiväin asioissa, kysymyksissä, mitä niiltä toivottiin ja miten niiden aikana olisi käyttäydyttävä.
Ja Heikkikin piti nyt myöhemmin illalla puheen. Hän ei tavallisesti ollut puhujamiehiä, hänen puhelahjansa oli huono ja kieli kangersi. Vaan tänä iltana oli hänestä hetki sopiva, joten hänkin, kuten sanoi, tahtoi lausua muutamia mietteitä.
Hän puhui siitä asemasta ja tehtävästä, mikä nyt nousevalla ja miehistyvällä polvella on ja on oleva isänmaan nykyisessä ja lähimmän tulevaisuuden kulttuuritaistelussa. Siitä on vieläkin olemassa jonkunverran hämmennystä käsitteissä, muodot ja suunnat eivät ole vielä täydellisesti vakaantuneet tuon suuren innostusajan jälkeen. Se aika vielä monessakin »istuu kiini» — kuten ruotsalainen sanoo —; he eivät ole voineet vapautua kuluneen ajan käsitystavasta, vaan katselevat nykyisiä oloja vielä silloisten silmälasien läpi. Se aika oli aatteellisuuden aika, suurten ja yleväin pyrintöjen aika; nyt on käytännön aika, niin sanoakseni jokapäiväisten pikkutapausten aika, ja sitä eivät kaikki huomaa. He eivät huomaa, että on toista suunnitella piirustukset, toista muurata itse rakennus. Kaikki kunnia suotakoon kuluneelle ajalle ja sen suurille aatteille. Mutta se aika on nyt kumminkin mennyt, toinen on tullut, joka vaatii miehiltään toisenlaista työtä, toisenlaisia edellytyksiä, jolloin nuo suuret aatteet saavat levätä käytännön tieltä. Voisi ehkä kuvata tuota mennyttä aikaa lausumalla: »eläköön isänmaa ja suomenkieli ja kaikki kansallisuus- ja kansanvaltaisuusaatteet, jotka siihen kuuluvat». Se miespolvi, joka nyt on nousemassa jatkamaan vähitellen väistyvän, edellisen työtä, se tarvitsee jo esiintymisensä ohjeeksi toisenlaisen tunnuslauseen, ja minä olisin valmis kirjoittamaan sen kilpeen sanat: — »valpas, viisas, varova.» Puolueen nopea kohoaminen ja valtaan pääseminen edellyttää meiltä kaikilta taitavata työtä pitkin rintamaa; jokaisen on tiedettävä, missä hänen rivinsä on ja siinä on hänen oltava. Nyt ei enää auta touhuta ummessa silmin, nyt on rakennettava, ladottava tiilet limittäin toistensa rinnalle, että rakennus siitä vähitellen ja varmasti kohoo, ja rakentajat rakennuksen mukana. — — — Heikki esitti maljan sille muurarintyölle, joka nyt on alkanut ja jota kyllä voitanee pitää halvempana kuin edelläkäypää piirustuksen tekoa, mutta joka juuri on sitä todellista työtä, joka kohottaa puolueen mahtavaksi ja suureksi.
Juotiin innolla se malja. Tunnustettiin, että tuossa oli todellakin selvästi lausuttu se, mitä aika vaatii nousevalta polvelta ja joku huomauttikin erityisessä puheessa, että siinä se on syy, miksi nykyinen nuoriso melkein pienuudesta pitäin on kasvatettava ymmärtämään aikaansa ja tehtäväänsä siinä.
— Tuo puheesi sinun täytyy kirjoittaa ja painaa »Kyntäjään», kehotti yksi joukon nuoremmista.
— Peijakas, sitäpä voisi miettiä, huudahti Heikki, ikäänkuin jos hän ei sitä olisi tullut ennen ajatelleeksikaan. — Vaan Juuson artikkelin minä työnnän paperikoriin.
Hetkisen puheensa jälkeen hiipi Heikki klubista pois, — myöhään kapakassa istuminen ei kuulunut hänen ohjelmaansa ja hänellä oli se hyvä puoli, että hän raski erota kesken kuumimmankin innostuksen, sillä itse ei hän oikeastaan innostunut koskaan, hänen arvostelukykynsä ei nukahtanut hetkeksikään. Muut jäivät vielä jatkamaan, — jatkakoot!
Ulkona pyrysi, jäinen viima puhalsi katuja pitkin, vinkui telafoonilangoissa ja liehutti katulyhtyjen liekkejä vuoroin leimuamaan, vuoroin tupsahtamaan. Heikki nosti turkinkaulustan pystöön, pisti kädet taskuihin ja purjehti niin laitatuuleen puiston poikki ja kotiaan kohden. Hän oli iltaansa tyytyväinen; olihan hän esiintynyt niin, että saattoi sen tileihinsä merkitä varmaksi »vastaavaksi». Saa nähdä, eikö siitä jo välemminkin rupea näkymään jälkiä. — Heikki hymyili itsekseen kävellessään. Hän ei ollut puhunut mitään siitä, että jokainen koettakoon tiiliä latoessaan pysyä toisia ylempänä, eikä siitä, että se mies on, joka niin taitavasti latoo, että onnistuu pääsemään rakennusmestarien huomioon… Mutta vetäköön sen johtopäätöksen jokainen itse, jolla siihen älyä riittää…
* * * * *
Valtiopäivät joutuivat, edusmiehiä saapui pääkaupunkiin ja siellä heidät jo kohta tutustutettiin niihin suunnitelmiin ja ohjelmiin, joita oli valmiiksi laadittu. Tähän aikaan, valtiopäiväin alkaessa ja alettua, olivat ahkerasti juoksussa ne lukuisat nuoret miehet, varsinkin lakitieteilijät, jotka valtiopäiväin suuresta runsaudensarvesta aina pyrkivät kilvan kahmasemaan itselleen siitä vuotavia pisaroita, mikä valiokunnan sihteerin tai tulkin viran muodossa, mikä muussa toimessa, tilapäisessä tai vakinaisessa. He juoksivat asianomaisten luona kumartelemassa, tiedustelivat toiveitaan ja panettelivat kilpailijoitaan. Mutta se kannatti, palkka oli hyvä sille, joka paikan sitten saamaan sattui.
Heikkikin oli päättänyt hankkia itselleen tuollaisen sihteerin toimen ja hänellä oli varmat toiveet saadakseen sen, — paljo tuttavuuksia ja hyviä puoltajia. Johan yksin tulotkin ansaitsivat vähän ponnistella, vaan Heikki ajatteli vielä etemmäskin. Siitä on meriittiä, tulee huomatuksi ja saa olla kaikkialla mukana. Ja vielä enemmän: sai tilaisuutta rakentaa hyviä tuttavuuksia, ottaa osaa virattomampiinkin kokouksiin ja neuvotteluihin ja päästä siten perehtymään sisimpiin vaikuttimiin, etäisimpiin tuumiin ja tarkoituksiin. Olihan siitä työtä, vaan hyvä puoli oli toki siinä, että saattoi sitä teettää muillakin, maksaa mitä ilkesi ja itse kantaa täyden määrän. Se oli jo esimakua siitä virkamahtisuudesta, jonka omistajaksi sitä kumminkin tuli joutumaan.
Hän sai toimen ja tunsi olevansa siinä oikealla paikallaan. Tällä valtiopäiväajalla hänen itseluottamuksensa suuressa määrin kasvoi ja hän rupesi tuntemaan itsensä kypseksi ryhtyäkseen suoranaisemmin toteuttamaan omia aikeitaan. Hän juoksi miesten asioita, välitteli eri ryhmäin välillä ja teki sen taitavasti kuten lupaava valtiomiehen alku ainakin. Ja hänen terävä silmänsä ja tarkka henkilöjen tuntemuksensa tuli pian yleisemminkin huomatuksi.
Näiden valtiopäiväin aikana pidettiin suomalaisessa puolueessa useita yksityisiä kokouksia, joissa erityisesti neuvoteltiin, mitä olisi tehtävä sen yhä selvemmin huomatun epäkohdan johdosta, että maan kaikki raha- ja liikeolot olivat melkein yksinomaan vastapuolueen käsissä, joka siis näillä taloudellisilla aloilla yksin isännöi, yhä ävertyi ja pysyi mahtavana. Tämä oli Heikin mieliaine, tuo tuuma, että puolueen varallisuusoloja ruvettaisiin parantamaan, oli hänestä koko liikkeen tukevin kohta, sen huippu ja kukka. Se oli jo muuten laajalle levinnyt mielipide maassa, että pitäisi ruveta perustamaan omia liikkeitä ja yhtiöitä ja tämä into voitti myötään yhä enemmän alaa. Noissa kokouksissa tehtiin siitä syystä nyt jo suunnitelmia eri laitoksia varten, neuvoteltiin koottavista pääomista, jopa käytettävistä miehistäkin. Näitä neuvotteluja seurasi Heikki suurella tarkkuudella, korvat höröllään, ne avasivat hänelle aivan uusia näköaloja ja herättivät uusia tuumia ja toiveita. Ne toiveet muodostuivat valtiopäiväin kuluessa yhä selvemmiksi ja tarkkapiirteisemmiksi ja säätykokouksen lopulla oli hänellä suunnitelmansa valmis. Hän ei puhunut siitä kellekään, teki vain hiljaisuudessa valmistuksiaan. Mutta yksinään ollessaan ja suunnitelmiaan rakennellessaan hän joskus itsekseen kuiskaili:
— Nyt täytyy joutua, nyt ehtiä mukaan näille alkaville apajoille! Tässä on tie, jota voi suorimmin ja nopeimmin viskautua yhteiskunnalliseen arvoon ja asemaan, — pitää vain olla ajoissa paikalla!
Ja kohta valtiopäiväin loputtua jätti hän yhtäkkiä kaikki muut hommansa ja ansionsa, luovutti ne muille tarvitseville ja katosi pois pääkaupungista, lähti maalle lukemaan, viimeistelemään tutkintojaan. Hän poistui ajaksi näyttämöltä, mutta mennessään jo riemuitsi hän ajatellessaan, kuinka hän sieltä taas kerran ja piankin pulpahtaisi esiin, ponnahtaisi ohi toisista, jotka jäisivät katsomaan ällistyneinä ja tyhmistyneinä.
Parvi pientä väkeä, tyttöjä ja poikia, sihisi Juuson ympärillä kun hän eräänä syyspäivänä, kantamus kouluvihkoja kainalossaan, astui ulos kadulle muutamasta Helsingin uudesta yksityisestä yhteiskoulusta, jossa hän nykysin antoi kielitunteja. Juuso katseli mielihyvissään hilpeästi edelle juoksevaa joukkoa. Mutta samassa huomasi hän sen keskestä astuvan vastaansa tanakan miehen, pyylevän ja varmannäköisen, jonka yläruumis ei kävellessä hitustakaan hievahtanut ja joka kantoi päätään liikuttamatta takakenossa.
— Terve pitkästä ajasta! huudahti silloin Juuso, sillä sehän oli Heikki tuo vastaanastuja, sama vanha asento, vartalo ehkä entistään hiukan pyöreämpi, mutta siksi juuri sitä tukevamman näköinen.
— Terve pariisilainen, muistithan jo palata kotimaahankin, vastasiHeikki, pysähtyen tarkastelemaan Juusoa.
— Olenhan ollut kotona jo monta kuukautta, vaikk'en sinua ole sattunut näkemään.
— Niin, minä olenkin ollut vähän piilossa, olisi jo aika päästä näistä lukupuuhista erilleen, puhui Heikki puoleksi syrjään kääntyneenä, ikäänkuin pahalla omallatunnolla, että luvut olivat näin kauan kestäneet, vaikka tavallisten olojen mukaanhan ei Heikillä vielä ollut mikään valmistumisen aika. Sitten hän taas tarkasteli Juusoa ja jatkoi hiukan pilkallisesti: — No, oletko jo kuinka eurooppalaistunut, — niin puku ja parta kyllä, mutta muuten? Sinä kirjoittelit sieltä toisinaan hyvin yleismaailmallisia mietteitä.
Nyt Juuso vilkastui, tultiin näet suoraan asiaan, josta hän oli juuri tahtonutkin Heikin kanssa puhua. Hän lähti seuraamaan Heikkiä kappaleen hänen matkansa suuntaan väittäen innokkaasti:
— Ei yleismaailmallisia, vaan rehellisiä ja rauhallisia. Ne mielipiteet mulla on ollut aina ja tulee olemaan vastakin. Vaan te täällä muutatte kurssia ja minua on tottapuhuen melkosesti suututtanut tuo teidän uusi valtioviisautenne, jonka palvelukseen nyt »Kyntäjäkin» on joutunut.
— Hm, se on nyt erityinen asia, josta kannattaa puhua pitemmältäkin.Näetkös, aika ja olosuhteet vaativat aina omaa menettelyään.
— Vaan minä en ymmärrä sellaisten sotalaulujen tarpeellisuutta…
— Niin, sinä et ymmärrä. Vaan puhutaan siitä joskus erikseen, mulla on nyt juuri vähän kiireitä. Mutta esim. lauvantai-iltana toivon jo, että saamme joutilaampina keskustella.
— Hyvä, sillä jonkunlainen suoritus on tässä tarpeellinen.
— On kyllä, selitän sulle sitten kantamme, — sinä olet liian kauan pysynyt meidän politiikastamme poissa, sairaana ensin ja nyt vuoden ulkomailla. Sinä teit pitkän häämatkan; kuinka Hilda sen jälkeen jaksaa? Ja — onneksi! — teillähän kuuluu perhettä lisääntyneenkin.
— Onhan sitä, käy joskus katsomassa poikaa.
— Kiitos, kunhan tästä ehditään. Sitten saan myöskin kuulla lähemmin tuumistasi — sinä annat tunteja koulussa, näen minä. Mutta hyvästi nyt tällä kertaa.
Juuso oli jo kevätkesällä saapunut ulkomailta pitkältä hääretkeltään. Lähes vuoden olikin hän ollut kotimaasta poissa, poissa koko tuon virkeän, valtiollisten kysymysten ja uusien tuumiensa vuoksi niin tärkeän valtiopäivätalven, eikähän ollut siis aivan kummakaan, jos häneltä joissakin yksityiskohdissa joitakuita ajan vaatimia suunnanmuutoksia oli jäänytkin huomaamatta ja käsittämättä. Olihan hän halunnutkin olla syrjässä kaikista hetkellisistä puoluekiistoista, vaihtelevista virtauksista ja mielipiteiden vivahduksista ja hän oli kaukaisena, intohimottomana tarkastajana niitä ainoastaan sanomalehdistä seurannut ja ensi aluksi siitä sanomattomasti nauttinut. Jumalankiitos, etteivät ne enää kuuluneet häneen! Vaan vähitellen oli hän niistä taas vilkastunut ja seurannut niitä suuremmalla kiinnolla. Nuo kotoiset riennot ja suunnat näyttivät yhä enemmän poikkeavan siltä tieltä, jota hän alkujaan oli suunnitelmaksi ajatellut, aatteellisten rientojen alalta jouduttiin yhä enemmän henkilöllisiin harrastuksiin. Ja niinpä oli käynyt kuten Vilho-vainaja oli ennustanut: hän ei malttanut pysyä vieraana noille kotimaan rakkaille riennoille; ennen pitkää voitti hänet vastustamaton halu taas suoranaisesti puuttua niihin ja selittää omat eroavat mielipiteensä.
Se halu tuli varsinkin niiden äkäisten äkkikäänteiden johdosta, joita hänen omassa lempilapsessaan »Kyntäjässä» oli ruvennut näkymään; ne olivat taas nostaneet hänen intonsa lähteä puolustamaan niitä vanhoja näkökantoja ja periaatteita, joita he Vilhon kanssa aluksi olivat yrityksellään koettaneet toteuttaa. Ei noin, oli hän ajatellut, ei tuota toraista ääntä, ei haukkumasanoja eikä tuota keinotekoista politikoitsemista, jonka tarkoitus ei tunnu puhtaalta ja joka vain ärsyttää intohimoja. Enemmän sydäntä, enemmän rakkautta työhön… Ja silloin hän oli kirjoittanut ensimmäisen kirjoituksensa »Kyntäjään» samalla selitellen Heikille yksityisesti vaikuttimensa. Tätä kirjoitusta ei painettu lehteen, jossa vain jatkettiin samaan suuntaan. Juusoa se kiukutti: noinhan riistetään nuorisolta sen viimeisetkin ihanteet ja tehdään siitäkin pelkkä kylmä välikappale tuon suuren tekopolitiikan koneistossa. Ja Juuso kirjoitti toisen kirjoituksen, vielä äkäsemmän; sanoi siinä suoraan, että nuorisolehden ei ole tarvis pauhata siitä, ketkä pyrkivät ja ketkä pääsevät valtaan milläkin taholla ja hän uskalsi väittää, että itse tuo valta on vaarallista tavaraa, se sokasee miehensä, tekee tunteettomaksi ja karkottaa kaikki ylevämmät pyrinnöt…
Sitäkään ei painettu. Juuso odotti ja kiukustui; toisin ajoin hän hillitsi mielensä, muisti, että hänhän oli päättänyt vetäytyä syrjään noista kaikista puolueriidoista, mutta taas toisin ajoin hän muisti, miten innokkaasti Vilho oli kehottanut häntä vointinsa mukaan taistelemaan heidän alkuperäisten, puhtaiden aatteidensa pohjalla. Ja hän päätti vielä kerran kotiin tultuaan koettaa, päätti lausua suoran sanan, vaikka se sitten olisikin hänen jäähyväissanansa. Vilhon muistokin jo vaati jonkunlaista ainakin loppusuoritusta, — sitten menköön kaikki, hän antaa mahtajain hallita. Tämä päätös oli hänellä koko ajan kotiin tultuaan ollut mielessään, vaan hän ei ollut tavannut Heikkiä, joka oleskeli maalla ja itseltään oli hänellä mennyt syyskausi kotia perustellessaan ja kuntoon pannessaan.
Vaan nyt hän tahtoi pitää asian lämpimänä, hän tahtoi pakottaa Heikin antamaan jonkunlaisen tilityksen menettelystään, jonka pohjimmaiset vaikuttimet hän kyllä aavisti.
Näissä päättävissä mietteissään laskeusi Juuso alas kaupungista satamakadulle, kävelläkseen kotiinsa Kaivopuistoon. Silloin yhytti hän toisen vanhan tuttavan. Ohikulkiessa nykäsi näet muuan mies, jota hän ei ollut huomannutkaan, häntä rutosti käsivarresta ja huudahti:
— Ka, etkö tunne vanhaa puhemiestäsi?
Juuso katsoi, niin, tunsihan hän nyt, Kippishän se oli, vaikka se nyt esiintyi hiukan hullunkurisessa asussa. Hänellä oli yllään pitkäliepeinen takki, joka silminnähtävästi ei ollut häntä varten alkujaan tehty, ja hän kantoi kesäpalttoota käsivarrellaan, vaikka oli sangen viileä syyspäivä. Kippis huomasi, että Juuso sitä tarkasti ja selitti puheen aluksi:
— Niin, näetkös, tämä uskollinen palvelija kävi jo siksi ahtaaksi, että se kerran haleta rapsahti selästä. Semmoisena sitä ei juuri ilkeä päällään pitää, mutta onhan tuo sentään komeampi kun se on mukana.
Juuso käänsi puheen toisaalle ja kyseli miten Kippiksen lukujen ja muiden hommien laita oli. Tämä oli kuten ainakin hyvin repäsevällä tuulella — hengitys haiskahti aamuryypyltä — ja hän selitti varsin suruttomasti:
— Lukujen, tietysti niiden laita on hyvä, ne ovat jo ohi. Kun lukee kahdeksankin vuotta yliopistossa niinkuin minä, niin siinä jo rupeavat kirjatkin happanemaan. Minä heitin ne hiiteen, — taikka, toisin sanoen, ne menivät itse. Ja sen sijaan rupesin afäärimieheksi, — kuule, vakuutappas henkesi minun yhtiössä, se on huokein, varmin ja edullisin maailmassa. — Vaan entä sinä, sinä mahdat nyt elää niinkuin sulassa voissa, onnellasi ei ole rajaa eikä aitaa.
— Niin, eihän mulla nyt ole valittamista.
— Valittamista, — eipä pitäisi olla. Mutta tiukalle siinä piti ottaa, ennenkuin sinut sai tarttumaan kiini siihen onnensakaraasi. Muistatko tuota yötä kuopassa, jolloin minun täytyi panna kaiken supliikkini liikkeelle, voittaakseni sinun uppiniskaisen vastahakoisuutesi ja sinä vain huusit että »mene pois saatana!» ja uhkasit hautautua alimmaksi suoportaaksi. Mutta minä sinut väkisinkin kiskoin suosta. Nyt näet itse kuinka sentään on makeata elää…
— Muistan hyvin sen illan, olin silloin erittäin synkällä mielellä.
— Ja aivan suotta, pari romahtanutta vekseliä ja joku lemmenkuherrus, mitäs sellaiset pikkuseikat painaisivat suuria sieluja. Minä en ole surkeissani koskaan. Tehdään afäärejä ja eletään, surkoot huonommat. — Vaan kuulehan, koska nyt kerran tavattiin, ulottuisiko sinun luottosi puhemiehellesi yhteen pienimpään seteliin asti…?
Juuso antoi viitosen ja Kippis kääntyi takasinpäin iloisesti vihellellen ja heilutellen käsivarrellaan sitä kesätakkia, joka komeuden vuoksi oli mukana. Juuso käveli yksin edelleen sataman vartta. Hänen ajatuksensa olivat taas saaneet toisen aiheen ja suunnan. Tuon puolipäihtyneen huoleton porina oli hänessä taas herättänyt elämään noita vanhoja tunteita ja mietteitä, jotka kuuluivat siihen aikaan, jota hän kerran jo oli pitänyt haudattuna. Niin selvästi muisti hän taas tuon taistelunsa hiipivää houkutusta vastaan, muisti vastenmielisyytensä ja inhonsa perustaa elämistään valheeseen. Ja hänestä tuntui aivan kuin hän yhä vielä olisi kävellyt samassa valheessa, joka silloin oli alulle pantu ja siitä kävivät hänen askeleensa taas ikäänkuin raskaammiksi ja verkkasemmiksi…
Monasti oli hän karkottanut tuollaiset ajatukset, tuollaiset pahat päähänpistot mielestään. Vaan ne olivat aina palanneet, ne olivat jo käyneet tuttavallisiksi. Ja hän oli noihin ajatuksiinsa vähitellen tottunut, oli taipunut ja tyytynyt, oli toivonut ajan oloon voivansa mukautua uuteen elämäänsä, oli odottanut sen vähitellen muuttuvan tasaiseksi ja limiytyvän liitteihinsä.
Ja niinhän se oli tehnytkin: myrskytöntä ja rauhallista oli ollut elämä. Mutta tuon rauhan keskessä oli sittenkin aina jokin pieni, kalvava tunne, niinkuin hyvin hiljaa, mutta lakkaamatta jäytävä mato, häirinnyt sitä mielen tyyntä tyytyväisyyttä, johon Juuso oli itsensä tuudittanut. Ja nuo aikusemmat unelmat ja tulevaisuuden suunnitelmat, joiden Juuso oli toivonut jääneen sinne tautinsa taakse, ne olivat tuontuostaankin odottamattomina ja kutsumattomina palanneet mieleen ja tuoneet mukanaan kaihoa ja pettymyksen tunnetta. Oli oikein merkillistä, kuinka kiintonaisia ne olivat ja kuinka väkisin ne osasivat varastautua esiin kaikenmoisissa tilaisuuksissa. Kun he kahden Hildan kanssa matkoillaan istuivat rautatiejunassa erotettuna koko muusta maailmasta, lennähti mielikuvitus äkkiä vallattomasti irralleen ja Juuso tapasi itsensä ajattelemassa, miten toisenlaista onnea se sentään olisi, jos hän näinikään Elnan kanssa ajeleisi tuntemattomia maailmoja kohti ja saisi tuolle lempeälle lapselle kertoa mielensä vaihtelevia kuvia, jotka hän nyt salasi itselleen. Ja kun Juuso kotioloissa illan tullen laski kynän tai kirjan kädestään ja näki vaimonsa istuvan siinä vieressään pöytää vastaan nojautuneena ja hänen puoleensa kääntyneenä, ikäänkuin kaihoten lemmityn hellyyttä, niin tuntui kuin olisi kylmä käsi kouristanut hänen sydäntään, hänen jäseniään, yksin hänen ajatuskykyäänkin. Hänen olisi pitänyt olla ystävällinen ja hellä — niin hän silloin ajatteli —, avomielinen ennen kaikkia, vaan se oli merkillistä, oli kuin luonto olisi noussut vastaan. Hän ei voinut kertoa vaimolleen sielunsa sisimpiä tunteita, hän ei voinut antaa lämpöä, kun hänellä ei sitä ollut, hän ei saattanut hellästi lohdutellen painaa vaimoaan rintaansa vastaan, sillä hänen mielikuvituksensa loi hänen eteensä pienen valkosen pään, jonka kutreja hän olisi tahtonut rinnallaan silittää ja jonka suuriin, kysyviin, sinisiin silmiin hän olisi tahtonut katsella…
No, ne nyt olivat olleet sellaisia hetkellisiä mielialoja, joutavia, niin oli hän vakuuttanut itselleen, ja hän oli kerran toisensa perästä pakottanut ne väistymään pois. Mutta ne palasivat. Ja enin Juusoa kumminkin kiusasi se, että hänestä oli aivan kuin Hilda olisi voinut seurata noiden hänen mielikuviensa vaiheita. Hän näki selvästi, että aina kun hän keskustelusta vaipui mietteihinsä, kävi Hilda surumieliseksi, ikäänkuin loukkautui. Tuntui aivan kuin hän olisi ollut mustasukkainen Juuson yksinäisille unelmille, joista tämä ei koskaan kertonut. Hilda oli silloin usein intohimoisen hellä ja altis, tuntui kuin hän olisi väkisin tahtonut tempasta Juuson lähemmäs luokseen, aivan omakseen, pois noiden häijyjen mietteiden vallasta; toisen vuoron hän taas kävi alakuloiseksi, kärtyseksi, pisteliääksikin. Juuso koetti silloin olla ystävällinen, mutta huomasi itse monasti, ettei hän saanut tulta lietsotuksi lieteen, jossa hiilet olivat kylminä.
Se tasaantuu, se unhottuu ajan oloon, nuo pikkunystyrät kuluvat pois, niin lohdutteli hän itseään. Toisinaan ne tuntuivatkin jo aivan kuluneilta; kesällä, jolloin pienokaisen syntyminen ikäänkuin entistä lujemmin liitti hänet ja hänen vaimonsa toisiinsa, oli hän jo tuntenut täydellistä mielen rauhaa. Mutta jonkun kerran ne vanhat mietteet senkin jälkeen palasivat. Niinpä syyspuoleen, jolloin Juuso puuhasi uuden kotinsa perustamista, kalusti huoneet ja hankki talouteen kuuluvia tuhansia pikkutarpeita, olivat nuo nukahtaneet, entiset unelmat taas täydellä vauhdilla esillä, eikä hän näyttänyt voivan niistä vapautua ollenkaan. Hän muisti niin päivän selvästi, miten hän oli ajatellut tuon tulevan, pienen kotinsa yhteiseksi Elnalle ja itselleen, kuinka hän oli mielessään suunnitellut jokaisen yksityiskohdan siinä ja tuuminut missä tuo hänen unelmatoverinsa milloinkin istuisi ja liikkuisi. Muisti myös miten he tytön kanssa yhdessäkin olivat tuota kaikkea suunnitelleet. Nyt hän rakenteli sitä kotia aivan toisilla edellytyksillä eikä voinut päästä painavasta pettymyksen tunteesta, johon aina oli sekaantunut katumusta ja kaihoa.
Ja sen vuoksi hänestä aina, kun hän näinikään kaupungilta tuli ja lähestyi kotiaan, oli kuin jokin ahdistuksen tunne olisi hänet vallannut. Ja hän tunsi mielessään syvää pettymystä, hän oli tuon kaiken ennen ajatellut niin aivan toisella tavalla. Mutta ehkä se sieltä vielä kuluu; annahan kun nuo vanhat unelmat haihtuvat, ne ovat vielä liian tuoreet ja selvät.
Ja niiden täytyy haihtua, niin hän aina lopuksi ankarasti päätti, ja niin hän ajatteli nytkin, lähestyessään kotiaan Kaivopuistossa. Nytkin nuo mietteet olivat taas lähteneet Kippisraukan mitättömästä porinasta, — kaikkia sitä sitten mieleensä painaa, onhan totisempiakin asioita ajateltavana! Ja hauskempia. Juuso päätti, portaita ylös noustessaan, olla hyvin ystävällinen Hildalle ja mieleltään iloinen ja reipas ja heittää pois kaikki tuollaiset sairaloiset mietteet. Eihän sitä niin tunteittensa orjana saa olla, — vanha mies!
Hilda tuli iloisena eteisessä vastaan. Hänkin oli ollut kaupungilla, oli tavannut tuttavia ja tehnyt ostoksia. Ja poika oli kotona nukkunut koko ajan niin rauhallisesti, vasta juuri heräsi…, kas nyt kuinka se siinä makaa tyytyväisenä ja suurisilmäisenä ja leikkii helisevällä lelullaan, — pikku Juuso, isän kaima…
— Noin, kun se ojentaa sormensa isän partaa tukistaakseen,
— No revi nyt pikkuinen, mutta elä kovasti revi…
Juuso istui kehdon vieressä ja leikki esikoisensa pienillä kätösillä koettaen kuinka lujasti ne jaksoivat hänen sormeaan puristaa. Niin iloinen, niin tyytyväinen oli hän taas, ikävät mietteet olivat hävinneet ja mielessä vallitsi suloinen onni. Hän oli puhelias ja leikkisä, kertoi Hildalle tavanneensa Heikin ja tämän luvanneen selittää menettelynsä ja uhitteli, että kyllä hän sen miehen vielä pitää lämpimänä. Hilda taas puolestaan näytteli ostamiaan talouskapineita, kertoi mistä hän minkin oli tinkinyt ja kuinka äiti häntä oli torunut, kun hän yritti tekemään tuhmuuden. Hän oli yhtä hilpeällä mielellä kuin miehensäkin ja iloitsi hänen hyvästä tuulestaan.
— Ja katsoppas mitä minä sitten vielä ostin.
Hilda pyörähti toiseen huoneeseen, ja palasi sieltä kohta, kädessään suuri, kaunis, vaaleanpunanen lampunvarjostin.
— Ah, lampunvarjostin!
— Niin, saatpa illalla nähdä, kuinka hauskaksi se valaisee huoneen ja kuinka lepposa sen valo on silmille.
Mutta Hilda huomasi samassa, että Juuson kasvoilta taas äkkiä oli kadonnut iloinen ilme ja että hänen silmänsä omituisen arasti ja surumielisesti tuijottivat lampunvarjostinta. Kotvaseen aikaan ei hän puhunut mitään ja Hilda kysyi ihmetellen, puoleksi loukkautuneena:
— Eikö tämä ole sinusta kaunis?
— On, on kyllä, onhan se erittäin kaunis, vastasi Juuso hajamielisesti. Ja hetken kuluttua hän nousi ja meni omaan huoneeseensa.
Ne muistot! Taas oli eräs niistä niin elävästi vallannut hänen mielensä ja ajanut hänen ajatuksensa takasin menneitten unelmain maille ja se oli hänelle aina vaarallista. Hänelle välähti eteensä niinkuin kirkkaana kangastuksena tuo ilta, jolloin he Elnan kanssa olivat kävelemässä ja antoivat mielikuvituksensa rakennella tuota heidän yhteistä ilmalinnaansa. Silloin se juuri Elna oli virkahtanut: »Ja tuommoisen vaaleanpunaisen varjostimen me ostamme…» Taivas, kuinka ihana se unelma oli ollut, kuinka kevyt ja toivehikas tuokin ilta! Se oli poissa, hän oli sen haudannut. Mutta sittenkään — ja sehän se oli kamalinta —, ei hän voinut siitä koskaan päästä, ei koskaan. — Nytkin se särki sen sovinnollisen, tyyneen mielialan, johon Juuso juuri oli päässyt, — taas häntä melkein pelotti tulla Hildan eteen, hän tunsi aivan selvästi, että tämä taas oli arvannut jonkun vanhan muiston, hänelle tuntemattoman mielikuvan, katkaisseen sen herttaisen mielialan, joka heidän kesken oli vallinnut. Ja se tieto häntä juuri enin rasitti.
Juuso istui huoneessaan, selaili kouluvihkoja ja oli niitä korjailevinaan, vaan oikeastaan hän mietti, mikähän tästä lopuksikin tulee. Hän silmäili arasti oveen päin odotellen millähän hetkellä Hilda mahtoi tulla kutsumaan hänet päivälliselle ja oliko sillä taas se surumielinen, nuhteleva katse silmässään. Se viipyi, viipyi tavallista kauemmin, — voi, kun se edes jo tulisi…!
— Päivällinen on pöydällä.
— Kiitos, tulen heti.
Hilda oli ainoastaan raottanut ovea, vaan Juuso oli kumminkin näkevinään, että hänellä silmät verestivät niinkuin itkun jäleltä ja äänessäkin tuntui soivan joku surunvoittoinen kaiku. Vai oliko tuo ainoastaan oman mielen kuvitusta, oman pahan omantunnon kajahdusta? Ehkä se oli sitä, ja siitä juuri täytyisikin päästä.
Juuso nousi huoahtaen. Hän ravisti ruumistaan, ikäänkuin pudistaakseen pois pahan mielikuvan, koetti saada kasvoilleen iloisemman ilmeen ja meni sitten verkkasin askelin ruokahuoneeseen.
* * * * *
Tuli lauvantai.
Kun Juuso saapui koulusta kotiinsa, oli hänen pöydällään lippu Heikiltä, joka kutsui hänet seurahuoneelle tutkintopäivällisille. Juuso hämmästyi hyväsesti, hän ei ollut arvannutkaan, kun Heikki oli lauvantai-illasta puhunut, että hänellä silloin olisi jokin erityinen syy ja tilaisuus olla joutilaana. Eikä hän ollut tiennyt Heikin vielä niin pitkällä olevan, eikä sitä olleet tienneet muutkaan. Mutta Heikki olikin, ruvettuaan kerran suorittamaan tutkintojaan, valmistunut äärettömän nopeasti, oli näyttänyt erityisesti kiirehtivän.
Vai juhlapäivällisille! no, eipä muuta kuin juhlatakki päälle ja takasin kaupunkiin, seurahuoneelle.
Astuessaan sinne määrähetkellä Juuso melkein säpsähti sitä komeaa seuraa, johon hän huomasi joutuneensa. Siellä rivittäin yliopiston opettajia, virkamiehiä ja muita yhteiskunnan merkittävämpiä henkilöitä ja nuoremmista, Juuson ikäisistä, miehistä oli koolla mitä vain lie ollut olemassa etevimpiä ja huomattavimpia nimiä, — niin sanottu kerma. Oli seassa joku lahjakas taiteilijakin koristuksena silmää hivelemässä, ikäänkuin korea kukkanen hyvin katetulla ruokapöydällä. Jo ensi silmäyksellä saattoi nähdä, että päivän sankari ei ollut niin paljo pitänyt väliä iloita ystäväinsä kanssa, vaan oli pannut seuran kokoon ikäänkuin viralliseksi, silmälläpitäen miesten edustavaisuutta kullakin alalla.
Alku olikin hyvin juhlallista ja kankeaa; istuttiin tai seisottiin pitkin seiniä, supatettiin kahdenkesken ja tarkasteltiin saapuvia vieraita. Isosti helpotti, kun käskettiin pöytään istumaan, vaikk'ei sekään aivan väleen mennyt. Isäntä itse hyöri edestakaisin, talutti käsipuolesta pöydän päähän mahtavimpia vieraitaan, huonosemmat saivat alempana itse valita paikkansa. Siellä istuttiin sitten hiljaa ja ääneti ja kuunneltiin hartaasti mitä noilla äänenantajilla pöydän päässä, jotka johtivat puhetta, oli sanottavanaan. Yksi ja toinen vain uskalsi sivummalla kuiskasta jonkun kompasen ja sille salakähmässä naurettiin viinilaseja maisteltaessa.
Vaan jo tuli ensimmäisen puheen aika; se pidettiin sieltä kunniavieraiden päästä, oli virallinen, pitkä ja ylistävä. Mainittiin miehen avut kaikki, häneen kiintyneet toiveet ja hänen lupaava tulevaisuutensa, — niitten kunniaksi huudettiin eläköötä ja juotiin maljat. Puheen loputtua alkoi pitkä vaellus pöydän päähän, sankarin kanssa kilistämään. Tämä temppu uudistui useampaan kertaan ja sillä välin syötiin vankasti. Vähitellen, vaikka hyvin varovasti, vilkastui mieliala maistettujen maljojen nojalla, rämähtipä se jo jonkun kerran kaikuvaan nauruunkin. Vaan vasta kun tuo kolme tuntia kestänyt ateria teki loppuaan ja saatiin siirtyä pikku ryhmiin tupakoimaan kahvikupposten ääreen, tuntuivat kahleet ikäänkuin vapautuvan, päästiin helpommille ja huolettomammille oloille. Ja nyt lähtivät illan myöhemmät tunnit nopeasti kulumaan.
Isännyytensä arvossa, saadessaan maljoja ja vastatessaan maljoihin, oli Heikkikin siksiverran tullut laseja kallistaneeksi, että jo kerran hänkin illan myöhemmäksi käydessä heltyi tavallista avomielisemmäksi ja reippaammaksi. Seuran vanhimmat ja arvokkaimmat vetäytyivät useimmat jo vähitellen pois ja jälellejääneistä muutamat jatkoivat vielä puheitten sarjaa siirtyen jo sankarista itsestään hänen vanhempiinsa ja sisaruksiinsa ja etäisempiinkin sukulaisiin, vaan oltiin jo yleensä kyllästyneitä puheita kuulemaan. Yritettiin lauluakin, lasketeltiin sukkeluuksia. Isäntä kulki pöydästä pöytään, kilisteli laseja ja kehotti kilistämään, ei tässä nyt oltu köyhiä eikä kipeitä! Niin tuli hän siihenkin pöytään, jossa Juuso istui, läimäytti tätä olalle ja istui viereen ojentaen lasiaan.
— Terve, sinäkin vanha visapää uinailija, joka aina tahdot seistä akkana virtaa vastaan. Niin, sinullehan minun oikeastaan olisi pitänyt pitää pieni luento nykyisen politiikan pääperiaatteista, — mutta eiköhän se ole turha vaiva?
— Periaatteesi tunnen suunnilleen, niistä ei puhetta, vastasi Juuso samassa sävellaissa kuin Heikkikin. — Mutta siitähän oli kysymys, että selittäisit, mitkä painavat syyt pakottivat muuttamaan Vilhon ja minun pientä paimenpilliä suureksi sotatorveksi.
— Sotatorveksi, no, miksei. Se on pian selitetty. Nykyseen maailman aikaan tarvitsevat ihmiset jo muuta kuin pelkkää siirappia, — tuolle teidän runolliselle haaveilulle ja aatteellisuudelle nauraa jo nuorisokin. Ei riitä nykyjään enään pelkkä tunne, pitää olla jotain kouraan tuntuvaa, jotain suoranaista. Sinun, Juuso, olisi todellakin pitänyt syntyä kymmenkunnan ja toistakymmentä vuotta aikuisemmin kuin synnyit, sinne sinä kuulut luonteeltasi ja siellä olisit luultavasti menestynyt…
— Sieltäpä me juuri nykyjään tarvitseisimme joitakuita mahtavia henkiä, jotka osaisivat osottaa minne suomalaisuuden liikkeen vanhat puhtaat periaatteet tähtäsivät, — se oli jotain aivan toista, kuin mitä nykyjään harrastetaan. Valitettavasti ei minussa ole riittävää tarmoa…
— Ole huoletta, me emme tarvitse sieltä enää noita vanhoja epäjumalia. Joka silloin osasi uneksia kauniisti ja pukea tunteensa koreimpiin sanoihin, se niitti laakereita ja pysyi pinnalla; ne laakerit ovat nyt kuihtuneet. Nyt kysytään järkeä, tunteesta ei väliä…
— Järkeä, niin, sitä pikkujärkeä, jonka avulla vanhojen suurten aatteiden nimessä ajetaan yksityisharrastuksia ja sivuvehkeitä…
— Miks'ei sitäkin, jos tarvitaan. Sokeasti vain ei touhuta, se on pääasia. Jokainen katsoo eteensä ja menettelee sen mukaan, — siinä se on sen suunnanmuutoksen ydin, jota sinä et voi käsittää.
Juopottelevia pitovieraita keräytyi yhä useampia näiden väitteleväin ympärille kuuntelemaan ja ottamaan keskusteluun osaa. Heikki saavutti sanansutkauksillaan ja vetoamalla päivän tositapauksiin useimpain kannatusta, jotavastoin toiset pilkalla, toiset säälillä kuuntelivat Juuson ihanteellisempia mielipiteitä. Tämä kiivastui yhä enemmin ja väitti jo, että ne mielipiteet, joita Heikki edusti ja jotka nykyjään määräsivät suunnan, olivat suorastaan turmiolliset kansalle ja kasvavalle polvelle, sillä ne olivat lähteneitä itsekkäästä katsantokannasta ja olivat omiaan kuolettamaan yhtenäisyystunteet ja kaikki korkeammat pyrinnöt. Esimerkki tarttuu, sanoi hän, eikä aikaakaan, ennenkuin oikeuden ja velvollisuuden käsitteet ovat heikentyneet, ovat sekasin…
Sille naurettiin. Kasvatus ja politiikka ovat eri asioita, muistutti Heikki, ja sanoi suoraan, että olipa onni, kun Juuso ajoissa sattui matkustamaan ulkomaille ja jätti kaiken esiintymisen; sillehän olisivat lapsetkin nauraneet. Julkiseen esiintymiseen Juuso todellakaan ei sovi, siihen vaaditaan paljo enemmän käytännöllisyyttä ja aivan toisenlaista älyä, kuin esim. kaunotieteellisiin mietelmiin, johon Juuson taipumus tähtää. Kiivastuttiin molemmin puolin; Juuso väittää paukautti, että Heikillä ei valtiolliseen eikä muuhun esiintymiseensä ollut mitään muuta ohjenuoraa, kuin oma etunsa, ja semmoista hän halveksi. Heikki taas huomautti ilkkuen, että Juusolla olivat kaikki ohjenuoransa sekasin.
— Mitä sinä oikeastaan tahdot? kysyi hän.
— Ensiksikin minä tahdon päästä vapaaksi sellaisen leipäpolitiikan seurauksista ja edesvastuusta, jota te täällä olette katsoneet sopivaksi minunkin vähäpätöisessä nimessäni harjoittaa. Ja mulla on oikeus ja velvollisuus tehdä se julkisesti.
— Suuret sanat eivät suuta halkase. Sinulle on viisainta, että pysyt kauniisti alallasi ja koetat syrjästä seurata aikaasi, — vaikka tuletkin aina muutamia vuosia ajastasi myöhemmin.
— Syrjään olen vetäytynytkin kaikista näistä riennoista, joita en voi hyväksyä, ja syrjässä aijon pysyäkin, nykysen suunnan aikana on minun mahdotonta »Kyntäjässäkään» työskennellä. Tehtävätä kyllä olisi, vaan minä olen liian heikko suureen isänmaalliseen työhön…
— Isänmaalliseen! Kuule, elä sinä niin pitkälle ajattele, ajattele vain itseäsi…
— Niinkuin sinä ja muut. Mutta vaikka jäänkin syrjään, niin vielä tahdon minä, hitto soi, kerran merkitä kantani, lausua pari totista sanaa ja näyttää ihmisille teidän politiikkanne laadun ja tarkoituksen.
— Kuule, sinä et näyttäisi mitään muuta kuin oman ymmärtämättömyytesi, ja sehän olisi tuhmuutta. »Kyntäjässä» sitä ainakaan et viitsi tehdä, olethan jo jättänyt sen muihin käsiin.
— Teen sen sitten muulla tavoin.
— Ja tiedätkö mikä tuosta olisi seuraus? Joo, että sinulle naurettaisiin, jos ei sinua leimattaisi löylyn lyömäksi.
— Nähdäänpä, ollaanko jo niin syvälle vaipuneita teidän politiikkaanne, ettei totuuden sana enää ollenkaan pysty.
Heikki tuumasi jo jättää koko keskustelun siihen, nousi ja lähti halveksivan näköisenä ja naureskellen poispäin. Vaan vielä pysähtyi hän ja virkkoi pilkallisesti:
— Mikä on totuus? kysyi Pilatus ja jäi turhaan odottamaan vastausta. Ja kumminkin siihen olisi ollut niin helppo vastata: se, mitä yleinen mielipide kullakin ajalla totuutena pitää.
— Niin, se on juuri teidän politiikkanne totuus, vaikkei sitä julkisuudessa näin avomielisesti tunnusteta.
— Ja muuta totuutta, sellaista kaukaista, aatteellista, sitä on ainoastaan runoissa, romaaneissa ja raamatussa..— Vaan se sinään. Sulle antaisin neuvon: elä rupea mitään julkisia protesteja tekemään, sillä vahingoitat vain itseäsi ja sitä olet jo tähän astikin kylliksi tehnyt. Ota järjen päästä kiini, poika!
Juuso oli kiihtyneessä mielentilassa. Nuo mielipiteet, joita hän tässä kuuli hävittömällä avomielisyydellä julkilausuttavan, ne olivat juuri niitä, joita hän kerran oli uneksinut elämäntyöllään vastustavansa ja voittavansa. Ja nyt ne olivat aivan yleisiä koko tässä nuoressa joukossa. Ja enin kiukutti häntä kumminkin se, ettei hän nytkään ollut voinut kylliksi pontevasti, kylliksi nerolla puolustaa kantaansa, joka kumminkin oli ainoa oikea. Oi jospa Vilho nyt olisi ollut täällä! Juuso mietti vielä virkkaa jonkun äkäsen sanan, vaan tunsi, ettei hän voisi tulkita tunteitaan eikä saada tuota joukkoa vakuutetuksi. Ja silloin hän nousi lähteäkseen. Ympärillään kuuli hän toisten huutavan: »Heitä hiiteen houreesi, Juuso, juo!» ja Heikki ojensi hänelle lasia virkahtaen:
— Jos järkimieheksi heittäytyisit, niin voisinpa antaa sulle paljo parempaa ajattelemista, josta todella hyötyisit, — sillä muista sinä omaa hyötyäsi ja tulevaisuuttasikin joskus. Mutta sitä varten sinun pitäisi pysyä alallasi.
Vaan Juuso ei kuunnellut enempää, hän kiitti kesteistä ja lähti. Ja jälellejääneet päivittelivät vähän aikaa, miten mies voi olla noin sokea intoilija, ja siirtyivät sitten puhumaan muista, hauskemmista asioista.
Juuso käveli kotiinsa. Tämän illan seurustelu ja keskustelu oli syvästi häneen vaikuttanut ja siitä oli hänellä kävellessään mieli murheellinen ja pettymystä täysi. Nyt tänään oli hän pitkän poissaolonsa jälkeen ensi kerran tullut selvästi huomaamaan, kuinka päinvastaiseen suuntaan aika oli kehittynyt siitä, mitä hän oli oppinut pitämään oikeana ja minkä puolesta hän oli tahtonut taistella. Ei hän ollut aivan selvillä, mikä oli ollut vakavasti tarkoitettua, mikä liioiteltua leikkiä noiden miesten puheissa ja mielipiteissä, vaan sen hän käsitti, että niitä jalompia pyrintöjä, sitä totuudenrakkautta, jota hän oli tahtonut puolustaa, oli pilkattu ja että yleinen virta kävi aivan uusilla tahoilla. Ja itse oli hän jo sellainen heikko, mitätön raukka, ettei hän voinut astua pontevasti taistelemaan vanhojen ihanteittensa puolesta, kuten hän alkujaan oli aikonut, hän tunsi tahtonsa taittuneeksi ja voimain puuttuvan. — Nyt oli jo turhaa hänenlaisen miehen yrittääkään…
Turhaa, niin kai, mutta vielä hän kerran tahtoi esiintyä »vanhan kartuusin» puolesta, vielä viimeisen kerran ikäänkuin jäähyväisekseen erotessaan pois siltä vaikutusalalta, jossa hän kerran oli haaveksinut voivansa työskennellä omaksi tyydytyksekseen ja nousevan polven hyväksi. Hän tahtoi ainakin pestä kätensä, se oli hänellä velvollisuuskin tehdä, velvollisuus itseään, omaa omaatuntoaan ja vanhoja ihanteitaan kohtaan. Velvollisuus myöskin Vilho vainajan muistoa kohtaan, Vilhon, joka juuri oli saanut hänetkin innostumaan tuosta »kyntäjäntyöstä» ja jonka ne aatteet olivat, joita he olivat tahtoneet toteuttaa. Hän tahtoi selittää nykyisestä suunnastaan eroavan kantansa ja tehdä sen selvästi ja varmasti.
Kotiin tultuaan sytytti Juuso vielä työlamppunsa ja istui kirjoittamaan, — oli paras tehdä se tuoreeltaan, tehdä se heti. Hän kirjoitti, pyyhki, korjasi ja kirjoitti ja yön tunnit kuluivat toinen toisensa perästä. Hän ei saanut nytkään mielestään oikein sanotuksi sanottavaansa, ei esitetyksi mielipiteitään niin täsmällisesti ja pontevasti, kuin olisi tahtonut. Siitä tuli liian pitkää, liian juhlallista — hän olisi nyt tahtonut puhua enemmän järjelle, kuin tunteelle. Eikä hän ollut tyytyväinen sepustukseensa, kun hän viimein väsyneenä pani maata.
Mutta aamulla hänellä oli jo selvillään, miten hänen pitäisi kirjoittaa tuo jäähyväiskirjeensä: lyhyesti, varmasti, pitkittä selityksittä. Ja hän istui ja kirjoitti: »Koska en voi hyväksyä sitä alkuperäisestä suunnitelmasta poikkeavaa, intohimoja yllyttävää ja mielestäni tarkoituksiltaan ei aivan vilpitöntä suuntaa, jota 'Kyntäjässä' nyt vuoden ajan on noudatettu, estämällä toisenlaisia katsantokantoja ilmipääsemästä, saan täten ilmoittaa, että minä, joka alkujaan olin Vilho Hartikka vainajan kanssa sen perustajana, nyt en yli vuoden aikaan ole sen kantaan vaikuttanut, enkä asetu minkäänlaiseen edesvastaukseen siinä esiintyvistä mielipiteistä.»
Lyhyesti, selvästi, melkein virallisesti, vaan niin onkin parasta. Ihmiset tulevat ehkä ihmettelemään, kaipaavat tarkempia selityksiä ja lähempiä syitä, — no, miettikööt, tutkikoot itse, siten kirjeen tarkotus ehkä heihin pystyykin paremmin kuin pitkäin selitysten kautta. Lukijat johtuvat itsenäisesti ajattelemaan, kentiespä rupee siitä joku hentonen taimi siellä täällä hiljaisuudessa vesomaan ja kasvamaan vartta tulevaisuuden varalle; kirjoittaja on ainakin täyttänyt tärkeimmän velvollisuutensa ja saa rauhassa vetäytyä syrjään.
Vielä piti Juuso muutaman päivän väliä, ennenkuin lähti viemään Heikille kirjettään, »jäähyväispuhettaan». Hän tahtoi itse tavata Heikin ja vielä puhua hänen kanssaan. Vaan hän ei saanutkaan Heikkiä tavata. Tämän asunnossa näet ilmotettiin, että hän ei ollut koko kotimaassa: edellisenä yönä oli hän matkustanut ulkomaille parin kuukauden ajaksi.
Tämä oli aivan odottamaton uutinen Juusolle, niinkuin se oli odottamatonta useimmille muillekin. Heikki ei ollut matkapuuhistaan puhunut kellekään, ei kekkereissäänkään virkkanut niistä sanaakaan. Muutamat kyllä olivat kuulleet hoettavan, että Heikillä on erityisiä aikeita, joiden vuoksi hän tutkintoaankin niin kiirehti, vaan nyt se vasta selvästi käsitettiin. Heikki oli katsottu yhdeksi johtavaksi mieheksi erääseen niistä uusista kansallisista yhtiöistä, joita tähän aikaan hommattiin ja joiden piakkoin piti alkaa vaikutuksensa, — hänellä oli onni, että oli tullut lukuaikanaan sillä alalla työskennelleeksi. Ja nyt oli hän matkustanut ulkomaille lähemmin tutustuakseen samanlaisten liikkeiden hoitoon siellä ja ollakseen ainoa mahdollinen mies valittavaksi, kun lopullisen vaalin piti tapahtua. Hiljaisuudessa oli asia pantu vireille ja tähän saakka toimitettu ja nyt se oli melkein valmis. Ja siitäkin syystä se oli Heikki tahtonut pitää nuo komeat päivällisensä: hänellä oli kaksi lintua kourassaan ja molemmat varmasti!
Kun ei Juuso saanut Heikkiä puhutella, lähetti hän avonaisen kirjeensä postissa »Kyntäjään», — sen nykyiset päämiehet olivat hänelle verrattain outoja eikä hän tahtonut joutua niiden kanssa lähempiin tekemisiin, kun kumminkin tästä lähin aikoi pysyä siitä syrjässä. Hän pyysi lyhyesti, että kirjoitus otettaisiin ensi numeroon ja odotti sen ilmestymistä. Se tuli, hänen kirjettään ei ollut siinä. Vaan parin päivän perästä sai hän kirjeen, jossa sanottiin, että oli yhteisen tuuman mukaan katsottu parhaaksi jättää kirje julkaisematta. Silloin julkasi Juuso »jäähyväiskirjeensä» parissa muussa lehdessä.
Ja nähtyään sen julkisuudessa oli hän aluksi rauhallisella ja varmalla mielellä. Hän oli nyt vapaasiitähuolesta, oli peräytynyt, mutta mielestään kunnialla, oli täyttänyt velvollisuutensa mikäli sen täyttää voi. Hänessä soivat kyllä melkein niinkuin soimauksina Vilhon viimeiset sanat: »Juuso, muista sinä pitää kartuusia vireillä.» Mutta hänhän oli tullut huomaamaan, että siihen hänestä ei ollut, ei kyennyt hän jatkamaan toivotonta taistelua, ajan suunta oli liiaksi vastaan. Hän oli nyt puhdistanut paluutiensä — muu sai jäädä…
Vaan riittikö se? sellainen kysymys välähti toisinaan tuon tyyneen tunteen väliin. Oliko hän todellakin tehnyt kaikki voitavansa, eikö hän ollut raukkana vetäytynyt taistelutantereelta, tunnustanut itsensä voitetuksi, vaikka vielä olisi voinut taistella? Toisinaan häntä vaivasi kalvava syyllisyyden tunne ja se rikkoi alinomaa sen rauhan, johon hän oli toivonut pääsevänsä, ja saattoi hänen mielensä pois tavallisesta tasapainostaan.
Näissä mietteissään ei Juuso välittänyt paljo ajatellakaan, mitä maailma muuten hänen teostaan mahtoi arvella ja miten sitä tuomittaisiin. Hän eleli syrjäisessä yksinäisyydessään, ei välittänyt ottaa selkoa yleisen mielipiteen mahtisanoista ja toivoi sydämmensä hiljaisuudessa, että hänen jäähyväiskirjeensä kenties sentään yhdessä ja toisessa on voinut vaikuttaa itsenäistä miettimistä ja sen kautta suurempaa arvostelua.
Ei olisi hän koskaan uskonut, että tuo hänen pieni protestinsa olisi nostanut varsinaista myrskyä häntä vastaan. Mutta hän sai pian huomata, että Heikki oli ennustanut aivan oikein arvatessaan miten yleinen mielipide tulisi häntä kohtelemaan.
Eräänä päivänä tuli Otto, joka muuten harvoin jouti hänen kotiinsa Kaivopuistoon, lämpimissään ja melkein kauhistuneena Juuson luo ja kysyi jo ovella tullessaan:
— Kuule, mitä sinä hyvä veli taas olet kirjoittanut kummallista, kun ihmiset eivät puhu muusta mistään kuin sinusta?
— Sehän suurta huomiota. Ja mitä ne sanovat?
— Minä en ole tietysti lukenut mitä sinä olet kirjoittanut, jotain politiikkaa, — hittojako yksi medisiinari politiikasta! Vaan ne sanovat, että sinä olet luopio, ja että sinä olet häväissyt puolueen ja tahdot halkasta puolueen ja…
— Hohhoh! kuinka minä olen paljo tehnyt. Sanovatko ne vielä jotain muutakin?
— Sanovat, sanovat ett'et sinä ymmärrä aikaasi, että sinä elät luulenma sata vuotta jälellä ajastasi ja että sinä olet tappanut »Kyntäjän» ja tahdot esiintyä itsekylläisenä ja itseviisaana, ottamatta ollenkaan huomioon mitä muut järkevämmät ovat neuvoneet.
— Ja ketkä tuota kaikkea sanovat?
— Ketä vain lienen tavannut, eivät puhukaan muusta. Ja se kuuluu olevan aivan yleinen mielipide.
Nuo viimeiset sanat kuultuaan vaipui Juuso, joka tähän asti pieni pilan hymy huulillaan oli kuunnellut lankonsa sanatulvaa, miettiväksi ja totiseksi. Hän tunsi ne niin hyvin, hän oli ennenkin ollut niiden kanssa tekemisissä. Ja hän vastasi verkalleen, melkein kuin itsekseen:
— Niinpä niin, »yleinen mielipide», sitä vastaan ei maksa niskotella, sehän on — totuus!
Vaan Otto jatkoi yhä vielä lämpimissään puhettaan:
— No, uskonhan minä, että ne liioittelevat, mutta olet kai mahtanut kirjoittaa jotakin varomatonta — ne arvelivat, että tuommoiset teot voivat olla vaaralliset sinun tulevaisuudellesikin. Eiköhän olisi syytä jotenkin selittää…?
— Ei veljeni, ei ole syytä. Minä kirjoitin tarkan harkinnan jälkeen ja tein ainoastaan velvollisuuteni.
— Itse tuon ymmärtänet, minulle on yhdentekevää.
Otto oli kertonut vallan säikähtyneenä noista kuulemistaan arvosteluista ja kumminkaan hän ei ollut kertonut hetikään kaikkia, mitä kaupungilla sanottiin, ei ollut tahtonut sitä tehdä, sillä seassa oli ollut hänestä sulaa panetteluakin. »Sellaiseen se liika ylpeys viepi — niin oli sanottu — eihän tämä ole muuta kuin sitä samaa vanhaa suuruudenhulluutta, josta ennenkin on näkynyt oireita.» Ja muuta samaan suuntaan!
Mutta ne samat arvostelut sai Juuso vielä kuulla monelta muultakin taholta. Pilkallisesti mainittiin hänen protestistaan julkisuudessakin sen verran kuin mainittiin, koulussa sai hän muiden opettajain puolelta kuulla siitä pistosanoja ja tuttavat, joita hän tapasi, toruivat häntä moisen itsepäisen menettelyn johdosta. Yksin Hildakin tuli kerran kiihoittunein mielin kaupungilta ja valitti, että häntäkin torutaan sen johdosta, ettei hän ole Juusoa paremmin neuvonut.
— Vaan kun sinä et koskaan puhu mulle tuumistasi etkä aikeistasi, valitti hän, pidät minua aivan ulkopuolella ajatusmaailmaasi, niin että minä olen aivan kuin syrjäinen henkilö.
— Olenko minä sinustakin sitten menetellyt niin väärin?
— Se on kaikkien mielipide, enhän minä tunne asiata tarkemmin. Olenhan aivan kuin vieras sinun tuumillesi, ja kumminkin syyttävät ihmiset minuakin.
Se oli totta, Juuso ei ollut avannut ajatusmaailmaansa Hildalle, ei ollut voinut sitä tehdä, sellaista luottamusta ei heidän välillään vallinnut. Hän oli Vilhon kuoltua jäänyt aivan yksin, — oi, kuinka yksin hän sentään olikin, ei yhtään, joka olisi häntä ymmärtänyt, ei yhtään, joka olisi antanut arvoa taikka tunnustusta hänen pyrinnöilleen, jotka kumminkin olivat olleet niin vilpittömät, niin puhdasaikeiset! Kaikki tuomitsivat, yleinen mielipide lausui raskaan, järkähtämättömän aamenensa, hänellä ei ollut vetoomista mihinkään. Ja hänessä ei ollut voimaa jatkaa taistelua, ei tarmoa osottaa omien periaatteittensa puhtautta eikä tuon yleisen mielipiteen kehnoutta, — hän oli yksin ja tuomittu.
Mitä oli hän sitten tehnyt, että häntä sen johdosta niin ankarasti tuomittiin? Hän oli tahtonut nostaa nuoruutensa aatteita ylemmäs tuosta sameasta virrasta, jota vallitseva suunta kulki. Ja kun hän ei sitä jaksanut tehdä, oli hän tahtonut puhdistaa edes omat askeleensa.
Mutta hänen syntinsä olikin ehkä ollut siinä, ettei hän kyllin voimakkaasti ollut sotinut vastaan, että hän liian raukkamaisena oli taittunut, pettäen ihanteensa ja kauniimmat unelmansa…
Näitä mielessään harkitessaan vaipui Juuso usein syviin, surumielisiin mietteisiin, jotka vähitellen muodostuivat hänen toiseksi olennokseen. Hän vetäytyi erakoksi yksinäisyyteensä, istui huoneessaan pitkät rupeamat ja kaipasi niin syvästi jotakin ystävää, jolle hän olisi voinut kertoa kaihoistaan, pettymyksistään ja katkenneista unelmistaan. Vaan sellaista ei ollut, hän oli yksin.