The Project Gutenberg eBook ofAikansa lapsipuoliThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Aikansa lapsipuoliAuthor: Santeri IvaloRelease date: November 20, 2012 [eBook #41416]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AIKANSA LAPSIPUOLI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Aikansa lapsipuoliAuthor: Santeri IvaloRelease date: November 20, 2012 [eBook #41416]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Aikansa lapsipuoli
Author: Santeri Ivalo
Author: Santeri Ivalo
Release date: November 20, 2012 [eBook #41416]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AIKANSA LAPSIPUOLI ***
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Santeri Ingman [Ivalo]
Werner Söderström, Porvoo, 1895.
Tervavene kelluili kepeästi Alanteen rannalla. Keula oli vedetty kiini rantahiekalle, vaan perä notkahteli sujuvasti valloillaan hienosen aamutuulen nostaessa järveltä päin loivan laineen. Vene oli jo täydessä lastissa, isäntä seisoi puukko hampaissa pohkeita myöten vedessä ja kiinnitti viimeisiä varppeita, vastaillen siitä puukonterän poikki minkä mitäkin eukolleen, joka avopäin ja kädet puuskassa yhtämittaa tarinoi ylempää törmältä ja vielä kerran muistatti miehensä mieleen tärkeimpiä kaupunkiostoksia. Aatulle, renkimiehelle, joka parastaikaa kantoi arkkua veneeseen, huusi emäntä sekaan:
— Peremmäs, nosta peremmäs se maisterin arkku siihen tynnyrein väliin, etteivät kastu kirjat ja vaatteet, kun koskissa vettä loiskii.
— Voivat ne kastua perempänäkin, jos niikseen sattuu. Vaan tässäkö se itse aikoo istua nököttää tervaisten tynnyrien selässä?
— Todellakin, annahan kun haen raanun alustaksi.
Samassa kuin emäntä toi aitasta raanua, ilmestyi maisteri itse tuparakennuksesta: solakka, pitkänlainen nuorukainen, tumma tukka ja viiksien alku ja suuret, vilkkaat, ruskeat silmät. Hänellä oli hiukan levoton, heippaseva käynti, kun hän pihan poikki kulki kantaen veneeseen pyssyään ja matkalaukkuaan. Aatu otti ne vastaan veneeseen ja maisteri jäi seisomaan emännän rinnalle törmälle, johon samassa isäntäkin nousi kuivaten kastuneita saapasvarsiaan ojanvarren nurmikkoon.
— No nyt se on sitä myöten valmista, virkkoi Alanteen isäntä mielihyvissään puukkoa tuppeen painaessaan. — Elä muuta kuin ala solottaa alas virtoja!
Emäntä heittäytyi vähän surulliseksi ja puhui puoli-itkuisella äänellä:
— Jääpi kai nyt taas autioksi Alanteen talo, tänne minä yksin lasten kanssa syystöitä hoitamaan. Ja eikö pyörähtäne taas kuukausi, ennenkuin te olette Oulussa mutkin käyneet.
— Voipipa mennä, voidaan joutua välemminkin. Vaan totta siellä käydä pitää, jos mieli elää.
— Niin tuo lie! — Emäntä huoahti pari kertaa ja kääntyi sitten hilpeämmällä äänellä maisteria puhuttelemaan:
— Tyhjä sija tähän nyt jääpi maisterinkin jälkeen, kesäkauden tässä jo aivan ehdittiin tottuakin toisiinsa.
— Se on totta, emäntä, vastasi nuorukainen. Tuntuupa minustakin taas melkein vastenmieliseltä lähteä täältä pois suureen maailmaan, täällä on ollut niin rauhallista ja niin hyvin on tultu toimeen.
— No kumma se on, miten tuo maisterikin niin on ehtinyt tottua näihin köyhiin oloihin ja meihin oppimattomiin ihmisiin.
— Se on nähkääs sitä, emäntä, että minä nyt vasta olen tätä elämätä oikein oppinut tuntemaan ja täällä maan sydämmessä on paljo sellaista, joka vetää puoleensa.
— Tulkaa sitten toisena kesänä takasin.
— Eihän sitä tiedä. Jos mieli tekisikin, niin pitkä on matka.
Isäntä oli tähän keskusteluun osaaottamatta istunut ojan partaalla ja kaivellut saappaan kärellään hiekkaa, mutta siltä näytti, että hänkin täydelleen hyväksyi ne tunteet, joita hänen eukkonsa tulkitsi. Lopuksi virkkoi hänkin sentään:
— Tulkaa milloin niikseen sopii, vanhat tuttunne täältä löydätte, vaikkeivät ole tämän kummempia.
Mieliala yritti siinä käymään hiukan juhlalliseksi, mutta sen katkasi emäntä kutsumalla matkamiehet vielä tupaan lähtökahvia juomaan. Itse meni hän edeltä, isäntä seurasi verkalleen perästä. Maisteri jäi vielä hetkiseksi mietteihinsä törmälle seisomaan ja hänen katseensa siirtyivät väkisinkin tarkastelemaan tuota edessä olevaa, aamupäivän paisteessa kylpevää järvimaisemaa. Hänen silmänsä sitä ikäänkuin jäähyväisiksi hyväillen hivelivät, olihan sekin jo kesän kuluessa käynyt hänelle niin tuttavalliseksi. Eihän se nyt oikeastaan kauniskaan ollut tuo maisema, eihän siinä ollut paljo mitään siitä, mitä »ihanoilla näköaloilla» tavallisesti tulee olla: Saaririvi tuossa selän keskellä vihanta ja lepposa, ranta sen takana, matala pajukkoranta, joka vähitellen kohotessaan muuttui koivikoksi ja jolla takalistonaan oli korkea harju ja siinä kasvava tumma hongikko. Mutta siinä oli jotain niin alkuperäistä, niin tuoretta, niin vilpittömästi ystävyyteen pyrkivää, siinä oli sen keskessä elävän kansan luonnetta ja siksi se oli käynyt niin rakkaaksi. Korutonta, karua, suljettua, mutta sittenkin niin sydämmellistä…
Lähdön hetki joutui. Kättä pistettiin viimeisiksi jäähyväisiksi, keula työnnettiin irti rantahiekalta ja käännettiin länttä kohden ja raskas alus lähti vähitellen lipumaan suvannon poikki ja siitä Vuokin virtoja alaspäin Kiannan koskia kohden. Aatu istui airoissa ja veteli verkkaan ja maltillisesti, niinkuin alkutaipaleesta tulee, isäntä huopaili perässä ja tynnyrein päällä keskellä venettä istui maisteri ja seurasi haaveksivin katsein rantamaisemia, jotka vähitellen matkan eestyessä vaihtelivat. Pakina ei luistanut alussa taivalta, kukin istui ääneti hautoen mielessään omia hiljaisia tuumiaan.
Maisterilla, — sillä nimellä oli Juusoa siellä maalla mainittu, vaikkei hän vielä ollut kuin pelkkä ylioppilas, — oli omituinen tunne mielessään venheen yhä loitommas poiketessa näiltä tutuiksi käyneiltä sydänmaanseuduilta: oli kaipausta, mutta oli iloakin. Hän tunsi ikäänkuin syvää kiitollisuutta sydämmessään. Hän oli mielestään tänä kesänä niin äärettömän paljo oppinut, hänellä oli aivan kuin silmät auki revenneet ja hän oli oppinut katsomaan elämää aivan uudelta, syvällisemmältä kannalta. Olihan hän henkisesti niin suuressa määrin rikastunut, hän oli saanut ajatuksilleen ja harrastuksilleen nyt vasta varman pohjan, sillä nyt vasta oli hän mielestään oppinut katsomaan elämätä pintaa syvempääkin. Ei hän tiennyt miten se oli käynyt ja mistä hän sen oli oppinut, mutta siinä istuessaan tervatynnyrein selässä ja ohiliitelevää maisemaa tarkastaessaan, hän nyt vain itsekseen ihmetteli sitä, miten hän ennen oli voinut ajatella ja tuntea niin sokeasti ja lapsellisesti.
Kulku alkumatkan tyyneillä suvantovesillä oli niin tasasta, niin hiljaista ja yksitoikkoista, että se ikäänkuin väkisin houkutteli mietteisiin vaipumaan. Juuso antoikin ajatustensa vapaasti liidellä ja juurikuin jonkunlaista tilitystä varten latoa hänen eteensä vanhempia muistoja ja myöhempiä kokemuksia.
… Eihän hän ollut ennen vähääkään ymmärtänyt sitä kansaa, jonka lapsi hän oli, se, mitä hän silloin oli haaveksinut elämäntyöstä kotimaansa ja kansansa puolesta, se oli kaikki ollut utuista hämärätä. Olihan hän tosin koko ylioppilasaikansa ollut kansallismielinen ja kansanvaltainen, olihan hän innostunut puhuessaan ja ohjelmoidessaan velvollisuuksistaan isänmaata ja kansaa kohtaan ja hän olisi koska tahansa voinut vuodattaa sen puolesta sekä kyyneleitä että verta. Mutta nuo käsitteet olivat olleet kaukaisia, verettömiä, »maa ja kansa», ne olivat vain yleisiä aatteita ja koko se innostus oli kuin helisevä vaski ja kilisevä kulkunen. Ydintä puuttui, sydäntä puuttui.
Eikähän se sentään ollut niin varsin kummaakaan. Missäpä olisi Juuso tullutkaan lähemmin syventyneeksi tuon kansan sisälliseen elämään ja sen elämisen toiveisiin ja tarpeisiin. Hän oli kaupungin lapsia ruotsinvoittoisesta pikkukaupungista, hänen kotinsa, tuomari Häggqvistin koti, oli niitä yliluokan koteja, joista varsinaista kansaa katsottiin alaspäin ikäänkuin halvempaan rotuun. Ja hänellä oli itsellään ollut kaikki nuo yliluokan katsantokannat ja ajatustavat kun hän viidettä vuotta sitten tuli ylioppilaaksi ja kävi ylioppilaselämään osalliseksi. Siellä tulvahti häntä vastaan rikas virtaus uusia aatteita, uusia ihanteita. Juusossa tapahtui jyrkkä käänne. Hän muuttui kansan mieheksi, muuttui suomenmieliseksi ja hänestä tuli, niinkuin jyrkkäin vastakohtain miehistä ainakin, punaisiakin punaisempi. Hän ahmi sisäänsä noita hänelle vereksiä, kauniita kansallisuusaatteita, hän hehkui taistellessaan ylioppilaspiireissä niiden puolesta ja riemuitsi ennakolta ajatellessaan minkälaisella innostuksella ja tarmolla hän elämänsä läpi työskenteleisi suomalaisen kansan hyväksi, sen korottamiseksi ja sen kielen ja oikeuksien puolustamiseksi. Hänessä oli tulta ja hänessä oli voimaa. Suomenkieltä hän aluksi osasi huonosti, vaan hän opetteli sitä, oppikin tavattoman pian ja rupesi sitä uutterasti käytännössä viljelemään. Niin kirjoitti hän jo ensi ylioppilasvuosinaan osakunta-albumeihin pieniä, intoa hehkuvia runoja ja näppäriä kertomuksia ja viime vuonna oli hän aikakauskirjoihin kirjoitellut joitakuita pienempiä kyhäyksiä taiteen alalta, — estetiikka oli näet hänen mieliainettaan. Ja Juuso Tuominen — tällaiseksi oli hän näet muuttanut Josef Häggqvistin nimensä — oli pian laajemmissakin piireissä tunnettu reippaaksi, lahjakkaaksi, innokkaaksi suomenmieliseksi nuorukaiseksi, josta voitiin toivoa paljo.
Itseään häntä kumminkin oli kiusannut se, ettei hän vielä aivan hyvin eikä vapaasti osannut käytellä suomenkieltä eikä käyttää sitä puhtaasti ja kauniisti. Siitä syystä oli hän viime kevännä päättänyt matkustaa kesäksi kauas maan sydämmeen, siellä lukujen ohessa täydellisesti kieltä oppiakseen. Hän halusi oppia sitä erästä erityistäkin tarkoitusta varten. Jo vuosia sitten oli hän näet suunninnut ja alulle pannut suuren, suomenkielisen, kaunokirjallisen teoksen, historiallisen näytelmän, hänkin vähän kartuttaakseen vielä köyhänpuoleista suomenkielistä kirjallisuutta, ja siellä hyvällä kielimaalla hän tahtoi sen valmistaa.
Siksi oli hän viettänyt kesän kaukana Suomussalmen syrjäkylässä aivan talonpoikaisen kansan keskuudessa. Siellä oli hän nyt ensi kerran oikein päässyt tutustumaan suomalaisen maalaisrahvaan luonteeseen ja elämään; hän oli löytänyt siellä sen syvämielisen, sydämmellisen, suoran suomalaisen kansan, jota hän kyllä ennenkin oli rakastanut, vaan jonka hän nyt vasta tunsi ja josta hän siitä syystä nyt oli oppinut kaksinkerroin pitämään. Nyt tänä kesänä oli hän mielestään tehnyt varsinaisen molemminpuolisen lemmenliiton tuon kansan kanssa, — nyt hän sen ymmärsi ja se ymmärsi hänet.
Kesä oli kulunut. Kun Juuso nyt taas oli sieltä matkalla etelään päin sivistyneiden asuinmaille, ottamaan osaa heidän rientoihin ja riitoihin, niin olipa hänellä mielestään niin kovin paljo kokemusta tuotavana mukanaan noihin puoluetaisteluihin, jotka näihin aikoihin kiinnittivät hänen, niinkuin monen muunkin nuorukaisen, kaiken huomion puoleensa. Hänestä tuntui ikäänkuin hänellä nyt olisi ollut jonkunlainen avoin valtakirja esittää siellä, mitä Suomen kansa toivoo ja tahtoo: hiljaista, sitkeätä työtä, sitä sen olemus opettaa, ei se rakasta isoa ääntä eikä kiihoittunutta, keinotekoista intoilua, työtä vain ja järkähtämätöntä, vilpitöntä pyrkimistä eteenpäin. Sen käskyn mukaan aikoi Juusokin näistä puolin ruveta vaikuttamaan, tätä muurahaisen taistelutapaa tahtoi hän koettaa saada käytäntöön. Työtä, vilpitöntä, uhraavaa työtä isänmaan hyväksi, kansallisuuden, kansanvaltaisuuden hyväksi — sellainen ohje on sopiva ja kunniakas suomalaiselle nuorukaiselle…
Noita mietiskeli Juuso matkan verkalleen eestyessä. Ja aina väliin haasteli hän saattajainsa kanssa, kyseli kaikkia ja pani mieleensä, tahtoen ikäänkuin käyttää hyväkseen vielä tuota viimeistä yhdessäoloa oppiakseen ja rikastuakseen. Samalla hän nautti ohi liitelevän luonnon suuruudesta ja mahtavuudesta. Oli jo saavuttu vuolaille koskivesille, jossa venhe lastuna nakkelehti vaahtoaaltojen lomissa, puikkelehti särmäisten kallioiden kupeitse ja hyökkäsi nuolena alaspäin nielevään kuiluun. Hän katseli laskijain kylmää tyyneyttä, heidän räpäyttämätöntä varmuutta ja värähtämätöntä jäntevyyttä ja hän ajatteli, että noin se olisi työ tehtävä, noin ne vastukset voitettaisiin.
Kuljettiin päivä ja toinen, oli jo laskettu Emäjoen pääkosket ja kolmantena päivänä soluttiin suvantoa pitkin sen suuta kohden sinne, missä Kiannan haara laskee Oulunjärveen.
— Ja tähän Paltaniemeenkö se maisteri sitten todellakin meistä jää? kysyi isäntä kun siinä aamupäivällä soudettiin Paltamon ensimmäisten talojen ohi.
— Tähän jään päiväksi, saatte soutaa edeltäpäin. Onhan vähän ikävätä kesken aikojaan erota matkueesta, vaan ehkäpä vielä joella tavataan.
— Tavattaneeko, — tässä tuota olisi yhdessä menty vaikka Ouluun asti.
— Niinpä olisi. Vaan kovin tekee nyt mieleni tavata tuota vanhaa ystävää, joka juuri asuu tuossa niemen kärellä. En ole nähnyt häntä pariin vuoteen, ennen oltiin joka päivä yksissä.
— No kun niin on, niin eipä muuta kuin lasketaan maihin.
Jo Pohjanmaalle lähtiessään ja sitten pitkin kesää oli Juusolla ollut tuumana käydä palatessaan tervehtimässä vanhaa toveriaan Heikkiä, joka ennen oli ollut hänen uskotuimpia ystäviään, mutta joka nyt jo kohta pari vuotta oli ollut Helsingistä poissa, asuen vanhempainsa luona maalla. Ennen oli Heikki myöskin ylioppilaspiireissä ollut niitä joukon innokkaimpia ja tulisimpia, Juuso ja hän olivat mietteiltään hyvin soveltuneet yhteen, yhdessä he olivatkin lukemattomia kertoja unelmoineet tulevaisuudestaan ja vaihtaneet tuumia ja tunteita. Vaan viimeksi kun Juuso oli Heikin tavannut, oli hän jo ollut vähän enemmän pessimismiin kallistuva ja mieleltään suljettu. Sittemmin oli Heikki kadonnut Helsingistä pois, perheelliset olot ja lukujen hidas edistyminen olivat saattaneet hänet pakenemaan yliopistosta kauas kotiin maalle. Sen jälkeen ei ollut Juuso kuullut ystävästään paljo mitään, tämä ei ollut kirjoittanut eikä kertonut tuumistaan eikä mietteistään, oli melkein tuntunut siltä, kuin hän olisi aivan tahtonut sulkeutua yksinäisyyteensä. Ja siitäkin syystä tahtoi Juuso nyt tavata tätä vanhaa toveriaan omin silmin häntä nähdäkseen ja omin suin puhutellakseen.
Jo laski vene hiekkaiselle rannalle, metsäherra Grönbergin, Heikin isän, rantaan. Miehet nostivat Juuson tavarat törmälle ja itse lähti Juuso, heitettyään viimeiset jäähyväiset ystävällisille saattajilleen, astumaan taloa kohden.
Pihalla tuli Heikki vastaan, — sillä Heikkihän se oli tuo, vaikka Juuson oli häntä alussa vaikea tuntea vanhaksi toverikseen. Hän oli vanhentunut, käynyt lihavaksi ja partaseksi, tukka oli kulunut hienoksi ja kasvoilla oli omituinen harmaja väri. Vaan oudoin oli sittenkin ilme silmissä: niissä oli jokin vieras kiilto, kylmä, levoton ja arka, niistä näytti loistavan jotain salattua intohimoa — niinkuin käärmeen katseista! Ensi silmäyksellä Juuso säikähti tuota katsetta, siinä oli hänestä jotain ilkeää, itsekästä, jota ei ollut ennen. Vaan seuraavassa tuokiossa se kiilto oli jo poissa, hän ei sitä muistanutkaan enää, vaan huudahti iloisena:
— Terve mieheen, vanha ystävä, oletpa sinä paisunut ja parrottunut.
— Terve tuloa, Juuso. Ja sinä pysyt yhtä hintelänä miesnä kuin ennenkin. Kuulin sinun matkustaneen Kiannalle suomenkieltä oppimaan, sieltäkö nyt palaat?
— Sieltä, siellä olen oppinut sekä kieltä että mieltä. Vaan miten on nyt sinun laitasi, vanha poika?
— Tuossahan tuota on elettynä yksin päivin. Käydäänpä taloksi ja tarinoidaan sitten.
Juuso tervehti talonväkeä, kohta kutsuttiin päivälliselle ja sen syötyään menivät toverukset puutarhaan, viskausivat mukavasti lepäämään pientareen pehmeälle nurmelle. Oli kaunis ja helteinen syyskesän päivä, niityltä aidan takaa tuoksahti kuivuneen heinän suloinen lemu ja lepposasti loiskahti aalto rannassa törmän hiekkaa vastaan. He makailivat siinä hetkisen ääneti, tarina ei tahtonut oikein lähteä luistamaan, oli kuin jotain vierasta olisi ollut välissä. Vasta vähitellen ja melkein kuin varovaisesti rupesivat he toisilleen kertomaan eroajan havaintoja ja kokemuksia.
Muutosta oli tapahtunut kumpaisessakin sitten viime näkemän. Ijän mukana oli tullut vakavampia tuumia ja käsitteet olivat selventyneet. Mutta molempain kehitys oli käynyt koko joukon eri suuntaan. Juuso puhui ensin omista tuumistaan ja aikeistaan, kertoi koko ajan toimekkaana touhunneensa mukana ylioppilaselämässä, tosin vähän haitaksi luvuilleen, vaan pitihän sitä elää muassa. Olihan hän kumminkin sekä lukenut että kirjoitellut, mutta kesken olivat vielä työt, niitä piti taas lähteä jatkamaan Helsinkiin.
Heikki pysytteli aluksi harvasanaisena mikäli hänen omiin toimiinsa ja aikeihinsa tuli. Kertoi kumminkin viime aikoina ahkerasti työskennelleensä ja sinne Helsinkiin oli hänenkin aije nyt tulla tuloksia näyttämään. Ensi ajat maalla oli hän ollut hiukan sairaloinen ja verkkasen paranemisensa aikana oli hän tullut tarkemmin ajatelleeksi, kuinka paljo siellä yliopistossa oli kouhoteltu ja tuhlattu aikaa mielettömään touhuamiseen ja turhaan intoilemiseen. Ja vähitellen lämpeni Heikkikin tarkemmin kertomaan noita mietteitään, joita hän aluksi näytti aikovan pitää ominaan.
— Siinä oli vuosi aikaa minun kehityksessäni jonkunlaista aukkoa. Sitä ennen touhusin minäkin, kuten tiedät, ilman suuntaa ja päämäärää, siitä herättyäni mulle selvesi, että ihmisellä pitää olla, kullakin itseään varten ja todellisuuden pohjalla, viitotettu tie, jos mieli saada maailmassa jotakin aikaan. Pelkkä innostus, olipa kuinka isänmaallinen tahansa, se käy sittenkin korukuoreksi, sillä ei ole todellisuudessa pohjaa eikä sillä hyödytetä mitään. Jokaisen on pidettävä huolta etupäässä oman itsensä kehittämisestä ja korottamisesta, muu innostus on arvotonta. Ja kun kukin puolestaan valmistaupi yhteiskuntaan hyödylliseksi jäseneksi, silloin edistää hän myös paraiten yhteishyvää.
— Sinusta on tainnut tulla täällä maalla suuri egoisti, virkkoi Juuso leikillisesti, voimatta kumminkaan estää äänessään soimasta puoleksi tottakin.
— Niin, miksi sen katsot, se voi olla avu sekin, ja varsinkin nykyjään.
Heikki viskausi melkein halveksivasti selälleen ja jäi siihen äänettömänä ja liikkumattomana makaamaan. Juuso lepäili vieressä ryntäillään, oli ääneti hänkin hetkisen ja pureskeli miettivänä heinänkortta, joka hänellä oli hyppysissään; hän tunnusteli tuossa Heikin äänessäkin jotain outoa ilmettä, — vai muistiko hän vanhastaan hänen äänensä väärin? Sitten oikasi hänkin jäsenensä suoriksi, pisti kädet pään alle ja tarinoi siitä ylöspäin katsellen verkalleen ja melkein kuin itsekseen:
— Tavallaan olen minä tänä kesänä tullut tekemään melkein samansuuntaisia havaintoja kuin sinä, vaikka johtopäätökset aivan eroavat. Olihan se meidän, monenkin, intoileminen siellä ylioppilaspiireissä enimmäkseen hyvin ponnetonta. On puhuttu asioista, joita ei ole ymmärretty, sokeina on saarnailtu ihanteista ja elämäntöistä, joilla ei ole todellisessa tajunnassa ollut riittävää perustusta. Me olemme huutaneet eläköötä isänmaalle ja vannoneet ikuista palvelusta suomalaisen kansamme hyväksi. Mutta me emme ole käsittäneet oikein tuota rakkautemme esinettä eikä sen tarpeita. Ei se tarvitse kuulla julkihuudettavan innostustamme, se tarvitsee työtämme, työtä puhtaasti kansallisten periaatteiden pohjalla, mutta myöskin vilpitöntä ja itsekkyydestä vapaata työtä. Minunkin tunteeni tätä kansaa kohtaan olivat ennen, joskin tulisia, kumminkin hyvin epämääräisiä; nyt olen saanut tunteitteni esineeksi elävät ihmiset, selvää lihaa ja verta, siis jotakin suoranaista, jonka eteen kannattaa työskennellä…
Hän kuuli Heikin vieressään hiljaa myhähtävän ja katkasten lauseensa pyörähti hän hämmästyneenä kohti katsomaan. Heikkikin nosti päänsä nurmikosta ja matki hiukan ivallisesti:
— »Jonka eteen kannattaa työskennellä» — Kuule, vieläkö sielläHelsingissä haaveksitaan noita vanhoja korulauseita?
— Haaveksitaan?
— Niin, mitä se tuo puhe on muuta kuin haaveksimista, tuulen pieksämistä, jos mennään ytimeen asti. Työtä kansan ja maan hyväksi! — höpsistä, itsensä hyväksi se sittenkin jokainen pohjimmalta tekee mitä tekee ja niin pitääkin. Maan ja kansan hyväksi vain puhutaan — sekä tehdään työtä välillisesti.
— Kuule Heikki, noin et ajatellut ennen?
— Siitä yksinkertaisesta syystä, että minä, yhtä vähän kuin muutkaan, silloin ylipäätään en ajatellut, mentiin vain mukana räyhäävässä joukossa, huudettiin ja äänestettiin. Se oli sitä edellisiltä polvilta perittyä, arvostelua kaipaavaa innostusta, seurattiin sokeasti noita vanhoja epäjumalia. Nyt en ole ollut pariin vuoteen Helsingissä, mutta minusta tuntuu ikäänkuin luissani, että sen suunnan pitäisi olla muuttumaisillaan. Eikö olekin?
— En tiedä, mahdollisesti. Onhan noita tuollaisia mietteitä kuultu siellä lausuttavan. Mutta minä en usko että se muutos tulisi olemaan parempaan päin. Se veisi sellaiseen omaan puoleensa vetämiseen, sellaiseen leipäinnostukseen, joka hajoittaisi kaikki yhteiset, ylevämmät riennot ja riistäisi aatteellisuuden nuorisosta. Tosin olen minäkin, kuten sanoin, sitä mieltä, että on oltu sokeita, on huudettu päättömästi…
— Siinäpä se. Mutta eihän tuollainen huumaus, tuollainen henkinen humala, voi ijänkaiken kestää, täytyyhän siitä selviytyä. Ja mihinkäpä silloin selväpäisinä päästään siitä, että jokainen huomaa oikeudekseen ja velvollisuudekseen pitää omasta menestymisestään etupäässä huolta. Syntyy kilpailu, ei auta, kilpailu yksilöjen kesken, mutta se onkin tarpeellista. Ja samalla huomataan, että se kokonaisuudellekin on onnellisinta.
— Kaunis onni! Kaikki yhteistoiminta laimenee, kukin vahtii vain omaa kannikastaan.
— No niin, ennen kuunneltiin vain kuohuvia tunteita, nyt tarvitaan jo järkeäkin, — onpa aika tarvitakin.
Heikki viskasi lastun, jota hän siinä jutellessaan oli vuoleskellut, kauas aidan yli ja hypähti istumaan. Juusokin ojentihe pystöön, sytytti tupakan ja virkkoi naurahdellen.
— Sinähän olet täällä pitkällisessä yksinäisyydessäsi rakentanut kokonaisen, oman filosoofisen opin itsellesi, hyvin aineellisen ja siksi juuri pessimistisen. Mutta nähdä saamme kauanko se kestää itselläsikään, kunhan taas ryömit esiin piilostasi ja puutut osalliseksi elävään elämään.
— Saamme nähdä. Eikä se ole uusi oppi, se on hyvin vanha, vaikka se nyt meillä vähän aikaa on ollut unhotettuna, — taikka on luuloteltu sen niin olleen.
— Niin no, elkäämme riidelkö. Meillä nyt on tuosta kerran erilainen katsantokanta. — Katsoppas, tuolla soutaa venekunta nuotalle. Tule, kävellään rannalle katsomaan apajan vetoa.
He olivat nousseet ja kävelleet puutarhan rantapäähän ja laskeusivat siitä hiekkaiselle ahteelle, jota myöten yhä tarinoiden astelivat niemen kärkeen, jonka kohdalle nuottamiehet laskivat apajansa.
Juuso vilkasi kävellessään monta kertaa sivulta päin toveriinsa ihmetellen, kuinka suuressa määrin tämä näinä vuosina oli muuttunut, — eihän hän tahtonut tuntea miestä ollenkaan samaksi. Mistä sillä nyt on tuo varmuus ja tuo päättäväisyys? Ja mistä on kotosin tuo kylmä, laskeva itsekkäisyys, joka ilmeni hänen puheistaan, hänen äänestään, hänen katseestaan, jos kohta hän koettikin sitä peitellä? Vaikuttaako maaseudun yksinäisyys tuohonkin tapaan, sitä ei Juuso itse ollut kokenut? »Oma itse, arvosteleva järki…», nuo sanat ilmenivät niin usein Heikin pakinoissa, että niitä melkein täytyi käsittää hänen jonkinlaisiksi määrääviksi ohjeikseen ja niitä avujahan hän sanoikin ihmiselämän ainoiksi, oikeiksi oppaiksi… Tunnetta hän pilkkasi, — mikä vastakohta entisyydelle! Se on outo oppi tuo, jonka hän on rakentanut itselleen ja se näyttää hänessä jo kasvaneen vakuutukseksi. Aikooko … aikooko hän todellakin noiden itsekkäiden ohjeiden mukaan ruveta suunnittelemaan vastaista elämätään ja vastaisia töitään? Sitä oli Heikistä vaikea uskoa. Vaan sittenkin … hän sanoo itse kehityksessään olleen jonkun aukon, jonka yli päästyään hänelle oli maailmankatsantonsa selvinnyt… Olisiko, olisiko mies hyljännyt entiset ihanteensa ja tunteensa tuohon ammottavaan aukkoon ja ainoastaan pelastanut sieltä kylmän järjen vastaiseksi seuraajakseen…?
— Ajan oloon se kai nähtänee, arveli Juuso, joka ei kumminkaan vielä voinut luottaa hetkellisiin havaintoihinsa, eikä tohtinut tehdä niistä varmaa johtopäätöstä.
Keskustellen yhteisistä tuttavistaan ja vanhoista muistoistaan kävelivät he tuntikausia siellä hiekkasella rannalla illan vilpastuessa. Ja vielä yön maattuaan toverinsa kodissa hankkiusi Juuso aamulla matkaa jatkamaan. Hän lyöttäysi taas muutamaan alas kulkevaan tervaveneeseen siinä matkustaakseen Oulunjärven poikki ja jokea ja koskia alas merta kohden. Hänen täytyi joutua, asiat kiirehtivät. Matkallaan Helsinkiin oli hänen näet vielä viivyttävä kotikaupungissaan hankkimassa lukurahoja. Ne rahat, rahat, ne tekivät aina vastusta, aina ne olivat lopussa ja aina täytyi hankkia uusia lainoja, — tiesi miten niitä taas saaneekaan. Sitten Helsinkiin.
Kuukauden perästä aikoi Heikkikin ilmestyä Helsinkiin. — Sielläpä sitten taas tavataan, virkkoi hän Juusolle kun aamulla saatteli tätä rantaan, jossa odotti lähdössä oleva tervavene.
— Ja sielläkö sinä aijot ruveta toteuttamaan uutta viisaustieteellistä oppiasi, virkkoi Juuso naurahdellen nostaessaan tavaroitaan veneeseen.
— Varo vain, ettei se sulta jää noudattamatta, sillä se on ainoa oikea ja jokaiselle tarpeellinen, vastasi Heikki, hänkin hymyillen, mutta samalla melkein isällisellä varmuudella.
— Kiitos neuvosta, — saa kai sitä sentähden tutkia.
— Tutki vain. Ja onnea matkalle!
Raskas paltamo lähti verkalleen lipumaan saarettomalle ja aavalle, mutta tällä kertaa melkein tyyneelle selälle, jonka takaa tuskin rannikkoa kuumotti. Keula kääntyi länteen päin, Niskan korvia kohden ja vauhtiinsa päästyään loittoni alus selälle päin tasasesti ja varmasti; hiljenemistään hiljeni rannalla kuuntelijalle airojen tahdikas loiske.
Heikki se seisoi siinä rannalla kuunnellen ja seuraten silmillään venosen kulkua. Mutta sitä hän ei kumminkaan ajatellut, hän oli vaipunut muihin mietteisiin. Hän seisoi siinä ikäänkuin muistossaan tarkastellen jotakin kaukaista unelmaa, jotain innostuttavaa kuvaa, joka paljo, paljo aikaa sitten oli häntä lämmittänyt, vaan sitten kylmennyt ja jäänyt unohduksiin. Nyt se oli Juuson puheitten kautta taas palannut mieleen, vaikka entiseen verraten kelmeänä ja himmeänä, ikäänkuin vainajana… Oli se ollut aikaa sekin, ja onnellista se oli ollutkin, sitä oli silloin tuntenut itsensä niin lämpimäksi, niin voimakkaaksi, niin rautarohkeaksi… Mutta se oli sittenkin ollut haaveilua kaikki, turhuutta…
Venhe souti jo palkosen kokoisena kaukana selällä, airot vain soutaessa välkähtelivät kullalta päiväpaisteessa, ja Heikki seisoi yhä törmällä mietteissään. Mutta silloin hän yhtäkkiä havahtuikin ja lähti nopein askelin kulkemaan taloa kohden. Työhön, lukuihin! — hän olikin siinä vieraan takia laiminlyönyt melkein kokonaisen vuorokauden.
Ikkuna oli auki kadulle päin ja sieltä kuului ylös toisen kerroksen huoneeseen pääkaupunkiliikkeen herkeämättömiä ääniä, rattaiden räminää, ajurien huutoja, astuntaa ja puhelua. Huoneessa puuhasi Juuso paitahiasillaan ja palavissaan suuren arkkunsa ääressä, järjesteli kirjojaan ja tavaroitaan, jotka olivat olleet kesäisessä säilössä ja asetteli paikoilleen niitä, joita oli tuonut mukanaan kesämatkaltaan. Pöydän ääressä sohvalla istua retkotti huolettomasti toinen nuori mies, päässä kallellaan ylioppilaslakki, kädessä siro luupää keppi ja hampaissa mustaksi poltettu piipunnysä, — Juuson kesäpiippu, jolla tämä oli tyydyttänyt tupakantarpeensa siellä salolla, jossa paperossien saanti oli hankalaa. Siitä koetteli sohvalla istuja kaupunginlapsi nyt huvikseen vedellä haikuja, imi, sylki ja ryki, haukkui kapinetta huonoksi ja tarinoi lakkaamatta kaikenmoista kepeää leikkipuhetta puuhissaan ahertavalle Juusolle.
Se oli Otto, Otto Alm, hilpeä, huoleton veitikka, parin vuoden vanha ylioppilas, tuumiltaan ja käytökseltään oikea »ehta medisiinari.» Hän oli Juuson ruokarouvan poika. Tässä Almin rouvan perheessä se oli näet Juuso asunut jo monta vuotta, oli nuorena ylioppilaskokelaana siihen alkujaan tullut sukulaisten suosituksilla ja oli siihen edelleen jäänyt asumaan kotiutuen aivan perheeseen kuuluvaksi. Almin rouva ei näet juuri ansionkaan vuoksi pitänyt vuokralaisia luonaan, hän ei ollut varaton — sanottiin rikkaaksikin —, Juuso olikin ollut ainoa ja häntä oli siellä aina pidetty ja kohdeltukin talonväkenä. Varsinkin Otto, joka koulupojasta asti oli tottunut hänen seuraansa, piti häntä aivan perheeseen kuuluvana ja nyt vasta, kun Juusokin oli palannut maalta, oli hänestä perhe taas täysilukuisena koossa.
Kesken toverinsa pakinan hypähti Juuso äkkiä istuimeltaan, sulki ikkunan ja virkkoi:
— Tuo räiske ja räminä on taas oudoksestaan niin hermostuttavaa, siitä sitä toki ei tarvinnut siellä sydänmaalla kärsiä.
— Eikö siellä karhut toisinaan pitäneet pahaa meteliä ikkunan alla?
— Ei ne sydänmaan karhut ole niin isoäänisiä, täällä kaupunkipaikoilla ne ovat pahempiakin.
— Vaikka ovat vain kaksijalkaisia. — Entä mikä sulla tuossa käärössä on, ka, revolveri totta tosiaankin. Ketä sinä sillä olet pelotellut?
— Otin hulluudessani sen mukaan mustalaisten ja muitten maankulkijain ja ilkeiden ihmisten varaksi, — ei sitä vain siellä tarvittu.
— Ja mitä sillä nyt aijot?
— Olkoon siinä laatikossa vastaseksi muitten ilkeiden ihmisten varalle.
Juuso nosteli esiin huolellisesti käärittyjä ja sidottuja paperimyttyjä arkustaan. Keskentekoisia töitä ne ovat, ilmoitti hän utelevalle Otolle, mikä mitäkin, suunnitelmia ja mietteitä. Niistä pitäisi vielä ajan oloon tulla jotakin, niissä on laajojen aatteiden alkuja.
— Tuollaiset mytyt aatteita, runoja ja kaikkia, huu! Minua oikein puistattaa noita nähdessänikin, ennen minä kuuhun nousisin kuin rupeaisin tuollaista kirjoittamaan. Mutta onneksi ei medisiinarilta kysytäkkään aatteita, hän elää vain iloisena ja antaa muitten aatella.
Otto nousi ja teki lähtöä ulos.
— Niin, nythän on tiistai-ilta, virkkoi Juuso. — Menetkö osakuntasi puoluekokoukseen?
— En. Liekö koko kokoustakaan, ainakaan niissä ei enää paljo käydä. Ja mitäpä varten niissä ahertaisikaan, ainahan puolue puolensa pitää.
Ei, muuten vain lähti Otto ulos avaraan maailmaan, lähti kaupungille, siellä on elämä kevyttä ja hilpeätä. On se tämä Helsinki sentähden vähän toista kuin sydänmaa. Ja varsinkin näin syksyisten hämäräin aikana, — se on ihanata!
— Tuleppas mukaan niin verestän sinun maalaistuneita muistojasi, puhui hän Juusolle lähtöä tehdessään. — Niinkuin ystävällisiä aaveita retkeilee siellä hempeitä olentoja, mikä iskee silmää, mikä nykäsee käsipuolesta, mikä korvaan kuiskahtaa. Jo ilmakin huokuu siellä hekkumaa ja nautintoa, puistojen siimekset ovat niin syvät ja käytävät varjokkaat…
— Ja kapakat niin valoisat.
— Ne sitäpaitsi. Eikö viehätä, tule mukaan.
— En tule, tuon kehitysasteen olen minä jo läpikäynyt — onpa jo aikakin.
— Hyviä päätöksiä ja periaatteita, ensi iltaa mies Helsingissä! Heitä ne jo ajoissa, jäävät ne kumminkin. Ja hyvästi nyt.
Juuso jäi yksikseen naureskelemaan tuon hulivilin tuumille. Sitä se ei maailma paina, painaneeko koskaan. Pöytälaatikkoonsa asetteli ja järjesteli Juuso papereitaan ja kirjoituksiaan. Olihan niitä, — tuossakin oli paksu käsikirjoitusvihko, se oli käännös muutamasta saksalaisesta klassikosta, sille aikoi hän hommata kustantajan saadakseen sen jouluksi ulos ja ansaitakseen kipeneen rahan jatkoa. Ja tässä toinen mytty, vielä paksumpi, — siinähän se nyt juuri oli tuo hänen suuri näytelmänsä, »Sisarukset». Olihan se nyt jo pääsuunnilleen valmis, viisinäytöksinen, runomitalla kirjoitettu kansallinen näytelmä kotimaan historian alalta; siinä oli komeita sotakuvauksia, kauniita aatteita ja pohjasäveleenä harras, isänmaallinen henki. Mutta ei se vielä häntä kaikin puolin tyydyttänyt, täytyi vielä uusia ja muutella, — no, sen hän tekisi lomahetkinä, lepotyökseen… Omituisen rakas se oli Juusolle tuo vihkonen: hän olikin sitä tehdessään niin monasti iloinnut voiton toiveista ja yhtä monasti lannistunut ujoudesta ja pelosta… Juuso muisti niin selvästi kuinka ajatus sen kirjoittamisesta hänessä kerran oli syntynyt: hän oli ollut teaatterissa erästä suurta kappaletta katsomassa ja innostunut ja heltynyt siitä aivan haltioihinsa ja silloin hän teaatterista palatessaan oli itsekseen vannonut, että hänkin tahtoi koettaa, eikö hän voisi saada aikaan jotain suurenmoista ja kelvollista. Ja hän oli ryhtynyt työhön salaisesti, oli kirjoitellut kellekään puhumatta, innostunut ja langennut epätoivoon, alkanut alusta ja innostunut taas. Ja nyt oli pohjatyö vihdoin valmis; ja olihan se paikotellen kelvollistakin ja kaunista, niinkuin esim. tämä kolmannen näytöksen loppu…
Juuso haki esiin sen paikan, luki sitä ensin puoliääneen, innostui ja luki jo aivan ääneensä muutamia säkeitä jotta melkein itkusilleen heltyi… Oli siinä sydäntä, oli elävää tunnetta. Kun olisi sellaista läpeensä! Mutta hänen täytyi saada se sellaiseksi, täytyi tehdä työtä, työtä kaikessa hiljaisuudessa…
— Mitä se maisteri täällä itsekseen saarnailee? Joudatko tulla syömäänkään, Juuso?
Se oli Hilda, Almin rouvan tytär, Oton vanhempi sisar, joka näinikään ovea raottaen kutsui Juusoa iltaselle.
— Kiitos, tulen. Vaan odotappas Hilda, tuleppas sisälle niin näytän mitä olen sulle tuonut tuliaisiksi erämaasta.
— En tule jos et pane takkia päällesi.
— No nyt se on jo päällä. Katsoppas tässä, noin näppärän tuohikontin olen tuonut, — entäpä sitten virsut.
— Herran terttu kuinka sievät. Puenko ne heti jalkaani?
— Pue!
— Enpä uskalla. Minun täytyy näetkös nyt ruveta tasaseksi, vakavaksi ja viisaaksi, minun täytyy olla esikuvana ja hyvänä esimerkkinä. Meille on näet tullut muitakin vieraita asumaan.
— Ketä, Hilda?
Hilda astui aivan ääneti Juuson eteen, pui sormea varottavasti ja katsoi terävästi, veitikkamaisesti, mutta samalla omituisen kiihkeästi Juusoa silmiin. Hän oli ketterä, mustaverinen, hyvin vilkas tyttö, ei juuri kaunis kasvoiltaan mutta terävän ja pirteän näköinen. Saattoi huomata, että hän jo oli ijältään siinä ohi viidenkolmatta, mutta hän oli siltä hyvin nuortea ja sulavaliikkeinen ja soudatti nytkin ketterästi ja notkeasti ruumistaan puhuessaan Juusolle sormi pystössä:
— Varo itseäsi Juuso, oletko palovakuutettu, nyt sitä kysytään! Mutta ei se auttaisi sekään. Voinpa jo ennakolta vakuuttaa, että sinä olet hukassa heti kun hänet olet nähnyt.
— Hukassa? Mikä peto se sitten on?
— Vaarallinen peto — sireeni! Tule ja katso. Ja koeta pitää varasi!
Hilda puikahti ennakolta ulos ja Juuso sukasi tukkansa ja lähti perästä. Hänestä oli Hildan äänessä ollut jotain omituisen terävää, — mitähän metkua se tämä taas mahtaa olla. Se on Hilda hyvä ja hauska tyttö, vaan toisinaan niin aiheettoman intohimoinen ja luuleva, — ka olkoon, mitäpä Juuso hänen juonistaan.
Astuessaan ruokasaliin, jossa jo tulet olivat sytytetyt, huikenivat Juuson silmät ensi aluksi. Hän näki vain rouvan istuvan leveänä ja pyylevänä pöydän päässä hoitamassa teekeittiötä kuten tavallisesti. Oton paikka oli tyhjä, hän ei siis ollut vielä palannut kotiin… Mutta tuossa selin oveen istui pieni olento, josta ei Juuso aluksi voinut erottaa muuta kuin tuuhean, vaalean tukan ja pitkän, paksun palmikon. Samassa se kumminkin nousi tervehtimään, — nuori tyttö se oli, hoikkaset, hienosti punehtivat posket, suuret, ihmettelevän näköiset siniset silmät, kapeat olkapäät ja hento, vielä tuskin täydelleen kehittynyt vartalo.
— Tässä on sisarentyttäreni, maisteri Tuominen, esitteli rouva tyyneellä, välinpitämättömällä äänellä, ja jatkoi kohta teetä kuppeihin kaataessaan: — Elna on tullut tänne käsityökouluun ja vähän maailmaa näkemään ja te tulette nyt siitä syystä tämän talvea olemaan pöytätovereita.
Juuso tunsi, että Hilda koko ajan sivulta tarkkasi häntä nähdäkseen minkälaisen vaikutuksen tuo uusi ilmiö nyt häneen teki, vaan hän ei voinut sittenkään täydelleen salata ihailunsekaista hämmästystään. Niin luonnollisesti viaton, niin itsetiedottomasti suloinen ja viehkeä oli tuo hänen edessään seisova tyttö, lapsen ja naisen ijän vaiheilla, sen suuret silmät näyttivät aivan kuin pyytävän anteeksi, ettei hän itse osannut kauneuttaan kyllin arvostella. Juuso katseli häntä, käänsi pois silmänsä, mutta hänen täytyi katsoa taas. Ja koko ajan pälyilivät Hildan silmät pöydän takaa jonkunlaisella katkeralla vahingonilolla.
Se kävi jo melkein rasittavaksi eikä ruokapöytäkeskusteluakaan saanut meneilleen. Juuso olisi tahtonut lähempiä tietoja mistä tämä uusi ilmiö nyt oli heille lennähtänyt, vaan ei hän kumminkaan kehdannut kyselläkään. Sen verran kävi rouvan pakinasta kumminkin selville, että Elna oli kotosin pienestä, — ja Juuso ymmärsi sen, köyhästä, — maaseutupappilasta, jossa vielä oli paljo lapsia jälellä ja hänellä oli nyt tarkoitus valmistautua elämän taisteluun. Jotakin keskustelua koetti Hilda vihdoin panna alulle, teki Elnallekin jonkun kysymyksen; tämä vastasi, ujosti ja arastellen, kuului puhuvan länsisuomalaista murretta, joka Juusosta aina oli tuntunut niin rumalta, mutta nyt sekin hänestä soi viehättävältä ja kauniilta.
Silloin narahti eteisen ovi ja sisään hyökkäsi Otto lämpimissään, lakki päässä ja takki auki. Hän oli ollut Kappelissa, oli tavannut siellä Vilhon ja Helmen ja kertonut heille että Juusokin on jo tullut kaupunkiin. Ja ne olivat lähettäneet hänet käskemään Juusoa sinne, tervehtimään ja kuuluisi olevan asiaakin.
— Vilhoko, häntä olisi todella hauska tavata.
— Luulisinpä sen. Siis ei muuta kuin jalkeille heti.
Juusosta oli kumminkin toisakseen vähän säälikin kotiväestään näin jo ensi iltana erota ja hän ehdotti Hildalle, että he kaikin lähtisivät hiukan kävelemään. Hilda oli kohta valmis, vaan Elna seisoi epävarmana ikäänkuin epäillen koskiko kehoitus häntäkin. Siksi virkahti Juuso hänelle:
— Lähtekää pois tekin katsomaan Helsingin iltavalaistusta, olettehan täällä ensi iltaa.
— Vaan hän kun ei tunne niitä siellä, ehätti Hilda vastaamaan.
— Tutustuuhan hän kumminkin, virkkoi Juuso ja jatkoi hiukan leikillisesti Hildalle: Vai joko sinun uusi tehtäväsi nyt alkaa?
— Ei, tule pois Elna, jos tahdot, tule vain seuraan kävelemään.
Elna katseli epäilevänä, hän ei tuota oikein ymmärtänyt. Vaan kun Juuso jo tarjosi hänelle päällystakkia, niin Elna ikäänkuin turvautui hänen ja lähti mukaan.
Ilta oli hiottavan lämmin, taivas paksussa pilvessä, joka kiersi kaupungin vielä tavallistakin syysiltaa syvempään pimeään; kaasulyhdyt nurkissa valaisivat kuin harson läpi sumuista ympäristöään. Mutta Kappeli loisti kirkkaassa valossa, soittolavaa ympäröitsi tiheä muuri kuuntelevaa yleisöä ja ahdingossa istui väkeä parvekkeen pöytien ympärillä ja alas hiedikolle asti. Otto opasti seuraajansa siihen pöytään, jossa tuttavat heitä odottivat.
Kahden he istuivat siellä Vilho ja Helmi. Vilho Hartikka oli viime vuodet ollut Juuson alinomainen työtoveri ja tuumatoveri ja Juuso piti äärettömän paljo tuosta lämminsydämmisestä, puhdasluonteisesta nuorukaisesta. Hän oli lahjakas, aaterikas mies; ulkomuotokin jo osoitti luonteen lujuutta, silmät olivat syvämietteiset ja ikäänkuin läpitunkevat ja leveät, avonaiset kasvot todistivat rehellistä ja suoraa miestä. Vilho oli sekoittumatonta talonpoikaista alkuperää, köyhästä kodista lähtösin. Sitkeytensä ja palavan lukuhalunsa avulla oli hän raivannut itselleen tien yliopistoon, jossa hän opintojensa ohessa sivutöillä ansaitsi toimeentulonsa. Mutta hän ei ollut terveen näköinen, vartalo oli heikko ja rinta sisäänpainunut. Eihän se ollutkaan enää salaisuus hänelle itselleen eikä muillekaan, että keuhkotauti vähitellen hivutti hänen voimiaan. Mutta siltä hän oli aina iloinen, aina täynnä uusia tuumia ja suunnitelmia, aina rohkaiseva ja elinvoimainen. Nytkin hän leikkipuheillaan hauskuutti rinnallaan istuvaa tyttöä, joka oli, päinvastoin kuin hän itse, terveen ja reippaan näkönen. Ihmiset olivat jo vuosikauden arvailleet, mahtoivatkohan nuo, Vilho ja Helmi, olla kihloissa, vaan he antoivat ihmisten vapaasti huolehtia, olivat vain hyvinä ystävinä paljo yksissä, usein kahdenkin. Helmikin oli näet riippumaton tyttö, palveli pankissa ja elätti itsensä.
— Miten on rintasi laita? kysyi Juuso ensi tervehdysten jälkeen huolestuneena ystävältään, sillä tämä näytti todellakin paljo kuihtuneemmalta kuin viime näkemällä.
— Ei ole parempi, mutta en osaa sanoa huonommaksikaan. Tässähän tuota on taas kesäkauden retuutettu, tehty työtä ja huviteltu ja mukanahan tuo on tullut.
Luonnollisesti oli Juusolla ja Vilholla kesäisen eron jälkeen taas paljo toisilleen kerrottavaa ja kun soiton pauhina esti yleistä keskustelua kuulemasta, juttelivat he kahden syrjässä. Mutta hetken kuluttua virkahti Vilho korkeammalla äänellä:
— Meillä on tässä Helmen kanssa ollut puheissa eräs uusi tuuma, suurenmoinen.
— Sinullahan on aina suuria tuumia, virkkoi Hilda. Annas kuulua viimeinen uutelosi.
— Niin, me aijomme perustaa uuden aikakauskirjan.
— Se on tietysti Vilho, joka aikoo, en minä, kiirehti Helmi selittämään.
— Niin aijonkin. Eikä tuuma ole aivan uusikaan, sinä muistat Juuso, että me olemme usein ennenkin keskustelleet sellaisesta pienestä nuorisolehdestä. Nyt se minusta on tarpeellisempi kuin koskaan ja aika on otollinen; miks'ei lyötäisi tuumia lukkoon.
Juuri tästä asiasta se Vilho olikin tahtonut Juusolle puhua kohta kun kuuli tämän tulleen kaupunkiin. Ja hän selitti Juusolle laajemmalti suunnitelmaansa puhuen vilkkaasti ja lämpimästi.
— Aika rupee käymään vähän uniseksi, sanoi hän. Se suuri, mahtava innostus, joka meitä kaikkia on ylläpitänyt ja kannustanut, se rupee vähitellen laukeamaan. Sitä kestää tosin vielä, ja muutamilla tahoilla se nyt on vasta ehtinytkin oikein elämään. Mutta toisissa piireissä se on jo sivuuttanut huippunsa ja ylioppilaiden joukossa esim. näkee jo selviä väsymyksen ja välinpitämättömyyden oireita. Onhan se ymmärrettävääkin, onhan pääasiassa nyt lainsäädännön kautta saavutettu se, jota vuosikymmeniä kestäneen kuuman taistelun aikana kiihkeimmin on toivottu; pelkkä entinen taisteluinnostus ei enää riitä, taikka käypi se, mikä olisi vielä ikävämpää, keinotekoiseksi, väkinäisesti lietsotuksi. Mutta itse niitä aatteita, jotka olivat tämän taistelun jalostuttajina ja sen ytimenä, pitäisi yhä edelleen varsinkin nuorisossa pitää lämpiminä ja vireillä. Kansallisuusatteet, kansanvalistusaatteet ja kansanvaltaisuusaatteet, nehän ne ovat olleet suomalaisuuden liikkeessä mahtavimpia säveleitä ja niiden perilleajamiseksi pitäisi vielä tehdä paljo ja innokasta työtä. Mutta nyt on peljättävää, ja merkitkin sitä osottavat, että taistelijat voittonsa saavutettuaan väsyneinä jättäytyvät itse näitä aatteitakin kohtaan kylmiksi. Nuorison ei kumminkaan pitäisi saada kylmetä, sen pitäisi nyt itsensä ruveta vähitellen käytännössä toteuttamaan sitä, jota se taisteluinnon aikana on ihannoinut. Minä puhun tässä ainoastaan nuorisosta, sillä ainoastaan sen puoleen sopisi meidän tällä pienellä yrityksellämme kääntyä, mitäpä me, itse vielä nuoria miehiä, varsinaiseen politiikkaan puuttuisimme. Pääasia olisi, että voisimme estää mieliä välinpitämättömyyteen vaipumasta, voisimme siellä täällä iskeä joitakuita tienviittoja, joiden avulla päästäisiin taipaleelle, ja kyntää auki jonkun vaon, josta sitten voitaisiin laajentaa viljelystä ja tehdä se hedelmälliseksi. Sitä minä olen tarkottanut; me koettaisimme pitää vireillä työtä suomalaisuuden vanhojen aatteiden puolesta ja tehdä sen tuollaisen pienen nuorison »kyntäjän» kautta, — mitä arvelet?
Vilho puhui aivan lämpimiinsä, ääni sortui, yskän kohtaus tavotti ja hänen täytyi pyyhkiä hikeä otsaltaan. Hän näkyi olevan tuumaansa hyvin kiintynyt eikä epäillyt sen menestymistä. Juuso istui vieressä ääneti ja kuunteli hänen sanatulvaansa. Hän tunsi sen jo vanhastaan, että kun Vilholla oli jokin tuollainen uusi tuuma, niin hän sai hänet kohta innostumaan mukaansa; nytkin löysi jokainen hänen sanansa vastakaikua Juuson herkässä mielessä ja tästä tuntui aivan kuin Vilho olisi selvin sanoin tulkinnut hänen omia hämäriä mietteitään. Hän ei kumminkaan vielä puhunut mitään ja Vilho jatkoi tuokion kuluttua:
— Kansallisella vainiolla on vielä niin paljo työalaa, niin paljo perkkaamatonta pienellekin perkkaajalle. Ja jos voisimme saavuttaa nuorisossa kannatusta, niin meille kyllä karttuisi työmiehiä ja siten olisimme estäneet sen vaipumasta uneliaisuuteen ja yksinomaisiin itsekkäisiin harrastuksiin, jotka nyt näyttävät voittavan alaa.
— Tuumasi viehättää minua, lausui Juuso lyhyesti. — Kun vain uskaltaisi, kun siinä ei iskisi kiveen…
Soitto oli kappelissa tauonnut ja loppuosaa Vilhon innokkaasta esityksestä olivat toisetkin seurassa kääntyneet kuuntelemaan. Hilda ja Otto kuuntelivat sitä vähän epäillen, heistä oli Vilhossa ja hänen uusissa tuumissa aina vähän liian korkealle tähtäävän runoilijan vikaa; Helmi taas katseli voitonriemulla ympärilleen, että eikö olekin kaunis tämä hänen Vilhonsa tuuma, vaan Elna, tuo puolilapsi maalaistyttö, oli avannut suuret silmänsä sepposen selälleen ja näytti hämmästyksellä ja ihailulla ahmivan noita hänelle aivan uusia mietteitä ja suunnitelmia.
— Entä mistä rahat? kysyi Otto puoleksi pilkoillaan..
— Me emme tarvitse mitään rahoja, väitti Vilho. — Itse meidän kyllä täytyy tehdä palkatonta työtä, mutta sen teemme loma-aikoinamme. Ja muuten saa »Kyntäjä» kannattaa itsensä; aletaan vaatimattomasta alusta: pieni vihkonen kerran kuussa. Ja onhan meitä miehiä; saamme kai esimerkiksi vanhan toverimme Eemeli Holmin liittymään tuumaan.
— Varatuomari Holm tuskin tätänykyä ryhtyy puuhiinne, ilmoitti Hilda. — Hän vetäytyy varmaan kaikista vanhoista piireistään pois, on näet mennyt kihloihin esittelijä N:n tyttären kanssa.
— Ohoo, sepä korkealle kiipee.
— Ja sille kuuluu jo olevan virkakin varattu, lisäsi Otto.
— No, onnekseen olkoon, lohduttelihe Vilho, onhan meitä muita. Eikö se Heikkikin jo tänä syksynä tule Helsinkiin, hänhän oli ennen aina hyvissä tuumissa mukana.
Juuso hymähti:
— Niin ennen, nyt en luule hänestä meille paljoa apua olevan. Tapasin hänet kesällä, hän hautoili siellä mielessään hyvin vähän uhraavia tuumia, hänen uuden oppinsa mukaan ei ihmisen tarvis välittää paljo mistään muusta kuin itsestään.
Vilhon kasvot synkistyivät ja hän katseli hetkisen ääneti yhteen kohti.Ja matalalla äänellä hän virkahti melkein kuin itsekseen:
— Olenpa arvannut, että monetkin nyt kiihkeimmän innostuksen jälkeen vetäytyvät sinnepäin, — se on reaktioonia. Vaan enpä olisi sitä luullut sellaisista miehistä… No, sitä tärkeämpi tehtävä juuri meillä. Otappas Juuso asia mietittäväksesi.
Hetken neuvottelivat vielä Vilho ja Juuso. Edellinen kertoi jo pääpiirteissään minkälaiseksi hän tuon nuorisolehden oli ajatellut. Siinä olisi runsaasti kaunokirjallista puolta, olisi myös vakavampia kirjoituksia, joissa nuorison tajuttavassa muodossa käsiteltäisiin sekä kotimaisia edistyspuuhia että ulkomaisia virtauksia. Vielä katsauksia, arvosteluja, huvittavaa ja hyödyllistä lukemista. Kokouksen, jossa puuhasta tarkemmin sovittaisiin, päättivät he pitää muutamain samanmielisten kanssa. Ja heidän erotessaan oli jo Juuso tuumasta yhtä innostunut kuin hänen ystävänsä äsken.
Yön sumu oli äskeistä vielä sakeampi, kun he kävelivät kotiinsa päin Kappelista, ja niin hiljaistakin oli, että omain askelten kaiku melkein pelotti. Elna, joka oli ensikertalainen suuressa kaupungissa, vetäytyi arkana niin lähelle toisia kuin mahdollista ja osui kävelemään Juuson rinnalla, sisarusten astuessa edellä. Siinä joutui Juuso nyt ensi kerran juttelemaan kahdenkesken tytön kanssa.
Hän kyseli Elnalta minkä vaikutuksen Helsinki nyt ensi näkemällä oli tehnyt ja käski säilyttää sen ensi vaikutuksen, sillä se on aina varmin ja luotettavin, minkä uusista tuttavuuksista saa. — Sumuista sanoi Elna vielä kaiken olevan, eikä ainoastaan ulkonäön. Juuso naurahti ja kertoi, kuinka sumuista se alussa oli ollut hänellekin ja miten vieläkin usein huomaa sumupilven häviävän siitä, mihin jo oli luullut selvästi näkevänsä, ja todellisuuden esiintyvän aivan toisennäköisenä.
Heidän keskustelunsa katkasi Hilda juuri siinä, missä Vuorikatu lähtee nousemaan ylängölle. Hän astui Juuson viereen, tarttui hänen käsivarteensa ja virkahti hymyillen:
— Talutat kai Juuso vanhan ystäväsi mäen päälle, koska kerran mukaasi houkuttelit.
Mutta kun he olivat päässeet pari askelta toisista edelle, katsoi hän ilkkuen Juusoa silmiin:
— No, varotukseni ei tepsinyt, sinä olet kuin oletkin hukassa.
— Ja ilahduttaisiko se sinua, jos niin olisin?
Hilda säpsähti vähän, käveli hetkisen ääneti, vaan lausui sitten äänellä, joka soi aivan rauhalliselta:
— Tunsin niin hyvin makusi, — ilahduttaahan se aina kun huomaa olevansa oikeassa. Ja onneksesi olkoon! lopetti hän ilkamoiden heretessään kotiportilla Juuson käsivarresta.
Kun Juuso tuli huoneeseensa, avasi hän vielä ikkunan ja istui ikkunalaudalle katsellen ulos pimeään yöhön. Tämä ensi päivä Helsingissä oli taas tuonut mukanaan uusia aikeita ja uusia tunteita. Se oli niin houkutteleva tuo Vilhon ehdotus, se tarjosi tien juuri sellaiseen suoranaiseen työhön kansallisten aatteiden puolesta, jonka tarpeellisuudesta Juuso näinä viime aikoina oli tullut niin vakuutetuksi. Hiljaista, vilpitöntä työtä, sitä tarvitaan. Ja siitä voitaisiin saada liesi, jonka ympärille samantuumaiset keräytyisivät ja joka laajemmallekin sekä valaiseisi että lämmittäisi. Mutta samalla se tuuma häntä pelottikin, hän epäili omasta puolestaan voimiaan ja kykyään ja epäili sitäkin, oliko oikein näin hyvän tarkoituksenkaan vuoksi viivyttää lukujaan ja valmistumistaan turvallisempaan asemaan, johon kaikki muut tätä nykyä niin hartaasti näyttivät pyrkivän. Tuossa olisi nyt tilaisuus jotain vaikuttaa; pitikö omain etujensa vuoksi jättää se tekemättä, vai pitikö taas lykätä oma etu yleisemmän tieltä toiseen sijaan?
Innostuksella. ja nautinnolla ajatteli hän tuota Vilhon kaunista tuumaa, mutta siihen sekaan tunkeusi kumminkin samalla epäilystä ja huoltakin, eikä hän päässyt oikein selvilleen kumpi tunne noista oli voimakkaampi.
Mutta noiden mietteiden rinnalla liiteli Juuson sielussa vielä muita uusia mielikuvia, paljo kepeämpiä, paljo arempia ja autereellisempia. Tuijottaessaan ulos sinne syysyön sumuiseen pimeään hän ikäänkuin näki edessään suuret, kysyvät, siniset silmät ja vaaleat kutrit, jotka kiersivät pienoista päätä. Hän itsekin hämmästyi ensiksi, kun tapasi itsensä tuota kuvaa katselemassa ja se karkasikin kohta kun hän sitä rupesi ajattelemaan. Mutta taas tuokion kuluttua leijaili sama mielikuva himmeänä ja arkana hänen edessään, se ikäänkuin lähennellen häntä kierteli ja ilmestyi myötään yhä tuttavallisempana ja tarkkapiirteisempänä. Ja yhtäkkiä hän sen pysäytti, otti sen ikäänkuin kiini ja piteli kämmentensä välissä tutkien ja tarkastellen sitä aivan läheltä. Ja hymyillen kyseli hän itseltään: »Mikä olet sinä uusi unelma, oletko todellakin se syvyyteen houkutteleva sireeni, jona sinua käskettiin varoa, vai oletko ehkä hyvä hengettäreni, joka tuotat iloa ja onnea…?»
Se oli niin suloinen tuo unelma, hän ei raskinut sitä enää karkottaa luotaan, vaan salli sen vapaasti soudella edestakaisin vilkkaasti vaihtuvassa mielikuvituksessaan. Ja hän nojasi päänsä ikkunanpieltä vastaan, sulki silmänsä ja antoi sielunsa valloillaan kylpeä tuon ihanan mielikuvan lepposissa laineissa…
Kello kuului lyövän seinän takana, se ilmoitti puolta yötä. Juuso hypähti istuimeltaan, sulki ikkunan ja hankkiusi levolle ravistellen illan mietteitä mielestään.
— Ensi ilta taas Helsingissä, — sillä on aina uusia tuumiaan ja uusia tunteitaan, puhui hän itsekseen maata pannessaan. — Miksikähän lapseksi ne vielä kehittyvät, mikä niistä jää pysyväiseksi ja mitä ne kantavat helmassaan?
Teeskennetyllä vaatimattomuudella, josta kumminkin loisti läpi kehahtelevaa mielihyvää, näytteli nimituomari Eemeli Holm vieraalleen uutta, juurikaan valmiiksi kalustettua huoneustoaan. Se oli kaikin puolin muhkea ja moitteeton: kolmannessa kerroksessa se oli, hienoimmassa kerroksessa, neljä huonetta paitsi kyökkiä ja kylpyhuoneita. Paksut uutimet verhosivat korkeita kaksoisovia, askeleet tuskin kuuluivat pehmosilla laattiamatoilla ja jokaisen huoneen kalustossa oli oma värilajinsa sovitettu sopusointuun huoneen seinä- ja kattomaalausten mukaan. Suuret kattolamput ja jykevät kukkaisjalustat tekivät täyteläämmän näköisiksi huoneet, joista kaiken komeuden ohessa kumminkin vielä lehahti vastaan asumattomuuden kylmyys.
— Kaikki on vasta näinä päivinä sisällemuutettu eikä aivan paikoillaankaan vielä, puhui Holm itse noin puolittain anteeksipyytävästi, siirtyessään taas näyttelemään toista huonetta. — Täytyy täydentää sitten vähitellen.
— Täällähän on jo kaikki hyvinkin täydellistä, vallan muhkeata, virkkoi ihailunsekaisella ihmetyksellä Heikki, sillä hän siellä nyt oli vieraana. — Tällaisen kodin perustaminen mahtaa tulla hyvinkin kalliiksi.
— No niin, tuleehan se, mihinkäpä siitä pääsee, — arvaamattoman paljo se tulee maksamaan. Mutta kun kerran perheen mielii perustaa, ottaa eukon, niin täytyyhän myöskin katsoa että sillä on missä elää. Oikein päätä huimaa, kun ajattelee miten paljo kaikkiin pienimpiinkin kapineihin menee, mutta ei auta, täytyy sitten myöskin koettaa korvata ne menot.
He pistäysivät makuuhuoneen ovella, jonka tummat ikkunaverhot tekivät salaperäisen hämäräksi, ja vetäysivät siitä taas takasin päin Eemelin omaan huoneeseen, jossa isäntä istahti mukavaan kirjoitustuoliinsa, vieras vastapäätä sohvannurkkaan. Eemeli nautti ilmeisesti siitä vaikutuksesta, minkä hänen muhkea kotinsa oli tehnyt tuohon hiljaiseen maaseutuylioppilaaseen.
— Tämmöinen pesähän tämä nyt on, jutteli hän hetken kuluttua tupruutellen sikaarista haikuja kattoa kohden. — Eilen juuri oli Ester täällä katsomassa ja määräilemässä järjestyksestä. No, hänkin oli varsin tyytyväinen, vaikka hän kyllä on tottunut isoisempiinkin oloihin.
— Teillä on aikomus jo joulun alla viettää häänne?
— Niin, kuukauden perästä. Heti häitten jälkeen emme kuitenkaan vielä aijo tähän asettua, meillä on hankkeessa tehdä pieni häämatka, pieni vain, viiden, kuuden viikon retki. Minun täytyy näet vuoden vaihteissa taas olla täällä, tulen, kuten ehkä olet kuullut, hoitamaan täällä erästä virkaa.
— Niin, siitähän sulle taitaa paisua paikka pitemmäksikin ajaksi.
— No, saa nyt nähdä, onhan niitä toiveita. Mutta silloin uudelta vuodelta alkaa kova työ, ja sitävarten olen jo ennakolta tahtonut järjestää kodissani kaikki valmiiksi.
Heikin silmissä ja kasvoissa värähteli omituisia ihmettelyn ja ihailun, mutta samalla selvän kateuden väreitä. Näin varmalle ja mukavalle kannalle oli tuo hänen lapsuutensa tuttava ja toveri jo ehtinyt järjestää elämänsä. Ei se ollut kuin kolmisen vuotta häntä itseään vanhempi, mutta se olikin ymmärtänyt käyttää aikansa ja pitää huolen tilaisuuksista. Sillaikaa kuin toiset juoksivat puoluekokouksissa ja intoilivat, luki hän lainopillisia tutkintojaan, suoritti ne harvinaisen lyhyessä ajassa ja antautui heti palvelemaan senaatissa, jossa hän pian sai siaisuuksia. No, hänellä olikin hyviä suosijoita, mutta sittenkin… Eemelillä oli nyt jo varmat tulot, lupaava tulevaisuus, oli tämmöinen komea koti ja hän oli menossa naimisiin korkean esimiehensä tyttären kanssa. Niin sitä pitää…! Voi jos hänkin, Heikki, olisi alkujaan ymmärtänyt käyttää oikein aikansa, hän olisi paljo lähempänä sitä päämäärää, jonka Eemeli jo noin nuorena oli saavuttanut. Mutta nyt hän aikoikin ponnistella, ei oikeaan, ei vasempaan … hän tahtoi myöskin hankkia itselleen tällaisen kodin ja tällaisen aseman yhteiskunnassa.
Näitä mietiskeli Heikki kun siinä hetkinen ääneti istuttiin. Ja aivan kuin olisi Eemeli voinut seurata Heikin ajatusten kulkua, kysäsi hän äkkiä:
— Sinä suoritat kai pian kandidaattitutkintosi?
— Valmistun jouluksi…
— Hyvä. Ja sitten alat paahtamaan lakitiedettä. Se on oikein. Yhteen pohteeseen sitä täytyykin painaa eteenpäin, puuttumatta syrjätoimiin ja harrastuksiin, sitten sitä johonkin ehtii.
Jutun jatkuessa livahdettiin ikäänkuin sattumalta keskustelemaan siitä uudesta aikakauskirjasta, »Kyntäjästä», jota muutamat nuoret miehet olivat ruvenneet: puuhaamaan ja josta nyt todellakin näytti tolkkua tulevan. Heikki johti tahallaankin keskustelun tähän aineeseen; Juuso oli näet käynyt pyytämässä häntäkin mukaan avustajaksi tuohon hommaan, vaan Heikki oli vielä vähän epävarma. Hän oli siksi kauan ollut Helsingistä poissa, ei luottanut vielä oikein omiin havaintoihinsa ja hänen arvostelukykynsä häilyi tässä kohden osottamatta suoraan, mikä oli viisasta, mikä ei. Ja siksi tahtoi hän hiukan kuulla vanhemman miehen arvelua, sitä varten hän oli oikeastaan lähtenytkin Holmin luo.
— Uutisia on siitä jo näkynyt lehdissä, se alkaa vuoden alussa.
— Hm. Onko sulla sen homman kanssa mitään tekemistä?
— Eipä juuri… Eli minuakin on pyydetty siihen avunantajaksi, mutt'en tiedä varmaan olisiko tuohon syytä yhtyä. Olisikohan tuosta mitään hyötyä vai voisiko olla vahinkoa?
Eemeli souteli edestakaisin kirjoitustuolissaan ja hänen kasvonsa vetäytyivät hienoseen hymyyn. Saakelin viisas mies, arveli hän itsekseen Heikin tuumia tunnustellessaan, tarkka ja varova. Hiukan naiivi vielä epäilyksiään esittäessään, mutta hyvät oireet… Olisiko hyötyä vai vahinkoa? siitä tahtoo hän ensiksi päästä selville, kun on uusi homma kysymyksessä, ei anna mieliteoilleen eikä tunteilleen määräävää valtaa eikä laske innostusta itseään sokaisemaan. Juuri sille kannalle täytyy nuoren miehen asettuakin, jos mieli kauas päästä; kun vain se kysymys aina on ensimmäisenä, niin kyllä sitten maailma aukiaa. — Eemeliä miellytti erityisesti tuo järkevä katsantotapa, joka Heikin kysymyksestä oli kuultanut, siinä oli jotain hauskaa vastakohtaa hänen aikansa nuorison sokealle rientoilemiselle, siitä sitä voipi vielä jotain tulla.
— Vahinkoa, — tuskin, vastasi hän verkalleen kääntyen Heikkiin päin ja karkottaen pois kasvoillaan leikkineen hymyn. — Jos ei sitoudu mihinkään ahtaaseen ohjelmaan eikä aikaa vievään työhön, niin mitäpä vahinkoa siitä juuri voisi olla. Onhan tässä kysymyksessä vain nuorisolehti, joka harrastaa kaikkia hyviä asioita.
— Kunhan ei olisi koko homma liian lapsellinen?
— Alku on ehkä vähän sitä, vaan voisihan siihen yhtyä jonkunlaisella välipuheella, että kukin vastaa vaan omista sanoistaan. Kuten olen kuullut, on puuhalla koko joukko suosijoita ja luvassa apua, — voisihan siinä olla mukana eikä sitä tiedä, vaikka sillä tulisi olemaan vähän merkitystäkin. Onhan nyt tapahtumassa jokin käänne ajassa, pelkkä entinen hurjastelu ei enää tyydytä, nuorisokin tarvitsee jo jotain enemmän sormiintuntuvaa, suoranaista vaikutusalaa. On vaikea sanoa, mihin päin se tulee kääntymään, varmaa vain on, että ylioppilaspolitiikan loistoajat ovat lopussa ja pian raivautuu toisia teitä, jotka hakeutuvat julkisuuteen. Onhan silloin sen, joka tahtoa pyrkiä eteenpäin, hyvä olla mukana ja pitää itseään esillä, vaikka tällaisissa oloissa onkin tarpeellista olla varovainen ja tunnustella eteensä.
— Tuota olen itsekin ajatellut, virkkoi Heikki, kun huomasi Eemelin katsovan asiaa aivan samalta kannalta kuin hän itse omissa hiljaisissa tuumissaan. — Ja Vilho ja Juuso ovat siksi taipuvia miehiä, että heihin kyllä voi vaikuttaa, jos se kävisi tarpeelliseksi.
— Aivan niin, voihan jos tahtoo käydä itsekin määräämään suuntaa.Mutta nuo miehet — miten heidän lukujensa käy?
— Aikovat jatkaa siinä sivussa.
— Ai, ai, ai! Mutta koetelkoot!
Eemeli mainitsi vielä, että jos ei hän olisi niin monissa hommissa kiini, niin hänkin ehkä antautuisi vähän lähemmältä noita oloja seuraamaan. Sillä hän oli todellakin utelias näkemään, mitä suuntaa se tämä nyt nouseva polvi rupeaa seuraamaan ja mitä etupäässä harrastamaan. Muutamat merkit osottavat tosin jo, että useat vetäyvät syrjään kaikista harrastuksista, lukevat ja ajattelevat pääasiallisesti omia asioitaan. Vaan hän epäili, tokko tuo suuri räyhäävä joukko jo olisi niin viisastunut… No, sitä ei tiedä, kun suunta kerran muuttuu, niin silloin ovat kyllä useimmat mukana ja se käy aivan huomaamatta.
Hetken vielä keskusteltua nousi Heikki lähteäkseen, mutta seisattui vielä vähän puhumaan, ikäänkuin hänellä vieläkin olisi ollut joku asia sydämmellään. Hän sanoi illalla menevänsä taas kerran osakunnan kokoukseen, siellä oli esillä se vanha riita-asia 19:nestä pykälästä.
— Vai tuo vanha juttu, todellakinko ne sitä vielä jauhavat? arveli Holm. — Minä jo luulin, että noihin vanhoihin kiistajuttuihin olisi väsytty jo kyllästytty.
— Väsyttyhän siihen jo onkin. Useat vanhemmista miehistä ovatkin arvelleet tehdä lopun koko jupakasta peruuttamalla tuon riidanalaisen pykälän.
— Entä toiset, nuoremmat? Vieläkö ne ovat vanhalla äkäsellä kannalla?
— Tavallaan, eivät tahdo olla entistä sukupolvea huonommat…
— Eivätkä huomaa, että aika on muuttunut. No, sen ne tulevat pian huomaamaan. Tuo on vain jälkimuistoa kuluneilta taisteluajoilta; kunhan hiukan pääsevät tolalle, niin on sekin poissa. — Onhan muuten makuasia miten tässä kysymyksessä esiintyy, mutta minään vanhojen voittojen loukkaamisena ei voi pitää sitä, jos tässä asettuukin itsenäiselle kannalle.
— Kukapa sitä taistelua enää jaksaisi pitää vireillä. Ja kun pykälä nyt kumminkin on tuomittu, niin olen minäkin arvellut…
— Liittyä vanhempiin miehiin, niin minäkin tekisin. Sillä osottaa ainakin ymmärtävänsä aikaansa.
Juuri tuota lausuntoa se oli Heikki halunnutkin kuulla ikäänkuin vahvistukseksi omille arveluilleen ja hän lähti sangen tyytyväisenä itseensä pois Holmin luota. Hän oli ollutkin vähän epävarmana kun aamulla oli saanut sen agitatsioonilipun, että olisi »välttämättä saavuttava kokoukseen puolustamaan osakunnan vanhaa mainetta.» Nyt oli epäilys poissa, — sekös hitto tässä rupesi tappelemaan tuulimyllyjä vastaan…! Ja Heikki oli yleensäkin tyytyväinen käyntiinsä Holmin luona. Olihan se osottanut, että hän aivan täsmälleen oikein oli osannut arvostella tätä nykyhetken käännettä ja sen tapahtumia. Olot olivat juuri sillä kannalla, kuin hän siellä maalla, yksinäisyydessään oli arvioinut niiden olevan. Mutta hänestä se oli tuntunutkin aivan luonnolliselta, — peijakas soi! tässähän voi jo ruveta varmemmin luottamaan vainuunsa, haistelee vain ja tunnustelee sormenpäillään ja kulkee turvallisesti eteenpäin!
Ja hän laskeusi iloisena saavuttamastaan itseluottamuksesta alas Holmin kolmannesta kerroksesta kadulle ja yhtyi siellä valtaväylää pitkin valuvaan ihmisvirtaan. Vaan Eemeli Holm puolestaan sulki yhtä hyväntuulisena eteisen oven lähteneen vieraan jälestä ja käveli sitten muutamia kierroksia huoneensa mattopeittoista laattiaa edestakaisin hykerrellen käsiään ja hymyillen itsekseen: Saakelin hyviä oireita, tuntosarvet tarkat ja makua peukalon päissä, — siinä on mies joka nousee nopeasti ja nousee korkealle! —
Heikki käveli kotiinsa, aikoi lukea vielä tunnin ajan ennen kokoukseen menoaan. Siinä hänellä oli edessään pöydällä kirjojen lomissa joukko papereita ja vihkosia, joista hän nytkin valitsi muutaman ruveten sitä tutkimaan. Hän oli järjestänyt lukunsa varsin viisaalla ja järkiperäisellä tavalla. Sekös hitto rupesi taivaltamaan läpi kaikkia monen tuhannen sivun pituisia kirjoja, joita muka tutkintoja varten vaadittiin, siihenhän menisi vuosia, uhratkoot tuhmemmat aikaansa sellaiseen; hänellä ei ollut siihen halua, kun kerta vähemmällä pääsi ja saavutti saman tarkotuksen. Olipa onneksi olemassa näitä luentovihkoja, kokoonvetoja ja papereita, joissa ei ollut sivumäärää kahdettakymmenettä osaa, mutta joihin siltä tärkein sisältö mahtui. Kuivempiahan ne olivat lukea eikä niistä niin perinpohjaista käsitystä saanut, mutta saipa tietoonsa tärkeimmät tosiasiat, — muusta viisi. Tutkikoot muut tarkemmin tieteitä, Heikillä oli kiire valmistumaan.
Mutta eipä nyt tänä iltana oikein työnteko vedellyt, ajatukset eivät pysyneet koossa. No, eipä tässä enää juuri ole aikaakaan, olkoot paperit siinä aamuun asti, Heikki lähti ulos kävelemään. Hän päätti ennen kokousta käydä Juuson luona, hänelle ilmoittamassa päättäneensä sittenkin ruveta »Kyntäjän» avustajaksi. Ja olihan tuo muutenkin taas hauska tutkiskella mitä se mies taas kouhottelee, — se se ei ainakaan ole kovin tarkka tunnustelemaan eteensä eikä punnitsemaan puuhiaan.
Hilda tuli Almissa avaamaan hänelle ovea; Heikki oli perheessä vanhastaan Juuson kautta tuttu ja Hilda tervehti häntä nytkin tuttavallisesti. Mutta Juuso ei ollut kotona… Eihän se nyt enää pysyttele kotosalla kuten ennen vanhaan, valitti Hilda, sillä on jos joitakin juoksuja ja puuhia.
— Nythän meillä on niitä lintuja kaksikin, eräs serkkuni, nuori tyttö asuu näet myöskin täällä, ja ne lentelevät siellä avarassa maailmassa päivät pitkät, mene tiedä heidän tiensä! Ja kun Ottokin on koko päivät työpaikoillaan niin saan minä olla enimmäkseen aivan yksin kotona.
— Yksissäkö ne lentelevät?
— Enimmäkseen yksissä. Tietääpä sen: nuoruutta ja elämäniloa!
Tuo Hildan puhe oli nyt puoleksi leikillistä panettelua, sillä eihän Juuso toki niin aivan paljo lennossa ollut, päinvastoin teki hän ahkerasti työtä, istui kotona uskollisesti kaiket aamupäivät. Ja päivällisen jälkeenkin hän aina vielä oli pari tuntia työssä, mutta silloin tuli aina vastustamaton halu mennä ulos kävelemään. Eikä hän tavallisesti kävellyt kuin pikkuisen aikaa, niin jo tuli häntä vastaan valkotukkanen tyttö, jonka rinnalle hän lyöttäytyi. Se oli Elna, joka silloin palasi käsityökoulustaan. Tämäkin oli jo niin tottunut näkemään Juuson tulevan vastaansa jossakin kadunkolkassa, että tuntui vallan kummalliselta, jos häntä joskus ei näkynyt. Ei heistä kumpanenkaan ajatellut miksi se tuo oli niin luonnollista, he nyt yhtyivät siinä vain ja tekivät yhdessä milloin kävelymatkan Kaisaniemeen katsomaan polkupyörijöitä ja pallonheittäjiä, milloin alas satamaan, milloin pistäysivät leivoksia syömään, milloin mitähän hauskuutta keksivät. Ja muutaman tunnin kuluttua palasivat he yhdessä kotiin.