Tämä aiheutti ainakin kiihtymystä. Vaikutus tosin väheni, kun Heuteufelin täytyi myöntää, että hänen ystävänsä Buck ei ollut nostanut syytettä valtuusmies Hesslingiä, vaan vain "Kansanääntä" vastaan. "Hessling tietää liian paljon", toistettiin — ja Wulckowin rinnalle, jolle joutui kunniapuheenjohtajan paikka, nimitettiin Diederich keisari Wilhelmin patsaan komitean puheenjohtajaksi. Maistraatissa nämä päätökset saivat lämpimän puolustajan pormestari, tohtori Scheffelweisista, ja ne hyväksyttiin, vanhan Buckin loistaessa poissaolollaan. Eipä hän pitänyt itsekään asiaansa sen korkeammassa arvossa! Heuteufel sanoi: "Pitäisikö hänen sitten olla mieskohtaisesti läsnä niissä sikamaisuuksissa, joita hän ei voi estää?" Mutta sillä Heuteufel vain vahingoitti itseään. Kun vanha Buck pienen ajan kuluessa oli kärsinyt kaksi tappiota, niin jo etukäteen nähtiin, että hänen jutustaan "Kansanääntä" vastaan oli tuleva kolmas. Jokainen sovitti jo etukäteen näiden olosuhteiden mukaisesti sen todistuksen, mikä tultiin esittämään oikeudessa. Hessling oli luonnollisesti mennyt liian pitkälle, sanoivat järkevästi ajattelevat ihmiset. Vanha Buck, jonka kaikki tunsivat alusta pitäen, ei ollut mikään huijari eikä veijari. Kenties oli uskottava, että hän oli ollut varomaton, erittäinkin nyt, kun hän maksoi veljensä velkoja ja itsekin oli jo pulassa. Oliko hän nyt käynyt Cohnin kanssa Klüsingin luona noiden maa-alueiden vuoksi? Hyvä afääri: — sen ei olisi vain tarvinnut tulla tunnetuksi! Ja miksi piti Kühlemannin kuolla juuri sillä hetkellä, jolloin hän olisi voinut vannoa ystävänsä viattomaksi! Sellainen vastoinkäyminen merkitsi jotakin! Herra Tietz, "Netziger Zeitungin" taloudenhoitaja, joka alinomaa juoksi Gausenfeldissa, sanoi nimenomaan, että teki vain rikoksen itseään kohtaan, jos puolusti sellaisia ihmisiä, jotka silminnähtävästi olivat näytelleet osansa loppuun. Tietz huomautti myöskin siitä, että vanha Klüsing, joka yhdellä ainoalla sanalla olisi saattanut lopettaa koko jutun, varoi puhumasta mitään. Hän oli sairas, ja vain hänen tähtensä täytyi jutun käsittely lykätä epämääräiseen tulevaisuuteen.
Mutta se ei estänyt häntä kuitenkaan myymästä tehdastaan. Tämä oli uusinta, tämä oli niitä "syvästivaikuttavia muutoksia eräässä suuressa, Netzigin talouselämälle ylen tärkeässä liikeyrityksessä," joista "Netziger Zeitung" hämärästi ilmoitti. Klüsing oli ryhtynyt keskusteluihin erään berliniläisen pankkiyhtymän kanssa. Kun Diederichiltä kysyttiin, miksi hän ei ollut yhtymässä mukana, niin hän näytti Klüsingin kirjettä, jolla tämä oli tarjonnut hänelle tehdastaan ennemmin kuin kenellekään muulle. "Vieläpä sellaisilla ehdoilla, joita ei koskaan esitetä uudestaan," hän lisäsi. "Valitettavasti minä olen suurissa yrityksissä lankoni kanssa Eschweilerissä, enkä edes tiedä, vaikka olisin pakotettu muuttamaan pois Netzigistä." Mutta asiantuntijana hän selitti Nothgroschenin kysymyksen johdosta, joka julkaisi hänen vastauksensa, että vaadittu hinta oli vielä todellisia hintaa alhaisempi. Gausenfeld oli tosiasiallisesti kultakaivos; osakkeiden ostamista, jotka oli laskettu pörssiin myytäviksi, saatettiin vain mitä lämpimimmin suositella. Tosiasiallisesti niitä kysyttiin kovin Netzigissä. Miten asiallinen ja persoonallisista eduista väliäpitämätön Diederichin arvostelu oli ollut, näkyi eräässä erityisessä tilaisuudessa, kun nimittäin Buck haki rahaa. Sillä hän oli joutunut niin pitkälle; hänen perheensä ja yhteishyvän harrastuksensa olivat vieneet hänet niin pitkälle, että hänen ystävänsäkään eivät seuranneet häntä enää. Silloin Diederich tarttui asiaan. Hän antoi vanhukselle kaksi kiinnityslainaa hänen Fleischhauergrubessa olevaan taloonsa. "Hänellä täytyi tosiaankin olla toivoton rahapula," huomautti Diederich niin usein kuin hän siitä puhui. "Kun hän otti sitä minulta, kaikkein selvimmältä poliittiselta vastustajaltaan! Kuka olisi aikaisemmin uskonut sitä hänestä!" Ja Diederich katseli syvämietteisesti kohtaloa… Hän lisäsi, että tuo talo tuli käymään hänelle kalliiksi jos joutui hänelle. Tosin hänen täytyi pian muuttaa pois omastaan. Sekin osoitti, että hänellä ei ollut mitään aikeita Gausenfeldin suhteen… "Mutta," selitti Diederich, "vanhus ei makaa millään ruusuvuoteella, kuka tietää, miten hänen juttunsa päättyy — ja juuri siksi, kun minun täytyy vastustaa häntä poliittisesti, minä tahdoin osoittaa — Tehän ymmärrätte." Ihmiset ymmärsivät ja onnittelivat Diederichiä hänen enemmän kuin virheettömän menettelynsä johdosta. Diederich torjui tämän. "Hän on syyttänyt minua idealismin puutteesta, sitä solvausta minä en tahtonut sietää." Miehekäs liikutus vapisutti hänen ääntään.
Tapaukset kulkivat kulkuaan; ja kun monen nähtiin joutuvan epäsuotuisaan asemaan, niin silloin saattoi olla iloinen, jos omat asiat luistivat. Diederich huomasi tämän oikein vasta sinä päivänä, kun Napoleon Fischer matkusti Berliniin hylkäämään sotilaslakiehdotusta. "Kansanääni" oli kuuluttanut joukkomielenosoituksen toimeenpantavaksi, rautatieaseman piti olla poliisien miehittämänä. Kansallisen miehen velvollisuus oli olla mukana. Matkalla sinne Diederich tapasi Jadassohnin. He tervehtivät toisiaan niin muodollisesti kuin heidän kylmenneet suhteensa määräsivät. "Te tahdotte myöskin nähdä tuon arvottoman touhun?" kysyi Diederich.
"Minä menen lomalle — Pariisiin." Tosiaankin Jadassohnilla oli polvihousut. Hän lisäsi: "Välttääkseni niitä poliittisia tyhmyyksiäkin, joita täällä on tehty."
Diederich päätti olla huomaamatta tuon ihmisen katkeroitumista, jolla ei ollut ollut menestystä. "Oikeastaan ajateltiin," hän sanoi, "että Te nyt vasta oikein tekisitte selvää jälkeä."
"Minäkö? Miten niin?"
"Neiti Zillich on tosin poissa tätinsä luona."
"Täti on hyvä," Jadassohn hymähti. "Ja ajateltiin, että Te myöskin?"
"Jättäkää vain minut pois pelistä." Diederich otti kasvoilleen ymmärtävän ilmeen. "Mutta miten tuo täti on hyvä? Mihin hän on sitten mennyt?"
"Tiehensä," sanoi Jadassohn. Silloin Diederich pysähtyi ja läähätti. Käthchen Zillich tiessään! Millaiseen seikkailuun olisi saattanutkin joutua!… Jadassohn sanoi maailmanmiehen tavalla:
"No niin, hän on mennyt Berliniin. Hyvillä vanhemmilla ei ole vielä aavistustakaan. Minä en ole edelleenkään huonoissa väleissä hänen kanssaan, ymmärrättehän, mutta kerta täytyi toden tulla eteen."
"Niin tai näin," täydensi Diederich, joka oli tointunut.
"Parempi niin kuin näin," korjasi Jadassohn; minkä jälkeen Diederich, alentaen tutunomaisesti ääntään: "Nythän minä voin sen Teille sanoa, että minusta tuo tyttö on aina tuntunut siltä, kuin hän ei kävisi Teillekään tukalaksi."
Mutta Jadassohn pani vastalauseen, missä ilmeni itserakkautta. "MitäTe sitten uskotte? Minä itse olen antanut hänelle suosituksia.Pitäkää varanne, hän tulee menestymään Berlinissä."
"Sitä en epäile." Diederich vilkutti silmää. "Minä tunnen hänen ominaisuutensa… Te olette tosin pitänyt minua lapsellisena." Jadassohnin torjumista hän ei ottanut huomioonsa. "Te olette pitänyt minua lapsellisena. Ja samaan aikaan minä, piruvieköön, kalastin Teidän alueellanne, nyt sen voin Teille sanoa." Ja hän kuvasi tuolle toiselle, joka kävi yhä levottomammaksi, elämyksiään Käthchenin kanssa rakkaudenkammiossa — kuvasi niin täydellisesti, että asia todellisuudessa ei ollut tapahtunut niin perinpohjaisesti. Hymyillen tyydytetyn koston hymyä hän katsoi Jadassohniin, joka ilmeisesti oli kahden vaiheilla, pitikö kunnian vuoksi sekaantua vai ei. Lopulta hän päätti koputtaa Diederichiä olkapäälle, ja he vetivät sitten ystävällisesti tarjonaolevat johtopäätökset. "Asia jää luonnollisesti tarkoin meidänkeskiseksi… Sellaistakin tyttöä täytyy arvostella oikeudenmukaisesti, sillä mistä sitten parempi elämä saisi täydennyksensä… Osoite? Mutta vain Teille. Jos sitä joutuu Berliniin joskus, niin tietäähän sitä sitten, missä ollaan." "Sillä olisi tietty viehätyksensäkin," huomautti Diederich, katsahtaen sisimpäänsä; ja kun Jadassohn katsahti matkalaukkuihinsa, niin he heittivät hyvästit. "Politiikka on valitettavasti vienyt meitä hieman eri suunnille, mutta siinä, mikä on inhimillistä, me jumalankiitos tapaamme taas toisemme. Huvitelkaa tarpeeksenne Parisissa."
"Huvitukset eivät tule kysymykseen." Jadassohn kääntyi ympäri, kasvoilla sellainen ilme, kuin olisi tahtonut jonkun niellä. Kun hän näki Diederichin käyvän levottomaksi, niin hän tuli takaisin. "Neljän viikon kuluttua", hän sanoi merkillisen vakavana ja päättävästi, "tulette sen itse näkemään. Kenties on suotavaa, että jo etukäteen valmistatte yleisön siihen". Diederich, vasten tahtoaan mielenliikutuksen vallassa, kysyi: "Mitäs Te sitten aiotte?" Ja Jadassohn, tärkeänä, hymyillen uhrautuvan päättäväisesti: "Minä aion saattaa ulkonaisen olemukseni sopusointuun kansallisen vakaumukseni kanssa." Kun Diederich oli käsittänyt näiden sanojen merkityksen, niin hän saattoi vain kumartaa kunnioittavasti; Jadassohn oli jo tiessään. Hänen korvansa, kun hän nyt astui eteishuoneeseen, loistivat vielä kerran — viimeisen kerran! — kuten kaksi kirkonikkunaa iltahohteessa.
Asemalle ryntäsi joukko miehiä, joiden keskellä liehui lippu. Muutamia poliiseja astui raskaasti alas rappusia ja asettui heitä vastaan. Joukko viritti heti internationaalen. Sittenkin vallanedustajat torjuivat sen hyökkäyksen menestyksellisesti. Useita pääsi kuitenkin ketjun läpi ja ryhmittyi Napoleon Fischerin ympärille, joka pitkillä käsillään laahasi ommeltua käsilaukkuaan melkein maata myöten. Ravintolassa nautittiin virvokkeita näiden heinäkuun helteessä, kumouksen hyväksi suoritettujen, väsyttävien ponnistusten jälkeen. Sitten Napoleon Fischer yritti aseman rappusilta pitää puhetta, kun junakin päällepäätteeksi myöhästyi tulossaan, mutta eräs poliisi kielsi sen kansanedustajalta. Napoleon Fischer pani syrjään ommellun matkalaukkunsa ja irvisti. Mikäli Diederich häntä tunsi, hän oli aikeissa ryhtyä vastustamaan valtiovaltaa. Hänen onnekseen juna ajoi asemalle — ja nyt vasta Diederich huomasi erään vantteran herran, joka kääntyi selin, jos hänen ohitseen mentiin. Hänellä oli kädessään suuri kukkaiskimppu, ja hän katseli junan tuloa. Diederich tunsi kuitenkin nämä olkapäät… Oliko nyt itse piru liikkeellä! Eräästä vaununosastosta Judith Lauer tervehti, hänen miehensä auttoi häntä alas, niin, ja ojensi hänelle kukkavihon, jonka tämä otti vastaan hymyillen vakavinta hymyään. Kun nämä molemmat kääntyivät uloskäytävää kohden, niin Diederich väisti mitä ketterämmin syrjään, läähättäen samalla. Piru ei ollut liikkeellä, Lauerin aika oli yksinkertaisesti kulunut umpeen, hän oli jälleen vapaa. Ei niin, että hänen puoleltaan olisi ollut jotakin pelättävissä, mutta kuitenkin oli totuttava siihen ajatukseen, että hän oli vapaalla jalalla… Ja kukkaviholla hän otti vastaan vaimonsa! Eikö hän sitten tiennyt mitään? Hänellä oli kuitenkin ollut aikaa miettiä. Entäs tuo rouva, joka palasi miehensä luokse, sitten kuin tämä oli kärsinyt loppuun rangaistuksensa! Oli olemassa asianhaaroja, joista säädyllinen ihminen ei voinut mitään aavistaa. Muutoin Diederich ei tuntenut näitä lähemmin kuin kukaan mukaan; hän oli silloin tehnyt vain velvollisuutensa. "Kaikki tulevat tuntemaan samaa kiusallista tunnetta kuin minäkin. Kaikilta puolin tullaan hänen antamaan ymmärtää, että tekee parhaiten, kun pysyy kotonaan… Sillä mitä ihminen kylvää, sitä hän niittää." Käthchen Zillich oli sen käsittänyt ja vetänyt oikeat johtopäätökset. Mikä hänelle oli oikein, saattoi joillekin muille olla helppoa, mutt'ei vain herra Lauerille.
Diederich itse, joka kulki kaupungin läpi kunnioittavien tervehdysten saattamana, otti nyt mitä luonnollisimmalla tavalla sen paikan, jonka hänen ansionsa olivat hänelle valmistaneet. Tämän ankaran ajan läpi hän oli taistellen raivannut itselleen tietä niin pitkälle, että vain hedelmät olivat poimimatta. Muut olivat alkaneet uskoa häneen: eikä hän itsekään kohta tuntenut mitään epäilystä… Gausenfeldistä alkoi hiljan kierrellä epäsuotuisia huhuja, ja osakkeet laskivat. Mistä oli saatu tietää, että hallitus oli ottanut pois tilauksensa sanotulta tehtaalta ja siirtänyt ne Hesslingin liikkeelle? Diederich ei ollut päästänyt mitään ilmoille, mutta se tiedettiin jo ennen kuin työväen irtisanominen tapahtui, jota "Netziger Zeitung" niin kovin valitti. Vanhan Buckin täytyi panna se toimeen johtokunnan puheenjohtajana mieskohtaisesti, mikä tuotti hänelle yleistä vahinkoa. Hallitus menetteli nähtävästi niin ankarasti vain vanhan Buckin tähden. Oli tehty virhe siinä, että hänet oli valittu puheenjohtajaksi. Ylipäänsä hänen olisi pitänyt niillä rahoilla, jotka Hessling niin säädyllisellä tavalla oli antanut hänelle, pikemmin maksaa velkoja kuin ostaa Gausenfeldin osakkeita. Diederich itse lausui kaikkialla tämän mielipiteen. "Kuka olisi sitä hänestä aikaisemmin uskonut!" huomautti hän tähänkin, ja taas hän loi miettivän katseen kohtaloon. "Nyt nähdään, mitä sellainen saattaa tehdä, joka menettää maaperän jalkainsa alta." Mistä jokainen sai sen ahdistavan vaikutuksen, että vanha Buck itsekin kulki, Gausenfeldin osakkeiden yhtenä omistajana, vararikkoa kohden. Sillä osakkeet laskivat. Irtisanomisten johdosta uhkasi tulla lakko: osakkeet laskivat vielä enemmän… Tässä Kienast hankki itselleen ystäviä. Hän oli odottamatta saapunut Netzigiin, virkistysmatkalle, kuten hän sanoi. Kukaan ei kernaasti tunnustanut kenellekään toiselle, että hänellä oli Gausenfeldin osakkeita, ja että oli joutunut satimeen. Kienast ilmoitti hänelle salavihkaa, että tuo toinen jo oli myynyt. Hänen mieskohtainen vakaumuksensa oli sellainen, että jo oli aikakin. Joku välikauppias, jota hän muutoin ei tuntenut, istui silloin tällöin kahvilassa ja osti. Muutamia kuukausia myöhemmin ilmoitti pankkiliike Sanft & C:o lehdessä, että jos jollakin oli Gausenfeldin osakkeita, sai ne siellä muuttaa vaivatta rahaksi. Tosiasiallisesti kellään ei ollut enää syksyn alkaessa noita lahoja papereita. Sen sijaan jututtiin, että Hessling ja Gausenfeld piti yhdistettämän yhdeksi liikkeeksi. Diederich näytti olevansa hämmästynyt. "Entäs vanha herra Buck?" hän kysyi. "Johtokunnan puheenjohtajana kai hänkin tahtoo sanoa siinä jotakin. Vai onko hänkin jo myynyt?" — "Hänellä on muita suruja", sanottiin silloin. Sillä hänen kunnianloukkausjuttunsa, jonka hän oli nostanut "Kansanääntä" vastaan, oli määrätty nyt käsiteltäväksi. "Hän tulee kai saamaan takkiinsa", tuumittiin; ja Diederich täysin asiallisesti: "Sääli häntä. Silloin hän on istunut viimeistä kertaa puheenjohtajana."
Tässä mielentilassa kaikki menivät oikeuteen. Haastetut todistajat eivät muistaneet mitään. Klüsing oli jo kauan puhunut kaikille tehtaanmyynnistä. Oliko hän erikoisesti puhunut tuosta maa-alueesta? Ja oliko hän maininnut vanhaa Buckia välittäjäksi? Tämä kaikki jäi epätietoiseksi. Valtuusmiesten piirissä oli ollut tunnettua, että tuo alue oli ollut kysymyksessä silloin ajatellun lastenseimen paikaksi. Oliko Buck kannattanut sitä? Ainakaan ei ollut vastustanut sitä. Useiden silmiin oli pistänyt, miten elävästi tuo paikka oli kiinnittänyt hänen mieltään. Klüsing itse, joka yhä vielä oli sairaana, oli poliisikuulustelussa todistanut, että hänen ystävänsä Buck oli hiljan käynyt hänen luonaan. Jos Buck mahdollisesti oli puhunut tuon alueen ostamisen etuoikeudesta, niin hän ei ollut käsittänyt sen mitenkään tapahtuneen Buckin kunniaa loukkaavalla tavalla… Kantaja Buck tahtoi saada todetuksi, että se oli ollut Kühlemann-vainaja, joka oli keskustellut tuosta maa-alueesta Klüsingin kanssa: Kühlemann itse, rahojen lahjoittaja. Mutta tuo toteaminen jäi tapahtumatta, sillä Klüsingin todistus oli tässäkin suhteessa epävarma. Että Cohn sitä väitti, ei vaikuttanut asiaan, koska Cohnin etujen mukaista oli saada Gausenfeldissä käyntinsä näyttämään viattomalta. Tärkeimmäksi todistajaksi jäi Diederich, jolle Klüsing oli kirjoittanut ja joka heti sen jälkeen oli ollut keskusteluissa hänen kanssaan. Oliko silloin mainittu joku nimi? Hän todisti:
"Minua ei silloin haluttanut kuulla sitä tai tätä nimeä. Minä totean, että minä, kuten kaikki todistajat todistavat, en ole koskaan julkisesti maininnut herra Buckin nimeä. Minun harrastukseni asiassa koski yksinomaan kaupunkia, jonka ei pitänyt tulla kärsimään vahinkoa kenenkään yksityisen vuoksi. Minä olen esiintynyt poliittisen moraalin puolesta. Persoonallinen viha on kaukana, ja minuun koskisi kipeästi, jos herra kantaja ei suoriutuisi tästä jutusta aivan moitteettomasti."
Hänen sanojaan seurasi hyväksyvä mutina. Vain Buck näytti tyytymättömältä, hän nousi ylös, punaisena kasvoiltaan… Diederichin piti nyt ilmoittaa, mikä oli hänen oma käsityksensä asiasta. Hän jatkoi, mutta silloin Buck astui esiin, ylen suorana, ja hänen silmänsä säihkyivät samalla tavalla kuin tuossa traagillisesti kuluneessa vaalikokouksessakin.
"Minä vapautan herra todistajan antamasta mitään säälivää lausuntoa minun persoonastani ja elämästäni. Hän ei ole oikea mies sitä tekemään. Hänen menestyksensä on saavutettu toisenlaisilla keinoilla kuin minun menestykseni ja kokonaan toisella alalla. Minun taloni oli aina avoinna kaikille ja kaikkien käytettävissä, myöskin herra todistajan. Yli viisikymmentä vuotta minun elämäni ei ole kuulunut minulle, vaan eräälle ajatukselle, jonka minun aikanani useat olivat omistaneet, oikeudenmukaisuuden ja kaikkien hyvän ajatukselle. Minä olin varakas astuessani julkisuuteen. Kun minä siitä poistun, niin minä tulen sen tekemään köyhänä. Minä en tarvitse mitään puolustusta."
Hän vaikeni, hänen kasvonsa vapisivat vielä — mutta Diederich kohautti vain olkapäitään. Mihin menestyksiin sitten tuo vanhus vetosi? Hänellä ei ollut sitä ollut enää pitkään aikaan, ja hän esitti vain onttoja sanoja, joihin kukaan ei luottanut. Hän esiintyi ylväänä ja oli jo joutunut pyörien alle. Saattoiko ihminen tunteakin niin huonosti asemansa? "Jos toisen meistä on kohdeltava toista halveksivasti —." Ja Diederich salamoi. Hän salamoi vanhuksen, joka turhaan säihkyi, yksinkertaisesti alas, ja tällä kertaa ratkaisevasti oikeudenmukaisuuden ja kaikkien hyvän keralla. Ensinnä oma hyvä — oikea oli asia, jolla oli menestystä!… Hän tunsi sen selvästi, että tämä piti paikkansa kaikkiin nähden. Vanhuskin tunsi sen, hän istuutui jälleen, hänen olkapäänsä pyöristyivät, hänen kasvoilleen tuli häpeävä ilme. Lautamiesten puoleen kääntyneenä hän sanoi: "Minä en kaipaa mitään poikkeusasemaa, minä jätän itseni kansalaisten arvosteltavaksi."
Sen jälkeen Diederich, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut, jatkoi todistustaan. Hän oli tosiaankin hyvin armahtavainen ja teki mitä parhaimman vaikutuksen. Lauerin jutun jälkeen hänet huomattiin edullisesti muuttuneeksi; hän oli saavuttanut ylevää rauhallisuutta, mikä tosin ei ollut vaikeatakaan, koska hän nyt oli varakas mies ja hyvässä asemassa. Kello löi kaksitoista, ja salissa levitettiin "Netziger Zeitungin" viimeisintä uutista huminalla: oli totta, että Hessling, Gausenfeldin suurosakkeenomistaja, oli kutsuttu pääjohtajaksi… Uteliaasti tarkastettiin häntä — ja hänen ohellaan vanhaa Buckia, jonka kustannuksella hän oli kehrännyt silkkiä. Ne kaksikymmentä tuhatta, jotka hän oli lopuksi lainannut vanhukselle, tulivat nyt takaisin sadan prosentin korolla, ja hän oli ollut jalo sen lisäksi. Että vanhus oli juuri hankkinut itselleen Gausenfeldin osakkeita, oli Hesslingin kannalta kuin hyvää pilaa ja lohdutti sillä hetkellä monia, jotka itse olivat joutuneet kärsimään. Kun Diederich poistui, niin molemmin puolin tietä vaiettiin. Tervehdykset ilmaisivat kunnioitusta siinä määrässä, missä se muuttuu alamaisuudeksi. Satimeenjoutuneet tervehtivät menestystä.
Vanhaa Buckia he kohtelivat tylymmin. Kun puheenjohtaja julisti päätöksen, silloin piestiin kieltä. Vain viisikymmentä markkaa "Kansanäänen" toimittajalle! Todistusta ei oltu täydellisesti esitetty, hyvä usko oli tullut hyväksytyksi. Tuhoavaa kantajalle, sanoivat juristit — ja kun Buck jätti käräjätalon, niin hänen ystävänsäkin väistivät häntä. Pikkuyrittäjät, jotka olivat menettäneet säästönsä Gausenfeldissä, puivat nyrkkiä hänen takanaan. Ja kaikille tämä oikeuden päätös selvitti sen seikan, että heillä oikeastaan jo kauan oli ollut vanhasta Buckista tämä käsitys. Sellaisen yrityksen kuin tuon maa-alueen oston lastenseintä varten olisi pitänyt vähintään onnistua, ne olivat Hesslingin sanat, ja ne pitivät paikkansa. Mutta siinä sitä oltiin: vanhalle Buckille ei ollut koko hänen elinikänään mikään onnistunut. Hän piti jonakin ihmeenä, että kaupunginisänä ja puoluejohtajana päätyi velkoihin. Lahoja liiketuttavia oli vielä lisäksi. Mutta kehnoutta liikealalla vastasi moraalinen kehnous, sitä osoitti hänen poikansa yhä vielä selittämättä oleva kihlausjuttu, tuon saman pojan, joka nyt keikkui teatterissa. Entäs Buckin politiikka? Kansainvälinen mieliala, mikä aina vain vaati uhreja demagoogisiin tarkoituksiin, mutta suhtautui hallitukseen aina kuten koira kissaan, mikä sitten vaikutti taas takaisin liike-elämään: se oli sellaisen ihmisen politiikkaa, jolla ei ole enää mitään menetettävänä ja jolta puuttuu kunnon porvarin luotettavuutta. Suuttuneina havaittiin, että oltiin oltu seikkailijain käsissä. Kaikkein sydämenasiana oli saattaa hänet vaarattomaksi. Kun hän ei itse vetänyt johtopäätöksiä tuosta tuhoavasta päätöksestä, niin muiden täytyi ne hänelle osoittaa. Hallinto-oikeuteen sisältyi toki määräys, minkä mukaan kunnallisen virkamiehen tuli osoittautua käyttäytymisellään virassa ja sen ulkopuolella sen kunnioituksen arvoiseksi, mitä tämä virka vaati. Täyttikö vanha Buck tämän määräyksen? Kysymyksen esittäminen merkitsi kielteisen vastauksen antamista, kuten "Netziger Zeitung" totesi, mainitsematta tietenkään hänen nimeänsä. Mutta niin pitkälle oli ensin jouduttava, että valtuusto tarttui asiaan. Silloin lopultakin, päivää ennen keskustelua, tuo paatunut vanhus tuli järkiinsä ja luopui kaupunkineuvoksen virastaan. Hänen poliittiset ystävänsä eivät voineet enää sen jälkeen pitää häntä puolueen johdossa pelosta, että olisivat menettäneet loputkin kannattajansa. Buck ei antanut sen tapahtua niin helposti, kuten näytti; tarvittiin useita käyntejä hänen luonaan ja hellää painostusta, ennenkuin hänen kirjeensä ilmestyi lehteen: demokratian menestys oli hänestä hänen omaa menestystään tärkeämpi. Kun nyt intohimojen vaikutuksesta, joita hän tahtoi pitää katoavaisina, hänen nimensä uhkasi tuottaa sille vahinkoa, niin hän vetäytyi syrjään. "Jos kokonaisuus voi siitä hyötyä, niin minä olen valmis kantamaan sen väärän häväistyksen, minkä harhaanjohdettu kansantahto sälyttää minulle, siinä uskossa, että kansan ikuinen oikeudenmukaisuus on sen kerran poistava minun harteiltani."
Tämä käsitettiin tekopyhyydeksi ja pöyhistelemiseksi; hyväntahtoiset antoivat sen hänelle anteeksi hänen ukkomaisuutensa vuoksi. Muutoin sillä, mitä hän kirjoitti tai oli kirjoittamatta, ei ollut enää mitään merkitystä, sillä mitä hän sitten vielä oli? Ihmiset, jotka saivat kiittää häntä onnestaan tai menestyksestään, katsoivat äkkiä häntä vasten kasvoja tarttumatta hattuunsa. Monet nauroivat ja tekivät ääneen huomautuksia: ne, jotka eivät olleet millään lailla olleet hänen käskettävissään, mutta jotka kuitenkin olivat olleet täynnä alistuvaisuutta niin kauan, kun hän oli nauttinut yleistä kunnioitusta. Mutta niiden vanhojen ystävien asemesta, joita hän jokapäiväisellä kävelyllään ei enää koskaan tavannut, tuli uusia, outoja. He kohtasivat hänet, kun hän palasi ja jo hämärsi, jokin pieni liikemies, jolla oli kiihtyneet silmät ja jota uhkasi vararikko, tai jokin synkkä juomaratti tai jokin taloja pitkin rientävä varjo. Nämä katsahtivat häneen, hiljentäen askeleitaan, aran tai röyhkeän tuttavallisesti. He työnsivät hidastellen lakkiaan taaksepäin; silloin vanha Buck viittasi heille, ja hän tarttui myöskin ojennettuun käteen, oli se sitten millainen tahansa.
Kun aika kului, niin vihakaan ei häntä enää huomannut. Joka tahallaan oli katsonut syrjään, meni nyt ohi välinpitämättömänä, tervehtipä usein vanhasta tottumuksesta. Eräs isä, jolla oli nuori poika mukanaan, kävi miettivän näköiseksi, ja kun he olivat sivuuttaneet hänet, niin hän sanoi lapselleen: "Oletkos nähnyt tuota vanhaa herraa, joka noin yksinään hiiviskelee eikä katsahda kehenkään? Pane sitten mieleesi koko eliniäksesi, millaiseksi häpeä voi tehdä ihmisen." Ja vanhan Buckin näkeminen herätti lapsessa heti salaperäistä kammoa, samaten kuin aikuiset, lapsina ollessaan, olivat tunteneet selittämätöntä ylpeyttä nähdessään hänet. Tosin oli nuorta väkeä, mikä ei seurannut vallallaolevaa mielipidettä. Usein, kun vanhus läksi kotoaan, koulu oli juuri loppunut. Lapset riensivät sieltä, tekivät kunnioittavasti tilaa opettajilleen, ja Kühnchen, joka nyt oli hillittömästi kansallinen, tai pastori Zillich, joka Käthchenin onnettomuuden jälkeen oli vielä ankarampi tavoissaan, riensivät läpi luomatta silmäystäkään tuohon langenneeseen. Silloin hieman varttuneemmat jäivät seisomaan tielle, jokainen, kuten näytti, itsestänsä. Heidän otsansa näyttivät vähemmän sileiltä kuin muiden; heidän katseensa oli ilmehikäs, kun he nyt käänsivät selkänsä Kühnchenille ja Zillichille ja paljastivat päänsä vanhan Buckin edessä. Tahtomattaan hän pysäytti silloin askeleensa ja katsahti näihin kasvoihin, joista kuvastui tulevaisuus ja jotka olivat täynnä sitä toivoa, jolla hän oli koko ikänsä katsonut kaikkiin ihmiskasvoihin.
* * * * *
Sillä välin ei Diederichillä ollut ollut aikaa kiinnittää suurta huomiota hänen ylenemistään seuranneisiin syrjäseikkoihin. "Netziger Zeitung", joka nyt oli kokonaan Diederichin käytettävissä, teki tiettäväksi, että herra Buckin oli itse täytynyt, ennenkuin jätti johtokunnan puheenjohtajan paikkansa, suosittaa herra tohtori Hesslingin kutsumista pääjohtajaksi. Tässä seikassa moni oli näkevinään oman erikoisen makunsa. Nothgroschen antoi kuitenkin ajatella, että herra ylitirehtööri, tohtori Hessling oli hankkinut itselleen suuret ja kiistämättömät ansiot yleisön hyväntekijänä. Ilman häntä, joka kaikessa hiljaisuudessa oli hankkinut itselleen enemmän kuin puolet osakkeista, nämä olisivat varmastikin laskeneet vielä alemmaksi, ja monet perheet saivat kiittää yksistään herra tohtori Hesslingiä siitä, että säästyivät tuholta. Lakko oli uuden pääjohtajan tarmolla saatu onnellisesti vältetyksi. Hänen kansallinen ja keisarille uskollinen mielialansa takasi sen, että hallituksen aurinko ei vastaisuudessa enää tullut laskemaan Gausenfeldissä. Lyhyesti sanottuna iloiset ajat tulivat nyt koittamaan Netzigin talouselämälle ja erittäinkin paperiteollisuudelle — semminkin jos oli perää siinä huhussa, kuten luotettavalta taholta oli saatu kuulla, että Hesslingin liike piti yhtymän Gausenfeldiin. Nothgroschen saattoi ilmaista, että herra tohtori Hessling oli vain sillä ehdolla taipunut ottamaan käsiinsä Gausenfeldin johdon.
Tosiallisesti Diederichillä ei ollut mitään niin kiireellistä tehtävää kuin osakepääoman korotuttaminen. Uudella pääomalla ostettiin Hesslingin liike. Diederich oli tehnyt loistavan kaupan. Menestys oli kruunannut hänen ensimäisen hallitustoimensa, hän oli aseman herra, hänen johtokuntansa oli kokoonpantu taipuisista miehistä, ja hän saattoi ryhtyä painamaan yrityksen sisäiseen järjestelmään hallitsijatahtonsa leimaa. Heti alussa hän kutsut kokoon kaikki työläiset ja virkailijat. "Muutamat teistä", hän sanoi, "tuntevat jo minut Hesslingin liikkeen ajoilta. Niin, ja teidän muiden täytyy oppia minut tuntemaan! Joka tahtoo auttaa minua, on tervetullut, mutta kumousta ei tulla sietämään! Vielä ei ole kulunut kahtakaan vuotta siitä, kun minä sanoin tämän pienelle osalle teistä, ja nyt te näette, miten monia minulla on käskettävänäni. Voitte olla ylpeitä sellaisen herran puolesta! Luottakaa minuun, minä tulen pitämään huolta siitä, että teidän kansallistuntonne tulee heräämään ja että teistä tulee vallassaolevan järjestyksen uskollisia kannattajia." Hän lupasi heille omia asuntoja, sairasavustusta, halpoja elintarpeita. "Mutta sosialistisista salavehkeistä minä pyydän päästä! Joka tulevaisuudessa äänestää; toisin, kuin minä tahdon, hän saa laputtaa!" Myöskin epäuskon sanoi Diederich päättäneensä ehkäistä; joka sunnuntai hän sanoi tulevansa ottamaan selvän siitä, kuka kävi kirkossa ja kuka ei. "Niin kauan kun maailmassa hallitsee sovittamaton synti, niin kauan tulee olemaan sotaa ja vihaa, kateutta ja eripuraisuutta. Ja siksi: yhden täytyy olla herrana!"
Saattaakseen tämän ylimmän peruslauseen voimaan hän antoi peittää kaikki tehtaan seinät kirjoituksilla, jotka sitä julistivat. Läpikäynti kielletty! Veden noutaminen tulensammutusvehkeillä kielletty! Pullo-oluen tuonti kaikkein ankarimmin kielletty, sillä Diederich ei ollut jättänyt tekemättä erään panimon kanssa sopimusta, mikä takasi hänelle etuja väkensä kulutuksesta… Syöminen, nukkuminen, polttaminen, lasten mukaanottaminen, "hakkaileminen, kujeileminen, kopsiminen, ylipäänsä kaikenlainen siveettömyys" mitä ankarimmin kielletty! Työläisasunnoissa kiellettiin kaikkien hoitolasten pitäminen jo ennenkuin sitä oli edes sattunutkaan. Eräs vapaassa rakkaudessa elänyt pari, joka Klüsingin aikana kymmenen vuotta oli osannut välttää ilmitulemisen, erotettiin juhlallisesti työstä. Tämä tapaus antoi Diederichille aiheen käyttää uutta keinoa kansan siveellisen tason kohottamiseksi. Tiettyihin paikkoihin hän antoi ripustaa Gausenfeldissa valmistettua paperia, mitä käyttäessään kukaan ei voinut olla näkemättä niitä siveellisiä ja valtiotaylläpitäviä perusohjeita, joita siihen oli painettu. Välistä hän kuuli työmiesten huutelevan toisilleen noita lauseita, joiden sisällöstä he sillä tavoin olivat tulleet vakuutetuiksi, tai laulavan isänmaallista laulua, joka oli painunut heidän mieleensä samassa tilaisuudessa. Näiden menestysten rohkaisemana Diederich laski keksintönsä kauppaan. Se esiintyi "Maailmanmahdin" nimellä, ja tosiaankin, kuten eräs suurisuuntainen reklaami toitotti, se levitti saksalaista henkeä saksalaisen tekniikan tukemana voitokkaasti läpi maailman.
Kaikkia herran ja työmiesten välisiä yhteentörmäyksiä nämä kasvatusopilliset paperit eivät voineet poistaa. Eräänä päivänä Diederich katsoi olevan aihetta ilmoittaa, että hän tuli vakuutusrahastosta suorittamaan vain hampaanpaikkauksen, muttei uusia hampaita. Eräs mies oli laitattanut itselleen kokonaan uudet hampaat! Kun Diederich vetosi tähän, tosin jälestäpäin julkaistuun ilmoitukseen, niin tuo mies pani vastalauseen ja pääsi eriskummallisella tavalla voitolle. Tämän johdosta hänen uskonsa voimassaolevaan järjestykseen horjahti, ja hänestä tuli kapinannostaja, joutui silminnähtävästi rappiolle ja olisi muissa olosuhteissa ehdottomasti erotettu työstä. Mutta Diederich ei voinut noin vain päästää käsistään noita hampaita, jotka olivat tulleet hänelle niin kalliiksi, ja niin hän piti myöskin tuon miehen… Koko tämä asia ei ollut terveellistä, sitä hän ei salannut itseltään, työväen hengelle. Tähän tuli vielä lisäksi vaarallisten poliittisten tapausten vaikutus. Kun valtiopäivätalon vihkiäisissä useat sosialidemokraattiset edustajat jäivät istumaan keisarille kohotetun eläköönhuudon aikana, niin oli varmaa, että kumouslakiehdotuksen välttämättömyys oli näytetty toteen. Diederich valmisti sille maaperää julkisuudessa; väkeään hän valmisti vastaanottamaan sitä puheella, jota tämä kuunteli synkästi vaieten. Valtiopäivien enemmistö oli kylliksi tunnoton hylätäkseen tuon ehdotuksen, eikä seurausta tarvinnut kauan odottaa, sillä eräs tehtailija murhattiin. Murhattiin! Tehtailija! Murhaaja väitti, ett'ei ollut mikään sosialidemokraatti, mutta tämän Diederich tunsi omasta väestään; ja tuon murhatun piti olla ollut työväelle ystävällinen, mutta sen Diederich tunsi omasta itsestään. Päivä- ja viikkokausiin hän ei avannut ainoatakaan ovea pelkäämättä sen takana olevan paljastettua veistä. Hänen konttoriinsa hankittiin itsestään laukeavat ampuma-aseet, ja yhdessä Gasten kanssa hän ryömi joka ilta makuuhuoneessa ja toimitti tarkastuksen. Hänen keisarille osoittamansa sähkösanomat, kävivätpä ne sitten valtuuston, "keisarinpuolueen" johtokunnan, yrittäjäyhdistyksen tai sotilasyhdistyksen nimissä, hänen sähkösanomansa, joihin hän hukutti kaikkein korkeimman herran, huusivat apua sosialistien virittämää vallankumousliikettä vastaan, joka taas oli vienyt erään uhrin, vapautusta tästä rutosta, nopeita lainlaadinnallisia toimenpiteitä, omaisuuden ja arvovallan suojaamista sotilaallisin keinoin, kuritushuonerangaistusta lakkolaisille, jotka estivät jonkun tekemästä työtä… Mutta "Netziger Zeitung", joka kaiken tämän julkaisi kirjaimelliseti, ei jättänyt missään tapauksessa lisäämättä, miten paljon juuri herra päätirehtööri, tohtori Hessling toimi sosiaalisen rauhan ja työväen huollon hyväksi. Jokaisen Diederichin rakennuttaman työväenasunnon Nothgroschen esitti lehdessään hyvin kaunistavin kuvin ja kirjoitti vielä lisäksi lennokkaan artikkelin. Tietyt muut työnantajat, joiden vaikutus onneksi ei enää tullut Netzigissä kysymykseen, saivat kylläkin hillitä alaistensa kumouksellisia pyrkimyksiä jakamalla heille liikevoittoa. Herra päätirehtööri, tohtori Hesslingin edustamat periaatteet jouduttivat työnantajan ja työntekijäin välistä, parasta ajateltavissa olevaa suhdetta, mitä Hänen Majesteettinsa keisari toivoi saavansa nähdä kaikkialla saksalaisessa teollisuudessa. Voimakas vastarinta työmiesten liiallisia vaatimuksia vastaan yhtä hyvin kuin työnantajain liittoutuminen kuuluivat nimittäin tunnetusti keisarin yhteiskunnalliseen ohjelmaan, jonka toteuttamisessa herra päätirehtööri, tohtori Hesslingillä oli kunniakas osansa. — Ja alla oli Diederichin kuva.
Sellainen tunnustus kannusti yhä innokkaampaan toimintaan — huolimatta sovittamattomasta synnistä, joka muutoin ilmaisi turmelevan vaikutuksensa ei vain liikkeessä, vaan myöskin perheessä. Se oli valitettavasti Kienast, joka tässä kylvi kateutta ja eripuraisuutta. Hän väitti, että Diederich ei olisi ollenkaan saavuttanut loistavaa asemaansa ilman häntä ja hänen näkymätöntä toimintaansa osakkeiden ostopuuhassa. Tähän Diederich vastasi, että Kienast oli saanut korvauksensa varojaan vastaavan osakkeidenomistuksen kautta. Tätä ei lanko kuitenkaan tunnustanut, vaan julkesi väittää löytäneensä oikeudellisen pohjan kunniattomille vaatimuksillensa. Eikö hänelle Magdan puolisona oikeudellisesti kuulunut kahdeksas osa vanhasta Hesslingin tehtaasta? Tehdas oli myyty, Diederich oli saanut siitä puhdasta rahaa ja Gausenfeldin etuoikeutettuja osakkeita. Kienast vaati kahdeksatta osaa pääoman korosta ja etuoikeutettujen osakkeiden osalle tulevasta vuosivoitosta. Tähän kuulumattomaan vaatimukseen Diederich vastasi kaikella tarmollaan, ett'ei ollut langolleen eikä sisarelleen enää mitään maksamassa. "Minä olin vain velvoitettu maksamaan teille kahdeksannen osan tehtaani vuosivoitosta. Minun tehtaani on myyty. Gausenfeld ei kuulu minulle, vaan eräälle osakeyhtiölle. Mitä tuohon pääomaan tulee, se on minun yksityistä omaisuuttani. Teillä ei ole mitään vaadittavana." — Kienast nimitti tätä julkiseksi ryöstöksi, Diederich, joka oli todistuskappaleittensa pätevyydestä täysin vakuutettu, puhui kiristyksestä, ja niin siitä syntyi oikeusjuttu.
Tuo juttu kesti kolme vuotta. Sitä ajettiin yhä kiihtyvällä katkeruudella, semminkin Kienastin puolelta, joka, voidakseen kokonaan antautua siihen, jätti paikkansa Eschweilerissa ja muutti Magdan kanssa Netzigiin. Päätodistajaksi Diederichiä vastaan hän oli esittänyt vanhan Sötbierin, joka nyt kostonhalussaan tosiaankin tahtoi todistaa, että Diederich ei aikaisemminkaan ollut suorittanut sukulaisilleen heille tulevia määriä. Kienastin mieleen juohtui myöskin yritys saattaa päivänvaloon tiettyjä kohtia Diederichin menneisyydestä nykyisen edustajan, Napoleon Fischerin avulla, mikä ei koskaan tosin oikein onnistunut. Mutta Diederich huomasi tämän tähden olevansa pakotettu antamaan erinäisiä kertoja yhä suurempia ja suurempia määriä sosialidemokraattiseen puoluekassaan. Ja hänen täytyi tunnustaa itselleen, että hänen mieskohtainen tappionsa teki hänelle vähemmän kipeätä kuin se seisahdus, mikä sen johdosta aiheutui kansallisen asian kehityksessä… Guste, jonka katse ei kantanut niin kauas, kiihdytti miesten riitaa enemmän naisellisista vaikutteista. Hänen esikoisensa oli tyttö, eikä hän antanut Magdalle anteeksi hänen poikalastaan. Magda, joka raha-asioita kohtaan oli alussa osoittanut vain laimeata mielenkiintoa, johti vihollisuuksia siitä päivästä lähtien, kun Emmi esiintyi ennenkuulumaton, Berlinistä hankittu hattu päässään. Magda totesi, että Diederich suosi Emmiä mitä loukkaavimmalla tavalla. Emmi asui Gausenfeldissa omassa erikoisessa huoneustossa, missä hän piti teekutsuja. Hänen pukurahojensa määrä oli aivan häpeämätön siihen verraten, mitä hänen naimisissa oleva sisarensa kulutti. Magdan täytyi nähdä, että se korkeampi arvo, minkä hänen naimisiinmenonsa oli hänelle tuottanut, muuttuikin päinvastaiseksi; ja hän syytti Diederichiä siitä, että tämä oli ennen loistokautensa alkua salakavalasti vapautunut hänestä. Kun Emmi ei nytkään keksinyt itselleen miestä, niin sillä näytti olevan erikoiset syynsä — jotka sitten Netzigissä myöskin kuiskattiin korvaan. Magda ei nähnyt mitään estettä sanoakseen ne julkisesti. Inge Tietzin välityksellä ne saatiin kuulla Gausenfeldissa; mutta Ingellä oli samalla ase panettelijaa vastaan siinä, että oli nimittäin tavannut Kienastilla kätilön, ja ensimäinen lapsi oli tuskin puolivuotias. Hirveä kapina johtui siitä, haukkumisia puhelimitse, uhkauksia oikeusjutun nostamisella, mitä varten kerättiin ainehistoa, jolloin kumpikin noista rouvista värväsi puolelleen toisen lapsentytön.
Ja kohta sen jälkeen, kun Diederich ja Kienast miehellisellä maltilla olivat tällä kertaa välttäneet äärimmäisen perheskandaalin, se puhkesi kuitenkin. Guste ja Diederich saivat nimettömiä kirjeitä, jotka heidän täytyi salata kaikilta muilta, jopa toisiltaankin, sillä siksi rivoja ne olivat sisällöltään. Sitä paitsi tuota sisältöä valaisivat vielä piirustukset, jotka menivät yli kaiken senkin, mikä realistiselle taiteelle lasketaan sopivaksi. Säännöllisesti joka aamu nuo harmittavan harmaat kuoret olivat aamiaispöydällä, ja kumpikin antoi hävitä saamansa kirjeen, esiintyen samalla sillä lailla, kuin ei olisi toisen saamaa huomannut. Eräänä päivänä tämä salapeli tosin loppui, sillä Magdalla oli rohkeutta ilmestyä Gausenfeldiin, mukanaan eräs paketti, missä hänellä oli samanlaisia kirjeitä, jotka hän tahtoi selittää postin kautta tulleiksi. Tämä oli Gustesta liian paksua. "Sinä kyllä tiedät, kuka niitä sinulle kirjoittaa!" hän huudahti, tukahtuneesti ja punastuen. Magda sanoi voivansa kyllä aavistaa ja juuri siksi tulleensa. "Jos sinä pidät välttämättömänä", vastasi Guste sähisten, "kirjoittaa itsellesi sellaisia kirjeitä mielentilan virittämiseksi, niin älä ainakaan kirjoita niitä sellaisille, jotka eivät niitä tarvitse!" Magda pani vastaan ja syyti oinasta puolestaan, viheriänä kasvoiltaan, syytöksiä. Mutta Guste oli hyökännyt puhelimeen, hän kutsui Diederichiä konttorista; sitten hän juoksi pois ja tuli takaisin, kirjepaketti mukanaan. Diederichkin osui siihen, ja hänellä oli myöskin pakettinsa kädessään. Kun nuo kolme mielenkiintoista kokoelmaa oli vaikuttavasti levitetty pöydälle, niin nuo kolme sukulaista katsahti toisiinsa neuvottomana. Sitten he tointuivat ja huusivat samaan aikaan samat syytökset. Jottei olisi menettänyt maata jalkainsa alta Magda veti todistajaksi miehensä, jota samalla lailla oli vaivattu. Guste väitti nähneensä jotakin Emminkin luona. Emmi käytiin hakemassa, ja hän tunnusti vaivattomasti torjuvalla tavallaan, että myöskin hänelle posti oli tuonut sellaisia sikamaisuuksia. Useimmat hän oli tuhonnut. Vanhaa Hesslingin rouvaakaan ei oltu armahdettu! Hän kielsi tosin niin kauan kuin mahdollista, mutta hänet pakotettiin myöntämään… Kun tämä kaikki vain suurensi asiaa, mutt'ei selittänyt, niin he erosivat toisistaan uhkauksin, jotka sisällöltään olivat kestämättömiä, mutta silti hirmuisia. Vahvistaakseen asemaansa kumpikin puolue koetti keksiä itselleen liittolaisia, jolloin lähinnä selvisi, että Inge Tietzkin kuului noihin sopimattomien piirustusten saajiin. Se mitä tämän jälkeen aavistettiin, osoittautui oikeaksi. Tuo kamala kirjeidenkirjoittaja oli sekaantunut kaikkialla ihmisten yksityiselämään, pastori Zillichin, niin, pormestarinkin ja hänen omaistensa. Mikäli voitiin nähdä, hän oli hankkinut Hesslingin ja kaikkien sitä lähelläolevien arvokkaiden perheiden ympärille mitä törkeimmästi säädyttömän ilmakehän. Viikkokausiin Guste ei uskaltanut mennä ulos. Gusten ja Diederichin epäluulo kohdistui hirvittävällä tavalla toisen henkilön perästä toiseen. Netzigissä ei kukaan enää luottanut kaikkein luotetuimpaankaan. Päivä valkeni ja tuli aamiaistunti, silloin Hesslingin perheen keskuudessa epäluulo loukkasi viimeisiäkin rajoja. Eräs todistuskappale, mikä oli selvempi kuin mikään aikaisempi, vapisi Gusten kädessä; kului hetki, jonka omituisuuden vain hän ja hänen puolisonsa, syvästi vaienneina, tajusivat. Kukaan kolmas ei aavistanut, mistä oli kysymys, muutoin kaikki loppui. Mutta sitten?… Guste loi kahvipöydän yli Diederichiin tutkivan katseen, tämän kädessä vapisi samanlainen paperi, ja hänen katseensa oli myöskin tutkiva. Nopeasti loivat molemmat, kauhun valtaamina, katseensa alas.
Kavaltaja oli kaikkialla. Missä muutoin ei häntä ollut, siellä oli jokaisen toinen minä. Sen kautta joutui ennen aavistamattomalla tavalla kaikki kansalaisten kunniallisuus kysymyksenalaiseksi. Sen toiminnasta olisi kaikki moraalinen itsetunto ja molemminpuolinen kunnioitus ollut tuomittu häviämään, jollei olisi, ikäänkuin kaikkien yhteisestä sopimuksesta, ryhdytty vastatoimenpiteisiin, jotka saattoivat ne entisellensä. Tuhatkertaiset ahdistukset, jotka salaisuudessa etsivät itselleen väylää purkautuakseen, juoksivat yhteen kaikilta haaroilta, etsivät yhtyneen ahdistuksen voimalla kanavaa, mikä vei päivänvaloon, ja saattoivat viimein vuodattaa synkät virtansa erään miehen ylitse. Gottlieb Hornung ei tiennyt, mitä hänelle tapahtui. Kahdenkesken Diederichin kanssa hän oli omalla tavallaan kerskunut, kehunut eräitä kirjeitä, joiden piti olla hänen kirjoittamiaan. Diederichin ankarien soimausten johdosta hän huomautti vain, että sellaisia kirjeitähän nyt kirjoitti jokainen ja että se oli muoti, seuraleikki — minkä Diederich heti asiaan kuuluvalla tavalla torjui. Hän sai keskustelusta sen vaikutuksen, että hänen vanha ystävänsä ja aseveljensä, joka oli jo niin monta hyödyllistä palvelusta oli suorittanut, oli vallan omiaan tässäkin tekemään sellaisen, vaikkapa vasten tahtoaankin; minkä vuoksi hän hänet velvollisuudenmukaisesti antoi ilmi. Ja kun Hornung vain ensin tuli ääneen mainituksi, niin osoittautui, että häntä oli jo kauan epäilty. Hän oli vaalien aikana saanut pistää nenänsä moneen paikkaan, oli muuten Netzigistä kotoisin ja ilman sukulaisia, mikä teki hänelle tuon vallattomuuden ilmeisesti helpommaksi. Tähän tuli vielä lisäksi hänen toivoton taistelunsa oikeudesta saada olla myymättä sieniä ja hammasharjoja; tämä taistelu katkeroitti häntä silminnähtävästi, se oli saanut hänet lausumaan tiettyjä, pilkallisia arvosteluja herrasväestä, jotka eivät tarvinneet sieniä ja joiden keskuudessa hampaanpuhdistusta ei ollut vielä tapahtunut. Häntä vastaan tehtiin syyte, ja hän tunnusti useissa tapauksissa ilman muuta olleensa kirjeiden tekijä. Useimmissa hän sen sijaan kielsi sen sitä jyrkemmin, mutta niitä varten oli olemassa käsialantuntijoita. Sellaisen todistajan kuin Heuteufelin mielipiteen vastapainona, joka puhui kulkutaudista ja väitti, että joku yksityinen henkilö oli liian heikko päästämään käsistään sellaista töryn määrää, olivat kaikki muut todistukset, oli julkinen tahto. Onnellisimmalla tavalla sitä edusti Jadassohn, jolla Parisista palattuaan oli pienemmät korvat ja joka oli nimitetty yleiseksi syyttäjäksi. Menestys ja tietoisuus siitä, että saattoi esiintyä moitteettomana, olivat opettaneet hänelle kohtuuttakin; hän oivalsi, että suuren kokonaisuuden vuoksi oli otettava huomioon niiden äänet, jotka pitivät Hornungia liiaksi hermostuneena. Tiukemmin sen teki Diederich, joka esiintyi siten onnettoman nuoruudenystävänsä hyväksi. Hornung määrättiin erääseen parantolaan, ja kun hän sai lähteä sieltä, niin Diederich varusti hänet, ehdolla, että hän vain jätti Netzigin, keinoilla, jotka suojasivat häntä joksikin aikaa sieniä ja hammasharjoja vastaan. Ajan pitkään nämä osoittautuivat kuitenkin vahvemmiksi, ja tuskin voitiin ennustaa mitään hyvää loppua Gottlieb Hornungille… Luonnollisesti kirjeet lakkasivat saapumasta, niin pian kun hän oli hyvässä tallessa parantolassa. Tai ainakaan ei niistä oltu mitään tietävinään, jos joku vielä tulikin, sillä asiahan oli jo järjestetty.
* * * * *
Diederich saattoi jälleen sanoa: "Minun taloni on minun linnani." Perhe, joka ei ollut enää likaisten hyökkäysten alaisena, puhkesi mitä puhtaimpaan kukkaansa. Gretchenin, joka syntyi v. 1894, ja Horstin jälkeen, joka syntyi 1895, seurasi 1896 Kraft (Voima). Diederich, joka oli oikea isä, avasi jokaiselle lapselle, jo ennen sen syntymää, tilin, mihin hän ensimäisinä merkitsi varustusten ja kätilön kustannukset. Hänen käsityksensä avioelämästä oli mitä ankarin. Horst ei päässyt maailmaan vaivatta. Kun se oli ohitse, niin Diederich selitti puolisolleen, että hän, jos olisi ollut tehtävä valinta, olisi antanut hänen mukavasti kuolla. "Niin tuskallista kuin se minulle olisi ollutkin," hän lisäsi. "Mutta rotu on tärkeämpi, ja pojistani minä olen keisarille vastuunalainen," Naiset olivat olemassa lasten tähden, joutavuudet ja sopimattomuudet hän kielsi heiltä, mutt'ei ollut vastahakoinen suomaan heille virkistystä ja ylennystä. "Pysy kiinni kolmessak:ssa," hän huomautti Gustelle. "Kaikkivaltiaassa, kahvissa ja kakaroissa." Punaruutuisella pöytäliinalla, minkä ruuduissa oli valtakunnan kotka ja keisarikruunu, lepäsi aina kahvikannun vieressä raamattu, ja Gustella oli tapana lukea siitä ääneen joka aamu. Sunnuntaina mentiin kirkkoon. "Sitä toivotaan ylempänä," sanoi Diederich vakavasti, kun Guste teki tenää. Samaten kuin Diederichin oli elettävä herransa pelossa, samaten oli Gustenkin elettävä oman herransa pelossa. Astuttaessa huoneeseen Guste tiesi, että hänen puolisolleen kuului oikeus kulkea edellä. Lasten taas tuli osoittaa hänelle kunnioitusta, ja koiran piti tuntea kaikki päämiehikseen. Aterialla taas koiran ja lasten velvollisuutena oli vaieta; Gusten asiana oli nähdä puolisonsa otsarypyistä, pitikö hänet jättää rauhaan, tai karkoittaa hänen surunsa juttelemalla. Tiettyjä ruokalajeja tarjottiin vain isännälle, ja hyvinä päivinä Diederich heitti palasen siitä pöydän yli, nähdäkseen, sydämellisesti nauraen, kuka sen sai siepatuksi, Gretchen, Guste tai koira. Hänen iltapäiväuntaan raskautti usein joku ruuansulatushäiriö; Gusten velvollisuutena oli silloin asettaa hänelle lämpöisiä vatsakääreitä. Diederich lupasi silloin ähkien ja kovin kiusaantuneena tehdä testamenttinsa ja määrätä siinä jonkun holhoojaksi. Guste ei tullut sen mukaan saamaan mitään käsirahoja. "Minä olen työskennellyt poikieni hyväksi, mutt'en sitä varten, että sinä jälestäpäin huvittelisit." Guste huomautti, että hänen oma omaisuutensa oli tässä kaiken pohjana, mutta siitä tuli kaunis loppu… Kun Gustella oli nuhaa, niin hän ei saanut kylläkään puolestaan odottaa, että Diederich olisi ottanut häntä hoitaakseen. Gusten oli silloin mahdollisuuden mukaan pysyttäydyttävä loitolla miehestään, sillä Diederich oli päättänyt olla sietämättä mitään basilleja. Hän meni tehtaaseen vain siten, että piti suussaan desinfioivia tabletteja; ja eräänä yönä syntyi suuri melu, kun keittäjätär oli sairastunut influenssaan ja saanut neljänkymmenen asteen kuumeen. "Heti pois talosta sellaisine sikamaisuuksineen!" käski Diederich, ja kun palvelija oli poistunut, niin hän harhaili vielä kauan huoneessaan, ruiskutellen itiöitä tappavia vesiä. Lukiessaan illalla "Lokal-Anzeigeria" hän selitti aina uudestaan ja uudestaan puolisolleen, että eläminen ei ollut välttämätöntä, mutta kylläkin merenkulku — minkä Guste jo senkin tähden oivalsi, että hänkään ei sietänyt keisarinna Friedrichiä, joka tunnetusti kavalsi saksalaiset, puhumattakaan mitään tietyistä kotoisista olosuhteista Friedrichskronin linnassa, joita Guste elävästi paheksi. Englantia vastaan tarvittiin luja laivasto, se oli ehdottomasti murskattava, se oli keisarin pahin vihollinen. Ja miksi? Netzigissä se tiedettiin aivan tarkkaan: vain siksi, että Hänen Majesteettinsa oli kerta hilpeällä tuulella ollessaan antanut Walesin prinssille ystävällisen iskun kaikkein houkuttelevimpaan paikkaan. Sitäpaitsi Englannista tuli tiettyjä hienoja paperilajeja, joiden tuonti voitiin voitokkaan sodan kautta kaikkein varmimmin lopettaa. Lehtensä yli Diederich sanoi Gustelle: "Siten kuin minä vihaan Englantia, on vain Fredrik Suuri vihannut tätä varkaiden ja kauppiaiden kansaa. Ne ovat Hänen Majesteettinsa sanoja, ja minä allekirjoitan ne." Hän allekirjoitti jokaisen sanan keisarin jokaisesta puheesta, vieläpä sen ensimäisessä, voimakkaimmassa merkityksessä, eikä siinä lievennetyssä, minkä ne päivää myöhemmin saivat. Kaikki nämä saksalaiset ja olemukseltaan aikaavastaavat ydinsanat — Diederich eli ja hyöri ja pyöri niissä kuin oman luonteensa säteilyssä, hänen muistissaan ne tuntuivat siltä, kuin hän itse olisi ne lausunut. Ja usein hän olikin todellisesti ne lausunut. Julkisissa tilaisuuksissa hän sekotti ne omiin keksimiinsä, eikä hän eikä joku toinenkaan erottanut, mikä oli tullut hänen ja mikä erään korkeamman suusta… "Tämä on ihanaa", sanoi Guste, joka luki sekalaista. "Kolmikärki kuuluu meidän käteemme", väitti Diederich hämmentymättä, sillä välin kun Guste selitti parhaansa mukaan erästä keisarinnan elämänvaihetta, mikä häntä kovin tyydytti. Hubertusstockissa tuota korkeata naista oli huvittanut esiintyä yksinkertaisessa, melkein porvarillisessa puvussa. Eräs kirjeenkantaja, jolle hän oli ilmaissut itsensä maantiellä, ei ollut uskonut häntä, vaan oli tehnyt hänestä pilaa. Myöhemmin tuo mies oli menehtyneenä langennut polvilleen ja saanut markan. Tämä ihastutti myöskin Diederichiä — samaten kuin toiselta puolen hänen sydämeensä koski se, että keisari oli mennyt jouluaattoiltana kadulle valmistaakseen 57:llä markalla vastalyötyä rahaa Berlinin köyhille iloisen juhlan — samoin kuin häntä aavistuksellisesti värisytti se, että Hänen Majesteetistaan oli tullut Maltan ritarikunnan kunniapuheenjohtaja. Ennen aavistamattomia maailmoita tuo "Lokal-Anzeiger" sisälsi, ja sitten se johti kaikkeinkorkeimman herrasväen niin sydämellisesti lähelle ihmistä. Tuolla ikkunankomerossa olevat majesteettien kolmeneljänneskokoiset pronssiset kuvapatsaat näyttivät tulevan hymyillen lähemmäksi, ja Säckingenin torventoitottajan, joka heitä seurasi, kuultiin tutunomaisesti puhaltavan. "Taivaallista täytyy olla keisarin perheessä", arveli Guste, "kun on suuri pesu. Heillä on sata pesijätärtä!" Sensijaan Diederichiä ilahutti kovin keisarin mäyräkoira, jonka ei tarvinnut ollenkaan kunnioittaa hovinaisten laahustimia. Hänessä kypsyi ajatus suoda omalle mäyräkoiralleen sama vapaus hänen ensi-illatsuissaan. Tosin jo seuraavalla palstalla oleva sähkösanoma tuotti hänelle syvän surun, koska vieläkään ei ollut tullut ratkaistuksi, tulivatko keisari ja tsaari tapaamaan toisensa. "Jos sitä nyt ei pian tule", hän sanoi tärkeänä, "niin meidän täytyy varustaa itsemme kaiken varalta. Maailman historia ei anna tehdä itsestään mitään pilaa." Kernaasti hän viipyi kauemmin uhkaavissa katastroofeissa, sillä "saksalaisen sielu on vakava, melkein traagillinen", hän totesi.
Mutta Gustessa ei ilmennyt enää mitään osanottoa, hän haukotteli yhä useammin ja useammin. Aviopuolison rankaisevan katseen alaisena hän näytti muistavan erään velvollisuuden, hän siristi uhkamielisesti silmiään ja ahdisti Diederichiä melkein polvineen. Tämä tahtoi lausua vielä jonkun kansallisen ajatuksen, mutta silloin Guste sanoi tavattoman ankaralla äänellä "joutavia"; mutta Diederich, kaukana siitä, että olisi aikonut rangaista tätä julkeutta, vilkutti hänelle silmää, ikäänkuin olisi odottanut jotakin lisää… Kun Diederich yritti ottaa häntä alhaalta kiinni, niin hän kartoitti kokonaan väsymyksensä, ja äkkiä Diederich sai korvatillikan — mihin hän ei mitään vastannut, vaan nousi ylös ja painui läähättäen erään esiripun taakse. Kun hän jälleen ilmestyi valoon, niin osoittautui, että hänen silmänsä eivät suinkaan salamoineet, vaan olivat täynnään pelkoa ja hämärätä pyyntöä… Tämä näytti vievän Gustelta viimeisetkin arvelut. Hän kohottautui; samalla kun hän valtoimenaan keikutteli lanteitaan hän alkoi suorastaan salamoida, ja osoittaen makkaranmuotoisella sormellaan permantoa kohden hän sähisi: "Polvillesi, kurja orja!" Ja Diederich teki työtä käskettyä! Kaikkien lakien kuulumattomalla ja hupsulla nurinkurisuudella Guste saattoi komentaa häntä: "Sinun pitää minun ihanata muotoani palvoa!" — ja sitten selälleen kääntyneenä Diederich antoi Gusten astua vatsalleen. Tosin Guste jätti kesken tämän toimituksen ja kysyi äkisti ilman hirveätä paatostaan ja ankaran asiallisesti: "Riennätkö kylliksi?" Diederich ei liikahtanut; Guste muuttui heti jälleen herrattareksi. "Minä olen valtias, sinä olet alamainen!" hän vakuutti nimenomaan. "Ylös! Mars!" — ja hän työnsi häntä pateronyrkeillään aviollista makuukammiota kohden. "Iloitse!" hän käski jo, mutta silloin Diederichin onnistui pujahtaa pois ja kääntää valkea sammuksiin. Pimeässä, riutuvin sydämin, hän kuuli, miten Guste antoi hänelle kaikkein säädyttömimpiä nimiä, haukotellen tosin samalla. Hieman myöhemmin hän kenties makasi ja nukkui jo — mutta Diederich, odottaen vielä pahinta, ryömi nelinkontin korokkeelle ja kätkeytyi pronssisen keisarin taakse…
Säännöllisesti tällaisten yöllisten houreiden jälkeen Hän antoi aamulla esittää itselleen taloustilikirjan, ja voi, jos Gusten laskut eivät pitäneet paikkojaan. Hirvittävällä oikeudenkäynnillä kaikkien palvelijan läsnäollessa Diederich teki pikaisen lopun Gusten lyhyestä vallanharhaluulosta, jos hänellä vielä siitä oli jonkinlainen muisto jälellä. Muutoin oli myöskin siitä pidetty huolta, että aviolliset suhteet eivät päässeet liiaksi kehittymään Gusten hyväksi, sillä joka toisena, kolmantena iltana, usein useamminkin, Diederich poistui kotoaan — Ratskellerin sukupöytään, kuten hän sanoi, mutta se ei ollut aina totta… Tuossa sukupöydässä Diederichin paikka oli erään gootilaisen kaaren alla, mihin oli kirjoitettu: "Mitä kauniimpi kapakka, sitä ilkeämpi akka, mitä ilkeämpi akka, sitä kauniimpi kapakka." Myöskin toisissa kaarissa olevat ytimekkäät mietelauseet kostivat hyvin hyväätekevällä tavalla ne myönnytykset, jotka joku luonnonpakosta teki joskus vaimolleen kotona. "Wer nicht liebt Wein und Gesang, verdient ein Weib sein Leben lang (Joka ei rakasta viiniä ja laulua, ansaitsee yhden vaimon elämässään)", tai "Behüt euch Gott vor Schmerz und Wunden, vor bösen Weibern und bösen Hunden (Varjelkoon teitä Jumala kivulta ja haavoilta, pahoilta naisilta ja pahoilta koirilta)." Sen sijaan se, joka Jadassohnin ja Heuteufelin välissä kohotti silmänsä kattoon, sai lukea: "Friedliche Rast am traulichen Herd, und an der Wand ein schneidiges Schwert. Nach alter Sitt' in deutscher Mitt', kommt trinkt euch aller Sorgen quitt (Rauhaisa lepo herttaisen takan ääressä, ja seinällä terävä miekka. Vanhan tavan mukaan saksalaisessa seurassa tulkaa ja juokaa itsenne vapaaksi kaikista suruista)." Mikä kaikinpuolin tapahtuikin uskontunnustukseen tai puolueeseen katsomatta. Sillä myöskin Cohn ja Heuteufel sekä heidän läheisimmät aateveljensä ja ystävänsä olivat aikain kuluessa mukautuneet, toinen toisensa jälkeen ja ilman suurempaa kummastusta, asiain menoon, sillä ajan pitkään kenellekään ei ollut mahdollista ylenkatsoa tai kieltää sitä menestystä, millä kansallinen aate meni eteenpäin ja kohosi yhä korkeammalle. Heuteufelin suhteessa lankoonsa, pastori Zillichiin, oli edelleenkin epäsointua. Maailmankatsomusten välillä oli toki ylitsepääsemättömiä aitoja, ja "uskonnollisissa vakaumuksissaan saksalainen ei anna taivuttaa itseään", kuten molemmilta puolilta todettiin. Politiikassa sen sijaan kaikellainen aatteellisuus oli tunnetusti turmiollista. Aikoinaan oli Frankfurtin parlamentissa istunut tiettyjä merkkimiehiä, mutta he eivät olleet vielä olleet mitään reaalipoliitikkoja, ja siksi he eivät olleet tehneet mitään muuta kuin mieletöntä, kuten Diederich huomautti. Muutoin menestyksensä lauhduttamana hän myönsi, että runoilijain ja ajattelijainkin Saksalla oli kenties ollut oikeutuksensa. "Mutta se oli kuitenkin vain esiaste, meidän henkiset saavutuksemme ovat teollisuuden ja tekniikan alalla. Menestys sen todistaa." Heuteufelin täytyi se myöntää. Hänen lausuntonsa keisarista, Hänen Majesteettinsa vaikutuksesta ja merkityksestä olivat oleellisesti pidättyvämpiä kuin ennen; joka kerta, kun kaikkeinkorkein puhuja esiintyi, hän joutui hämille, yritti nurista ja antoi kuitenkin tuta, että kernaammin olisi yksinkertaisesti yhtynyt häneen. Selvä liberalismi saattoi vain hyötyä, se tuli vähitellen tunnetuksi, jos sekin ponnella muisti kansallisen aatteen, jos sekin työskenteli positiivisesti muiden mukana ja tietoisesti kohottaen vapauden lippua kuitenkin huusi leppymättömästi vihollisille, jotka eivät suoneet Saksalle paikkaa auringossa,quos ego. Sillä ei vain Saksan perivihollinen, Ranska, kohottanut uudestaan päätään: tilinteko häpeämättömien englantilaisten kanssa lähestyi lähestymistään! Saksa kaipasi kipeästi laivastoa, jonka rakentamiseksi nerokkaan keisarin nerokas propaganda vaikutti, ja sen tulevaisuus oli tosiasiallisesti merellä, se käsitys voitti yhä enemmän alaa. Tämä laivastoaate asettui sukupöydän ympärille ja muuttui siinä leimuavaksi liekiksi, mikä yhä uudestaan ja uudestaan saksalaisella viinillä kohennettuna osoitti kunnioitusta luojalleen. Tuo laivasto ja laivat, porvarillisen keksimiskyvyn hämmästyttävät koneet, jotka käyntiinpantuina synnyttivät maailmanmahdin, aivan samalla lailla kuin Gausenfeldissä tietyt koneet synnyttivät "Maailmanmahti"-nimistä paperia, tämä kaikki oli Diederichillä enemmän kuin mikään muu sydämenasiana, ja Cohn ja Heuteufel saatiin kallistumaan kansallisen aatteen puoleen parhaiten laivaston avulla. Maihinnousu Englantiin oli unelma, mitä uneksittiin Ratskellerin holvikaarten alla. Silmät säihkyivät, Lontoon pommitusta pohdittiin. Pariisin pommitus oli seurausilmiö, mikä täydensi ne suunnitelmat, joita Jumalalla oli saksalaisiin nähden. Sillä "kristityt kanuunat tekevät hyvää työtä", kuten pastori Zillich sanoi. Vain majuri Kunze epäili tätä, hän antautui mitä synkimpiin ennusteluihin. Sitten kun hän, Kunze, oli joutunut alakynteen kilpaillessaan toveri Fischerin kanssa, hän piti jokaista tappiota mahdollisena. Mutta hän jäi ainoaksi nurisijaksi. Se, joka eniten riemuitsi, oli Kühnchen. Ne teot, joita tuo pieni, hirveä ukko oli kerta tehnyt suuressa sodassa, saivat nyt lopultakin, neljännesvuosisataa myöhemmin, oikean tunnustuksensa yleisessä mielialassa. "Siemen" hän sanoi, "jonka me silloin kylvimme, niin, nyt siitä tulee jotakin. Kunpa minun vanhat silmäni saisivat sen vielä nähdä!" — ja sitten hän nukahti kolmatta pulloaan tyhjentäessään.
Kokonaan ilahduttavalla tavalla kehittyi myöskin Diederichin suhde Jadassohniin. Nuo entiset kilpailijat, joista kumpikin oli kypsynyt ja päässyt tyydyttävän elämän ilmapiireihin, eivät vahingoittaneet toisiaan poliittisesti eikä sukupöydässä, eikä myöskään siinä vaiteliaassa huvilassa, jonne Diederich pujahti sinä iltana viikosta, jolloin hän Gusten tietämättä oli poissa sukupöydästä. Se oli Sachsentorin edustalla, se oli sama, missä Brietzenit olivat asuneet ja missä nyt asusti joku yksityinen nainen, joka harvoin näyttäytyi ihmisten ilmoilla ja silloinkaan ei koskaan kulkenut jalkaisin. Välistä hän istui eräässä "Walhallan" etuaitiossa hyvin laitettuna, häntä tähystettiin yleensä teatterikiikarilla, mutt'ei koskaan tervehditty; omasta puolestaan hän käyttäytyi kuningattaren tavalla, joka pitää huolta siitä, että pysyy tuntemattomana. Luonnollisesti kaikki tiesivät, tuosta pukeutumisesta huolimatta, että se oli Käthchen Zillich, joka oli käynyt opin Berlinissä ja harjoitti nyt ammattiaan suurella menestyksellä Brietzenien entisessä huvilassa. Kenellekään ei ollut myöskään tuntematonta, että tämä asiaintila ei ollut omiaan kohottamaan pastori Zillichin arvoa. Seurakunta suuttui kovasti, pilkkaajia lukuunottamatta, jotka olivat haltioissaan. Estääkseen katastroofin pastori pyysi viranomaisia poistamaan pahan, mutta kohtasi vastarintaa, mikä näytti olevan selitettävissä vain siten, että oletettiin tiettyä yhteyttä Brietzenien huvilan ja kaupungin korkeimpain paikkain välillä. Epäillen yhtä suuresti maallista kuin jumalallistakin oikeudenmukaisuutta isä vannoi itse ottavansa tuomarin viran käsiinsä, ja tosiaankin kuului hän eräänä iltapäivänä, kun Käthchen vielä oli vuoteessa, ottaneen kurittaakseen tuhlaajatytärtään. Vain äitiään, joka kaikki aavistaen oli seurannut miestään, sai Käthchen kiittää hengestään, kuten seurakunta väitti. Äidin kerrottiin osoittaneen kelvotonta heikkoutta nähdessään tyttärensä kaikessa syntisessä loistossaan. Mitä pastori Zillichiin tuli, niin hän selitti saarnastuolista Käthchenin kuolleeksi ja lahonneeksi, millä teollaan hän esti konsistoriumin puuttumasta asiaan. Aikaa voittaen tuo hänen osakseen tullut koettelemus vahvisti hänen arvovaltaansa… Niistä herroista, jotka ottivat osaa Käthchenin elämänvaellukseen rahapanoksillaan, Diederich tunsi puolestaan vain Jadassohnin, vaikkakin Jadassohn heistä kaikista teki kaikkein pienimmät panokset, jopa Diederichin arvelun mukaan oli kokonaan tekemättäkin. Jadassohnin suhteet Käthcheniin olivatkin vielä varhaisemmilta ajoilta vakuutena yrityksen onnistumisesta. Niin ei Diederich vitkastelutkaan, vaan esitti huolensa Jadassohnille. Sukupöydässä he molemmat vetäytyivät siihen komeroon, missä oli kirjoitettuna: "Was einem Mann zur Lust ein minnig Weiblein brät, gar wohl gerät (Mitä miehen mieliksi rakastettava naikkonen paistaa, perin hyvin luonnistuu)"; ja ottaen asianmukaisesti huomioon pastori Zillichin, joka pienen matkan päässä heistä käsitteli kristillisiä kanuunoita, he keskustelivat Brietzenien huvilan asioista. Diederich valitti Käthchenin tyydyttämättömiä vaatimuksia hänen kassaansa nähden ja odotti Jadassohnin vaikuttavan häneen suosiollisesti tässä suhteessa. Mutta Jadassohn kysyi vain: "Miksi Te sitten pidätte häntä? Hänen täytyy toki saada rahaa?" Ja tämä olikin oikein. Sillä ensimäisen lyhyen tyydytyksen jälkeen, mikä hänellä oli siitä, että oli vielä sillä lailla vallannut Käthchenin, Diederich piti häntä aikaa myöten reklaamitilinsä loistavana menoeränä. "Minun asemani," hän sanoi Jadassohnille, "vaatii suurpiirteistä edustusta. Muutoin minä, avoimesti puhuen, jättäisin koko asian, sillä, meidän kesken sanottuna, Käthchen ei ole tyydyttävä." Tässä Jadassohn hymyili kaunopuheisesti, mutt'ei sanonut mitään. "Ylipäänsä," jatkoi Diederich, "hän on samaa maata kuin minun vaimoni, ja minun vaimoni" — hän piti kättä kasvojensa edessä — "on suorituskykyisempi. Nähkääs, luonnonlaadulleen ei mahda mitään, ja jokaisen piipahduksen jälkeen Brietzenien huvilassa minusta tuntuu siltä, kuin olisin jotakin vaimolleni velkaa. Naurakaa vain, tosiasiallisesti minä lahjoitan hänelle silloin aina jotakin. Kunpa se vain ei pistäisi hänen silmäänsä!" Jadassohn nauroi suuremmalla syyllä, kuin Diederich osasi aavistaakaan; sillä hän oli jo kauan pitänyt siveellisenä velvollisuutenaan saattaa nämä seikat päätirehtöri Hesslingin rouvan tietoon.
Poliittisessa elämässä avautui Diederichille ja Jadassohnille yhtä etuisa yhteistoiminta kuin Käthcheninkin luona; sillä yhdessä he pyrkivät hartaasti puhdistamaan kaupunkia väärämielisistä, semminkin sellaisista, jotka levittivät majesteettirikosten ruttoa. Moninaisten suhteittensa avulla Diederich sai ne päivänvaloon, minkä jälkeen Jadassohn toimitti heille rangaistuksen. Aegirin laulun ilmestymisen jälkeen heidän toimintansa muodostui erittäin tulokselliseksi. Diederichin omassa kodissa nimitti pianonsoitonopettajatar, joka opasti Gustea, Aegirin laulua joksikin —! Siihen, mitä hän sanoi, hän kompastui itse… Wolfgang Buckkin, joka uudellensa oleskeli Netzigissä, selitti tuomion läpeensä sopivaksi, sillä se tyydytti monarkistista tunnetta. "Syyttömäksijulistamista kansa ei olisi ymmärtänyt," hän sanoi sukupöydässä. "Monarkkia on hallitusmuodoista juuri se, josta voimakkaat ja tarmokkaat naiset pitävät. Jolla on sellainen luonteenlaatu, vaatii, että jotakin tapahtuu, ja lempeydellä ei häntä tyydytetä." Tässä Diederich punastui… Valitettavasti Buck ilmaisi sellaisia mielipiteitä vain niinkauan kun hän oli selvänä. Myöhemmin hän antoi tunnetulla tavallaan vetää kaikkein kalleimmatkin asiat lokaan kylliksi aihetta tulla suljetuksi pois kaikista säädyllisistä seuroista. Diederich oli se, joka varjeli häntä tästä kohtalosta. "Herrojen täytyy ottaa huomioon, että hän on perinnöllisesti turmeltunut, sillä tuossa perheessä ilmenee jo verrattain pitkälle kehittyneen rappeutumisen merkkejä. Toiselta puolen hänessä osoittaa vielä tervettä sydäntä se seikka, että näyttämöllä-olo ei tyydyttänyt häntä ja että hän on palannut jälleen asianajajanvirkaansa." Tähän vastattiin, että oli arveluttavaa, kun Buck niin itsepintaisesti oli puhumatta mitään melkein kolmivuotisista kokemuksistaan teatterissa. Oliko hän muutoin vielä maksukykyinen? Tähän kysymykseen Diederich ei voinut vastata; hänessä oli loogillisesti kestämätön, mutta syvälle juurtunut taipumus, joka häntä yhä lähensi vanhan Buckin poikaan. Yhä uudestaan hän aloitti innokkaasti puhelun, joka kuitenkin joka kerta jyrkästi katkesi, paljastettuaan mitä jyrkimpiä vastakohtia. Vieläpä hän vei Buckin kotiinsakin, mutta valmisti sillä itselleen vain yllätyksen. Sillä kun Buck aluksi tuli vain erittäin hyvän konjakin vuoksi, niin pian tuli hän silminnähtävästi Emmin tähden. He molemmat vehkeilivät Diederichiä vastaan tavalla, mikä häntä hämmästytti. He käyttivät kärkevää ja terävää kieltä, ilman sitä mieltä ja niitä muita tekijöitä, jotka eri sukupuolien seurustelu saa liikkeelle normaalioloissa; ja jos he alensivat äänensä ja muuttuivat tuttavallisiksi, niin he muuttuivat Diederichistä suorastaan kamaloiksi. Hänen oli vain valittavana joko sekaantua ja saattaa voimaan virheettömät suhteet, tai sitten lähteä huoneesta. Omaksi hämmästyksekseen hän valitsi jälkimäisen vaihtoehdon. "Heillä kumpaisellakin on ollut niin sanoakseni kohtalonsa, joskin heidän mukaisensa," hän sanoi itselleen ylevämmyydellä, jota hän tunsi, ja kiinnittämättä siihen huomiota, että hän pohjaltaan oli ylpeä Emmin puolesta, ylpeä, koska Emmi, hänen sisarensa, näytti olevan kylliksi hieno, kylliksi erikoinen, niin, kylliksi ala-arvoinen tullakseen toimeen Wolfgang Buckin kanssa. "Kuka tietää," hän ajatteli epäröiden, ja sitten päättäväisesti: "Miks'ei! Bismarck teki myöskin siten Itävallalle. Ensiksi lannistaminen, sitten liitto!"
Näiden vielä hämärien tuumailujen pohjalla Diederich osoitti jälleen Wolfgangin isääkin kohtaan tiettyä mielenkiintoa. Vanhaa Buckia, joka oli saanut sydänvian, nähtiin nykyään vielä harvemmin, ja silloinkin hän seisoi suurimman osan ajastaan jonkin näyteikkunan edustalla, näennäisesti syventyneenä tavarain katselemiseen, mutta todellisuudessa hänen ainoana huolenaan oli sen seikan salaaminen, ett'ei voinut hengittää. Mitä hän ajatteli? Miten hän arvosteli Netzigin uutta taloudellista kukoistusta, kansallista nousua ja niitä, joiden käsissä nyt oli valta? Ymmärsikö hän, mitä oli tapahtunut, oliko hän myöskin sisäisesti voitettu? Tapahtui, että päätirehtöri, tohtori Hessling porvariston mahtavin mies, pujahti salaa erään talon ovesta sisään pitääkseen silmällä kenenkään huomaamatta tuota vaikutusvallatonta, kohta jo unhotettua vanhusta: hän, joka oli valtansa kukkuloilla, oli satumaisesti huolissaan erään kuolevan vuoksi… Kun vanha Buck maksoi kiinnelainan korkonsa vain viivytellen, niin Diederich ehdotti pojalle, että tämä olisi ottanut talon haltuunsa. Luonnollisesti piti vanhan herran saada asua siinä koko elinikänsä. Diederich tahtoi myöskin ostaa kaikki laitokset ja maksaa ne heti. Wolfgang taivutti isänsä suostumaan tähän.
Sillä välin oli 22 päivä maaliskuuta mennyt menojaan, Wilhelm Suuri oli tullut satavuotiseksi, eikä hänen patsastaan ollut vieläkään kansanpuistossa. Kaupungin valtuustossa ei välikysymyksistä tullut loppuakaan, useampia kertoja oli kiivaiden taistelujen jälkeen myönnetty lisäluottoa ja sitä jälleen ylitetty. Kuntaa kohtasi mitä ankarin isku siinä, että Hänen Majesteettinsa ei hyväksynyt jalankulkijaa edustamaan ylenautuasta isoisävainajaansa, vaan käski pystyttämään ratsastajapatsaan. Kärsimättömänä Diederich kulki sitä useammin iltaisin pitkin Meisestrassea saadakseen selville työmiesten kannan. Oli toukokuu ja kiusoittavan kuuma vielä iltahämärässä, mutta tyhjän, äskettäin istutuksilla varustetun kansanpuiston läpi kävi ilmavirta. Diederich mietti vielä kerran kiihtynein tuntein sitä loistavaa kauppaa, minkä ritaritilanomistaja, herra von Quitzin oli tässä tehnyt. Hänelle se oli ollut mukavata. Kiinteimistökaupat eivät olleet mitään vaikeita, kun serkku oli hallintoneuvoston presidenttinä. Kaupungin täytyi yksinkertaisesti ottaa häneltä kaikki keisari Wilhelmin patsasta varten ja maksaa, mitä hän vaatii… Silloin sukeltautui esiin kaksi haamua, Diederich huomasi ajoissa, keitä he olivat, ja vetäytyi pensaikkoon.
"Täällä saattaa hengittää", sanoi vanha Buck. Hänen poikansa vastasi:
"Jos joltakin ei täällä häviä halu siihen. Kaupunki on ottanut puolentoista miljoonan lainan ostaakseen tämän rikkaläjän." Ja hän osoitti keskentekoisia kivisiä alustoja, kotkia, pyöröpenkkejä, leijonia, temppeleitä ja kuvioita. Kotkat iskivät siipiään räpyttäen kyntensä vielä tyhjään jalustaan, toiset niistä asettuivat temppelien katolle, temppelien, jotka symeetrisesti katkoivat pyöröpenkkejä; mutta tuolla leijonat hyökkäsivät etualalle, missä muutenkin oli kylliksi liikettä liehuvien lippujen ja kiihkeästi toimivien ihmisten vuoksi. Napoleon kolmatta, joka notkuvin polvin koristi Wilhelmin korokkeen jalustaa voitonvaunujen takana, uhkasi muutoin aina vaara joutua erään leijonan kynsiin, joka juuri hänen takanaan, muistopatsaan rappusilla, oli kaikkein pahimmassa hyökkäysasennossa — kun sen sijaan Bismarck ja muut pfalzkreivit, keskellä petojen häkkiä kuin kotonaan, jalustan juurella kurkottivat kaikkine käsineen ottaakseen osaa tuon vielä puuttuvan valtiaan urotekoihin.
"Kenen pitäisi nyt hypähtää tuonne ylös?" kysyi Wolfgang Buck. "Vanhus oli vain edelläkävijä. Tämä mystillis-sankarillinen näytelmä tullaan myöhemmin sulkemaan meiltä ketjuilla, ja me saamme sitten töllistellä: mikä olikin kaiken lopputarkoitus. Teatteria, eikä edes hyvää."
Hetken kuluttua — hämärä kävi harmaaksi — sanoi isä: "Entäs sinä, poikani? Sinustakin tuntui kerta näytteleminen päämäärältä."
"Kuten minun koko heimolleni. Enempää me emme voi. Meidän pitäisi tehdä itsemme kevyiksi ja pieniksi, se on varmin tuki tulevaisuuteen nähden; ja minä en sano jättäneeni taas näyttämöäkään juuri muusta kuin turhamaisuudesta. Isä, minä kävin naurettavaksi, koska kerta näytellessäni eräs poliisipäällikkö itki. Mutta ajattelehan, oliko se siedettävää. Minä esitän ihmisille, jotka näyttävät kaltaisiltani, koska viittovat minulle liikutetuin kasvoin, viimeisen asteen hienouksia, sydämen tuntemusta, korkeata moraalia, älyn ja sielun uudenaikaisuutta. Mutta myöhemmin he hankkivat kumouksellisia ja ampuvat lakkolaisia. Sillä minun poliisipäällikköni edustaa kaikkia."
Tässä kohden Buck kääntyi juuri sen pensaan puoleen, mikä kätkiDiederichin.
"Taide jää teille taiteeksi, eikä mikään hengen kiihko liikuta koskaan teidän elämäänne. Sinä päivänä, jolloin meidän kulttuurimme mestarit käsittäisivät tämän, kuten minä, jättäisivät he teidät yksinään, kuten minäkin, villieläintenne keskuuteen." Ja hän viittasi leijoniin ja kotkiin päin. Vanhus katsahti myöskin patsaaseen; hän sanoi:
"Te olette tulleet hyvin mahtaviksi; mutta teidän mahtinne kautta ei ole tullut yhtään lisää henkeä eikä hyvyyttä maailmaan. Siis se kaikki on turhaa. Mekin olemme näennäisesti olleet turhaan olemassa." Hän katsahti poikaansa. "Kuitenkaan ei teidän pitäisi jättää heille taistelukenttää."
Wolfgang huokasi syvään. "Mitä toivoa, isä? He varovat kärjistämästä asioita, kuten nuo etuoikeutetut vallankumouksen edellä. Historiasta he ovat valitettavasti oppineet kohtuutta. Heidän yhteiskunnallinen lainlaadintansa ehkäisee ja turmelee. Se tyydyttää kansaa juuri siinä määrässä, että sen ei enää kannata vakavasti taistella leivän vuoksi, vapaudesta puhumattakaan. Kuka vielä todistaa heitä vastaan?"
Silloin vanhus suoristautui, hänen äänensä kävi vielä kerran kaikuvaksi. "Ihmisyyden henki", hän sanoi, ja pienen vaitiolon jälkeen, kun Wolfgangin pää oli painuneena:
"Sinun pitää uskoa siihen, poikani. Kun se katastroofi, jonka he luulevat välttävänsä, on ohitse, niin ole varma, että ihmisyys ei ole nimittävä sitä, mikä kävi ensimäisen vallankumouksen edellä, järjettömäksi ja häpeämättömäksi, kuten näitä nykyisiä olosuhteita."
Hän sanoi hiljaa ja ikäänkuin kaukaa: "Se ei tulisi eläneeksi, joka vain eläisi nykyajassa."
Äkkiä näytti siltä, kuin hän olisi horjahtanut. Poika tarttui nopeasti häneen, ja hänen käsivarrellaan, takeltunein askelin, vanhus hävisi pimeään. Mutta Diederichistä, joka riensi pois toisia teitä, tuntui siltä, kuin olisi herännyt pahasta, joskin suurimmalta osaltaan käsittämättömästä unesta, missä perustuksia oli horjutettu. Ja huolimatta siitä epätodellisesta, mitä kaikkeen hänen kuulemaansa sisältyi, tässä tuo horjuttaminen näytti syvemmältä kuin missään hänen tuntemassaan kumouksessa. Toisen heistä päivät olivat luetut, toisellakaan ei ollut paljoa edessään, mutta Diederichistä tuntui siltä, kuin olisi ollut parempi, jos he olisivat nostaneet selvän melun maassa sen sijaan, että täällä pimeässä kuiskailivat näitä asioita, jotka kuitenkin koskettelivat henkeä ja tulevaisuutta.
* * * * *
Nykyhetkellä oli kylläkin kouraantuntuvampia asioita toimitettavina. Yhdessä patsaanluojan kanssa Diederich suunnitteli paljastusjuhlan taiteellista järjestelyä — jolloin tuo luoja osoitti enemmän mukautuvaisuutta, kuin häneltä olisi saattanut odottaa. Ylipäänsä hän toi nyt julki vain ammattinsa hyviä puolia, nimittäin neroutta ja ylevää mielialaa, samalla kun hän muutoinkin osoittautui läpeensä virheettömäksi ja taitavaksi liikeasioissa. Tuo nuori mies, pormestari, tohtori Scheffelweisin sisaren poika, näytti esimerkillään, vanhoista ennakkoluuloista huolimatta, että kaikkialla on säädyllisyyttä ja että mihinkään epätoivoon ei ole syytä, jos jokin nuori mies on kykenemätön leipäopinnoihin ja tulee taiteilijaksi. Kun hän ensi kertaa palasi Berlinistä Netzigiin, niin hänellä oli vielä päällään samettitakki ja hän tuotti perheelle paljasta ikävyyttä; mutta toisella käynnillään hänellä oli jo silinteri, eikä kauan kestänyt, kun Hänen Majesteettinsa keksi hänet ja hän sai tehtäväkseen valmistaa (Berlinin) voittokujaa varten rajakreivi Hatto Väkivaltaisen sattuvan kuvapatsaan sekä hänen molempien huomattavimpien aikalaistensa patsaat, munkki Tassilon, joka yhtenä päivänä saattoi juoda sata litraa olutta, ja ritari Klitzenzitzin, joka opetti berliniläiset tekemään verotöitä, joskin nämä hänet sitten hirttivät. Hänen Majesteettinsa oli vielä aivan erikoisesti huomauttanut ylipormestarille ritari Klitzenzitzin ansioista, mikä taas oli suotuisasti vaikuttanut taiteilijan uraan. Sellaista miestä kohtaan ei voinut osoittaa liiaksi hyväntahtoisuutta, joka eli välittömässä armonauringon paisteessa; Diederich asetti talonsa hänen käytettäväkseen, vieläpä hän vuokrasi hänelle ratsunkin, jota taiteilija tarvitsi voidakseen antaa voimiensa kehkeytyä — ja mitä näköaloja, kun tuo kuuluisa vieras nimitti Horsten ensimäisiä piirustuskokeita hyvin lupaaviksi! Diederich määräsi Horsten kohta paikalla taiteelle, tuolle niin ajanmukaiselle uralle.