Juuson pienessä kodissa Kaivopuistossa oli elämä aina äärettömän hiljaista; tuskin ääntä kuului päivän pitkään, ei koskaan kajahtanut nauru, ei kuulunut kotielämän tavallista touhuntaa eikä perhe-elämän vilkasta, puuhaavaa liikettä. Naapurit, jotka asuivat ohkasten puuseinäin takana, olisivat voineet luulla vierusta-asuntonsa autioksi taikka sen eläjiä mykiksi tai erakoiksi. Milloin siellä puhuttiin, puhuttiin kuin arkaillen matalalla äänellä, milloin liikuttiin, liikuttiin kuulumattomin askelin; ovetkin, joissa harvoin kuljettiin, kääntyivät äänettömästi saranoillaan ja yksin lapsikin, joka kehdossaan lepäsi, lepäsi siinä niin hiljaisena ja äänettömänä, ettei sekään kuin joskus ihmeeksi ilmaissut eläväin olentojen olemassaoloa.
Siellä hyöri Hilda hiljaa pienissä taloudellisissa askareissaan taikka istui kehdon ääressä sitä verkalleen liekutellen. Hän oli enimmäkseen yksin kaiket päivät; palvelustyttö puuhasi keittiössä, milloin häntä ei tarvittu lapsen ääressä, ja itse isäntä, — niin, hän istuskeli melkein liikkumatta huoneessaan kirjoituspöytänsä edessä työnsä ääressä. Siellä selaili Juuso papereitaan ja käänteli kirjanlehtiä aina kun Hilda tuli huoneeseen, mutta Hilda oli kyllä huomannut, että hän sillävälin usein saattoi istua pitkät ajat, tuntikausia, tekemättä mitään, siirtämättä jäsentäkään, istua vain yhdessä kohden mietteihinsä vaipuneena.
Ja seinän takana istui Hilda yksin yhtä äänettömänä eikä hänenkään mietteensä pysyneet iloisina. Hänen mielessään liikkui tähän aikaan myötään hiljaista, sanatonta taistelua, mutta siltä hyvinkin kiihkeää ja tuskallista. Tämä ura, johon hänen elämänsä nyt oli ohjautunut, oli aivan vasten hänen luontoaan ja synnynnäisiä taipumuksiaan. Hän oli luonteeltaan vilkas, olipa intohimoinenkin; Hilda Almia oli nuorena tyttönä aina pidetty pikaisena ja tuittupäisenä ja naistuttavain piireissä oli tätä hänen luonteensa ilmettä juuri sanottu syyksi, miksi hän, kaikista muista etuuksistaan huolimatta, oli ollut vähällä jäädä vanhaksipiiaksi. Myöhemmin oli hän tosin talttunut ja kesyttynyt, mutta pohjalla kyti kumminkin vielä tuota vanhaa kiihkoa, intohimoa, joka toisinaan tuntui melkein väkisin tarvitsevan purkautua ilmi ja joka vaivausi toimettomuudessaan, kun ei löytänyt riittävää vastakaikua. Samalla oli Hildalla kumminkin lujuutta ja päättäväisyyttä luonteessaan ja minkä hän kerran oli ottanut tavoittelevan kiihkonsa esineeksi, sen hän myös tavallisesti ajoi läpi.
Tämä se oli ollut syy, miksi hän kaikista epäävistä merkeistä huolimatta niin ilmeisellä innolla oli tavotellut omakseen Juusoa, johon hän kerran, tämän vielä ollessa melkein nuori poika, niin syvästi oli kiintynyt; siinä oli myöskin syy, miksi hänestä oli aivan luonnollista, että Juuso vihdoinkin hänelle joutui, — olihan hän sen tahtonut. Hilda oli kihloihin mennessään kyllä varsin selvästi käsittänyt, ettei hän omistanut Juusoa täydelleen eikä sydäntä myöten. Se tyttö, Elna, jonka hän varomattomuudessaan kerran oli Juuson tuttavuuteen saattanut, oli liian syvälle painunut miehen mieleen, sen hän tiesi, ja se häntä jo alkujaankin nöyryytti. Mutta hän toivoi tuon muiston kalpenevan ja kuluvan pois, hän tahtoi, että se häviäisi. Ankarasti oli häneen sattunut, kun hän Juuson sairauden aikana huomasi, kuinka syvällä nuo juuret olivat, vaan ei hän silloinkaan hetkeäkään epäillyt toteuttaa pitkää toivoaan, hän päätti koettaa kaikkea, voittaakseen miehensä omakseen. Ja hän oli koettanut; koko intohimoisen sielunsa voimalla oli hän kokenut tunkeutua Juuson sydämeen ja tunkea sieltä kilpailijan pois. Toisinaan se oli näyttänyt onnistuvankin, hän luulotteli monasti pitkät ajat jo täydelleen voittaneensa. Vaan juuri kun hän luuli olevansa varmimmillaan, oli hän aina yhtäkkiä huomannut voittonsa luiskahtavan niinkuin elohopeapisaran sormiensa lomitse; koko hänen vaikutuksensa oli siunaamassa tuokiossa pois puhallettu, koko taistelu osottautui turhaksi. Hän alotti silloin taistelun alusta. Ja semmoista se oli hänellä ollut äänetöntä mutta kiivasta kamppailua omistusoikeutensa puolesta, lakkaamatonta taistelua alusta pitäin, ja kumminkin se oli yhä vieläkin turhaa. Ja hän oli toisinaan tuntenut aivan väsähtävänsä ja masentuvansa siihen puolettomaan taisteluun, siinä oli hänestä jotakin niin sairaloista, niin epätoivoista…
Mutta toivo oli kumminkin aina palannut takasin. Olihan Juuso luonteeltaan niin taipuva, niin mukautuva, niin luonnostaan ystävällinen. Kunhan vain saisi temmastuksi hänet kerran oikein mukaansa, saisi hänet herätetyksi ja vierotetuksi noista unelmista, joita Hilda vihasi ja kadehti. Ulkomailla jäi niin paljo aikaa mietteisiin, vaan kotiin palattua, säännöllisessä työssä ja arkielämän touhussa, siellä uskoi Hilda Juuson vetäytyvän lähemmäs nykyisyyttä; lapsen synnyttyä uskoi hän sitä vielä varmemmin. Vaan sittenkin: hän ei saanut Juusossa vireille sitä lämpöä, jota olisi toivonut, ei sitä luottamusta eikä avomielisyyttä, joka olisi tehnyt heidän välinsä sydämmelliseksi ja eheäksi. Ja nyt taas viime aikoina olivat nuo »Kyntäjää» koskevat tapaukset, jotka olivat siirtäneet Juuson ajatukset entisiin kiertokehiin, tehneet hänet tavallistakin suljetummaksi ja hajamielisemmäksi. Hilda rupesi jo hermostumaan pitkässä taistelussaan, rupesi tuskastumaan, oli toisin ajoin tarpeettoman kärtynen ja pistelijäs ja vaipui taas väleen ylen surumieliseksi ja masentuneeksi.
Tässä oli jotain epätervettä, jotain rikkinäistä, joka sanomattomasti kiusasi ja painosti Hildan vilkasta, vaihtelua hakevaa mieltä. Sen huomasi Hildan äitikin, joka paljo oleskeli siellä heidän luonaan järjestellen heidän kotiaan ja valvoen heidän talouttaan. Hän tarkkasi sitä ensin salaa syrjästä, ollen aivan kuin mistään tietämättä, ja koetti saada selville missä vika oli. Rouva Alm ei ollut tätä liittoa koskaan oikein suosinut; hän oli säälinyt rahojaan, jotka siinä jo kohta alussa joutuivat likoon, eikä ollut hän paljo luottanut Juuson toimeliaisuuteen. Ajan kuluessa olivat hänen epäilyksensä varmistuneet ja hän oli itsekseen nureksinut, ettei vävymies heti hankkinut itselleen vakinaista tointa, — elettiin noin vain Jumalan armolla ja Hildan rahoilla. Ei hän siitä kumminkaan ollut nuorelle parille vielä sanaakaan virkkanut. Vaan kun hän nyt syksyn kuluessa rupesi huomaamaan, ettei heidän välinsäkään ollut aivan ehyt, päätti hän puuttua asiaan kiini. Hän tuli eräänä talvipäivänä nuorten luo ja tapasi siellä Hildan tavallista alakuloisempana.
— Mitä tämä on, kysyi hän silloin, mitä vehkeitä teillä on välillänne? Jotain siinä on, elä kieltelekään, olenhan nähnyt sen ennen ja näen nytkin sinun kasvoistasi. Mikä teillä on tullut rattaisiin?
Hilda kierteli vastatessaan, väitti ettei ollut tullut rattaisiin mitään, näin on ollut koko ajan ja tulisi kai olemaan vastakin, eihän sitä nyt ole aina syytä olla erittäin iloisenakaan.
— Elä kiertele, jotain on välissä. Oletteko riidelleet vai onko Juuso ollut tyly? Hänen käytöksensä on viime aikoina ollut omituisen juro ja jäykkä, — ennen nuorempana hän toki osasi pitää ihmisiä hyvällä tuulella, jos ei muuta osannutkaan.
Ei myöntänyt Hilda Juuson olleen tylynkään, tasanen ja hiljainen se oli ollut kuten tavallisesti. Vaan kun äiti vielä uteli ja hieroskeli, suli Hildakin vihdoin sanakkaammaksi ja rupesi vähin kertomaan huolistaan ja taisteluistaan. Ei hän Juusoa tahtonut moittia, ehkä oli vikaa hänessäkin, hän kuvaili vain minkälaista se heidän elämänsä oli.
— Me pysymme niin vieraina toisillemme, ei ole molemminpuolista luottamusta eikä avomielisyyttä. Hän istuu huoneessaan ja unelmoipi puhumatta mulle tuumistaan ja minä istun täällä, — me olemme kuin kaukana toisistamme.
— Sen olen nähnyt. Hän haaveksii, eikä ole hänessä riittävää toimintatarmoa. Vaan sinun pitäisi koettaa häntä ravistaa ja herättää.
— Olenhan koettanutkin, sitä juuri olen tehnytkin, vaan turhaan. Kun puhun hänelle, myöntää hän kaikki, mutta on niin surumielisen näköinen ja vetäypi taas yksinäisyyteensä vaipuakseen mietteihinsä. Ja minä jään aivan ulkopuolelle hänen tuumiaan.
— Hänen tuumiaan! — hän tuumii tyhjää, taikka tuhmuuksia, niinkuin tässä tuonaankin… Vaan minä otan hänet joskus puheilleni minä, ja veisaan selvän virren. Hänen täytyy ruveta virkeämmäksi, onko tämä muuten laitaa? Miehellä on muuan kymmenkunta opetustuntia viikossa ja niistä hän ansaitsee pari vaivaista tuhatta, jotka teidän taloudessa eivät riitä mihinkään. Lopusta lioitetaan sinun pientä pääomaasi, — mikä siitä sitten vihdoin tulee?
Oli Hilda sitäkin puolta ajatellut, hänellä oli paljo käytännöllistä älyä ja hän oli monasti huolehtinut, miten tämä meno päättyisi. Vaan täytyy odottaa, sanoi hän, Juuso valmistelee tieteellisiä töitään ja kunhan niistä joskus valmista tulisi, niin kyllähän sitten näköalat paraneisivat.
— Niin »kunhan»! Hänen pitäisi heti hankkia tulokasta työtä, niin on moni muu saanut ja saa hankkia, tehköön tieteellistään siinä sivussa. Ja kovassa työssä unehtuvat joutavat unelmatkin ja hän pääsee palaamaan arkielämän todellisuuteen, jossa te kyllä ymmärrätte toisenne. Toden totta, minä herätän hänet, minä.
— Jos puhut hänelle, äiti, niin puhu varovasti, hän on niin tunteellinen ja herkkä.
— Varovasti, mutta suoraan.
Muori oli siinä puhuessaan vävyvetelyksestään kiihoittanut mielensä aivan vihaseksi ja kun hän lähti tyttärensä luota niin hän kävellessään vielä itsekseen hienosittain toraili. Silloin juuri sattuikin siellä Kaivopuistotiellä Juuso koulusta palatessaan tulemaan häntä vastaan.
— Tuletko Juuso saattamaan minua kappaleen matkaa kaupunkiin päin, minulla on sulle vähän puhuttavaa, virkkoi muori ja alkoi kohta kursailematta kertoa vävylleen, mitä hänellä nyt tuoreimmiltaan oli sydämmellään. Hän huomautti ensin, miten Hilda on käynyt alakuloiseksi ja, vaikk'ei tämä mitään valitellut, oli hän kyllä nähnyt, että kaikki ei ole aivan ehyttä. Juuson on velvollisuus pitää huolta vaimonsakin hauskuudesta, olla avomielisempi ja reippaampi, ei saa vetäytyä yksin omia tuumiaan hautomaan. Eihän se kelpaa, että välit turhan takia vieraantuvat, siitähän molemmat kärsivät.
— Ja mihin olet menettänyt yritteliäisyytesi, »ruffisi», jota sulla ennen oli? Sinä olet käynyt niin haluttomaksi ja noloksi. Sinun pitää repästä itsesi virkeämpään toimintaan ja elämään, muutenhan uinailet aikasi pois. Tämä teidän nykyinen elämänne on niin puolinaista ja ontuvaa, koeta toki hankkia itsellesi tukevampi pohja. Ajatteles nyt, — Hildan varat hupenevat joka päivä…
Juuso kuunteli ääneti ja myönnytteli kiltisti anoppinsa nuhteet oikeiksi ja kun tämä hänestä erosi, ei hän voinut muuta, kuin itsekseen katkerasti hymähtää. Nehän olivat juuri nuo asiat, jotka olivat viime aikoina hänen mieltään niin painaneet ja joita hän hiljaisissa tuumissaan oli alinomaa haudoskellut ja jotka olivat käyneet sitä rasittavammiksi, kuta enemmän aika kului. Varsinkin oli tuo suhde Hildaan melkein tuskana häntä vaivannut ja hän tunsi ja tunnusti, että vika oli juuri hänessä, hän vieroitti myötään vaimonsa luotaan. Miksi olikin hän käynyt sellaiseksi, kylmäksi ja tylyksi…? Mutta anoppi oli oikeassa, tällaisena ei voi heidän välinsä jatkua, siinä täytyy tulla muutos. Voi, jos se muutos voisi kääntyä onnellisuuteen päin, oi jospa heidän väliinsä voisi kasvaa luottamusta ja lämpöä! Vaan miten? — siihen vaadittaisiin, että hän itse kävisi helläksi, lämpimäksi, iloiseksi ja reippaaksi, eikä hänellä siihen ollut voimaa … ei, hän ei jaksanut ponnistaa tahtoaan, ei voinut sytyttää itsessään sitä elinvoiman kipinää, joka jo oli tupsahtanut ja sammunut…
Juuso tuli kotiinsa. Hilda näkyi olevan etuhuoneessa, lapsi sylissään; Juuso yritti ensin menemään sinne, vaan pysähtyi ovella, kääntyi ja meni omaan huoneeseensa. Tässähän se nyt hänellä oli tuo oma koti, jota hän niin kauan oli kaivannut ja haaveksinut, — mutta sitä lämpöä, sitä virkistystä, jota hän siihen aina oli ajatellut, sitä ei siellä lehahtanut häntä vastaan, sielläkin sai hän hiipiä kylmään yksinäisyyteensä, jota hän enin pelkäsi. Olihan hänellä nyt kotinsa, mutta sittenkin hän tunsi itsensä siinä vieraaksi. Miksi? Niin, — oma syy, ainoastaan hänen oma syynsä. Hänen sairaloinen luonteensa ja masentunut mielensä se oli, joka esti häntä nauttimasta siitä kodin onnesta, joka olisi ollut riittävä kelle muulle tahansa, sehän se pani hänet riistämään ansaitun kodin onnen toiseltakin… Hän oli niin läpeensä epäonnistunut, niin tarmoton, niin rikkinäinen…
Juuso oli monasti, varsinkin tuon jäähyväiskirjeensä jälkeen, aivan tahtomattaan tullut verranneeksi itseään metsässä taitettuun näreeseen, joka vielä puolella rungollaan imee mehua ja ravintoa maasta ja sen nojalla kitkuttamalla eläen pysyy kelmeässä, kituvassa vehreässä; mutta toinen puoli potee katkenneita säikeitään, kuivuu ja kuihtuu kuihtumistaan. Häntäkin oli maailman tuuli sujutellut ja retuutellut, hänessä ei ollut kestävyyttä kylliksi seistäkseen tanakkana, hän oli taipunut, notkistunut ja vihdoin raukkana katketa rapsahtanut, — puolella rungollaan saattoi hän vain enää imeä elämän voimaa ja mehua. Katkenneelta oli elämänintokin hervahtanut, tahdon voima oli kuin lamassa ja jälellä oli hänellä ainoastaan kiduttava epäilys omasta kyvystään ja kalvava katumuksen tunne siitä, että hän oli kesken taistelua taipunut, pettänyt ihanteensa ja itsensä, kieltänyt elämäntyönsä. Siitä hän oli niin runnistuneena, oli kuin omatunto olisi häntä soimannut ja alinomaa hokenut: näet nyt, elämä ei voi sinua enää tyydyttää etkä sinä hyödyttää itseäsi etkä muita…
Vaan täytyyhän koettaa jos puolellakin voimalla! Juuso istahti taas työpöytänsä ääreen, nosti esiin papereitaan ruvetakseen jatkamaan kirjoituksiaan. Siellä oli hänellä laatikossa useampiakin Pariisissa alullepantuja suunnitelmia; ulkomailla ollessaan hän sentään vielä oli tuntenut työhaluakin ja vaikutusintoa, sieltä oli kotimaa kajastanut niin rauhalliselta ja rakkaalta, hän oli siellä ajatellut, kuinka hän vielä tulisi työskentelemään sen hyväksi ja ottamaan tarmolla osaa sen erilaisiin rientoihin. Kotiin tultua ne kauniit aikeet taas olivat huvenneet, ja hän oli pettyneen epätoivoisella innolla antautunut yksinomaa noihin tieteellisiin tutkimuksiinsa, jotka hän jo kohta tutkintonsa suoritettuaan oli pannut alulle. Ja se oli kylläkin tarjonnut hänelle tyydytystä. Olihan tähän työhönkin alkujaan ollut yhdistyneenä niin kaunis toive, toive kaivaa esiin ja jalostuttaa kotikielen rikkaita aarteita ja auttaa hiukan eteenpäin kansallista tutkimusta. Se oli hänellä vielä ikäänkuin viimeisenä ihanteena jälellä noilta suurten aikeitten ajoilta ja siksi se häntä toisinaan vielä innostikin ja lämmitti.
Vaan samalla sekin pelotti ja huoletti. Se edistyi niin hitaasti, hän ei saanut mitään valmista käsistään, eipä päässyt oikein varmalle tolallekaan. Hän oli valinnut liian laajan ja vaikean aineen, työskennellyt aluksi ilman suunnitelmaa vähän sieltä ja vähän täältä, eksynyt pikkuseikkoihin ja joutunut pois pääasiasta, aineksia oli keräytynyt ääretön joukko ja siksi niistä olikin niin vaikea saada toimeen järjestettyä kokonaista. Eikä hänellä ollut entistä työintoaan jälellä, puuttui itseluottamusta, kaikki tuntui niin tuiki toivottomalta. Hän epäili omaa kykyään ja häntä vaivasi muutenkin epäluulo, että häntä ikäänkuin tahdottiin painaa alaspäin, jos hän vähänkään lähti nousemaan. Olihan se oikeastaan hyvin hullunkurinen tuo epäluulo, kukapa häntä nyt olisi tahtonut sortaa, häntä, noin vähäpätöistä ja vaaratonta henkilöä… Mutta hän epäili sittenkin, hänellä oli entuudestaan kokemusta ja nyt oli itseluottamus poissa…
Juuso siirrähteli rauhattomana tuolillaan ja koetti painautua kiinteämmin työhönsä. Noin hänen aina kävi, hän nuherti työnsä ääressä pitkät rupeamat, vaan jälkeä jäi vähän, ajatukset liitelivät valloillaan ja tahto oli ikäänkuin sairas, hän ei jaksanut sitä pinnistää täyteen toimintaan.
Ja kumminkin tuosta työstä olisi pitänyt jotakin tulla ja tulla pian, sillä siihen hän oli perustanut niin paljo. Tieteellisten ansioittensa avulla oli hän toivonut voivansa perustaa taloudellisen asemansakin tukevammalle pohjalle. Sillä sanomattomasti kiusasi Juusoa juuri se, että hänen näihin asti oli täytynyt elää enimmäksi osaksi vaimonsa perinnöillä, jotka tietysti suuressa määrin hupenivat. Olihan hänellä nyt kielitunneistaan vähän tuloja, vaan kovin vähän, ja lukemattomia kertoja oli hän mielessään märehtynyt juuri sitä, mistä anoppi oli huomauttanut: olisi ryhdyttävä tepsivämpään tulotyöhön. Vaan mistä sen ottaa? Nämä keskeneräiset työt olisivat myös saatavat käsistä pois, muutenhan hänet vielä leimattaisiin tyhjäntoimittajaksi…
Siitä täytyy tulla jotakin! Juuso painautui taas papereihinsa, koetti koota ajatuksiaan ja pinnistää työkykyään.
Hilda kuului hiljaa kulkevan viereisessä huoneessa ja Juuson ajatukset olivat kohta poissa työstä. Hänen pitäisi oikeastaan puhua Hildalle kaikista näistä huolistaan ja aikeistaan, puhua avonaisesti, suoraan. Monasti oli hän sitä aikonut, mutta ei saanut sanotuksi, oli kuin seinä olisi kohonnut väliin; koko heidän suhteensa oli tähän asti ollut niin pintapuolista, niin vailla syvempää luottamusta, oli mahdoton yhtäkkiä hypätä tuon juovan yli, joka myötään tuntui suurenevan. Juuso ei voinut koskaan puhua aivan avosydämmisesti Hildalle. Ja kumminkin se olisi heidän hyvän välinsä vuoksi ollut välttämättömän tarpeellista, Juuso tunsi ihan selvästi, että nyt juuri se oli välttämätöntä, juopa leviää liian suureksi. Vaan hän ei voinut…
Tavallista sanattomimpina tapasivat Juuso ja Hilda tänään toisensa, ruokapöydässä tuskin kuului ääntäkään, mieliala oli molemmilla entistäänkin raskaampi. Juusosta tuntui kuin joku suoritus sittenkin olisi ollut tulossa, hän toivoi sitä, mutta pelkäsi samalla ja vetäysi arkana huoneeseensa.
Hämärissä kuuli hän Hildan lähtevän ulos. Työ ei luistanut Juusolta tänään ollenkaan, hän käveli levotonna edestakaisin huoneessaan. Poika äännähti kehdossaan ja ikäänkuin viihdyttääkseen ajatuksiaan meni Juuso sen kanssa leikkimään, nosti sen käsivarrelleen ja hyppyytti sitä polvellaan. Ja siitä lähti ikäänkuin pieni valon välähdys hänen murheelliseen mieleensä. Olihan hänellä sentään yksi aarre, joka täytti hänen sydämmensä riemulla ja onnella ja johon hän vielä saattoi kiinnittää murtuneet toiveensa. Ehkä on sinussa, pieni peipposeni — niin mietti hän siinä itsekseen — alkua pontevamman miehen, miehen, joka paremmin kuin heikko isäsi jaksat kestää tuulien sujutusta ja ajaa perille sitä, mitä pidät oikeana ja hyvänä. Vaikka olkoonkin minun merkitykseni ja vaikutukseni mennyttä, sinua voin ehkä siltä opettaa rakentamaan onnesi perusteet lujemmalle pohjalle kuin minä, oikeudentuntosi ja puhtaan omantuntosi perusteille. Jospa voisinkin antaa sulle sen luottamuksen hyvän voimaan, johon itse niin elävästi olen uskonut. Sitä olen koettava. Sinä varttusit mieheksi, murtasit tokeet edestäsi, seisoisit jäykkänä myrskyssä ja voittaisit. Niin, sinussa on vielä toivoa jos minussa ei olekaan. Ille faciet…
Juuso vilkastui noissa mietteissään ja hyräili siinä iloisena kun Hilda tuli kaupungilta. Tämäkin oli nyt hilpeämmällä mielellä ja lausui leikillisesti huoneeseen astuessaan:
— No, siinähän te Juusot nyt istutte niin hauskassa ryhmässä ja iloisen näköisinä, — minäpä tulen kolmanneksi.
— Tule, Hilda.
Hilda kertoi käyneensä poikaa varten katselemassa lastenvaunuja, — Juuso oli luvannut tehdä sen, mutta oli tietysti unhottanut, se parantumaton uneksija.
— Niin, minä olen parantumaton uneksija.
Juuson teki mieli jatkaa puhetta siltä paikalta, kertoa enemmän itsestään, kertoa kuinka se juuri häntä rasitti, että hän oli sellainen saamaton uinailija. Hän tapaili sanoja, lause oli jo valmis … vaan hän ei voinut, ääni tarttui kurkkuun ja sanat jäivät sanomatta. Hilda katseli häntä ja saattoi melkein lukea mitä hänen mielessään liikkui, ja hän toivoi niin hartaasti, että tuo vapauttava ääni, joka oli tulossa ja joka olisi voinut lähennellä heitä toisiinsa, olisi päässyt huulien ohi. Hän olisi ollut niin valmis jatkamaan, olisi kertonut, ettei hän toivonut mitään muuta, kuin rahtusen avomielisyyttä ja kipeneen hellyyttä ja että hän kyllä, päinvastoin kuin äitinsä, luotti Juuson voimaan herätä ja reipastua ja vaikuttaa… Hänellä olisi mielestään ollut niin paljo kertomista, se keskustelu olisi kantanut niin hyviä hedelmiä, kaikki olisi taas kääntynyt hyvin päin. — Vaan tuo ääni, se ei päässyt esiin, se kuoli pois hampaiden taakse ja he istuivat siinä taas äänettöminä vastakkain.
Mutta vielä päätti Hilda tehdä yrityksen, vastustus oli hänestä nyt tavallista heikompi, hän tahtoi voittaa sen. Hän tahtoi koettaa särkeä kuoren, saada Juuson vilkastumaan, herättää hänet puheliaammaksi ja avomielisemmäksi — siitähän kaikki paraneisi. Ja hän nousi reippaana ja lausui iloisesti:
— Sinä olet ollut koko illan sisässä, Juuso, tule, lähdemme vielä vähän kävelemään, siellä on ilma niin raikas ja terve.
— Lähdemme vain.
He kävelivät rinnakkain Kaivopuistotietä merelle päin ja seurasivat kahden illan hiljaisuudessa ajotien kierrosta rannikkoa pitkin. Kuu valoi kalpeaa hohdettaan lumiselle rannalle kimallellen vasten valkosta hankea. Vaan meri aaltoili vapaana rannan jäisiä kallioita vastaan, loiski siellä levottomana, synkän mustana ja humisevana. Ulappa oli jo ollut monta kertaa jäässä, vaan merinen myrsky oli taas keskellä talvea repinyt sen auki, musertanut jäät kallioita vastaan häiriten Vellamon talvisen unen. Ja siitä se nyt oli vihassa, hyrskyili raskaana ja uhkaavana, hyrskyili sulana, mutta jäistä kylmää huokuvana, kangistavana, hyydyttävänä. Laine loiskahti ikäänkuin syleilyyn lumista rantaa vastaan, vaan se syleily oli niin kylmä, niin puistattavan kylmä ja tunteeton, joten aaltokin ikäänkuin väristen kiireesti vetäytyi siitä takasin, — koettaakseen kotvasen kuluttua uudelleen ja palatakseen aina yhtä toivottomana ja masentuneena.
Kahden kävelivät Juuso ja Hilda autiota rantatietä meren äyrästä pitkin, molemmilla mielessä samat mietteet, samat huolet ja samat toiveet. Melkein äänettöminä he kävelivät. Hilda oli kyllä tehnyt pari yritystä saadakseen toivomansa keskustelun vireille, vaan se loppui aina alkuunsa. Juuso vastasi ystävällisesti, mutta he ikäänkuin karttelivat niitä aloja, joihin he juuri olisivat toivoneet tulevansa.
Juusokin tunsi kyllä tuossa kävellessään syvän tarpeen lähestyä vaimoaan, parantaa rikkoumaisillaan olevan välin ja täyttää jo avautuneen aukon. Nyt se olisi tehtävä, vielä on aikaa. Jos ei sitä aukkoa nyt täytetä, niin ei sitä täytetä koskaan… Ja hän koetti pakottaa itseään astumaan askeleen lähemmäs. Vaan hän ei voinut, ei hievahtanut paikaltaan, oli kuin kylmä jäävyöhyke olisi ollut edessä ja hän vaipui kuin hukkuva turhaan ponnisteltuaan takasin. Hän koetti väkisinkin, epätoivoisen hurjuudella, avata sylinsä sulkeakseen vaimonsa siihen. Vaan hän peräytyi, hänen povensa tuntui hänestä itsestäänkin niin hyytävän kylmältä, niinkuin tuo lumisen rannan äyräs, jonka syliin aalto pyrki loiskahtamaan, — hän ei voinut painaa vaimoaan sitä vastaan.
Ja kierroksen käveltyään palasivat puolisot sanan puhumattomina kotiinsa.
Kamreeri Holm oli tilapäisesti joutunut viikon ajaksi leskimieheksi ja olipa oikein merkillistä, miten ikäväksi ja pitkäksi aika näin yksin eläen saattoi käydä. Rouva oli lähtenyt muutamaksi viikoksi käymään Hämeessä vanhempainsa maatilalla, jossa hänen äitinsä makasi sairaana, ja Holm oli saanut kuluttaa aikaansa yksikseen miten paraiten osasi, mutta eihän siitä tahtonut tulla mitään. Kyllähän se kesäaikana aina meni mukiin tämä elävän leskenä olo, mutta näin syksyseen aikaan, sen pitkinä, pimeinä puhteina, — ei, se kävi kuivaksi ja ikäväksi.
— Huu-uh! — Eemeli haukotteli venytellessään jäseniään sohvalla, johon hän aamiaisen syötyään oli viskautunut pitkäkseen. Oli sunnuntaipäivä, joten ei ollut virastoonkaan menoa. Kotityötähän sitä kyllä olisi ollut, mutta eipä nyt viitsinyt istua kirjoittamaankaan, raukasi niin kovasti ja pää oli paksuna. Kauan tuli istutuksi illalla siellä klubissa, mutta sieltä kun ei ollut kotiinkaan kiirettä … ja siellä oli niin paljo väkeä ja niin vilkkaat keskustelut. Saakeli, kuinka siellä lopulta oteltiinkin kuumasti, ne haukkuivat toisiaan niinkuin turkkilaiset, sitä oli oikein ilo kuunnella. Vaan hyvää se teki asianomaisille, malttaisivat pysyä kiltisti alallaan ja mukautua yleisen mielipiteen mukaan eikä ruveta arvostelemaan olevia oloja ja niiden edustajia. Kaikki pikkuherrat ne nyt tahtovatkin olla itsenäisiä ja esiintyä johtajina jonkun mielipiteen nimessä. Höpsistä! Ikäänkuin tässä ei olisi yksi yhtä hyvä johtaja kuin toinenkin — ja välistä vähän parempikin, niinkuin Rysä-ukon ennenvanhaan oli tapana syvämietteisesti sanoa. Heikki huomauttikin, kun sieltä vihdoin kotiin käveltiin, että näihin asti on puolueessa ollut verrattain tasaista väkeä, vaan jos nyt joku rupee kohotteleimaan ikäänkuin omatakeiseen asemaan ja keräämään joukkoa ympärilleen, niin se on kohta nuijittava alas. Ja se on totta. Vaan onneksi ne näkyvät nuijivan toisiaan, nuo muka »oppositioonimiehet.»
— Huu-uu-uh! kylläpä nyt haukottaa. Eikä tästä loikomisestakaan ole, lähtenen ulos. Niin tottakin, voinpa pistäytyä Heikin luona hänen uudessa asunnossaan, katsomassa kuinka »tirehtööri» siellä nyt elää.
Kamreeri viskasi takin päälleen ja lähti ulos. Oli kylmä syyspäivä, syksyn ensimmäinen pakkaspäivä, ensi hieno lumi maassa ja ensi jää satamissa ja lahdissa. Holm käveli verkalleen kuuraista katua pitkin Heikin uutta asuntoa kohden.
Heikin yhtiö oli, sittenkuin sitä talvikauden oli valmisteltu, kesällä alkanut vaikutuksensa. Silloin oli Heikki myöskin astunut uuteen asemaansa ja samalla myös muuttanut uuteen huoneustoonsa, arvonsa ja asemansa mukaiseen. Ja hän oli nyt jo molempiin varmistunut ja perehtynyt. Mitä asuntoonkin tuli, niin pitihän sen, herra jumala, olla toki ihmisasunnon näkönen, kun häntä kerran oli ihmisten kanssa tekemisissä. Heikki olikin syksyn tultua saatuaan kalustuksensa valmiiksi erityisesti käskenyt Holmia luokseen katselemaan kotiaan, hänellä oli erityinen mielihyvä näytellä sitä juuri hänelle, sillä hän muisti niin selvästi, kuinka hän kerran moniaita vuosia sitten oli Holmin uudessa kodissa käydessään ihaillut ja kadehtinut sitä asemaa ja onnea, minkä tämä jo niin nuorena oli saavuttanut. Mutta nyt oli hän jo itse samoilla mailla, oli hankkinut itselleen yhteiskunnallisen aseman yhtä arvokkaan ja tukevan ja pikemmin, kuin itsekään oli uskaltanut toivoa. Ja hän mainitsikin tuosta muistostaan Holmille, kun tämä nyt tuli hänen luokseen ja taas hän vuorostaan ihaili Heikin kaunista, tilavaa kotia. Holm myhähti myönnyttäen:
— Niin, nopeasti sinä kiipesit ylöspäin, nousit kuin raketti. Mutta sen minä jo arvasin kauan aikaa sitten. Juuri tuossa samassa tilaisuudessa, josta mainitsit, ajattelin itsekseni, että siinä on mies, joka puolensa pitää, — huomasin koko esiintymisestäsi, että sulla on erityinen taipumus tunnustella eteesi ja ymmärtää käyttää kunkin hetken hyödyksesi.
— Sinä tarkotat, että mulla jo silloin oli makua peukalon päissä.
— Niin, olit juuri semmoinen, kuin tulee olla aikansa lapsen. — He kävelivät keskustellen huoneesta toiseen ja Holm huomautti leikillisesti: Vaan tämä on yksinäiselle miehelle sangen suuri asunto, sinulla lieneekin kai aikomus aivan piakkoin perustaa perhe — eikö niin?
— No, tarvittanee se kai aikoinaan talossa emäntäkin.
— Jaa, jaa, oikeat tuumat. Ilmankos sinua tässä viime suven kuluessa on nähnytkin niin usein yksissä arkkitehti Alholmin tyttären kanssa. Vai sitä tietä, — hyvät merkit!
— Ei, ei, ei, se seurustelu oli aivan satunnaista.
— Miksi niin? Useita kivitaloja, saisit ehkä kerran asua oman talosi viidennessä kerroksessa, — se ei ole huonoa. Ja näppärä tyttö.
— Ei, yhdellä kertaa ei. Mulla ei ole vielä ketään katsottuna, mutta siltä en ole ensinkään epätoivossa, kai sitä aina jonkun saa.
— Epäilemättä.
Heikki ei näkynyt tahtovan siitä enempää puhuttavan ja käänsikin pian keskustelun toisiin asioihin. Hän kertoi, että hänellä jo sinä aamuna oli ollut muitakin vieraita, olipa ollut oikein naisvieraita… Ei, ainoastaan vanha leskirouva se oli ollut, rouva Alm oli kunnioittanut häntä käynnillään aamupuhteella.
— No mitä hän, eihän hänellä enää ole toista tytärtä?
— Ei, vaan sillä tuntuu olevaa huolta kyllin siitä yhdestäkin ja siitä se olikin puhumassa. Eikä tuo ole kummakaan, sillä on se Juuso siksi merkillinen mies, että se hankkisi huolta mille anopille tahansa. Muori kertoi jo koko viime talven huolta kantaneensa ja oli nyt viimein päättänyt lähteä muitakin puhuttelemaan.
— Muori suree kai rahojaan, kun niitä vuosikausia syödään, eikä Juuso hanki itselleen vakinaista tointa eikä tuloja perheelleen. Arvaa sen, se on aina ollutkin kitsas muori.
— Sekin seikka sillä kyllä näkyi olevan suurena huolena, ja vaikeroi se mullekin, että mikähän tuosta lopuksi tulee. Vaan toiset asiat muorilla kumminkin olivat tärkeämmät. Hän tahtoi, että minä vanhana toverina koettaisin vaikuttaa Juusoon, herättää häntä unteloisuudestaan ja puhua hänelle järkeä, — sitä kuuluisi olevan tarvis, mutta se on saakelin epäkiitollinen tehtävä.
— Hoo, eikö Juuson ja hänen vaimonsakaan välit sitten ole oikein eheät?
— Eivät kuulu olevan; Juuson luonteen kun tuntee, niin sen kyllä ymmärtää ja olihan tytössäkin ennen aina pippuria. Jotain kinaa ja kylmyyttä siinä kuuluu olleen jo pitemmän ajan, — eikä se sekään sentään taida olla varsin vaarallista eikä kaikkein pahinta. Mutta Juuson omituinen, sairaloinen ja kaikkea tositoimintaa puuttuva koko olemus se etenkin näyttää muoria huolettavan ja hän kertoi mulle, kuinka juuri se äärettömästi vaivaa ja masentaa Hildaa ja voihan sen ymmärtääkin. Se on Juuso itse, joka ei ole oikein ehyt.
— Soo! Niin, olenhan minä kuullut jotain semmoista huhuttavan jo viime talvena ja olihan se tässä vuosi sitten joku erityinen tapaus, jossa hän omituisesti esiintyi.
— Tarkotat kai hänen hullunkurista protestiaan viime syystalvena »Kyntäjä»-vainajan suuntaa vastaan, jota hänen suuruutensa ei voinut hyväksyä. No, lehden se tappoi, sen verran hän sen sai epäilyksen alaiseksi — joutipa mennäkin. Mutta juuri se tapaus oli jo varsin epäilyttävä enne, se osotti, että miehen ajatukset jo silloin liikkuivat aivan yksipuolisissa ja epäterveissä piireissä ja että koko hänen olemuksensa oli aivan ikäänkuin painunut sisäänpäin. Mutta sen jälkeen on hän vielä paljo kehittynyt samaan suuntaan. Hän on entuudestaan aivan jyrkästi muuttunut, niin ettei häntä enää voisi tuntea samaksi mieheksikään. Hän, joka ennen avomielisenä touhusi ja intoili aatteineen, hän on nyt aivan vaipunut itseensä, elää nyt aivan omissa suljetuissa tuumissaan ja tunteissaan, joista hän ei enää puhu kellekään. Hänen anopillaan näkyi olevan tarkoituksena, että mies olisi saatava niistä heräämään, kiintymään enemmän elämän todellisiin kysymyksiin, hän näkyi pelkäävän tuota vävynsä sairaloista sulkeutumista.
— Vai sinne hänen kehityksensä kulkikin, — ja näin väleen!
— No niin, kun tahallaan asettuu sellaiselle kannalle kuin hän, pois elämän todellisuudesta, — johonkinhan se vie. Kolauksia tuli ja ne otti sitten mies kaikki niin tuiki syvästi sydämmelleen ja niitä pettymyksiään kai se nyt märehtii itsekseen.
— Olisiko tuo toki ylimenevää raskasmielisyyttä, arveli Holm, — Juuso kärsii kenties riippuvasta asemastaan ja suree suurten unelmainsa hukkumista, mutta voi ehkä vielä parantua.
— Saa nähdä. Pitää sitä käydä katsomassa, mutta aivan paljoa en toivo.
He olivat molemmat yksimieliset siitä, että Juuson alkuperäinen onnettomuus oli ollut se, että hän alkujaan liian syvästi oli sielultaan ja mieleltään kiintynyt noihin vanhoihin intoiluaikoihin, joiden kuvat, käsitteet ja ajatustavat häntä yhä vieläkin hallitsivat. Ne olivat häntä estäneet ymmärtämästä aikansa vaatimuksia ja seuraamasta sen kehitystä ja kun hänen heikot ponnistuksensa toteuttaa unelmiaan ja vetää vastaköyttä ajalleen olivat menneet myttyyn, oli hän vihdoin masentunut, vaipunut erakoksi ja omien unelmainsa palvelijaksi. Kyllä sitä miestä neuvottu oli ja vielä viime syyssä oli Heikki todellakin tuuminut uuteen liikkeeseen valmistaa Juusolle jonkun sopivan toimen, vetääkseen hänet siten ihmiseksi ihmisten joukkoon, vaan mitäs tämä, ei kuunnellut neuvoja, teki vain tuhmuuksia. Minkä sille semmoiselle?
— Hoitakoon itsensä! virkkoi kamreeri Holm kyllästyneesti ja nousi lepotuolista pystöön ravistellen ruumistaan. Nämä tällaiset keskustelut eivät tosiaankaan olleet omiaan poistamaan sitä pahantuntemusta, joka hänessä vielä oli jälellä eilisestä klubissa olosta. Hän tarvitsi raitista ilmaa ja liikettä, Heikki tarvitsi juuri samaa, ja he lähtivät siitä syystä tekemään kävelykierroksen Eläintarhan ympäri katsellakseen sen vilkasta sunnuntailiikettä. Siinä menikin aika päivällisiin asti ja sepä kävely raittiissa talviluonnossa vasta nälän antoi. Mitähän jos tämän päälle syötäisiin päivällinen Seurahuoneella, ei ole mikään ilo mennä kotiinkaan yksin ruokapöytään, ehdotti Holm, kun he kävelyltään taas laskeusivat keskikaupungille; ja kun Heikki suostui, telefoneerasi hän kotiin poisjäännistään, — pitäähän sitä näin leskimiehenä vähän edes huvitella.
Tällainen pieni, maukas, kahdenkeskeinen juhlapäivällinen teki harvaksestaan oikein hyvää, se vilkastutti ja virkisti mieltä, — viinitkin olivat aivan erinomaisia. Ja he sopivat, Heikki ja Eemeli, niin hyvin yhteen, heillä oli useita samanlaisia harrastuksia ja näkökohtia ja heidän elämänsä oli monessa suhteessa ollut niin yhdenmukainen. Ja niinkuin usein ennen, joutuivat he siitä syystä nytkin puhumaan siitä, kuinka he sentään elämänsä taipaleella olivatkin osanneet taitavasti välttää kareja ja luovia luotojen lomitse, sillävälin kuin muut heidän aikuiset, sekin ja se, olivat vähäväliä käyneet matalassa ja repineeet purjeensa, taikka kokonaan purjehtineet kumoon. Ja Eemeli kehotti Heikkiä pian täydentämään elämänsä voitetun tarkotusperän, hankkimaan itselleen vaimon ensi tilassa, muuten on elämä puolinaista ja, mikä myöskin varsin tärkeää, perheellinen asema lujittaa ja vakaannuttaa miehen yhteiskunnallistakin asemaa. Ja siitä johtui Holm yht'äkkiä kyselemään:
— Kuule, miksi sinä salaat sitä suhdettasi arkkitehdin tyttäreen … niin, niin, oli siinä sittenkin jotakin, minua elä petä. Ettekö sopineet hyvin toisillenne?
— Ei asia toki niin pitkälle ehtinytkään, — jumalankiitos! Mutta, totuuden tunnustaakseni, likeltä se jo piteli, peijakas soi!
— Yhyy, eikö ukko sitten olekaan niin tukeva kuin on luultu?
— Ukko on ollut tukevampikin kuin on luultukaan, nyt tekee hän vararikon parin, kolmen viikon perästä.
Se oli suuri uutinen Holmille ja hänen kysymystensä johdosta rupesi Heikki siinä kahvia hörpittäissä aivan juurta jaksain kertomaan, miten sen tukevuuden oli ollut laita, sekä sen tulon että menon.
Alholm oli vielä moniaita vuosia sitten tavallinen kättensä tuloista niukasti elävä arkkitehti, joka laitteli piirustuksia enimmäkseen laitakaupunkien uusiin kivitaloihin. Mutta sitten rupesi hän ottamaan urakalle rakennusten teettoa ja vihdoin teettämään itse kivitaloja. Pääomia ei ollut nimeksikään, mutta vuokrista sai 4 ja 5 prosenttia enemmän kuin itse maksoi pankkiin, — se kannatti mainiosti. Ja pian nousi arkkitehti Alholmilla toinen ja kolmas kivitalo ja muutamain suurten onnistuneiden tiilikauppain ja tonttiluovutusten avulla pääsi hän arvaamattoman nopeasti niin pitkälle, että ensi talo alkoi olla velaton ja miehen nimi käydä rikkaasta. Ja rikkaasti elettiin; perhe tottui komeihin oloihin, rahasta ei ollut puutetta.
Mutta nousuunsa oli arkkitehti tarvinnut muitten apua, tyhjänä kuin alkoi, menivät asiat aluksi aivan luottopapereissa, joissa nimiä tarvittiin. Mutta nimiä saikin noina edullisina raha-aikoina. Sittemmin, päästyään jaloilleen, täytyi arkkitehdin taas vuorostaan kirjoittaa muille, joilta hän oli apua saanut ja joilla myöskin oli nopea nousu mielessä. Hänen takuusitoumuksensa nousivat suuriin summiin, vaan eipä ollut hätää, miehet olivat varmoja. Silloin rupesi kaukana maaseudulla muutamia uusia toiminimiä ja liikkeitä romahtelemaan. Suoranaisesti nuo asiat eivät häneen koskeneet, vaan kyllä muutamiin niistä, joille hän oli takuussa; nämä tarvitsivat uutta luottoa pystössä pysyäkseen. Piti kirjoittaa lisää. Vaan sittenkin niistä kaatui pari, se tapahtui juuri viime syksynä, jolloin kivitalojen vuokratkin rupesivat isosti alenemaan. Pankit vetäysivät varovaisiksi, kävi vaikeaksi sioittaa uusia sitoumuksia, kun vanhat nimet eivät enää kelvanneet… No, se meni kaikessa hiljaisuudessa, ei kukaan tiennyt, missä määrin tuo rikas talonomistaja oli noihin selkkauksiin sekaantuneena ja vielä kai hän kevätpuoleen itsekin luuli selviävänsä. Vaan pankit, joissa hänen paperinsa näihin asti olivat menneet puhtaasta kullasta, luulivat toista, rupesivat tiukkaamaan kohteliaassa muodossa… Ja niin lankesi tässä syyskesällä muutamia papereita — ei mistä uutta ottaa…
— No entä sinä, milloin sinä tutustuit perheessä? kysyi Holm, kun tätä myöten ymmärsi asian.
— Juuri ulkomailta palatessani viime joulun alla, sattumalta eräässä seurassa. Minä katselin vähän sitä tyttöä ja se katseli minua. No, ei siinä sen enempää ollut, tavattiin vain sen jälkeen tavallista tiheämmin. Näkyi tytöllä olevan muitakin hienostelijoita, vaan se ikäänkuin turvautui minuun; käskettiin käymään perheessä… Tyttö oli viaton, hän ei tiennyt isänsä asioista mitään, tuskin tiennee vieläkään — onneksi hänelle ja minullekin. Vaan minä sain, juuri kuin aloin olla lämpimimmilläni, yht'äkkiä silmäni auki…
— Ja vetäysit pois?
— No niin. Mitäpä varten juuri suotta, pakotta sekaantuisin semmoiseen vyyhtiin, — johan mulle ihmiset nauraisivat.
— Jaa, jaa, ne tuntosarvet, ne ovat sulla paikallaan.
— Ovat jumalankiitos vielä, vaikka jo vähän säpsähdin. Täytyy vasta tunnustella syvemmältä.
He olivat näitä tarinoiden istuneet kauan Seurahuoneella, muut päivällisvieraat olivat jo enimmät menneet ja huone tuntui kuumalta ja savuiselta. Teki hyvää taas päästä ulkoilmaan, ja he nakkasivat pienen mutkan »espikselle», katsellakseen kuinka siellä kaartilaiset kilvan liehakoivat kaupungin piikoja ja kaikkinainen kutu kävi kuumimmillaan. Vaan kun he taas olivat ehtineet torin laitaan, niin he erosivat. Holm muisti, että hänellä oli tekemättömiä töitä ja Heikki päätti vielä sinä iltana ajaa Kaivopuistoon, pistäytyä Juuson luona, muorille mieliksi jos ei muun vuoksi, arkena sitä ei niinkään jouda.
Juuso asui näet yhä vielä siellä vanhassa asunnossaan, jonne hän oli tottunut hautautumaan kuin mäyrä pesäänsä ja jossa hän päivät pitkät istuskeli työpöytänsä luona papereittensa ääressä, joista ei koskaan näyttänyt valmista kalua syntyvän. Sieltä hän ei lähtenyt juuri muuta kuin aamupäivillä kouluunsa, ei seurustellut paljo kenenkään kanssa eikä liikkunut missään. Siellä hän istuskeli nytkin, kun Heikki tuli hänen luokseen eikä noussut hän paikaltaan, vaikka kuuli ovikellon soivan.
Hilda tuli eteisessä Heikkiä vastaan ja näytti käyvän erittäin iloiseksi hänen tulostaan, ikäänkuin olisi sitä odottanutkin; hän tiesi äitinsä käyneen Heikin luona. Hän puristi kättä innokkaasti ja toivotti tervetulleeksi. Heikki yritti jo siinä eteisessä kyselemään, mitenkä talossa jaksettiin, vaan Hilda veti hänet kohta sisään Juuson huoneeseen. Tämä kääntyi kirjoituspöytänsä ääressä, kun kuuli jonkun tulevan, katsoi ensiksi pitkään ja oudoksuen, mutta säpsähti sitten, ikäänkuin olisi hän nähnyt jotakin pelottavaa ja tuttua. Hetkisen niin tuijotettuaan nousi hän ja tervehti Heikkiä kohteliaasti.
— Ah, sinuapa en ole tavannutkaan melkein koko tällä vuosiluvulla.
— Niin, itseäsi ei ole näkynyt missään, olet kovin ahkerasti istunut täällä kotona töittesi seurassa.
Juuso myönsi sen, sanoi tehneensä sen tahallaan, hänestä kun ei tähän maailman aikaan enää ollut juuri julkiseen elämään; eihän ollut hänellä siellä mitään vaikuttamista ja sitäpaitse hermostuttikin se häntä. Siksi oli hän vetäytynyt aivan syrjään ja yksinäisyyteen.
— Et löydä huoneestani yhtään sanomalehteä, sanoi hän, en välitä seurata näitä päivän tapahtumia, ne ovat mulle aivan kuin vieraita. Minusta teillä nykyajan politikoitsijoilla ei siis enää tule olemaan vastusta, lisäsi hän katkerasti hymähdellen.
Heikki ei ollut tuota pistoa ymmärtävinään, puhui vain ikään kuin neuvoen:
— Miksi teet noin jyrkkiä käänteitä, mitä syytä sulla on noin täydellisesti sulkeutua kuoreesi?
— Onhan syytä, kun kerran on mies vaakalla punnittu ja köykäseksi löytty. Ja minun mielipiteeni ja maailmankatsantoni ei nyt kerran kulje tämän ajan saranoissa enkä tahdo enää päästää omia vanhoja mielitekojanikaan valloilleen.
— Mutta sinä teet siinä väärin itseäsikin kohtaan. Eihän tuollainen tuppeensa sulkeutuminen ole terveellistäkään, siinä käy mies juroksi ja erakoksi ja kuoleupi pois.
— Sepä mulle taitaa ollakin parasta, se asema on juuri minua varten.
Hilda johti keskustelun jokapäiväisempiin tapauksiin ja otti Juusokin siihen osaa. Heikki koetti huomaamatta tarkastaa hänen käytöstään ja puhettaan. Ei siinä voinut huomata mitään muuta merkillistä kuin sen, että vanha vilkkaus ja tuli oli kerrassaan poissa, välinpitämättömyyttä ja väsynyttä katkeruutta kuvastui sen sijaan hänen puheistaan; koko olennossa oli jotakin masentunutta ja kyllästynyttä, aivan kuin jonkun suuren ruumiinponnistuksen jälkeen taikka kun puhutaan asioista, jotka eivät ensinkään huvita eikä innosta. Heikki nosti tahallaan puheen »Kyntäjä»-vainajasta, mainitsi sen kuolemasta, huomauttaen ettei kukaan enää tahtonut ottaa sitä hoitoonsa. Vaan silloinkin pysyi Juuso aivan kylmänä ja välinpitämättömänä, hän ei näyttänyt tuon kysymyksen vuoksi enää viitsivän kiihoittaa mieltään, hänestä oli yhdentekevää, elipä tuo eli kuoli, senkin kanssa hän oli jo tehnyt suorituksensa.
Mikähän se sitten mahtaa olla, jota mies itsekseen hautoilee ja yksinäisyydessään tuumii? mietti Heikki epäillen. Siinä salaisuudessa se sairas kohta juuri mahtoi ollakin.
Juuson ja Hildan väleistä ei vieras kerran käymällä voinut nähdä eikä päättää mitään varmaa, mutta Heikki saattoi mielessään kuvailla, että syynä rikkoumiseen juuri mahtoi olla tuo samanen Juuson tyly välinpitämättömyys ja hermostuttava raskasmielisyys, jota ei Hilda, vilkas ja elävä nainen, voinut ymmärtää eikä kestää. Nuo ominaisuudet näyttivätkin nyt aivan täydelleen hallitsevan Juuson luonnetta, niinkuin sitä ennen hallitsi kaikenmoisia asioita kohtaan liekkiin leimahtava innostus ja kiihko, — Juuso oli luonteeltaan aina ollut hillitön äärimmäisyyksien mies ja siksipä hän aina olikin esiintynyt niin liioittelevasti ja epäonnistuneesti. Nyt oli hän keikahtanut syvään raskasmielisyyteen, melankkoliiaan, ja se oli hyvin arveluttava merkki.
Heikillä ei ollut aikaa kauan viipyä — mitäpä hän siellä kulutti aikaansa. Lähtiessään kehotti hän Juusoa käymään luonaan, olihan heillä paljo yhteisiä muistoja nuoruutensa ajoilta, joita näin miehinä oli hauska muistella. Ja hän kehotti Juusoa käymään klubissakin, siellä oli taas uutta elämää ja uusia virtauksia, siellä tapasi tuttavia ja sai tarinoida päivän tapauksista, joissa myötään saattoi huomata uusia ilmeitä; ne voisivat kyllä huvittaa Juusonkin mieltä.
Tämä kiitti ystävyydestä, vaan hän ei voinut olla huomaamatta koko tässä käynnissä jotain tarkotettua ja epäiltävää, jotakin vehkettä. Ja hän vastasi välinpitämättömästi, että nuo tapauksethan eivät häneen kuulu, hän oli nyt onneksi päässyt talttumaan eikä tahtonut enää rasittaa itseään eikä muita.
Heikki tapasi hevosen kohta ulos tultuaan, istui kärryihin ja ajaa karautti takasin kaupunkiin. Jonkinlaisilla asioilla tässä täytyy ajella! nurkuili hän itsekseen, — pian ne sinne saavat hakea apumiehen, joka on tutkinut tiedettä toisessa tiedekunnassa kuin hän. Ei tule enää tuohesta lakkia, — tietäähän sen syyn tuohon löyhämielisyyteen. Se on aina vain se vanha hapatus, joka nyt on pukeutunut uuteen ilmestysmuotoon, se Juuson vanha naismainen tunteellisuus, joka ei ole koskaan antanut hänen järkensä tehdä tarpeellista tehtävätään. Ja siitä hänen näkyy olevan mahdoton päästä, nyt se on mahdottomampi kuin koskaan. Eipä kumma, jos muori on huolissaan ja Hilda murheissaan, sillä eihän hänessä ole enää ollenkaan jälellä järkevää miestä. — Hm! Jos kerran vielä tulevat multa neuvoa kysymään, niin annan totisesti minä tepsivän neuvon: Koettakoot päästä hänestä eroon! Sillä siitä miehestä ei tottatosiaan enää koskaan tule ehyttä.
Jo joutuivat joulupyhät, perheen juhla, sovinnon, rakkauden juhla. Ne ovat päiviä niinkuin muutkin, mutta siitä merkilliset, että ihmiset ovat ne pyhittäneet olemuksensa paraille taipumuksille. Tuokio lepoa kilvoituksista ja intohimoista, tuokio ystävyyttä vihan ja kateuden keskessä, kipene tunnetta paljossa järkeilemisessä, kipene henkeä paljossa aineellisuudessa. Maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto — siunaamaksikaan hetkeksi. Ja koti on tuon kauniin palveluksen temppeli.
Hilda oli päättänyt hänkin koettaa valmistaa omaan kotiinsa, jossa muuten kotia niin vähän oli, juhlaksi pienen pyhätön; ehkä voisivat hekin siinä viehättyä vaikkapa haihtuvaksi hetkeksikään palvelemaan juhlan hyviä hengettäriä: sovintoa, sydämmellisyyttä ja rakkautta. Hän oli ostanut pienen joulukuusen, pukenut sen aattona valkosiin ja valoisiin ja nauttinut edeltäkäsin ajatellessaan, kuinka he sen ympärillä istuisivat: poika makaisi kehdossaan ja katseleisi suurilla, ihmettelevillä silmillään noita loistavia tulia, itse hän hoiteleisi joulupukin virkaa ja Juuso istuisi tuossa vieressä, — se ei voisi olla hänkään heräämättä joulutuulelle eikä heittäytymättä sen hyviä hengettäriä palvelemaan.
Niin oli hän suunnelmoinut. Mutta melkeinpä turhaan oli mennyt sekin Hildan toive: ei tullut oikeaa joulutunnetta sittenkään, ei sitä iloista, avomielistä, sydämmellistä, joka unhottaa, uhraa ja antaa anteeksi; juhlahetkenäkin rasitti Juuson kotia sama raskasmielisyys ja sama kylmentävä sulkeutumus, joka viime ajat oli täydellisesti heidän välejään hallinnut. Juusokin koetti kyllä puolestaan olla tavallista iloisempi, ystävällisempi ja hauskempi, mutta näkyi selvästi, että hänen täytyi pakottaa itseään sitä tekemään ja siitä kävi koko mieliala keinotekoiseksi ja rasittavaksi. Heidän kodistaan ei tullut enää temppeliä, juopa oli jo kasvanut liian suureksi, siltaa oli ollut mahdoton sen yli rakentaa.
Vähitellen, huomattavammitta merkkitapauksitta, olivat he tälle kannalle ehtineet. Molemmat olivat he koettaneet ponnistella sitä vastaan, vaan se kylmä huoahdus, jonka he kerran eräänä talvi-iltana olivat niin selvästi välissään tunteneet, oli sen jälkeen huokunut myötään. Jännityksellä olivat he odottaneet jonkinlaista purkausta taikka suoritusta; eihän tällaista äänetöntä, kiduttavaa taistelua voinut ijänkaiken jatkua, sen täytyi päästä syöksymään esiin niinkuin tulvan jääsulun takaa. Sellaista sulun särkymistä oli Hilda puolestaan toivonutkin, hän oli vielä luullut sen voivan niinkuin laskeuvan kevättulvan tasottaa kaikki, sulattaa jäisen kirren ja viedä heidät lähemmäs toisiaan. Vaan sellaista vapauttavaa keväistä tulvaa ei kuulunut ja nyt rupesi Hilda käsittämään, ettei sitä enää tulekaan. Jos tulva kerran tulee, niin se särkee kaikki, repii heidän höltyneen välinsä auttamattomasti hajalle.
Kesästä he olivat viettäneet suurimman osan erillään, Hilda äitinsä luona maalla, Juuso kirjastojen vuoksi Helsingissä, — hän näet ponnisteli töissään yhä vielä, vaikka heikentyvillä toiveilla. Hän huomasi myötään, että hänen tieteellisen teoksensa valmistuminen siirtyi yhä etemmäs tulevaisuuteen; kun hän juuri oli olevinaan jostakin seikasta selvillään, havaitsi hän tarvitsevansa uusia aineksia ja uusia lähteitä. Hän haki niitä, syventyi niihin ja siitä laajeni taas työn pinta-ala siihen määrään, ettei hän sitä kohta jaksanut hallitakaan. Ja pahinta oli, ettei hän siitä nyt enää löytänyt toivomaansa tyydytystä ja ettei hän luottanut omaan kykyynsä saada siitä kokoon mitään ehyttä tai kelvollista.
Mutta hän ponnisteli siltä, ponnisteli vielä pitkin syksyä kun he taas Hildan kanssa kesäkauden jälkeen asuivat entisessä asunnossaan Kaivopuistossa. Vaan ei ollut tämäkään kotielämä innostavaa eikä rohkaisevaa, ei antanut se voimia eikä itseluottamusta. Hilda puuhaili taloustoimissaan tuntien itsensä yksinäiseksi ja orvoksi ja koettaen lapsensa seurassa viihdyttää mieltään. Harvoin he olivat yksissä, enimmäkseen vain ruoka-aikoina, ulkona eivät koskaan. Vielä harvemmin heidän luonaan joku tuttava vierailemassa kävi. Almin rouvan pyynnöstä, jota tuo nuorten suhde ja varsinkin Juuson raskasmielisyys yhä enemmän rupesi huolettamaan, kävi Heikki kerran, vaan sekin seurustelu jäi siihen, Juuso puolestaan ei sitä tahtonutkaan jatkaa.
Nyt joulunpyhinä, joihin Hilda turhaan oli koettanut puhaltaa jotakin joulutunnetta, tuli Otto eräänä iltapäivänä käymään lankomiehensä luona Kaivopuistossa. Hänkin oli tahallaan herennyt useammin sukulaistensa luona käymästä, hän näet ei kepeällä mielellään ollut ollenkaan voinut ymmärtää koko tuota epätervettä, rikkoutunutta suhdetta ja tahtoi välttää siihen kajoamasta. Mutta aina milloin hän sinne tuli, tempasi hän nuo itsekseen mököttävät, jurot aviopuolisot hilpeämmiksi ja vapaammiksi. Juusokin silloin aina ilostui ja elpyi, hänen täytyi oikein heltyä nauramaan noille kepeille leikkipuheille ja medisiinarisukkeluuksille, jotka olivat hauskoja juuri sen vuoksi, että niissä oli niin äärettömän vähän järkeä.
Otto kertoi aikovansa mennä illalla teaatteriin ja siitä innostui taas Hildakin, — hän oli uusien tappioidenkin jälkeen aina väsymätön uudelleen innostumaan. Mitähän, jos hekin Juuson kanssa kerran menisivät teaatteriin, ehdotti hän ja katsoi kysyvästi Juusoa.
— Tietysti te lähdette mukaan, vakuutti Otto päättävästi. — So, Juuso, musta takki päälle vain ja kalvostimet käteen, ei tässä nyt auta kinastella…
Juuso empi. Hän ei ollut vuosikauteen käynyt kertaakaan teaatterissa yhtä vähän kuin muissakaan huvituksissa, hän kun oli päättänyt aivan vetäytyä syrjään ihmisten seuroista ja heidän riehuntapaikoiltaan. Mutta nyt Otto komenteli niin leikillisen päättävästi ja kenties pitäisi Hildan vuoksikin kerraksi taipua, hänellä näkyy niin tekevän mieli… Juuso päätti lähteä mukaan teaatteriin.
Hilda oli iloissaan, hän toivoi hyviä tuloksia tästä illasta, kun nyt kerran oli saanut temmatuksi Juuson hetkeksikään erilleen noista ainaisista yksinäisistä tuumistaan. Ja Juusosta tuntui itsestäänkin, kun hän Oton seurassa käveli kaupungin läpi Arkkaadiaan päin, että hän oli vähän lähempänä ympärillään elävää maailmaa kuin tavallisesti ja luuli melkein voivansa viettää hauskan illan, — kerran taas pitkästä ajasta.
Vaan teaatterissa oli jo vaikutus toisenlainen. Juusoa vaivasi ja hermostutti noin monien ihmisten läsnäolo, häntä rasitti, kun kaikenmoiset tuttavat siellä tulivat tervehtimään ja kyselemään hänen voinnistaan ja töistään ja toiveistaan. He tekivät sen ehkä hyväntahtoisuudessaan, vaan Juusosta ne olivat nenäkkäitä nuo ainaiset ensimmäiset kysymykset, mitä hän toimi ja mitä hän aikoi… Ja sitten se olo siellä vanhassa tutussa teaatterissa, jossa hän ennen nuorempana niin monasti oli innostunut ja unelmoinut, se herätti hänessä eleille niin monia puoleksi hautautuneita muistoja ja ohjasi hänen ajatuksenkulkunsa juuri niihin kehiin, joista Hilda oli toivonut saaneensa sen houkutelluksi pois. Hänelle palasi niin selvästi mieleen, miten hän juuri täällä teaatterissa oli haaveksinut kaunista elämäntyötä, haaveksinut, että hänkin loisi jotakin kelvollista, suurta ja isänmaallista, vetäisi hänkin hirtensä kotimaisen taiteentemppelin korottamiseen. Muisti, miten hän sitten olikin tehnyt työtä, innostunut, uhrannut siihen itseään, kärsinyt ja toivonut, — ja miten koko unelma sitten olikin yhdellä painauttamalla lutistunut myttyyn. Hän muisti, miten hän oli lukenut kappaleensa Elnalle ja miten he olivat ymmärtäneet toisensa jokaista hienointa tunteenvivahdusta myöten… Se oli noussut savuna ilmaan — se olikin ollut hänen ensimmäinen haaksirikkonsa. Nyt hän istui siinä samassa teaatterissa tuuliajohylkynä, pirstaleinakaikkitoiveet ja aikeet, hengitti puolilla keuhkoilla ja eli puolta elämää, koettaen turhaan ponnistella lopullista vaipumistaan vastaan.
Juuso koetti taistella noita tunkevia muistoja ja mielikuvia vastaan, koetti seurata kappaleen kulkua ja kiinnittää ajatuksensa siihen. Ja teaatterissa se vielä onnistuikin. Vaan kun he sieltä lähtivät pois ja tulivat kotiinsa, oli Juuso taas aivan synkkien mietteittensä vallassa.
Hilda istui ja katseli häntä, sillävälin kuin he iltasekseen purasivat voileivän; hän saattoi lukea miehensä masentuneen mielialan, vaan ei voinut hänen ajatuksenkulkuaan seurata. Hän käsitti vain, että hänen hyvä yrityksensä taas oli ollut turha — olisiko todellakin kaikki turhaa…? Ja hän puhkesi taas kerran melkein valittavalla äänellä lausumaan:
— Voi sinua Juuso, miksi olet taas noin raskasmielinen ja synkkä? Eikö sinua voi millään saada virkoamaan noista ainaisista tuumistasi?
— Niin Hilda, virkkoi Juuso kohottaen verkalleen päätänsä, pelkäänpä että olen ijäkseni tämmöinen. Minä huomaan kyllä, kuinka olen käynyt ikäväksi ja rasittavaksi kumppaliksi ja kuinka sinä siitä kärsit. Voi, jospa voisin sille mitään, kärsinhän siitä itsekin!
— Mikset voi, luovu noista tuumistasi ja ole kuin muut ihmiset. Heitä huolet ja ole reipas niinkuin olit ennen, — saisit nähdä, kuinka elämä vielä voisi olla hauskaa.
— Miten heitän jotakin semmoista, joka jo on kasvanut olemukseeni kiini. Katsos, kun kerran on haahtensa menettänyt…
— Elä ajattele noin, mitä olet sitten oikeastaan menettänyt? Ja mikset puhu mulle mielesi kaihoja? Tahtoisinhan niitä ymmärtää ja tahtoisinhan auttaa sinua; voisinhan ehkä antaa sulle uskoa ja luottamusta toteuttamaan sitä, mitä olet aikonut, jos avaisit mielesi mulle. Elä pidä minua näin vieraana; kerro mietteistäsi, niin ne kepenevät. Ethän vain sitä pane niin raskaasti sydämmellesi, ettei meillä vielä ole tarpeeksi tuloja, ei sinun ensinkään tarvitse luulotella itsellesi, että sinä jonkunlaisella armolla elät…
Hilda puhui lämpimästi, intohimoisesti, melkein kuin tuskallisella itkuäänellä rukoillen. Ja aivan kuin tahtoen kerran väkisinkin tuhlata suurta hellyyttään, lähestyi hän miestään, kiersi kätensä intohimoisesti hänen kaulaansa, nojautui hänen polveaan vastaan ja puhui:
— Voi Juuso, sula nyt kerrankin, niin kaikki vielä paranee…
Juuson rinta aaltoili ja sieltä kohosi jonkunlainen valittava, kituva ääni, joka suli huokaukseen. Hänen ruumiinsa vavahti ja hän oikasi vaistomaisesti kätensä työntäen ikäänkuin tuskan painaman Hildan loitommas luotaan.
Hilda jäi seisomaan siihen kalpeana, säihkyvin silmin, ja hänen vartalonsa värisi valtavasti. Se oli siis tapahtunut. Juuso oli työntänyt hänet luotaan, kun hän vielä kerran tarjosi lohdutustaan ja hellyyttään, lykännyt hänet kylmästi loitommalle, kun hän sielunsa äärimmäisessä tuskassa koetti lääkitä särkyvää väliä ja saada häntä lausumaan yhden ainoan ystävyyden sanan, keventämään kerrankin raskaan mielensä. Se vaikutti Hildaan kuin kylmä suihku ja hän lausui kolakasti:
— Niin, se on totta, minähän tässä taidan ollakin armon rukoilija ja rasittava taakka.
Juuso ei puhunut mitään, ei pyytänyt anteeksi, ei selittänyt, ei nostanut katsettaankaan ylös maasta. Hän oli kuin halvattu, jäsenet eivät liikkuneet eikä tahtokaan käskenyt niiden liikkua. Vaan Hildassa loiskivat laineet valtavasti. Hän oli nyt nähnyt vuosikautisten, kiihkeäin taistelujensa tuloksen: Työnnetty kylmästi pois! Jo aikoja sitten oli hän joutunut epätoivoon Juuson rakkauden voittamisesta, mutta hänen ystävyyteensä oli hän toki luottanut ja hän tiesi, että tylyä kohtelua hän ei ollut ansainnut. Ja eihän hän kumminkaan ollut rukoillut mitään itsensä vuoksi, kaikki vain Juuson hyväksi… No, oli kai parasta, että se oli tapahtunut, minkä kumminkin piti tapahtua, kerranhan piti heidän höltyneen välinsä haleta. Vetäytyen loitommas lausui hän tyyneesti, mutta raudanterävällä äänellä:
— Sinä olet viskannut minut luotasi. Toista kertaa sen ei tarvitse tapahtua.
Tämä tapaus teki Hildan kauan vaivautuneessa mielessä ratkaisevan käänteen. Eihän tapaus itsessään niin ratkaiseva ollut, vaan se valmisti häntä tekemään päätöksen, joka jo kauan oli hänen mielessään kytenyt. Hän ei ummistanut silmiään sinä yönä, makasi vain ja ajatteli ja aamulla oli hänellä seuraavat päätelmät selvillä: Nyt olen tehnyt kylliksi sen vanhan rakkauteni vuoksi, joka ei voinut mulle onnea hankkia. Minä olen koettanut parastani, olen uhrannut itseni, nöyryyttänyt itseni, olen antanut lempivän naisen tunteeni loukattaviksi. Nyt se taistelu saa loppua, mitä varten vielä enemmän rääkkäisin itseäni, kärsisin ja toivosin turhaa, — ei, nyt on mitta täysi, nyt täytyy muutoksen tapahtua.
Hilda meni aamulla äitinsä luo, puhui koko asian ja kertoi mihin päätökseen hänen pitkällinen taistelunsa nyt oli huippuuntunut. Äiti oli tuota jo kauan odottanutkin, mutta vielä hän kehotti Hildaa malttamaan mielensä, että neuvoteltaisiin keinoista. Muori tahtoi vielä puhutella Juusoa itseään, toivossa että tämä ehkä kuitenkin voisi herätä käsittämään esiintymisensä laadun ja sen mahdolliset seuraukset. Juuso kuunteli nytkin anoppinsa nuhteita äänettömänä, myönnyttävänä, mutta lupaamatta mitään ja tietämättä mitään neuvoa. Hän oli näihin aikoihin vielä entistään hajamielisempänä, melkein kuin tylsyneenä, hänen oli toisinaan vaikea herättää itseään välttämättömimpiin toimiinsakaan, laiminlöi jonkun kerran koulutuntinsakin, kun unehtui kotiin tuolilleen istumaan. Hän ei värähtänyt minnekäänpäin ja Hildalle, joka jo oli päätöksessään varma, kävi asema viikkojen edelleen vieriessä aivan sietämättömäksi. Ja eräänä päivänä päätti hän toimia itse. Hän meni, äidilleen mitään puhumatta, yksin Heikin luo, — joltakinhan hänen täytyi kysyä neuvoa ja Heikkiin, joka oli Juuson vanha tuttava, hän arveli paraiten voivan luottaa; hän ymmärtää paraiten Juuson luonteen ja on sopivin mies ajamaan asiata perille. Kuta lähemmäs Heikin asuntoa Hilda tuli, sitä enemmän hän käyntiään kiirehti, hän nousi nopein, melkein juoksevin askelin portaita ylös, soitti ja pääsi sisälle. Heikki tuli hymähdellen häntä vastaan: eikö hän ollut sitä arvannut, että hänen luokseen vielä kerran tultaisiin!
Hilda kertoi juurta jaksain asiansa Heikille ja viipyi siellä lähes tunnin keskustelemassa. Mutta kun hän tuli sieltä pois, oli ankara, päättäväinen piirre hänen kasvoillaan ja kävellessään takasin Kaivopuistoon oli hänen astuntansa varmaa, horjahtelematonta, Hän oli katkassut vanhat ennakkoluulonsa, vanhat taipumuksensa ja siteensä; tähän asti hän oli toivonut toivomasta lakattuaankin, mutta hänen luontonsa oli noussut koko voimallaan sitä yksipuolista taistelua vastaan, ja nyt hän tahtoi jo toimia.
Heikki oli ilmaissut hänelle että hän saattoi toimia. Hän ei ollut neuvostaan epäillyt, se oli hänellä jo aikoja sitten ollut varmana ja se neuvohan olikin sama joka viime aikoina oli Hildan omissakin aivoissa pyörinyt: koettaa päästä miehestään täydelleen eroon. Se kävi helposti päinsä, jos Juuso suostui ja tämän täytyi suostua, muuten… Arpa oli heitetty. Yhtä kiihkeästi kuin Hilda kolme vuotta sitten vielä oli koettanut voittaa Juuson omakseen, yhtä kiivaasti hän nyt sielunsa koko kiivaudella harrasti päästä hänestä vapaaksi. Nyt oli vain Juusoa puhuteltava ja sitten toimittava.
Kotiin tultuaan meni Hilda suoraan Juuson huoneeseen, kertoi pitemmittä esipuheitta mistä hän tuli ja millä asialla hän oli ollut ja lausui varmasti ja päättävästi aikeensa. Olihan se sitäpaitse parasta heille molemmille.
— Erota, niinkö sanot, — erota? Ollaanko nyt jo todellakin siinä?
Juuso katsoi kummissaan vaimoaan, joka tuossa seisoi säihkyvin silmin ja päättäväisen näköisenä. Vaan Hilda vastasi tyyneesti:
— Niin, olet kai sen huomannut sinäkin. Eihän tätä yhteiselämää voi jatkaa. Meidän liittomme on jo alkujaan levännyt valheellisella perustuksella, sinä et ole minua rakastanut koskaan. Onhan rehellisintä, että se puretaan.
— Valheellisella perustuksella, toisteli Juuso, niin, petoksella alusta asti. Minä olen pettänyt sinut ja itseni, se on totta.
— Sinä myönnät sen, muuten voisin muistuttaa sen mieleesikin. Katsoppas tässä, — sen löysin työpöydältäsi silloin, kun kihlausaikanamme makasit kuumeessa.
Hän laski Juuson eteen sen paperin, johon tämä vilustuksesta vapisevin käsin kerran oli alkanut kirjettä Elnalle. Juuso katseli sitä kauan, ei muistanut ensiksi oikein miltä maailman ajoilta tuo paperi mahtoi olla kotosin vaan rupesi sitä vähitellen tunnustelemaan ja yksi hämärä ajatus selventeli toistaan. Tuo paperi kertoi hänelle muistoja ikäänkuin jostakin kaukaisesta, utuisesta unelmasta, taikka elämästä toisissa maailmoissa ja ilmakehissä. Sitten sai muisto varmempia, tarkempia muotoja, mieleen palasi tuo kova, salainen, sisällinen taistelu, jota hän tuohon aikaan oli käynyt, se sielun tuska, joka häntä oli vaivannut. Hän oli silloin jo astunut askeleen itsensäpettämiseksi, vaan silloin hän vielä olisi voinut peräytyä. Hänessä tappelivat silloin juuri »enkeli ja perkele», tappelivat kiivasta, tasaväkistä, kiduttavaa taistelua, joka jäyti hänen ytimiään ja hänen tahtonsa voimaa. Tuona iltana yritti jo enkeli hetkeksi pääsemään voitolle, hän päätti peräytyä, päätti koettaa palata sille elämäntielle, jonka hänen hyvä hengettärensä oli hänelle viitannut. Vaan hän oli liian heikko. Toinen henki olikin riistänyt voiton, kynä oli pudonnut hänen kädestään… Ja siinä taistelussa, juuri tuon tappion kautta, oli hänen elämänonnensa palanut poroksi ja hänen taistelukykynsä lauennut voimattomaksi. Sen jälkeen oli kaikki ollut valetta.
Tuota kirjeenalkua kauan katseltuaan virkkoi Juuso matalalla äänellä:
— Mutta miksi … miksi otit minut sitten?
— Minä rakastin sinua ja toivoin voivani vielä voittaa sinut, minulla oli kova tahto. Mutta minä olen taistellut turhaan, toivoni on lopussa ja rakkauteni myöskin, — nyt en siedä enää tätä elämää. Eikähän tämä voi tyydyttää kumpaistakaan, se kuolettaa meidät molemmat.
— Niin, minut se on jo kuolettanut. Mutta erota, — ja mitä sitten?
— Tiemme eroavat, mennään eri tahoille. Minä olen tehnyt suunnitelmani ja se ei horju.
Hilda meni ulos Juuson huoneesta ja sulki oven jälessään. Se ovi oli viime aikoina tosin ollut enimmäkseen suljettuna, mutta nyt vasta käsitti Juuso selvästi, että se oli suljettu häneltä, hänellä ei ollut lupa sitä avata. Hildan ehdotusta ei hän voinut vastustaa, ei hänellä ollut siihen oikeutta eikä voimaakaan ja täytyihän hänen myöntää, että heidän välinsä olivat parantumattomissa. Mutta sittenkin — avioero — se häntä pelotti, hän ei ollut sitä tullut ajatelleeksi, hän oli itse käynyt niin heikoksi ja tahdottomaksi. Nykyinen elämä ei tosin tyydyttänyt Juusoa, se rasitti häntäkin, vaan hänestä oli vaikea ajatella, että hänen olisi taas alotettava elämänsä yksinään alusta, rakennettava taas uusi erehdysten ja pettymysten perustus, vanhasta olematta muuta jälellä kuin tärvellyn elämän muisto.
Juuso istui kauan yksin pöytänsä ääressä käsivarteensa raskaasti nojaten.
Miksikähän kohtasivat kaikki nämä iskut juuri häntä, niin mietti hän itsekseen, miksikähän kolhi elämä juuri häntä näin säälimättömästi. Olikohan se kaikki rangaistusta, rangaistusta siitä, että hän oli pettänyt itsensä ja nuoruutensa aatteet ja heikkona väistynyt taistelusta? Hän oli siinä pahasti rikkonut. Mutta hänestä tuntui samalla, kuin joku vieras, säälimätön voima olisi koko ajan pakottanut häntä sitä tekemään, ajanut hänet karilta karille ja särkenyt hänen tahtonsa ja voimansa, tuntui siltä kuin kohtalo tahallaan olisi häntä vainonnut. Olihan se mieletön ajatus, miksipä se häntä nyt vainoaisi, mikä kohtalo viitsisi erittäin sortaa hänenmoista heikkoa miestä, tuohan on sairaan mielikuvituksen turhaa epäilystä, sehän juuri osottaa luonteen heikkoutta…
Mutta omituinen se hänen elämäntaipaleensa sittenkin oli ollut: pettymys toisensa perästä! Miksi piti juuri hänen viskelehtää tuollaisena tahdottomana kappaleena edestakaisin, saamatta kiini mistään? Oli se sittenkin, kuin jokin paha voima olisi häntä viskellyt, hän oli niin monasti tuntenut tuon ahdistajansa, oli toisinaan nähnyt tuon ilkeän voiman ikäänkuin personoittuna silmäinsä edessä. Sillä oli ollut silmässään tuollainen kylmä, kiihkeä kiilto, joka häntä hyydytti, joka esti häntä toimimasta ja jonka valtaa vastaan hän turhaan taisteli. Tuo hänen sortovoimansa kuva taikka oikeammin tuo pelkkä kylmä katse oli hänelle jo kauan aikaa sitten tuttu, hän oli sen monasti nähnyt jossakin, vaikkei voinut selvittää itselleen missä, se oli häntä niin usein vaivannut ja se oli juuri se, joka häntä oli ikäänkuin vainonnut vuosien halki.
Tuo kylmä kiilto, — taas se oli niin selvänä hänen edessään. Oliko hän joskus nähnyt sen jonkun ihmisen silmässä ja kenen? Vai oliko se vain joku ruumiiton, vastenmielinen tunnelma, joka hänen hiljaisessa, lakkaamatta toimivassa mielikuvituksessaan oli pukeutunut tuollaiseen muotoon? Hän ei ollut tuota ilmiötä koskaan voinut ymmärtää, vaan se se oli, joka hänet oli murtanut. Kenties se oli murtanut hänet juuri siksi, ettei hän sitä eikä sen tarkotuksia koskaan ollut voinut ymmärtää? Se oli ollut hänelle yhtä outo ja vastenmielinen, kuin se kylmä ja itsekäs aika, jonka keskelle hän oli joutunut elämään, vaan jota hän ei ollut voinut käsittää eikä hyväksyä…
Niin, se oli tuo hänen sortava valtijaansa juuri kenties itse se nykysen ajan suunta, joka häntä kuritti ja rasitti siksi, että hän ei ollut sitä käsittänyt eikä antautunut sen lapseksi. Olihan sillä tuolla suunnalla juuri noin hyytävän kylmä katse, mutta samalla noin intohimoisesti kiiltävä…