The Project Gutenberg eBook ofAili: KertomusThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Aili: KertomusAuthor: Maila TalvioRelease date: March 24, 2018 [eBook #56825]Language: FinnishCredits: Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AILI: KERTOMUS ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Aili: KertomusAuthor: Maila TalvioRelease date: March 24, 2018 [eBook #56825]Language: FinnishCredits: Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
Title: Aili: Kertomus
Author: Maila Talvio
Author: Maila Talvio
Release date: March 24, 2018 [eBook #56825]
Language: Finnish
Credits: Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AILI: KERTOMUS ***
Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
Kertomus
Kirj.
Porvoossa, Werner Söderström, 1897.
— Minä väitän, että lumi jo on sulanut. Entä sinä? Lyödäänkö vetoa?
— Minä olen aivan samaa mieltä kuin sinä. Viime päivinä on satanut paljon.
— Emme siis voi lyödä vetoa!
— Mutta jos minä sanon, ettei se ole sulanut. Mitä pannaan?… Jos sinä voitat, niin…
— Sinun pitää minulle esimerkiksi ommella jotakin… ja minä…
— Annat minulle jonkun kirjan!
— Hyvä.
He naurahtivat, ojensivat toisilleen kätensä ja läksivät rientämään ylös mäkeä. Päästyään harjulle, suuntasivat he paikalla askeleensa sinne, missä oli äkkijyrkin kohta.
— Minä olen voittanut, minä olen voittanut! riemuitsi Aili.
Rotkon pohjalla näkyi todellakin vielä läjä liankarvaista lunta. Tiheät puut ja suuri kivilohkare estivät päivän säteitä milloinkaan pääsemästä sinne.
— Kummallista! sanoi Eero. — Minkä kirjan tahdot?
— Sen saat sinä päättää. Minkä vain annat.
Aili taipui kiireesti taittamaan kellastunutta heinää maantienlaidasta. Hänen poskensa hehkuivat ja sitä ei hän tahtonut näyttää. Heidän ympärillään leveni laaja näköala: vihreään vivahtelevia metsäisiä harjanteita, joiden ääriviivat tasaisina kaartuivat taivasta vastaan, siellä täällä vettä tai jokunen asumus ja maantie, joka ponnisti ylös ahteita, pian kadotakseen laaksojen peittoon, sitten taas sukeltaakseen esiin mutkikkaana kuin luikerteleva mato. Mäen alla oli torppa.
Miten monta kertaa Aili jo tänäkin vuonna oli seisonut siinä Kiutun mäellä antaen silmänsä seurata puunlatvojen sorjia muotoja. Maaliskuusta asti oli hän miltei joka päivä tehnyt sinne toivioretkensä, nähdäkseen kevään kehkeytymistä. Sillä sieltä saattoi kaikista parhaiten seurata, miten mättäät paljastuivat, miten lumi metsästä aleni ja mihinkä karvaan puut milloinkin pukeutuivat. Veljensä Pekan kanssa oli hän kevättalvesta retkeillyt hankia myöten kauas saloille. Pekka oli hänelle kertonut suunnitelmiaan, selittänyt miten hän viljelyksensä järjestäisi, miten ojittaisi suot, mitä kylväisi mihinkin paikkaan. Kiutun mäelle näkyivätkin kaikki Kaarilan maat. He olivat istuneet kivellä päiväpaisteessa. Ja Pekka oli puhunut tyynellä äänellään ja tehnyt levollisia liikkeitään vainioita ja niittyjä kohti, Ailin ajatusten usein ladellessa kaukana muilla mailla.
Eeron tultua Kaarilaan oli Aili hänestä saanut uskollisen toverin. Teiden vielä ollessa huonoja, ei hän saattanut käyttää polkupyöräänsä, ja niin he tekivät pitkiä jalkamatkoja, huolimatta kelirikoista ja epävakaisista ilmoista. He kävivät "katsomassa kevääntuloa", niinkuin he nimittivät retkiensä tarkoitusta. Kiutun mäki oli ensinnä paljastunut lumesta. Sen rinteiltä olivat he löytäneet ensimmäiset vuokot. Ja koivun kylkeen mäen harjalla oli Eero eräänä lämpöisenä iltana piirtänyt heidän nimensä. Mutta syvällä rotkossa mäen alla löytyi vielä lunta. Ja sen sulamista kävivät he nyt miltei joka päivä katsomassa.
Eero oli asettanut pyöränsä puuta vastaan. Hän oli urheilupuvussa: lyhyet housut, matalat kengät ja takin alla pehmeä paita, jonka alaskääntyvää kaulusta piteli punainen, sidottu silkkiliinanen. He seisoivat äänettöminä pitkän aikaa. Ajatukset palasivat vähitellen siihen uomaan, jossa ne olivat liikkuneet ennenkuin he olivat ruvenneet kiistelemään lumesta Kiutun mäen rotkossa.
— Ei, katkaisi Eero äkkiä hiljaisuuden, paljastaen päänsä ja antaen ilman hivellä otsaansa, — en olisi ikinä aavistanut että kevät maalla voi olla näin ihana. Olen aina kuvitellut elämän tällaisessa sydänmaassa sietämättömäksi paitsi juuri kesällä. Tämä toukokuu täällä on mieleni muuttanut: olen täällä nuorentunut, voinpa sanoa uudesta syntynyt. Tänne luonnon helmaan olisin voinut ennenkin tulla, sensijaan että olen istunut kevätkauden ummehtuneessa Helsingissä.
— Niin, mikset ole tullut! hymähti Aili ja nosti hetkiseksi päätään.
Hän oli astellut pää kumarassa. Maalaamattomalla kepillä, jota hän piti kädessään, huiski hän tuontuostakin ilmaa tai kosketteli tietä.
— Niin, miksen ole tullut? toisti Eero. — En ole tietänyt tulla enkä kai nytkään olisi osannut täällä nauttia, enkä olisi päässyt osalliseksi luonnon salaisuuksista, jollet sinä olisi minua opastanut. Kas, emo Luonnolla on ihana aarreaitta, mutta avaimia siihen on hän jakanut ani harvoille. Sinut, Aili, on hän tehnyt uskotukseen.
Hän käänsi tyttöön kasvonsa, jotka olematta säännölliset olivat sangen kauniit. Kalpea ihonväri oli otsalla valkoinen ja siitä alkoi pehmoinen, ruskea tukka. Nenä oli päästään hiukan pyöreä, huulet paksuhkot, ylähuulessa parranuntuvia. Silmät olivat ruskeat ja ne ne omituisella loistollaan hallitsivat koko hänen olentoansa. Niissä oli jotakin kummallisen verhottua, pohjatonta.
Tyttö ei kääntänyt katsettaan tiestä, jota hän asteli. Hänen sieraimensa hiukan värisivät, muutoin ei mikään hänen kasvoissaan ilmaissut mielenliikutusta. Valkea huivi oli sidottu niskaan sillä lailla että päät valuivat olkapäille, otsalta oli se sileänä kuin nunnan päähine.
— Sanot, alkoi hän hitaasti, — että omistan avaimen… Niin, minä sen omistan, avaimen luonnon salaisuuksien valtakuntaan. Se onkin ainoa aarteeni…
Viime sanat kuiskasi hän kiihkeästi ja nosti päätään. Eero seurasi häntä ihastunein katsein. Oli hetken äänettömyys. Tyttö jatkoi:
— Mutta minä en ole tyytyväinen sittenkään, tahdon pois, en tiedä minne… Miksi tahdon pois? Olenhan onnellinen, äiti, Pekka, kaikki ovat minulle niin hyvät kuin kuuluisin taloon omana lapsena. Ja minä kiittämätön olento…
— Kuinka hyvin sinut ymmärrän! huudahti Eero. — Se on niin luonnollista, sillä olethan nuori: sinun täytyy saada nähdä hiukan ulommaksi kotinurkkia, päästä nauttimaan maailmasta ja elämästä…
Kiinnittämättä huomiota hänen sanoihinsa jatkoi tyttö ikäänkuin omia ajatuksiaan selvittääkseen:
— Vasta kolme viikkoako sinä Eero olet ollut Kaarilassa…? Niin, ei sitä ole enempää. Mutta kaikki on muuttunut. Sinä tulit Helsingin rikkaasta elämästä yksinäisyyteemme, kerroit kaikista riennoista ja pyrinnöistä siellä. Olinhan kyllä sanomalehdissä lukenut tuosta kaikesta, mutta itse olin aina jäänyt loitolle… Varsinkin kun sinä kerroit taistelusta, jota siellä käydään suomalaisuuden oikeuksien voittamiseksi, niin minä heräsin ikäänkuin unesta… Täällä koko pitäjässä puhuu herrasväki ruotsia, enkä ollut tullut ajatelleeksikaan että olisi toisin, vaikka kyllä aina olen rakastanut kansaa. Ja kansa on näillä mailla tottunut kuulemaan säätyläisten puhuvan ruotsia. Kerran esimerkiksi kun eräässä talossa kirkonkylässä oli kesävieraana muuan professorin perhe ja minä kysyin isäntäväeltä, mimmoista väkeä he olivat, niin sain vastauksen: "olivathan ne niin ystävällisiä, hyviä ihmisiä ja olivathan ne muuten ihan kuin herrasväkeä, mutta puhuivat suomea!" Eikö se nyt ole kuvaavaa?
Eero nauroi.
— Ja minäkin, kuinka olen voinut elää niin sokeana? jatkoi Aili. — Sitä ei enää voi auttaa. Mutta nyt on minuun syttynyt tarve rakastaa kansaani entistä enemmän, minä tahdon jotakin tehdä sen hyväksi, vaikuttaa… Mutta samalla minä täällä ikävöin niin sanomattomasti. Tahdon pois. Miksi ja minne? Täällähän juuri on kansani. Tänne pitäisi minun siis jäädä…!
— Kyllä. Tänne sinun pitääkin jäädä, mutta ensin täytyy sinun hiukan saada nähdä maailmaa, nauttia elämästä. Katso, nuoruus sitä vaatii… En ole taitanut tulla sitä sanoneeksi, mutta olen usein ajatellut, että Helsinkiin sinun pitäisi päästä joksikin aikaa. Ethän vielä ole pääkaupunkia edes nähnyt.
Aili säpsähti.
— Helsinkiin! sanoi hän ja silmät loistivat.
— Niin juuri. Olet nyt kahdenkymmenen kahden vanha, mutta nuoruutta ei sinulla oikeastaan koskaan ole ollut samassa merkityksessä kuin muilla. Eikö totta?
— Kuinka niin…?
— Oletko edes koskaan oikein tarpeeksesi tanssinut…? Nuoruus vaatii, että ihminen joskus saa heittäytyä hillitsemättömän ilon valtaan, oikein täysin siemauksin juoda elämän maljasta… Oletko koskaan sitä tehnyt…?
Aili mietti.
— En sillä tavoin. Ja jos Helsinkiin pääsisinkin, niin en itse asiassa tiedä, osaisinko siellä nauttia. Täällä kotona nautin metsästä, keväästä… Mutta Helsingissä, vieraitten ihmisten joukossa, mistä siellä nauttisin…?
— Sepä oli kysymys, verraton kysymys! Tietysti konserteista, teattereista… Menenpä niin pitkälle että tanssiminen — ajattele: sileä, suuri permanto ja hurmaavat valssin sävelet — suuresti tulisi sinua huvittamaan!
Aili hymyili niinkuin hymyillään mahdottomuudelle. He astuivat alas mäkeä, poikkesivat valtatieltä ja tulivat portille, josta polku vei torpalle metsässä.
— Ehkä huvittaisi, sanoi Aili, — tanssinhan mielelläni. Mutta ei ajatella sitä. Huviretkiin ei nyt ole varaa. Tuletko Niemelään?
Vastaamatta avasi Eero portin ja jatkoi:
— Minäpä alan puuhata ja saat nähdä että lupa tulee. Olen minä eläessäni ajanut läpi vaikeampiakin asioita.
Eero puhui kiihkeästi, voitonvarmuudella. Aili nauroi, se vain kiihdytti Eeroa. Äkkiä lensi hänen päähänsä tuuma, ja hän näpäytti sormiaan niinkuin hänen tapansa oli sellaisissa tilaisuuksissa.
— Marraskuun lopulla panee Osakunta toimeen arpajaiset kansansivistyksen hyväksi syrjäisillä seuduilla. Juuri niihin sinun pitää tulla. Minä pyydän sinut paikalla masurkkaan. Saanko kunnian…
Kohteliaalla kumarruksella, aivan kuin tanssisalissa kääntyi hän Ailin puoleen. Ilme hänen kasvoillaan oli kokonaan muuttunut. Hän oli sinä hetkenä ikäänkuin riisunut maalaisnaamarinsa ja pukeutunut kaupunkilaisasuunsa. Ailin seuraavat sanat palauttivat hänet taas entiselleen.
— Kiitos, kiitos — valitettavasti minä en osaa masurkkaa.
— No, minä opetan sinulle! Saat nähdä että tulet tanssimaan aivan erinomaisesti. Ah, millä ylpeydellä minä sinua sitten vien!
— Hyvä. Jos nyt siis opin masurkkaa, jos syksyyn asti eletään, jos Helsinkiin pääsen ja niihin arpajaisiin tulen — niin sitten tanssitaan yhdessä se masurkka.
Ailin äänessä oli niin paljon epäilystä, ettei siinä olisi voinut enempää olla jos hänelle olisi esitetty mikä mahdottomuus tahansa. Tutunomaisesti avasi hän tuvan oven ja astui edellä sisään.
— Kas, Aili neiti itse! pääsi emännältä iloisena huudahduksena.
Hän tahtoi viedä vieraat kammariin, mutta heidän erityisestä pyynnöstään jäätiin tupaan. Eero istuutui penkille ja nosti syliinsä pikku tytön, joka oli leikkinyt lattialla. Aili otti taskustaan kirjeen.
— Tulin oikeastaan muoria tapaamaan, sanoi hän. — Kai hän on kotona?
— Tuollahan se lienee uunilla. Kuule, tule sieltä alas, neiti on täällä… Se on taas näihin aikoihin ollut niin kipeänä. Aiottiin sunnuntaina viedä vaivaistalolle, mutta jaksaneeko tuo kärryissä olla, kun ei rekikelin aikaan tullut viedyksi.
Tamppuihin kääritty olento kömpi voihkien alas uunilta. Aili talutti hänet penkille ja istuutui hänen viereensä.
— No, mitä nyt kuuluu?
— Mitäs muuta kuin tätä vanhuutta ja huonoutta.
— Mutta kunhan vaan jaksatte vaivaistalolle, niin tulee parempi ollaksenne. Siellä on lääkärinhoitokin likellä. Ja minä olen mukaanne kirjoittanut kirjeen johtajattarelle. Hän on hyvä ihminen.
— Eikö muori mielellään menisi? kysyi Eero.
— Eipä taitaisi mennä, on jo tottunut tähän elämään täällä, kun koko ikänsä on tässä ollut.
Muori ei puhunut mitään. Aili taputti hänen kättään ja lohdutteli:
— Ei nyt ensinkään pidä huolehtia. Kirkonkylään tullessa käyn aina teitä katsomassa ja käyväthän nämä kotiväetkin silloin tällöin.
— Ja tässä olisi vähän kahviin, sanoi Eero ja pisti hänen käteensä hopearahan.
Eukko heltyi siunaamaan hyvää nuorta maisteria. Sillaikaa tervehti Aili torpan tytärtä, joka oli tullut tupaan.
— Tässä se on leikkitoverini Olka, esitteli hän Eerolle.
Punastuen niiasi tyttö ja pyyhittyään kätensä esiliinaan ojensi sen Eerolle. Hän oli punaposkinen ja roteva kuin itse terveys. Hymyillessä tuli leukaan kuoppa. Hiukset olivat palmikkoina käärityt pään ympäri. Kun hän ujosti avasi suuret ruskeahtavat silmänsä, oli hänen olennossaan jotakin sanomattoman viehättävää. Hymyillen Eero tarkasti häntä.
— Mitä kuuluu? kysyi hän, kun äänettömyys alkoi ruveta painamaan.
— Ei mitään liikaa.
— Sinun pitää pian käydä meillä, sanoi Aili ja laski kätensä hänen olkapäilleen. — Naapurit ollaan, mutta sinua ei koskaan näe Kaarilassa ja ennen sitä joka päivä oltiin yhdessä.
Hetken kuluttua lausui Aili jäähyväiset. Emäntä tahtoi kyllä välttämättömästi pidättää vieraat kahvilla: pannu oli jo tulella, oliko nyt niin kiire. Mutta Aili syytti illan tuloa. Emäntä ja Olka saattoivat vieraita ulos. He tahtoivat nähdä maisterin ajavan "velhonsiivellään".
— Onpas siinä aika veikale, päivitteli emäntä. — Jo sitä nyt sentään metsäkyläläinenkin alkaa tottua, niitä kun kesäiseen aikaan yhtämittaa hurisee tästä ohitse. Mutta ensi kerran kun näin, niin ihan luulin paholaisen irti päässeen.
— Ja minulta, nauroi Olka, silmien veitikkamaisen arasti seuratessa nuorta maisteria, joka nousi polkupyörälleen, — oli hevonen karata Kiutun mäessä, kun ensi kerran tuli tuollainen vastaani…!
Emäntä jäi portille, karkeat kädet aitaan nojautuneina. Olka läksi vielä kappaleen matkaa Ailia saattamaan. Valkolakkinen nuorukainen kiiti jo kaukana. Keväinen päivä näytti lämmöllään hivelevän maita, jotka vasta olivat kuivaneet kirren jäljeltä. Laihojen vihanta oli verestä, metsä hiirenkorvalla, pientareilla kohosi nuori koiranputki ja punertavat nokkoset, kellertävää hiekkaa oli vasta levitetty tielle. Kymmenet kiuruset ylenivät ilmassa, kaikkialla tuoksui. Pilvetkin alkoivat hajota, niiden lomitse pilkotti jo sininen taivas. Jokainen puu tuntui vapisevan kuin unelmien vallassa, lehto lupasi iloa ja onnea.
— No, Olka, virkkoi Aili, kun he hetken olivat olleet ääneti, — onko se totta mitä kerrotaan?
Polttava puna lensi tytön kasvoille ja totisena hän vastasi:
— Ihmiset puhuvat paljon! Ei niihin ole uskomista.
— Mutta eiväthän he mitään pahaa ole puhuneet, vain sanoneet että Niemelän Olka taitaa olla morsiamena. Minä oikein ilostuin, kun sen kuulin. Älä toki noin pahastu, Olka kulta!
Tyttö oli vetänyt huivin silmilleen, niin ettei kasvoja voinut nähdä.
— Mitä siitä, jatkoi Aili, — että hän on vain renki! Älä sinä siihen katso. Jos hän on kelpo mies, niin pian hän kokoaa sen verran varoja, että otatte torpan täällä Kaarilan alueella.
Olka ei vastannut mitään ja Ailikin vaikeni, antaen ainoastaan ystävällisen katseen seurata leikkitoveriaan. Mutta sen jälkeen ei Olkalla näkynyt olevan halua jatkaa matkaa, he sanoivat toisilleen hyvästi ja Aili asteli yksin eteenpäin.
Sanomattomasti hän sinä hetkenä nautti yksinäisyydestään. Syvin vedoin hän hengitti ilmaa. Hän iloitsi siitäkin, että Eero oli ajanut niin kauas. Päästyään mäen toiselle puolelle, ojensi hän ylös käsivartensa ikäänkuin syleilläkseen avaruutta, mutta kavahti samassa, sillä Eero oli kääntynyt takaisin ja tuli jo tienmutkassa.
— Et aavista, kuului hänen äänensä, — miten ihania suunnitelmia minä tässä sinua varten valmistan!
— No? Sitä matkaako sinä todenteolla ajattelet? Älä toki huoli, ei siitä mitään tule. Ei minun huviretkiini ole varaa. Sano mieluummin, eikö se ole kaunis tyttö se Niemelän Olka?
— On, kaunis, oikein kaunis. Mutta kuule, ei siitä matkasta tarvitsisi tulla huvimatkaa. Helsingissä ei yksin huvitella. Siellä olisi sinulle paljon oppimistakin.
Aili punastui.
— Sen tiedän liiankin hyvin, sanoi hän katkerasti. — Älä minulle sitä muistuta.
— Kuule, loukkasinko sinua? Aili! Vakuutan etten sitä tahtonut tehdä. Suo anteeksi! Tarkoitukseni oli vain herättää sinussa luottamusta. Matkastasi ei tarvitsisi tulla huvimatka, koska se nimi sinua niin kauhistuttaa. Tahtoisin sinulle näyttää kuinka Helsingissä tehdään työtä ja kuinka siellä uhrataan hyväätekeviin tarkoituksiin. Ei toki iltamia ja arpajaisia, kokouksia ja keskusteluja pidetä huvin vuoksi. Velvollisuuden tunto auttaa vähempivaraisia, se on joka… Aili, mitä sinä mietit? sanoi Eero äkkiä nähdessään punan tytön poskilla.
Hän sanoi sen kiihkeästi, hämmentääkseen vaikutuksen, jonka hän tahtomattaan oli tullut tehneeksi. Mutta kului hyvän aikaa, ennenkuin Aili vastasi.
— Mitäkö minä mietin? Helsinkiä ajattelen. Sinne tahtoisin päästä. Jollen juuri oppimaankaan, sillä siihen olen liian vanha — niin näkemään. Sinä varmaankin naurat, kun sanon, että minulle jo tuottaisi iloa nähdä nuo paikat, joista sanomalehdissä olen lukenut, yliopiston, ylioppilastalon, Ateneumin, Arkaadiateatterin… Ah, niin, ja tutustua johonkin kirjailijaan, taiteilijaan…!
— Minä lupaan tutustuttaa sinut niin moneen kuin tahdot, sanoi Eero lämpimästi. — Voipa olla että joku taiteilija paikalla pyytää saada sinut maalata ja joku kirjailija paikalla lainaa sinulta piirteet päähenkilölleen seuraavassa teoksessaan.
— Niin, se olisi hurmaavaa, mutta… eihän siihen ole varaa. Maijan koulu…!
— Mutta tänä vuonnahan siitä tulee loppu. Maija jää kotiin ja sitten on sinun vuorosi.
— Niinkö luulet? — Aili loi häneen tutkivan katseen. — Ei. Maijalla on suuret tuumat. Hänestä tulee vielä etevä nainen. Ei hänellä ole aikaa istua Kaarilassa.
— No mitä kummia?
— Hän kielsi minua sitä kertomasta, sillä hän tahtoo itse esittää asiansa. Älä siis siitä mitään virka.
— En, en.
— Hän aikoo ylioppilaaksi. Tyttökoulun päätettyään menee hän yhteiskouluun.
Eero purskahti nauruun. Ailin katse riippui hänen kasvoillaan.
— Kas vain, mitä se lapsi on osannut miettiä!
— Hän ei ole niinkään lapsi kuin luullaan.
— Älä sano, hän on hyvin lapsellinen!
Metsä oli loppunut. Puukäytävä vei Kaarilan vainioiden halki. Mäeltä näkyivät talon pärekatot ja päärakennuksen valkeat pielet. Punaisesta portista tultiin aitaamattomalle alalle, jolla olivat hevostallit ja navetat vinttakaivoineen. Pihamaata ympäröi matala kiviaita, jonka vartta seurasi korkea sireenipensaikko. Asuinrakennus oli haaltuneen punainen, avonaiselta verannalta nousi lipputanko. Rakennuksen päätyä varjosti kolme vanhaa riippukoivua. Katon takaa näkyi puutarha.
Hevostallin edustalla kengitettiin hevosta. Mies piteli ruunan jalkaa ja toinen vuoli kavioa.
— Tuossahan on Pekka itse, sanoi Eero. — Nyt käyn paikalla hänen kimppuunsa. Saat nähdä että kaikki onnistuu.
— Ei, ei vielä, hätääntyi Aili. — Nythän hän kengittää hevosta. Joskus toiste… Mutta olen aivan varma siitä että hän vastaa tarvitsevansa niin ja niin paljon heinänsiemeniin ja kääntöauroihin… joten ei minun matkaani ole ajatteleminenkaan!
Heidän liketessään nosti Pekka päätään. Hän oli seisonut kumartuneena ja hänen kasvonsa olivat tulipunaiset. Ilme niissä oli mitä hyväntahtoisin. Hänen sarkatakkinsa oli napitettu ylös asti, saappaat ylettyivät polven yläpuolelle.
— No, sanoi hän, — joko lumi oli sulanut Kiutun mäestä?
— Ei vielä kokonaan, sanoi Eero ja istuutui kaivonkannelle. — MuttaKaarilan laihot ne tänä vuonna ovat kerrassaan kauniit.
— Niin ovat, innostui Pekka. — Huomasitteko kahta viimeistä sarkaa?Ne ovat luujauhoilla lannoitetut.
— Vai niin. Se on siis hyvää ainetta, jatkoi Eero. — Mahtaa tulla erinomainen vuosi.
— Ainakin alku lupaa.
— Mutta, huomautti renki, — ennen syksyä voivat pakkaset panna ja rakeet raivata.
— Niin se on maamiehen… Aili, neuloisitko vähän kaulaliinaani. Se on pöydälläni. Lähden aamulla kuntakokoukseen.
Aili poistui taloa kohti, astui porstuasta saliin, heitti ohi kulkiessaan katseen suureen peiliin ja tuli omaan huoneeseensa. Valkeille seinille ja ikkunoita koristaville kasveille lankesi ulkoa punertava hohde. Hän avasi ikkunan, riisui huivin päästään, kiinnitti esiliinan vyölleen ja läksi kyökkiin.
— Missä rouva on? kysyi hän piialta, joka pani perunapataa tulelle.
— Maitokammarissa.
Juoksujalan tuli hän sinne. Tie oli viertävää ja kivistä, mutta hän karttoi taitavasti kivet niinkuin ihminen hyvin tuttua tietä astellessa. Hän tapasi äidin kuorimasta maitoja.
— Otetaanko viiliä illaksi? kysyi Aili hengästyneenä.
— Vai joko olette kotona.
Äiti ei kääntynyt, hän tunsi tytön äänestä. Aili tarttui suureen viiliastiaan, joka oli asetettu erilleen, ja riensi ulos. Pihalla tuli Pekka häntä vastaan ja tahtoi häntä auttaa.
— Älä rasitu, sanoi hän ystävällisesti.
Eero pyyhki portaiden luona polkupyöräänsä. Aili näki hänen juuri kääntyvän katsomaan heihin päin. Hän vältti Pekan käsiä, jotka ojentuivat kannettavaa ottamaan ja kiiruhti ylös kyökin portaita.
Illallispöydässä oli hän sanattomana ja kalpeana, mutta kukaan ei sitä huomannut, sillä kaikki nauroivat Eeron juttuja. Hän kertoi kaskuja eräästä opettajasta, jota koulupojat olivat pitäneet pilkkanaan, hän matki hänen ääntään ja liikkeitään. Syötyä tarjosi hän tädilleen käsivartensa ja talutti hänet sohvaan. Hänelle oli tullut tavaksi ruokasalin avarassa sohvassa ilmaista tädillensä erityiset toivomuksensa. Hän selitti sen tarpeelliseksi sentähden, että tuulentupien särkyessä helposti saattoi seurata pyörtymiskohtaus taikka muu pahoinvointi, jolloin sohvan pehmeät nojat olivat tarpeelliset.
— No veitikka, sanoi Emma rouva ja taputti ystävällisesti miehensä veljenpoikaa olkapäälle.
Aili, joka oli istuutunut ikkunan ääreen ompelemaan Pekan kaulaliinaa, painui syvemmälle työhönsä.
— Kulta täti, sanoi Eero, — nyt et saa kieltää…
— Riippuu aivan siitä mitä pyydät…
— Sinä käyt jo totiseksi… Sitten en sano mitään!
— Niin, niin, sinä olet jo vietellyt meidät tarpeeksi moniin hullutuksiin. Ajattele vain: uudet sadetakit ja hatut tänne maalle, meidän esiintyäksemme niissä Kaarilan harakoille!
— Mutta tällä kertaa en tahtoisi mitään hullua! Päinvastoin hyvin viisasta ja järkevää…
— No, sano se sitten…!
— Laittaisiko täti huomenna päivälliseksi kaalikäärylöitä.
— Siinäkö se nyt oli koko juttu, jota niin juhlallisesti valmistit! Sinuun pitäisi suuttua, senkin veitikka! Kenellä luulet tähän aikaan olevan kaalia. Viime vuotiset ovat aikoja sitten lopussa eikä uusia vielä ole kasvanut.
— No sitten toinen asia… Mutta et saa kieltää! Tämän Ailin pitäisi välttämättömästi, aivan välttämättömästi päästä vähän tuulottelemaan. Olen ajatellut, että jos hän syksyllä tulisi Helsinkiin… Onhan hän jo täysikasvuinen nainen eikä ole Helsinkiä nähnyt.
— Vai sitä se olikin! Olisit heti voinut tunnustaa asiasi kulkematta kaikenlaisia kiertoteitä… Onhan se muuten aivan totta, että Ailin pitäisi päästä vähän…
Aili painui taaskin syvemmälle työhönsä. Laskeva aurinko paistoi hänen kasvoilleen ja vaaleille hiuksilleen. Huulet olivat lujasti koossa, silmäripset riippuivat pitkinä alas luomista. Hänen kasvonsa olivat soikeat, kapeat, otsa matala. Mustan hameen poimuista paljastui kaulan siro kauneus. Salin ovella seisoi Pekka.
— Sinä olet aina niin hyvä! riemuitsi Eero, — sinä niin ymmärrät nuorten tarpeet. Aili, Aili, kuule, sinä pääset Helsinkiin!
Aili ei kohottanut silmiään, povi vain nousi ja laski.
— Mutta tahtooko Aili nyt niin todenteolla Helsinkiin? kysyi Pekka.
Tyttö avasi häntä kohti harmaat silmänsä. Hänen katseestaan henki tavaton kylmyys.
— Olen sinne jo halunnut vuosikausia, sanoi hän, — sen hyvin tiedät.
Hetkeksi vaikenivat kaikki.
— On tässä ollut niin paljon menoja, alkoi Pekka vihdoin. — Ostin juuri heinänsiemeniä ja luujauhoja ja lisäsin karjaa.
Aili katsahti Eeroon: "enkö minä sanonut?" näytti hänen katseensa kysyvän.
— Syksyllä taas, jatkoi Pekka, — ovat korot maksettavat, mutta jos tästä suinkin suoritaan, niin kyllä Aili pääsee!
— Jos, jos, äänteli Aili ikäänkuin itsekseen. — Se ainainen jos!
— Kuuletko, kuuletko? — Eero hypähti ylös ja tarttui hänen käteensä, — pois tänne, niin opetan sinulle masurkkaa. Pää pystyyn ja katso minua silmiin!
Hän veti hänet mukaansa saliin. Käsityö putosi lattialle. Pekka nosti sen pöydälle, se oli hänen kaulaliinansa. Hän istuutui salin nojatuoliin ja katseli ääneti eteensä. Eero komenteli Ailia, tehden notkeita, kauniita hyppyjä, viheltäen nuottia ja tuontuostakin polkien tahtia. Aili seurasi puoleksi väkisin. Hän näki veljensä huolestuneet kasvot. Ilme niissä oli miltei lapsellisen hyvä. Hän oli helakkaihoinen, hiukset seisoivat pystyssä kuin siilillä. Koko hänen olennossaan oli jotakin, joka empimättä herätti luottamusta.
— Aili, virkkoi Pekka pitkän aikaa vaiettuaan, — tule tänne, niin puhutaan suoraan. Minä sanon mitä minä ajattelen, sano sinäkin mitä sinä.
Tanssista punoittavana seisahtui Aili hänen eteensä. Hänen suupielissään väreili uhka, hänen mielessään kiehui katkeruus. Pekka jatkoi:
— Sinä olet viime aikoina ollut niin omituinen, milloin iloinen, milloin totinen, milloin äreä, yleensä niin epätasainen…
— Kuule Pekka, keskeytti Eero ja laski kätensä hänen olkapäilleen, — ajattele sitä, että sisaresi on nuori. Täällä Kaarilassa on kovin yksinäistä.
— Se on totta, että olet nuori ja ettei täällä maalla ole tilaisuutta seuraelämään. Varsinkin oli tässä viime vuosi hyvin hiljainen, mutta siihenhän oli syynä isän kuolema… Vaan onhan meillä nyt kevät ja Eero on ollut ilonamme ja pian tulee Maija…
— Mutta, alkoi Aili, vaivalla hilliten äänensä, — kevättä ja kesää seuraa pitkä talvi… Maija kyllä tulee, mutta yhtä paljon kuin siitä iloitsen, pelkään sitä… Nyt olen puhunut suoraan!
— Kuinka niin? kysyivät kuin yhdestä suusta Emma rouva ja Pekka.
— Ettekö sitä ymmärrä? Hän tulee Helsingistä, hän kertoo koulusta, tovereista, yhteisistä iloista ja huveista, hän odottaa ystäviltään kirjeitä… Minä, minulla ei ole mitään, minä olen saanut kasvatukseni kotona…
— Siksi, puuttui puheeseen Emma rouva, — että koulussa tulit sairaaksi…
— Niin, tässä pikkukaupungin kurjassa, kuolevassa ruotsalaisessa koulussa… Sitten tuli meille Alma Karttu, itse juuri päästyään tyttökoulusta, muka opettamaan minua. Hän oli vain kaksi vuotta vanhempi minua. Mutta hänen suuri ansionsa oli ettei hän kunnollisesti osannut muuta kuin suomea ja kielensä opetti hän minulle. Siitä hänelle olenkin kaiken ikäni kiitollinen… Hän viipyi kaksi vuotta ja läksi, mutta minä jäin Kaarilaan ja täällä on elämäni kulunut… Kun Maija tulee ja kertoo koulustaan, silloin minussa nousevat pahat ajatukset. Sillä minulla on sentään ollut ääretön lukuhalu ja opinjano… Ah, miten olen siitä kärsinyt…!
Hänen sanansa vuotivat intohimoisana tulvana, mutta silmiin ei tullut kyyneltäkään. Eeron katse riippui hänessä ihastuneena. Pekka tuijotti sanatonna eteensä. Emma rouva itki.
— Ja mitä minä tiedän? En mitään. Oppilas kansakoulun ylimmällä luokalla tietää enemmän kuin minä. Suuret kirjailijat tunnen ainoastaan nimeltä, sillä heidän teostensa hankkimiseen tietysti ei ole ollut varaa ja pitäjän lainakirjastoon niitä ei ole tilattu… Marlittin, Flygare-Carlénin romaanit sekä Monte Christon Kreivi — siinä se kirjallisuus, joka minua on kehittänyt.
— No, lapseni, virkkoi Emma rouva, — onhan meillä nyt ollut muitakin kirjoja, Schillerin ja Göthen teokset…
— Niin, saksankielellä, jota en osaa lukea.
— Ja nyt, keskeytti hänet Pekka, — tahdot Helsinkiin kaikkia näitä puutteita poistamaan?
— Niin, jollei se yleensä ole liian myöhäistä: koulunpenkillä oppiakseni olen ylen vanha.
— Mitä sinä sitten aiot tehdä…?
— En tiedä, mitä tahansa. Kunhan vain saan omia tuloja, jotta pääsen riippumattomaksi!
— Aili, Aili, huudahti Emma rouva itkien, — mitä sinä puhut, mistä olet kaikki nuo ajatukset saanut päähäsi? Eikö sinulla kodissasi ole kaikkea mitä tarvitset, emmekö sinua kaikki rakasta?
Aili painoi alas päänsä. Pekka katseli häntä suoraan kasvoihin.
— Sinä pääset syksyllä Helsinkiin, sanoi hän tyynellä äänellään jonkin verran vaivalloisesti, — sen lupaan. Mutta jos sinut oikein tunnen, niin et siellä kauankaan viihdy.
— Sen voit jättää minun huolekseni! sanoi Aili.
— Minä takaan, huudahti Eero, — että hänelle tulee hauskaa!
— Hyvää yötä.
Pekka suuteli äitiään ja poistui. Emma rouva läksi häntä saattamaan. Eero ja Aili jäivät kahden. Aili seisoi suorana, oikea käsi nojaten pöytään. Hänen piirteensä olivat liikkumattomat ja silmä katseli jonnekin kauas. Eero tarttui hänen käteensä, joka rentona riippui sivulla.
— Nyt se siis on päätetty, kuiskasi hän. — Sinä tulet syksylläHelsinkiin. Näetkö miten helposti se kävi!
Ailin katse siirtyi Eeroon, mutta kylmänä, tuijottavana. Eeron loistavat silmät upposivat häneen aivan likeltä, ikäänkuin jäätä sulattaakseen.
— Hyvää yötä, sanoi hän vihdoin hiljaa ja pusersi tytön kättä.
Aililta pääsi raskas huokaus ja puna nousi kasvoille. Hänkin läksi liikkeelle, mutta tultuaan huoneensa ovelle, hän hampaittensa välitse pusersi esiin:
— Voi kuinka paha, paha, paha minä olen!
Ikkuna oli auki ja lemu puhkeavista lehtisilmuista liiteli sisään. Puutarha nukkui kuin vihreähtävän harson peitossa, koivunrunkojen lomitse pilkotti tyyni lahti. Käki kukkui ja satakieli vihelteli.
Tällaisina iltoina Aili tavallisesti vietti tunnin tai pari avonaisen ikkunan ääressä. Nyt hän, saatuaan oven kiinni, lankesi permannolle pitkäkseen, painoi otsan käsiinsä ja purskahti itkuun…
Itkeminen ei helpottanut: kyyneleet olivat kuumat, suolaiset. Paha omatunto ne pusersi esiin. Hän hypisteli naulaa, joka oli pystyssä permannonliitteessä. Jospa se olisikin ollut terävä, jospa olisikin koskenut…! Kunhan joku olisi häntä lyönyt, saattanut hänelle ruumiillista tuskaa, vaikkapa kurkusta kuristaen! Se olisi helpottanut… Ajatukset olivat sekaisin. Hän oli levoton. Samassa kuului salista askelia, ne likenivät kuin arkaellen hänen oveaan, mutta kukaan ei kajonnut lukkoon.
— Aili, nukutko? — Se oli Emma rouvan ääni. — Hyvää yötä lapseni!
— Hyvää yötä, äiti.
Hän sai sen sanotuksi niin tyynesti ettei kukaan olisi aavistanut hänen itkeneen. Itse asiassa pyrki sydämestä esiin: anteeksi, antakaa anteeksi! Mutta se tukahtui. Askeleet etenivät, ruokasalin ovi sulkeutui. Aili kuuli äidin vielä hakkaavan sokeria ja puhuttelevan piikaa. Sitten vaikeni kaikki. Aili hypisteli naulaa permannossa.
— Minun rauhani, minun rauhani, olet poissa, äänsi hän itsekseen. —Miksi on rinnassani tuska? Mitä minä kaipaan, mitä minä tahdon?
— — —
Kaikki tämä ei hänelle ollut mitään tavatonta. Monia monituisia kertoja oli hän siihen heittäytynyt samalla tavalla, milloin itkemään omia surujaan, milloin muiden. Nuorilla tuntehikkailla tytöillä on aina aihetta kyyneliin, — ja jollei ole, niin he keksivät — kunhan vain tulee yksinäisyyden hetki, jolloin ne pääsevät puhkeamaan esiin. Ja Aili oli paljon ollut yksin. Kaarilan naapurit asuivat kaukana eikä pitäjässä oikeastaan ollut ainoatakaan hänen ikäistään säätyläistyttöä. Pekka oli, päästyään ylioppilaaksi ja pari lukukautta oltuaan Helsingissä, mennyt maanviljelyskouluun, joten hän vain lyhyet lupa-ajat oli viettänyt Kaarilassa, samaten Maija, joka kävi tyttökoulua Helsingissä. Maijan ja Ailin suhde oli muutenkin ollut kuin oppilaan ja opettajattaren: olihan heidän välillään kuuden vuoden ikäero ja Aili oli todellakin opettanut Maijaa ennenkuin tämä joutui kouluun. Kahtena talvena oli Kaarilassa oleskellut nuori neiti opettamassa Ailia. Heistä oli tullut ystävät ja kirjevaihdon kautta kesti yhteyttä heidän välillään vielä jonkun aikaa. Sitten lakkasi neiti vastaamasta Ailin kirjeisiin: uudet ystävät olivat kai työntäneet hänet tieltään. Aili ei itselleenkään kehdannut myöntää, miten kipeän haavan jätti mieleen tuon ainoan ystävän kadottaminen. Silloin oli sentään ollut joku, jolle kirjoitti ja jolta odotti joitakin tietoja. Mutta nyt ei ollut ketään. Kolmen kesken kasvatusvanhempiensa, herra ja rouva Wahlfeltin kanssa vietti hän kesät talvet Kaarilassa.
Hän oli ottolapsi. Hän tiesi kyllä vanhempansa, mutta hän ei ollut heitä koskaan tuntenut eikä hän kantanut heidän nimeään. He olivat kuolleet ennenkuin hän ymmärsi ajatella. Äiti oli ollut rouva Wahlfeltin nuoruuden ystävätär, sentähden Kaarilan herrasväki oli ottanut orvon omaksi lapsekseen. Ja omana lapsena he häntä olivat rakastaneet, hän oli käynyt heille niin välttämättömäksi, että jos hän vain lyhyempiäkin aikoja vietti kirkonkylässä jossakin tuttavassa perheessä, niin tuntui talo kolkolta ja tyhjältä. Eikä Aili itse viihtynyt muualla kuin Kaarilassa. Ja Kaarilassa hän kaipasi… kaipasi jotakin, hän ei tietänyt mitä. Hänessä asui ainainen epämääräinen, haikea tunne. Se ei sentään aikaisemmin kalvanut, kasvatusisä oli hyvällä tuulellaan osannut pitää koko talon iloisassa tasapainossa. Mutta hänen kuoltuaan, viime talven viikkoina, joista ei tuntunut loppua tulevan, oli Ailin mieleen noussut paljon, ennen aavistamattomia ajatuksia…
Seuraavaan tapaan oli viime talvi Kaarilassa kulunut.
Hän herää unestaan. On pilkkoisen pimeä ja sade kuuluu rapistelevan ruutuja. Hän vetää tulta tikkuun ja näkee että kello on viisi. Kynttilä jää palamaan, mutta hän ei raaski nousta, vaan viruu vielä hetkisen vuoteessa, nauttien yöllisestä lämpimästä ja kuunnellen sateen ääntä. Sitten hän hiljalleen nousee, peittää vuoteensa, järjestää huoneen ja lähtee ruokasaliin. Tuli palaa siellä jo uunissa, ystävällisesti loimottaen seinillä ja katossa. Jalo, Pekan jahtikoira, tuijottaa torkkuen tuleen, harmaa Mirri uneksii uuninkorvalla ja puolihämärästä erottautuu pöydältä punaiseen myssyyn peitetty kahvipannu. Aili taputtaa Jalon päätä, se vastaa hänelle häntää heiluttamalla ja hänen kättään nuolaisemalla. Mirrikin saa aamutervehdyksen ja sitten sytyttää Aili lampun — sen kupua on paikattu tuohentervalla —, asettaa kahvipöydän järjestykseen ja ottaa työnsä. Hän kutoo pitsiä…
Vanha seinäkello näpäyttelee tasaisesti, valkea räiskähtää tuontuostakin, pelästyttäen Jalon mieluisasta horrostilastaan. Jo kuuluu kyökin portailta kopisevia askeleita. Se on äiti joka tulee maitokammarista. Hän käyttää kylminä vuodenaikoina tavallisesti Pekan vanhoja saappaita, sentähden ovat hänen askeleensa niinkuin miehen askeleet. Hän tuo muassaan kermaa kahviin, tavallisesti läkkituopilla, vaikkei se tietysti ole täynnä. Hetken kuluttua saapuu Pekkakin, käytyään tallissa, navetassa ja tuvassa, missä miehet tekevät puhdetöitään. Hänen vaatteistaan leviää tallinhaju, joka sittemmin tarttuu Mirriin, sillä Mirrin hän useimmiten ottaa syliinsä. Äiti kaataa kahvia.
— Pelkään, alkaa Pekka, — että sioille tulimme antaneeksi liian paljon potaattia. Kävin kuopassa ja siellä näytti olevan niin vähän.
— Niinkö arvelet! huudahtaa Emma rouva vilkkaasti, — sitten täytyy ruveta pitämään väkeä vähemmällä. He ovatkin saaneet suuren padallisensa sekä illaksi että aamuksi. Riittäköön nyt se että aamulla syövät potaattia ja taas päivälliseksi saavat jotakin keittoruokaa.
— Mutta entä illalla? Alkaa maitokin käydä vähiin.
— Syökööt kalaa, leipää, kaljaa… Välistä kastia lisäksi…
Nähdessään Pekan ja Ailin huolestuneet kasvot, lisää Emma rouva:
— Kyllä ihminen sillä elää. Olen jo siksi vanha, että tiedän.Nälkävuosinakin piti elää, vaikkei ollut selvää leipääkään…
Pekka ei virka mitään, silittää vain Mirriä. Aili nostaa hiukan päätään ja luo häneen syrjästä ilkkuvan katseen. Sitten hän painuu takaisin työhönsä ja lausuu:
— Minusta se on hirveää, ettei väelle anneta parempaa ruokaa!
— No mutta siihenhän he lapsuudesta ovat tottuneet! huudahtaa Emma rouva. — Meillä ei ole varaa muutoin…!
Pekka katsahtaa nuhtelevasti sisareensa ja johtaa keskustelun toisaalle.
— Tänään pitäisi Seppälän käydä maksamassa ne kaksikymmentä markkaa, jotka veronkannossa jäivät vaille. Saa nyt nähdä tuleeko hän.
— Se on onnetonta joukkoa se Seppälän väki, pääsee Emma rouvalta huolestuneesti. — Kertovat, että heiltä tämän vuoden sadosta jo on mennyt puolet viime vuoden velkoihin. Vaimo sellainen huolimaton ja seitsemän lasta…
— Jotka kasvavat kuin pienet pakanat, lisää Aili, — kasvatuksetta.Pastori oli viime vuonna luvuissa oikein heitä nuhdellut.
Hetkisen vaitiolon katkaisee Pekka sanoilla:
— Koulu olisi tarpeen.
— Niin, koulu! huokaa Aili.
Hänen mieleensä hiipi kalvava tunne. Perustaa koulu, koota sinne sydänmaan tietämättömät lapset, antaa heille tietoa, opettaa heille hyvää! Mutta varoja ei ole ja jos olisikin, niin kelpaisiko hän, Aili, edes sydänmaan tietämättömiä lapsia opettamaan?
Vähitellen valkenee surullinen syyspäivä. Jokainen menee työhönsä. Aili järjestää huoneet, kastelee kukat ja lähtee kävelemään. Hän johtaa ensin askeleensa hevostalliin ja kun hän hyväilevällä äänellä mainitsee hevosia nimeltä, hirnuvat ne häntä vastaan. Siitä ei hän jatka puukäytävää alas maantielle, vaan menee olkilatojen ja riihien sivutse sille tielle, joka läpi Kaarilan ha'an johtaa kaupunkiin päin. Portti on jo nostettu pois saranoiltaan ja veräjäpuut asetetut aitaa vastaan pystyyn. Mättäät lepäävät pehmeän, keltaisen lehtipeiton alla, puut ovat miltei paljaat, oksien lävitse pilkottaa harmaa taivas. Tie on paksuna liejuna, syrjään on poljettu kaitainen, kovempi polku. Siinä kävelee Aili, hitain askelin, yllään kulunut, vanhanaikainen takki, päässä valkea huivi ja kädessä maalaamaton keppi. Hänen kasvoillaan on sanomaton ilme, hänen mielessään haaveksiva, syvä surumielisyys. Häntä voisi pitää tuon syksyisen maiseman hengettärenä… Jalo on juossut mukaan ja tavannut jäniksen jäljet. Pelästynyt pikku pupu harppii tien poikki, Ailin ohitse, kintereillään kiljuva, verenhimoinen koira.
Hetken kuluttua tulee vastaan mies, jonka Aili jo kaukaa tuntee Seppäläksi. Hän ilostuu, sillä hän on ollut hiukan huolissaan siitä ettei hän tulisi. Saattaa tosin vielä olla sekin mahdollisuus, ettei hänellä ole rahaa, mutta ainakin hän sitten on käynyt puhumassa asiastaan.
— Kai talossa ollaan kotona? kysyy mies pistettyään kättä.
— Ollaan kyllä. Mitäs Seppälään kuuluu?
— No ei mitään liikoja, muuta kuin että eilen illalla oli se Niko pahainen lyönyt kirveellä jalkaansa.
— Oikeinko pahasti?
— No ei kai se niin vallan ihoakaan raapaissut. Taisi vain haava mennä luuhun asti.
— Sehän on hirveätä! Mitä te sitten siihen panitte?
— Mitäs niillä sitten oli panemista, rievuilla olivat tukkineet. Ja oli siihen sitten sattunut se Paloniemen Rieta, se oli neuvonut panemaan lamppuöljyä ja suoloja…
— Suoloja haavaan!
— Mutta ei se siitä yhtään parantunut. On poika pahainen porannut koko yön.
— Miksette heti tulleet meille? Onhan meillä edes nikkarinlakkaa ja karboolihappoa…
— Olin itse kaupungissa ja tulin vasta iltayöstä kotiin.
Aili kääntyy hänen kanssaan taloon, selittää kiireesti äidille Nikon vaivoista ja äidin valmistaessa lääkkeitä puhelevat Pekka ja Seppälä ruokasalissa. Vieras istuu tuolilla ovensuussa ja Aili tarjoo hänelle kahvia.
— Milläs tavalla tämä raha nyt on saatu? kysyy Pekka ystävällisesti.
Mies raapaisee korvansa taustaa ja heittää silmäyksen likaiseen kaksikymmen markkaseen, joka on pöydällä herran edessä.
— Piti viedä mullikka kaupunkiin.
— Kuinka monta lypsävää teille nyt jää talveksi?
— Viisihän niitä.
Pekka vaipuu ajatuksiinsa. Seppälä hörppii kahvia teevadilta.
— Se teidän vaimonne ei taida osata säästää, alkaa Pekka. — Sanovat juovan kaiken voin kahvina ja ostelevan turhia helyjä… Sensijaan kasvavat lapset ilman kuritusta ja opetusta, niinkuin suden penikat, ja torppa menee alaspäin.
— Niinhän se on tahtonut vähän olla. Mutta minä sitä tässä markkinamatkalla, kun osti sellaisen kukillisen punaisen silkin ja siitä antoi viisitoista markkaa, vähän löylyytin…
Sekä itse asia että se tapa, jolla mies, suistellen silmiään kapeiksi raoiksi, siitä kertoo, huvittaa Pekkaa niin että hän purskahtaa nauruun. Aili katsahtaa häneen nuhdellen ja virkkaa vakavasti:
— Oikeinko lyömällä?
— Niin, vähän hotaisin selkään. Ei se siihen paljonkaan sattunut… Oli kanssa oma syyni, kun ryhdyin sellaista nuorta ja koreaa herrasväenpiikaa naimaan! Hissakan sain! Parempi olisi ollut, jos olisin ruvennut kauppoihin reilun, tasaisen talonpoikaisihmisen kanssa. Mutta kun se silloin oli olevinaan niin hempeä ja herkullinen, kun kerran nuorena miehenä tohtorissa käydessäni sen näin… Olisi saanut tohtori itse naida…!
Samassa tulee Emma rouva lääkkeineen ja tarpeellisilla neuvoilla varustettuna lähtee mies matkaansa.
Aamiaiseksi on miltei poikkeuksetta sianlihaa ja potaattia. Keskustelu pöydän ääressä koskee likinnä sitä mitä mahdollisesti aamulla jo on ehtinyt tapahtua. Pekka on tasainen ja tyytyväinen, jollei erityisiä harmeja ole ollut, äiti usein alakuloinen. Aili totistuu totistumistaan, hän hymyilee yhä harvemmin jota lyhyemmiksi päivät pimenevät. Aamupäivällä istuvat molemmat naiset ruokasalissa käsitöidensä ääressä. Ainoastaan harvoin he toisiaan puhuttelevat. Heidän välinsä ei ole aivan eheä, sillä Aili ei koskaan ole päässyt siitä tunteesta, että hän sittenkin on ottolapsi ja että äidin enemmän täytyy rakastaa omia lapsiaan. Mutta tätä tunnetta, niinkuin yleensä koko sieluelämäänsä, on hän huolellisesti salannut. Eikä äiti ole näkynyt hänen luottamustaan kaipaavankaan. Ainoa mikä heitä nykyään liittää yhteen on suru: molemmat ovat he rajattomasti rakastaneet Kaarilan herra-vainajaa, ja jonakin hiljaisena iltana häntä itkiessään vaipuvat he toistensa syliin, päästävät kyyneleensä hillitsemättömästi valumaan ja saavat siten toisiltaan lievennystä ja lohdutusta… Muuten ovat heidän mielipiteensä monasti vastaiset ja usein heiltä, kahdenkesken istuessa, puuttuu puheenainetta.
Virkkaustyö, niin kuivalta kuin se saattaa näyttää, voi sekin innostuttaa. Ylpeydellä katselee Aili muhkeaa välipitsiä, joka hänen käsissään pitenemistään pitenee. Se on sinertävän valkea ja tuoksuu puhtautta. Ja Ailin näppäryys kasvaa, päivä päivältä tulee työ tasaisempaa. Hän innostuu niin, että hän kelloa katsoen kutoo ja kun päivällispöytä on katettava, tekee hän sen malttamattomuudella. Hämäräkin saavuttaa hänet liian aikaiseen: hän ei malta jättää työtään, ennenkuin äiti muistuttaa ettei pidä silmiään pilata.
— Tule, Pulu, laulamaan! kuuluu samassa Pekan ääni salista.
Hän on tullut ulkoa ja heittäytynyt salin nojatuoliin viettämään hämyn hetkeä. Ailia hermostuttaa ettei määrätty mitta pitsiä vielä ole valmis.
— Pulu, etkö kuule? tulee taaskin salista.
— Voi voi, eihän minulla nyt olisi aikaa!
— Koko päivän olet istunut pitsisi ääressä. Eihän sillä nyt hengenhätää ole.
Aili ojentautuu suoraksi ja oikaisee käsivartensa. Hartioita särkeekin hiukan, niinkuin aina tekee kun on kauan istunut.
Saliin ei sytytetä tulta, sillä Aili ei käytä nuotteja. Hän laulaa enimmäkseen kansanlauluja, joita on kylän tytöiltä oppinut ja säestää niitä omalla yksinkertaisella tavallaan. Hän unohtaa vähitellen veljensä läsnäolon ja päästää peittelemättä tunteensa ilmoille. Ja kun viime sävel on kajahtanut pimeässä huoneessa, niin ei hiljaisuutta riko mikään. Saattaa kuulla omat hengenvetonsa. Vihdoin Aili herää ajatuksistaan ja huomaa Pekan nukkuneen. Se häntä sekä rauhoittaa että suututtaa, sillä toiselta puolen hän ilostuu siitä ettei hänen peittämättömillä tunteillaan ole ollut todistajaa, toiselta puolen hän veljeltään olisi odottanut enemmän hartautta. Kun Pekka neljännestuntia myöhemmin tulee ruokasaliin, tapaa hän Ailin työnsä ääressä, ahkerana ikäänkuin ajamassa kiinni myöhästymistä.
— Minä nukuin, sanoo Pekka hieroen silmiään. Ja katsahtaen kelloon, avaa hän kyökin oven ja huomauttaa: — soittakaa väki illalliselle.
Hän tuntee vaistomaisesti ruumiissaan koska väki on soitettava ruualle, aivan niinkuin hän vaistomaisesti joka aamu herää minuutilleen kello neljä. Hän asettuu sohvalle, hieroo taasen silmiään ja haukottelee. Aili istuu selin häneen. Hiukset hänen niskassaan kähertyvät pehmeinä untuvina.
— Pulu, sinä lakkasit laulamasta! virkkaa Pekka lapsellisesti.
— Ja sinä kuuntelemasta.
— No, kun minä nukuin… Pulun olisi pitänyt herättää…
— Vai niin…! Sitä saat turhaan odottaa. Kun nukut, niin minun puolestani saat maata miten kauan tahansa, sanoo Aili leikillisesti.
Aili kääntyy Pekkaan päin ja purskahtaa nauruun, sillä Pekan karkeat hiukset seisovat niin kummallisesti pystyssä, silmät ovat sirillään ja nenän päässä on nokea. Pekan täytyy hänenkin ruveta nauramaan, vaikkei hän tiedä mitään varsinaista syytä. Tässä hilpeässä mielentilassa tapaa Emma rouva "lapset", kun hän tulee puodista, toisessa kädessään lyhty, toisessa suuri avain ja lautanen kukkurallaan siansorkkia. Hän on jo yhtymäisillään yleiseen iloon, mutta puhkeaa samassa puhumaan:
— Lamppu savuaa! Kuinka ette nyt huomaa!
Se suitsuttaa todella suitsuttamalla savua lasistaan, joka jo yhdeltä puolen on aivan mustunut. Noki Pekan nenän päässä lienee sekin kotoisin samasta lähteestä. Suuri siivous on tietysti tämän kaiken jälkeen välttämätön. Onneksi on salin ovi sentään ollut kiinni.
Illallisen jälkeen istutaan taas rauhallisesti pöydän ympärillä. Emma rouvalla on yllä silmälasit: hän lukee saksalaista kuvalehteä "Über Land und Meer", jonka joku sukulaisista aina antaa hänelle joululahjaksi. Aili kutoo pitsiään ja Pekka selailee viime viikon sanomalehtiä, jotka hän jo moneen kertaan on lukenut.
— Itsemurha! virkkaa hän äkkiä ja hänen ystävälliset piirteensä synkistyvät. — Tuota en olekaan huomannut. Kamalat ihmiset, pelkurit, kun tappavat itsensä! Se on oikein tullut muodiksi. Hyi!
Kiihkolla, joka hänelle on aivan tavaton, hän heittää sanomalehden käsistään ja alkaa kävellä edestakaisin. Hän on tuossa levottomuudessaan hyvin kömpelö. Ailin tekee ehdottomasti mieli nauraa häntä. Kun hän sitten vihdoin taas istuutuu paikalleen, nousee Aili salavihkaa ja noutaa hänelle kyökistä Mirrin, joka nukuttuaan uunin kuumassa on aivan lämmin.
— Silitä nyt tuota, niin rauhoitut. Vai ovat sinusta ne ihmiset niin pelkureja, jotka itsensä tappavat. Uskaltaisitkohan sinä?
— Uskallan enemmän kuin sitä: uskallan elää. Mutta ihmiset, jotka ovat kaiken hävittäneet, eivät uskalla elää. He pelkäävät elämää, sentähden he katkaisevat kaikki ja kuolevat. Mutta ei puhuta siitä!
Mirri makaa hänen käsivarrellaan hervottomana kuin lankavyyhti. Hän vaikenee kotvan aikaa ja selailee toisella kädellään almanakkaa.
— Pulu, arvaas…
— No?
— Kuinka monta viikkoa on jouluun?
— Tiedän sen arvaamattakin. Ylihuomisesta seitsemän viikkoa.
— Niin juuri. Kas, kun tiesit! Olet kai katsonut.
— Voi, voi, aikoja sitten.
Seuraa hiljaisuus. Lamppu ynisee, Jalo kuorsailee nurkassa.
— Täällä näkyy olevan Bismarckista uusi kuva! virkkaa Emma rouva haukotellen ja asettaa kuvalehden Ailin eteen, joka hänkin haukottelee, tartuttaen Pekkaan saman taudin.
Pekka nousee, asettaa Mirrin Ailin syliin, sytyttää lyhdyn ja lähtee talliin. Hetken kuluttua mennään levolle. Istuessaan yksin huoneessaan kirjoituspöytänsä ääressä kuulee Aili äidin vetävän kelloa ja Pekan riisuutuessaan kolauttavan saappaansa lattiaan. Sitten vaikenee kaikki. Aili yksin valvoo. Pää käsien varassa tuijottaa hän ikkunaan.
Pimeä on läpitunkematon ja hiljaisuus alkaa soittonsa. Sillä hiljaisuudellakin on äänensä. On ikäänkuin hiushienoja jouhia alettaisiin virittää. Aili tuntee niiden koskettavan hermojensa päitä. Hän istuu liikkumatonna pitkiä aikoja. Hänen silmänsä sattuvat kuvaan pöydällä. Se on nuori nainen, jonka sielukkaita kasvoja kihara tukka kaartaa. Kuva on vanhaa tekoa ja haaltuneilla kukkasilla koristettu. Aili tuntee nuo piirteet tarkkaan, sillä joka ilta on hän niitä katsellut. Se on hänen oman äitinsä kuva, hänestä itsestään ei hänellä ole mitään muistoa. Isästä ei ole edes valokuvaa. Emma rouvan kertomuksista tietää Aili äidistään sen vähän minkä tietää… Hän oli kaunis nuori nainen, jolta mies heidän avioliittonsa ensi vuonna kuoli. Lapsensa syntyessä heitti äiti henkensä. Tämä lapsi on Aili…
Miten olisi jos he eläisivät, oma isä ja äiti?
Hiljaisuuden hauraat kielet heläjävät hänen ympärillään. Niiden soitto kahlehtii hänet paikalle. Jos hän liikahtaisi, niin ne katkeisivat, mutta hän ei liikahda ja soitto jatkuu. Se häntä hivelee, se häntä kalvaa. Kaikki voimansa kooten hän vihdoin riuhtaisee itsensä irti, lyö nyrkillä otsaansa ja iskee hampaat huuleensa: hän tuntee epätoivoisan tuskaa. Miksi? Miksi…? Hiukan tyynnyttyään hän riisuutuu ja nousee vuoteeseensa. Siinä hän lukee kappaleen Uudesta Testamentista ja nukkuu levolliseen uneen.
Niin on siis päivä kulunut umpeen, pisarainen valunut lisää siihen viikkojen ja vuosien vuohon, joka muodostaa ihmiselämän.
Ja melkein aivan samanlaisena kuin eilinen, valkenee huominen päivä ja ylihuominen ja sitä seuraava. Viikon ainoa postipäivä yksin on toisenlainen kuin muut ja jännityksellä sitä odottaa koko perhe. Sillä jollei se muuta toisikaan, niin tuohan se sanomalehdet. Useimmiten kuitenkin tulee kirje Maijalta tai tohtorinna Wahlfeltilta, jonka luona Maija asuu. Se on vuoroin osoitettu Emma rouvalle, vuoroin Ailille, vaikka sisältö on koko perheelle yhteinen. Muuten menevät senkin päivän tapahtumat samaa tasaista kulkua. Perussävel pysyy aina muuttumattomana, vaikka äänilajit hiukan vaihtelevatkin. Eri torpparit käyvät eri asioillaan, tavallisesti huoliaan valittelemassa, usein myöskin kantelemassa toistensa tekoja, tai tuomassa keskinäisiä riitojaan taloon ratkaistaviksi.
Usein sattuu itse herrasväenkin piirissä erimielisyyksiä eikä sanakiista ole vältettävissä. Aili se useimmiten on riidan aloittaja, sillä Pekka mukautuu aina Emma rouvan mielipiteisiin. Sattuu esimerkiksi näin.
— Lapseni, sanoo Emma rouva ruokapöydässä Ailille, — mikset syö voita? Onhan tämä tuoretta voita.
Aili punastuu.
— Kiitos, en kaipaa sitä.
— Mutta sinä laihdut pahanpäiväisesti, sinun täytyy voimistua. Voi on terveellistä.
Aili ei vastaa mitään ja seuraavina päivinä uudistaa Emma rouva kehoituksensa. Vihdoin ilmaisee Aili syynsä.
— En saata! Minua vaivaa se, että meillä on parempaa ruokaa kuin väellä. He tekevät raskaampaa työtä, mutta me syömme parempaa ruokaa.
— Mutta siihenhän he ovat lapsuudestaan tottuneet! He eivät parempaa kaipaa, heidän ruumiinsa ei muuta vaadi.
— Heidän sielunsa ei myöskään vaadi kouluja eikä valistusta, mutta me pidämme velvollisuutenamme nostaa heidät tuosta "vaatimattomuuden" tilasta… Minä en voi nähdä, että he kyökin kattamattomalta pöydältä sormillaan syövät samasta kalakupista…
— Mutta siihenhän he ovat tottuneet! Onhan heillä kaikilla puukkonsa, ja mitä taas siihen tulee, että he syövät samasta kupista, niin ovathan he kaikki terveitä ihmisiä.
— Jaa, tiedän vain, että jos minä olisin emäntä, niin yhtä siistin pöydän kattaisin väelleni kuin itselleni ja samaa ruokaa söisi työväki ja herrasväki.
— Niin te puhutte te nuoret, joilla ei ole kokemusta. Mutta minä olen vanha ja tiedän ettei tuota käytännössä voi toteuttaa. Ajattele nyt kun miehet töistään tulisivat puhtaalle pöytäliinalle syömään, miltä se näyttäisi…!
— Mutta eivätkö he voisi pestä käsiään ennenkuin asettuvat pöytään?
— Joka päivä saisit muuttaa heille puhtaan liinan, joka viikko hankkia uudet lautaset, veitset ja kahvelit. Sillä kyllä he osaavat liata ja särkeä!
Aili vaikenee, sillä hän huomaa äidin suuttuvan.
— Mutta Aili, virkkaa Pekka, — sinä et ole johdonmukainen. Jollet sinä syö voita siksi, etteivät väkemme saa sitä, niin kuinka sinä esimerkiksi saatat nukkua yösi puhtaassa sängyssäsi — sillä yhtä hyvissä vuoteissa eivät väkemme nuku?
— Olen sitä kyllä ajatellut! huudahtaa Aili. — Joka kerta kun tuvassa käyn, siitä kärsin. Kerran esimerkiksi satuin vanhalta Leenalta kysymään: "missä Leena oikeastaan nukkuu?" — "Milloin uunilla, milloin penkillä", vastasi hän nauraen. Sitten näin miten hän vuoteensa valmisti: siinä ei ollut kuin olkisäkki ja likainen välly. Ja niinhän he nukkuvat kaikki, ilman lakanoita, ilman sänkyjä ja peitteitä. Ihan miten sattuu!
— Vai niin sinä voit sanoa! tokaisee väliin Emma rouva hehkuvin poskin. — Enkö minä ole antanut heille sekä tyynyjä että peitteitä, mutta eihän heillä mikään kestä…
— Siksi ettei heille koskaan anneta kuin vanhaa…
— Ja oljet ovat hyvin terveelliset sängynalustana. Niitä käyttävät useat varakkaatkin, sen sinulle vakuutan… Aili, Aili, älä puhu mitään meidän väkemme tilasta. Missä on väellä koko pitäjässä niin hyvä kuin meillä? Joka päivä saavat kerran, jopa kaksikin, kahvia — useissa paikoissa ei anneta väelle kahvia kuin pyhäaamuina. Sano nyt sinäkin jotakin, Pekka…!
— Kyllähän sen kysymättäkin tietää, mitä mieltä Pekka tässä asiassa on, sanoo Aili katkerasti. — Pekka on aina samaa mieltä kuin äiti, vaikka äiti sanoisi, että korppi on valkea… Äh, sinä… pelkuri!
Pekan silmissä säihkyy, hän menee Emma rouvan luo ja silittää häntä olkapäälle.
— Älä ole pahoillasi, äiti!
— Teille ei kelpaa mikään, teille nuorille! huutaa Emma rouva itku kurkussa ja kiiruhtaa ovelle. — Muna meidän aikanamme opettaa kanaa munimaan!
— Olen kyllä, sanoo Pekka vihdoin, — useissa suhteissa samaa mieltä kuin sinä Aili, mutta…
— Mutta et uskalla sanoa sitä äidille!
— … mutta sinä lausut sanasi niin äreästi ja se suututtaa äitiä. Miksi me häntä loukkaisimme, tiedämmehän, miten paljon huolta ja surua hänellä muutenkin on.
— Sinä tiedät, että äiti niin rakastaa sinua, että hän rajattomasti seuraa sinun tahtoasi: jos sinä jotakin sanot, niin se tapahtuu. Sentähden pitäisi sinun koettaa vaikuttaa äitiin. Mutta sinä olet pelkuri…!
— Minä myönnän, että äiti aina tahtoo tehdä minulle mieliksi, vaikka hän siten särkisikin omat mielihalunsa. Mutta etkö ymmärrä, että minun velvollisuuteni on olla väärinkäyttämättä valtaani?… Muutoksen täytyy käydä vähitellen. Henkisen tilan parantuessa parantuvat itsestään ulkonaisetkin elämän vaatimukset.
— Itsestäänkö? Sillä tavallako, että me sivistyneet istumme ristissäkäsin ja annamme asiain mennä menojaan?
— Ei, vaan me toimimme vähitellen. Koetan tässä ensin saada Kaarilan kuntoon, sitten puuhaan koulun, sitten…
— Olemme me jo vanhat ja kuolemme! Ah, minä en jaksa odottaa, en jaksa nähdä ympärilläni epäkohtia, en kerjäläisiä, en rikoksia, en tuota likaista, toivotonta köyhyyttä, joka vallitsee niin monissa paikoin — jollen saa käydä käsiksi auttamaan, parantamaan, nyt juuri kun olen nuori…!
— Mutta miten sen tekisit?
— Alkaisin likeisimmästä ympäristöstäni, tekisin väkemme ja alustalaisemme tasa-arvoisiksi ja onnellisiksi.
— Mutta luuletko, että he pitäisivät kaikkia parannuspuuhiasi minäkään onnena? He ovat tottuneet olkisäkkeihinsä ja vällyihinsä. Heistä olisi hyvin epämukavaa, jos heidän pitäisi ruveta käyttämään veitsiä ja kahveleja…
— He pian tottuisivat, siitä olen varma…!
— Kyllä, mutta eihän työväkemme montakaan vuotta palvele meillä…Tulee uusia, tottumattomia…
— Mutta sitenhän tavat leviäisivät heidän mukanaan muualle.
— Niin kyllä. En väitä, ettei tämä kaikki olisi hyvä, mutta se käy hitaasti, hitaasti…
Kuluu kotvan aikaa niin, ettei kumpikaan sisaruksista puhu. Aili istuu liikkumattomana tuolilla, kädet helmassa ja tuijottaa ulos, missä lumiräntää lankee maalle. Hänen kasvonsa hehkuvat ja sieraimet värähtelevät. Turhaan hän koettaa peittää mielenliikutustaan.
— Tehdä ihmiset tasa-arvoisiksi, onnellisiksi! sanoo Pekka vihdoin. — Sitä et voi, vaikka valitsisit kuinka ahtaan piirin tahansa huolenpitosi alaiseksi. Aina tulee olemaan rikkaita ja köyhiä, iloisia ja itkeviä, hyviä ja pahoja…
Aili jää tuijottamaan veljeensä. Pekan kasvoissa on jotakin outoa. Hänkin näyttää taistelevan mielenliikutusta vastaan. Aili nousee äkkiä ja rupeaa nauramaan.
— Kas, miten syvämielisiksi olemme tulleet! Mene sinä mieluummin lohduttamaan äitiä, hän varmaankin on paennut itkemään jonnekin.
Pekka punastuu kuin koulupoika, joka on saatu kiinni kirjoittamastaan rakkaudenkirjeestä. Nolona, miltei häpeissään hän jättää huoneen.
Sopusointu talossa on häiriintynyt, rauha on rikki. Koko päivän vallitsee raskas mieliala. Eikä se tahdo poistua seuraavanakaan.
— — —
Maat jäätyvät, tulee lunta. Elämä Kaarilassa pysyy entisellään. Alkaa liikkua kerjäläisiä. Useimmiten, kun joku sellainen ilmestyy kyökin ovensuuhun, menee Aili häntä puhuttelemaan. Hän laskee kätensä kerjäläislapsen päälaelle, katsoo häntä ystävällisesti silmiin ja kysyy:
— No, kuka sinä olet?
— Kest-Jussin poika Kaupista.
— No entä sinä?
— Eevastiinan poika Kirjomäestä, vastaa suurempi poika pienemmän puolesta, joka käsiinsä puhaltaen töllöttää ympärilleen.
Aili vie heidät penkille istumaan.
— No, joko se Jussin poika osaa lukea?
— Olenhan minä lukenut kolmanteen pääkappaleeseen.
— No lueppas nyt minullekin — vaikkapa toinen uskontunnustus!
Poika sipaisee hihallaan nenäänsä, laskee lakin penkin alle, asettaa kätensä ristiin ja lukee taukoamatta kysymykset ja vastaukset samassa vauhdissa. Kävelystä ja kylmästä hohtavat hänen kasvonsa, nenä valuu ja katse riippuu pöydällä höyryävässä keittovadissa. Samaan malliin on pysähtynyt Eevastiinan pojankin katse. Hän lienee noin viiden vuoden vanha, kerjäläispussi on selässä, jalat ovat riepuihin käärityt ja pistetyt kopposiin. Tyydytettyään heidän silmäinsä halun ja nauttiessaan heidän syömisilostaan alkaa Aili taas jutella.
— Joko sinäkin, pikkuinen, nyt jaksat kiertää! Eikö isällä ole työtä, kun näin varhain lähettää sinut maailmalle?
Poika pistää juuri suuhunsa kuumaa potaattia ja tuijottaa kysyvin silmin Ailin hymyileviin kasvoihin.
— Ei sillä isää olekkaan, vastaa suurempi pojista.
Ailin poskille nousee veri, mutta vaistomaisesti jatkaa hän hymyilyään.Hetken vaiettuaan nousee hän ja sanoo lapsille:
— Syökää nyt oikein tarpeeksenne.
Hän menee huoneeseensa, lankeaa polvilleen nojatuolia vastaan ja peittää kasvot käsillään. Sanomaton inho on hänet vallannut, kauhea häpeän tunne häntä painaa.
Mutta Maijastiinojen lapsilta ei hän enää koskaan kysy isää.
Olka, Ailin leikkitoveri, käy tuontuostakin Kaarilassa. Aili vie hänet huoneeseensa, kyselee häneltä kuulumisia ja juttelee hänelle. Välistä he sunnuntai-iltoina lyövät korttia, Myllymattia tai muita pelejä, niinkuin ennen lapsina; kortitkin ovat samat likaiset, tahmeat, kuin silloin. Joskus on oikein hauska: he päättävät jo pelin alussa, että tekevät väärin niin paljon kuin voivat, heittävät välistä kortin pakkaan tai piilottavat hihaansa ja nauravat kun toinen sitten saa petoksen ilmi. Mutta jota vanhemmiksi he ovat käyneet, sitä vieraammaksi on suhde tullut. Kun asiat lehmistä, hevosista, matkoista kirkolle ja markkinoille sekä kylän uutiset ovat puhutut, vaikenevat molemmat, kunnes Olka huomauttaa, että hänen täytyy lähteä kotiin.