Olkalla alkaa käydä kosijoita. Aili yrittää välistä siitä puhua, mutta kohtaa aina jyrkän vastarinnan. Olka livahtaa hänen käsistään, hän tuntee sen… Miksi?… He eivät itse asiassa ole niin eri sivistyskannalla, etteivät toisiaan voisi ymmärtää. Mutta Olka ei tahdo. Hän seurustelee kylän tyttöjen kanssa, useiden sellaistenkin, joista ei Aili pidä… ja Aili jää yksin.
Talvi tulee erinomaisen kova: kirkkaita päiviä ja polttavia pakkasia, jolloin kaikki on huurteesta kankeaa. Illoin, kuun loistaessa, on kuin salamoja iskisi oksasta oksaan metsässä. Ei tunnu tuulta, ei mikään liikahda. Pyöreinä, kuin pumpuliin käärittyinä ovat puut ja niiden pehmeydestä riippuu alas hienoja, pitkiä jääripsiä, jotka leikittelevät kuunvalossa. Saattaa nähdä kauas metsän sisään: valoisia puunkylkiä ja tasaisia maa-aloja, joista silloin tällöin kohoaa hienoinen lumimätäs. Hiljaa kuin varjo astuu nuori nainen teitä Kaarilan ympäristössä. Huurre asettuu hänen silmäripsiinsä, huurteeksi tulee hänen hengähdyksensä, hiiltyneen puun lailla helisten lentää lumilohkare, kun hän jalallaan sattuu sitä koskettamaan.
Aamulla on mieliala toinen ja jäätähtien joukko kimmeltää toisella tavalla, sillä silloin loistaa siihen aurinko, joka on punainen kuin kuumimmalla kesäsydänpoudalla. Ovet narisevat kankeuttaan ja seinähirret ryskyvät. Pörröisinä kerinä istuvat harakat aidalla, kyeten tuskin siipiään liikuttamaan. Vihdoin alkaa tuulla ja särkyessään helisten putoavat jääkuori ja piikit maahan. Jo rupeaa satamaan lunta. Sitä tulee viikkokaudet yhtämittaa.
Sama nainen se yhä astelee tuttuja teitään. Milloin käärivät lumihiutuat hänet valkeaan vaippaansa, milloin nostelevat tuulet hänen pitkiä suortuviaan, ikäänkuin muodostaakseen niistä siivet, milloin lepää hän hangen helmassa, milloin seisoo hän polvia myöten lumessa, käsivarsillaan pitäen kiinni koivun rungosta. Surumielinen, haikea ilme ei väisty hänen kasvoiltaan.
* * * * *
Kevään mukana saapuu Helsingistä serkku, Eero Wahlfelt. Hän on kahdenkymmenenkahden vanha nuorukainen, joka yliopistossa tutkii uusia kieliä ja filosofiaa. Tutkinnot ovat kaikki tähän asti menneet kunnialla ja viimeiset vähäiset luvut aikoo hän suorittaa pois syksyllä, sitten lähteäkseen ulkomaille laajentamaan tietojaan ja näköpiiriään. Miellyttävällä käytöksellään on hän heti voittanut kaikki sydämet Kaarilassa, alkaen herrasväestä palvelijoihin ja alustalaisiin asti. Hänellä on varastossa ystävällisiä hymyilyjä ja hauskoja pilapuheita kaikille. Ja hänen avuliaisuutensa ja hyväsydämisyytensä eivät tunne rajoja. Hän olisi, niinkuin Emma rouvalla on tapana sanoa, valmis riisumaan yltään ainoan paitansakin pyytävälle. Tyhjyys, kolkko hiljaisuus on Kaarilasta kadonnut: vaistomaisesti tuntevat kaikki henkilön läsnäolon, joka elämänhaluisena, täynnä nuoruuden voimaa astuu tulevaisuutta kohti.
Ihmeellisesti hän osaa vaikuttaa kaikkiin. Siitä että puhekielenä herrasväen kesken ennen oli ruotsi, on nyt jouduttu siihen että nuoret puhuvat keskenään suomea — palvelijain suureksi kummastukseksi. Hänen toimestaan on Emma rouvalle ja Ailille tilattu sadetakit ja kesähatut Maijan mukana Helsingistä. Sunnuntai-iltoina kokoaa hän paikkakuntalaiset Kaarilan tupaan kuulemaan esitelmää, milloin Kalevalasta, milloin Suomen historiasta, milloin Runebergista. Pekan kanssa, joka on umpimielisyydestään tunnettu, juttelee hän usein myöhäiseen yöhön asti. Emma rouvastakin on alakuloisuus kadonnut vähemmäksi.
Aili on Eerosta saanut mahtavan liittolaisen. Hän niin hyvin ymmärtää hänen tarpeensa, hän niin osaa häntä tyynnyttää. On hetkiä, jolloin ei Aili tunne katkeruutta ketään kohtaan, ei minkäänlaista surumielisyyttä, hetkiä, jolloin hän on täysin onnellinen. Lämpöisinä päivinä istuvat he kahden puutarhassa tai rannalla ja Eero kääntää Ailille pitkiä kappaleita ranskalaisista ja saksalaisista klassikoista tai kertoo hänelle virtauksista eri maiden kirjallisuudessa.
Ja tyttö, joka koko elämänsä ajan huolellisesti on peittänyt sisimmät tunteensa maailmalta, alkaa vähitellen avata sydäntään. Siinä on omituinen tenho kun he kahden istuvat lehdossa, jonka nuput aukeavat auringolle ja hän saa kertoa tunteistaan täällä yksinäisinä talvi-iltoina tai pitkinä, myrskyisinä syyspäivinä. Välistä hän aivan unohtaa, että hän astelee elävän olennon rinnalla. Mutta vaistomaisesti hän sittenkin tietää, ettei hän tällä kertaa tunteitaan ilmaisekaan yksin tuulille. Katsomattakin tuntee hän lämmön noista ruskeista, verhotuista silmistä itseään seuraavan. Eeron osanotto on sentään toista kuin se, jonka tuuli uskotulleen suo…!
Lämmin, kummallinen tunne seuraa häntä koko päivän ja kun hän illalla peilin edessä sukii hiuksiaan ja näkee punan poskillaan, huomaa hän miten se häntä kaunistaa. Nyt pitäisi Eeron hänet nähdä!
Hän ei tee itselleen selvää siitä, miksi hän juuri Eerolle tahtoisi näyttää kauneutensa, hän ei kysy mikä tunne hänessä elää Eeroa kohtaan. Hän tietää vain, että hänen seurassaan on hyvä olla ja että on suloista häntä ajatella.
Mutta tuontuostakin sukeltaa aaveena esiin ajatus: tämä loppuu, tämä loppuu!… Ensinnäkin tulee Maija heidän väliinsä, sitten matkustaa Eero pois… Kesää seuraa pitkä talvi. Maija, oma lapsi, pääsee tietysti Helsinkiin. Eero unohtaa Ailin kokonaan… Mitä hänestä tuleekaan tässä suuressa yksinäisyydessä…? Hän maatuu tänne, kuihtuu, kuolee.
Ja hän tuntee, miten epätoivoisa katkeruus iskee kyntensä hänen sieluunsa. Hän tahtoisi tuskasta huutaa.
Oli lämmin päivä. Tavanmukaista kevätsiivousta oli jo jonkun aikaa kestänyt Kaarilassa. Kuukausien koskematon järjestys oli rikottu huoneissa, tavaroita oli kannettu ulos, ikkunoita raastettu auki talviliitteistään, lakeja, lattioita sitaistu nuorilla lehvillä, kellareja, vinttejä väännetty nurin ja kauas oli pauke kuulunut kartanolta, kun talvitomuja piiskattiin huonekaluista.
Maijan tuloon piti kaiken olla valmiina. Emma rouva valmisteli rengin kanssa kukkalavoja puutarhassa, Pekka oli vienyt piiat navettapihaa luomaan, Aili raastoi pois huoneestaan toista sisäikkunaa, joka mahdollisten kylmien varalta oli jätetty ottamatta. Eero, joka aamulla oli ollut tervaamassa venettä rengin kanssa, soitti torvea salissa.
— Etkö, Aili, tulisi minua säestämään? kuului vihdoin hänen äänensä.
— Voisit sinä mieluummin tulla minua auttamaan! vastasi Aili.
— Älä toki Eero raukkaa taas vaivaa, huudahti Emma rouva puutarhasta.— Koko aamupäivän hän on ollut työssä.
— Niinhän me muutkin olemme. Kyllä hän nyt saa jaksaa, väitti Aili armottomasti.
Eero nousi ikkunalle ja otti Aililta hohtimet.
— Saan ilmoittaa, etten ensi kertaa ole tällaisessa työssä. Monet monituiset kerrat olen iltamia ja kuvaelmia varten naulannut kulisseja, monta monituista kertaa ripustanut seinille arpajaisvoittoja.
— No niin, siinä äiti kuulee!
— Mutta en minä nyt täällä Kaarilassa tahtoisi sinua rasittaa…!
Kun ikkuna oli saatu irti ja avattu, hyppäsi Eero, notkeana kuin apina, siitä puutarhaan.
— Tule perässä! sanoi hän Ailille ja hymyili häntä vastaan ruskeilla silmillään.
Korkeus ei ollut aivan pieni. Mutta Aili nousi empimättä ikkunalaudalle ja varustautui hyppäämään. Liian myöhään huomasi Eero sanojensa varomattomuuden, turhaan koetti hän tyttöä kieltää. Hän hyppäsi — jollei Eero olisi saanut häntä kiinni, olisi hän pudonnut suin päin maahan.
— Sattuiko? kysyi hän hätäisesti. — Sano, sano Aili kulta!
Hän painoi häntä likemmä itseään, käsivarsillaan häntä tukien. Hetken ajan hän hervotonna lepäsi hänen sylissään, kasvot kalpeina, silmät ummessa.
— Ei sattunut, kuiskasi hän vihdoin, loi serkkuunsa pitkän katseen ja riuhtaisihe irti. — Kuule, alkoi hän sitten kiireesti, värin vähitellen palatessa kasvoille, — emmekö yhdessä menisi lakaisemaan tuota kulmaa puutarhassa, joka vielä on lakaisematta?
— Olkoon menneeksi!
— Hae sinä tallista harava, minä tuon tuvasta luudan.
Eero rupesi viheltämään masurkkaa, heitti taapäin päätään, niinkuin hänen tapansa oli, tarttui Ailin vasempaan käteen ja oikaisi hänen käsivartensa suoraksi omaansa vastaan. Hän veti hänet mukaansa. Silmillään seuraten Eeron askeleita tanssi Aili hänen perässään. Rakennuksen kulmaa kiertäessä hämääntyi heiltä tahti. He alkoivat uudestaan ja tanssivat reippaasti siihen asti missä talliin ja tupaan vievät tiet erosivat. Siinä päästi Eero Ailin käden sellaisella vauhdilla että tyttö vielä hyvän matkaa jatkoi samaan tahtiin. Sitten hän seisahtui ja jäi tuijottamaan Eeron jälkeen, painaen käsiään rinnalle.
— Mitä, mitä on tämä tunne? sanoi hän hiljaa itsekseen.
Sellaisena ei kukaan saanut häntä nähdä, hänen täytyi paeta. Hän tiesi poskensa olevan palossa ja otsallaan olevan ikäänkuin kirjoituksen. Hän vilkaisi ympärilleen: pihassa ei ollut ketään. Hän hyppäsi kiviaidalle, pääsi sen toiselle puolelle ja riensi polkua alas rantaan. Valkovuokot olivat kukassa, lahti lepäsi rasvatyynenä, tuore tervanhaju leijaili ilmassa. Hän astui veden partaalle, johon syvä, sininen taivas kuvastui, horjahti taapäin ja lankesi kivelle istumaan.
— Mikä, mikä on tämä tunne? Eero, Eero… onko tämä rakkautta?
Hän ei itkenyt, mutta sydän sykki valtavasti ja silmä tuijotti veden kalvoa. Hänen rintansa oli ylenpalttisen täynnä.
Minä rakastan! selveni hänelle vihdoin ja hänen kyyneleensä alkoivat hiljalleen valua alas poskea. Hetket olivat iäisyyden hetkiä, hän ei tietänyt miten kauan hän oli istunut siinä veden partaalla, valaen vettä polttavalle otsalleen, kun hänen mieleensä vihdoin juolahti, että Eerohan häntä odottaa. Hän nousi, kuivasi kasvonsa ja alkoi astua taloa kohti. Mutta hänen mielessään riemuitsi ja raikui. Ei tarvinnut enää kaivata ja ikävöidä olemattomia. Ajatuksilla on määränsä, tunteilla maalinsa: hän rakastaa!
— Missä sinä olet ollut? kohtasi häntä portilla Eeron kysymys.
— Olinko sitten niin kauan?
— Olit! En minä yksin viitsinyt lakaista puutarhassa, lähetin sinneLeena-muorin. Mutta missä sinä oikeastaan kävit?
— Rannassa. Pisti päähäni käydä siellä. Juoksin niin kovasti.
— Sen kyllä näen. Joko vene kuivaa?
— Vene… niin, kyllä kai se kuivaa, ilma kun on niin kaunis.
Sileälle tielle päästyä tarttui Eero hänen käteensä ja alkoi häntä tanssittaa.
— Pää pystyyn ja katso minua silmiin! Niinkuin ennenkin.
Mutta Aili ei voinut niinkuin ennen. Kyyneleet tulivat silmiin.
— Päästä minut, pyysi hän. — Auringon valo häikäisee.
— Neiti suvaitsee tänään olla huonolla tuulella!
Pääkaupunkilaisella kumarruksella päästi Eero hänen kätensä ja katsoi häneen pitkään. Aili kääntyi ja alkoi haravoida lehtiä kasaan. Ikäänkuin oljen korteen tarttuen katkaisi hän vihdoin kiusallisen hiljaisuuden sanoilla:
— Kerro Eero jotakin Helsingistä.
— Helsinki ei tähän aikaan esiinny ensinkään edukseen, siellä alkaa olla tyhjää: ylioppilaat poissa, koulut kiinni, muuttoaika.
Taas seurasi hiljaisuus. Onneksi tulla pyyhälti samassa pensaista koira, läähättäen ja kieli pitkällään. Aili hyväili sitä tavallista hellemmin. Eero seisoi haravoiden tuomen alla, jonka oksat miltei koskettivat hänen päätään:
— Hän ei minua ymmärrä, hän ei minua rakasta! selveni Ailille äkkiä.
— — —
Aurinkoisena valkeni seuraava päivä. Kaikki oli järjestyksessä: kaksiosaiset ovet avatut, joten saattoi nähdä talon koko huonerivin, maljakoissa kukkasia, ruokasalissa vihreällä koristettu kahvipöytä ja ikkunoista virtasi raikas veto, löyhytellen vasta pestyjä uutimia ja koristuksia pöydillä ja sohvilla, jotka ainoastaan juhlatilaisuuksissa otettiin esiin. Juhlatilaisuuksiksi katsottiin aina niitä päiviä, jolloin joku "lapsista" palasi kotiin, viivyttyään pitemmän aikaa poissa.
Jo kello yhdentoista aikaan alettiin odottaa. Joka kerta kun Jalo avasi suutaan haukkumaan, ilmestyi joku piioista kyökin portaille. Aili oli ensi kerran heittänyt surupukunsa ja pukeutunut sinertävään. Hänellä oli kaulassa leveä kellertävä pitsi ja vyötäisiä ympäröi nahkavyö.
Hän ei iloitse Maijan tulosta, ajatteli Pekka nähdessään hänen totiset kasvonsa. Mutta Eero ei voinut riistää silmiään hänestä: vaaleat hiukset kähertyivät niin sorjasti niskassa, poski oli kalpeudessaankin niin tuore, piirteet niin puhtaat. Kun hänet aina oli nähnyt mustissa, vaikutti hän vaaleassa puvussa suorastaan hurmaavana.
Maijaa vain ei kuulunut. Kahvijano valtasi jo odottavat ja ensimmäinen kuppi juotiin. Emma rouvan alkaessa käydä levottomaksi, tuli piika vihdoin ilmoittamaan, että "nyt siellä joku tulee Kiutun mäkeä alas, mutta on niin lystinmäinen". Jalo, joka unohtaen virkansa, istui ruokasalissa ahnastelemassa, törmäsi haukkuen pihalle, herrasväkensä seuraamana. Kummallinen kuorma oli todellakin tulossa: ajaja kyllä istui takana ja hattupää nainen edessä, niinkuin odottaa sopi, mutta sitäpaitsi oli etupuolella rattaita ihmeellinen korkea esine, jonka pinnat oudosti säteilivät auringon valossa.
— Mikä kumma tuo on? Ei ainakaan meidän Maija…
— Mutta hevonen on meidän Tuima.
— Ja Maija se kuitenkin on tuo hattupää…
— Hänellähän on polkupyörä rattaillaan, keksi vihdoin Eero.
— Maija se on, hän jo heiluttaa nenäliinaansa.
Hitaasti likeni kuorma. Nuoret riensivät vastaan, Emma rouva jäi jäljellepäin. Kenenkähän polkupyörän hän tänne tuokaan? mietti hän itsekseen. Sitten alkoi kyyneleitä valua hänen poskilleen ja malttamattomasti odotti hän saavansa sulkea syliinsä tyttärensä. Maija ei aivan heti päässyt alas rattailta, puupuitteisiin pantu polkupyörä oli kiinnitetty hänen eteensä, joten hän sen takana istui kuin karsinassa.
— Voi voi, olette varmaankin kauan odottaneet! Läksimme kyllä heti junan tultua, mutta tämän pyörän tähden piti ajaa niin hitaasti. Kaduin jo etten sitä jättänyt asemalle.
— Paras oli, virkkoi Pekka ystävällisesti hymyillen, — että toit tuotavasi tänne. Kukapahan ne jälkeenpäin noutaisi asemalta.
— Maamiehellä on kiire käsissä! lisäsi Eero.
Vihdoin pääsi Maija karsinastaan. Hän riensi suoraa päätä äitinsä luo ja sulki hänet syliinsä. Sitten tervehti hän muita.
— Pikku tyttöseni, Maija kultani, oletko nyt kotona, äidin luona!Mutta kuinka sinä olet kasvanut ja näytät terveeltä!
— Niin olenkin ollut harvinaisen terve koko kevään, vaikka useimmat tovereista olivat niin hermostuneet, että rukouksessa pyörtyivät ja tunnilla usein purskahtivat itkuun.
Maija oli päätä pitempi äitiään. Hänen ja Pekan ulkomuodossa oli paljon yhtäläisyyttä: sama vaalea tukka, vaikka Maijalla hiukan laheampi, sama helakka ihonväri, samat siniset silmät. Veljessä vallitsi oikea suomalainen tyyneys, kun sitävastoin sisar näytti olevan altis mitä erilaisimmille mielijohteille. Hän oli vankka ja roteva, suuret, luisevat kädet, vartalo vielä kehittymätön. Niinkuin usein nopeasti kasvaneet, käveli hänkin huolimattomasti, hartiat hiukan kumarassa. Liikkeet olivat kulmikkaat, äänessä ja käytöksessä jotakin poikamaista. Hän otti pitkiä askeleitaan sillä tavalla, että miltei luuli hänen olevan kompastumaisillaan hameisiinsa, jotka alkoivat käydä pitkiksi. Kun hänet näki Ailin rinnalla, pisti hän erikoisesti silmiin: Aili oli niin solakka ja kevyt, kaikki hänessä niin siroa tekoa.
— Mutta lapseni, virkkoi äkkiä Emma rouva ja pysähtyi keskelle pihaa, tavoitellen hattua tyttärensä päästä, — olet leikannut hiuksesi! Voi, voi!
— Niin, niin, minua ei saa torua! Niistä oli niin paljon vaivaa ja olivathan ne niin huonot…! Kasvaahan minulle uudet paremmat sijaan…!
— No niin. Ehkä se oli hyvä.
Enempää ei Emma rouva sanonut. Eero tyytyi siihen, että hän purskahti nauruun ja Pekka sanoi tyynesti:
— Se on hirveän rumaa kun naisilla on lyhyt tukka.
Tultiin sisään. Maija juoksi huoneesta huoneeseen, kaikkialla oli niin tuttua, niin kaunista! Hän tervehti piikoja kyökissä, tarkasteli oliko kaikki paikoillaan, kaipasi Mirriä, joka ei ollut saapuvilla ja jäi vihdoin kahvipöytään istumaan Emma rouvan viereen, joka ilokyynelin tuontuostakin laski kätensä hänen lyhyeksi leikatuille hiuksilleen ja kehoitti häntä syömään ja juomaan.
— Mutta enhän vielä ole sanonut terveisiä kaikilta, jotka lähettivät! jatkoi Maija. — Ensinnäkin tietysti tädiltä ja sedältä ja pojilta. Setä erittäin käski sanoa, että hän syksyllä odottaa Ailia Helsinkiin. Ja täti lähetti äidille tuliaisiksi leninkikankaan ja Pekalle kravatin… Ja Eerolle minulla on terveisiä niin monelta tytöltä, etten tiedäkään…!
— No annas kuulla!…
— Ensinnäkin tuli neiti Blom toissa iltana vastaani kadulla ja käski sanomaan, että olisi fiksua jos kirjoittaisit hänelle, sillä hänen on ollut sinua ikävä… Ja Elli Tuokko toi aamulla kukkia, jotka käski antaa sinulle — ne ovat eväitteni joukossa… Voi äiti, kiitos voileivistä, ne maistuivat niin hävyttömän hyviltä, että olin kieleni niellä…!
— Vai eväittesi joukossa! Sepä on hävytöntä! Helsingin runollisin ja kaunein tyttö lähettää minulle kukkia ja sinä panet ne — eväspussiisi.
— Vai olisiko minun pitänyt istua ja pidellä niitä käsissäni neljän penikulman aikana. Muutoinkin minua paleli. Aamulla oli aika kylmä, tiedä se ja ole tyytyväinen, etten kukkiasi heittänyt hiiteen.
— Paleliko sinua, lapseni?
— No ei paljon… Ja päästäkseni Eeron terveisistä mainitsen vielä että yksi hentuistasi, jonka nimeä en edes muista, lähetti pienen käärön…
— Jota ehkä olet säilyttänyt — kenkäsi varressa? lisäsi Eero.
— Ja se inhoittava neiti Sohvi Mantere käski sanoa, että jotkut häät olivat olleet, sanoi sinun kyllä siitä jo ymmärtävän…
— Hyvä on, ymmärrän kyllä! Pääsivätkö pojat luokalta?
— Pääsivät. Jussi sentään ehdoilla luonnontieteessä.
— No entä sinä itse? kysäisi Pekka.
— Tietysti. Ei toki viimeiselle luokalle jäädäkään. Todistukseni onkin täällä.
Hän juoksi sitä noutamaan. Omituisen hellä piirre kasvoillaan seurasi Emma rouva hänen liikkeitään. Se on sentään oma tytär, ajatteli Aili itsekseen. Hänelle, Ailille ei kukaan antanut sellaisia katseita. Eero oli hänestä tällä hetkellä kauempana kuin koskaan ennen; ainoa joka häntä myötätuntoisuudella näytti seuraavan, oli Pekka. Hän katsahti häneen tuontuostakin ikäänkuin anteeksi pyytäen. Aili pakotti hymyn huulilleen. Hänen poskensa hehkuivat.
— Ja johtajatar — tapansa mukaan —, sanoi Maija, — lähetti äidille terveisiä.
Juhlallisella uteliaisuudella otti Emma rouva todistuksen tyttärensä kädestä. Sitten hän ojensi sen Ailille. Eero kurkisti siihen hänen olkansa takaa.
— Eero ei saa katsoa! huusi Maija.
— Miksei? nauroi Eero ja vilkaisi tyttöön ruskeilla silmillään.
— Ei! Et saa! Koetapas!
— Maija lapseni! rauhoitti äiti. — Eihän tuo nyt niin huono ole, ettet sitä voisi näyttää.
— Niin, mutta hän taas alkaa kiusotella…!
Sekä Pekka että Eero seisoivat Ailin tuolin takana lukemassa Helena Maria Wahlfeltin päästötodistusta. Siinä oli enimmäkseen kahdeksia, voimistelussa kymmenen, kaunokirjoituksessa, käsitöissä ja laskennossa kuusi.
— Vai tällä sitä sitten aiotaan — ylioppilaaksi! virkkoi Eero hymyillen, käsissään murennellen piparkakkua.
— Eero! pääsi Aililta nuhdellen.
Mutta Maija oli tullut tulipunaiseksi. Hän karkasi istuimeltaan, hypähti Eeron eteen, riisti todistuksen hänen kädestään, tarttui hänen tukkaansa ja tukisti.
— Selkääsi tarvitsisit! sanoi hän. — Äiti, minä en kärsi tuota Eeroa.Laita itses täältä Kaarilasta tiehesi.
Tämä riiteleminen oli niin hullunkurista, että Aili ja Emma rouva purskahtivat nauruun. Eero oli painanut silmänsä umpeen ikäänkuin henkeään uhkaavaa iskua odottaakseen.
— Onko minun päässäni enää ainoatakaan hiuskarvaa? vaikeroi hän.
— Olisit, Maija, voinut hankkia arvosanasi laskennossa vähän paremmaksi, huomautti Pekka.
— Kiitä onneasi, ettei siinä ole viitosta! sanoi loukkaantuneena Maija. — Kuukausitodistuksessa minulla oli seitsemän, mutta sitten se Pirre (hän tarkoitti laskennonopettajaansa) antoi niin vaikeita koelaskuja, ettei niitä kukaan ymmärtänyt. Olga Söderholmkaan, joka meidän luokalla oli primus, ei saanut kymmentä… Te ahdistatte minua tänään kaikki. Luuletteko, että on hauska tulla kotiin, kun…
Loukkaantuneena läksi Maija saliin ja luotuaan nuhtelevan katseen Pekkaan ja Eeroon, seurasi häntä Emma rouva. Mutta pahin ei vielä ollut tullut.
— Kenen se polkupyörä on? kysyi Pekka.
Maija livahti tiehensä antamatta vastausta ja Pekalta unohtui kysymys uudistamatta, hän kun jännityksellä seurasi Helsingistä tulleiden sadetakkien ja hattujen koettamista. Se tapahtui salissa, suuren peilin edessä. Ailin sadetakki oli vaalean harmaa ja hattu leveäröytäinen, valkeasta oljesta, koristettu mustilla samettinauhoilla ja valkealla höyhentöyhdöllä. Se puki häntä niin, että hän punastui nähdessään oman kuvansa. Nyt saattoi hän vetää vertoja mille tytölle tahansa. Mutta Emma rouva vaikeroi:
— Voi hyvät ystävät, minulle, vanhalle ihmiselle nyt tällaisia koristuksia! Voi näitä hihoja!
— Se on uusinta muotia! vakuutti Maija.
— Miksi nyt sitten vanhanaikaista ottaisi, koska kerran uutta ostaa! lohdutti Eero. — Kyllä täti siihen tottuu!
Pekka nousi tuoliltaan, haki takkinsa rintasaumasta pari nuppineulaa ja pisti niillä kiinni pussihihoja niin että poimut katosivat.
— Noin sen olla pitäisi!
— Niin poikani, ehkä Aili, kun tässä nyt tulee aikaa, ottaa ja leikkaa nämä hihat pienemmiksi.
Eero nauroi täyttä kurkkua ja teki parastaan vakuuttaakseen, että ne olivat erinomaisen kauniit. Sitten tuli uusi kysymys: mitä tämä kaikki maksaa? Siihenkään ei Maijalta saatu vastausta: täti oli ostanut kaikki ja täti oli siitä kirjoittanut. Huolestuksen rypyt alkoivat nousta Emma rouvan otsalle: hän aavisti pahaa, kun Maija noin salaperäisesti vastaili. Sata markkaa oli Helsinkiin lähetetty ja siitä piti vielä riittää Maijalle matkarahoiksikin. Kunhan eivät nämä tavarat olisi maksaneet niin paljon, että sinne taas oli jääty velkaa!
Huonommin kuin Emma rouva saattoi aavistaakaan, olivat asiat. Se selveni hänen kälynsä kirjeestä, jonka Maija ulos lähtiessään hänelle jätti. Paitsi että sadetakeista ja hatuista oli jäänyt osa maksamatta, oli Maijan tutkintohameeseenkin pitänyt ottaa velkaa. Sitten oli Maija ostanut polkupyörän… Polkupyörän? Maija polkupyörän! Emma rouva luki sanat moneen kertaan, hän ei ollut silmiään uskoa. Oliko lapsi tullut hulluksi!… Muuan tovereista, joka läksi ulkomaille, oli sitä hänelle kaupannut polkuhinnasta, 250 markasta, vaikka se oli miltei uusi ja erinomaisen hyvä. Kenenkään tietämättä oli Maija tämän tehnyt. Hän oli siitä saanut paljon toria. "Älkää siis enää häntä soimatko. Luulen sitäpaitsi, että siitä on ollut paljon hyötyä, sillä alkukesästä oli hän kalpea ja hermostunut, mutta sitten kun hän alkoi ajaa polkupyörällä, on hän tullut aivan toisen näköiseksi. Pyörä on otettu velaksi, mutta sitä ei tarvitse maksaa ennenkuin vuoden lopulla. Tyttö raukka on niin peloissaan. Älkää nyt häntä toruko!" Niin loppui kirje. Neuvottomana pudotti Emma rouva sen helmaansa ja jäi tuijottamaan eteensä. Sitten läksi hän etsimään Pekkaa, varovaisesti ilmoittaakseen hänelle asian.
Sillaikaa asteli Maija Eeron ja Ailin kanssa puutarhassa, jutellen Helsingin uutisia. Syksyllisiä arpajaisia jo valmisteltiin. Ompeluseura oli ollut koolla Wahlfeltilla. Ohjelmaakin oli ajateltu. Joku rouvista oli ehdottanut Kalevala-kuvaelmia: "sinipiikain laulu", "ilmatarten ja luonnotarten tanssi", "Pohjolan neito" y.m. Ja siihen oli Lyydi-täti sanonut: "minulla on ehdolla niin mainio Pohjolan neito! Se on mieheni veljentytär Aili Wahlfelt. Hänen pitää siksi tulla tänne."
Aili tunsi ikäänkuin huumaavan viinin virtaavan suoniinsa: hän olisi hänkin nuori, hän huvittelisi niinkuin muut, hän tanssisi Eeron kanssa!
— Onkin päätetty, sanoi Eero, — että Aili syksyllä tulee Helsinkiin.
— Niin, opeta nyt vain minulle masurkkaa!
Ailin jäsenet värähtelivät.
Eero tarttui hänen käteensä ja he alkoivat tanssia hiekkarannalla. Maija lauloi ja yritteli kädet vyötäisillä hänkin tanssia. Hiestyttyään läksivät he juoksujalan pihaan. Mutta nähdessään polkupyörän kuistilla totistui Maija.
— Voi, voi, mitähän minä nyt saankaan? huokasi hän itku kurkussa.
— No kuinka niin?
— Tuo on minun! Olen sen ostanut omin päini, keneltäkään kysymättä lupaa… Mutta kiusaus oli niin suuri! Sain sen polkuhinnasta… Ette aavista miten taistelin vastaan! Kävelin päiväkausia kuin kissa kuuman puuron ympärillä. Ja aina kun näin tyttöjen polkupyörillään tulevan kouluun, oli minulla oikein tuska. Ja kun näin heidän maneesissa harjoittelevan, niin ihan olin kuin kipeä! En enää voinut vastustaa. Semmoisella tunteella kuin sanotaan naisten rakastuvan, ajattelin minä pyörääni. Vein sen huoneeseeni, kiilloitin sitä ja ensi työni aamulla oli nousta sitä katselemaan… Voi äiti, älä suutu!
Sekä Emma rouva että Pekka olivat saapuneet paikalle. Maijaa kohtasi kokonainen nuhdetulva. Ailin piti lähteä kyökkiin, joten ei hän kuullut sitä kuin etäältä. Hän oli sitäpaitsi kokonaan omissa ajatuksissaan. Astuessaan salin läpi, otti hän uuden hattunsa, asetti sen päähänsä ja katsahti peiliin. Sitten hän laski hatun takaisin tuolille ja tuli masurkka-askelin ruokasaliin, jonne paistinhaju tunki kyökistä. Hän oli niin onnellinen, niin kiitollinen. Onnentunteensa valtaamana hän äkkiä kääntyi takaisin portaille, missä Maija itkien otti vastaan läksytystä, lankesi äidin kaulaan ja lausui:
— Kiitos, rakas äiti!
— Mistä lapseni? kysyi Emma rouva hämmästyneenä.
— Hatusta, takista, kaikesta…!
Pekka seisoi riidanalaisen polkupyörän edessä, jonka ruuveja Eero koetteli, ja katsoi siihen kuin mihinkäkin pahantekijään. Hän kääntyi hämillään pois, kun Aili tuli häntäkin suutelemaan. Tyttö palasi ruokasaliin. Ensi kertaa eläessään tunsi hän hurmaavan huolettoman elämänilon liikkuvan mielessään. Kaikki epäilys oli kadonnut, tuntui siltä, että hän on niin kaunis, että Eeronkin täytyy häneen rakastua.
Kyökissä oli väki vielä ruualla. Kaikki pöydällä oli tavallisessa järjestyksessä: reikäleipiä läjässä, kalakuppi, jonka laitoihin suola oli kuivanut ikäänkuin kuonaksi, ja höyryävä perunavati. Vanha Leena liuotteli leipäpalasiaan vedessä, Jalo kalvoi luuta nurkassa. Aili kurkisti paistipataan, katsoi että jälkiruoka uunissa kypsyi, pani voita lautaselle, leikkasi lohta, jota oli lähetetty Helsingistä, ja järjesti ruokapöydän. Ohi astuessaan yhtyi hän tuontuostakin renkien keskusteluun. Se koski tämänpäiväistä matkaa asemalta ja Maija neidin polkupyörää.
— Neiti, siellä on kerjäläisukko rappusilla, ilmoitti vihdoin piikaIita.
Kerjäläinen istui sauvaansa nojaten eikä liikahtanut paikalta, kun Aili häntä puhutteli. Risainen takki oli kiinni puukapulalla, jonka ympäri oli kiedottu lankaa. Likaista paitaa piteli parsinneula. Paljaat jalat olivat pistetyt tuohikopposiin. Käsi oli pelkkää luuta ja nahkaa, kellertävän sinisinä erottautuivat siinä suonet. Ailin mieleen painui heti ensi näkemältä jokainen yksityiskohta hänessä. Kuurona ei hän Ailia huomannut, ennenkuin hän kosketti hänen olkapäätään.
— Jaa mistäkö kaukaa minä olen? Tuolta olen toisesta pitäjästä. Jaa vaivaisapuako? Onhan sitä vähän, mutta lisää on hankittava maailmalta. Olen tässä kaiket talvet potenut hinkua ja hengenahdistusta. Kun korjaisi Jumala pois…!
Ääni, käheänä ja matalana kuin maanalainen ulina, katkesi häneltä yskään. Kasvot vääntyivät ryppyjä täyteen ja värittömälle otsalle nousi rasittunutta punaa. Vanuneet harmaat hiukset heilahtivat. Aili toimitti hänelle ruokaa ja auttoi hänet alas portailta. Hitaasti vanhus astui tupaan päin, kaksin käsin kantaen keittovatia ja varjellen lientä läikähtämästä laitain yli.
— Menkää vähän syrjään! kuului äkkiä Maijan ääni.
Kirpeä kellonsoitto houkutteli samassa sekä rengit että piiat portaille, mutta se, jota soitto varoittaen tarkoitti, ei huomannut mitään: rauhallisesti hän yhä asteli keskellä tietä, varjellen keittovatiaan, lakkirisa kainalossa, tuulen heilutellessa harmaata tukkaa. Juuri kun Maijan piti kääntää ja pyyhkäistä hänen ohitsensa, kääntyi hänkin juuri samaan suuntaan. Harmistuneena, kyynelten puna vielä poskilla, piti tytön hypätä alas pyörältä.
Sanattomana katseli Aili tätä kohtausta. Hän tunsi ikäänkuin pistoksen rinnassaan. Poissa oli äskeinen mieliala. Ilottomana tuli hän sisään, mielessään kaikki Kaarilan köyhät, sairaat ja onnettomat, joita hänen piti tehdä onnellisiksi sensijaan, että hän koetteli uusia hattuja ja ajatteli huvimatkoja Helsinkiin.
Niin kävi aina. Heti kun elämä alkoi hänelle hymyillä, kun hänen nuoruutensa otti oikeutensa, tuli, ikäänkuin tuulen tuomana joku pieni ulkonainen seikka, jota ei kukaan muu huomannut, mutta joka hänet pudotti taivaastaan. Kivenä riippui raskasmielisyys hänen siivissään ja painoi häntä maailman huoliin. Eikö hänelle sitten todellakaan ollut olemassa onnea, iloa, nuoruutta? Oliko hän tuomittu kaiken aikansa suremaan muiden huolia, itkemään siksi etteivät kaikki iloinneet?
— — —
— Minä en maksa pyöriäsi, oli Pekka sanonut sisarelleen. — Saat itse pitää niistä huolta!
Mutta eräänä iltana tavattiin hän itse Eeron johdolla harjoittelemassa samaisella Maijan pyörällä. Ja senjälkeen eivät hänen uhkauksensa enää pystyneet sisareen: hän torjui ne ilkkuen luotaan. Koska kerran Pekka käytti pyörää, saisi hän sen myöskin maksaa! Muutaman päivän perästä läksi Pekka jo polkupyörällä parin virstan päässä olevalle suolle työmiesten luo. Eero koetti opettaa samaa taitoa Ailille, mutta hänen näytti olevan mahdoton sitä oppia. Pekka sensijaan käytti pyörää niin ahkerasti, että Maijaa jo alkoi harmittaa, vaikkei hän uskaltanut siitä mitään sanoa. Kaikessa hiljaisuudessa hän sentään äidille valitti asiaa. Ja äiti lohdutteli sillä, että kyllä Pekka pian väsyy ja kyllästyy ja silloin joutuu pyörä taas alkuperäiselle omistajattarelleen. Mutta Pekkapa ei väsynyt. Maijan piti keksiä uusi keino päästäkseen nauttimaan lempiesineestään: hän läksi liikkeelle aamulla aikaiseen ennenkuin Pekka ehti, ja läksi silloin niin kauas, ettei palannut ennenkuin päivällisille. Yksin ei sentään ollut niin hauskaa, hän alkoi pyytää Eeroa seurakseen. Ja oltuaan yhden kerran, läksi Eero useamminkin. Maijalla oli soma polkupyöräpuku ja kun hän Eeron rinnalla lasketti alas mäkeä ja Aili jäi sulkemaan porttia heidän jälkeensä, ei hän voinut olla heitä kadehtimatta. He viipyivät tuntikausia poissa, tapahtuipa, että heitä turhaan odotettiin koko päivän.
Silloin oli talossa hiljaista. Aili istui käsitöineen puutarhassa. Välistä koetti hän lukea. Mutta katse kääntyi vaistomaisesti maantielle päin tähystelemään, eivätkö he jo tulisi. Ajatukset eivät pysyneet koossa. Kun ei heitä helteisestä päivästä huolimatta kuulunut päivällisellekään, kävi Aili levottomaksi. Hän kuvitteli, miten he nyt lepäävät jollakin nurmikolla metsässä, pyörät ovat asetetut puuta vastaan… Tuntui siltä, että hän vihaa Eeroa. Mitä hän olikin tullut tänne Kaarilaan hänen rauhaansa häiritsemään? Ennen oli kyllä ikävä ja kaipaus kalvoi, mutta ei toki tuntunut tuskaa, se oli tullut Eeron mukana. Kunhan se hänen kanssaan poistuisikin! Heti juhannuksen jälkeen hän lähtisi…
Ja Maija! Hän oli saanut kaikkea: tietoja, koulutovereita, ystäviä… Mutta hän ei antanut Ailin pitää edes ainoaansa: nyt oli hän ryöstänyt häneltä Eeronkin!
Illalla palasivat polkupyöräilijät, hiestyneinä ja mitä parhaimmalla tuulella.
— Aili kulta! meidän on niin nälkä! huusi Eero jo portilla.
Ja ruokapöydässä he sitten kilvan kertoivat seikkailuistaan. He olivat käyneet kirkonkylässä asti ja saattaneet kaikki ihmiset hämmästyksiin: Maija oli ensimmäinen nainen pitäjässä, joka ajoi polkupyörällä.
— Tietysti Rantalan vanhatpiiat pitivät sitä hyvin sopimattomana ja epänaisellisena. Henrietta mamsseli ihan punastui, kun näki minut housuissa ja lyhyessä hameessa…!
— Mutta se olikin liian pitkä matka, sanoi Emma rouva, jota kirkonkyläläisten puheet alkoivat huolestuttaa. — Niin pitkää matkaa ei Maija enää saa tehdä. Se ei sitäpaitsi voi olla terveellistä.
— Mitä minä muusta, huomautti Pekka, — mutta tiesithän sinä että minä aioin polkupyörällä mennä suolle…!
— Tunnusta nyt samalla muutkin syntisi! kehoitti Eero.
— Mitkä muut synnit? närkästyi Maija. — Itse voit ruveta tunnustamaan, mutta en minä.
— No no, lapseni! rauhoitti Emma rouva.
— Olet varmaankin käskenyt vieraita? arveli Aili.
— En minä heitä käskenyt: he lupasivat itse tulla!
— Käskitpä sinä, sanoi Eero.
— No, käykö minun sanominen "älkää tulko" kun ihmiset kysyvät saavatko tulla? Ei. Minä vastaan: tulkaa vaan!
— No kutka lupasivat tulla?
— No ne kaikki: pappilaiset ja postineiti ja tohtori ja…
— En olisi uskonut, kuiskasi Eero Ailille, — että tämä pikku neiti niin arvokkaasti osaisi esiintyä. Hän ei herroille enää niiannutkaan, vaan…
— Suu kiinni! huusi Maija tulipunaisena. — Eero, sinä lurjus…
— Lapseni, lapseni! Mitä sanoja sinä käytät! Pahemminhan sinä reuhaat kuin tallirengit. Etkö sinä niiannut? Et vanhoillekaan herroille?
— Tuo Eero…! Jaa minä hänet kuristaisin! Kaikkiin hänen pitääkin pistää nokkansa.
Maija heitti täyden lautasellisen viiliä kesken ja karkasi saliin.
— Koska he nyt sitten tulevat?
— Juhannus-iltanahan he lupasivat.
— No, onhan tässä nyt vielä muutamia päiviä siihen, sanoi Emma rouva rauhoittuneena. — Leipoa täytyy kuitenkin.
— Ja vasikka tapettaisiin kuitenkin, lisäsi Pekka, joka iloitsi siitä että Aili saisi olla nuorten seurassa.
— Tohtori kovasti kyseli Ailia, kertoi Eero. — Näytti olevan huolissaan terveydestäsi, sanoi sinun liian paljon istuvan. Minä häntä koetin rauhoittaa sillä, että kyllä olen sinun kanssasi kävellyt ja tanssinut masurkkaa…
Nyt oli Ailin vuoro punastua.
— Sepä erinomaisen rakastettavaa!
— Niin, jatkoi Maija, joka samassa oli palannut viililautasensa ääreen, — ja minulta hän kysyi kuinka kauan Eero oli ollut meillä ja miten Kaarila häntä miellyttää ja ovatko he Ailin kanssa jo vanhatkin tutut. Ja minä vastasin, että Eero tavattomasti pitää Kaarilasta ja Ailista, että he jo ovat vanhat tutut, olleet jo vuosikausia kirjevaihdossa…
— Sepä oli valhe. En eläissäni ole Eerolle kirjoittanut riviäkään.
— Mitä siitä sitten! Oli niin hauska nähdä, kuinka hän siihen happamasti hymyili… Olethan sitäpaitsi kerran kirjoittanut… Kas, tohtori on Ailiin korviin saakka rakastunut, se on päivänselvää.
— Mutta valitettavasti ei Aili häneen, sanoi Aili.
— Hän nyt rakastuu kaikkiin naisiin eroituksetta, selitti Emma rouva vastenmielisesti.
— Maija, kysyi Eero, — niiasitko sinä hänelle?
— Kaikkia tässä vielä!… Jollet sinä nyt… niin minä heitän päällesi koko tämän lautasellisen. Se ei ole pelkkä uhkaus, vaan minä sen vielä teen…
Illalla kaipasi Pekka Ailia laulamaan ja Eero läksi häntä etsimään. Turhaan huuteli hän häntä rantakiviltä. Kiertäessään takaisin puutarhan läpi näki hän hänet vihdoin seisomassa tuomen alla, josta kukat varisivat. Hän katseli järvelle. Aurinko laski. Hohde punaili veden kalvoa ja metsää. Kuullessaan Eeron askeleet hän kääntyi ja jäi liikkumattomaksi. He katselivat toisiaan sanattomina.
— Aili, sanoi Eero vihdoin, — miksi olet vetäytynyt luotani, miksi olet minulle kylmennyt.
—Minäköolen kylmennyt? kysyi Aili hiljaa.
— Kaipaan sinun puhettasi, sinun luottamustasi… Ajattele, että viikon päästä lähden.
— Niin, mutta se ei tule käskystä. Sitäpaitsihan huusit minua laulamaan. Kuulin kyllä äänesi rannalta. Mennään.
Surumielinen ilme kasvoillaan istuutui Aili soittokoneen ääreen. Hän ei kauan valikoinut, vaan alkoi heti laulaa:
Taivas on sininen ja valkoinen ja tähtösiä täynnä. Niin on nuori sydämenikin ajatuksia täynnä.
Enkä mä muille ilmoita mun sydänsurujani, synkkä metsä, kirkas taivas ne tuntee mun huoliani.
Hyvää yötä toivottaessa tavattiin Maija portailta, nukkuneena polkupyöränsä ääreen. Rääsy, jolla hän oli sitä pyyhkinyt oli pudonnut hänen kädestään, hänen päänsä nojasi pilariin.
Kiireisesti valmistettiin Kaarilassa juhannusjuhlan viettoa. Huoneet koristettiin kukkasilla, kuistille kierrettiin köynnöksiä, likeiselle vuorelle pystytettiin rovio ja sen nenään vanha tervattu vene. Mutta kun Maija rengin kanssa tahtoi lähteä hakemaan koivuja, pani Pekka vastaan.
— Äh sinä ahne, huusi Maija harmissaan, — niinkuin ei koivuja olisiKaarilan metsissä!
— Minusta on sääli kaataa nuoria puita noin vaan huviksi, sääli puita.
— Mutta eiväthän puut tunne mitään! Ja mitä juhannus on ilman lehtimajoja?
— Eikö Ailikaan minua ymmärrä? kysyi Pekka, kääntyen kasvatussisarensa puoleen.
— Ehkä…
Emma rouvan kehoituksesta päätettiin sentään tuoda koivuja, vaikkei niin paljon kuin alussa oli aiottu. Mutta kun kuorma sitten tuli ja Aili portailta katseli kuinka hentoiset lehvät siinä täryyttivät, ymmärsi hän veljensä kokonaan.
— Noita on tosiaankin sääli! huomautti hän Eerolle.
— Mutta koko luomakuntahan on ihmisen palvelukseen määrätty. Ihminen on kaikista pedoista raatelevin. Jos tahtoisimme olla oikein sääliväiset, niin emmehän uskaltaisi taittaa kukkaa, emme polkea nurmikkoa, sillä kaikkiallahan silloin poljemme eläviä olentoja…
— Niin se kai lienee! myönsi Aili.
Edellisenä päivänä oli Kaarilaan saapunut Emma rouvan käly, joka täällä tavallisesti vietti kuukauden kesästä "nukkuakseen pois hermostumisensa" ja voimistuakseen "Kaarilan mainiosta maidosta". Hän kävi nyt Kaarilassa ensi kertaa veljensä kuoleman jälkeen, ja sentähden piti hänen tuontuostakin itkeä muistojen herätessä. Muuten hän oli mieleltään hilpeä kuin nuori tyttö ja seurusteli kernaasti nuorten kanssa. Suvussa kutsuttiin häntä yleisesti "Malla tädiksi", vaikka hänen nimensä oli Karolina. Tuliaisiksi oli hän tuonut erinomaisia karamelleja.
— Maija, koetti Eero ärsytellä, nähdessään miten tyttö täysin kourin vei makeisia suuhunsa, — noin ei tulevan ylioppilaan käy syöminen. Oletko koskaan nähnyt kenenkään ylioppilaan tuolla tavalla herkuttelevan?
Maija ei, kumma kyllä, vastannut mitään tähän solvaukseen. Hän heitti ainoastaan surullisen katseen serkkuunsa. Mutta täti sai siitä aihetta kaikenlaisiin kysymyksiin: aikoiko Maija ylioppilaaksi? Oliko hänellä todenteolla halua siihen? Ja hän tarttui Maijan käteen ja läksi hänen kanssaan puutarhaan syvällisemmin jutellakseen asiasta… Ja kun he sieltä palasivat, niin syntyi Emma rouvan kanssa kesken juhannuskiireiden vilkas keskustelu. Ja täti esiintyi Maijan lämpimänä puolustajana.
Sillaikaa oli Aili Eeron kanssa koristamassa portaita.
— En ollenkaan käsitä, sanoi Eero, — että parin päivän perästä lähdenKaarilasta.
— Pianhan se aika on mennyt! Oletko loppukesän kotona?
— Olen. Syksyllä tenttaan sitten Helsingissä loppuun ja järjestän asiat. Heti joulun jälkeen lähden. Pääasiallisesti kai tulen oleskelemaan Wienissä ja Parisissa. Kyllä se Parisi sentään kaikesta päättäen on kaupunkien kaupunki. Voi niitä Arvi Svahnin kuvauksia sieltä! Minun pitää joskus Helsingissä lukea sinulle joku hänen kirjeistään.
— Onko tuo Svahn paras ystäväsi?
— Niin, jos nyt miesten kesken voi puhua parhaasta ystävästä samassa merkityksessä kuin naisten kesken, voin todellakin sanoa sitä Arvista. Jo poikina me uskoimme toisillemme kaikki ajatuksemme. Ja ensi ylioppilasvuosina olimme erottamattomat. Mutta nyt hän on ollut poissa kolmatta vuotta. Ja tietysti sitä aina silloin vieraantuu.
— Kirjoitatko joskus meille… sitten kun olet poissa? kysyi Aili hetken vaitiolon jälkeen.
— Kirjoitan useinkin ja muistelen vielä useammin, varsinkin sinua,Aili.
— Kunhan et unohtaisi siellä maailman pauhinassa!
— En. Etkö tiedä, että ulkomailla kotoiset ihmiset vasta käyvätkin oikein rakkaiksi. Enkähän minä niin kauan viivy kuin Arvi. Älä pelkää, emme ehdi vieraantua… Mutta kuule, huudahti hän äkkiä salaperäisesti: — tänään kiusottelemme hiukan tohtoria, eikö totta?
Aili katseli häneen suurin, vakavin silmin, mitään vastaamatta.
— Sillä tavalla, että sinä olet olevinasi minuun rakastunut ja minä sinuun…
Aili punastui ja koetti hymyillä vastaukseksi.
Vieraat saapuivat jo iltapäiväkahville. Tohtori, noin neljänkymmenen vuotias, roteva mustapartainen mies, esiintyi vaaleassa kesäpuvussa, valkea olkihattu päässä. Hän liehutteli voimiensa takaa Ailia, sillaikaa kuin apteekkarin apulaiset hartaudella kuuntelivat Maijan selityksiä uusimmista polkupyöristä ja postineiti ja hänen sisarensa virittivät paulojaan Eeron eteen.
Leikittiin panttileikkejä lehtimajassa. Ailin täytyi kerran panttinsa lunastukseksi luvata tohtorille kukkavihko. Tämä ilostui siitä suuresti, tarjosi Ailille käsivartensa ja vei hänet kukkalavan ääreen.
— Mitä kukkia tohtori tahtoo? kysyi Aili, nauruaan pidätellen.
— Mitä Aili neiti vain itse suvaitsee antaa… Paitsi noita keltaisia. Ei niitä, Aili neiti! huusi hän surkealla äänellä. — En pidä keltaisista.
Aili oli ojentanut kätensä taittamaan keltaisia ruusuja.
— Punasia tohtori tietysti tahtoo! huudahti silloin Eero lehtimajasta.Koko seura purskahti suureen nauruun.
Illallisen jälkeen lähdettiin kokkokalliolle, missä kylän väki oli koolla. Herrasväen tullessa lakkasi tanssi hetkeksi, mutta kun herrat olivat valinneet kukin torpantyttärensä ja neidit tanssivat kylän nuorten miesten kanssa, niin oli ilo pian entistä ehommassa vauhdissa. Viulu vinkui, sammal vain tuprusi kallion revelmistä, kun tanssivat sitä polkivat.
Liikkumattomina lepäsivät lahden vedet, syvässä päilyi taivas ja metsäiset rannat. Rusko taivaalla oli ihmeellisen herkkä, ilma tuoksui. Räiskyen leimusi kokko ja kaiku kantoi laulua ja soittoa kauas järven taa, missä toisten tulien ääressä toiset nuorisojoukot kisailivat.
Hiukan erillään muista seisoi Eero, katsellen järvelle, jonka pintaa aurinko tulipunaisena pallona likeni. Tanssin lakatessa astui hän esiin, johti katseellaan väen piiriin ympärilleen ja alkoi: — Kansalaiset, hyvät ystävät!
Tiedämme, että aikojen alusta taistelu on vallinnut pimeyden ja valkeuden välillä sekä ulko- että sisäpuolellamme. Jo vanhat kansat huomasivat näiden mahtien suuruuden ja osoittivat, toiselle pelosta, toiselle rakkaudesta, jumalallista kunnioitusta. He elivät toivossa, sillä he uskoivat, että maailman lopulla pimeys, pahan valta kukistuisi ja valo, hyvän valta saisi herruuden.
Kuinka monesti, nähdessäni lyhyen talvipäivän auringon vaipuvan pohjolan yöhön, olen tullut ajatelleeksi hyvää ihmissydämessä, jonka maailman pahuus tahtoo niellä mustiin aaltoihinsa. Iäiseen yöhön näytti usein aurinko laskeneen, ikipäiviksi näytti usein jumalallinen kipinä ihmisrinnasta sammuneen. Mutta uuden päivän mukana nousi uusi aurinko ja yön keskeltä loisti esiin ihmissydämen alkuperäinen kauneus, vaikkapa vain hetkeksi niinkuin lyhyen talvipäivän aurinko… Miten voisimme kestää talven pimeää, jollemme tietäisi, että sitä seuraa juhannuspäivä, miten kestää pahan valta, jollemme, niinkuin vanhan ajan kansat uskoisi, että hyvä kerran saa herruuden?
Hän vaikeni hetkeksi. Ympärillä vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. Ainoastaan käen kukunta metsästä ja ruisrääkän yksitoikkoinen ääni vainiolta kuului tuontuostakin. Kaikki eivät olleet ymmärtäneet hänen sanojaan, mutta lämpö hänen äänessään ja silmien loisto tempaisivat kuulijat mukaansa. Hän näytti seuraavan joitakin sisäisen maailmansa kuvia. Pekka puolestaan seurasi hänen silmäystään: se johti Ailiin, joka seisoi kallion syrjällä. Tyttö oli valkeassa puvussa, hiukset pitkällä palmikolla. Hänen rinnallaan, paljasta kaulaa vastaan oli sinisiä kukkia. Hänen vieressään seisoi Olka, posket hehkuen, alaspainunein katsein, karkeilla, päivänpolttamilla käsillään hypistellen esiliinansa reunaa. Ailikin tuijotti alas eteensä ja hänen poskillaan paloi puna. Eero kuvasi pohjoisen juhannusjuhlan kauneutta ja johtui siitä puhumaan isänmaanrakkaudesta, yksilön velvollisuudesta edistää valon ja hyvän voittoa. Tässä aineessa oli hän omalla alallaan, sanat olivat tulta täynnä ja saattoivat kuulijat innostuksen valtaan. Kun hän oli lopettanut puheensa, alkoi Maija hartaasti veisata maammelaulua ja häneen yhtyivät läsnäolijat.
Hetkisen perästä kohtasivat Aili ja Eero toisensa rannalla, kallion alla. Heidän kasvoillaan näkyi jälkiä mielenliikutuksesta ja he puhuivat kuiskaten.
— Aili… Muistatko, mitä tänään ehdotin… että olisimme olevinamme rakastuneet toisiimme… En voi tyytyä siihen, pyydän enemmän…
Hän tarttui Ailin käteen, loisto hänen silmistään valautui tytön kasvoille. Aili raukeni hänen olkapäätään vastaan, Eero sulki hänet syliinsä ja suuteli hänen huuliaan. Niin seisoivat he kauan.
— Olenko minä maailmassa, elänkö minä? kuiskasi toinen.
— Niin tuntuu minustakin, että olen poissa, jossakin kaukana, kuoleman valtakunnassa…
— Näin ihanaksiko sinä ajattelet kuoleman valtakunnan? kysyi hetken kuluttua Eero.
— Niin…
Likenevät äänet saivat heidät riistäytymään erilleen.
— Mene sinä kalliolle, hätääntyi Aili, — minä riennän kotiin.
Mutta Pekka ja tohtori astuivat samassa esiin. Tohtori, hypistellen ruusuja napinlävessään, selitti hymyillen ja kumarrellen, että niin ikävä kuin onkin, pitää hänen nyt sanoa hyvästi ja lisäsi, ruusuja osoittaen:
— Katsokaa, ne kuihtuvat!
Aili hymyili hämillään eikä sen tehokkaammin ryhtynyt kieltämään vieraita lähtemästä. Sanottuaan heille hyvästi harhaili hän hyvän aikaa metsässä, ilon vielä kaikuessa kokkokalliolta.
Kun hän palasi kotiin, oli talo tyhjänä. Ainoastaan hänen kamarissaan makasi vuoteellaan riisumattomana Maija, itkusta hytkien. Helminauha, joka illalla oli koristanut hänen kaulaansa, oli pudonnut lattialle, hänen kengistään oli tarttunut hiekkaa peitteelle, pitsi hänen valkean hameensa helmassa oli revennyt, hän oli nähtävästi juossut jonkin aidan yli.
— Joko… joko hän tuli…? nyyhkytti hän.
— Kuka? Mikä sinun on, Maija rakas?
Aili tunsi todellakin sinä hetkenä rakastavansa Maijaa, oikein hellästi ja lämpimästi.
— Hän, Eero!
Maija nosti pörröistä päätään ja painoi märkää nenäliinaa silmilleen.Kiihkolla, joka hänelle oli aivan outo, alkoi hän sitten:
— Se pahus, eikö hän puhunut hurmaavasti, ihastuttavasti? Ja kuinka hänen silmänsä loistivat…!
Hämmästykseltään ei Aili saanut sanaa suustaan. Maija istuutui sängynlaidalle, heilutteli siinä tomuisia jalkojaan, niisti nenäänsä, tuontuostakin pyyhkien silmiään. Äkkiä hän hypähti pystyyn ja tarttui Ailin käsivarteen.
— Kuule, mennään ruispellolle, sidotaan tähkiä ja poimitaan sitten yhdeksää lajia kukkia — ei puutarhakukkia —, pannaan sitten ne ja viidenpennin raha pään alle yöksi. Uni, jota silloin näemme, merkitsee jotakin…
Aili seisoi ikkunassa. Malla täti käveli vielä puutarhassa.Hermostuneesti pöyhi Maija ompelukoria.
— Pitääkö sen olla silkkilankaa? kysyi hän kuiskaten. — Punaista ja vihreää minä löysin, mutta mustaa ja sinistä en saa käsiini. Eiköhän villalanka kelpaa?… Saa kelvata.
Hän pisti Ailin käsiin sakset ja langanpäitä, niin astuivat he pihan poikki, jossa ruusut tuoksuivat, ulos portista, ja hyppäsivät ojan yli pientareelle. Helmojaan suojellen astuivat he ruispellon laitaan. Ei kuulunut muuta kuin ruisrääkän yksitoikkoinen ääni.
— Nyt emme saa puhua mitään ennenkuin aamulla, sanoi Aili. — Muuten tämä ei vaikuta mitään.
Maijan innostus oli tarttunut häneen. Hetken kuluttua laski Maija käden huulilleen ja sanoi juhlallisesti:
— Minä alan.
Yhdeksän leikattua ja erivärisillä langanpätkillä sidottua tähkää jäi rukiin laitaan, kun tytöt äänettöminä kiiruhtivat takaisin kotiin. Päästyään vuoteisiinsa kuulivat he Eeron ja Pekan palaavan kokkokalliolta.
Aili ei voinut nukkua. Hänen huuliaan poltti ja sydän tuntui olevan särkymäisillään omiin lyönteihinsä. Hän nousi sängystään ja istuutui ikkunalle, joka oli auki. Järvellä ja nurmikoilla lepäsi hieno sumu, ruusupensaat olivat kuin kohollaan valkeaa pumpulia. Häntä värisytti yön ilma, joka esteettömästi pääsi valumaan pitkin jäseniä. Äkkiä näki hän jotakin, joka sai veret hänen suonissaan hyytymään: ruusupensaitten takaa kohosi valkea olento, kuin henki…! Hän pakeni vuoteeseensa ja tarttui raamattuun, joka oli tuolilla hänen vieressään.
— Minä olen hullu! sanoi hän itselleen. — En saa sillä tavalla antautua mielikuvitukseni valtaan!
Ja todella rauhoittuneena hän paneutui levolle. Mutta sydämen lyönnit eivät vaienneet. Samassa kuuli hän eteisen oven hiljaa käyvän, avainta väännettiin. Miltei äänettömät askeleet likenivät ja melulla tartuttiin heidän huoneensa lukkoon. Aili hypähti istualleen ja tuijotti kauhistuneena oveen, Maija pisti esiin päätään peiton alta. Äskeinen pitkä valkea henki astui heitä vastaan. Kimakka huuto kahdesta kurkusta herätti samassa koko talon. Eero ja Pekka kysyivät huoneestaan mitä oli tapahtunut… Mutta nauraen seisoi Malla täti kalpeitten tyttöjen edessä, lattialla jalkainsa juuressa valkea lakana.
— Hullut tytöt, oikeinko te säikähditte? Enhän minä olisi tullut, jollen olisi ollut siitä aivan varma, että vielä olette valveilla, juuri kun näin Ailin ikkunassa… Tulin tuomaan teille sulhasia!
Hän laski molempien tyttöjen käsiin kuusi pientä paperikääröä, otti tarkan selon siitä ettei pelästys ollut "lapsia" vahingoittanut ja läksi sitten nukkumaan. Maija, toinnuttuaan kauhistuksestaan, oivalsi heti asian. Hän kääntyi vakavana Ailin puoleen, laski sormen huulilleen ja avasi juhlallisesti ensimmäisen käärön. Mutta siihen loppui hänen vaitiolonsa: hän heittäytyi hurjasti Ailin rintaa vastaan, hypisteli lippuja käsissään ja riemuitsi:
— Näetkö minkä nimen minä sain! Katso tänne, lue itse: ylioppilas Eero Wahlfelt! Aili, näetkö? Minä sain sen heti kuudesta. Etkö luule, että se jotakin merkitsee?
— Ehkä…! Mutta nyt sinä puhuit!
Maija vetäytyi kiireesti peitteen alle, käänteli hetkisen ja oli pian unessa. Aili ei nukkunut. Maija oli hänkin rakastunut Eeroon, nyt hän sen ymmärsi. Mutta Eero oli jo toisen oma, Ailin oma.
Aili oli Maijalta kadehtinut kaikkea tähänasti… Nyt oli Maijan vuoro kadehtia… Maija raukka!
* * * * *
Parin päivän perästä läksi Eero Kaarilasta. Kun nuoret palasivat, saatettuaan häntä jonkin matkaa, ja Maija eteisessä näki tyhjänä sijan, missä hänen polkupyöränsä oli seisonut, niin purskahti hän itkuun — jälkeenpäin hän kyllä häpesi kyyneleitään ja selitti rikan lentäneen silmään. Saatuaan luvan, että hän syksyllä pääsisi yhteiskouluun, alkoi hän lukea ja Eero unohtui. Aili sensijaan ikävöi häntä, usein tuskallisestikin.
Olen vain ylioppilas, eihän minulla ole mitään varmaa, oli hän sanonutAilille.
Niin niin, älä mitään lupaa, älä mihinkään sitoudu. Luotan sinuun kuitenkin! oli Aili siihen vastannut.
He eivät kenellekään maininneet rakkaudestaan, ei äidillekään. Aili ei tahtonut, hänestä olisi ollut liian vaikeaa, jos hänen sielunsa noin kokonaan olisi tullut paljastetuksi. Ainoastaan harvoin kirjoitti hänelle Eero, jottei se herättäisi epäluuloa. Ja usein olivat hänen kirjeensä koko perheelle yhteiset.
Elokuun viime päivinä läksi Maija Helsinkiin. Pitäjän paras ompelijatar oli korjannut hänelle Emma rouvan uuden sadetakin. Siten oli äiti päässyt vaatekappaleesta, jonka muodikkaisuuteen hän ei koskaan olisi tottunut, ja tytär saanut sydämeltään huolen, jota vanha, muodittomaksi käynyt sadetakki hänelle tuotti. Hän suoritti onnellisesti tutkinnon ja pääsi yhteiskoulun kahdeksannelle luokalle.
Kaarilassa oli kaikki painunut vanhaan uomaan. Aili pani kuntoon vaatteitaan Helsingin matkaa varten. Hän teki sen samalla tunteella, jolla morsian valmistelee myötäjäisiään. Välillä jäi hän haaveksien katselemaan puutarhaan, jossa lehdet kellastuivat, tai aurinkoa, joka päivä päivältä yhä kalpeampana meni mailleen, tai taivasta, josta vettä tuli kaatamalla.
Syksy on yksinäisen maaseudun asujaimille surullinen vuodenaika. Sillä talvikin antaa toivoa, se lupaa kevättä. Mutta mitä on syksyllä luvattavana? Sen lämpöinen päivä, sen kirkas taivas ovat vain katoavan kesän jäähyväistervehdys. Tuho tuijottaa metsästä, jonka kirjavuutta aurinko kultaa. Viimeiset hyväilynsä antaa aalto rannoille… Talvi tulee ja kuolema, siinä syksyn lohdutus.
Aililla oli kyllä tällä kertaa toinenkin lohdutus: eihän hän viettäisi syksyä yksinäisyydessä, menisihän hän Helsinkiin. Jokainen kirje kutsui sinne, iloa lupaillen. Mutta omituista: tämä kaikki teki hänet levottomaksi, hän kaipasi entistä haikeaa syksyistä mielialaansa ja tuli hetkiä, jolloin hän piti velvollisuutenaan luopua koko retkestä. Hän olisi epäilemättä sen tehnytkin, jollei Eero olisi ollut Helsingissä.
Vuoden sato oli tullut niukka, alkukesä oli ollut kuiva, heinänteon aikaan taas sateisia ilmoja, ja halla oli vahingoittanut osan kauroista. Ailiin koski nähdä Pekan huolestuneet kasvot, hän tunsi tarvetta lohduttaa häntä ja osoittaa hänelle rakkautta. Sentähden hän usein tekeytyi iloiseksi, laski leikkiä ja houkutteli Pekan kanssaan kävelemään. Pekka välistä ihmetteli sisarensa hilpeyttä, mutta selitti sen sitten luonnolliseksi seuraukseksi odotetusta Helsinginmatkasta. Kauniina päivinä tekivät he pitkiä kävelyretkiä. Pekka oli päättänyt perinpohjin tutustua Kaarilan metsiin ja maihin. Ja Aili oli mielellään mukana. He eivät puhuneet paljon, kävivät enimmäkseen ääneti, molemmat ajatellen omia ajatuksiaan, kunnes jänis pelästyneenä hypähti heidän ohitsensa tien poikki, tai suuri metso pyrähti lentoon puusta tien laidassa. Silloin heille tuli puheenaihetta.
— Tännepä pitääkin ottaa pyssy mukaan, sanoi Pekka.
— Pyssy! huudahti Aili. — Silloin minä jään kotiin! Pelkään pyssyjä.
— Älä ole niin lapsellinen! Ei siinä mitään vaaraa ole. Tiedäthän, että minä olen varovainen.
— En minä sitä… mutta se laukaus on niin ilkeä ja sitten se, että kaunis lintu putoaa maahan…!
Pekan piirteet totistuivat äkkiä. Sen huomatessaan Aili kiireesti hymähti ja löi kaikki leikiksi.
— Ei ei, ota sinä vaan pyssy! Minä kyllä pian totun. Linnunpaisti on hirveän hyvää. Ja olisinpa kovin iloissani, jos kerran ampuisit valkean sulan syksyhattuuni!
Mutta ilmat muuttuivat sateisiksi ja heidän yhteiset retkensä yhä harvenivat. Sitäpaitsi antoivat matkavalmistukset Ailille työtä ja Pekka korjaili vuoden satoa aittoihin.
Eräänä päivänä oli oltu riihellä. Pekka oli ainoastaan aterioiden aikoina näyttäytynyt, Emma rouva oli kirnunnut ja Aili nuoren ompelijattaren kanssa neulonut. Istuessaan tavallisella paikallaan ikkunan ääressä, näki hän jyväkuorman tulevan aitalle. Hän heitti silloin työnsä ja riensi ulos ojentaakseen hevoselle leipäpalasta. Sade oli lakannut ja taivas kirkastunut. Vesilampareissa kiilui kellertävä iltarusko. Pekka nosteli säkkejä rengin avuksi. He olivat molemmat yhtä jauhoiset, jolleivät juuri yhtä paksussa riihitomussa. Sauna lämpisi: savu tulvi tikerästi hajuten ulos ovesta, jonka saranoiden väliin oli pistetty koivuinen halko, jotta se pysyisi auki. Aili kuuli rengin kertovan jotakin sairaasta.
— Kuka on sairaana? kysyi hän.
— Ka Seppälän vaimohan se.
— Eikä mies virkkanut siitä mitään ennenkuin iltapäivällä, lisäsi siihen Pekka.
— Jo se syömätiellä sentään sanoi, että pitäisi tästä lähteä katsomaan vieläkö se akka on hengissä, kun oli niin kipeänä lähtiessä…
— No onko hän nyt sitten kotona? kysyi Aili.
— On. Tietysti lähetin hänet paikalla kun kuulin vaimon sairaudesta.
— Mikä sitä sitten vaivaa? Ja pitäisikö hakea tohtoria?
— Sanoi koko ruumista polttavan eikä maittavan minkään, ei kahvinkaan… Mutta ei huolivan tohtorista, eikä suvaitsevan siitä puhuttavankaan. Ja mitähän tuo tohtori: jos on kuollakseen, niin kuolee.
Aili tunsi poskipäittensä kylmenevän.
— Ei sitä niin saa ajatella! Kyllä rohdot auttavat. Minä koetan mennä kipeän luo, ehkä voisin edes jotakin tehdä.
Tämän sanottuaan läksi Aili sisään. Emma rouva ymmärsi valmistaa lääkkeitä kaikkia Kaarilan alueella ilmaantuvia tauteja varten. Sekoitukseen kuului aina samoja aineita, ainoastaan niiden määrä vaihteli. Juuri kun Ailin erään palvelijattaren kanssa piti lähteä niitä viemään, ilmoitti Pekka tahtovansa mennä häntä saattamaan, sentään sillä ehdolla, että saunassa säästettäisiin löylyä kunnes hän tulisi takaisin.
Pekka kantoi tavaroita, Aili, huivi päässä ja Emma rouvan saappaat jalassa, asteli hänen rinnallaan. Metsään tultua kapeni polku niin, että piti kävellä perätysten. Maa oli aivan mustana, jollei tie olisi märkyyttään välkkynyt, olisi ollut mahdoton nähdä. Heikosti rapisivat vesikarpalot pudotessaan oksilta. Tuontuostakin jompikumpi sisaruksista vahingossa astui vesilätäkköön. Ahon laidasta saattoi nähdä kuun puoliskon ja torpan huoneet mäellä suuren riippukoivun alla. Hautuneitten lehvien haju saunasta tunki ulos, ikkunasta tuikki valo. Tuvassa joka oli pimeänä, parkui lapsi.
— Väet ovat saunassa, virkkoi Pekka, — jää sinä lapsen luo, niin minä menen heitä etsimään.
Aili haki päretikun ja puhalsi hehkuvista hiilistä tulta. Vuoteen vieressä riippui nuorilla kattoon kiinnitettynä pärekoppa, josta ryysyinen lapsi liikutteli käsiään häntä vastaan.
— Ville, Ville, pikkuinen Ville, älä itke, katso kaunista sormusta!…Ole kiltti poika! Pian tulevat saunasta äiti ja isä.
Aluksi lapsi kuunteli, mutta nähdessään Ailin vieraat kasvot rupesi se parkumaan. Turhaan Aili kehtoa liikutteli, turhaan lohdutteli ja hyvitti. Onneksi tulivat väet samassa saunasta. Sairas oli pyörtynyt kuumuuteen. — Pelkäsin käsiini kuolevan! päivitteli isäntä. — Jollei herra olisi tullut hätään, niin miten olisinkaan noiden lasten avulla tullut toimeen.
Vähitellen saatiin sairas heräämään. Naapurista noudettiin vaimo, jolle Aili antoi tarpeellisia neuvoja. Luvaten huomenna palata, poistuivat herrasväet.
Kotona odotti katettu illallispöytä. Pekka oli suoraa päätä rientänyt saunaan ja sillaikaa kertoi Aili heidän retkestään. Ompelijatar oli vetänyt märät saappaat hänen jalastaan ja odotti silminnähtävällä malttamattomuudella, että hän lopettaisi. Heti paikalla kun hän lakkasi kertomasta virkkoi tyttö:
— Neiti, puku on valmiina tuolilla neidin kamarissa!
Aili ei, kumma kyllä, ilostunut, vaikka hän pitkin päivää jo edeltäkäsin oli riemuinnut kauniista uudesta puvustaan. Hänen piti oikein panna parastaan näyttääkseen kiitollisuutta tytölle, joka otsansa hiessä kaiken päivää oli ommellut.
Illallisen jälkeen asettui Pekka salin nojatuoliin. Kuu loisti sisään, muodostaen leveän valovyön lattian poikki. Hiiskumaton hiljaisuus vallitsi koko talossa.
— Pulu, tule laulamaan! sanoi Pekka äkkiä.
Hän ei pitkiin aikoihin ollut käyttänyt tuota lapsuuden ajan hyväilynimeä. Aili hymähti sen kuullessaan. Hän istuutui soittokoneen ääreen, keskelle valoa ja kosketteli kieliä. Vihdoin alkoi hän veisata ehtoovirttä.
— Täällä tulee kovin tyhjää, kun sinä lähdet, lausui Emma rouva sanoessaan hänelle hyvää yötä. — Älä ole kauan!
Ja kiihkeästi pusersi hän Ailin rintaansa vastaan.
— En, äiti. Luulen, että olen liiaksi maalaislapsi voidakseni viihtyä muualla kuin Kaarilassa.
Kuu loisti suoraan hänen huoneeseensa. Ikkunan ääreen hän seisahtui, katsellen puutarhaa, joka lepäsi maidonkarvaisessa hohteessa.
— Eero, Eero, ainoa mitä enää kaipaan, tule luokseni ja näe miten onnellinen olen!… Katso, sellainen työ, jota tänään olen saanut tehdä, se on ainoa, joka ihmissydäntä tyydyttää… Hyvä Jumala, jos nyt saisin kuolla…
Hän sulki kätensä ristiin ja rukoili Eeron puolesta, äidin, Pekan,Maijan, itsensä, koko maailman puolesta.
— Jäädä tänne ainiaaksi, ei milloinkaan pyrkiä maailmalle, ei haluta lisää oppia, ei kaivata iloja… saneli Aili itsekseen. Voidakseni rakastaa, tiedän tarpeeksi ja se se sentään on ainoa, joka elämässä pysyy…
Lampun sytytettyään näki hän tuolilla uuden pukunsa. Se oli keveää sinertävää kangasta, koristettu valkoisilla pitseillä ja hopeankarvaiseila soljella, joka kiinnitti vyön.
Seuraavana päivänä tuli posti. "Hyvä olisi", kirjoitti Eero, "jos maanantaina voisit tulla kaupunkiin. Tiistaina on nimittäin Y.L:n konsertti ja keskiviikkona on harjoitus arpajaisiin, jossa sinuakin ehkä jo tarvitaan. — Sanat eivät voi lausua, millä kiihkolla sinua odotan. Saanko siis todellakin taas nähdä sinun puhtaat, jalot piirteesi, silittää hiuksiasi, sulkea sinut syliini!… Riennä aika, riennä! Lainaa linnulta siivet ja kanna syliini morsiameni, ihana Ailini…!"
Tulisen viinin lailla sanat valuivat Ailin suoniin, hänen poskilleen nousi kuuma puna ja sydän löi kuuluvasti. Hänen täytyi rauhoittua ennenkuin hän läksi ruokasaliin viemään Maijan kirjettä, joka oli ollut Eeron kirjeen sisässä.
Oli sovittu, että Aili noin neljä viikkoa viipyisi Helsingissä. Sinä aikana ehtisi hän huvitella ja hiukan oppiakin, käydä läpi jonkun ompelukurssin tai jotakin sellaista.