— Kuinka niin? kysyi Aili pelästyneenä. — Ei, ei, sano nyt vain.
— Eero, kuului hiljaa Ellin huulilta.
Ailissa tuntui kaikki kangistuvan. Hänen rintaansa nousi suuri ruumiillinen tuska, joka hetkeksi vei häneltä kaikki ajatukset. Kun Elli huolestuneena rupesi kysymään, mikä hänen oli, tuli hän vihdoin järkiinsä.
— Voi sinua raukkaa! sai hän sanotuksi. — Etkö tule meille?
— Ei kiitos, en minä nyt voi.
Aili pusersi hänen kättänsä ja jäi hetkeksi katselemaan hänen jälkeensä. Sitten hän avasi oven valaistuun porraskäytävään. Oli kuin suuren rajuilman humu olisi ollut likenemässä häntä ja myrskyn keskeltä soi hänen korviinsa: sinun ainoasi livahtaa tiehensä… tiehensä, valuu sormiesi lomitse kuin vesi…! Aili painautui seinää vastaan ja pusersi kätensä povelleen.
Samassa kaikui porraskäytävästä askelia. Aili karkasi ylös toiseen kerrokseen ja soitti. Tohtori itse avasi. Eteiseen näkyi punertavassa valaistuksessaan pieni huone salin takana, aivan samanlaisena kuin sinä iltana jolloin Aili oli tullut. Kuului ääniä, naurua… Salin keinutuolissa istui Eero ja Sohvi seisoi hänen vieressään. Hän oli pehmeänharmaassa puvussa, kirjava liina kaulassa.
— Pulu, pikku Pulu! huudahti hän ja juoksi Ailia vastaan, — tule auttamaan minua… Tämä Eero, senkin jörö, ei tahdo tanssia kanssani tarantellaa! Nyt on varsinainen tanssija sairastunut eikä sitä opi muut kuin Eero, joka sen osaa… Pyydä sinäkin Pulu…!
— Tietäähän Eero mitä tekee, sanoi Aili väkinäisesti hymyillen.
Sohvin kädet, jotka olivat levänneet hänen olkapäillään valuivat alas.Hän ojensihe suoraksi, katsoi Ailiin pitkään ja sanoi nauraen:
— Kas… kas… sitä pikku neitiä!
Aili punastui. Sohvin sanat häntä sekä nolasivat että suututtivat.
— Ajattelen vain, ettei Eerolla ehkä ole aikaa… koetti hän selittää.
— Niinkuin en minä tuntisi Eeroa ja tietäisi, mihin hänellä on aikaa! nauroi Sohvi. — Ja sinä luulet, sinä pikkuinen Pulu, että hän suuriakin tutkimuksia saa aikaan näinä päivinä ennen arpajaisia!… Sinä erehdyt, jos niin luulet… jollei miehessä aivan viimeisinä aikoina ole tapahtunut erinomaisia muutoksia.
— Anna ajatusaikaa huomiseen! pyysi Eero.
— Saat, jos vastauksesi tulee myöntävä!
Suuri kiire vallitsi talossa: arpajaisvoittoja viimeisteltiin, pukuja koeteltiin ja neulottiin. Rouva Wahlfelt kulki edestakaisin, neuvoen ja ohjaten kaikille ystävällisesti hymyillen. Ei ollut aikaa laiskotteluun, Ailikin sai käsiinsä työn, ja hän kävi sen kimppuun oikein nautinnolla. Hetkiseksi tuli tohtori sisään, teki jonkin kysymyksen, ihaili valmistuksia ja katosi sitten huoneeseensa.
Vieraiden mentyä istuivat Eero ja Aili niinkuin tavallisesti illoin pienessä punaisessa huoneessa salin takana. Lamput olivat jo sammutetut paitsi eteisessä, josta lankesi viisto valo aina heihin asti. He istuivat käsityksin. Eero koetti vetää Ailia lähemmä, mutta hän asettui raskaasti nojaamaan sohvan tyynyille.
— Olen iloissani, sanoi Eero, — kun koko tämä kiire on ohitse!
— Aiotko tanssia tarantellan? kysyi Aili hetken vaiettuaan.
— En tiedä. Ei tee ensinkään mieleni, mutta vaikea on kieltääkin, kun sen satun osaamaan ja toinen tuskin kunnollisesti ehtii sen oppia. Lisäksi tämä hyväntekeväinen tarkoitus… Mitä sinä ajattelet asiasta?
— Niin se kai on…
— Sinua väsyttää, armaani. Paina pääsi rinnalleni ja nuku siihen! Pian voimme odottaa kirjettä Kaarilasta…
— Niin, kahden päivän perästä.
Aili oli levoton. Tuntui siltä, että hänen velvollisuutensa on luopuaEerosta, koska kerran Elli häntä rakastaa. Mutta jos hän on lakannutElliä rakastamasta ja nyt rakastaa Ailia? Vaan entä jos hän lakkaarakastamasta Ailiakin…?
— Kuule, mitä sinä pidät Ellistä? kysyi hän äkkiä.
— Ellistä? Kuinka niin?… Oli aika jolloin hänestä pidin oikein paljon, mutta sittemmin… Siirappia, siirappia liian paljon… No, onhan hän silti hyvä tyttö.
— Entä Sohvista?
— Viisas tyttö. Ja hauska siitä, että hänen kanssaan voi puhua mistä tahansa. Miksi sitä kysyt?
— Muuten vain tuli mieleeni.
Aili painautui Eeroa vastaan ja tarttui hänen käteensä ikäänkuin pidättääkseen häntä tässä. Hän oli kysymäisillään, mitä se oli, josta Sohvin kanssa saattoi puhua, mutta ei saanut sanoja lausutuiksi. Hän sulki silmänsä. Himmeänä lepäsi valo hänen kasvoillaan. Eero silitti hänen hiuksiaan ja kuiskasi hänen korvaansa rakkauden sanoja.
— Eero, pidätkö minusta? Miksi pidät minusta?
— Sitä et kysyisi, jos tietäisit miten kaunis sinä olet.
— Siksikö sinä pidät minusta? Siksi vain?
— Sinä olet niin hyvä.
Eero painoi tytön huulille suudelman, mutta Aili nosti silmänsä ja alkoi kiivaasti:
— Ei, minä en ole hyvä, tiedäthän sen. Älä pidä minusta hyvyyden tähden, sitten et kauankaan saa pitää…
— Vai enkö…! Eero sanoi sen hymyillen, äänellä, jolla lapselle laverrellaan. — No, en minä osaa sitä asiaa määritellä, suloinen sinä vain olet!
Ja hän suuteli häntä kiihkeästi, huulille, silmille, niskaan.
Aili unohtui siihen niinkuin kissa nukkuu, kun sitä silitellään. Hän lepäsi ajatuksettomana, onnellisena. Hän näki vain loisteen Eeron silmistä, kuuli hänen äänensä, tunsi hänen lämpönsä.
— — —
Arpajaiset näyttivät onnistuvan erinomaisesti. Voittoja tuli tulvimalla. Niitä oli Wahlfeltin sali aivan täynnä, yksi toistaan komeampi. Heti suurukselta olivat Lyydi rouva ja Eero lähteneet seurahuoneelle järjestämään ja kun Aili hiukan myöhemmin sinne saapui, liikkui siellä ihmisiä edestakaisin, kiireesti, kasvoilla iloinen jännitys. Suuri sali oli tyhjä, siellä täällä lepäsi tuolilla päällystakki tai istui pari henkeä. Orkesteri soitti, lavalla harjoiteltiin paraikaa tanssia. Eero ja Sohvi näkyivät olevan parit… Aili riensi sivuhuoneeseen, josta kuului ääniä. Siellä järjesteltiin voittoja, kaksi herraa seisoi rappujen nenässä ripustamassa telineille mattoja, peitteitä, kirjavia, muhkeita korutavaroita, mihin pantiin kipsinen kuva, mihin rehevälehtinen kukka, mihin ripustettiin taulu… Nuoret naiset häärivät mukana. Kaikilla oli kiire. Ilolla tervehdittiin Ailin tuloa ja Matti Mantere pyysi paikalla häntä auttamaan itseään. Hänelle oli annettu tehtäväksi koristaa joulukuusi, joka tarvittiin erääseen kuvaelmaan. Aili kapusi tuolille, Mantere seisoi pöydällä, ja siinä he nauraen ja puhellen ripustivat "enkelinhiuksia" ja muita koristuksia kuusen oksille. Matti oli suorastaan vallattomalla tuulella. Ja Ailin mieli olisi epäilemättä ollut yhtä kevyt ja huoleton, jollei Eero olisi ollut tanssimassa tuota tarantellaa. Se vaivasi häntä, vaikka hän koettamalla koetti olla sitä ajattelematta.
Orkesteri soitti, tanssijat lavalla tekivät siroja hyppyjä, useat olivat jo puvuissakin. Palvelustytöt, jotka olivat tulleet tuomaan rouviensa keräämiä voittoja, pysähtyivät ovensuuhun katselemaan. Ihmisiä tuli ja meni lakkaamatta. Äkkiä seisoi Ailin edessä köyhännäköinen, keski-ikäinen nainen, hartioillaan harmaa saali. Hän niiasi ja kysyi ujostellen:
— Missäs täällä otetaan vastaan voittoja niihin suomalaisiin sivistysarpajaisiin?
— Kyllä se on täällä!
Mantere kiiruhti pois ja palasi hetkisen kuluttua takaisin Lyydi rouvan kanssa, joka ystävällisesti tervehti naista.
— Tässä olisi pikkuinen lisä, sanoi tämä, vetäen huivinsa alta esiin karkean käden ja laskien rouva Wahlfeltin käteen kymmenen markan setelin.
— Keneltä tämä on?
Rouva Wahlfeltin kasvot seurasivat ystävällisellä hymyllä naisen liikkeitä.
— Kyllä se on minulta, virkkoi tämä ujosti.
— Kiitos, kiitos! sanoi Lyydi rouva, tarttuen molemmin käsin naisen käteen. — Kuka te olettekaan jos sallitte minun kysyä?
— Pesijänähän minä täällä Helsingissä… Olen jo ollut toistakymmentä vuotta… Mutta olen kotoisin sieltä Savosta ja kun sanovat näitä arpajaisia pidettävän Savon sivistyttämiseksi, ja kun on niitä omaisia siellä Savossa…
Naisen ja rouva Wahlfeltin ympärille oli kokoontunut piiri nuoria neitosia ja herroja, jotka hartaudella seurasivat kohtausta. Useat heistä tahtoivat painaa naisen kättä ja rouva Wahlfelt saattoi hänet ovelle asti, liikutuksen kyynel silmässään palatakseen huoneeseen, jossa rouvat olivat työssä. Kun hän sitten kertoi tapauksen, herätti se yleistä myötätuntoa ja iloa ja ehdottomasti käänsivät kaikki päätään katsomaan likaista seteliä Lyydi rouvan kädessä, jonka köyhä nainen varmaankin uhraten oli luovuttanut kotiseutunsa sivistyttämiseksi.
Hiukan myöhemmin saapui seurahuoneelle pari sanomalehtimiestä saamaan tietoja ohjelmasta. Lyydi rouva selitteli heille kohteliaasti kaikki mitä he tahtoivat tietää ja antoi jalomielisesti muiden rouvien lähteä kotiin päivällisille. Pitihän jonkun jäädä ottamaan vastaan voittoja. Saattoihan hänkin jäädä! Aili kyllä toimittaisi emännänvirkaa kotona. Hän suuteli Ailia otsalle, antoi hänelle muutamia ohjeita ja lähetti hänen kanssaan tuhansia terveisiä kotiin.
Aililla ja Sohvilla oli osaksi sama matka, he läksivät siis yhdessä. Sohvi oli erinomaisella tuulella, nauroi, veikeili ja laski leikkiä. Äkkiä kävi hän tarkkaavaiseksi ja iski silmänsä naiseen, joka, yllään avara turkki, asteli heidän edellään. Hän liikkui hitaasti, lakki oli sidottu vaalealla harsolla. Sohvin kasvoille vetäytyi omituinen hymy.
— Vahinko, ettei Eero nyt ole täällä, sanoi hän. — Näkisi vanhan henttunsa.
— Missä? Tuo neitikö? kysyi Aili.
Sohvi purskahti nauruun.
— Neiti? Ei, niin hullusti eivät sentään asiat ole. Rouva hän on, miehensä laillinen vaimo. Toukokuussa, sillaikaa kuin Eero oli Kaarilassa, olivat häät… Sinä punastut, pikkuinen Pulu…
— Enhän, yritti Aili, — mitä syytä minulla olisi?
Mutta siitä huolimatta olivat Sohvin sanat ajaneet veren hänen poskilleen.
— Tyttö rakastui jo koulussa ja jonkin aikaa oli Eerokin pahasti pikiintynyt. Mutta sitten hän hänet heitti. Tyttö käveli kalpein poskin vuoden ja kaksi. Mutta kun näki, ettei se auttanut, niin meni toiselle miehelle, itseään kahtakymmentä vuotta vanhemmalle. Rakkaudesta tietysti ei puhettakaan, mutta koti kuuluu olevan komea, eikä puutetta mitään.
Nainen vastasi Sohvin tervehdykseen sanattomana nyökäyttäen päätään. Hän näytti aivan nuorelta, somat, punaposkiset kasvot ja lahea vaalea tukka.
— Niin, niin, jatkoi Sohvi, kun he olivat päässeet hänestä kappaleen matkan päähän, — hän ei ole ainoa kukkanen, jonka lehdillä perhonen Eero hetkisen on suvainnut viivähtää… Eero on erinomainen toveri, herttainen ja hyväsydäminen poika — mutta sitä tyttöä en minä onnittele, joka hänelle lähtee vaimoksi!
Hän hymyili ja loi Ailiin tutkivan katseen. Aili tunsi, että nyt hän tahtoo hänet urkkia pohjia myöten.
— Minä päinvastoin luulen, että Eero saattaa tehdä hyvinkin onnelliseksi sen naisen, johon hän kerran oikein todenteolla rakastuu, koetti hän tyynesti sanoa. — Onhan hän vielä niin nuori.
Sohvi katsoi häneen läpitunkevasti ja jatkoi:
— Hyvä on uskoa hyvää…! Mutta minä puhun vain kokemuksesta… Eero on kyllä kerran minullekin vannonut iäistä rakkautta, mutta se ei estä häntä ehkä tänäkin hetkenä olemasta kihloissa toisen kanssa!… Minä en silti mene hirteen! Nauran hänelle vasten silmiä.
Ja hän rupesi hyräilemään tarantellan säveltä, ojensi kiireesti Ailille kätensä ja poikkesi omalle kadulleen. Aili kuuli hänen vielä mennessäänkin nauravan.
Hän inhosi häntä. Kuinka hänen naurunsa, koko hänen käytöksensä oli raakaa ja sydämetöntä! Mutta varma oli, ettei hän antaisi Sohvin sanojen itseensä vaikuttaa. Hän rakasti Eeroa, hän oli varma Eeron rakkaudesta.
Ovi naisten pukuhuoneeseen avautui ja sisään astui rouva Wahlfelt, yllään pitseillä koristettu musta silkkipuku, rinnalla kimppu eläviä ruusuja.
Keskellä lattiaa oli pitkä pöytä ja pitkin huoneen syrjiä kulki samanlaisia pöytiä. Seinillä riippui päällysvaatteita, turkkeja ja huiveja sellainen määrä, että minä hetkenä tahansa saattoi odottaa naulojen sortuvan. Niiden päälle oli kuitenkin vielä ripustettu keveitä, vaaleita tanssipukuja, ja mikä ei mitenkään ollut mahtunut sinne, se oli kiinnitetty oven kääkään tai muualle, missä vain oli jonkinlainen hakanen tai naula. Pöydät olivat kohollaan peilejä, toalettitarpeita, saksia, kampoja, maalirasioita, tekokukkia, pitsejä, silkkiharsoja. Lattialla oli huiskinhaiskin tanssi- ja päällyskenkiä, koppia, lippaita, laatikoita. Ja näiden tarpeiden ympärillä hääri tulisessa kiireessä ja tungoksessa, joka hetki lankeamaisillaan lattialle sullottuihin esineisiin, muutama kymmenkunta nuorta naista, toisiaan tuuppien, mikä hapset hajalla, mikä hiuksiaan kähertäen, mikä peilin edessä maalaten poskiaan. Toiset taas istuivat pöydän ääressä äänettöminä ja tahdottomina, antaen avuliasten rouvien tai asianymmärtäväisten neitien koristaa itseään mielensä mukaan. Joku tuli myöhään, riisti miltei epätoivoisassa kiireessä yltään vaatteet, pukeutuakseen toisiin ja antautuakseen maalattavaksi. Sitä myöten kuin esiintyjät valmistuivat, saivat he nousta pöydälle seinän vieressä, ollakseen tieltä poissa. Siinä heitä jo seisoi tusinallinen. Ilmavissa, siroissa puvuissaan, paljain kauloin ja käsivarsin, hiukset hajalla ja hohtavin poskin olivat he aivan kuin vahanuket, joille taitava tehdas on antanut liikkuvat jäsenet. Tyyninä ja tyytyväisinä katselivat he allaan kuhisevaa muurahaispesää, tuontuostakin naurahdellen tai puhellen keskenään.
— Jokohan kohta saamme antaa orkesterille merkin? kysyi rouvaWahlfelt, luoden tarkastavan katseen ympäri huonetta.
— Ei vielä! Kyllä, kyllä! Kohta, kohta! kaikui vastaukseksi mitä erilaisimmissa äänilajeissa.
Rouva Wahlfelt loi kysyvän katseen tummaihoiseen, vanhanpuoleiseen naiseen, joka hiki otsassa ja ärtyneen näköisenä maalaili tyttöjä ja antoi vastauksia niihin tuhansiin kysymyksiin, joita sateli hänen ympärillään.
— Mitä sinä arvelet, Hilma kulta?
"Hilma kulta" antoi suostumuksensa ja rouva Wahlfelt riensi pois. Oven avautuessa käyttivät tytöt tilaisuutta kurkistaakseen saliin, joka oli täpösen täynnä juhlapukuista yleisöä.
Pian kuului leveä sävel, orkesterin ensimmäinen. Ja samalla kiihtyi kiire naisten pukuhuoneessa ylimmilleen. Juostiin, huudettiin, loukkaannuttiin, unohdettiin — kaikki samassa silmänräpäyksessä.
— Voi kuinka väsyttää, sanoivat Aili ja Elli toisilleen. He olivat olleet ensimmäisiä valmistuneita, joten he jo kauan olivat katselleet kiirettä.
— Miltä minä näytän?
— Kaunis olet! Entä minä?
— Hyvin, hyvin kaikki. Voi kuinka väsyttää ja palelee!
Aili pusersi Ellin käsiä ja yritteli hiukan liikkua, mutta silloin rupesi pöytä niin tärisemään, että huuto pääsi kaikilta, jotka sillä seisoivat odottamassa.
— Ensimmäinen kuvaelma sisään! komensi Hilma neiti.
Tytöt juosta sipsuttelivat takateitä pimeän käytävän läpi ahtaalle näyttämölle, missä herroja jo oli odottamassa ja tunnettu taiteilija alkoi järjestää heitä kuvaelmaksi.
Esirippu nousi… laski. Käsien pauke pääsi valloilleen. Yleisö vaati ja sai kuvaelman uudestaan. Jo seurasi toinen ja kolmas. Kaikki onnistui erinomaisesti ja kaikki piti esittää toistamiseen. Jo ensi väliajalla myytiin arvat loppuun. Ja ohjelman yhä jatkuessa kasvoi mieltymys, kunnes esiripun laskettua viimeisen kerran, käsien taputuksesta ei tahtonut tulla loppua.
Entistään suurempi sekamelska vallitsi nyt naisten pukuhuoneessa. Piti hieroa pois maali kasvoista ja pukeutua. Lyydi rouva oli auttamassa tyttöjään, mutta kun hän vihdoin Ailin kanssa astui saliin, oli tanssi jo alkanut. Väentungoksen läpi suuntasi Eero askeleensa suoraan heitä kohti ja vei Ailin tanssiin. Hän piti häntä lujasti kiinni, kannattaen häntä miltei ilmassa. Kiiltävä lattia oli heidän jalkainsa alla ja heidän ympärillään soivat valssin sävelet.
— Kuinka sinä olit kaunis kuvaelmassa! kuiskasi Eero.
— Olinko! Kuinka on hauskaa tanssia.
He tekivät neljä kierrosta salin ympäri ja kun he hengästyneinä taukosivat, kumarsi Ailille toinen herra, joka jo näkyi seisoneen odottamassa. Sitten seurasi kolmas ja neljäs. Tyttö heittäytyi yhdeltä toiselle, levähtäen ainoastaan silloin, kun ei väentungoksen tähden päästy kuin hiljaa eteenpäin, sitten hän taas kiiti hurjassa lennossa pitkin sileää permantoa.
— Voi, miten äärettömän hauskaa on tanssia!
Hän lausui sen nuorelle herralle, joka vasta oli hänelle esitelty ja jonka nimeä hän ei edes ollut kuullut.
— Niin on minustakin! Mutta eikö neitiä väsytä. Olette aivan hengästynyt. Jos menisimme ja söisimme annoksen jäätelöä.
— Olkoon menneeksi!
Hän tarjosi käsivartensa. He saivat pienen pöydän ravintolahuoneessa. Aili löyhytteli viuhkallaan, jonka reunassa oli untuvapäärme ja heittäytyi huolimattomasti nojatuoliin. Lyydi rouvan ripustaessa viuhkaa hänen vyölleen, oli hän epäillyt, osaisiko hän sitä käyttää, mutta luonto näkyi opettaneen! He puhuivat kuvaelmista ja söivät jäätelöä.
— Jaa tiedättekö, minulla ei vielä koskaan ole ollut niin hauskaa kuin tänään! huudahti Aili äkkiä.
— Todellako! Kuinka niin?
— En ole koskaan vielä tanssinut niinkuin tänään. Minä rakastan tanssia… Enkö saisi pyytää teitä… anteeksi, ehkette tahtoisi…
— Mitä? Kuinka sanoitte?
— Ei, ei, ei se ollut mitään.
Aili peitti viuhkalla kasvonsa. Ainoastaan silmät, otsa ja hiukset näkyivät valkean untuvareunan takaa.
— Mutta neiti, hyvä neiti, sanokaa se!
— Te nauratte minulle!
— En, en totisesti. Vakuutan, että olen hyvin onnellinen, jos jotakin voin tehdä hyväksenne.
Aili nousi, laski raskaasti toisen kätensä pöydälle, hypisteli toisella kukkia rinnallaan, katsoi ujosti hymyillen eteensä ja sanoi:
— Tanssikaa kanssani vielä kerran! Te tanssitte niin hyvin.
— Miten mielelläni, neiti!
Hän kilisti palvelijan paikalle ja tarjosi Ailille käsivartensa. Ovessa oli tungos niin suuri etteivät he heti päässeet saliin. Aili katsahti sattumalta taakseen ja näki silloin eräässä salin kulmassa koko klikin koolla. Sohvi ja Eero puhelivat kiihkeästi ja katsoivat häneen. He olivat istuneet aivan hänen likeisyydessään, vaikkei hän ollut heitä huomannut. Seuraavana hetkenä hän jo kiiti sileällä lattialla, sävelten soidessa, ajattelematta mitään muuta kuin hetkeä, jossa eli.
— Te ette varmaankaan ole helsinkiläinen…?
— En! Maalta minä olen, vastasi ylioppilas hymyillen.
Hengästyttyään pahanpäiväisesti jäi Aili vihdoin Lyydi rouvan viereen siihen kaukaiseen kulmaan salia, niissä rouvat puhellen ja tanssia katsellen pysyttelivät.
— Täältäkö siis vihdoinkin löydän Pulu neidin, kuului äkkiä Matti Manteren ääni. — Olen ainakin kolme kertaa yrittänyt pyytää teitä tanssiin, mutta olette ollut niin "ylösotettu".
— Oletteko? Niin, minä olen tanssinut paljon. On ollut niin mainion hauskaa.
— Oletteko jo kuullut, että muuan, joka tahtoo pysyä tuntemattomana, on lahjoittanut arpajaiskassaan kymmenen tuhatta markkaa!
— Mitä te sanotte? Kymmenen tuhatta! Yksi ainoa henkilö!
— Niin, se oli jalomielinen lahjoitus. Nyt saattaa todellakin ruveta ajattelemaan "Savon sivistyttämistä", niinkuin tuo pesijätär sanoi.
Ailin päähän välähti äkkiä tuuma.
— Kuulkaa, sitten ei myöskään ole liikaa, jos minun syrjäisen kotini tulevalle koululle lahjoitatte jonkin satasen. Sanokaa, luuletteko, että se käy?
— En varmaan tiedä, mutta eiköhän. Koetetaan ja eletään toivossa…Ettehän unohda, että lupasitte minulle toisen franseesin…!
— En, en mitenkään.
Ensimmäisen franseesin soitto helähti samassa. Laine ja Aili saivat hyvät paikat ja istuutuivat odottamaan rivien järjestymistä. Ihmisiä käveli edestakaisin, jokainen koetti etsiä paikkaa. Laineen silmät olivat puoliummessa, hän nojasi huolimattomasti eteensä, hymy huulilla. Eero ja Sohvi, jotka samassa sattuivat astumaan sivutse, pysähtyivät hetkeksi heidän eteensä.
— Näyttää siltä, naurahti Eero, — kuin aikoisit nukkua pois koko maailmasta…
— Tai ehkä sinä, lisäsi hiukan pisteliäästi Sohvi, — teet psykoloogisia havaintoja.
— Joko olette kuulleet tuosta suuresta lahjoituksesta?
— Aikoja sitten!
Laine haukotteli. Franseesi alkoi, Eero sitä johti. Kuinka hän oli hienon näköinen frakkipuvussaan ja valkeissa hansikkaissaan! Ja kuinka hellästi Sohvi painautui häntä vastaan, kun he tanssivat. Ailin silmät seurasivat heitä vaistomaisesti. Kumarruksella, joka tavoitteli maailmanmiehen tapaa, johdatti Laine Ailia. Musiikin pauhinasta kuuli hän äänen lausuvan:
— Toinen antoi kymmenen, toinen kymmenentuhatta markkaa. Siitä ei liene eri mieliä, kenen lahja on suurempi, vai kuinka, Pulu neiti? "Ja moni rikas pani paljon. Niin tuli myöskin köyhä leski ja pani kaksi ropoa. Minä sanon teille jne."
Viime sanat kaikuivat tanssin pyörteessä. Hän piteli Ailia käsissään ja kiidätti häntä kuin höyhentä.
— Olettepa te hyvin lukenut Testamenttinne, sanoi Aili.
Hänen poskensa paloivat ja silmistä loisti. Samassa kysyttiin jotakin hänen takanaan. Muuan herra ojensi hänelle mustaa samettinauhaa — hänen palmikkonauhaansa, joka oli irtaantunut ja pudonnut. Aili kumarsi ja hymyili hänelle kiitokseksi. Hetkisen kuluttua hän taas oli istumassa, viuhkaansa löyhytellen ja liikuttaen jalkansa kärkeä tahdin mukaan.
— Niin, niin, alkoi Laine hitaasti, — tässä sitä nyt tanssitaan kokoon rahaa — olin sanomaisillani hätääkärsiville, tarkoitan tietysti — sydänmaitten sivistyttämiseksi.
Aili totistui ja jäi häneen tuijottamaan.
— Kuinka te voitte olla noin sydämetön?
— Miten niin? Samallahan voisitte pitää koko puuhaa sydämettömänä. Ja se on sentään vuotanut sulasta ihmisrakkaudesta.
— Mikä tuuma? Tämä tanssiko?
— Nämä arpajaiset tietysti.
— Niin, nämä arpajaiset, mutta ei tanssi. Se on pelkkää huvituksen halua. Sillä ja ihmisrakkaudella ei ole mitään yhteistä.
— Minä vakuutan, ettei se ole mitään mahdotonta. Kuinka monta monituista kertaa olenkaan mennyt iltamiin ilman vähintäkään huvituksenhalua, vain siksi, että ne ovat olleet hyväätekevää tarkoitusta varten, ja olen tahtonut antaa roponi.
— Olisitte voinut antaa roponne ilmankin.
Laine kohautti olkapäitään.
— Jos olisikin joku tuhatmarkkanen antaa, niin sen sillä tavalla antaisikin… mutta niissä varoissa en minä ole.
— Mutta jos te luovutatte roponne ja sijaan saatte noiden iltahuvien ohjelman ja tanssin niin ettehän te itse asiassa ole mitään antanut.
— Minä olen uhrautunut hyvän tarkoituksen takia, sillä muuten en totisesti olisi viitsinyt mennä noihin niinsanottuihin huveihin.
Tanssi vei heidät pyörteeseensä. Mutta Ailin mieleen oli tullut jotakin raskasta. "Nyt siis tanssitaan kokoon varoja sydänmaan sivistyttämiseksi", kuuli hän yhtämittaa korvissaan. Mitä yhteistä on sydänmaalla, joka paraikaa hankiensa peitossa nukkuu rauhan unta ja tällä loistavalla seuralla, jossa hymyillään ja iloitaan? Sydänmaan hyväksikö täällä muka hymyillään, sydänmaan hyväksikö tanssitaan? Aili purskahti kovaan nauruun.
— Niinhän te miltei nauratte, huomautti Laine, nostaen häntä hiukan koholleen maasta ja vieden hänet paikalleen, — niinkuin ajatellaan luurankojen nauravan.
— Kas vaan, sanoi Aili, — ettepä näy olevan niinkään huono ihmistuntija.
— Mutta vakuutan teille, ettei se ensinkään teitä pue. Teidän kasvonne ovat luodut hymyilemään.
— Vai niin luulette! Mutta jos vakuutan teille, että hymy itse asiassa on minulle jotakin hyvin vierasta…
— Niin en usko teitä…
Tanssin jälkeen vetäytyi Aili salin nurkkaan kasvien suojaan, jotka koristivat voittonäyttelyä. Hän näki siitä koko huoneen valomerenä, permannon, joka kiilsi, vaaleapukuiset naiset, herrat juhlavaatteissa. Viereisestä huoneesta kuului lasien kilinää ja humua… Hän jäi tuijottamaan pilariin salin syrjällä…
Ja hänen eteensä nousi toinen kuva: Kaarila, jossa nyt nukutaan. Lumi peittää vedet ja maat. On niin hiljaista. Yksin metsä huokaa… Oi äiti, oi Pekka!… Tuolla on Seppälä mäen päällä… työ, leivättömyys, äidittömät lapset… Lieneekö se täti heille hyvä? Ehkä soimaa ja lyö, ehkei rakkaudella neuvo pahantapaisia… Mitä on tullut Olkasta, joka jäi itkemään? Miksi hän itki? Eeroonko hän todellakin oli ollut rakastunut?… Tutut kasvot sukelsivat esiin, muistuivat mieleen rengit, piiat, torpparit ja heidän perheensä, vaivaistalo köyhineen, kerjäläiset, mustalaiset… Ainainen työ, ainainen huoli, ainainen taistelu leipäpalasesta, ei aikaa ajatella mitään muuta, kieltäymykset, kärsimykset, kuolema, unohdus… yksinäisyyden iäinen kaiho…
Lehteriltä remahti tanssisävel. Aili säpsähti ja palasi nykyisyyteen. Mitkä vastakohdat! Korvia särkevinä epäsointuina kohtasivat ne juuri hänen sydäntään, vihloen kuin terävät veitset. Kyynelet tulvivat hänen silmiinsä. Hän puri kokoon huulensa ja kiiruhti naisten pukuhuoneeseen. Vaistomaisesti vältti hän koppia ja laatikkoja, jotka olivat lattialla. Onneksi eivät naiset, jotka peilin edessä hääräsivät, olleet tuttuja. Aili pelkäsi tuttuja. Hän oli nukkunut pitkää unta, nyt seurasi herääminen. Hän oli langennut taivaastaan niinkuin aina ennen. Tällä kertaa oli uni ollut sikeämpää kuin milloinkaan ennen, herääminenkin oli voimakkaampi entistään. Hän kuuli, että se mitä nyt soitettiin oli masurkkaa, — se kauan suunniteltu masurkka! Hänen oli mahdoton sitä tanssia. Hän otti kiireesti ylleen päällysvaatteet ja riensi ulos syrjätietä, alas pimeitä portaita, jotka johtivat valaistuun porraskäytävään. Siinä luuli hän kuulleensa nimeään lausuttavan ja askelten ajavan itseään takaa… Mutta hän ei kääntynyt katsomaan taakseen. Hänellä oli se tunne, että jos hän sen tekee, niin hän muuttuu suolapatsaaksi. Hän veti vain huivia silmilleen, kyynelet tulvivat tulvimalla, turhaan koetti hän ponnistaa vastaan. Lihava ovenvartija loi häneen kummastuneen katseen, avatessaan hänelle ovea.
Suloinen kylmä siveli hänen polttavia kasvojaan. Hän ei tehnyt selkoa itselleen, minnepäin hän meni. Hän vain riensi, puoleksi juoksemalla, ikäänkuin takaa-ajajaa pakoon. Olisipa nyt ollut metsä, johon olisi voinut mennä, heittäytyä hankeen, itkeä siinä ja antaa tuulen lohduttaa!… Mutta hän ei tuntenut kaupunkia niin hyvin, että hän olisi tietänyt missäpäin metsä oli. Ja tuskinpa olisikaan voinut lohduttaa muu kuin kodin metsä! Hänet valtasi sellainen ikävä, että hän ääneen valitti.
Askelia kuului hänen takanaan, pitkä herra seurasi häntä. Hän pelästyi ja alkoi astua kiireemmin. Herra astui perässä ja jo puhutteli.
— Älkää pelätkö… Aili neiti…
Aili tunsi äänen ja seisahtui, tunsi jo miehenkin, se oli MattiMantere. Hänen tulonsa vaikutti kuin poliisin lähettämä kylmä vesisadepaloruiskusta keskelle kapinaan nousseiden kaupunkilaisten joukkoa.Airi havaitsi äkkiä koko hulluuden pakoretkessään.
— Enkö saa teitä saattaa…? On näet vähän vaarallista naisen astua yksin keskellä yötä.
— Kuinka te tiesitte tulla?
— Satuin onneksi näkemään, kun astuitte alas portaita. Eiköhän olisi parasta, että kääntyisimme takaisin… Omaisenne voivat tulla levottomiksi.
— Olkaa te hyvä, viekää heille sana, että olen mennyt kotiin. Minun ei enää tee mieleni tanssia, envoitulla sinne…
— Meidän täytyy silloin kääntyä aivan toiseen suuntaan, sillä ettehän te täälläpäin asu.
He astelivat ääneti. Lumi narisi jalkain alla. Aili tuontuostakin nyyhkähti.
— Pulu neiti, teitä on varmaan joku loukannut?
— Ei, ei, ei kukaan.
Matti lausui arveluja sinne tänne. Hänen käytöksensä oli niin hienotunteista ja luottamusta herättävää, että Aili vihdoin rupesi tunnustamaan.
— Noita samoja asioita olen minäkin usein ajatellut, sanoi Mantere. — Oli aika, jolloin tahdoin nousta taistelemaan kaikkea tuota räikeää ristiriitaa vastaan, joka meitä kohtaa joka askeleella. Mutta sittemmin olen huomannut, että sen niin täytyy olla…
— Mutta jos kerran hyvään tarkoitukseen tahtoo jotakin antaa, niin miksei sitä voi antaa sellaisenaan? Pitääkö sen välttämättömästi käydä tanssihuvien kautta? Ne voisivat olla erikseen ja sillä tavalla aivan oikeutetut. Kunhan ei niillä vain olisi mitään tekemistä hyväntekeväisyyden ja ihmisrakkauden kanssa.
— Mutta iltamat ja arpajaiset ovat osoittautuneet tehokkaimmiksi keinoiksi ihmisrakkauden palveluksessa.
— Se on hirveää sentään!
— Eihän mikään ole täydellistä tässä maailmassa. Pääasia on, että tarvitsevat saavat apua.
He vaipuivat ajatuksiin ja ottivat hetken perästä asian uudestaan puheeksi. Mutta vastaus oli aina sama epämääräinen, tyydyttämätön. Aili tuli kotiin, hiipi vuoteeseensa ja jatkoi ajattelemistaan.
Mistä tulivat hänelle kaikki nuo tunteet, joista eivät muut mitään tietäneet? Kun Jumala hänet loi, niin loiko hän hänet pitämään muista huolta, tappamaan omia taipumuksiaan, elämään ja uhrautumaan muiden hyväksi?
Jos hän hymyili, niin varastiko hän siltä, jolla oli niin paljon suruja, ettei hän voinut hymyillä? Eikö hän saanut tuntea iloa, kun oli olemassa sellaisia, jotka itkivät? Pitikö hänen riisua vaate päältään ja antaa se sille, jota paleli? Ja kun oli kerjäläisiä, jotka kalvoivat leipäpalaa, niin saiko hän syödä herkkuja?
Ja vihdoin: oliko se itserakkautta, jos hän luuli Jumalan määränneen juurihänetpitämään huolta lähimmäisestään? Oliko se itsekidutusta? Oliko se velvollisuuksien etsimistä, joita ei oltu hänelle tarkoitettu?
Hän oli joskus yrittänyt puhua tästä kaikesta Eerolle. Eero oli naurahtanut, silittänyt hiuksia hänen otsaltaan ja sanonut: "pois pilvet onnemme taivaalta!" Siinä ei Eero häntä ymmärtänyt. Se oli hänelle kaikista vaikeinta!
Hän ei ollut ummistanut silmiään, kun parin tunnin perästä setä ja täti palasivat kotiin. Lyydi rouva raotti kynttilä kädessä ovea tyttöjen huoneeseen, mutta luuli molempien nukkuvan ja poistui.
Ailin mieleen nousivat kaikki nuo mietteet, mitkä yksinäisyydessä maalla olivat syntyneet, ne haarautuivat ja johtivat loppumattomiin. Siitä saattoi tulla aivan hulluksi! Vihdoin hänelle selveni, että hänen täytyy lähteä Kaarilaan, elää elämänsä sen kansalle, antaa sille koko rakkautensa. Tämä tuli hänelle ikäänkuin tukevaksi pohjaksi jalkain alle, luodoksi aavassa meressä, johon hän kahlautui kiinni. Se rauhoitti… Hän alkoi ajatella kotimetsää ja lahtea, jonka aallot sousivat rantaan… Mutta samassa muistui taaskin mieleen Eero, hänen sulhasensa, Eero jota hän rakasti…
Hän vaipui vihdoin uneen ja heräsi vasta kun Maija läksi kouluun… Eerohan menee ulkomaille. Hän, Aili, odottaa vielä pari viikkoa Helsingissä ja palaa sitten kotiin.Kotiin!Riemulla tuo sana täytti hänen mielensä. Pelkkä ajatus siitä jo rauhoitti. Hän oli jo aivan tyynenä, kun Lyydi rouva tuli huoneeseen ja toi hänelle sanomalehden.
— No lapseni, pelkäsimme jo että olit tullut kipeäksi. Kuinka sinä saatoitkaan lähteä yksin menemään, keskellä yötä, kenellekään sanomatta?!
— Anteeksi, rakas täti! minun mieleeni johtui Kaarila ja kaikki siellä kotona. Tuli niin vaikea olla, en tiedä oikein miksi, että minun piti lähteä pois… en ajatellut, että olisi vaarallista mennä yksin. Anteeksi…!
— No hyvä on, lapseni. Tahdotko lukea… täällä on pitkä kertomus eilisillasta.
Aili otti lehden.
"Eiliset arpajaiset antoivat taaskin todistuksen siitä, mitä pääkaupungin suomenmielinen yleisö saa aikaan, kun on kysymyksessä jalo tarkoitus. Eilisilta muodostui isänmaallisen innostuksen juhlahetkeksi, joka ei hevillä poistu läsnäolleen mielestä." Sitten alkoi itse kuvaus, tarkasti tehtiin selkoa kuvaelmista ja lueteltiin toimikuntaan kuuluneiden ja esiintyjien nimet… Siinä Aili tuli uteliaaksi ja silmäili kiireesti nimiä, kunnes tuli omaansa… Se toi empimättä hymyn hänen huulilleen. Hänen nimensäpainettuna… Miten kauan hän olikaan halunnut sitä!…
Keskellä tätä mielialaa tuotiin hänelle kirje, jonka päällekirjoitus oli Emma rouvan tuttua käsialaa. Hän joutui nyt aivan toisenlaisen ilon valtaan. Oikein hän hikoili, kun ei heti saanut koteloa auki ja repi vihdoin postimerkinkin — vaikka pyhästi oli pojille luvannut tarkkaan koota postimerkit.
Emma rouvan kirje toi liikutuksen kyyneleet hänen silmiinsä. Hän onnitteli Ailia hellästi, toivottaen Jumalan kaikkivaltiaan siunausta… Kaarilassa kulki kaikki entiseen tapaan. Tyhjää vaan oli ollut. Jalo oli ensi päivinä kuljeskellut niin rauhattomana ja Mirrikin oli näyttänyt etsivän. Mutta he iloitsivat kaikki siitä, että hänellä, Aililla nyt oli hauskaa… Ja jotta hän saisi oppia enemmän ja nauttia nuoruudestaan, olivat he Pekan kanssa päättäneet, että hän saisi jäädä Helsinkiin. Pekka siitä likemmin kirjoittaisi… Emma rouva lopetti ajatuksissaan painamalla syliinsä Ailin ja lähettämällä Eerolle lämpimimmät terveisensä.
Sitä suuremmaksi käy siellä kotona ilo, kun kirjoitan, että tulen, että tahdon tulla! ajatteli Aili ja otti Pekan kirjeen.
"Rakas Aili! Samalla kun sydämellisesti sinua onnittelen sen uutisen johdosta, josta kirjoitit, — Ailin täytyi nauraa: tuo juhlallisuus oli niin Pekan tapaista! — niin pyydän ilmoittaa, että on parasta ettet nyt Kaarilaan palaakaan, vaan jäät Helsinkiin. Lähetän sinulle kuukausittain 50 à 60 mk. Ehkä voit hankkia jotakin pientä ansiota, niin että tulet toimeen. Pyydän ettet koeta mitään muutosta tehdä tähän ohjelmaan. Pekka."
Ailin ajatus seisahtui. Kirje sisälsi selvän kiellon. Mitä se merkitsi, mitä oli tapahtunut? Hiki nousi hänen otsalleen ja pisaroi hänen käsistään. Oliko Pekka tullut hulluksi? Mitä hän luuli Ailin Helsingissä tekevän kauemmin kuin oli aiottu? — Hän nousi kiireesti ja alkoi pukeutua. Hän kirjoittaa paikalla, että hän aikoo tulla jo parin viikon perästä, tai vaikkapa heti… "On paras ettet palaakaan"… Onko se kosto siitä, että hän keväällä niin väkisinkin tahtoi…? Suuttumus ja suru taistelivat hänen mielessään, kunnes ei jäänyt sijaa kuin äärettömälle hyljättyyden tunteelle: hänhän kadottaa äidin, Pekan, kodin, Kaarilan, jota hän rakastaa enemmän kuin mitään muuta maailmassa!
Hän vaipui pitkäkseen vuoteelle ja puhkesi itkemään.
Muutamia päiviä arpajaisten jälkeen olivat klikin tytöt koolla Sohvi Manteren luona. Oli juotu ensimmäinen kahvikuppi, joulutyöt olivat levällään pöydällä ja puhe liikkui arpajaisissa, kenelle se tai se voitto oli joutunut, kenen kanssa se tai se oli tanssinut, mitä se tai se oli sanonut ym. sellaisessa. Rakennusmestarikin oli käynyt tervehtimässä tyttärensä vieraita, istunut nojatuolissa, vetänyt sauhun sikaristaan ja lausunut mielipiteensä hänkin.
— Mutta miksei Pulua kuulu? kysäisi joku vihdoin.
Sohvi, joka juuri toimitti sisään lisää kahvia, hymyili merkitsevästi ja virkkoi:
— Hänellä on syynsä, hänellä on päänsärkyä, telefonoi Lyydi-täti aamupäivällä. Voinhan vielä kysyä.
Hän meni telefoniin, soitti ja kysyi osaaottavalla äänellä, miten "pikku Pulu" jaksoi, seuraavassa hetkessä seuralle ilmoittaakseen vastauksen: Aili kiittää kutsusta ja pyytää lausua tuhannet terveisensä. Ikävä kyllä hänellä yhä on päänsärkyä, joten hän ei voi tulla.
— Mutta kuulkaa, mikä häneen tuli arpajaisissa! Minulle kerrottiin, että hän ääneen itkien, hiukset hajalla ja ilman päällysvaatteita olisi juossut kadulle… joku olisi häntä kovin loukannut, josta hän suuttui.
— Niin, sanottiin että se olisi ollut Laine, mutta ei Laine itse mitään siitä tietänyt, sanoi kaikessa sovussa tanssineensa hänen kanssaan franseesin. Mikähän sen tytön päähän pistikään!
— Oikku tietysti. Minä nyt tiedän asian aivan tarkkaan, sillä Mattihan onneksi sattui olemaan eteisessä, kun hän riensi alas portaita, ja kiirehti karkulaisen perään.
— Menikö hän todellakin ilman päällysvaatteita talvipakkaseen?
— Meni, ja itkenyt hän oli aivan ääneen. Matilla oli ollut aika työ hänestä, ennenkuin sai hänet kotiin…
— No kuinka niin? Tahtoiko hän ehkä juosta avantoon.
— Jotakin sinnepäin se oli ollut.
— Kuka olisi luullut sitä! Sellaisena kyyhkysenä hän tuli maalta, niin vaatimattomana sinisessä puolivillassa. Ja nyt osaa jo panna toimeen tällaisia murhenäytelmiä.
— Hyvä näyttelijättären alku!
— Kyllä hän pitkin iltaa käyttäytyi niin… niin vähäncomme il fautkuin suinkin. Ettekö huomanneet, millä tavalla hän puhutteli herroja… Pää kallellaan hän hymyili, nauroi ja näytteli valkeita hampaitaan… Minä ihmettelen, että täti niin sokeasti sitä tyttöä ihailee. Olisinpa minä hänen sijassaan, niin totisesti sanoisin hänelle, mikä käy laatuun, mikä ei.
— Etteköhän sentään tuomitse liian ankarasti? yritteli Elli puolustaa.— Se on hänessä ehkä luontoa.
— Luontoa! Odotahan kun kerron. Hän istuu tuossa kavaljeerinsa, nuoren ylioppilaan kanssa, syövät jäätelöä. "Tiedättekö, minulla ei vielä koskaan ole ollut niin hauskaa kuin tänään!" Ylioppilas kysyy ihastuneena, mikä siihen saattaa olla syynä — ja tyttö heittää päätään taapäin kuin vallaton, hemmoteltu lapsi ja vastaa — että hän on tanssinut niin paljon, hän rakastaa tanssia… "Ettekö te tahtoisi… anteeksi ei, ei, ei, se ei ollut mitään…" Hän katselee viuhkansa takaa ylioppilasraukkaa, joka kysyy ja kysyy, saamatta muuta vastausta kuin: "te nauratte jos minä sen sanon!" tai "ei, se ei ollut mitään!" kunnes vihdoin tulee totuus: "ettekö olisi niin hyvä ja tanssisi kanssani? Te tanssitte niin viehättävästi!" Luontoa, luontoako tämä on? Lienee lupa kysyä.
— Hän on koketti, älä puolustakaan! Hyvin koketti.
— Voi olla…
— Ja kummoiseen välikäteen Eero jäi! Hän sanoi jo kauan sitten pyytäneensä serkkunsa masurkkaan. Ja niinkuin te jokainen tiedätte, niin masurkkaahan armollisen neidin päähän on tyrkytetty sekä sopivissa että sopimattomissa tilaisuuksissa. Ja nyt äkkiä, kun Eero etsii daamiaan, niin ei tätä ole missään… Yleinen etsintä ja kysyntä, kunnes Matti tulee rauhoittamaan sillä tiedolla, että asianomainen on — karannut! Vakuutan, että Eero kävi noloksi.
— Mutta Eero käyttäytyi sentään hyvin maltillisesti, — minusta hänentapansa tässä tilaisuudessa juuri selvimmin osoittaa, ettei hänen jaPulun välillä voi olla mitään — ei lentänyt ulos kadulle, vaan pyysiSohvin tanssiin ja jätti rauhallisesti koko asian Matin käsiin.
— Matilta meni se masurkka! Tapasin tänään Eeron kadulla ja hän näytti huonolta. Mikähän siinä oikein on?… Minä luulen vaanivani, että siinä sittenkin on ollut jokin rakkausjuttu, joka on mennyt rikki!
— Mutta hauskaa olisi tietää, mitä täti ja setä sanoivat Pululle tuon karkaamisen johdosta. Eiköhän hän sentään saanut jonkinlaista läksytystä!
— Tiedänhän minä, huudahti Sohvi, — täti kertoi minulle kaikki tyyni. Setä oli ollut pahoillaan, hän oli ottanut armollisen neidin kahdenkesken kanssaan ja luultavasti torunut. Mutta täti — tunnemmehan hänet! — hän kunnioittaa liiaksi yksilöllisyyttä ja sen omituisuuksia voidakseen kurittaa pahantapaisia lapsia. Eero taas sanoi, ettei hän rupea sortamaan kenenkään vapautta. Hän ei edes vaadi serkultaan selitystä siihen, miksei hän tanssinut hänen kanssaan tuota surullisen kuuluisaa masurkkaa. "Hänellä on tietysti syynsä, jollen minä niitä voikaan ymmärtää!"
— Kuulkaa tytöt, telefonoidaan Eero tänne!
— Saatte nähdä, ettei hän tule. Hän elää nykyään niin kokonaan siinä ulkomaanmatkassaan ja syyttää vain "tutkintojaan ja lukujaan", niinkuin se Kaarilan neiti sanoo.
— Pannaan Matti telefoniin! Hän saa sanoa, että hän tarvitsee Eeroa!
— Mutta kun ei Matti ole kotona!
— No, sano sinä, että Matti käskee Eeroa!
Tytöt nauroivat keppostaan ja hiljenivät vasta kun Sohvi kilisti telefonikelloa. Silloin he kaikki uteliaassa odotuksessa riensivät kuuntelemaan. Sohvi puhui vakavalla äänellä, sanoi veljensä välttämättömästi tarvitsevan Eeroa. Eero ei ole kotona! Istuu kirjastossa. Kuinka ikävä! Mutta tytöt lohduttautuivat pian. Sohvi kantoi pöydälle maljan, kukkurallaan hedelmiä, ja keskustelu alkoi. Jonkin ajan se viipyi teatterissa ja viimeksi esitetyssä kappaleessa. Sitten se palasi takaisin Ailiin.
— Mutta, mutta, teidän olisi pitänyt nähdä mimmoiseksi sen Pulun naama muuttui, kun me kerran kävelimme yhdessä ja silloin kohtasimme Alma Liljebergin komeassa väljässä turkissaan. Ja kun minä sanoin: nyt pitäisi Eeron olla täällä näkemässä entisen henttunsa! Voi sun…!
Tytöt tulivat siihen johtopäätökseen, että Aili todellakin oli ehtinyt hyvin pitkälle mielistelemisen taidossa. Miten hän olikin osannut näytellä vaatimatonta maalaislasta!
Vasta monen päivän perästä läksi Elli Ailia tervehtimään. Hänellä oli paha omatunto siitä, ettei hän ollut ystäväänsä puolustanut. Mutta tytöt olivat puhuneet niin vakuuttavasti, että hänen uskonsa oli ruvennut horjumaan.
Hän tapasi Ailin tohtorin kirjoituspöydän ääressä kirjoittamassa. Hänen poskensa hehkuivat ikäänkuin rasituksesta ja paperille piirtyi selvää, jollei kaunistakaan käsialaa.
— Mitä kummaa sinä kirjoitat? huudahti Elli empimättä.
Aili kohotti hymyillen päätään ja ojensi Ellille kätensä. Ilme hänen kasvoillaan oli kummallisen päättäväinen.
— Näytettä käsialastani! Katso, olen kyllästynyt laiskanpäiviin ja aion ruveta tekemään työtä… Sain hiljan kirjeen kotoa, jossa minulle luvataan, että vielä kauan saan viipyä Helsingissä. Tietysti minulla pitää olla joku toimi… Ja setä on jo puhunut erään pankin herrojen kanssa, että siellä saisin pienen viran. Mutta tahtovat tietysti nähdä käsialani. Ja minä koetan tietysti esiintyä edukseni mikäli mahdollista. Sentähden tässä nyt hikoilen.
Tohtori Wahlfeltin välityksellä Aili todellakin pääsi pankkiin, aluksi tietysti vain harjoittelijaksi ilman palkkaa. Tietysti hänen myöskin täytyi ottaa kurssi kirjanpidossa. Jonkin ajan perästä oli hänellä toiveita saada varma virka, vieläpä hyvä. Sohvi vakuutti, että Ailin kaikesta tästä oli kiittäminen ulkomuotoaan. Tirehtööri tahtoi mielellään pankkiinsa kauniita tyttöjä — se oli tunnettu asia. Pulu saattoi iloita, sillä siinä virassa oli ylenemisen ja palkankorotusten varaa.
Ailin tunteet olivat itse asiassa sangen ristiriitaiset. Koko yritys oli hätäkeino, johon hän oli ryhtynyt vasta viimeisessä tingassa, sitten kun hänen yhä uudistuneisiin kysymyksiinsä, miksei hän saa Kaarilaan palata, oli tullut jyrkkä kielto. Tuntuihan taas toiselta puolen suloiselta saada vakinaista työtä ja omia tuloja. Ja jonkinlainen ylpeys yllytti häntä näyttämään, että hän kyllä omillaankin tulee toimeen. Ensimmäinen käynti pankissa sentään vei häneltä kaiken itseluoton ja lannisti hänet kokonaan. Kuva, joka pankista, hänen tulevasta toimipaikastaan painui hänen mieleensä, oli suorastaan vastenmielinen.
Korkea, laaja huone, jonka ovia avasivat univormuihin puetut, kankeat vahtimestarit. Nuo viralliset karsinat ja rautaristikot pulpetteineen, suurine kirjoineen… kuinka niissä mahtoikaan olla paljon numeroja ja kauniilla, säännöllisellä käsialalla kirjoitettuja papereja! Hän tunsi silmiään särkevän ja päätään huimaavan jo pelkästään tuota ajatellessa. Ja sitten nuo neidit, jotka juhlallisina seisoivat tai istuivat osastoissaan, sähkölamppujen valaistessa vihreän kuvun läpi…! Kuinka he olivat samanlaiset, aivan kuin samaan kaavaan valetut! Kasvot saattoivat erota toisistaan, mutta ilme oli kaikissa sama kankea, virallinen. Yksin puku ja koko käytöskin olivat käyneet kaavamaisiksi. Heistä oli kadonnut kaikki yksilöllisyys. Heissä ei ollut enää mitään omaa. He olivat tulleet koneiksi pankkinsa palveluksessa. Ja siksi tulisi hän, Ailikin!
Hän näki itsensä jo istumassa pulpetin ääressä, hiukset kierrettyinä muodikkaaseen solmuun niskassa ja yllään kireä, arvokas, uusimuotinen puku, niinkuin noilla muillakin… kädessä kynä ja edessään suuri, suuri kirja, täynnä numeroja ja viivoittimella tehtyjä viivoja. Ja hänen käsialansakin olisi yhtä säännöllinen ja siro kuin noiden muidenkin, kasvojen ilme yhtä virallinen ja kankea… Ja sitä kestäisi kesät talvet ilman muuta vaihtelua kuin silloin tällöin tanssiaiset, konsertti tai illanvietto… Ja yksilöllisyytensä menettämistä vastaan ei edes auttanut taistella. Piti alistua, velvollisuus oli tulla hyväksi koneeksi pankkinsa palveluksessa… Mikä uljas elämäntehtävä!
Ja siihen hän oli vaihtanut vapautensa, rikkaan elämänsä Kaarilassa!
Aili kärsi sanomattomasti, eikä hän voinut kellenkään uskoa huoltaan: olihan hän itse tätä tahtonut ja suurella vaivalla oli setä toimittanut hänelle tuon toimen.
Aika kului hitaasti, varsinkin alussa. Eeroa näki hän harvoin. Sillä aamulla, kun hän läksi pankkiin tai tunneilleen, oli Eero tuskin noussut, ja päivällistunnilla ei ollut montakaan hetkeä juttelemiseen. Illalla taas, kun Aili tuli kotiin, väsytti häntä kovasti. Klikin seurassa oli hän enää ani harvoin. Ja kun hän oli ollut, tuli hänelle aina mielipahaa. Tytöt näyttivät häntä miltei vainoavan, varsinkin Sohvi… joka yhtämittaa pisteli ja teki viittauksia Ailin suhteesta serkkuunsa. Eero kyllä vakuutti, ettei se ollut kuin leikkiä, mutta Aili ei päässyt epäluulostaan. Sen tähden pysytteli hän kotona niin paljon kuin suinkin, hän ompeli joululahjoja. Eerolle teki hän komeaa matkahihnaa. Erityisellä ilolla valmisti hän niitä lahjoja, joita aikoi lähettää Kaarilaan.
Muuten ei hän millään ilolla ajatellut joulun tuloa. Ja ennen, kuinka hän oli laskenut viikot ja päivät! Mutta Helsinkiinhän hän jäisi jouluksi — viettäisi ensimmäisen joulunsa kaupungissa. Loma-aika pankista oli aivan lyhyt — jotapaitsi ei kotoa sanallakaan oltu kutsuttu tulemaan. Emma rouva kyllä kirjoitti mitä hellimpiä kirjeitä, mutta ei koskaan sanonut: tule! Ja Pekka vaikeni itsepintaisesti. Kipeä katkeruus nousi Ailin rintaan, kun hän vain Kaarilaa ajatteli. Ikipäiviksi hän sen oli kadottanut… Eeron tähden! Jos hän olisi ollut Eerosta varma… mutta hän ei häneen luottanut! Hänestä tuntui usein siltä kuin Eero minä hetkenä tahansa olisi ollut valmis hänestä luopumaan. Aililla ei tosin ollut mitään sitovaa syytä epäilykseensä. Se oli vain tunne, sillä Eero oli rakastavainen ja hyvä niinä lyhyinä hetkinä, jolloin he olivat yhdessä. Välistä sentään aukeni heidän välilleen ikäänkuin juopa, ja se tapahtui juuri silloin, kun he vaihtoivat sisäisimpiä ajatuksiaan. Ani harvoin siihen tuli tilaisuutta.
— Päästä pois näistä pienistä oloista, tästä poroporvarillisesta, tukahuttavasta ympäristöstä! huudahti Eero kerrankin ja hänen silmänsä loistivat. — Oo, kuinka minä välistä nauran näitä raukkamaisia puuhia ja harrastuksia…! Ja itse he luulevat, että heidän työnsä on niin tärkeää, että maailma menisi nurin, jolleivät he hyörisi. Niinkuin hyttyset kuvittelisivat, että aurinko lakkaa loistamasta, jolleivät ne tanssi sen säteissä. Pikkusieluja, oikeita pikkusieluja…!
— Oi Eero, puhui Aili innoissaan, — juuri sama tunne minullakin on näistä kaupunkilaisista. Koko tässä elämässä on jotakin niin tyhjää. Toista on maalla…
— Maalla! Pientä siellä on, pientä, vielä pienempää kuin täällä. Ainainen raataminen ja tuo alhainen taistelu leipäpalasesta. Voiko ajatella mitään sen raaempaa, eläimellisempää! Pelkkä ajatus siitä painaa rintaani niin, että tuskin saatan hengittää.
Eero painoi kädet rinnalleen ja teki liikkeen ikäänkuin hän olisi ollut tukahtumaisillaan. Aili oli jäänyt häneen tuijottamaan.
— Mutta viihdyithän itse niin hyvin maalla, yritti hän sanoa.
— Niin, se on totta, Kaarilassa oli kaunista. Mutta olen sitten paljon lukenut, paljon kehittynyt. En tiedä, tyydyttäisikö elämä siellä minua enää. Tuskinpa. Olen kyllästynyt elämään kahleissa. Tahdon ylöspäin, ylöspäin, vapauteen, sinne missä ilma on läpikuultavaa ja tuoksuvaa. Tahdon mitata tieteen ja taiteen salaisuudet, tahdon oppia tuntemaan ihmiselämän ääret. Minä tahdon kerrankin tuntea ja nauttia "Übermenschin" tapaan.
Hänen sanansa vuotivat intohimoisena tulvana, silmät säteilivät ja käsi harhaili ilmassa ikäänkuin hän olisi tahtonut tavoitella jotakin. Liikkumattomana istui Aili hänen vieressään. Hänestä tuntui siltä kuin sydän olisi lakannut sykkimästä. Hetkisen vallitsi hiljaisuus. Eero näkyi unohtaneen hänen läsnäolonsa. Sitten hän ikäänkuin heräsi, sivalsi kiihkeästi kädellään Ailin hiuksia ja virkkoi:
— Miksi sinä vaikenet? Sano! Mitä sinä ajattelet?
Aili veti syvältä henkeään ja sanoi hiljaa:
— Sinä tiedät, että minä koko sydämelläni rakastan maaseutua ja sen pieniä oloja…
— Loukkasinko sinua? Suo anteeksi! Sen tein tahtomattani. Sinä et minua nyt ymmärrä. Mutta odotahan, minä nostan sinut käsivarsilleni, minä vien sinut pois, pois kauas! Tulee aika, jolloin sinä ajattelet niinkuin minä.
Aili ei siihen sanonut mitään. Mutta suuri ahdistus oli hänet vallannut. Hän rakasti Eeroa ja tunsi samalla, että ero heidän välillään ennen tai myöhemmin tulisi tapahtumaan. Tosin tuo tunne pian laimeni, jopa hän sen kokonaan unohti, kun Eero taas hellänä ja lämpimänä veti hänet syliinsä. Mutta yksinäisyydessä ja yön unettomina hetkinä se sukelsi esiin kuin aave häntä kiduttamaan ja kammottamaan.
Muutamia päiviä ennen jouluaattoa tuli Eero illalla noutamaan Ailia pankista. Hän aivan säteili ilosta.
— Arvi Svahn on palannut ulkomailta! Ilmanko minulla koko päivän on ollut se tunne, että tänään tapahtuu jotakin hyvää. Rientäkäämme kotiin, hän tulee illalla meille. Siinä sinä oikein saat tutustuamieheen.
Kiireesti Eero auttoi päällystakin hänen ylleen ja tarttui hänen käsivarteensa. Hän miltei kantoi hänet alas ne muutamat portaat, jotka veivät kadulle.
— Kummallista, sanoi Aili, — että juuri tänä aamuna tädin kanssa hänestä puhelimme.
— Mitä te puhuitte hänestä?
— Ei mitään oikeastaan. Täti vain sanoi, ettei kenelläkään ole ollut niin suurta vaikutusvaltaa sinuun kuin hänellä.
— Niin, se on totta. Niin oli silloin…
He ottivat ajurin ja Eero käski ajamaan hyvää kyytiä. Hän kietoi kovasti käsivartensa Ailin ympäri ja huoahti tuontuostakin. Sellaisessa mielentilassa ei Aili vielä ollut häntä nähnyt.
— Puhu, kultaseni, puhu minullekin, pyysi Aili hiljaa.
Eero pusersi häntä likemmä itseään ja huudahti ikäänkuin yli vuotavan elämänilon valtaamana:
— Ymmärrätkö, että on tunteita, joita ei voi pukea sanoihin? Ymmärrät… minä tiedän sen, minä tunnen sen… Mutta jos nyt koettaisin antaa tunteilleni jonkinlaisen muodon, niin sanoisin… että siitä asti kuin puhelin Arvin kanssa, on kuin vereni olisivat yhtyneet elämän suureen valtasuoneen, on kuin keuhkoihini olisin saanut hengittää suuren maailman ilmaa… Jos sinä aavistaisit miten ihanaa se on!
Hänen äänensä vapisi. Hän oli ikäänkuin juovuksissa. Ja vaistomaisesti asettui Aili hänen mielentilaansa: häntä rupesi pyörryttämään. Eero nosti hänet reestä ja he kiirehtivät ylös portaita.
Kaikki huoneet olivat jo valaistut niinkuin aina vieraita odottaessa ja Lyydi rouva järjesteli ruokasalissa hedelmiä maljaan. Eero istuutui hänen viereensä pöydän ääreen, otti kartan ja rupesi tekemään matkasuunnitelmia. Sillaikaa pukeutui Aili huoneessaan. Siellä tuntui tyhjältä, sillä Maija oli aamulla matkustanut kotiin. Tänä iltana olisi klikki koolla viimeisen kerran ennen joulua.
Vieraat saapuivatkin pian ja ryhmittyivät salin pehmeisiin kulmiin. Mutta illan sankaria, vasta ulkomailta palannutta Arvi Svahnia saatiin kauan odottaa. Vihdoin hän tuli, puettuna hienoon visiittipukuun.
Koko seurue ryhmittyi hänen ympärilleen, hänelle sateli kysymyksiä, jokainen koetti sanoa jotakin ja jollakin lailla herättää hänen huomiotaan. Hän oli kaunis mies, hänen silmänsä näyttivät voivan lävistää sen esineen, johon ne tähtäytyivät. Hänen ikäänsä olisi voinut määritellä 20-30 vuodeksi, mutta ei sen tarkemmin. Erittäin miellyttävä oli hänen äänensä. "Niinkuin musiikkia", ajattelivat tytöt itsekseen. Ja hän omisti taidon pukea ajatuksensa mitä sujuvimpaan, hauskimpaan muotoon.
Hänelle oli tehty mitä erilaisimpia kysymyksiä, kun Sohvi Mantere kysyi:
— Ovatko Italian naiset todellakin niin kauniita kuin kerrotaan?
Aili oli ainoa, joka ei ollut tehnyt mitään kysymystä, mutta hän oli tarkasti kuunnellut ja seurannut Svahnin liikkeitä. Eerossa oli paljon, joka muistutti häntä, varsinkin juuri kertomistavassa.
— Italian naiset kauniitko? Kyllä — ainakin pohjoismaalaisen mielestä. Puhumatta heidän kasvoistaan, silmistään ja hiuksistaan, niin on heidän liikkeissään jotakin niin sulavaa ja heidän tapansa pukeutua niin sopusointuisa… Muistuu esimerkiksi mieleeni kerran Venetsiassa. Kävelin erään kanavan vartta ja poikkesin syrjäkadulle, yhdelle noista kujista, jotka ovat niin kaitaiset, että ikkunasta kadun toisella puolen saattaa ojentaa kädet ikkunaan toisella puolella. Ovilla oli myymälätelttoja, kynnyksillä leikki lapsia ja ikkunoihin oli ripustettu risaisia vaatteita kuivamaan. Äkkiä pujahti eteeni tyttö lyhyessä punaisessa hameessa, jalassa pienoinen suippea kenkä. Hän oli vielä keskenkasvuinen, vartalo vasta kehittymäisillään… mutta hänen muotojensa siroutta, hänen liikkeidensä suloa, kun hän livahti eteeni ja tarjoutui näyttämään tietä minulle. "Minne aiotte? Minä tunnen kaupungin perinpohjin", puuhaili hän. Annoin hänen tulla. Astelimme rinnan, hän yhtämittaa kertoen, kysellen ja selitellen… Hänen piirteidensä hienoutta, hänen hiustensa pehmeyttä, hänen niskansa, kaulansa ja käsivartensa kaarevuutta…! Kyllä hän oli kaunis. Ja hänen risaiset vaatteensa olivat omiaan, jos mahdollista, kohottamaan tenhoa hänessä…
Svahn vaikeni hetkeksi ja jatkoi sitten:
— Niin, kyllä minä teitä varoitan, hyvät herrat, jos lähdette niille maille, joilta minä vasta palaan, ettette kahlehdi sydäntänne tänne kotiin — sillä vaikeaksi käy pysyminen uskollisena…! Ethän sinä, Eero, vain ole mennyt kihlautumaan…? Minä varoitan sinua! Sinne etelään pitää lähteä aivan vapaana!
Hänen läpitunkevat silmänsä kiintyivät Eeroon, ja hienosti hymyillen antoi hän katseensa kiertää naisesta naiseen. Sohvi purskahti suureen nauruun, Elli punastui, mutta Aili kävi kalpeaksi kuin vaate. Hän olisi tahtonut nousta ja lähteä pois, mutta hän ei päässyt paikalta: selittämätön pakko kahlehti hänet, ja hänen silmänsä riippuivat ikäänkuin käskystä puhujan silmäterässä, joka kiilui kuin kytevä hiili.
— Anteeksi, arvoisat neidit, jatkoi Arvi samassa, rakastettavasti hymyillen, — tämä oli vain leikkiä! Unohdan, että olemme pohjolassa, jossa kihlaukset ja avioliitot vielä ovat säilyttäneet koko pyhyytensä ja puhtautensa… Minä puolestani annan täyden kunnioitukseni ja tunnustukseni pohjoismaalaiselle vilpittömyydellemme, mutta silti kehoittaisin jokaista nuorta miestävapaanalähtemään etelään!
Hänen loistava silmäteränsä etsi Eeron silmiä ja kääntyi sitten Ailiin. Outo hiljaisuus vallitsi salissa, kaikki seurasivat Arvi Svahnin sanoja ja eleitä. Mieliala uhkasi jo tulla juhlalliseksi, kun äkkiä kyökinpuolelta alkoi kuulua kova tepastus: pojat palasivat luistinradalta. Hilpeys pääsi taas valloilleen. Aika unohtui ja vasta puoliyön jälkeen erottiin.
Eero läksi Arvia saattamaan. Hän oli siksi kiihtyneessä mielentilassa, ettei unta ollut nyt ajatteleminenkaan. Lisäksi hänellä oli niin paljon kyseltävää, niin paljon tiedusteltavaa.
Heidän erottuaan muista, pisti Arvi tutunomaisesti kätensä Eeron kainaloon ja lausui:
— Kas niin, vanha veikko, nyt sitä ollaan aivan kuin entisinä aikoina.
Ja he astelivat verkalleen katukäytävää, jolta lunta oli lapioitu korkeihin läjiin molemmin puolin, ja tulivat puistoon. Oli tähtikirkas, hiljainen yö.
— Tiedätkö, lausui Arvi äkkiä, — että serkkusi, tuo kaunis, kalpea tyttö sinua rakastaa?
— Kuinka en tietäisi, vastasi Eero iloisesti, — kun olemme kihloissa. Kas, miten tarkka silmä sinulla on!… Se on vielä salaisuus. Sinulle aioin sentään kyllä sen ilmoittaa.
Arvi ei näyttänyt ensinkään hämmästyvän.
— Sitä minä juuri pelkäsin, sanoi hän hitaasti.
— Pelkäsit? Eikö Aili sinua miellytä? Minä vakuutan sinulle, että hän on yhtä hyvä kuin hän on kaunis, ja yhtä syvämielinen kuin lahjakas. Vai päätätkö jotakin siitä, että hän puhuu niin vähän? Kas sekin hänessä minusta on verraton avu, ettei hän lörpöttele niinkuin muut naiset. Hän onkin kaikissa suhteissa epätavallinen, häntä täytyy oppia tuntemaan. Vasta sitten hän ikäänkuin avautuu.
— En epäile sanojasi, en vähääkään, alkoi Arvi taas. — Ja kuitenkin kehoittaisin sinua vapaana lähtemään etelään! Voithan sinä silti pysyä hänelle uskollisena, jos kohta rikot tuon siteen. Etkö ymmärrä, että siinä on aivan toinen tunne, kun ilman minkäänlaisia kahleita lentää suoraan suureen, suureen maailmaan. Koeta ajatella…!
Seurasi pitkä hiljaisuus, jolloin ei kuulunut muuta kuin heidän askeltensa narina lumisella tiellä.
— Ymmärrän, pääsi Eerolta vihdoin kiihkeästi.
— Ja toiseksi: kuinka usein käykin niin, että jommankumman kihlatun kierrellessä maailmaa ja toisen viruessa kotona pienissä, ahtaissa oloissa, näköpiirit ja katsantokannat aivan eriävät ja heidän lopulta on mahdoton ymmärtää toisiaan. Silloin rikkoutuu liitto kuitenkin… Ja se on sitä vaikeampaa, kun molemmat silloin ovat taistelleet pysyäkseen uskollisina, ja sitten huomanneet, että taistelu kaikista heidän ponnistuksistaan huolimatta, sittenkin on ollut turha… Minä ajattelen tuota kalpeaa pohjolaista tyttöä, joka syvämietteisyydessään varmaankin on koko lailla raskasmielinen — miten hän kärsisikään, jos hän sinun palatessasi huomaisikin, että hänen unelmansa särkyvät kuin lasi… Mutta älä pahastu, vanha veikko, itsehän sinä tyttösi tunnet. Eihän tämä ole kuin ystävän neuvo…
— — —
Sillaikaa vääntelihe Aili vuoteellansa. Hän ei uskaltanut sammuttaa tulta, sillä hän pelkäsi pimeyttä. Tuntui siltä, että hän näkee jonkun aaveen, jos tulee pimeä. Hän pusersi kätensä ristiin ja koetti rukoilla, mutta tuontuostakin pysähtyi hän kuuntelemaan oman sydämensä lyöntejä.
Sammuta tuli, Aili, sanoi hän itselleen. Sitten nukut. Älä ole hullu, eihän täällä ole mitään pelkäämistä.
Ja hän nosti kätensä, painoi tulitikkulaatikolla sammuksiin kynttilän liekin ja painautui peitteen alle… Hän rukoili jo loppuun isämeidän rukouksen… mutta taas kuuluivat sydämen lyönnit säännöllisinä ja jykevinä kuin vasaran iskut. Joku toinen mahtoi olla huoneessa, ne eivät voineet olla hänen oman sydämensä tykintää… Hänen silmänsä olivat kiinni, mutta hän näki sittenkin, näki vastoin tahtoaan jonkun kiiluvan, tumman silmän, joka tähtäsi hänen silmäteräänsä… Pitkä mies seisoi hänen vuoteensa ääressä ja katseli häneen vilkkumatta…
"Sinä olet kahleena, joka estät häntä nauttimasta maailman vapautta, sinä olet kivenä, joka riiput hänen siivissään. Ymmärrä velvollisuutesi ja anna hänelle takaisin kultainen vapaus! Sillä etelään pitää lähteä aivan vapaana, aivan, aivan vapaana!"
Hänen äänensä oli sointuva ja kaunis, mutta Ailin korvissa se kaikui ontolta ja hirveältä. Hän lepäsi siinä voimatta liikahtaa, rinnallaan paino, joka esti häntä hengittämästä.
"Teetkö sen?" kuuli hän taas. — "Lupaatko?"
Hän olisi tahtonut vastata olevansa valmis vaikka mihin, mutta huulet olivat kankeat kuin kuolleella.
"Lupaatko?"
Hänen hampaansa kolahtivat vastatusten ja äärimmäisellä tahtonsa voimalla sai hän silmänsä auki… Pimeä tuijotti häntä vastaan, mies oli poissa, hiljaisuus ympärillä. Mutta koko hänen ruumiinsa oli kylmässä hiessä.
Se oli ollut vain painajainen. Mutta unta ei kuulunut sittenkään. Ja hänen ajatuksiaan jatkui aamun koihin asti.
— — —
— Tule, lapseni, kertomaan, miten nyt on? sanoi tohtori aamulla, kun hän astui ruokasaliin, ja veti hänet hellästi polvelleen. — Se pankki ja nuo tunnit rasittavat sinua, pelkään minä.
— Ei setä kulta, kyllä se menee. Alan jo tottua, vaikka se alussa oli vaikeaa, kun kaikki oli uutta…
— Onneksi nyt tulee edes vähän joululomaa, lisäsi Lyydi rouva hymyillen. — Silloin sinun pitää vain syödä, nukkua ja olla aivan levossa…
Joululoma tuli. Mutta Aili ei syönyt eikä nukkunut. Ei hänellä myöskään ollut lepoa. Hänen suhteensa Eeroon oli käynyt yhä omituisemmaksi. Eero oli jo suorittanut pois kaikki työnsä ja valmisteli nyt yksinomaan ulkomaanmatkaansa. He pakenivat niinkuin ennenkin, punaiseen sohvaan Lyydi rouvan kamarissa, he istuivat siinä käsitysten, kaulatusten. Mutta heidän välillään oli juopa, jonka mainitsemista he karttoivat ikäänkuin salaisesta sopimuksesta. Aili ei tahtonut avata hänelle sydäntään: Eero ei kuitenkaan olisi häntä ymmärtänyt. Sen hän jo monesti oli huomannut. Silloinkin kun hän oli koettanut hänelle selittää tunteitaan tuona arpajaisiltana, oli hän vain silittänyt hänen hiuksiaan ja sanonut: "Jumala varjelkoon minua tahtomasta sortaa vapauttasi". Arvi Svahnin nimeä eivät he koskaan maininneet. Vihdoin kävi tuo epävarmuuden tila Ailille niin sietämättömäksi, että hän päätti käydä siihen käsiksi, maksoi mitä maksoi.
Oli ensimmäinen joulupäivä. Hämärä oli jo tullut ja hiljaisuus vallitsi talossa. Kaikki olivat lähteneet kirkkoon. Eero ja Aili istuivat kahden Lyydi rouvan huoneessa.
— Kuule Eero… meidän välimme ei ole suora, alkoi Aili. — Sinä lähdet parin päivän perästä… Emmehän toki sillä tavalla voi erota.
Eero sivalsi kädellä otsaansa ja loi häneen pelästyneen katseen.
— Kuinka niin?
— Olethan sinä itsekin sen tuntenut, mitä sitä salaisit…
Aili puhui tyynellä, kovalla äänellä, ikäänkuin tunnotonna kaikelle.Hän veti kätensä Eeron kädestä ja nojausi raskaasti sohvan selustaan…
— Ehkä se on niinkuin ystäväsi Svahn sanoo, että vapaana pitää lähteä etelään… Etkö ole ajatellut sitä?
— Aili, etkö enää rakasta minua? Mistä nuo ajatukset…?
Aili naurahti.
— Enkö rakasta sinua? kysyi hän hiljaa ja huusi samassa: — en! Voi, rakastan!… Mutta niitä on niin monta muuta, jotka sekä ovat rakastaneet että vielä rakastavat sinua. Enhän minä olisi ainoa enkä ensimmäinen! Se ei kuitenkaan ole syy, jonka tähden annan sinulle takaisin vapautesi. Rinnassani on ikäänkuin käskijä, jota minuntäytyytotella. Se on tunne, jota en voi selittää.