Kirje Eerolta oli pannut hänet kuumetilaan. Kesken työtään piti hänen nousta sitä lukemaan. "Ethän vain ole masurkkaa unohtanut? Muista, että sen tanssimme yhdessä. Täällä on viime päivinä ollut niin kylmä, näyttää siltä kuin tulisi lunta. Silloin panemme toimeen rekiretken: kokoonnumme ylioppilastalolle ja ajamme Alppilaan tanssimaan!"
Miten oli? Kunhan ei masurkka todellakin olisi joutunut unohduksiin! Aili ei ollut sitä tanssinut siitä kuin Eero läksi. Hän meni ja otti pari askelta lattialla, mutta se tuntui luonnottomalta ja hullulta. Hän häpesi itseään. Onneksi ei kukaan ollut sitä nähnyt.
Iltapäivällä veti häntä vastustamaton ikävä metsään. Oli tyyni, kolkko ilma. Lehdet, jotka vielä eilen olivat vaatettaneet metsää, peittivät nyt maan, kahisten jalkain alla. Pilviä oli paksussa, ikäänkuin päällekkäin monin kerroin, toiset mustia kuin savu höyryveturin piipusta, toiset kolean keltaisia tai harmahtavia. Likellä taivaan rantaa riippui raskas musta lohkare. Sykkivin sydämin asteli Aili lehtipeitettä pitkin. Puut suhisivat hiljaa.
Miksi kohtelette minua niin kylmästi? kuiskasi Aili ja seisahtui.
Mikset tyydy meihin, miksi olet meidät hyljännyt? kuuli hän metsästä vastauksena.
Niin, miksi? kysyi hän huoaten itseltään, voimatta antaa vastausta.
Kun hän saapui ahon laitaan, minne Seppälän huoneet näkyivät, päätti hän mennä kysymään, miten emäntä voi. Aurinko oli tullut esiin mustan pilvilohkareen alta. Siitä lankesi keltainen valaistus alastomalle metsälle ja huoneille, joiden ikkunat kiilsivät kuin tulessa. Pohjasta päin tulla löyhytteli parvi valkeita, myöhästyneitä muuttolintuja. Ne lensivät pitkässä rivissä, liikuttaen hitaasti siipiään. Samassa näki Aili metsän laidassa miehen joka tähtäsi pyssyään niitä kohti. Se oli Pekka. Ailin mieleen muistui syksyhattu, josta puuttui sulka. Sitäkö hän, Pekkakin ajatteli, siksikö hän pyssynsä nosti? Ailissa jähmettyi veri. Hän jäi kankeana tuijottamaan lintuparvea, jonka höyheniä aurinko kultasi. Hän ei saanut huudetuksi, hän odotti vain hetkeä, jolloin luoti sattuisi valkeaan siipeen… Mutta sitä ei tullut. Linnut lensivät humisten hänen päänsä päällitse ja katosivat. Metsämiehen kädestä oli pyssy vaipunut. Keskellä ahoa hän kohtasi Ailin.
— Menetkö Seppälään? sanoi hän. — Kuulin ohiastuessani tuvassa veisattavan virttä ja kysyin Nikolta, joka hakkasi puita, mitä sairaalle kuului. Sanoi olevan yhtäläisenä.
Virsi loppui juuri heidän astuessaan tupaan. Pari naista naapurista istui vuoteen ääressä, lapset pysyttelivät hiljaa nurkassa.
— Ehkä vain sanotte Villelle, voihki sairas heikolla äänellä, — ettei se lähde pappia hakemaan. Ei tätä enää kauan kestä.
— Mutta jos sinun sielusi vielä halajaa yhteyttä Vapahtajan kanssa, niin…
— Kyllähän sitäkin… Mutta vielä enemmän minä noitten lasten tähden. Kuolinhetkellä sitä tulee mieleen kaikenlaisia. Olisin pyytänyt oikein pappia pitämään niistä huolta. Mutta kun te tulitte, Aili neiti ja te hyvä herra, niin ehkä te… Jumala itse se kai teidät lähettikin…!
Hän nosti Ailia kohti polttavan kätensä ja loi häneen kiiltävän katseen.
— Mutta ehkä te tahtoisitte pappia, yritteli Aili.
— Enhän minä muusta kuin noista lapsista, kun ne ovat kaikki tulleet niin pahantapaisia. En minä niitä ole osannut kasvattaa, Jumala sen minulle anteeksi antakoon!… Mihinkähän joutunevat orporaukat…! Voihan se sisareni aluksi tulla tänne ja eihän se Villekään niin vanha ole, ettei akkaa saisi ja tarpeenhan se on emäntä talossa. Kunhan saisi vaan hyvän, paremman kuin minä, että osaisi kasvattaa lapset…!
Hän viittasi luokseen likinnä seisovia lapsia ja painoi niitä hellästi vastaansa.
— Olkaa vain huoleti, sanoi Pekka äänellä, joka jo tyyneydellään rauhoitti. — Pitäähän se isättömien isä teidänkin lapsistanne huolta. Ja niin kauan kuin me Kaarilassa pysymme, pidämme heitä silmällä ja toimitamme heitä kouluun.
— Palkitkoon sen teille, herra kulta, hyvä Isä!
— No niin, sanoi muuan naisista, — nyt voit rauhassa kuolla!
Ääneti astelivat sisarukset Kaarilaan. Kyenteli lunta, harvaan, kovina sirpaleina. Ailin mielessä risteilivät tunteet. Hän olisi voinut ääneen huutaa, niin hänen sydäntänsä vihloi…
— Itketkö, Aili? kysäsi Pekka äkkiä hiljaa.
— En, vastasi Aili jyrkästi. — Mikset ampunut sitä joutsenta, vaikka pyssysi jo tähtäsi?
Hän tarttui tuohon kysymykseen kuin hukkuva oljenkorteen, sillä hän pelkäsi Pekan ymmärtäneen hänen mielentilansa. Ja kuitenkin hän haluamalla halusi jollekin paljastaa ahdistuksensa. Mutta miten hän itse asiassa olisi sen tehnyt?… Sillä se mikä häntä oikeastaan kidutti, eihän se ollut vaikutus kuolevasta… jospa se olisikin ollut sitä…! Se olisi rauhoittanut…
— Ajatteletko sinä todellakin hattuasi? sanoi Pekka hetken vaiettuaan.— Ei, tiedän, ettet sitä voi ajatella.
— Miksen voisi?
Aili nauroi kuivaa, kovaa naurua.
— Siksi, että tulemme kuolevan luota.
— Mutta minähän olen matkalla Helsinkiin…
Hän säpsähti ja katkaisi puheensa, sillä hän oli ollut sanomaisillaan: "sulhastani tervehtimään"… Oikein hän pelästyi, kun sen huomasi.
— Sinä näit itse, sanoi Pekka vakavana, — miten joutsenet lensivät auringon laskua kohti. Ne olivat niin kauniit, etten voinut laukaista…
Hän lakkasi keskellä lausettaan, ikäänkuin hän olisi hävennyt avomielisyyttään.
— Sitäkö sinä ajattelit? pääsi Aililta harvaan. — Pekka, oletko sinä veljeni?… Ei, tiedätkö, minä pelkään sinua…!
Hetkisen he katselivat toisiinsa pitkään ja säikähtyneesti, sitten eivät he enää sanoneet mitään.
Kun Aili seuraavana päivänä läheni Seppälää, kuuli hän raitilla veisattavan ja näki ihmisjonon hiljaa liikkuvan riihtä kohti… Kuollutta siinä kannettiin.
Vainajan vuode oli tuotu pihaan, vaatteita oli levitetty aidalle.Suuremmat lapset itkivät, pienemmät joivat kahvia tuvassa.
— Hyvä on, lapseni, sanoi Emma rouva, Ailin tultua kotiin, — että joksikin aikaa pääset pois täältä. Kaikki tämä on sinua niin tärisyttänyt. Kunhan et sairastuisi!
— En, en minä, kunhan vain tietäisin, etteivät ne lapset mitään kärsi… Me kun Pekan kanssa lupasimme, että pidämme niistä huolta.
— Mutta vainajan sisarhan tulee niitä hoitamaan…!
— En tiedä, olen sittenkin niin levoton!
Päivä päivältä hänen levottomuutensa kasvoi. "Mitä sinä menet, maalaistyttö, sinne missä ei sinua kukaan kaipaa, pois täältä, missä sinua rakastetaan?" kuuli hän äänen ikäänkuin ulkopuoleltaan. "Eero kaipaa!" huusi hän vastaan ja riensi lukemaan Eeron kirjettä. "Saanko siis todellakin taas nähdä sinun puhtaat, jalot kasvosi, silittää hiuksiasi, sulkea sinut syliini!… Riennä aika, riennä! Lainaa linnulta siivet ja kanna syliini morsiameni, ihana Ailini…!" Eivätkö ne sanat sisällä rakkautta, eivätkö kaipausta! Voiko enempää pyytää? Ja hän hymyili ja levitti käsivartensa kuvaa vastaan, jolla oli nuo rakkaat verhotut silmät. "Eero, oma armaani, minä tulen! Me tanssimme yhdessä, me ajelemme yhdessä!" Mutta samassa näki hän edessään kuolevan vaimon ja lapset, jotka pysyttelivät nurkassa… Hän näki koko Kaarilan metsän, jota tuuli taivutteli. Se lauloi hänen korvaansa surumielistä säveltä… Hän näki auringon laskevan ja joutsenparven rientävän etelää kohti. Pekka korotti pyssynsä valkeaa lintua ampuakseen, mutta se oli niin kaunis ettei hän voinut!… Aili heittäytyi permannolle ja itki. Tunteet raatelivat häntä, hänen mieltään repieli… Mitä hän tahtoi, miksi hän kärsi, mikä hänen oli?… Hänhän menisi arpajaisiin, jotka pidettäisiin kansansivistyksen hyväksi syrjäisillä seuduilla, juuri sellaisten seutujen kuin Kaarila… Entä… kuka tiesi jos tuloista jaettaisiin jotakin hänenkin kotiseudulleen, ehkä Kaarilan kansakoulusta tulisi mahdollisuus…! Hän sävähti äkkiä ylös lattialta ja pyyhki kasvonsa. Tuossa viime ajatuksessa oli suuri lohdutus.
Kun hän päivää ennen lähtöään hämärissä läksi kävelemään, oli hän jossakin määrin rauhoittunut. Seppälän emäntä oli saatettu hautaan ja hänen sisarensa oli saapunut taloutta hoitamaan. Aili oli iltapäivällä järjestänyt vaatteensa ja tavaransa, ajatukset olivat olleet tässä työssä. Ilmassa tuntui raikas talvinen tuoksu, lunta oli tullut niin runsaasti että ajettiin reellä ja järvi oli mennyt jäähän. Tienhaarasta pujahti äkkiä esiin nainen. Hänen yllään oli maalaisräätälin malliin tehty sadetakki ja päässä paksu kukillinen villahuivi.
— Olka, huudahti Aili, — iltaa! Vihdoin sinut näkee! Nyt käännytäänKaarilaan kahville!
— Kiitoksia vaan… Taloonhan minä oikeastaan olinkin tulossa, mutta kun tapasin teidät tässä niin…
— Se sopii erinomaisesti, niin minä saan seuraa kotiin… Sinua ei olekaan pitkiin aikoihin näkynyt. Kerrottavan vain olen kuullut, että se Niemelän Olka niin on laihtunut ja kalvennut!
Tyttö hieraisi kylmästä punertavia käsiään ja äkkiä vetäen huivin silmilleen, virkkoi hän miltei ärtyneesti:
— Mitähän niitten puheista!
— No niin, sanoi Aili. — Parastahan oli, että sinä purit koko kaupat, kosket häntä rakastanut. Naimisiin ei pidä mennä muuta kuin rakkaudesta.
Hänen ääneensä tuli hellä sointu ja itsekseen hymyillen asteli hän hetkisen ajan. Hän ajatteli Eeroa, Eeron kauniita silmiä, hänen lämmintä hymyään.
— Niin, virkkoi samassa Olka hänen vieressään, — jos saa sen, jota rakastaa.
Hänen äänessään oli jotakin, joka paikalla herätti Ailin ajatuksista.Hän ikäänkuin säpsähti, hän ei tietänyt miksi.
— Kuinka niin, Olka kulta? Mitä sinä tarkoitat?
Olka ei vastannut, vaikka Aili pari kertaa uudisti kysymyksensä. Lumi jalkain alla narisi. Metsä humisi hiljaa. Äkkiä Olka seisahtui.
— Tulee jo pimeä, sanoi hän. — Ehkä minä tässä saan neidille sanoa asiani, niin ehdin kotiin lypsynajaksi…
— Niinkuin et sinä ennen olisi löytänyt kotiin pimeällä, puheli Aili leikillisesti, — ja niinkuin ei Niemelässä olisi muita lypsäjiä…
— Kiitoksia vaan… Kyllä minä nyt… Ja pianhan se minun asiani onkin sanottu. Enhän minä muuta kuin sitä, että äiti ja minä ja kaikki meidän väkemme lähetämme terveisiä oikein paljon sinne Helsinkiin, Maija neidille ja tohtorille ja tohtorinnalle… ja kaikille…
Viime sanat lausui hän ikäänkuin haparoiden, joidenkin muiden sanojen asemasta, joita hän alussa oli tarkoittanut.
— Kiitoksia vaan, kyllä niitä menee, sanoi Aili.
Äkkiä välähti hänen päähänsä ajatus. Silmänräpäyksessä muistui hänen mieleensä pari piirrettä Olkan silmissä, kun he joskus olivat puhelleet Eerosta. Ja kerran, kun Aili oli lausunut hänelle terveiset, jotka Eero kirjeessään oli lähettänyt, kuinka Olka omituisesti oli punastunut! Aili ei silloin ollut sitä ajatellut, mutta nyt hän äkkiä teki johtopäätöksiä.
— No entä maisterille, enkö hänelle saa viedäkään? kysäisi hän.
— Maisterille! pääsi Olkalta hätäisesti, — kyllä tietystikin paljon terveisiä… Jos hän vielä muistaa meitä metsäkyläläisiä…
— Kuinka ei muistaisi! sanoi Aili.
Mutta samassa ojensi Olka hänelle päättäväisesti kätensä ja alkoi poistua kiirein askelin.
Aili jäi sanattomana tuijottamaan hänen jälkeensä. Oliko Eero, se viehättävä Eero, pannut pyörälle Olkankin pään? Aili tunsi vaistomaisesti, että niin oli. Olka, hänen lapsuutensa leikkitoveri, Olka, josta hän aina niin paljon oli pitänyt!
Ristiriitaisten tunteiden valtaamana saapui hän kotiin. Ruokasalin uunissa oli tulta, Jalo tuijotti liekkiin ja Mirri makasi uunilla. Lamppukin valaisi paikatun kupunsa takaa niinkuin tavallisesti, mutta saksalaisia kuvalehtiä ja äidin silmälaseja ei ollut pöydällä. Sensijaan oli kaikkialla koppia ja matkalaukkuja. Äiti oli valmistanut suuret määrät leipää lähetettäväksi Helsinkiin.
Aili ei koko yönä saanut unta silmiinsä. Ajatukset risteilivät sinne tänne. Olka sukelsi tuontuostakin hänen silmiensä eteen. Milloin tapasi hän itsensä itkien pyytämässä häneltä anteeksi, milloin vakuuttamassa, että hän piti velvollisuutenaan vapaaehtoisesti luopua Eerosta… Kello kolmelta hän nousi. Silloin paloi salissa jo kynttilä ja pöydällä olivat hänen lakkinsa ja takkinsa matkajärjestyksessä.
Miten monta monituista kertaa hän oli tuntenut sitä mielialaa, joka kuului tällaisiin varhaisiin aamuihin, kun joku Kaarilasta matkusti junalle! Vilu jäsenissä oli hän noussut keskeltä makeinta untaan ja muiden juodessa kahvia tehnyt voileipiä matkaevääksi, taistellen voin kanssa, joka juuri tuotuna kellarikylmästä ei tahtonut levitä leivälle, joka taas tavallisesti oli aivan tuoretta… Miten kummalliselta tuntuikaanitseolla sinä, joka aikoi matkalle…!
Aili itki kuumat kyyneleet Mirrin turkkiin, odottaessaan äitiä maitokamarista. Samassa tuli Pekkakin. Hän laski sadanmarkan rahan Ailin eteen ja kysyi:
— Riittääköhän tämä? Jos nyt puute tulisi niin kirjoita, minä koetan sitten saada irti enemmän.
— Kuinka ei riittäisi! Tällä sinä jo olisit saanut paljon heinänsiemeniä…
Aili hymyili kyyneltensä seasta ja otti esiin kukkaronsa.
— Odota Pulu, minä annan sinulle paremman kukkaron! Tuohan on niin vanha ja ruma.
— Älä sitä soimaa, se on uskollisesti palvellut minua koko elämäni ajan.
Pekka asetti itse rahat uuteen, suureen kukkaroonsa ja Ailin juodessa kahvia köytti Emma rouva kiinni koppia ja varoitti häntä astumasta pois muilla asemilla kuin Riihimäellä ja liikkumasta mihinkään junan kulkiessa. Kun hän onnellisesti oli saanut ylleen kaikki turkit, lähdettiin portaille, josta lyhdyn valo lankesi odottavalle reelle ja lumelle. Emma rouva tarkasti rekeä ja alkoi järjestää peittoja ja mättää pois heiniä.
— Te ette koskaan opi panemaan rekeä kuntoon, torui hän rengille. —Kuka tuollaisella heinäkasalla saattaisi istua! No nyt!
Aili nousi rekeen. Siinä hän vielä moneen kertaan suuteli äitiä ja Pekkaa. Vihdoin renki läjähytti ohjasperiä, aisakello alkoi soida ja naristen läksi reki liikkeelle. Pekka seurasi kannaksilla.
— Jumalan haltuun! kuului vielä Emma rouvan ääni.
Huurteinen metsä siinsi hämäränä. Lumisina lepäsivät maat. Taivaalla ei näkynyt ainoaa tähteä, ei valon sädettä. Pekka piti kättään Ailin olkapäällä.
— Pääsitte lähtemään hyvään aikaan, sanoi hän rengille. — Ei ole mitään kiirettä. Hyvästi, Pulu, lisäsi hän hetken vaiettuaan.
— Pekka, rakas veljeni, hyvästi! Tule vielä niin että sinut näen!
Pekka kiepahti istumaan reen laidalle. Hänen karvalakkinsa ja viiksensä olivat huurteessa. Huivien sisästä kohtasivat häntä Ailin kyyneleiset silmät.
Juna pysähtyi pitkään viheltäen. Ihmiset törmäsivät ovia kohti ja virran viemänä joutui Aili taivasalle, josta kylmä ulkoilma lehahti häntä vastaan. Yhtenä ainoana äänenä kuuli hän ympärillään huudahduksia, naurua, kärryjen vierinää. Ja tätä ääntä pyrki tukahduttamaan toinen vieläkin suurempi ääni: tärisevä melu kadulta. Ihmisvirta tuli katoksen alle, jota suuret sähköpallot valaisivat. Siinä se liikkui edestakaisin: naisia, herroja, muodikkaissa puvuissa, siellä täällä joku huivipää, tuossa venäläinen upseeri rouvineen, jonka vaatteista levisi väkevä hajuveden lemu ja ääneti kuin aave hyörivässä kansanjoukossa kävelemässä kirjavapukuinen, töyhtölakkinen santarmi.
Jolleivät he ole saaneet kirjettä, jolleivät ole vastassa? tuli Ailin mieleen.
Hän oli vasta hetken seisonut asemasillalla, kun tämä ajatus lensi hänen päähänsä. Turvattomuuden tunne valtasi hänet. Käsivarrellaan kotikutoinen kirjava huivi ja koppa, jossa oli sokerikakku ja muita arkoja leivoksia, alkoi hän astua eteenpäin, tietämättä minne mennä. Silloin kohtasi hänen korvaansa tuttu ääni: "täällä hän on, täällä hän on!" Maija karkasi hänen kaulaansa, riisti kopan hänen käsivarreltaan ja Eeron lämmin käsi pusertui hänen kätensä ympäri.
— Tervetuloa Helsinkiin!
Ensin hän ei nähnyt muuta kuin Eeron hymyilyn ja ruskeat silmät, mutta sitten huomasi hän hänen päässään korkean mustan hatun, joka teki hänet niin vieraan näköiseksi.
— Pelästyin jo ettette olisi saaneet kirjettäni…!
— Ei, kyllä se ajoissa tuli… Minä varkain läksin lauluharjoituksesta… Harjoittavat paraikaa talolla huomiseen konserttiin…
He astuivat valaistujen asemahuoneiden läpi, sälyttivät tavarat ajurin viereen ja istuutuivat kaikki kolme rattaille, Aili Maijan syliin. Taivas oli raskaassa pilvessä, korkeina kohosivat kivimuurit, kaasulyhtyjen pieninä tuikkiessa alhaalta. Torilla oli melu niin suuri, ettei voinut erottaa omaa ääntään. Voimiensa takaa huusi Maija selittääkseen Ailille, millä kadulla oltiin ja mistä milloinkin mentiin.
— Täällä ajetaan vielä rattailla! ihmetteli Aili.
— Pysyköön vain lumi poissa, huusi siihen Maija, — niin saan käyttää polkupyörää. Olen sillä joka päivä ajanut kouluun.
Suuren, valkoisen kivitalon eteen seisahduttiin. Portaat olivat leveät ja kirkkaasti valaistut. Seinillä oli maalattuja koristuksia ja käsipuut kiilsivät. Kolme porrasta kerrassaan hyppäsi Maija toiseen kerrokseen ja soitti ovikelloa. Tohtori Wahlfelt, kookas kaunis mies, jonka ohimoilla ensimmäiset harmaat hiukset alkoivat näyttäytyä, avasi itse oven ja eteisessä riensi vastaan Lyydi rouva, molemmat hellästi sulkeakseen syliinsä Ailin. Nauloissa riippui joukko päällysvaatteita ja peilipöydällä oli hattuja. Eero kantoi palvelustytön kanssa sisään Ailin tavarat.
— Ole nyt aivan kuin kotonasi, Aili kulta, kehoitti rouva Wahlfelt vieläkin, viedessään sisään tyttöä.
Eteiseen näkyi valaistu huonerivi: kiiltäviä permantoja, kauniisti paperoituja seiniä, maalauksilla koristettuja kattoja. Tohtorin kamari oli salin vierellä, kirjahyllyt näyttivät täyttävän kaikki sen seinät. Salissa seisoi kukkaryhmän keskellä Takasen "Aino", flyygelin kansi oli auki, seinillä tauluja, huonekalujen selustoille oli heitelty ommeltuja koristeita. Siellä täällä seisoi pienellä pöydällä vaasi tai valokuva. Kaitaista mattoa myöten he astuivat huoneeseen, jonka ovea punaiset uutimet varjostivat. Se oli valaistu punertavalla valaistuksella ja tyttöääniä kaikui tulijaa vastaan.
— Hilda, tuo sisään teekeittiö, huusi rouva Wahlfelt astuessaan ruokasalin oven ohitse ja kääntyi sitten Ailin puoleen: — sinun kai on hyvin nälkä, mutta ensin täytyy saada tyydyttää näiden nuorten uteliaisuus. Katso, he ovat täällä valmistamassa arpajaisvoittojaan ja pukujaan.
Lyydi rouva silitti hymyillen Ailin hiuksia ja siirsi oviverhot syrjään. Se oli pieni huone, jonka permannolla askeleet eivät kuuluneet. Palmu varjosti naisen kirjoituspöytää. Sohvapöydällä oli huiskinhaiskin jos jonkinlaisia käsitöitä, kirjavia lankoja, pätkiä silkkikankaista, tekokukkia… Korkea, punaisella silkkivarjostimella peitetty lamppu valaisi.
— Tässä nyt pyydän esitellä neiti Aili Wahlfeltin.
Joukko nuoria tyttöjä nousi ojentamaan hänelle kättä ja rouva Wahlfelt lausui joukon nimiä. Polttava puna poskilla kumarsi Aili toisille ja niiasi niille, jotka näyttivät vanhemmilta. Hän tiesi, että hän sen teki kömpelösti, hän tiesi, että heidän täytyi hänelle nauraa, ja häntä ujostutti sanomattomasti. He olivat muodikkaissa, hienoissa puvuissa, hänen sininen leninkinsä mahtoi niiden rinnalla näyttää suorastaan hullunkuriselta. Mieluimmin olisi hän painunut maan alle. Neiti Manteren nimeä mainitessa heräsi hänen uteliaisuutensa. Se oli solakka, kaunisvartaloinen nainen, jonka nuortea iho, vaalea tukka ja viisaat silmät saivat unohtamaan piirteiden epäsäännöllisyyden. Tumma puku sujui hänen ympärillään kuin suomukset kalan selässä. Kirjava silkkisolmu piteli kaulusta kiinni leuan alla.
— Hauska tutustua teihin, sanoi hän. — Serkkunne on teistä niin paljon kertonut.
Ja samalla vilkaisi hän Eeroon, joka juuri astui huoneeseen. Tyttöjen kasvot hymyilivät häntä vastaan. Aili jäi rouva Wahlfeltin viereen seisomaan.
— No, onko hauska nyt tulla Helsinkiin?
— On, kovin hauska.
— Siellä maalla on kai täysi talvi?
— Kyllä. Reellä minä tulin asemalle.
— Tulettehan sitten auttamaan meitä kuvaelmiin?
— Mielelläni, jos vaan kelpaan!
— Kauniit tytöt aina kelpaavat! naurahti neiti Mantere ja lisäsi samassa: — no Eero, miten laulu kävi?
— No kyllähän se jo… Se ballaadi vain; se ei tahdo mennä puhtaasti.
Neiti Tuokko nousi samassa, otti likeiseltä pöydältä kimpun pitkiä silkkinauhoja ja heilutteli niitä Eeron edessä.
— Kaunista, kaunista! huudahti Eero kohteliaasti kumartaen ja tarttuen nauhoihin. — Katso Aili, nämä näet huomenna konsertissa marsalkkain yllä.
Muuan neideistä pujottautui esiin pöydän takaa ja seisahtui rouvaWahlfeltin eteen.
— Täti kulta, sanoi hän, — mitä kaikkia minun pukuuni nyt oikein kuuluu?
— Sinä olet vedenneitoja, eikö niin?… Hiukset hajalle, valkea puku, paljaat käsivarret, kaula paljas ja paljon, paljon lummekukkia!
Hän tarttui kukkakimppuun, joka oli pöydällä ja asetti sen tytön vaaleille hiuksille.
— Entä minä, täti kulta?
— Sinä olet kukkasia? — rouva Wahlfelt vei käden hänen leukansa alle ja tarkasti siinä hänen somia kasvojaan ja tummia hiuksiaan. — Vihreä harsopuku niinkuin kaikilla kukkasilla, vihreät silkkikengät, hiukset hajalla… Eivätköhän tummat orvokit sopisi, sanokaa? Luulen, että tummat orvokit olkapäillä, rinnalla ja pitkin vyötäisiä olisivat kauniit.
— Kyllä, kyllä, kaikui ympäriltä. — Ja hiuksissa samettinen suuri orvonkukka!
— Ja Ellistä tulee vaaleanpunainen ruusu! Ruusuja pitkin koko pukua…
— Minä pelkään koko iltaa. Aloimme niin myöhään harjoittaa tanssia emmekä ensinkään vielä osaa…
— Kyllä me opimme…! Huomennahan on harjoitus kello viisi?
— Se on hyvä, niin ehdimme konserttiin!
— Täti, mutta mitä minä teen, kun silmääni tulee näärännäppy? Se on jo aivan paisunut…
— Kiitä onneasi, että se nyt jo tulee…! Se on sitten jo siksi poissa. Haudo silmää kuumalla maidolla.
— Ja liotetulla vehnäleivällä… Mutta kun minun kurkkuni tuntuu kipeältä ja pitäisi laulaa…!
He puhuivat kaikki sekaisin, kukin korottaen ääntään ja alkoivat panna kokoon käsitöitään.
— Mutta mistä kummasta ne vihreät kengät saadaan?
— Päällystä jotkut tohvelit vihreällä silkillä. Tule meille niin näytän omani!
— Jaa, se on fiksua…!
Eero oli jäänyt oven ääreen, huolimattomasti nojaten pieleen. Aili oli joutunut hänen viereensä. Äkkiä seisoi neiti Mantere heidän edessään.
— No, ensi kertaako tämä pikku neiti todellakin on Helsingissä?
— Niin…!
— Eero! — hän lausui sanansa veitikkamaisella hymyllä: — en sitä ikinä anna sinulle anteeksi, ettet ruvennut parikseni tarantellaan! Se on niin ilkeä se, se herra…! Kaikki sanovat, että sinä sen olisit tanssinut niin erinomaisesti.
— Hän tekee sen yhtä hyvin, vastasi Eero, — tiedäthän että minulla on luvut ja ulkomaanmatka ja…
— Muita tekosyitä…! Ei tiedätkö, minä sen sinulle vielä kostan…!
Hän katosi nauraen muiden tyttöjen joukkoon. Maija tarttui Ailin käsivarteen ja vei hänet ruokasaliin, jossa teekeittiö jo höyrysi. Eero seurasi heitä.
— Jää sinä vain sinne, sinua ei yhtään tarvita täällä, sanoi Maija ärtyisänä ja sulki ovet hänen edestään.
— Salli minun toki syödä, sillä — suo anteeksi — olen hyvin nälissäni!
Epäillen päästi Maija hänet huoneeseen. Istuuduttiin pöytään, Maija kaatoi teetä ja Eero tarjosi Ailille leipää. Vieraat kuuluivat sanovan hyvästi ja askeleet likenivät eteistä.
— Kunhan jo menisivätkin, kuiskasi Maija. — Mutta pojat, pojat! muisti hän äkkiä, — sinähän et vielä ole nähnyt poikia! Jussi, Aarne…! Tänne, pian…!
Hän juoksi kyökkiin ja katosi porraskäytävään, josta vei ovi poikien kamariin. Sitä hän nyrkillään koputti.
Aili ja Eero olivat kahden. Aili oli painanut alas silmänsä, kumpikaan ei saanut sanaa suustaan. Eeron katse lepäsi tytön kasvoilla. Se sulatti kuin aurinko jotakin hankea, se poltti. Vieraat olivat salissa, tytöt kuuluivat nauravan. Aili nosti silmänsä, ne olivat täynnä kyyneliä. Hetkeksi hän vajotti ne Eeron syvään, verhottuun katseeseen. Häneltä unohtui koti, vieras ympäristö, kaikki…
Eero ojensi hänelle pöydän alitse kätensä, mutta veti sen samassa takaisin. Ovi narahti: kynnykselle ilmestyi neiti Mantere.
— Häiritsenkö? kysyi hän hymyillen.
Eero pyyhkäsi servietillä huuliaan, Aili yskähti.
— Et, et vähääkään. Tule vain tänne pitämään meille seuraa. En tiedä miksi Maija sulki ovet… Tietysti ettemme me häiritsisi herrasväkeä!
— Pojat veikaleet jo nukkuvat! sanoi Maija tullessaan kyökistä ja lisäsi samassa neiti Mantereelle: — ehkä neidin vielä on nälkä!
— Ei, tulin vain tätä pikku neitiä katsomaan!
Hän nojasi Eeron tuoliin ja katseli Ailia.
— Serkkuni on väsynyt, selitti Eero, — hän on ollut matkalla kello kolmesta asti.
Kuullessaan muiden vieraiden lähtevän, ojensi Sohvi kiireesti kätensäAilille ja Eerolle. Ovessa hän vielä kääntyi kysymään:
— Tuletko huomenna tunnille?
— Tuskin, vastasi Eero. — Tahdon Ailille näyttää Helsinkiä.
Eero meni saattamaan häntä eteiseen.
— Mokomakin inhoittava ihminen! puhkesi Maija puhumaan. — Huomasitko millä äänellä hän sanoi: "hauska nähdä teitä! Serkkunne on niin paljon teistä puhunut!" Se oli kerrassaan imelää! Minua vain hämmästyttää, ettei hän tänään puhunut ranskaa!
— Mitä sinulla sitten on häntä vastaan? yritti Aili sanoa. — Hänhän on niin miellyttävä…
— Hän miellyttävä! Mene nyt suohon. Hän on pahin vanhanpiianalku mitä maa päälläns' kantaa. Tuon Eeronkin hän pilaa, hakkailee häntä ja kantaa hänelle ranskalaisia romaaneja… Ovat muka yhdessä ottavinaan ranskalaisia puhelutunteja. Odota vain, saat nähdä.
— Maija, Maija, puolusti rouva Wahlfelt, saatettuaan tytöt ulos, — sinä taas liioittelet. Sohvi on hyvä tyttö, pohjaltaan oikein kelpo tyttö, vaikka hänellä on hiukan omituinen tapa. Hänen äitinsä on kuollut aivan aikaiseen ja isä, rakennusmestari, ei ole kyennyt häntä ohjaamaan. Hän on, tyttö raukka, itse kasvattanut itsensä… Mutta nyt Aili, kerrot sinä uutisia Kaarilasta!
Tohtori, Lyydi rouva, Eero ja Maija istuutuivat kaikki hänen ympärilleen. Ja hän kertoi. Sitten avattiin kopat ja leivokset levitettiin pöydälle.
— Voi voi sitä Emmaa, päivitteli Lyydi, — kyllä hän osaa laittaa!
— Äiti käski sentään sanoa, ettei leipominen oikein onnistunut…
— Älähän nyt, kun kaikki on niin erinomaista!
Aili nukkui Maijan pienessä huoneessa kyökin takana. Se oli oikea koulutytön huone: pöydällä sinisellä paperilla päällystettyjä kirjoja, seinällä lukujärjestys, kartiiniin pistettyinä kuivuneita kukkakimppuja ja kotiljonkirusetteja. Riisuutuessaan Ailin vieläkin piti kertoa Kaarilasta ja sitten kertoi vuorostaan Maija. Hän soimasi Eeroa. Eero oli käynyt ylpeäksi ja itserakkaaksi. Ei hän ollut ensinkään sellainen kuin kesällä Kaarilassa. Mutta se oli tyttöjen syy, varsinkin neiti Manteren. Ja kyllä ne "hyväntekeväiset tarkoitukset" Eerolle olivat hyvin turmiolliset. Eihän hän muuta ehtinyt kuin esiintyä kuvaelmissa ja johtaa franseesseja.
— Muuten, jatkoi Maija, kun molemmat tytöt jo olivat sängyissään ja valkea oli sammutettu: — voin sinulle uskoa — mutta muista ettet siitä kerro muille, — että viime kesänä vähän ikäänkuin olin hassahtunut tuohon Eeroon. Oikein se on hullua, kun nyt sitä ajattelen. Mutta olinhan sellainen lapsi… Nyt, kun joka päivä painiskelemme poikien kanssa, ei sellainen tietysti voi tulla kysymykseenkään. En heistä piittaa mitään!
Maijan nukuttua valvoi Aili pitkän aikaa.
Minäkö, ajatteli hän, — sitten olen hänet saanut, Eeron, josta kaikki pitävät? Kuinka se on mahdollista, kuinka hän minua saattaa rakastaa?
Lumisateen läpi katseli hän seuraavana päivänä pääkaupunkia. Yöllä oli tullut niin paljon lunta, että maa oli valkeanaan. Ajuritkin olivat ottaneet reet ja kulkuset, vaikka katukivi vielä tuntui. Mutta lunta tuli lakkaamatta, suurina hiutaleina. Katupojat liukuivat reuhaten alas käytäviä, siellä täällä oltiin lumisotasilla ja joku pieni palleroinen, jota palvelustyttö veti kelkassa, piti suutaan auki antaakseen lumihiutaleiden langeta kielelle. Aili oli kyllä kuvitellut pääkaupungin vaikuttavan suurenmoisemmalta, mutta hauska oli kaikissa tapauksissa Eeron rinnalla astella katuja, pysähtyä ikkunoihin ja tervehtiä tuttavia, joille Eeron yhtämittaa piti nostaa lakkiaan.
Päivälliseksi kokoontuivat kaikki kotiin: tohtori, pojat ja Maija tulivat koulusta, Lyydi rouva ompeluseurasta. Jokaisella oli silloin kertomista, ainoastaan telefoonin soitto katkaisi tuontuostakin iloisen puhelun. Syötyään pani tohtori levolle, Lyydi rouva neuvotteli ompelijattaren kanssa uudesta puvustaan, pojat sahasivat kamarissaan joululahjoja. Maija ei ihmeenkään vuoksi heittänyt Eeroa ja Ailia kahden, he istuivat Lyydi rouvan pienessä huoneessa salin takana.
— Joko osaat huomiset läksyt? kysyi Eero päästäkseen Maijasta eroon.
— En toki ole ehtinyt kirjaakaan avata! Kellohan on vasta neljä, ärjäisi Maija.
— Arvelin vain, jos konserttiin aiot…!
— Aion kyllä, mutta siitä minä itse pidän huolen. Mene sinä vain, minä tahdon tulla Ailin kanssa.
Samassa saattoi kadulta erottaa kumeaa torventoitotusta. Maija heristeli korviaan ja riensi ikkunaan.
— Tulipalo! huudahti hän, juoksi sitä tietään eteiseen, otti päällysvaatteet ja kiirehti kadulle.
Hetkisen perästä kuuluivat pojatkin etsivän lakkejaan ja menevän samaa tietä. Eero sulki hiljaa ovet, istuutui Ailin viereen sohvaan ja taivutti hänen päänsä olkapäätään vastaan.
—Enfin seuls!Oikein minä siunaan tuota tulipaloa.
Sitten he olivat sanattomina pitkän aikaa.
— Olen kertonut isälle ja äidille, virkkoi Eero hiljaa.
— Oletko!
Aili punastui ja peitti kasvot käsillään.
— He tulivat niin iloisiksi. Eiköhän meidän pitäisi kirjoittaa siitäKaarilaankin?
— Ehkä kyllä! Mutta ei sanota kellenkään toiselle…
— Ei, ei… Sinä pelkäät, että tahdon sitä ilmoittaa. Älä luule! Pidämme suloisen salaisuutemme aivan omanamme. Olemme niin varovaiset, ettei kukaan aavista…
Huoneessa jo hämärsi. Punaiset seinät, koko lattian peittävä matto, punaiset huonekalut, kaikki sulautui epämääräiseksi pehmeydeksi. Ainoastaan kirjoituspöytä, joka syrjittäin seisoi ikkunan alla, oli vielä valossa. Palmu levitti jättiläislehtensä kauas huoneeseen.
— Olen niin hullu, sanoi Aili hiljaa, — että pelkään ihmisten osanottoa…! Minä oikein kärsin kun ajattelen, että meitä onniteltaisiin…! Pelkään sinun vanhempiasikin, puhumattakaan äidistä ja Pekasta.
— Tiesin sen, siksi pyysinkin etteivät isä ja äiti mitään mainitse. Ja jos tahdot, kirjoitan minä Kaarilaan…
— Ehkä minä nyt sentään itse… Äidin olisi paha mieli. Sinä panet sitten omakätisen tervehdyksen. Teemme sen jo tänään, eikö totta?
Eeron äiti kysyi salista saisiko hän tulla sisään. Hän kiinnitti Ailin rintaan kimpun valkeita kukkia ja suuteli häntä hellästi.
Meluten kopistivat Maija ja pojat ylös kyökinportaita.
— Se ei ollut mitään vaarallista, tiesivät he, — se saatiin paikalla sammumaan! Uudin vain oli syttynyt palamaan ja paikalla piti hälyttää kokoon palokunta.
Iltapäiväkahvia juodessa saapui Sohvi. Käteltyään kaikkia laski hän pöydälle nidotun kirjan ja istuutui tohtorin ja Maijan väliin vastapäätä Ailia ja Eeroa. Hiljalleen päästäen auki päällystakkinsa nappeja katseli hän hymyillen ympärilleen.
— Voitteko aavistaa, mitä tänään olen tehnyt? Ollut lumisilla kuin vallaton koulupoika. Meitä käveli muutamia tyttöjä kadulla, näin lumen niin pehmeästi asettuneen jollekin kaidepuulle, koppasin sitä siitä kouraani ja heitin tyttöjä niskaan… Tietysti piti heidän kostaa ja niin oli sota valmis.
— Sekaantuiko poliisi asiaan? kysyi tohtori hymyillen.
— Ei sentään. No kuinka Helsinki miellyttää Aili neitiä?
— Hauska täällä on, sanoi Aili punastuen.
Hän ei itsekään tietänyt, miksi hän punastui.
— Ehkä Aili neidillä olisi halua huomenna ottaa osaa ompeluseuraamme?Te tunnette jo kaikki, jotka siihen kuuluvat.
— Kiitos, jollen vain häiritse!
— Häiritse! Tietysti emme sitten teitä pyytäisi… Ehkä Eero on niin rakastettava ja saattaa serkkunsa meille… Matti tulisi siitä hyvin iloiseksi — paitsi tietysti meitä kaikkia muita!
Maija selaili kirjaa, jonka Sohvi oli laskenut pöydälle. Se oli ranskankielinen. Kannella oli hämähäkin kuva ja laiha nainen, jonka ympärille hämähäkki punoi verkkoaan.
— Se kirja ei ole Maijan ikäisille, huomautti Sohvi, vetäen huuliaan hiukan taapäin. — Toin sen Eeroa varten. Harvinaisen intressantti kirja! Tiedätkö, kuinka mademoisellemme sinua tänään kyseli."Et monsieur Wahlfelt, qu'est-ce qu'il fait aujourd'hui?"— Minä selitin, että sievälle maalaisserkullesi näytät kaupunkia.
Eero nousi ja katsoi kelloa. Hymy leikki hänen huulillaan, hänen katseensa liukui Ailiin ja Ailista Sohviin. Maija oli julmistuneen näköisenä siirtänyt kirjan pöydän toiselle puolelle. Aili katsahti siihen arasti, ikäänkuin uskaltamatta siihen koskea. Eero vei kirjan huoneeseensa.
— Niin, valitettavasti minun nyt pitää lähteä! sanoi hän sitten.
— Sepä hauska, niin saan seuraa, huudahti heti Sohvi.
Eeron vetäessä ylleen päällystakkia seisoi hän nojaten oven pieleen ja kieritteli kädessään suurta pehmeää kaulustansa. Hän sattui seisomaan juuri Ailin päällystakin vieressä. Se oli epämuodikas ja haaltunut. Aili huomasi sen äkkiä.
— Hohhoh, nyt sitä taas mennään tanssimaan, huoahti Sohvi.
— Onko se niin ikävää? uskalsi Aili kysyä.
— No on totisesti! Kun ihminen jo on käynyt näin vanhaksi…
— Mutta miksi neiti sitten tanssii? Eikö olisi nuorempia?
Sohvi heitti häneen pitkän, epäilevän katseen, mutta ei huomannut hänen kasvoillaan vähääkään ilkeyttä. Ne olivat tyynet ja viattomat niinkuin hänen äänensäkin oli ollut. "Joko olet sinä hyvin tyhmä, tai…" ajatteli Sohvi, lopettamatta lausettaan. Hän kohautti olkapäitään ja päästi nahkakauluksen valumaan käsistään.
—Que c'est drôle!huudahti hän nauraen Lyydi rouvalle. — Täti kulta auttaa minua selittämään, miksi minä, vanhapiika tanssin, enkä jätä sellaisia asioita nuoremmille… Johtokunnan rouvat ovat pakottaneet, vastoin kieltoani, vastoin kaikkia ponnistuksiani! Hyvä tarkoitus…
Lyydi rouva laski kätensä hänen olkapäälleen.
— Siksi, selitti hän Ailille, — että Sohvi tanssii niin hyvin. Meidän suomenmielisissä piireissämme on harva, joka vetää hänelle vertoja…
Sohvi ei enää puuttunut tähän aiheeseen, katseli vain hymyillen ja ikäänkuin nautinnolla Ailia, joka oli valahtanut tulipunaiseksi. Sitten hän kääntyi Lyydi rouvan puoleen:
— Täti näyttää niin väsyneeltä!
— Päänsärkyä vain. Mutta siihen olen niin tottunut. Menkää te nyt edellä. Kyllä minä heti tulen.
Tohtori raoitti huoneensa ovea.
— Minä en muuta pyydä, kuin että koko puuha olisi ohitse, sanoi hän.
— Mutta Eemil, oma rakkaani, kuinka voit niin puhua! Sellainen tarkoitus! Täytyyhän sitä hiukan uhrautuakin.
— No niin, niin! Ja nyt menen minä vihkoja korjaamaan. Ja sitten,Aili, lähdemme yhdessä konserttiin, eikö niin.
Pian oli talossa hiljaista. Lyydi rouva oli mennyt tanssiharjoitukseen, pojat olivat tuoneet kotiin pihlajanmarjoja ja hautoelivat niitä lumessa. Maija koetti lukea läksyjään, mutta häiritsi tuontuostakin Ailia, joka hänen pöytänsä ääressä kirjoitti kirjettä kotiin. Hän hermostui siinä perinpohjin ja repi rikki pari arkkia ennenkuin sai kirjeen valmiiksi. Hehkuvin poskin liimasi hän juuri kiinni koteloa, kun tohtori tuli sanomaan, että oli aika lähteä konserttiin.
Suloista oli tulla ulos, lunta sateli taivaalta, joka näytti miltei tummansiniseltä. Ensi kulmasta ottivat he hevosen. Reki kiiti keveästi, kulkuset soivat, ainoastaan siellä täällä rasahti kiinni kivitykseen. Ihmisvirran mukana nousivat he yliopiston juhlallisia portaita, pilarien välitse juhlasaliin, jossa penkkirivit jo olivat täynnä. Aili oli siis nyt yliopistossa, jota hän aina suurimmalla kunnioituksen, miltei hartauden tunteella oli ajatellut. Tunteeseen sekaantui kuitenkin tällä hetkellä jotakin muutakin: hän ujosteli epämuodikasta takkiaan ja tarttui Maijan käsivarteen päästäkseen ikäänkuin hänen turvissaan livahtamaan läpi salin, jossa kaikki tuntuivat häntä katsovan. Heidän piti astua alas asti, vastapäätä lavaa, jonka yläpuolella riippui sininen, kirjaeltu silkkilippu.
Katsellessaan yleisöä, jonka rivit taajenemistaan taajenivat, unohti hän yhä enemmän itsensä, ja kun salaperäisen taiteilijahuoneen ovi vihdoin aukeni päästääkseen saliin juhlapukuisen nuorisojoukon, niin puhkesi hän yleisön kanssa innostuneesti taputtamaan käsiään. Eero oli eturivissä.
Mikäpä viehkeämmin virittää nuoren naisen tunteita kuin laulava nuori ylioppilasjoukko! Aili tunsi sinä iltana laulua kuunnellessaan vastakaiun kaikkiin niihin uljaisiin ajatuksiin, joita hänellä aina Helsingistä oli ollut. Helsinki oli sittenkin sydän, jonka lyönnistä eli koko maa, polttopiste, jossa yhtyi kaikki mitä oli suurta ja kaunista Suomessa. Hän ei ollut pettynyt. Ihanaa oli olla Helsingissä, ihana oli tuo laulava joukko. Hän ei siinä rakastanut yksin Eeroa, hän rakasti kaikkia laulajia, jok'ainoaa heistä.
— Maija, kuiskasi hän väliajalla, — miksei heille ole annettu kukkia?Se olisi ollut tyttöjen tehtävä. Oi etten ennen sitä ajatellut!Ruusuhan heillä kaikilla olisi pitänyt olla rinnassa!
— Se on totta! Ruusu pitää toimittaa ensi konserttiin. Näetkö tuon pitkän herran tuossa, se on runoilija Laine.
Runoilija Laine! Juuri häntä Aili aina sellaisella nautinnolla oli lukenut. Ehdottomasti tuli hän huudahtaneeksi hänen nimensä ja niin ääneen, että ympärillä olevat kummastuneina kääntyivät häneen katsomaan. Laulu laululta kasvoi innostus salissa ja ohjelman loputtua kokoonnuttiin lavan ympärille ja taputettiin siinä kunnes laulajajoukko oli laulanut väsyksiin asti ja vahtimestarit jo alkoivat sammuttaa kaasuja. Ohi astuessaan Eero näki Ailin ja hymyili hänelle. Tyttö oli yliluonnollisen onnellinen, hän rakasti, hän jumaloi Eeroa, koko laulajajoukkoa.
Ulkona oli lumisade lakannut. Eheä valkeus lepäsi katoilla, ilma tuntui tuoksuvan puhtautta. Kulkuset kilisivät, iloisina hajosivat ihmiset yliopistolta. Tuontuostakin helähti nauru, joku viskasi toista lumipallolla, joku luisteli alas liukasta katukäytävää. Taivas oli syvän sininen, ilma raikas ja tyyni, olematta kylmä.
Äkkiä kajahti marssin sävel: lippu etunenässä astui laulajajoukko ylioppilastaloa kohti. Ja sinne saavuttua pysähtyi se laulamaan. Kuulijakunta asettui Henrikin esplanaadin puiden alle, laulun loputtua raikuivat kättentaputukset. Täällä puiden alla tapasivat Wahlfeltit useita tuttavia, Ailille esiteltiin joukko henkilöitä, joiden nimet hän sanomalehdistä milloin missäkin yhteydessä oli nähnyt. Laulajien vihdoin vetäydyttyä ylioppilastalon sisäpuolelle, huomasi hän seisovansa neiti Manteren ja herra Laineen välissä. Silminnähtävästi huvitettuina näkivät he maalaistytön hämmästyksen.
— Niin, sanoi neiti Mantere, — te olette nyt ihan meidän hallussamme.Kaikki muut ovat menneet kotiin.
Hän kierteli harmaata kaulustansa ja hymyili niin, että valkeat hampaat paljastuivat. Herra Laine kumarsi ja alkoi selittää:
— Tohtorinna Wahlfelt oli väsynyt ja siksi läksi herrasväki pois. Minulle uskottiin tehtävä saattaa teidät kotiin, olen siitä erittäin onnellinen…
— Mutta entä Eero, serkkuni, joko hänkin meni?
— Eero! — neiti Mantere nauroi ääneen, — hän tietysti katosi sisään tuosta ovesta. Laulajat pitävät nyt jälki-istuntonsa. Hohhoh, ei Eero tule kotiin ennenkuin aamulla.
— Eikö? kuului samassa ja heidän edessään seisoi Eero.
Aili tarttui hänen käteensä, niin hän ilostui. Eero kävi hiukan hämilleen, mutta jatkoi samassa:
— Olen teitä kovasti etsinyt.
— Tahdotko tällä sanoa, ettet ollenkaan enää menisi talolle? kysyiSohvi.
— Ainakin nyt ensin saatan kotiin Ailin.
— Älä sinä tunkeudu minun aloilleni! Minä olen toimekseni saanut ja pyhästi luvannut saattaa neiti Wahlfeltin enkä voi sanaani syödä. Voithan sinä sensijaan mennä Sohvi neidin kanssa, niin ei hänen tarvitse vaivautua…
— Vaivautua, niin, tässä kauniissa yössä, joka on kuin lempiville luotu, sanoi Sohvi viehkeästi, pieni iva äänessään. — "Voi sitä onnetonta! Kun ei se tiedä kenen ottaa, kun ei se tiedä kenen ottaa." Valitse nyt Eero, tässä on tiehaara.
Hän seisahtui kadunkulmaan kaasulyhdyn alle ja leikitteli pehmeällä kaulakoristeellaan.
— Mutta, ehdotteli Aili, — jos kaikki ensin saattaisimme kotiin neitiManteren ja herrat sitten olisivat hyvät ja saattaisivat minut…
Ehdotus hyväksyttiin. Alussa astuivat kaikki neljä rinnan, mutta sitten jakaantuivat he kulkemaan kaksittain, Eero ja Sohvi edellä, puhuen ranskaa, Aili ja runoilija perässä. Herra Laine oli niin suomalaisen talonpojan näköinen, että korkea silkkihattu ikäänkuin ivalla näytti komeilevan hänen päässään. Hän veteli sikaristaan pitkiä savuja, kyseli Aililta kaikenlaista ja virkkoi tuontuostakin:
— Oikein hauska kuulla teidän kertovan! Te tuotte tänne elähtäneeseen pääkaupunkiin raittiita henkäyksiä suoraan maan sydämestä.
Saatettuaan Ailin kotiin, palasi Eero ylioppilastalolle. Seuraavana aamuna nukkui hän kauan ja tavatessaan Ailin, alkoi hän paikalla:
— No Aili, sinä olet jo hankkinut itsellesi kaksi ihailijaa. Mantere oli vallan hämmästyksissään sinun "järkevistä mielipiteistäsi" eikä Laine löytänyt sanoja, joilla selittää suloasi. Olin jo huomauttamaisillani: "älkää nostako häneen silmiänne! Se tyttö on jo viety!"
Viime sanat hän kuiskasi. Hänen silmissään oli tänään jotakin väsynyttä. Aili punastui.
— Ja minä, sanoi hän, — melkein tahtoisin neiti Mantereelle kertoa, miten on: pelkään että hän on sinuun rakastunut…
Eero purskahti nauruun.
— Olisit sanonut että mahdollisesti joku noista toisista tytöistä, mutta ei Sohvi! Sohvi nyt osaisi rakastua! Hän laskee leikkiä, se on hänen tapansa. Me olemme hyvät toverit, en häntä naisena pidäkään…!
Kuin siivillä kiiti aika, tapahtumat ajoivat toisiaan takaa. Ainoa päivä sisälsi niitä enemmän kuin kokonainen vuosi Kaarilassa. Aili tottui siihen pian, niinkuin hän tottui pitämään kauniina niitä naismuotien äärimmäisyyksiä, jotka alussa olivat hänestä näyttäneet niin hirveän rumilta. Hänen käytöksensä varmistui, osaksi tietäen, osaksi tietämättään omisti hän itselleen piirteitä niiden henkilöiden ulkonaisesta käytöksestä, jotka hänestä tuntuivat hienoilta. Maalainen luonnollisuus ei silti kadonnut. Hänen esiintymisensä oli ujoa ja vapaata yhtaikaa. Naiset, varsinkin nuoret pitivät häntä kokettina, herrat sensijaan viehättävänä.
Wahlfeltien koti oli miellyttävä. Mahdotonta oli olla siellä viihtymättä. Kaikki pitivät tohtorista, oppilaat, ystävät, tuttavat. Hän oli aina tasainen ja ystävällinen ja laski mielellään leikkiä, jossa ei ollut ilkeyttä eikä pilkkaa. Ailin hän usein otti polvelleen, keinutteli häntä siinä ja puheli: "jää sinä tänne minun tytökseni, tuo Lyydi-tätikin kun aina puuhaa kaupungilla." Ja kun Maija silloin loi häneen katseen ikäänkuin kysyäkseen, eikö setä sitten ensinkään välittänyt hänestä, niin tohtori pujotti kätensä tytön tukkasängen läpi ja virkkoi: "olet, olet kyllä sinäkin herttainen, mutta tuo tukka ei ensinkään anna niin kotoista tunnelmaa kuin tämä!" Ja siinä hän tarttui Ailin vaaleaan palmikkoon ja punnitsi sitä kädessään. Tämä oli pieni pistos Maijalle, joka oli pannut kaikki voimansa liikkeelle säilyttääkseen tukkansa lyhyenä.
Totta oli, että rouva Wahlfelt paljon "puuhasi kaupungilla". Hän kuului naisyhdistyksiin, eläinsuojeluyhdistyksiin ja kaikenlaisiin hyväntekeväisyysyhdistyksiin. Ei ollut sitä yritystä suomenmielisissä piireissä, jossa ei hän olisi ollut välttämätön, ei niitä arpajaisia, ei iltahuveja, joille ei hänen poissaolonsa olisi ollut korvaamaton vahinko. Hänen tottunut silmänsä, hänen taitava kätensä, erinomainen aisti, energia — ne saivat aikaan enemmän kuin kymmenen tavallisen naisen kyvyt yhteensä. Sentähden tuskin jäi montakaan iltaa kuukaudessa, jolloin hän sai elää kokonaan kotiaan varten. Häntä tarvittiin kaikkialla. Mutta harvoin hän väsyi, harvoin hermostui, aina hän oli valmis auttamaan. Silti ei hän laiminlyönyt kotiaan. Kaikki oli erinomaisessa järjestyksessä, eikä kankeutta tai painoa tuntunut missään. Aamulla kävi rouva itse torilla keittäjättärensä kanssa, aina hän ennen ateriaa tarkasti ruokapöydän ja kurkisteli itse kattiloihin. Hän parsi ja paikkasi miehensä ja poikiensa vaatteet. Hän oli kun olikin niitä ihmisiä, jotka saavat aikaan. Paitsi sitä, että hän jokaisiin arpajaisiin valmisti komean voiton, ompeli hän kaikenlaisia pieniä koristeita, jotka sohville ja pöydille laskettuina tekivät hänen kotinsa hauskan näköiseksi… Ja kuinka herttainen ja rakastavainen hän saattoi olla omaisilleen! Kuinka pehmeästi hän hiipi miehensä kirjoituspöydän ääreen, silitti hänen otsaansa ja asetti hänen eteensä kukkakimpun, jonka hän kaupungilta oli tuonut tuliaisiksi! Hämärän hetkinä istuutui hän usein soittokoneen ääreen, huusi pojat laulamaan ja lauloi itse heidän mukanaan, vaikka hän tosin viime aikoina oli kadottanut paljon äänensä tuoreudesta. Mutta kaunis hän oli vieläkin ja niin nuoren näköinen, että paremmin olisi luullut häntä lastensa vanhemmaksi sisareksi kuin äidiksi.
Rouva Wahlfelt piti nuorten seurasta. Oli aina joukko nuoria naisia ja herroja, jotka nauttivat hänen erityistä suosiotaan. Hän ei heitä valikoimalla valinnut, vaan sattumalta he joissakin iltahuveissa tai kokouksissa olivat joutuneet puheisiin ja huomanneet sopivansa yhteen. Rouva Wahlfelt pyysi heidät luokseen — ja niin oli liitto tehty. Se ehkä ei ollut erittäin pitkäikäinen, sillä jäsenet hajaantuivat vähitellen eri haaroille maailmaa, mikä mihinkin toimeen, mutta varmaa on, että jokainen iloisimpien muistelmiensa joukkoon laski ne hetket, jotka oli viettänyt "klikissä", joksi ystävykset piiriään nimittivät.
"Klikki" joka tähän aikaan seurusteli Wahlfeltilla oli vetänyt yhtä köyttä jo neljän lukukauden aikana. Se oli saanut oman leimansa, sillä oli omat lausepartensa ja sanantapansa, joita eivät muut ymmärtäneet. Asianomaisille oli niissä muistoja, joille täytyi makeasti nauraa, jotka sisälsivät salaisia viittauksia jne. Ystävykset kohtasivat miltei joka päivä: milloin sattumalta kadulla kävelyaikana, milloin teatterissa väliajoilla. Usein olivat he edeltäkäsin päättäneet tavata populäärissä, tai siellä, tai siellä, mistä lähdettäisiin kävelemään…
Luonteet tässä piirissä olivat sangen erilaiset. Valona naisten joukossa oli muuan neiti, joka suomenteli ja hoiti jotakin pankkivirkaa. Neiti Mantere edusti sukkeluutta, hänelläkin oli pieni toimi, mutta se ei sentään häntä estänyt hoitamasta isänsä taloutta ja omia huvejaan. Neiti Tuokko oli itse runollisuus, hän kävi jatko-opistoa, kirjoitti somia runoja ja hyviä aineita, lauloi sievästi, soitti pianoa ja esiintyi kauniin ulkomuotonsa vuoksi usein kuvaelmissa. Muut naisista olivat vähäpätöisemmät. Herroissakin oli aika hauskoja. Puhumattakaan Eerosta, johon kaikki klikin naiset vuorotellen olivat rakastuneet, oli runoilija Laine, joka seitsemäntoista vanhana, kaukaisesta maaseutukaupungista oli tullut ylioppilaaksi ja heti senjälkeen herättänyt huomiota runokokoelmalla. Arvostelijat olivat tässä esikoiskokoelmassa luulleet löytävänsä tosi-runoilijan tuntomerkit. Nyt oli Laine viidettä vuottaan ylioppilaana, oli ehtinyt väsyä ja elähtää. Hänen seuraavat kirjailijatuotteensa eivät olleet pitäneet mitä ensi kokoelma lupasi. Joku ilkeä kieli sentähden olikin ruvennut kutsumaan häntä "runoilija-surkioksi". Hänen täydellinen vastakohtansa oli maisteri Mantere, Sohvin veli, joka tavattoman mallikelpoisuutensa tähden "yritti tulla niin äiteläksi, että hän olisi ollut potkittava koko joukosta pois", niinkuin Sohvi sanoi. Se olisi tapahtunutkin, jollei Matti itse asiassa olisi ollut niin hauska ja reipas, että pelkästään hänen terve naurunsa jo oli tullut seuralle rakkaaksi.
Hän ei vähääkään muistuttanut sisartaan, ei ulkomuodoltaan enempää kuin luonteeltaankaan. Hän oli raittiusmies ja liikkui työväenpiireissä. Isän, rakennusmestarin mielipiteet ja pojan ihmisystävällinen katsantokanta olivat usein ristiriitaiset. Yllyttäjäksi ja sosialistiksi oli isä häntä monasti nimittänyt.
Vielä kuului klikkiin eräs senaattorinpoika, Eeron luokkatoveri, joka luki lakitiedettä, sekä muuan kylmäverinen lääkärinalku, jonka suurin ilo oli kauhistuttaa klikin naisia pöyristyttävillä jutuilla "aasiksesta". Olihan sitäpaitsi usein mukana muitakin hyviä tuttavia, seuran varsinaisten jäsenten veljiä, sisaria jne. Ja sillä tavalla joutui Ailikin joukkoon.
Eeron kanssa ei hän saanut olla paljoakaan, sillä olisihan se voinut herättää epäluuloa. Sohvi neiti sitäpaitsi tavallisesti otti Eeron haltuunsa ja alkoi puhuttaa hänellä ranskaa. Sillaikaa Laine ja Mantere kilvan kiistelivät Ailista. Laine väitti verensä nuortuvan, kun hän kuuli "noita terveitä, murteellisia lauseparsia" — Aili käytti todellakin osaksi kotimurrettaan, Mantere taas vaihtoi Ailin kanssa mielipiteitä ja vakuutti, ettei hän koskaan ollut tavannut naista, joka niin paljon oli ajatellut.
Ailista oli hauskaa. Hän oli saanut uuden päällystakin ja uuden lakin, hän tiesi että ne häntä pukivat. Hänen astellessaan kadulla oli tapahtunut, että joku oli kääntynyt katsomaan taakseen ja huudahtanut: "siinä se oli palmikko!" Tai: "soma tyttö!" Tämä kaikki ei voinut olla tekemättä Ailiin mieluisaa vaikutusta. Nyt tuntui siltä, että Laine ja Mantere häneen rakastuvat. Helsingissä oli kuin olikin aika hauskaa!
Ainoa mitä hän pelkäsi oli, että Eero… Kunhan ei taas tuo Sohvi olisi häneen rakastunut! Joskus tekivät muutkin viittauksia siihen suuntaan, mutta Sohvi purskahti suureen nauruun ja sanoi:
— Hävetkää toki! Tiedättehän, että minä aikoja sitten olen kahlannut "linjan" yli. Sovin Eerolle jo äidiksi. Minähän jään vanhaksipiiaksi! Äh, miehet ovat kaikki ikävää joukkoa, minä nyt heistä huolisin!
Ja niin hän nauroi niin, että tasainen hammasrivi paljastui ja loi Eeroon veitikkamaisen katseen. Puna hänen poskillaan oli silloin kauniimpi kuin milloinkaan.
Ailia hän kohteli hyvin suojelevasti ja äidillisesti. Hän oli antanut hänelle hyväily nimen "pikku Aili", kunnes kerran Eero huomautti, että Ailia Kaarilassa kutsuttiin toisella hyväilynimellä.
— Kuule, mikä se nyt olikaan? kysäisi hän.
Aili punastui korviin saakka.
— En minä muista, sanoi hän vältellen.
— Pala tai Pula tai… mikä kumma se nyt olikaan? uteli Eero.
Seura sattui silloin olemaan koolla eräässä kahvilassa. Oli ajeltuTöölön lahden ympäri ja poikettu teetä juomaan.
— Pulu se oli, tunnusti Aili vihdoin. — Veljeni minua kutsuu sillä tavalla…!
— Pulu, Pulu, mistä se tulee? kyselivät kaikki.
— Ei se ole mitään, sellainen tehty sana vain.
Ailiin koski omituisesti kun hän kuuli tuon Pekan antaman hyväilynimen tässä ympäristössä. Mutta samassa sattui hän katsahtamaan peiliin vastapäätä: hän näki kasvonsa hehkuvan, silmänsä loistavan ja hiuksensa kähertyvän kulmille. Maisteri Manteren katse seurasi häntä — senkin hän näki peilistä… Herra Laine nousi.
— Pulun malja! Meidän täytyy juoda Pulun malja!
Hän viittasi palvelijalle ja teki tilauksen. Nauru ja leikkipuheet kävivät yhä vilkkaammiksi. Pienessä jääpalasilla täytetyssä hopeaämpärissä kannettiin pöydälle kaksi korkeaa pulloa. Matti korjasi silmälasejaan ja jäi niihin tuijottamaan.
— Oletko hullu, veliseni, sai hän kuiskaten sanotuksi, — samppanjaako sinä tilasit?
— Samppanjaa! huudahti Aili säpsähtäen. — Onko tuo samppanjaa?
Hänen kätensä ojentui pulloja kohti ja silmät selällään tuijotti hän Matti Mantereeseen. Ilme hänen kasvoillaan oli niin hämmästynyt, että kaikkien katseet kysyen kääntyivät häneen.
— On, hymyili Laine.
— Hienointa ranskalaista samppanjaa!
— Niinhän sinä irvistät, lapsi kulta, kuin jos söisit mädännyttä omenaa! sanoi Sohvi.
— Ei… mutta, kun en koskaan ennen ole nähnyt samppanjaa!
Kaikki purskahtivat nauruun.
— Ja millä kankealla äänellä se tuli! naurahti Sohvi taasen.
— Olen erittäin onnellinen, että minun on suotu tutustuttaa teidät luonnon jaloimpaan nesteeseen! puhui Laine hymyillen.
— Eikö se ole kaunista! Oo, kuinka se helmeilee lasissa!
— Pulun malja! Eläköön Pulu!
Lasit kilahtivat vastatusten. Matti raittiusmiehenä ei juonut.Ikäänkuin peläten vei Aili lasin huulilleen.
— No, miltä maistuu?
— Onhan se hyvää…
— Tuskinhan sinä maistoitkaan. Enemmän Aili, pannaan pohjaan asti.Onneksesi!
Se oli Eero, hymyillen hän helisti serkkunsa kanssa.
— Siitä onkin kauan kun viimeksi olen juonut samppanjaa. Oikein maistuu hyvältä! sanoi Sohvi.
— Kerran eläessäni, alkoi hänen veljensä, — minä sitä maistoin, mutta ei se minusta ollut mitään erinomaista, varsinkaan kalliiseen hintaansa nähden. Minusta…
— Sinä ainainen raittiussaarnaaja! — Laine löi häntä olkapäälle. — Minä tässä hiljan juotin seurahuoneen varieteen kauniita tyttöjä — ja kyllä he jaksoivatkin juoda…!
— Ja siitä sinä kehtaat puhua! Minusta se on suorastaan…
— Soh, soh Matti! Terve!
Lasit kilahtivat, ilo yleni ylenemistään. Mieliala saavutti vihdoin sellaisen nousun, että Ailille keskellä öistä esplanaadia annettiin — masurkkaharjoitus.
Hän oli tuskin ehtinyt nukkua, kun hän heräsi johonkin suloiseen tunteeseen. Hän ei aluksi tietänyt, oliko se unta vai kuuluiko se todellisuuteen: hänen ympärillään laulettiin. Samassa sävähti Maija unestaan, ryntäsi puolihorroksissa ikkunaan ja työnsi uudinta syrjään.
— Serenaadi, serenaadi! huusi hän. — Pihassa lauletaan.
Aili nousi istumaan. Hänen sydämensä löi kuuluvasti.
— Se on sinulle, jatkoi Maija. — Laita toki tulta ikkunaan!
— Mutta jollei se olekaan meille…! En minä uskalla.
Molemmat tytöt seisoivat yöllisissä puvuissaan keskellä lattiaa, iloiten ja epäillen, tarkoittiko laulu todellakin heitä.
— Se on meille, se on meille! riemuitsi Aili äkkiä.
Hän oli tuntenut Eeron äänen.
— Sinulle se on, eikä meille, kuiskasi Maija.
Molemmat alkoivat nyt hurjasti häärätä huoneessa, löytääkseen tulitikkuja. Juuri kun niitä tarvittiin, ei niitä tietysti ollut! Maija kaatoi kiireessään vesilasin ja alkoi vaikeroida, että jos se menikin hänen saksan vihkonsa päälle… Pihassa seisoi kahdeksan herraa. Yö oli tähtikirkas ja leuto. Tytöt eivät voineet olla tuontuostakin kurkistamatta uudinten taakse. Vihdoin löytyivät tulitikut ja ikkunoihin sytytettiin kynttilät. Palvelustytöt olivat avanneet porstuan ikkunan, laulu kuului aivan selvänä sisään. Äänettöminä tytöt kuuntelivat sängyissään.
Aavistamaton onnellisuuden tunne oli vallannut Ailin. Hän oli siirtynyt ikäänkuin satumaailman ihmeelliseen piiriin. Laulun kauneus, tähtikirkas yö, koko maailman ihanuus kuului hänelle. Kaiku kannatti säveliä kauas… Kunhan olisi saanut liukua niiden mukaan, haihtua pois niinkuin laulun soinnut, nukkua uneen eikä milloinkaan enää herätä…
— — —
Klikin kesken kutsuttiin häntä senjälkeen aivan yleisesti Puluksi jaPulu-neidiksi. Aili vastusteli ja koetti syyttää nimeä rumaksi.
— Eihän se ole kuin soma ja herttainen, niinkuin sinä itsekin, lohdutteli Elli.
Heistä oli Ellin kanssa tullut hyvät ystävät. Elli vei hänet mukaansa kouluun, esitti hänet tovereilleen, kutsui hänet jatko-opiston konventtiin, jopa otti hänet mukaansa yliopistoon kuuntelemaan luentoja suomalaisesta kirjallisuushistoriasta. Elli pistäytyi tavallisesti hakemaan Ailia ja kävellessään he juttelivat. Muutamassa päivässä oli Elli uskonut Ailille koko elämäntarinansa. Aili tiesi kutka häntä olivat liehitelleet ja kutka kosineet. Niitä oli koko joukko, sekä pappeja että maallikkoja, ja Elli oli sentään Ailia nuorempi.
— Niinhän sinä puhut, hymähti Elli eräänä iltana, kun he Kaivopuistosta astelivat kotiin päin, — ikäänkuin ei sinua koskaan olisi liehitelty.
— Ei olekaan, sanoi Aili miltei alakuloisesti ja ikäänkuin häveten.
— Mitä? Ei liehitelty!… Ei, sitä en usko!
— Ei, se on totta. Kuka minua sitten olisi! Olenhan viettänyt koko elämäni Kaarilassa, eikä siellä ole kuin veljeni.
— Mutta pitäjän herrat?
Aili punastui.
— No, onhan tohtori taitanut hiukan, mutta…
— No katso nyt, enkö arvannut. Kuinka se muuten olisi voinut olla mahdollista. Niin soma tyttö kuin sinä… Kosiko hän?
— Ei, ei! Ei se niin pitkälle mennyt… Se on sellainen ikäloppu mies, joka rakastuu kaikkiin naisiin, pukeutuu vaaleisiin, pistää kukan rintaansa ja luulee näyttävänsä vastustamattomalta… Äh, en häntä kärsi… Sanotaan hänen eläneenkin niin huonosti…
— Vai sellainen… sanoi Elli. — Olen minäkin kerran tuntenut sellaisen…
Elli astui hetken äänettömänä. Sitten hän nosti päätään. Aili näki hänen kasvoillaan kummallisen, haaveellisen hymyn.
— Mutta sinä et tiedä, jatkoi hän sitten, — kuka se minun varsinainen rakkauteni on ollut.
Hän puhui kuiskaten. Oli jo pimeä. Sensijaan, että olisivat menneet kotiin, olivat tytöt kääntyneet rantaan, siellä paloi vain harvassa lyhtyjä. Lumisen lahden takaa häämötti jotakin mustaa: se oli lehdetön metsä. Harva ihminen vain tuli vastaan.
— Olin häneen tutustunut jo koulutyttönä, sanoi Elli. — Hän saatteli minut kotiin, lähetti kukkia syntymäpäivikseni ja tuli noutamaan minua kävelyille. Ensimmäisenä ylioppilasvuonna — voi sitäkin aurinkoista aikaa! — olimme yhdessä joka päivä. Rakastin häntä, olin varma hänen rakkaudestaan, vaikk'ei hän sanoin ollut ilmaissut mitään…
Aili odotti jännityksellä, tuontuostakin luoden katseen ystävättäreensä.
— Koulu loppui, minun piti lähteä maalle. Olimme viime iltaa yhdessä.Hyvästi jättäessään hän — suuteli minua…
Ailin silmiin herui kyyneliä. Hän pusersi Ellin kättä.
— Hän kirjoitti minulle koko kesän, mutta sitten alkoivat kirjeet kulkea hitaammin. Vihdoin ne lakkasivat kokonaan… Kun kahden vuoden kuluttua tulin takaisin Helsinkiin, liehitteli hän toista, mutta minä, minä en ollut voinut unohtaa…
— Mutta mitä hän sanoi, kun sinut näki…?
— Mitä hän sanoi? Oli ystävällinen, kohteli niinkuin ei mitään olisi ollut. Emme koskaan ole koskettaneet menneisyyteen.
— Sinä olet siis usein puhunut hänen kanssaan?
— Olen, olen, usein…
— Ja sinä olet tyynesti voinut häntä kohdata, vaikka hän on sinut pettänyt.
— On pitänyt tottua. Minä en ole ainoa…
— Voiko siihen sitten yleensä tottua…?
Äänettöminä tytöt seisoivat ja tuijottivat pimeään maisemaan. Joku mies, joka kömpi esiin telineiden takaa, sai heidät säpsähtämään ja kääntymään kaupunkiin päin.
— En sitä itsekään ymmärrä, mutta niin se on… Minä kohtaan hänet joka päivä, me puhelemme kuin hyvät tutut, laskemme leikkiä… Hän liehittelee toisia, näen hänen heittävän yhden toisensa perästä, ottaakseen uuden. Välistä tuntuu siltä, että minä se olenkin, josta hän pitää, vaikk'ei hän mitään sano… Hän katsoo minuun niin omituisesti… Mutta minä, minä häntä odotan, minä häntä rakastan. Sano Aili, sano, eikö tämä ole surkeaa!
Elli purskahti itkuun.
— Sinä kohtaat hänet joka päivä, sanot… Kuka…?
Sanat tukahtuivat Ailin kurkkuun. Hän kysyi itseltään kiireesti keitä Elli joka päivä kohtasi. Hänen tietääkseen ei muita kuin heidän klikkinsä herroja. Mutta kuka se heistä olisi ollut? Äänettöminä tytöt saapuivat Ailin kotiportille.
— Tahdotko tietää kuka se on? sanoi Elli.
— Jos sinä tahdot sen minulle uskoa!
— Mutta se ehkä koskee sinuun…?