Kun nyt sillä lailla poliittinen toiminta oli perustettu etujen terveelle pohjalle, niin voitiin hyvällä omallatunnolla antautua innostuksen valtaan, joka, kuten pastori Zillich selitti, tuli Jumalalta ja antoi vasta parhaalle asialle korkeamman pyhityksen, ja niin sitä sitten lähdettiin Ratskelleriin.
Varhain aamulla, kun nuo neljä herraa menivät kotiin, Heuteufelin valkean ja toveri Fischerin punaisen, seinälle liimatun vaalijulistuksen välissä oli musta-valko-punareunainen julistus, joka suositteli majuri Kunzea "keisarinpuolueen" ehdokkaana. Diederich asettui sen eteen niin painavasti, kuin saattoi ja luki terävällä tenooriäänellä. "Hajoitettujen valtiopäivien isänmaattomat miehet uskalsivat kieltää meidän jalolta keisariltamme ne voimakeinot, joita hän tarvitsee valtakunnan suuruuden ylläpitämiseksi… Osoittakaamme itsemme suuren monarkin arvoiseksi ja murskatkaamme hänen vihollisensa! Ainoa ohjelma: Keisari! Minun puolestani ja minua vastaan: kumous ja keisarinpuolue!" Kühnchen, Zillich ja Kunze vahvistivat kaiken huudoillaan; ja kun muutamia työmiehiä, jotka olivat menossa tehtaaseen, oli hämmästyneinä pysähtynyt, niin Diederich pyörähti ympäri ja selitti heille kansallismielistä julistusta. "Kansalaiset!" hän huudahti. "Te ette ollenkaan tiedä, minkä törkeän virheen teette saksalaisina. Sillä meidän keisarimme vuoksi meitä kadehtii koko maailma, sen sain juuri mieskohtaisesti kokea ulkomailla." Tässä Kühnchen löi ilmoituslautaan nyrkillään, ja kaikki neljä herraa päästi eläköönhuudon, työmiesten katsellessa heitä. "Tahdotteko, että teidän keisarinne lahjoittaa teille siirtomaita?" kysyi Diederich heiltä. "Niin, siis teroittakaa silloin hänelle miekkanne! Älkääkä valitse ketään isänmaattomia miehiä, siitä pyydän päästä, vaan valitkaa ainoastaan keisarin ehdokas, herra majuri Kunze: muutoin minä en takaa hetkeksikään asemaamme maailmassa, ja voi myöskin tapahtua, että te joka kahden viikon päästä menette kotiin kaksikymmentä markkaa pienempi palkka taskussanne!" Tässä työmiehet katsahtivat mykkinä toisiinsa, ja sitten he läksivät jälleen liikkeelle.
Mutta herratkaan eivät hukanneet aikaa. Kunze itse meni jäykin askelin työhönsä, selittämään sotilasyhdistyksen jäsenille tilannetta. "Luulevatko miehet", hän selitti, "saavansa tulevaisuudessa edelleen kuulua vapaisiin ammattiyhdistyksiin! Vapaamielisyyden me karkoitamme heistä myöskin! Tästä päivästä lähtien alkaa terävämpi äänensävy!" Pastori Zillich lupasi alkaa samanlaisen toiminnan kristillisissä yhdistyksissä, sillä välin kuin Kühnchen etukäteen haaveksi viimeisen luokan oppilaiden tuoreesta innostuksesta, joiden piti kiitää polkupyörillä läpi kaupungin ja vetää perässään valitsijat vaaliuurnalle. Mutta väsymättömin velvollisuudentunne täytti kuitenkin Diederichin. Hän hylkäsi kaiken levon; puolisolleen, joka makasi sängyssä ja vastaanotti hänet moitteilla, hän vastasi salamoiden: "Minun keisarini on tarttunut miekkaan, ja kun minun keisarini tarttuu miekkaan, niin silloin ei ole enää mitään aviollisia velvollisuuksia. Ymmärsit?" Minkä jälkeen Guste kääntyi tylysti ympäri ja väänsi viimeisillä viehätyskeinoilla koristetun höyhenpatjan torniksi itsensä ja tuon seuraa karttavan välille. Diederich hillitsi mielipahan, mikä pyrki valtaamaan hänet, ja kirjoitti viivyttelemättä varoitushuudon vapaamielistä lastenseintä vastaan. "Netziger Zeitung" painatti sen myöskin, vaikka siinä pari päivää sitten olikin ollut tohtori Heuteufelin kirjoitus, mikä lämpimästi suositteli lastenseintä. Sillä, kuten toimittaja Nothgroschen selitti, sivistyneen porvariston äänenkannattajan tuli, tilaajiensa vuoksi, koetella jokaista uutta esiinsukeltavaa ideaa sivistyneen omantunnon koetinkivellä. Ja tämän teki Diederich kerrassaan tuhoavalla tavalla. Kenelle oli sellainen lastenseimi luonnon mukaan ensi sijassa määrätty? Aviottomille lapsille. Mitä se siis suosi? Pahetta. Tarvittiinko sitä? Ei pienimmässäkään määrässä, "sillä me emme, jumalankiitos, ole ranskalaisten surullisessa asemassa, jotka demokraattisen hillittömyyden seurausten vuoksi ovat jo joutuneet suorastaan sukupuuttoonkuolemisen asteelle. Palkitkoot he aviottomia lapsia, koska he eivät muutoin saa itselleen sotamiehiä. Mutta me emme ole alkaneet lahota, me iloitsemme jälkeläistemme rajattomasta lisääntymisestä. Me olemme maan suola!" Ja Diederich osoitti numeroilla "Netziger Zeitungin" tilaajille, milloin heitä ja heidän kaltaisiaan tuli olemaan sata miljoonaa, ja miten kauan korkeintaan tuli vielä kestämään siihen, että koko maailma oli saksalainen.
Täten oli kansallisen vaalikomitean mielestä suoritettu "keisarinpuolueen" ensimäisen vaalikokouksen valmistelut. Sen piti tapahtua Klappschilla, joka oli saattanut salinsa patrioottiseksi. Kuusista tehdyissä seppeleissä loisti kirjoitukset: "Kuninkaan tahto on korkein käsky." "Teillä on vain yksi vihollinen, ja se on minun viholliseni." "Sosialidemokratiasta minä otan vastatakseni." "Minun suuntani on oikea." "Kansalaiset, herätkää unestanne!" Heräämisestä pitivät huolta Klappsch ja neiti Klappsch, joka viimemainittu toi aina kaikkialle uutta olutta, pistämättä niin tarkkaan, kuten tavallista, lasien lukua laskuun. Näin ollen Kunze, jonka puheenjohtaja, pastori Zillich, esitti kokoukselle, otettiin vastaan jo hyvän mielialan vallitessa. Diederich tosin, joka pysytteli konttorissa olevan savupilven takana, teki sen epämiellyttävän havainnon, että Heuteufel, Cohn ja muutamia heidän seuralaisiaan oli saapunut saliin. Hän vaati tilille Gottlieb Hornungia, jonka huolena oli tarkastuksen pito. Mutta tämä ei tahtonut antaa millään lailla moittia itseään, hän oli kiihtynyt, oli nähnyt liian paljon vaivaa ihmisten kokoonhaalimisessa. Niin monta hankkijaa kuin keisari Wilhelmin patsaalla jo oli hänen agitatsiooninsa johdosta, kaupunki ei voinut mitenkään tyydyttää, vaikkapa Kühlemann olisi kuollut kolmestikin! Hänen, Hornungin kädet olivat turvonneet kaikkien vastakäännytettyjen patrioottien tervehdyksistä! He olivat asettaneet hänelle vaatimuksia! Pienin oli kuitenkin se, että hänen piti yhtyä johonkin rohdoskauppiaaseen. Mutta Gottlieb Hornung protesteerasi sellaista demokraattista eroituksenteonpuutetta vastaan. Leijona-apteekin omistaja oli juuri sanonut hänet irti, ja hän oli lujempi kuin koskaan ennen päätöksessään olla myymättä sieniä tai hammasharjoja… Sillä välin Kunze änkytti ehdokaspuheessaan. Sillä hänen synkkä ilmeensä ei voinut olla ilmaisematta Diederichille, että majuri ei ollut ollenkaan varma siitä, mitä tahtoi sanoa, ja että vaalitaistelu teki hänet perin ujoksi. Hän sanoi: "Hyvät herrat, armeija on ainoa tuki," kun silloin kuitenkin joku huusi Heuteufelin läheltä: "jo laho," niin Kunze sekaantui heti ja lisäsi: "Mutta kuka sen kustantaa? Porvari." Heuteufelin ympäriltä huudettiin hyvä, hyvä. Jouduttuaan näin väärälle suunnalle Kunze selitti: "Siksi me kaikki olemme tukia, sitä voimme vaatia, ja voi monarkkia —" "Aivan oikein!" vastasivat vapaamieliset äänet, ja hyväuskoiset patriootit huusivat mukana. Majuri pyyhki hikeään. Ilman hänen tarkoitustaan hänen puheensa muuttui sellaiseksi, kuin olisi pitänyt sitä vapaamielisten yhdistyksessä. Diederich kiskoi häntä takinliepeistä ja rukoili häntä lopettamaan, mutta Kunze yritti sitä turhaan: hän ei keksinyt keinoa, miten olisi päässyt "keisarinpuolueen" vaalitunnuslauseisiin. Lopulta hän menetti kärsivällisyytensä, kävi äkkiä tummanpunaiseksi ja sysäsi esiin odottamattoman rajusti: "Hävitettävä viimeistä vesaa myöten! Eläköön!" Sotilasyhdistys osoitti jyrisevätä suosiota. Sinne, missä ei innostuksesta huudettu, ilmestyi kiireesti Diederichin viittauksesta Klappsch tai neiti Klappsch.
Heti kohta tohtori Heuteufel pyysi puheenvuoroa, mutta Gottlieb Hornung ennätti aikaisemmin. Omasta puolestaan Diederich pysyi mieluummin taka-alalla, puheenjohtajan ja muiden toimikunnan jäsenten savupilven takana. Hän oli luvannut Hornungille kymmenen markkaa, ja Hornung oli siinä asemassa, ettei voinut kieltäytyä. Kirskuen hän nousi lavan reunalle ja tulkitsi arvoisan herra majuri Kunzen puhetta sillä lailla, että armeija, jonka hyväksi he kaikki olivat valmiit uhraamaan kaikkensa, oli paras turva demokratian likatulvaa vastaan. "Demokratia on puolisivistyneiden maailmankatsomus", hän vakuutti. "Tiede on sen kumonnut." "Aivan oikein!" huusi joku; se oli se rohdoskauppias, joka oli tahtonut liittyä hänen liikekumppanikseen. "Herroja ja palvelijoita tulee aina olemaan!" määräsi Gottlieb Hornung, "sillä luonnossa on myöskin asianlaita siten. Ja se yksistään on totta, sillä jokaisella tulee olla yläpuolellaan joku, jota hän pelkää, ja alapuolellaan joku, joka häntä pelkää. Mihin me muutoin joutuisimme! Jos jokainen vastaantulija kuvittelisi olevansa itsessään jotakin ja pitäisi kaikkia samanlaisina! Voi sitä kansaa, jonka perityt, kunniakkaat muodot häviävät demokraattiseen sekasotkuun ja jonka keskuudessa persoonallisuuden rikkirepivä katsantokanta pääsee voitolle!" Tässä Gottlieb Hornung pani käsivartensa ristiin ja kurkotti kaulaansa. "Minä", hän huusi, "joka olen kuulunut ylenhienoon osakuntaan ja tunnen iloisen verenvuodatuksen värien kunniaksi, minä pyydän päästä myymästä hammasharjoja!"
"Entäs pesusieniä?" kysyi joku.
"Niitä myöskin", päätti Hornung. "Minä pyydän päästä siitä, että joku vielä tulisi. Ihmisen tulee aina tietää, kuka on hänen edessään. Kullekin omansa. Ja siinä mielessä me annamme äänemme vain sellaiselle ehdokkaalle, joka myöntää keisarille niin monta sotilasta, kuin hän tahtoo. Sillä joko meillä on keisari tai ei!"
Sen sanottuaan Gottlieb Hornung vetäytyi takaisin ja katsahti, alaleuka pitkällä ja kulmat rypyssä, suosion kohinaa. Sotilasyhdistys ei voinut pidättäytyä kulkemasta hänen ja Kunzen ohi olutlasia heilutellen. Kunze otti vastaan kädenpuristukset, Hornung seisoi siinä jäykkänä — eikä Diederich voinut olla tuntematta katkeruutta sen johdosta, että nämä kaksi toisen luokan persoonallisuutta saivat käyttää hyväkseen tilaisuutta, jonka hän oli luonut. Hänen täytyi suoda heille kansansuosio sillä hetkellä, sillä hän tiesi paremmin kuin nuo molemmat hölmöt, mihin tämä kaikki tähtäsi. Koska kansallinen ehdokas lopultakin oli vain sitä varten olemassa, että Napoleon Fischerille saatiin värvätyksi apujoukko, niin parasta oli, kun ei vetänyt itseään esille. Heuteufel kylläkin koetti saada Diederichiä esiintymään. Puheenjohtaja, pastori Zillich, ei voinut enää kauemmin kieltää häneltä puheenvuoroa, ja niin hän alkoi heti lastenseimestä. Lastenseimi oli sosiaalisen omantunnon ja ihmisyyden asia. Mutta mitä oli keisari Wilhelmin patsas? Keinottelua, ja turhamaisuus oli säädyllisin niistä vaikuttimista, joilla tultiin keinottelemaan… Kuulijain joukossa olevat hankkijat kuuntelivat kipein tuntein, sieltä ja täältä kuului pidätettyä murinaa. Diederich vapisi. "On olemassa ihmisiä", väitti Heuteufel, "joita ei liikuta sadanmiljoonan lisämäärärahan myöntäminen sotilastarkoituksiin, sillä he tietävät jo, miten he saavat sen itselleen takaisin." Silloin Diederich ponnahti pystyyn: "Pyydän puheenvuoroa!" ja hankkijain tunteet rähähtivät hyvä-, hohoo- ja alashuutoihin. He kirkuivat aina siihen asti, kun Heuteufel oli poistunut ja Diederich seisoi lavalla.
Diederich odotti kauan, ennenkuin kansallisen suuttumuksen meri oli asettunut. Sitten hän alotti. "Hyvät herrat!" "Hyvä!" huusivat hankkijat, ja Diederichin täytyi uudestaan odottaa samanmielisten tunteiden ilmakehässä, missä hengittäminen oli hänelle helppoa. Kun he antoivat hänen puhua, niin hän ilmaisi yleisen suuttumuksen sen johdosta, että edellinen puhuja oli uskaltanut saattaa epäluulonalaiseksi kokouksen kansallisen mielialan. "Kuulumatonta!" huusivat hankkijat. "Tämä vain osoittaa meille", huusi Diederich, "miten ajanvaatima 'keisarinpuolueen' perustaminen oli! Keisari itse on käskenyt niitä, jotka tahtovat vapauttaa hänet kumouksen rutosta, liittymään yhteen. Sitä me tahdomme ja siksi on meidän kansallinen ja keisarille uskollinen mielialamme sellaisten henkilöiden epäluulojen yläpuolella, jotka itse ovat vain kumouksen esihedelmiä!" Ennenkuin suosionosoitukset ennättivät puhjeta, Heuteufel sanoi hyvin selvästi: "Odottakaamme loppuun asti! Uusintavaalit!" Ja vaikka hankkijat heti hukuttivatkin kaiken jatkon pauhinaansa, huomasi Diederich jo näihin sanoihin kätkeytyneen niin vaarallisia viittauksia, että hän siirtyi toiseen asiaan. Lastenseimi oli paljon vaarattomampi ala. Miten? Sen piti olla sosiaalisen omantunnon asia? Paheen purkaantumispaikka se oli! "Sellaisen me saksalaiset jätämme ranskalaisille, jotka ovat kuoleva kansa!" Diederichin tarvitsi vain lukea ulkoa "Netziger Zeitungissa" julkaisemaansa kirjoitusta. Pastori Zillichin johtama nuorisoseura ja kristilliset kauppa-apulaisetkin taputtivat käsiään joka sanalle. "Saksalainen on siveä!" huudahti Diederich, "siksi me voitimme vuonna seitsemänkymmentä!" Nyt oli sotilasyhdistyksen vuoro jyristä innostuksesta. Komitean pöydän takaa Kühnchen ponnahti pystyyn, heilutti sikaariaan ja kähisi: "No, lyökäämme heidät taas pian uudestaan!" Diederich nousi varpailleen. "Hyvät herrat!" hän huusi tarmokkaasti kansallisiin aaltoihin, "keisari Wilhelmin patsaan pitää olla kunnioituksen osoituksena sille ylevälle isoisälle, jota me kaikki, sen voin sanoa, kunnioitamme melkein kuin pyhimystä, ja samalla lupauksena ylevälle pojanpojalle, meidän jalolle, nuorelle keisarillemme, lupauksena siitä, että tahdomme pysyä sinä, mitä olemme, nimittäin siveinä, vapauttarakastavina, totisina, uskollisina ja urhoollisina!"
Tässä hankkijat eivät voineet enää pidättyä. Itsensäunhoittavina he hekumoivat ihanteessa — eikä Diederichkään enää tiennyt mitään maallisista taka-ajatuksistaan, salatuumistaan, ei mitään sopimuksistaan Wulckowin kanssa, ei mitään salaliitostaan Napoleon Fischerin kanssa, liioin ei mitään salaperäisistä aikeistaan uusintavaaleihin nähden. Puhdas innostus kohotti hänen sielunsa korkeuksiin, missä häntä huimasi. Vasta jonkun ajan kuluttua hän saattoi huutaa. "Hyljätä ja kaikella ankaruudella pidättää heille sopivissa rajoissa on sentähden niiden menettelynä, jotka eivät muuta tahdo kuin veltostuttaa meidät väärällä humanismillaan!" — "Missäs sitten asustaa se Teidän oikea humanisminne?" kysyi Heuteufelin ääni ja sai siten kokoontuneiden kansallisen mielialan siinä määrin kiihdytetyksi, että Diederichin puhetta saatettiin vain paikoittain kuulla. Ymmärrettiin, että hän ei tahtonut mitään ikuista rauhaa, sillä se oli vain unelma, eikä edes mikään kauniskaan. Sensijaan hän kaipasi ja tahtoi sparttalaista rodunkasvattamista. Heikkomieliset ja siveyden sääntöjen rikkojat oli kirurgisin toimenpitein estettävä lisääntymästä. Tässä kohden Heuteufel läksi pois kokouksesta hengenheimolaisineen. Ovelta hän huusi vielä: "Kumouksen Te myöskin kuohitsette!" Diederich vastasi: "Teemme sen, jos vielä kauan nurisette!" "Teemme sen!" kaikui kaikilta haaroilta. Kaikki olivat äkkiä jalkeilla, panivat vastalauseita, ilakoivat ja sekottivat ylevät tunteensa. Diederich, suosionosoitusten peittämänä, horjuen uskollisten saksalaisten rynnäköstä, jotka kaikki tahtoivat puristaa hänen kättään, ja kansallisten olutlasien ympäröimänä, jotka hänen kanssaan kilistivät, katsoi lavaltaan saliin, mikä hänen hurmion hämmentämissä silmissään näytti pitemmältä ja korkeammalta. Ylimpien savupilvien välistä väikkyi häntä vastaan hänen herransa käskyt: "Kuninkaan tahto!" "Minun viholliseni!" "Minun suuntani!" Hän tahtoi istuttaa ne kohisevaan kansaan — mutta hän tarttui kurkkuunsa, mitään ääntä ei kuulunut: Diederichin ääni sortui kokonaan. Sitten hän etsi surullisella katseellaan Heuteufelia, joka valitettavasti oli poistunut. "Minun ei olisi pitänyt häntä sillä lailla kiihdyttää. Jumala armahtakoon, miten hän nyt minua pensselöi."
* * * * *
Heuteufelin pahin kosto oli siinä, että hän kielsi Diederichiä menemästä ulos. Taistelu kävi päivä päivältä rajummaksi, ja kaikki olivat sanomalehdessä, sillä kaikki puhuivat: vieläpä pastori Zillichkin ja toimittaja Nothgroschenkin, puhumattakaan mitään Kühnchenistä, joka samalla kertaa piti puheita kaikkialla. Yksistään Diederich huuhtoi kurkkuaan mykkänä uudessa, muinaissaksalaisesti kalustetussa salissaan. Ikkunan luota, korokkeelta, katseli häntä kolme pronssista veistokuvaa, jotka olivat kaksi kolmannesta luonnollisesta koostaan: keisari, keisarinna ja Säckingenin torvensoittaja. Ne hän oli sattumalta ostanut Cohnilta; vaikka Cohn olikin peruuttanut paperitilauksensa eikä ollut vieläkään kansallinen, niin Diederich ei ollut tahtonut jättää niitä hankkimatta huoneisiinsa. Guste soimasi häntä siitä, kun Diederich oli moittinut hänen hattuaan liian kalliiksi.
Guste alkoi viime aikoina käydä oikulliseksi, hän sai myöskin pahoinvointikohtauksia, joiden kestäessä hän antoi vanhan rouva Hesslingin hoitaa itseään makuuhuoneessa. Niinpian kun hän toipui, muistutti hän vanhusta siitä, että kaikki oli siellä oikeastaan maksettu hänen rahoillaan. Rouva Hessling ei jättänyt esittämättä, että avioliitto hänen Diederichinsä kanssa oli oikea armonosoitus Gustelle hänen silloisessa tilassaan. Lopuksi Guste pullistui punaiseksi ja läähätti, mutta rouva Hessling vuodatti kyyneliä. Diederichillä oli tästä hyötyä, sillä kumpikin osoitti hänelle myöhemmin suunnatonta rakkautta, saadakseen hänet, joka ei mitään aavistanut, puolelleen.
Mitä Emmiin tuli, niin hän sulki yksinkertaisesti, tapansa mukaan, oven ja meni ylös huoneeseensa, missä oli viisto katto. Guste mietti keinoja karkoittaakseen hänet sieltäkin. Missä piti vaatteita kuivattaman sateella. Jos Emmi, jolla ei mitään ollut, ei keksinyt itselleen miestä, niin hänet täytyi naittaa alemmaksi säätyään, jollekin kunnon käsityöläiselle! Mutta tosin Emmi esiintyi ulospäin perheen kaikkein hienoimpana, hän seurusteli Brietzenien kanssa… Sillä se katkeroitti Gustea kaikkein eniten, että Emmiä kutsuttiin käymään neiti Brietzenien luona — vaikka nämä eivät olleet koskaan käyneet talossa. Heidän veljensä, luutnantti, olisi ollut velvoitettu niiden illallisten jälkeen, joilla hän oli ollut Daimchenilla, käymään edes kerran vieraisilla, mutta vain Hesslingien yläkertaa hän piti arvolleen sopivana, ja se oli lopultakin loukkaavaa… Emmin seuraelämässä saavuttama menestys ei suojellut häntä kuitenkaan suurten masennusten päiviltä, jolloin hän ei lähtenyt huoneestaan edes aterialle, jotka olivat yhteisiä. Myötätunnosta ja ikävästä Guste meni kerran ylös hänen luokseen, mutta nähdessään hänet Emmi sulki silmänsä ja makasi sohvallaan alasvaluvassa aamunutussaan kalpeana ja kankeana. Saamatta mitään vastausta Guste yritti ottaa tuttavallisesti puheeksi hänen tilansa ja Diederichin. Silloin Emmin jäykät kasvot vääntyivät äkisti, hän kierähti toiselle käsivarrelleen ja osoitti toisella ovea. Guste vastasi hänen suuttuneeseen ilmeeseensä samalla mitalla; Emmi ponnahti pystyyn ja ilmaisi riittävän selvillä sanoilla halunsa jäädä yksin; ja kun vanha rouva Hessling saapui paikalle, niin oli jo päätetty asia, että perheen kumpikin puoli tuli vastaisuudessa syömään erikseen. Diederichiin, jolle Guste itkien kanteli, nämä naisjutut tekivät syvän vaikutuksen. Onneksi hänen mieleensä juolahti ajatus, joka näytti olevan omiaan palauttamaan rauhan. Kun hän taas saattoi hieman puhua, niin hän meni heti Emmin luokse ja ilmaisi hänelle päätöksensä lähettää hänet joksikin aikaa Eschweileriin, Magdan luokse. Hämmästyttävällä tavalla Emmi hylkäsi tämän ehdotuksen. Kun Diederich ei antanut perään, niin Emmi aikoi nostaa melun, mutta hän joutui äkkiä ikäänkuin tuskan valtaan ja alkoi hiljaa ja kiihkeästi pyytää saada jäädä kotiin. Diederich, jonka sydäntä koski, tietämättä miksi, silmäili neuvottomana ympärilleen ja vetäytyi sitten takaisin.
Seuraavana päivänä Emmi ilmestyi päivällisille, aivan kuin ei mitään olisi ollut tapahtunut, äsken maalattuna ja parhaimmalla tuulella. Guste, joka oli sitä pidättyväisempi, iski Diederichille silmää. Tämä luuli ymmärtävänsä, kohotti lasinsa Emmiä kohden ja sanoi veitikkamaisesti: "Maljasi rouva von Brietzen." Silloin Emmi kalpeni. "Älä tee itseäsi naurettavaksi!" hän huusi vihaisesti, heitti pois lautasliinan ja löi oven kiinni perässään. "No, no", murisi Diederich, mutta Guste kohautti vain olkapäitään. Vasta sitten kun vanha rouva Hessling oli poistunut, hän katsoi merkillisesti Diederichiä silmiin ja kysyi: "Luuletko todellakin?" Diederich pelästyi, mutta sai kasvoilleen kuitenkin kysyvän ilmeen. "Minä luulen", selitti Guste, "että herra luutnantti voisi minua silloin vähintäänkin tervehtiä kadulla. Mutta tänään hän teki kaaren." Diederich merkitsi tämän mielettömyydeksi. Guste vastasi: "Jos se on vain minun kuvitteluani, silloin minä kuvittelen vielä muutakin, koska minä nimittäin öisin olen usein kuullut hiivittävän läpi talon, ja tänään sanoi myöskin Minna —." Sitä pitemmälle hän ei päässyt. "Ahaa!" Diederich kuorskui. "Sinä keskustelet palvelijain kanssa! Niin teki äitikin aina. Mutta minä voin vain sinulle sanoa, että sitä minä en salli. Taloni kunniasta minä pidän yksinäni huolta, siinä minä en tarvitse Minnaa enkä sinua, ja jos Te olette toista mieltä, niin pitäkää huolta siitä, että löydätte sen oven, mistä olette taloon tulleetkin!" Tätä miehekästä esiintymistä vastaan Guste ei voinut mitään, mutta hän hymyili kuitenkin kulmainsa alta Diederichin jälkeen, kun tämä poistui.
Diederich oli puolestaan iloinen sen johdosta, että pontevalla esiintymisellään oli tehnyt lopun koko asiasta. Sillä monimutkaisemmaksi kuin elämä jo muutenkin oli, se ei saanut enää käydä. Hänen äänensä sortumista, joka jo oli pidättänyt häntä kolme päivää syrjässä taistelusta, hänen vihollisensa eivät olleet jättäneet käyttämättä hyväkseen. Niin, Napoleon Fischer oli ilmoittanut hänelle vielä sinä aamuna, että "keisarinpuolue" tuli hänelle ylivoimaiseksi ja että se nykyään liian kiivaasti kävi sosialidemokratian kimppuun. Niiden olosuhteiden vallitessa —. Rauhoittaakseen häntä Diederichin oli täytynyt luvata vielä sinä päivänä täyttää velvoituksensa ja vaatia valtuusmiehiltä sosialidemokraattista ammattiyhdistystaloa… Niin hän läksikin, eikä suinkaan vielä tervehtyneenä, kokoukseen — ja vielä hän sai havaita, että tuota taloa koskeva esitys oli juuri tehty, vieläpä herrojen Cohnin ja kumppanien toimesta. Vapaamieliset kannattivat sitä, se tuli sellaisenaan hyväksytyksi. Diederich, joka tahtoi Cohnin ja kumppanien kansallista petosta äänekkäästi moittia, saattoi vain haukkua: tuo salakavala kepponen oli taas ryöstänyt häneltä äänen. Tuskin hän oli saapunut kotiin, kun hän antoi Napoleon Fischerin tulla puheilleen.
"Olette vapaa palveluksestani!" haukkui Diederich. Konemestari virnisti epäluuloisesti. "Hyvä", hän sanoi ja aikoi mennä.
"Seis!" haukkui Diederich. "Luulkaa vain pääsevänne tästä näin vähällä! Jos Te lyöttäydytte vapaamielisiin, niin silloin saatte luottaa siihen, että minä teen tunnetuksi meidän sopimuksemme! Ja silloin saatte jotakin kokea!"
"Politiikka on politiikkaa", sanoi Napoleon Fischer olkapäitään kohauttaen. Ja kun Diederich sellaista kyynillisyyttä nähdessään ei voinut enää haukkua, niin Napoleon Fischer tuli tutunomaisesti lähemmäksi, vähällä piti, ettei taputtanut häntä olalle. "Herra tohtori", hän sanoi hyväntahtoisesti, "älkää kuitenkaan tehkö sillä lailla. Me molemmat: no niin, minä sanon vain, me molemmat…" Ja hänen irvistyksessään oli niin paljon vaatimusta ja muistutusta, että Diederich kauhistui. Nopeasti hän tarjosi Napolen Fischerille sikaarin. Fischer poltti ja sanoi:
"Jos toinen meistä molemmista ensin alkaa puhua, niin missä silloin toinen lopettaa! Olenko oikeassa, herra tohtori? Mutta mehän emme ole mitään vanhoja kielikelloja, joiden täytyy aina heti toitottaa kaikki, kuten esimerkiksi herra Buck."
"Miten niin?" kysyi Diederich soinnuttomasti ja johtui toisesta ahdistuksesta toiseen. Konemestari oli hämmästyvinään. "Ettekö sitä tiedä? Herra Buck kertoo kuitenkin kaikkialla, että Te ette tarkoita niin pahaa tuolla kansallisella melullanne. Te tahtoisitte vain saada Gausenfeldin halvemmalla ja ajattelette, että saatte sen halvemmalla, jos Klüsing pelkää tiettyjen tarjousten peruuttamista, koska hän ei ole kansallinen."
"Kertooko hän sitä?" kysyi Diederich kivettyneenä.
"Kertoo", toisti Fischer. "Hän sanoo myöskin puhuvansa Teidän hyväksenne Klüsingille. Sitten Tekin kyllä rauhoitutte, hän sanoo."
Silloin Diederich pääsi lumouksesta. "Fischer!" hän lisäsi lyhyellä haukahduksella. "Pankaa merkille, mitä nyt seuraa. Te tulette vielä näkemään vanhan Buckin katuojassa ja kerjäävän. Niinpä niin! Siitä minä pidän huolen, Fischer. Hyvästi."
Napoleon Fischer oli poistunut, mutta Diederich haukkui vielä kauan huoneessaan, polkien jalkaansa. Tuo lurjus! Tuo kiero kunnonmies! Kaiken vastarinnan takana oli vanha Buck, Diederich oli sitä aina aavistanut. Cohnin ja kumppanien esitys oli ollut hänen työtään — ja nyt tuo hävytön parjaus Gausenfeldin suhteen. Diederichin sisin nousi kapinaan, keisarille uskollisen mielialansa lahjomattomuudessa hän hyppäsi pystyyn. "Ja mistä hän sen tietää?" hän ajatteli vihaisessa suuttumuksessaan. "Onko Wulckow myynyt minut? Kaikkihan jo uskovat, että minä pelaan kaksinaamaista peliä?" Sillä Kunze ja muut olivat hänestä näyttäneet tänään huomattavasti kylmenneiltä; he eivät nähtävästi pitäneet enää tarpeellisena ilmaista hänelle kaikkea, mitä tapahtui? Diederich ei kuulunut komiteaan, hän oli uhrannut asialle persoonallisen kunnianhimonsa. Eikö hän kenties sen vuoksi ollutkaan keisarin puolueen oikea perustaja?… Kaikkialla kavallusta, juonia, vihamielistä epäilystä — missään ei suoraa saksalaista uskollisuutta.
Kun hän saattoi vain haukkua, niin hänen täytyi seuraavassa vaalikokouksessa avuttomana katsella, miten Zillich — oli selvää, mistä persoonallisista syistä — antoi Jadassohnin puhua ja miten Jadassohn sai osakseen myrskyisän suosion hyökätessään niiden isänmaattomien toverien kimppuun, jotka tulivat äänestämään Napoleon Fischeriä. Diederich sääli tätä valtiomiehelle vähemmän sopivaa menettelyä, hän tunsi olevansa paljon yläpuolella Jadassohnia. Toiselta puolen ei voinut jäädä huomaamatta, että Jadassohn, mitä pitemmälle hän antoi menestyksensä houkutella itsensä, tapasi, sitä äänekkäämpää hyväksymistä tiettyjen kuulijain taholta, jotka mitenkään eivät tehneet kansallista vaikutusta, vaan kuuluivat silminnähtävästi Cohnin ja Heuteufelin leiriin. Heitä oli epäillyttävä joukko — ja Diederich, kaikkien näiden ympärilläolevien ansojen ärsyttämänä, näki tämänkin manööverin keskellä verivihollisensa, hänet, joka kaiken pahan johti, vanhan Buckin.
Vanhalla Buckilla oli siniset silmät, ihmisystävällinen hymy, ja kuitenkin hän oli kieroin kaikista koirista, jotka ahdistivat oikeamielisiä. Vanha Buck ei jättänyt hänen ajatuksiaan rauhaan. Illallisilla, perhelampun valossa, hän ei vastannut mihinkään kysymyksiin: hän mietti keinoja vanhaa Buckia vastaan. Erittäin katkeroitti häntä se seikka, että oli pitänyt tuota vanhusta hampaattomana jaarittelijana, ja nyt hän näyttikin hampaansa. Hänen kaikkien ihmisystävällisten puheenparsiensa jälkeen tämä vaikutti uhkamieliseltä, siltä kuin Buck olisi tahtonut sanoa, ett'ei sentään antanut itseään niin yksinkertaisesti niellä. Tuo teeskennelty lempeys, jolla hän oli ollut osoittavinaan sitä, että oli antanut Diederichille anteeksi lankonsa perikatoon saattamisen! Miksi hän oli tukenut häntä ja saattanut hänet valtuusmieheksi? Vain siksi, että Diederich olisi paljastanut itsensä ja ollut helpommin siepattavissa! Vanhuksen silloinen kysymys, tahtoiko Diederich myydä kaupungille tonttinsa, osoittautuikin nyt mitä vaarallisimmaksi ansaksi. Diederich tunsi, että hänen lävitseen oli katsottu alun pitäin; hänestä tuntui nyt siltä, kuin vanha Buck olisi ollut näkymättömänä läsnä, tupakansavussa, silloin kun hän oli salaisessa keskustelussa presidentti von Wulckovin kanssa; ja kun Diederich oli eräänä synkkänä talviyönä hiipinyt Gausenfeldiin, piilottautunut ojaan ja sulkenut silmänsä, jotka kenties kipinöitsivät, niin vanha Buck oli mennyt siitä ohi ja väijynyt häntä… Hengessään hän näki tuon vanhuksen kumartuvan hänen ylitseen ja ojentavan valkean pehmeän kätensä auttaakseen häntä ojasta. Tuo hyvyys hänen piirteissään oli törkeätä ivaa, sietämättömintä. Hän tahtoi masentaa Diederichin ja ohjata hänet juonillaan entiselle tielle kuten tuhlaajapojan. Mutta nähdä saatiin, kuka lopulta tuli syömään rapaa!
"Mikäs sinun on, rakas poikani?" kysyi rouva Hessling, sillä Diederich oli vihasta ja tuskasta raskaasti voihkaissut. Diederich pelästyi; tällä hetkellä Emmi astui huoneeseen, hän oli Diederichin mielestä jo useampia kertoja tehnyt sen, — meni ikkunalle, kurkotti ulos päätään, huokasi aivan kuin olisi ollut yksin, ja kääntyi mennäkseen tiehensä. Guste katseli hänen jälkeensä; kun Emmi meni Diederichin ohi, niin Guste katseli heihin molempiin pilkallisesti, mistä Diederich pelästyi vielä enemmän: sillä Gusten hymy oli kumouksellista, sellaista, mikä oli ominaista Napoleon Fischerille. Sillä lailla hymyili Guste. Diederich rypisti otsaansa kauhusta ja huusi: "Mitäs tämä on!" Mitä nopeimmin Guste kätkeytyi paikkaustyöhönsä, mutta Emmi jäi seisomaan ja katsoi veljeensä elottomilla silmillä, jollaiset hänellä nyt usein oli. "Mikäs sinun on?" kysyi Diederich, ja kun Emmi pysyi mykkänä: "Ketäs sinä koetat keksiä kadulta?" Emmi kohotti vain olkapäitään, hänen ilmeessään ei ilmennyt mitään muutosta. "Niin, mikäs sinun on?" toisti Diederich hiljemmin, sillä Emmin katse ja ryhti, jotka näyttivät merkillisen miettiviltä, estivät veljen puhumasta kovemmin. Lopulta sisko avasi suunsa.
"Olisi voinut olla niin, että molemmat neiti von Brietzenit olisivat vielä tulleet."
"Näin iltamyöhällä?" kysyi Diederich. Silloin Guste sanoi: "Koska me olemme siihen kunniaan niin tottuneet. Ja ylipäänsä, he matkustivat jo eilen äitinsä kanssa. Jos he eivät käy hyvästijättämässä jotakin, jota eivät ollenkaan tunne, niin heidän sopii mennä talon ohitse."
"Miten niin?" tokasi Emmi.
"Juuri siten!" Ja kasvot ylen loistavina ja riemuiten Guste purki suunsa. "Luutnantti matkustaa myöskin pian perässä. Hänethän on siirretty." Pieni vaitiolo, silmäys. "Hän haki itselleen siirron."
"Sinä valehtelet", sanoi Emmi. Hän oli horjahtanut, näkyi, että hän jäykisti itsensä. Pää hyvin pystyssä hän kääntyi pois ja antoi uutimen laskeutua perässään. Huoneessa vallitsi hiljaisuus. Vanha rouva Hessling pani kätensä ristiin sohvallaan, Guste katseli uhkamielisesti Diederichiä, joka läähättäen kulki ympäri huonetta. Kun Diederich saapui taas ovelle, niin hän säpsähti. Oven raosta hän näki Emmin, joka istui ruokasalissa eräällä tuolilla tai roikkui kokoonlyhistyneenä, aivan kuin olisi ollut sidottu ja sinne heitetty. Emmi vavahti, sitten hän käänsi kasvonsa lamppuun päin; äsken ne olivat olleet aivan kalpeat, nyt ne olivat tulipunaiset, katse ei ilmaissut mitään — ja äkkiä hän hypähti pystyyn, liikahti äkisti ja syöksyi pois vihaisin, epävarmoin askelin, satuttaen itseään, tuntematta kipua, syöksyi pois kuten sumussa tai höyryssä… Diederich kääntyi kasvavassa tuskassa vaimonsa ja äitinsä puoleen. Kun Gustessa näytti olevan kunnioituksenpuutetta, niin hän keräsi kaiken käyttäytymiskykynsä ja läksi jäykkänä Emmin jälkeen.
Hän ei ollut vielä päässyt portaille, kun ylhäällä ovi lyötiin jo kiinni, lukittiin ja pantiin reikeliin. Silloin alkoi Diederichin sydän lyödä niin kovasti, että hänen täytyi pysähtyä. Kun hän oli päässyt ylös, niin hän saattoi vain heikolla, hengettömällä äänellä pyytää päästä sisään. Ei mitään vastausta, mutta hän kuuli jotakin kalinaa pesupöydän luota — ja äkkiä hän heilutti käsiään, huusi, löi nyrkillään ovea vastaan ja huusi rumasti. Omalta melultaan hän ei kuullut, miten Emmi avasi, ja huusi vieläkin, vaikka tämä oli jo hänen edessään. "Mitäs sinä tahdot?" kysyi Emmi vihaisesti, minkä jälkeen Diederich tointui. Rouva Hessling ja Guste tähyilivät ylöspäin pitkin portaita kysyvän kauhistuneina. "Pysykää alhaalla!" komensi Diederich ja työnsi Emmin takaisin huoneeseen. Hän sulki oven. "Tätä ei muiden tarvitse haistaa", hän sanoi ja otti pesuvadista pienen sienen, josta tippui kloroformia. Hän piteli sitä ojennetuin käsin loitolla itsestään ja kysyi tiukasti: "Mistäs sinä olet tätä saanut?" Emmi heitti päätään taaksepäin, katsahti häneen, mutta ei sanonut mitään. Mitä kauemmin tätä kesti, sitä enemmän tuo kysymys tuntui Diederichistä menettävän merkitystään, vaikka se oikeuden kannalta olikin aivan ensiluokkaisen tärkeä. Lopulta hän meni yksinkertaisesti ikkunan luo ja heitti tuon sienen pihalle. Kuului läiskäys, se oli pudonnut ojaan. Diederich huokasi helpoituksesta.
Nyt oli Emmillä kysyttävää. "Mitäs sinä täällä oikeastaan toimitat?Salli minun tehdä, mitä minä tahdon!"
Tätä ei Diederich ollut odottanut. "Niin, mitäs — mitäs sinä sitten tahdot tehdä?"
Emmi katsoi syrjään, sanoi sitten olkapäitään kohauttaen: "Sinulle se on samantekevä."
"No mutta kuulepas!" Diederich suuttui. "Jollet sinä enää välitä taivaallisesta tuomaristasi, mitä seikkaa minä kokonaan paheksin, niin ainakin voisit hitusen verran ajatella meitä täällä kotona. Ihminen ei ole yksin maailmassa."
Emmin välinpitämättömyys loukkasi häntä kovasti. "Pyydän päästä häväistysjutusta kotonani! Minä olen ensimäinen, jota se koskee."
Äkkiä Emmi katsahti häneen. "Entäs minä?"
Diederich huohotti. "Minun kunniani —!" Mutta hän lopetti samalla; Emmin ilme, jota Diederich ei ollut koskaan huomannut niin paljonpuhuvaksi, valitti ja ivasi yht'aikaa. Hämmennyksissään Diederich meni ovelle. Täällä hänen mieleensä juolahti, mistä oikeastaan oli kysymys.
"Veljenä ja kunnianmiehenä minä tulen muutoin omasta puolestani täyttämään täysin velvollisuuteni. Minä saan odottaa, että sinä tällä välin noudatat äärimmäistä varovaisuutta." Katsahtaen pesuvatiin, mistä tuli vielä tuoksua:
"Kunniasanasi!"
"Jätä minut rauhaan", sanoi Emmi. Silloin Diederich tuli takaisin.
"Sinä et näytä sitten vieläkään käsittävän aseman vakavuutta. Jos se, mitä minun täytyy pelätä, on totta, niin sinä olet —"
"Se on totta", sanoi Emmi.
"Silloin sinä et ole saattanut vain omaa elämääsi, ainakin mikäli seuraelämä on kysymyksessä, kysymyksenalaiseksi, vaan olet tuottanut häpeän koko perheelle. Ja jos minä nyt velvollisuuden ja kunnian nimessä astun eteesi —"
"Silloinkin se on sillä lailla", sanoi Emmi.
Diederich pelästyi; hän alkoi ilmaista kammoaan sellaisen kyynillisyyden johdosta, mutta Emmin kasvoista näkyi selvästi, mitä kaikkea hän oli nähnyt ja minkä kaiken hän oli jättänyt. Emmin epätoivon ylevyys värisytti Diederichiä. Hänessä ikäänkuin katkesi keinotekoisia jänteitä. Hänen jalkansa jähmettyivät, hän istuutui ja sanoi: "Niin, sanohan minulle vain —. Minä tahdon sinulle myöskin —." Hän katsahti Emmin olemukseen, anteeksiantoa ilmaiseva sana jäi sanomatta. "Minä tahdon auttaa sinua", hän sanoi. — Emmi sanoi väsyneesti: "Miten sinä sitten aijot toimia?" ja hän nojasi seinää vastaan.
Diederich katsoi eteensä ja alas. "Sinun täytyy tosin antaa minulle joitakin selityksiä: minä tarkoitan, tiettyjen yksityisseikkojen suhteen. Minä arvelen, että jo ratsastustunneillasi?…"
Emmi antoi hänen arvella lisää, hän ei kieltänyt mitään eikä myöntänyt — mutta kun Diederich katsahti häneen, niin Emmin huulet olivat pehmeät ja avatut, hänen katseensa hämmästynyt. Diederich käsitti tämän, sillä hän otti häneltä pois paljon siitä taakasta, jota hän oli yksinään kantanut, sillä, että puhui siitä. Tuntematon ylpeys valtasi hänen sydämensä, hän nousi ylös ja sanoi: "Luota minuun. Heti huomisaamuna minä menen."
Emmi liikutti hiljaa ja tuskallisesti päätään.
"Sinä et tunne sitä. Se on lopussa."
Silloin Diederich teki äänensä iloiseksi. "Aivan aseettomia emme mekään ole! Minä tahtoisin toki nähdä!"
Hyvästiksi hän antoi siskolleen kätensä. Emmi huusi hänet vielä takaisin.
"Sinä tulet vaatimaan hänet tilille?" Hän repäsi silmänsä auki ja piti kättä suullaan.
"Miten niin?" sanoi Diederich, sillä sitä hän ei ollut enää ajatellut.
"Vanno minulle, ett'et tule vaatimaan!"
Diederich lupasi sen. Samalla hän punastui, sillä hän olisi kernaasti tahtonut tietää, pelkäsikö Emmi hänen, vaiko tuon toisen puolesta. Tuolle toiselle hän ei olisi sitä suonut. Mutta hän tukahutti tuon kysymyksen, koska vastaus olisi saattanut olla Emmille tuskallinen; ja hän läksi huoneesta melkein varpaisillaan.
Molemmat rouvat, jotka alhaalla yhä odottivat, hän ajoi ankarasti vuoteeseen. Itse hän paneutui Gusten viereen vasta sitten, kun tämä oli jo vaipunut uneen. Hänen täytyi tuumia, miten tuli huomenna esiintymään. Luonnollisestikin piti menetellä vaikuttavasti! Ylipäänsä ei mitään epäilyä asian päättymisen suhteen! Mutta hänen oman, purevan olentonsa asemasta Diederichin silmiin ilmestyi yhä uudestaan ja uudestaan vanttera mies, jolla oli kirkkaat, huolestuneet silmät ja joka pyysi, kuohui ja lyyhistyi kokonaan kokoon, ilmestyi herra Göppel, Agnes Göppelin isä. Nyt ymmärsi Diederichin pelkääväinen sielu, miten kipeästi silloin oli asia isään koskenut. "Sinä et tunne sitä", sanoi Emmi. Hän tunsi sen, — sillä hän oli itse tehnyt samoin.
"Jumala varjelkoon!" hän sanoi ääneen ja käännähti ympäri. "Minä en sekaannu koko asiaan. Emmi vain petti törkeästi kloroformilla. Naiset ovat kylliksi rikkiviisaita sellaiseen. Minä paiskaan hänet ulos, kuten tuleekin!" Silloin hän näki sateisella kadulla Agneksen, joka tuijotti hänen ikkunaansa, kasvot kalpeina kaasuvalosta. Hän veti lakanan silmilleen. "Minä en voi ajaa häntä kadulle!" Aamu sarasti, ja hän näki ihmeissään, mitä hänelle itselleen oli tapahtunut.
"Luutnantit nousevat aikaisin ylös", hän ajatteli ja riensi tiehensä, ennenkuin Guste heräsi. Sachsentorin takana puutarhat visersivät ja tuoksuivat kevätilmassa. Talot, joiden ovet olivat vielä suljetut, näyttivät äsken pestyiltä ja siltä, kuin niissä asuisi pelkkiä vastanaineita. "Kuka tietää", ajatteli Diederich ja veti sisäänsä raitista ilmaa, "kenties tässä ei olekaan mitään vaikeuksia. On olemassa säädyllisiä ihmisiä. Asianlaita on nyt myöskin suotuisampi kuin —" Hän jätti kernaasti tuon ajatuksen. Tuonne olivat vaunut pysähtyneet — minkä talon edustalle sitten? Siis kuitenkin. Ristikko oli auki, ovi myöskin. Passari tuli häntä vastaan. "Älkää turhia", sanoi Diederich, "minä näen jo luutnantin." Sillä vastapäätä olevassa huoneessa herra von Brietzen täytti matkalaukkua. "Näin aikaisin?" hän sanoi, antoi matkalaukun kannen painua kiinni ja satutti samalla sormensa. "Piru vieköön." Diederich ajatteli masentuneena: "Hänkin panee tavaroitaan matkakuntoon."
"Mitä sattumaa minä saan sitten kiittää —?" alotti herra von Brietzen, mutta Diederich teki tahtomattaan sellaisen liikkeen, mikä ilmaisi, että tämä oli tarpeetonta. Siitä huolimatta herra von Brietzen luonnollisesti kielsi koko asian. Hän kielsi vielä kauemmin kuin Diederich silloin, ja Diederich tunnusti tämän sisimmässään, sillä kun oli kysymyksessä jonkun tytön kunnia, niin luutnantin täytyi olla aina joitakuita asteita uusteutoonia varovaisempi. Kun viimeinkin asianlaita oli selvä, niin herra von Brietzen tarjoutui heti veljen käytettäväksi, mitään muuta häneltä ei tietysti voinut odottaakaan. Syvästä hädästään huolimatta Diederich otti tämän iloisin mielin vastaan, lausui toivovansa, että aseellinen ratkaisu kävi tarpeettomaksi, jos nimittäin herra von Brietzen —. Ja herra von Brietzen näytti juuri sellaista naamaa, kuin Diederich oli aavistanutkin, ja esitti juuri niitä tekosyitä, jotka jo olivat kaikuneet Diederichin hengessä. Ahtaalle pantuna hän lausui juuri sen, jota Diederich oli eniten pelännyt ja joka, sen hän oivalsi, ei ollut vältettävissä. Kukaan ei tehnyt tyttöä, jolla ei ollut kunniaa, lastensa äidiksi! Diederich vastasi tähän, mitä herra Göppel oli vastannut, masentuneena kuten herra Göppelkin. Vasta sitten hän kävi oikein vihaiseksi, kun joutui suureen uhkaukseensa, siihen, jonka hän eilisestä lähtien oli uskonut tepsivän.
"Herra luutnantti, Teidän epäritarillisen kieltäytymisenne johdosta minä katson valitettavasti olevani pakotettu saattamaan asian everstinne tietoon."
Sanat näyttivät tosiaankin sattuvan herra von Brietzeniin. Hän sanoi epävarmasti: "Mitäs Te luulette sillä saavanne aikaan? Sen, että saan moraalisaarnan? No hyvä. Mutta muutoin —" herra von Brietzen sai takaisin varmuutensa — "mitä ritarillisuuteen tulee, siitä herra everstillä on toki toisenlainen käsitys kuin jollakin herralla, joka ei kaksintaistele."
Mutta silloin Diederich nousi. Hän huomautti, että herra von Brietzenin sopi hillitä kielensä, muutoin saattoi käydä niin, että joutui tekemisiin Uusteutonian kanssa! Että hän, Diederich, oli tottunut iloiseen verenvuodatukseen värien puolesta, siitä olivat hänen arpensa todistajina! Hän toivoi herra luutnantille tilaisuutta saada vaatia taisteluun kreivi von Tauern-Bärenheimin kaltaista miestä! "Minä olen hänet vaatinut!" Ja samassa hengenvedossa hän väitti, ett'ei likikään myöntänyt sellaiselle röyhkeälle junkkarille oikeutta noin vain ampua porvarillista miestä ja perheenisää. "Senhän Te kyllä tekisitte, että viettelisitte sisaren ja ampuaisitte veljen!" hän huusi, poissa suunniltaan. Herra von Brietzen, joka oli samanlaisessa tilassa kuin Diederichkin, lupasi antaa passarinsa tukita tuon kamasaksan suun, ja kun passari jo ilmestyi siihen, niin Diederich läksi tiehensä, huutamalla kuitenkin lopettajaisiksi. "Luuletteko Te, että me hyväksymme sotilaslakiehdotuksen Teidän röyhkeyksienne vuoksi! Te saatte nähdä, mitä kumous on!"
Ulkona lehtokujassa hän raivosi edelleen, näytti nyrkkiä näkymättömälle viholliselle ja päästi suustaan uhkauksia. "Siitä voi Teille tulla vaikka tuho! Jos me vain kerran teemme tenän!" Äkkiä hän huomasi, miten puutarhat yhä vihersivät ja tuoksuivat kevätilmassa, ja hänelle selvisi, että luontokaan ei mahtanut mitään voimalle, joko se sitten mairitteli tai näytti hampaitaan, voimalle, joka vallitsee meitä ja joka on aivan järkähtämätön. Helppo oli uhata kumouksella, mutta keisari Wilhelmin patsas? Wulckow ja Gausenfeld? Kuka tahtoi polkea, hänen täytyi antaa polkea itseään, se oli vallan raskas laki. Kapinaannousemisensa jälkeen Diederich tunsi taas sen vallan salaperäisen väristyksen, joka häntä polki… Jotkut vaunut tulivat tuolta: herra von Brietzen matkalaukkuineen. Miettimättä tarkemmin Diederich teki puolikäännöksen, valmiina tervehtimään. Mutta herra von Brietzen katsoi syrjään. Diederichiä ilahutti kaikesta huolimatta tuo tuore, ritarillinen, nuori upseeri. "Häntä ei meikäläinen pysty jäljittelemään", hän totesi.
Kun hän sitten astui Meisestrasselle, niin hänen sydäntään rupesikin ahdistamaan. Kaukaa hän näki Emmin vakoilevan hänen tuloaan. Äkkiä hän tuli ajatelleeksi, mitä kaikkea siskon oli täytynyt kokea viimeksi kuluneena tuntina, mikä ratkaisi hänen kohtalonsa. Emmi raukka, nyt se oli ratkaistu. Valta oli kylläkin ylentävää, mutta kun se kohtasi omaa sisarta —. "Minä en tiennyt, että se tulisi koskemaan minua niin läheltä." Hän nyökkäsi ylös niin rohkaisevasti kuin mahdollista. Emmi oli käynyt paljon laihemmaksi, miksi, kukaan ei sitä huomannut? Vaalean, välkkyvän tukan alla hänellä oli suuret, unettomat silmät, hänen huulensa vapisi, kun veli viittasi hänelle; tämänkin Diederich huomasi tarkkanäköisessä tuskassaan. Hän nousi portaat melkein hiipien. Emmi tuli ensi kerroksesta ja meni veljensä edellä toiseen. Ylhäällä Emmi kääntyi ympäri — ja nähtyään veljensä kasvot hän meni mitään kysymättä ikkunan luo ja jäi sinne selin seisomaan. Diederich kokosi voimansa ja sanoi ääneen: "Oh, vielä ei ole mitään menetetty!" Sitten hän pelästyi ja sulki silmänsä. Kun hän voihkasi, niin Emmi kääntyi ympäri, tuli hitaasti hänen luokseen ja laski päänsä hänen olkapäälleen itkeäkseen yhdessä hänen kanssaan.
Myöhemmin hänellä, Diederichillä, oli kohtaus Gusten kanssa, joka tahtoi ärsyttää häntä. Diederich sanoi vaimolleen vasten naamaa, että tämä käytti väärin Emmin onnettomuutta saadakseen kostaa niiden vähemmän edullisten olosuhteiden vuoksi, joiden vallitessa itse oli mennyt miehelään. "Emmi ei ainakaan juokse kenenkään perässä." Guste kähisi: "Juoksinko minä sitten kenties sinun perässäsi?" Diederich keskeytti: "Muutoin hän on minun sisareni!"… Ja kun Emmi nyt oli hänen suojeluksensa alainen, niin Diederich alkoi huomata hänet mielenkiintoiseksi ja osoittaa hänelle tavatonta kunnioitusta. Aterian jälkeen hän suuteli hänen kättään, vaikkapa Guste virnistelikin. Hän vertasi toisiinsa näitä molempia; miten paljon jokapäiväisempi Guste olikaan! Ei edes Magdakaan, jonka hän oli asettanut etusijalle, koska hänellä oli ollut menestystä, tuntunut hänen muistissaan hyljätyn Emmin veroiselta. Sillä Emmi oli onnettomuutensa kautta tullut hienommaksi ja tietyssä määrässä vaikeammin tavoiteltavaksi. Kun hänen kätensä lepäsi siinä niin kalpeana ja huomaamattomana ja hän itse oli mykkänä, omaan itseensä vajonneena, niin Diederich tunsi jonkun syvemmän maailman aavistuksen liikuttavan itseään. Langenneisuus, mikä kaikilla muilla oli. kammottava ja halveksittava, tuotti Emmille, Diederichin sisarelle, eriskummallisen hohteen ja jonkunlaisen viehätyksen. Loistava ja samalla liikuttava oli nyt Emmi.
Luutnantti, joka tämän kaiken oli aiheuttanut, menetti paljon Emmiin verraten — ja hänen kanssaan valta, jonka nimessä hän oli saavuttanut voiton. Diederich huomasi, että valta saattoi usein tarjota jokapäiväisen ja alhaisen näyn: valta ja kaikki, mikä sen jäljissä kulki, menestys, kunnia, mieliala. Hän katsahti Emmiin, ja hänessä täytyi epäillä kaiken sen arvoa, mitä oli saavuttanut tai mitä vielä tavoitteli. Gusten ja hänen rahojensa, muistopatsaan, korkean suosion, Gausenfeldin, kunniamerkkien ja virkojen. Hän katsahti Emmiin ja ajatteli samalla Agnesta. Agnes, joka oli vaalinut häneen hellyyttä ja rakkautta, oli ollut hänen elämässään se oikea, josta hänen olisi pitänyt pitää kiinni! Missä hän nyt oli? Kuollut? Hän istui monesti pää käsien välissä. Mikä hänen oikeastaan oli? Mitä tuotti vallan palveleminen? Vielä kerran kaikki petti, kaikki hylkäsi hänet, käytti väärin hänen puhtaimpia tarkoituksiaan, ja vanha Buck hallitsi asemaa. Hänestä tuntui siltä kuin Agnes, joka ei voinut tehdä mitään muuta kuin kärsiä, olisi voittanut. Hän kirjoitti Berliniin ja tiedusteli hänen tilaansa. Hän oli mennyt naimisiin ja oli jotensakin terve. Tämä huojensi häntä, mutta tuotti hänelle kuitenkin jonkunlaisen pettymyksen.
* * * * *
Mutta sillä aikaa kun hän istui pää käsien varassa, vaalipäivä lähestyi. Vakuutettuna kaiken turhuudesta Diederich ei ollut tahtonut nähdä mitään siitä, mitä tapahtui, ei edes sitä, että hänen konemestarinsa ilme kävi yhä vihamielisemmäksi. Vaalisunnuntaina, aikaisin aamulla, kun Diederich vielä oli vuoteessa, Napoleon Fischer tuli hänen luokseen. Pyytelemättä millään lailla anteeksi hän alotti: "Vakava sana viime hetkellä, herra tohtori!" Tällä kertaa se oli hän, joka vainusi petosta ja vetosi sopimukseen. "Teidän politiikkanne, herra tohtori, on kaksinaamaista. Te olette tehnyt meille lupauksia, ja lojaalisesti me olemme menetelleet emmekä ole agiteeranneet Teitä, vaan vain vapaamielisyyttä vastaan."
"Me myöskin olemme menetelleet lojaalisesti."
"Sitä Te ette usko itsekään. Te olette lähennellyt Heuteufeliä. Hän on jo suostunut Teidän patsashankkeeseenne. Jos Te ette vielä tänään siirry liehuvin lipuin hänen leiriinsä, niin sen Te teette varmasti uusintavaaleissa ja petätte kansan alhaisesti."
Napoleon Fischer otti vielä pitkän askeleen vuodetta kohden, käsivarret ristissä. "Teidän tulee vain tietää, herra tohtori, että me pidämme silmämme auki."
Diederich huomasi olevansa vuoteessaan avuton ja vastustajan valtaan joutunut. Hän koetti häntä rauhoittaa. "Minä tiedän, Fischer, että Te olette suuri poliitikko. Teidän pitäisi joutua valtiopäiville."
"Olen samaa mieltä." Napoleon kurkisti häneen kulmainsa alta. "Sillä jos minä en joudu, niin silloin puhkeaa Netzigissä useilla aloilla lakko. Yhden niistä aloista Te tunnette verrattain hyvin, herra tohtori." Hän kääntyi. Ovelta hän vilkasi vielä kerran Diederichiin, joka kauhusta oli kokonaan luisunut höyhenpatjoihinsa. "Ja siksi eläköön kansainvälinen sosialidemokratia!" hän huusi ja poistui.
Höyhenistään Diederich huusi: "Eläköön Hänen Majesteettinsa keisari!" Mutta silloin ei ollut muuta neuvoa jälellä, kuin katsoa asemata vasten naamaa. Se näytti kyllin uhkaavalta. Aavistusten ahdistamana hän riensi kadulle, sotilasyhdistykseen, Klappschille, ja kaikkialla hänen täytyi havaita, että hänen alakuloisuutensa päivinä vanhan Buckin salakavala taktiikka oli saavuttanut yhä suurempaa menestystä. Keisarinpuolue oli laimentunut vapaamielisten liittymisestä siihen, ja Kunzen ja Heuteufelin välimatka oli käynyt mitättömäksi verrattuna siihen kuiluun, joka oli hänen itsensä ja Napoleon Fischerin välillä. Pastori Zillich, joka häveliäästi tervehti lankoaan Heuteufelia, selitti, että keisarinpuolue sai olla tyytyväinen menestykseensä, sillä se oli varmasti vahvistanut vapaamielisten ehdokkaan kansallista mielialaa, jos tämä ehdokas lopulta voitti. Kun professori Kühnchenkin lausui jotakin sen tapaista, niin mahdotonta oli päästä siitä epäluulosta, että heitä ei vielä tyydyttänyt Diederichin ja Wulckowin lupaukset ja että heidät vanha Buck oli voittanut puolelleen tarjoamalla heille vielä suurempia mieskohtaisia etuja. Kaikki tämä oli luettava demokraattisen koplan turmeluksen ansioksi! Mitä Kunzeen tuli, niin hän tahtoi joka tapauksessa itse tulla valituksi, hätätilassa vapaamielisten avulla. Hänet oli hänen kunnianhimonsa turmellut, se oli jo vienyt hänet niin pitkälle, että oli lupautunut kannattamaan lastenseintä! Diederich suuttui; Heuteufel oli sata kertaa pahempi kuin mikään proletaari; ja hän viittasi niihin synkkiin seurauksiin, joita niin epäisänmaallisesta kannasta täytyi johtua. Valitettavasti hän ei voinut esittää kantaansa selvemmin — ja lakko silmäinsä edessä ja sydämessään jo keisari Wilhelmin patsaan, Gausenfeldin ja kaikkien hänen unelmiensa raukeneminen hän juoksi ympäri sateessa vaalipaikkojen väliä ja laahasi esiin oikeamielisiä valitsijoita, varmana siitä, että heidän uskollisuutensa keisaria kohtaan erehtyi tiessä ja auttoi keisarin pahimpia vihollisia. Illalla Klappschilla, rapakossa aina kaulaa myöten, kuumeisena pitkän päivän melusta, paljosta oluesta ja ratkaisun lähestymisestä hän vastaanotti vaalin tulokset: Heuteufelin kahdeksaatuhatta ääntä vastaan hieman yli kuusituhatta Napoleon Fischerille, mutta Kunze oli saanut vain kolmetuhattakuusisataaseitsemänkymmentä kaksi. Uusintavaalit Heuteufelin ja Fischerin välillä. "Hurraa!" huusi Diederich, sillä mitään ei ollut menetetty ja aikaa oli voitettu.
Hän poistui voimakkain askelin, vannoen sydämessään tekevänsä kaikkensa kansallisen asian pelastamiseksi. Oli kiire, sillä pastori Zillich olisi peittänyt kaikki seinät julistuksilla, jotka kehoittivat keisarinpuolueenjäseniä uusintavaaleissa äänestämään Heuteufelia. Kunze tosin antautui sen turhan toivon valtaan, että Heuteufel vetäytyisi hänen hyväkseen syrjään. Mikä hairahdus! Heti aamulla saatiin lukea valkeita vaalijulistuksia, joissa vapaamielisyys selitti tekopyhästi, että sekin oli kansallinen, että kansallinen mieliala ei ollut vähemmistön etuoikeus ja että siksi —. Vanhan Buckin kuje paljastui täydellisesti; jos koko keisarin puoluetta ei tahdottu laskea vapaamielisyyden syliin, niin silloin oli toimittava. Täynnä jännitystä Diederich palasi kuulusteluretkeltään ja tapasi eteisessä Emmin, jolla oli harso silmillään ja sellainen ilme, kuin kaikki olisi samantekevää. "Ei kiitos", ajatteli Diederich, "kaikki ei ole suinkaan samantekevää. Mihin me joutuisimme." Ja hän tervehti Emmiä salavihkaa ja eräänlaisella arkuudella.
Hän vetäytyi konttoriinsa, josta vanha Sötbier oli hävinnyt ja jossa nyt Diederich omana prokuristinaan oli teoistaan vain Jumalalleen vastuussa. Täällä hän nyt teki seurauksiltaan tärkeät päätöksensä. Hän meni puhelimeen ja pyysi Gausenfeldiin. Silloin ovi avautui, kirjeenkantaja asetti kirjetukun hänen eteensä, ja Diederich näki yläreunassa sanan Gausenfeld. Hän pani puhelintorven pois ja tarkasti kirjettä kuten kohtaloa. Jo tehty. Vanhus oli ilman muuta käsittänyt, että hänen ei tarvinnut antaa enää rahoja ystävilleen Buckille ja kumppaneille ja että hänet voitiin tarvittaessa tehdä siitä persoonallisesti vastuunalaiseksi. Tyynenä hän repi kuoren — mutta kahden rivin perästä hän luki kiirehtäen. Mikä yllätys! Klüsing tahtoi myydä! Hän oli vanha ja näki luonnollisen seuraajansa Diederichissä!
Mitä tämä merkitsee? Diederich asettautui nurkkaan ja ajatteli syvästi. Se merkitsi ennen kaikkea sitä, että Wulckow oli tarttunut asioihin. Vanhus oli sulassa tuskassa hallituksen tarjousten vuoksi, ja Napoleon Fischerin uhkaama lakko antoi hänelle viime sysäyksen. Missä oli aika, jolloin hän uskoi pääsevänsä pulasta tarjoamalla Diederichille osan "Netziger Zeitungin" paperinhankinnasta? Nyt hän tarjosi hänelle koko Gausenfeldia! "Minusta on tullut voimallinen tekijä", totesi Diederich itselleen — ja hänelle selvisi, että Klüsingin ajatus myydä hänelle tehtaansa ja maksattaa siitä sen oikea hinta oli nykyoloissa yksinkertaisesti naurettavaa. Minkä jälkeen hän tosiaankin nauroi… Silloin hän huomasi, että kirjeen lopussa, allekirjoituksen jälessä, oli jotakin, oli lisäys, mikä oli kirjoitettu pienemmillä kirjaimilla ja niin näkymättömästi, että Diederichin katse ei ollut siihen heti kiintynyt. Hän selitteli sitä itselleen — ja hänen suunsa avautui itsestään. Äkkiä hän hypähti. "No niin!" hän huusi ilakoiden yksinäisen konttorinsa läpi. "Siinä se nyt on!" Sitten hän huomautti hyvin vakavasti: "Se on kamalata. Oikea kuilu." Hän luki vielä kerran, sana sanalta, tuon kohtalokkaan lisäyksen, pisti kirjeen kassakaappiin ja sulki sen lujalla otteella. Tuolla sisällä oli myrkkyä Buckille ja hänen miehilleen — hänen ystävänsä antamaa. Eikä siinä kylliksi, että Klüsing ei varustanut heitä enää rahoilla, hän petti heidät. Mutta sen he olivat ansainneet, se voitiin sanoa; sellainen turmelus oli todennäköisesti inhoittanut Klüsingiäkin. Joka sitä vielä sääli, teki itsensä kanssarikokselliseksi. Diederich koetteli itseään. "Sääliminen olisi suorastaan rikos. Katsokoon kukin itse, mihin joutuu! Tässä on meneteltävä mistään välittämättä. Mätähaavan päältä on otettava pois peite ja tuo haava puhdistettava rautaisella luudalla! Minä otan sen tehdäkseni yleisen hyvän vuoksi, velvollisuuteni kansallisena miehenä vaatii sitä minulta. Nyt on kerta ankara aika!"
Saman päivän iltana oli vapaamielisten vaalikomitean järjestämä suuri yleinen kansankokous "Walhallan" jättiläissalissa. Gottlieb Hornungin avulla oli Diederichin onnistunut pitää huolta siitä, että Heuteufel ei joutunut yksistään valitsijainsa joukkoon. Hän itse piti tarpeettomana kuulla ehdokkaan ohjelmapuhetta; hän meni sinne vasta sitten, kun keskustelun oli jo täytynyt alkaa. Heti eteisessä hän kohtasi Kunzen, joka oli huonolla tuulella. "Kelvottomaksi julistettu, kuolleeksi lyöty!" hän huusi. "Katsokaapas minua, herra tohtori, ja sanokaapas minulle, näyttääkö se, joka antaa itselleen sillä lailla sanoa, sellaiselta!" Kun hän ei voinut kiihtymykseltään jatkaa selitystään, niin Kühnchen tuli siihen väliin. "Minulle olisi Heuteufelin pitänyt sanoa sillä lailla!" hän huusi. "Silloin vasta hän olisi oppinut tuntemaan Kühnchenin!" Diederich suositteli majurille kiihkeästi kanteennostamista vastustajaansa vastaan. Mutta Kunze ei tarvinnut enää mitään yllytystä, hän vannoi kokonaan nujertavansa Heuteufelin. Tämäkin oli Diederichistä oikeata, ja hän ilmaisi elävästi hyväksymisensä, kun Kunze antoi tietää, että hän näissä olosuhteissa kernaammin liittyi pahimpiin kumouksellisiin kuin vapaamielisiin. Tätä vastaan ilmaisi Kühnchen ja myöskin pastori Zillich, joka saapui paikalle, epäilynsä. Valtakunnan viholliset — ja keisarinpuolue! "Lahjottuja raukkoja!" sanoi Diederichin katse — sillä välin kun majuri puhkui edelleen kostoa. Verisiä kyyneliä tuon joukkion piti itkeä! "Ja vielä tänä iltana", vakuutti siihen Diederich niin rautaisen päättävästi, että kaikki joutuivat hämilleen. Hän vaikeni hetkeksi ja salamoi kullekin erikseen. "Mitäs Te sanoisitte, herra pastori, jos minä Teidän vapaamielisille ystävillenne näyttäisin eräitä heidän tekosiaan…" Pastori Zillich kalpeni, Diederich kääntyi Kühnchenin puoleen. "Petollista julkisten varojen käsittelyä…" Kühnchen hypähti. "Nyt on syytä olla valveilla!" hän huudahti. Mutta Kunze mylvi. "Luottakaa minun sydämeeni!" ja hän repäsi Diederichin syliinsä. "Minä olen suoraluontoinen sotilas", hän vakuutti. "Kuori saattaa olla karkea, mutta sisus on täysiarvoinen. Näyttäkää toteen niiden roistojen konnantyöt, niin majuri Kunze on Teidän ystävänne, aivan kuin olisitte ollut hänen kanssaan tulessa Marslatuhrin luona!"
Majurilla oli kyyneliä silmissä, Diederichillä myöskin. Ja yhtä korkeassa jännityksessä kuin heidän sielunsa oli myöskin mieliala salissa. Tulija näki kaikkialla käsiä kohoavan ilmaan, mikä oli täynnään sinistä höyryä, ja kuuli sieltä ja täältä huutoja: "Hyi!" "Aivan oikein!" tai "Alhaista!" Vaalitaistelu oli korkeimmillaan, Diederich syöksyi sisään sanomattoman katkerana, sillä pöydän edessä, jonka takana vanha Buck mieskohtaisesti johti puhetta, seisoi ja puhui, kuka? Sötbier, Diederichin palveluksesta päästämä prokuristi! Kostoksi Sötbier piti kiihoituspuheen, missä hän arvosteli tiettyjen herrojen työväenystävällisyyttä mitä epäsuotuisimmin. Se ei ollut muuta kuin demagoogien kujeita, millä tahdottiin jakaa porvaristo, tiettyjen mieskohtaisten etujen vuoksi, ja hankkia äänestäjiä kumoukselle. Aikaisemmin oli eräskin noista herroista sanonut: Joka on palvelija, pysyköön palvelijana. "Hyi!" huusivat järjestyneet. Diederich raivasi itselleen tietä, kunnes pääsi puhujalavan eteen. "Alhaista panettelua!" hän huusi Sötbierille vasten naamaa. "Hävetkäähän hieman, potkun saatuanne olette mennyt nurisijain puolelle!" Kunzen komentama sotilasyhdistys mylvi yhtenä miehenä: "Alhaista!" ja "kuulkaapas, kuulkaapas!" — sillä välin kun järjestyneet vihelsivät ja Sötbier ojenteli vapisevaa nyrkkiään Diederichiä kohden, joka uhkasi vangituttaa hänet. Silloin vanha Buck nousi ja soitti kelloaan.
Kun jälleen voitiin jotakin kuulla, niin hän sanoi pehmeällä äänellä, mikä paisui ja lämmitti: "Kansalaiset! Älkäähän toki antako persoonalliselle kunnianhimolle virikettä ottamalla hänet vakavalta kannalta! Mitä tässä merkitsevät henkilöt? Mitä luokatkaan? Kysymyksessä on kansa, siihen me kuulumme kaikki, paitsi herrat. Meidän täytyy olla yksimielisiä, me kansalaiset emme saa tehdä uudestaan sitä virhettä, mikä jo tehtiin minun nuoruudessani, sitä, että uskoisimme pelastuksen tulevan paineteista, sillä tapaa kuin myöskin työmiehet tahtovat saada oikeutensa. Se, että me emme koskaan tahtoneet antaa työmiehille oikeutta, on hankkinut herroille vallan ottaa meiltäkin meidän oikeutemme."
"Aivan oikein!"
"Kansalla, meillä kaikilla on tuohon meiltä vaadittuun sotaväenlisäykseen nähden kenties viimeinen tilaisuus puolustaa oikeuttamme herroja vastaan, jotka tahtovat aseistaa meidät vain siksi, että saisivat meidät orjuutetuiksi. Joka on palvelija, jääköön palvelijaksi, sitä ei sanota vain teille työläisille: sen sanovat nuo herrat, joiden vallan me saamme yhä kalliimmasti maksaa, meille kaikille!"
"Aivan oikein! Hyvä! Ei yhtä ainokaista miestä, ei yhtä ainokaista penniä!" Kiihkeän suosion vallitessa vanha Buck istuutui. Diederich, joka oli valmis äärimmäiseen kamppailuun ja jo etukäteen tippui hikeä, loi vielä yhden katseen läpi salin ja huomasi Gottlieb Hornungin, joka johti keisari Wilhelmin patsaan hankkijoita. Pastori Zillich liikkui kristillisen nuorison keskellä, sotilasyhdistys oli ryhmittynyt Kunzen ympärille. Silloin Diederich avasi tulen. "Perivihollinen kohottaa taas päätään!" hän huusi kuolemaa halveksien. "Isänmaankavaltaja, joka meidän nuorelta, jalolta keisariltamme kieltää, mitä hän —" "Huhhuh!" huusivat isänmaankavaltajat; mutta Diederich, oikeamielisten jyrisevien suosionhuutojen tukemana, jatkoi huutoaan, joskin hänen äänensä petti. "Eräs ranskalainen kenraali on vaatinut kostoa!" Pöydän takaa kysyi joku: "Minkä verran hän on saanut siitä Berlinistä?" Tämän johdosta naurettiin — sillä aikaa kun Diederich hosui käsillään, aivankuin olisi tahtonut nousta ilmaan. "Loistava puolustuslaitos! Verta ja rautaa! Miehekkäitä ihanteita! Voimakas keisarikunta!" Hänen voimasanansa kalskuivat toisiaan vastaan keskellä oikeamielisten meteliä. "Luja hallitus! Suojamuuri demokratian lokavirtaa vastaan!"
"Teidän suojamuurinne on Wulckow!" huusi jälleen ääni pöydän takaa. Diederich kääntyi ympäri ja tunsi Heuteufelin. "Tahdotteko Te sanoa, että Hänen Majesteettinsa hallitus —?" "Myöskin yksi suojamuuri!" sanoi Heuteufel. Diederich ojensi sormensa häntä kohden. "Te olette loukannut keisaria!" hän huusi äärimmäisen terävästi. Mutta hänen takanaan kähisi joku: "Salapoliisi!" Se oli Napoleon Fischer, ja hänen toverinsa toistivat sen karkeilla kurkuillaan. He olivat nousseet pystyyn ja ympäröivät Diederichin onnettomuutta ennustavalla tavalla. "Hän provoseeraa taas! Hän tahtoo saada vielä! yhden telkien taakse! Ulos!" Ja Diederichiin käytiin käsiksi. Tuskan vääntämänä hän käänsi kaulaansa, jota känsäiset kourat ahdistivat, puheenjohtajaan päin, ja rukoili apua tukahtuneella, äänellä. Vanha Buck tarjosi sitä hänelle, hän soitti lakkaamatta, lähettipä muutamia nuoria miehiä pelastamaan Diederichiä vihollisten käsistä. Tuskin hän saattoi liikuttaa itseään, kun hän, Diederich, jo heilutti sormeaan vanhaa Buckiä kohden. "Demokraattinen turmelus!" hän huusi, hyppien kiihkosta. "Minä tahdon osoittaa sen hänelle!" "Hyvä! Antakaa puhua!" — ja kansallismielisten leiri läksi liikkeelle, kumosi tieltään pöydät ja seisoi silmä kovana kumouksellisten edessä. Käsirysy näytti syntyvän, poliisiluutnantti tarttui jo kypäräänsä tuolla ylhäällä pannakseen sen päähänsä; oli kriitillinen hetki — silloin kuului puhujalavalta käsky: "Hiljaa! Hän puhukoon!" Ja niin syntyi melkein hiljaisuus, oli havaittu viha, mikä oli syvempi kuin mikään yleisön joukossa. Vanha Buck oli noussut pystyyn pöytänsä takaa, hän ei ollut enää mikään arvoisa ukko, hän näytti voimakkaan solakalta, hän oli kalpea vihasta, ja Diederichiä kohtaan hän suuntasi sellaisen katseen, että tämän hengitys pysähtyi.
"Hän puhukoon!" toisti vanhus. "Kavaltajillekin suodaan tilaisuus puhua, ennenkuin heidän tuomionsa langetetaan. Sellaisilta näyttävät kansan pettäjät. He, ovat muuttuneet vain ulkomuodoltaan niistä ajoista lähtien, jolloin minun sukukuntani taisteli, kaatui, meni vankilaan ja mestauslavalle."
"Hahaa!" huudahti Gottlieb Hornung täynnä ylevää ivaa. Onnettomuudekseen hän oli erään voimakkaan työmiehen kädenulottuvilla, työmiehen, joka huitasi kättään niin vahvasti häntä kohden, että Hornung, jo ennenkuin isku häneen sattuikaan, kaatui kumoon tuoleineen.
"Jo silloin," huusi vanhus, "oli olemassa sellaisia, jotka kunnian asemasta valitsivat hyödyn ja joista mikään esivalta ei näyttänyt nöyryyttävältä, jos se vain heitä rikastutti. Orjamainen aineellisuus, mikä on jokaisen hirmuhallituksen hedelmä ja välikappale, se se oli, joka meidät kukisti, ja myöskin te, kansalaiset —."
Vanhus levitti kätensä, jännitti voimansa huutaakseen sen, mikä painoi hänen omaatuntoaan.
"Kansalaiset, myöskin te olette vaarassa tulla sen pettämiksi, joutua sen saaliiksi! Tämä mies puhukoon!"
"Ei!"
"Hän puhukoon. Mutta kysykää häneltä sitten, miten korkealle mieliala, jota hän rohkenee nimittää kansalliseksi, puhtaassa rahassa nousee. Kysykää häneltä, kenelle hän on myynyt talonsa, mitä tarkoitusta varten ja mitä hän on siitä hyötynyt!"
"Wulckow!" Ääni tuli lavalta, mutta sali toisti sen. Diederich, jonka selkää mahtavat nyrkit osoittivat, pääsi enemmän väkivaltaisesti lavalle. Sieltä hän katsahti neuvoa kysyvästi ympärilleen: vanha Buck istui liikkumattomana, nyrkit polvilla, eikä hellittänyt hänestä katsettaan; Heuteufel, Cohn ja kaikki herrat pöydän takana odottivat, kylmä himo kasvoilla, hänen lyyhistymistään; ja sali huusi häntä vastaan: "Wulckow! Wulckow!" Diederich änkytti jotakin parjauksesta, hänen sydämensä hyppi, hän sulki hetkeksi silmänsä, siinä toivossa, että olisi kaatunut ja siten päässyt koko asiasta. Mutta hän ei kaatunut — ja kun mitään muuta mahdollisuutta ei ollut, niin hän kävi tavattoman rohkeaksi. Hän tarttui povitaskuunsa, varmana aseestaan, ja tarkasti taistelunhaluisena vihollista, tuota salakavalaa vanhusta, joka nyt lopultakin oli jättänyt isällisen suosijan naamarin ja ilmaisi vihansa. Diederich salamoi häntä kohden, hän työnsi nyrkkinsä hänen edessään maata kohden ja sitten hän kääntyi voimakkaasti salin puoleen.
"Tahdotteko Te jotakin ansaita?" hän mylvi kuuluttajan tavoin hälinään — ja sai aikaan hiljaisuuden ikäänkuin taikasauvalla. "Jokainen voi ansaita kaupoissa minun kanssani!" mylvi Diederich vähentymättömällä voimalla. "Jokaiselle, joka osoittaa minulle, minkä verran minä voitin taloni myynnissä, minä maksan yhtä paljon!"
Tällä ei näyttänyt kukaan olevan voitettu. Hankkijat huusivat ensiksi "hyvä", sitten siihen liittyivät kristityt ja sotilaat, mutt'ei aivan täydellä luottamuksella, sillä jälleen huudettiin Wulckowia ja vielä lisäksi olutlasien tahdissa, joita sysättiin pöydille. Diederich tunsi, että tämä oli edeltäpäin suunniteltu juoni, joka ei koskenut yksinään häntä, vaan paljon korkeampia voimia. Hän katsahti levottomana ympärilleen, ja tosiaankin poliisiluutnantti koski jo taas kypäräänsä. Diederich viittasi hänelle kädellään, että tuli jo puuttua, ja mylvi:
"Ei Wulckow, vaan kokonaan toiset miehet! Vapaamielinen lastenseimi! Sille minun olisi pitänyt myydä, taloni, sitä on minulle ehdotettu, sen voin vannoa. Kansallisena miehenä minä torjuin pontevasti vaatimuksen, että minun olisi tullut pettää kaupunkia ja tasata saalis erään tunnottoman maistraatinneuvoksen kanssa!"
"Te valehtelette!" huusi vanha Buck ja seisoi siinä leimuten. Mutta Diederich leimusi vielä enemmän, tuntien täysin oikeutensa ja siveellisen kutsumuksensa. Hän tarttui povitaskuunsa, ja tuon tuhatpäisen lohikäärmeen edessä, joka syyti häneen päin: "Valehtelija! Huijari!" hän heilutti pelottomasti todistuskappalettaan. "Tässä on todistus!" hän mylvi ja heilutti sitä niin kauan, että yleisö kuuli.
"Minun kanssani se ei onnistunut, mutta Gausenfeldissa. Niin juuri, kansalaiset! Gausenfeldissa… Miten sitten? Heti. Kaksi vapaamielisen puolueen herraa on käynyt omistajan luona ja pyytänyt itselleen etuoikeutta ostaa tiettyjä alueita siltä varalta, että lastenseimi päätetään rakentaa sinne."
"Nimet! Nimet!"
Diederich löi rintoihinsa, valmiina viimeiseen otteluun. Klüsing oli ilmaissut hänelle kaikki, nimiä lukuunottamatta. Salamoiden hän katsahti herroihin komitean jäseniin; yksi heistä näytti kalpenevan. "Joka uskaltaa, se voittaa", ajatteli Diederich ja mylvi:
"Toinen on tavaratalonomistaja, herra Cohn!"
Ja hän poistui, kasvoilla sellaisen ilme, joka on täyttänyt velvollisuutensa. Alhaalla Kunze otti hänet vastaan ja suuteli häntä itsensäunhoittaen oikealle ja vasemmalle puolelle kasvoja, mille kansallismieliset taputtivat käsiään. Toiset huusivat: "Todistakaa!" tai "Huijari!" Mutta "Cohnin pitää puhua!", sitä tahtoivat kaikki, eikä Cohn voinut välttää tätä vaatimusta. Vanha Buck katsoi häneen jäykkänä, poskien vavistessa silminnähtävästi, ja sitten hän antoi hänelle pyytämättä puheenvuoron. Heuteufelin sysäämänä Cohn astui esiin pitkän komiteapöydän takaa ilman oikeata vakaumusta, veti jalkoja perässään ja teki epäedullisen vaikutuksen jo ennenkuin avasi suutaan. Hän hymyili anteeksiantavasti. "Hyvät herrat, ettehän toki ota uskoaksenne edellisen puhujan sanoja", hän lausui niin hiljaa, että tuskin kukaan sitä käsitti. Kuitenkin arveli Cohn menneensä jo liian pitkälle. "Minä en tahdo julistaa vallan perättömäksi edellisen puhujan väitettä, mutta niin ei asia sentään kuitenkaan ollut."
"Ahaa! Hän myöntää sen!" — ja äkkiä syntyi sellainen melske, että Cohn, joka ei ollut mihinkään tällaiseen valmistautunut, hypähti taaksepäin. Sali oli paljasta huitomista ja kuohumista. Siellä ja täällä jo vastustajat hyökkäsivät toistensa kimppuun. "Eläköön!" kähisi Kühnchen ja lensi rivien läpi liehuvin hiuksin, heiluttaen nyrkkejään, lainoittaen verilöylyyn… Lavallakin olivat kaikki jalkeilla, poliisiluutnanttia lukuunottamatta. Vanha Buck oli jättänyt puheenjohtajan paikan, ja kääntyneenä poispäin kansasta, jolle hän oli turhaan kohottanut omantuntonsa viimeisen huudon, syrjässä muista ja yksinään hän suuntasi katseensa sinne, missä kukaan ei nähnyt, että hän itki. Heuteufel kääntyi suuttuneena poliisiluutnantin puoleen, joka ei liikahtanutkaan paikaltaan, mutta sai sen neuvon, että virkamies yksinään päätti, hajoittiko kokouksen ja milloin. Sen ei tarvinnut tapahtua juuri sillä hetkellä, jolloin vapaamielisille kävi huonosti! Sen jälkeen Heuteufel meni pöydän luoja kilisti kelloa. Samalla hän huusi: "Toisen nimi!" Ja kun kaikki lavalla olevat herrat huusivat mukana, niin se kuului lopultakin, ja Heuteufel saattoi jatkaa.
"Tuo toinen, joka oli Gausenfeldissä, on maakunnanoikeusneuvos Kühlemann, jonka peruilla tuo lastenseimi pitäisi rakennettaman. Tahtooko joku väittää, että Kühlemann varastaa omia perujaan? No siis!" — ja Heuteufel kohautti olkapäitään, mihin suosiollisesti naurettiin. Mutt'ei kauan. Intohimot kuohuivat taas. "Todistakaa! Antakaa Kühlemannin itse puhua! Varkaita!" Heuteufel selitti, että hra Kühlemann oli kovin sairaana, että lähetettiin joku kysymään ja että paraikaa jo soitettiin. "Uh!" kuiskasi Kunze ystävälleen Diederichille. "Jos se oli Kühlemann, niin me olemme valmiita ja voimme panna pillit pussiin." "Ei vielä pitkään aikaan!" ennusti Diederich hurjanrohkeana. Pastori Zillich pani omasta puolestaan toivonsa vain Jumalan sormeen. Hurjassa rohkeudessaan Diederich sanoi: "Emme tarvitse ollenkaan!" — ja hän karkasi erään epäilijän kimppuun, jota hän neuvoi. Hän kiihoitti oikeamieliset ratkaisevaan kannanmääräämiseen, niin, hän puristi sosialidemokraattien kättä, vahvistaakseen siten heidän vihaansa porvarillista turmelusta vastaan — ja kaikkialla hän näytteli ihmisille Klüsingin kirjettä. Hän löi kädenselällä niin vahvasti paperiin, että kukaan ei voinut lukea, ja huusi: "Onko tässä Kühlemann? Tässä on Buck! Jos Kühlemann voi vielä aukoa suutaan, niin hänen täytyy myöntää, että hän se ei ollut. Buck se oli!"
Samalla hän piti silmällä lavaa, mikä oli tullut merkillisen hiljaiseksi. Herrat komitean jäsenet juoksivat sinne tänne, mutta he kuiskailivat vain. Vanhaa Buckia ei enää nähty. "Mitäs nyt on tapahtunut?" Salissa oli melu asettunut, mutta vielä ei tiedetty, miksi. Äkkiä mainittiin: "Kühlemann kuuluu kuolleen." Diederich tunsi sen pikemmin kuin kuuli. Hän lakkasi heti puhumasta ja työskentelemästä. Jännityksestä hän irmasteli. Jos joku kysyi häneltä jotakin, niin hän ei vastannut, hän havaitsi ympärillään tolkuttoman ääntensekotuksen eikä tiennyt enää tarkkaan, missä oli. Mutta silloin tuli Gottlieb Hornung ja sanoi: "Hän on jumalaties kuollut. Minä olin ylhäällä, sinne soitettiin. Hän kuoli äsken juuri."
"Oikeaan aikaan", sanoi Diederich ja katsahti ympärilleen, hämmästyneenä, ikäänkuin heräten. "Jumalan sormi on taas kerta näyttänyt itsensä", totesi pastori Zillich, ja Diederich tunsi, että tätä sormea ei suinkaan saanut halveksia. Miten, jos se olisi osoittanut kohtalolle toisen suunnan?… Salissa olevat puolueet hajaantuivat, kuoleman käyminen politiikkaan käsiksi teki puolueista ihmisiä; he puhuivat hiljaisella äänellä ja menivät tiehensä. Kun Diederich oli jo ulkona, niin hän sai vielä kuulla, että vanha Buck oli mennyt tainnoksiin.
* * * * *
"Netziger Zeitung" teki selvää tuosta "traagillisesti kuluneesta vaalikokouksesta" ja liitti siihen kunnioittavat muistosanat Kühlemannille, tuolle ylenansioituneelle kansalaiselle. Vainajaa ei tahrannut mikään häpeäpilkku, joskin oli sattunut asioita, jotka kaipasivat selitystä… Se tapahtui, kun Diederichillä ja Napoleon Fischerillä oli ollut kahdenkeskinen keskustelu. Vielä illalla vaalien edellä "keisarinpuolueella" oli kokous, jonne vastustajillakin oli sisäänpääsy. Diederich esiintyi ja ruoski säkenöivin sanoin demokraattista turmelusta ja sen netzigiläistä päätä, jonka nimittäminen oli keisarille uskollisen miehen velvollisuus — mutta hän ei nimittänyt häntä kuitenkaan. "Sillä, hyvät herrat, ylevä tunne paisuttaa minun rintani sen johdosta, että saavutan meidän nuoren, jalon keisarimme kiitollisuuden siten, että riistän naamarin hänen vaarallisimmalta viholliseltaan ja osoitan Teille, että hänkin tahtoo ansaita." Tässä hän sai päähänpiston, tai muistiko hän jotakin, sitä hän ei tiennyt. "Hänen Majesteettinsa on sanonut nuo ylevät sanat: 'afrikkalaiset siirtomaani Eugen Richterin vangitsemismääräyksestä!' Mutta minä, hyvät herrat, toimitan Hänen Majesteetilleen Richterin parhaat ystävät!" Hän antoi innostuksen mennä ohi, sitten suhteellisen hillityllä äänellä: "Ja sen tähden, hyvät herrat, minulla on erityisiä syitä olettaa, mitä keisarinpuolueelta korkeassa, hyvin korkeassa paikassa odotetaan." Hän tarttui povitaskuunsa, aivan kuin hänellä nytkin olisi ollut siellä ratkaisu; ja äkkiä, täysin keuhkoin: "Joka nyt vielä antaa äänensä vapaamielisille, hän ei ole keisarille uskollinen!" Kun kokous ymmärsi tämän, niin Napoleon Fischer, joka oli läsnä, yritti osoittaa sille tästä vedettävät johtopäätökset. Heti ryntäsi Diederich siihen väliin. Kansalliset valitsijat tulivat täyttämään velvollisuutensa ja valitsemaan pienemmän pahan. "Mutta minä olen ensimäinen, joka torjuu kauas luotaan kaikenlaisen sopimuksenteon kumouksen kanssa!" Hän paukutti niin kauan puhujanpöytää, että Napoleon katosi väkijoukkoon. Ja että Diederichin suuttumus oli todellista, saatiin havaita vaalipäivän aamuna sosialidemokraattisesta "Kansanäänestä", mikä pilkallisin hyökkäyksin Diederichiä itseään kohtaan julkaisi kaiken, mitä hän oli sanonut vanhasta Buckista, mainiten vielä lisäksi hänen nimensä. "Hessling joutuu satimeen", sanoivat valitsijat, "sillä nyt täytyy Buckin haastaa hänet oikeuteen." Mutta monet vastasivat: "Buck joutui satimeen, sillä tuo toinen tietää liian paljon." Vapaamielisetkin, mikäli saattoivat käyttää järkeään, huomasivat nyt, että oli aika käydä varovaiseksi. Jos kerta kansallismieliset, joiden kanssa ei ollut leikiteltävä, arvelivat, että oli äänestettävä sosialidemokraattia —. Ja jos sosialidemokraatti tuli valituksi, niin silloin oli hyvä kuulua valitsijoihin, tai muutoin joutui työmiesten boikotteerauksen alaiseksi… Mutta ratkaisu tapahtui kello kolme iltapäivällä. Kaiser-Wilhelm-Strassella pantiin hälyytystorvi soimaan, kaikki syöksyivät ikkunille ja myymäläin oville katsomaan, missä tuli oli päässyt irti. Se oli uniformuun puettu sotilasyhdistys, mikä marssi ohitse. Sen lippu osoitti sille kunnian tien. Kühnchenillä, joka johti, oli kypärä takaraivolla, ja pelkoaherättävällä tavalla hän heilutti miekkaansa. Diederich asteli vakavasti rivissään, iloiten siitä varmuudesta, että nyt rivissä kaikki kehittyi komennon mukaan mekaanisesti itsestään. Tarvitsi vain astella, ja vanhasta Buckista tehtiin lihamuhennosta vallan tahtiaskelilla!… Kadun toisessa päässä tuotiin yhdistyksen uusi lippu, ja se otettiin vastaan urhealla hurraahuudolla ja jyrisevällä soitolla. Isänmaallisen värväystoiminnan odottamattomassa määrässä pidentämänä kulkue saapui Klappschille. Täällä käväistiin sisällä joukkueittain, ja Kühnchen komensi "valitkaa". Vaalikomitea odotti jo eteisessä, Zillichin johdolla, juhlavaatteissa. Kühnchen komensi kenttä-äänellä: "Ylös, toverit, vaaleihin! Me äänestämme Fischeriä!" — minkä jälkeen lähdettiin oikealta sivustalta alkaen, jyrisevän musiikin soidessa, vaalipaikalle. Mutta sotilasyhdistystä seurasi koko jono. Klappschilta, joka ei ollut osannut odottaa tällaista innostusta, loppui olut pian. Lopuksi, kun kansallinen asia jo näytti korjanneen kaiken sen, mihin se pystyi, tuli pormestari, tohtori Scheffelweis ja otettiin vastaan eläköönhuudoin. Hän antoi aivan avoimesti pistää käteensä punaisen lipun, ja vaaliuurnalta palatessaan hän näytti iloisesti liikutetulta. "Lopultakin!" hän sanoi ja puristi Diederichin kättä. "Me olemme tänään voittaneet lohikäärmeen." Diederich vastasi armottomasti: "Te, herra pormestari? Te olette vielä puoleksi sen kidassa. Kunpa ei vain vetäisi Teitä perässään sinne, missä hän nyt menehtyy!" Tohtori Scheffelweisin kalvetessa kohosi jälleen eläköönhuuto. Wulckow!… Yli viisituhatta ääntä Fischerille! Heuteufel sai tuskin kolmeatuhatta, kansallinen aalto oli lakaissut hänet pois, ja valtiopäiville joutui sosialidemokraatti. "Netziger Zeitung" pani merkille "keisarinpuolueen" voiton, sillä sitä saatiin kiittää siitä, että yksi vapaamielisyyden päävarustuksista oli sortunut — mutta tällä ei Nothgroschen saavuttanut suurta tyydytystä eikä herättänyt äänekästä vastustusta. Kaikki pitivät tapahtumaa luonnollisena, mutta samantekevänä. Vaalipäivien melun jälkeen oli taas ansaittava rahaa. Keisari Wilhelmin patsas, joka juuri oli ollut kansalaissodan keskipisteenä, ei kiihdyttänyt enää ketään. Vanha Kühlemann oli testamentissaan määrännyt kaupungille yleishyödyllisiä tarkoituksia varten kuusisataatuhatta markkaa, mikä oli hyvin säädyllistä. Lastenseimi tai keisari Wilhelmin patsas, sama kuin jos olisi mennyt pyytämään Gottlieb Hornungilta pesusientä tai hammasharjaa. Valtuuston ratkaisevassa istunnossa ilmeni, että sosialidemokraatit kannattivat patsasta, siis hyvä juttu. Joku ehdotti heti komitean asettamista ja kunniapuheenjohtajan paikan tarjoamista hallintoneuvoston presidentille, von Wulckoville. Tällöin nousi Heuteufel, jota toki hänen tappionsa oli suututtanut, ja ilmaisi arveluja siitä, tuliko presidentti, joka ei ollut kaukana eräästä tietystä tonttikaupasta, pitämään itseään sopivana olemaan päättämässä siitä tontista, jolle tuo patsas piti pystytettämän. Tämän johdosta naureskeltiin ja iskettiin hieman silmää, ja Diederich, jonka ruumiin läpi kävi kylmä väristys, odotti jo häväistysjuttua. Hän odotti hiljaa, tuntien salaista kutkutusta siitä, miten tuli käymään vallalle, kun joku sitä järkytti. Kun mitään ei tapahtunut, niin hän kohottautui jäykästi ja pani, ilman mitään liiallista ponnistusta, vastalauseen halventamista vastaan, jonka hän jo kerran oli julkisesti näyttänyt vääräksi. Sen sijaan ei vastapuoli ollut tähän asti pienimmässäkään määrässä puhdistautunut sitä kohtaan tehdyistä syytöksistä. "Olkaa huoletta", vastasi Heuteufel, "saatte kohta sen nähdä. Kanne on jo nostettu."