"Minulla ei ole syytä kieltäytyä", vastasi Büschli & Cien edustaja ja hieroi käsiään. Magda pani hänen eteensä savustettua silliä, jota vieras kiitti jo silloin, kun palanen siitä oli hänen haarukassaan.
Diederich sanoi hänelle, harmittomasti nauraen: "Ettehän suinkaan tee kernaasti afäärejä selvällä päällä?" Herra Kienast nauroi myöskin. "Afäärejä minä teen aina selvällä päällä." Diederich muhoili. "No niin, sitten me tulemme hyvin sopimaan." "Saamme nähdä, miten" — ja Magdaan suunnattu katse seurasi näitä Kienastin veitikkamaisen uhkamielisiä sanoja. Tyttö punastui.
Diederich kaatoi vieraalle olutta. "Teillä on muutoin jotain muutakin toimitettavana täällä Netzigissä?" Johon Kienast vastasi pidättyvästi: "Mahdotonta koskaan tietää."
Koetteeksi sanoi Diederich: "Klüsingillä Gausenfeldissä ei Teillä tule olemaan mitään tehtävätä, hänellä on laimea aika." Ja kun toinen vaikeni, niin Diederich ajatteli: "He ovat lähettäneet hänet vain tuon holländerin vuoksi, he eivät voi käyttää hyväkseen oikeusjuttua!" Silloin hän huomasi, että Magda ja Büschli & Cien edustaja joivat yhtä aikaa ja katsoivat toistensa silmiin lasiensa ylitse. Emmi ja rouva Hessling istuivat jäykkinä siinä vieressä. Diederich kumartui ähkyen lautasensa ylitse; — mutta äkkiä hän alkoi ylistää perhe-elämää. "Te tulitte onnelliseen aikaan, hyvä herra Kienast, sillä toisen aamiaisen aika on meidän hauskin hetkemme. Kun vain keskeltä työtä tulee tänne ylös, niin huomaa toki kerran taas olevansa niinsanoaksemme ihminen. Niin, ja sitä me kaipaamme."
Kienast vakuutti, että sitä kaivattiin. Rouva Hesslingin kysymykseen, oliko hän jo naimisissa, hän vastasi kieltävästi, katsoen samalla Magdan päälakeen, sillä tämä oli painanut päänsä alas.
Diederich nousi ylös ja löi kantapäänsä yhteen. "Herra Kienast", hän sanoi värisevällä äänellä, "olen käytettävissänne."
"Sikaarin herra Kienast ottaa vielä," pyysi Magda. Kienast antoi tytön sytyttää sikaarinsa ja toivoi vielä kerran saavansa tervehtiä naisia, — hymyillen samalla lupaavasti Magdalle. Mutta ulkona pihalla hän muutti täydellisesti äänensävyään. "No niin, nämähän ovat vanhoja, ahtaita paikkoja", hän huomautti kylmästi ja alentavasti. "Teidän pitäisi kerta nähdä meidän laitoksemme."
"Sellaisessa pesässä kuin Eschweilerissa", vastasi Diederich yhtä halveksivasti, "ei voi olla mitään taideteosta." Ja sitten hän huusi mitä käskevimmällä äänellä konemestaria, jotta tämä olisi pannut uuden holländerin käymään. Kun Napoleon Fischer ei heti ilmestynyt, niin Diederich raivosi. "Onkos teidän korvanne lukossa, herra?" Mutta niin pian kuin hän seisoi häntä vastapäätä, niin hänen huutonsa taukosi; hiljaisella, lentävällä äänellä, silmät auki reväistyinä, hän sanoi: "Fischer, minä olen miettinyt asiata, minä olen Teihin tyytyväinen, minä korotan Teidän palkkanne sataankahdeksaankymmeneen markkaan." Napoleon Fischer nyökkäsi siihen lyhyesti ja ymmärtäväisesti, ja he erkanivat. Heti kohta Diederich alkoi jälleen huutaa. Väki oli tupakoinut! Väki väitti, että se oli hänen oma sikaarinsa, jonka hän haistoi. Büschli & Cien edustajalle hän sanoi: "Muutoin minun liikkeeni on vakuutettu, mutta kuri pitää olla olemassa. Moitteeton liike, eikö niin?"
"Vanhentunut koneisto", vastasi herra Kienast, katsahtaen armottomasti koneisiin. Diederich lisäsi pilkallisesti: "Sen minä toki tiedän. Mutta aivan niin hyvä kuin Teidän holländerinne." Huolimatta Kienastin vastalauseista hän moitti kotimaisen teollisuuden työkykyä. Laitostensa uudistamisen hän tuli lykkäämään siihen asti, kun ennätti käydä Englannissa. Hän menetteli suurpiirteisesti. Siitä saakka kun hän itse oli liikkeen johdossa, liike oli alkanut mahtavasti paisua. "Ja se on yhä vieläkin laajentumiskykyinen." Hän koetti keksiä jotakin. "Nyt minulla on sopimukset kahdenkymmenen maaseutulehden kanssa. Berliniläiset kauppahuoneet saavat minut ylipäänsä mielettömäksi…" Kienast keskeytti hänet terävästi:
"Sitten Te olette nähtävästi antaneet pois kaikkenne, sillä minä en näe missään valmista tavaraa."
Diederich suuttui. "Hyvä herra, pitääkö minun sanoa Teille jotakin? Vasta eilen minä lähetin kiertokirjeen kaikille pienemmille liiketuttavilleni: ennen uutisrakennusteni valmistumista en voi enää toimittaa mitään lisätavaraa."
Konemestari haki herrat. Uusi patenttiholländer oli puoleksi täytetty, mutta raaka-aineen liikunta pysyi vielä hyvin heikkona, työmies sai auttaa sitä lavasimella. "No niin, Te väitätte, että Teidän holländerinne aina tarvitsee yhtä kiertoa varten kahdestakymmenestä kolmeenkymmeneen sekuntiin: minä olen jo päässyt viiteenkymmeneen… Konemestari, jättäkää sikseen… Mikäs siinä sitten on, sehän kestää ikuisesti!"
Kienast oli kumartunut astian yli. Hän nousi ylös ja hymyili viekkaasti. "Niin, kun vetoreiät ovat tukitut…" Ja katsahtaen terävästi Diederichin silmiin, jotka eivät pitäneet puoliaan: "Mitä muuta tälle holländerille on vielä tehty, en voi tässä kiireessä nähdä." Diederich ponnahti pystyyn, äkkiä ja kovin punastuen. "Tahdotteko Te kenties vihjata, että minä konemestarini kanssa —?"
"Minä en ole mitään sanonut", huomautti Kienast lujasti.
"Siitä minä myöskin pyydän pontevasti päästä." Diederich salamoi. Kienastiin se ei näyttänyt millään lailla vaikuttavan, hänen katseensa pysyi kylmänä ja hänen virnistyksensä yhtä piintyneenä kuin ennenkin. Jos hän olisi ajanut partansa ja kääntänyt viiksiensä kärjet silmiä kohden, niin hän olisi tullut Diederichin näköiseksi! Hän oli eräs voima! Sitä uhkaavammin Diederich esiintyi: "Minun konemestarini on sosialidemokraatti: on naurettavaa olettaa, että hän tekisi minulle mieliksi. Muutoin minä reserviupseerina kiinnitän Teidän huomionne lausuntojenne seurauksiin!"
Kienast astui ulos pihalle. "Jättäkää se, herra tohtori", hän sanoi kylmästi. "Liikeasioissa minä kuljen selvällä päällä, senhän minä jo sanoin Teille aamiaispöydässä. Nyt tarvitsee minun vain toistaa Teille, että me olemme toimittaneet Teille holländerin moitteettomassa kunnossa ja että me emme ajattele ottaa sitä takaisin." — Se saatiin nähdä, vastasi Diederich. Büschli & Cie piti kai oikeusjuttua erittäin sopivana keinona uuden tuotteensa esittelemiseen? "Minä tulen ammattilehdissä antamaan vielä aivan erikoisen suosituksen!" Siihen vastasi Kienast, ett'ei tullut myöntymään mihinkään pakotusyrityksiin. Siihen huomautti Diederich, että hyvitykseen kykenemätön moukka potkittiin yksinkertaisesti pois. — Silloin ilmestyi Magda talon ovelle.
Hänellä oli päällään joulunaikainen turkkitakki, ja hän hymyili ruusunpunaisena. "Herrat eivät ole vielä saaneet asioitaan valmiiksi?" hän kysyi veitikkamaisesti. "Ilma on niin kaunis, että täytyy toki mennä hieman ulos ennen päivällistä.A propos", hän sanoi kerkeästi. "Äiti pyysi kysymään, tuleeko herra Kienast illallisille." Kun Kienast selitti, että hänen täytyi valitettavasti kiittää, niin Magda hymyili kiihkeämmin. "Ja minun pyyntööni olisitte myöskin suostumatta?" Kienast nauroi katkerasti. "Minä en olisi, neiti. Mutta tiedänkö minä sitten, mitä Teidän veljenne —?" Diederich läähätti, Magda katsoi häneen rukoilevasti. "Herra Kienast", sanoi Diederich. "Se on tuottava minulle iloa. Kenties tapahtuu niinkin, että saamme asiamme sovituksi." Kienast sanoi toivovansa sitä, minkä jälkeen hän pyysi, maailmanmiehen tavalla, saada hieman saattaa neitiä. "Jos minun veljelläni ei ole mitään sitä vastaan", sanoi Magda siveästi ja iroonisesti. Diederich salli vielä tämänkin; — ja sitten katseli hän hämillään sisarensa jälkeen, miten tämä poistui Büschli & Cien prokuristin kanssa. Mihin kaikkeen Magda pystyikään!
Kun hän palasi päivällisille, niin hän kuuli sisartensa puhuvan terävällä äänellä asuinhuoneessa. Emmi syytti Magdaa siitä, että tämä käyttäytyi häpeämättömästi. "Sillä lailla ei sentään menetellä." — "Ei!" huusi Magda. "Minä tulen pyytämään sinulta luvan."
— "Siitä ei olisi ollenkaan vahinkoa. Ylipäänsä minun vuoroni on ensiksi!" — "Oletko muuten huolissasikin?"
— Ja Magda purskahti ivanauruun. Kun Diederich astui sisään, niin hän taukosi heti. Diederich pyöritteli tyytymättömänä silmiään, mutta rouva Hesslingin ei olisi tarvinnut tytärtensä takana väännellä käsiään: Diederichin arvonmukaista ei ollut sekaantua akkain riitoihin.
Päivällisillä puhuttiin tuosta vieraasta. Rouva Hessling ylisti sitä vankkaa vaikutusta, jonka hän teki. Emmi selitti, että sellainen kauppa-apulainen ei nyt kerta kaikkiaan ollut mitään, ei osannut edes puhella naisen kanssa. Magda väitti kokonaan päinvastaista. Ja kun kaikki odottivat Diederichin ratkaisua, niin hän teki päätöksensä. Hänen mielestään tuolla herralla ei näyttänyt tosin olevan liiaksi käyttäytymistapoja. Akadeemista sivistystä ei voitu noin vain korvata. "Mutta vankaksi liikemieheksi minä hänet huomasin." Emmi ei voinut enää pidättää itseään.
"Jos Magda aikoo naida tuon miehen, niin minä selitän, etten tule seurustelemaan kanssanne. Hän söi marjahillon veitsen kanssa!"
"Sinä valehtelet!" Magda alkoi nyyhkyttää. Diederichin kävi sääliksi; hän tiuskasi Emmille:
"Nai sinä sitten joku hallitseva herttua ja jätä sitten meidät rauhaan."
Silloin Emmi laski veitsen ja haarukan käsistään ja poistui. Illalla ennen liikkeen sulkemista Kienast ilmestyi konttoriin. Hän oli käyntipuvussa, ja hänen olentonsa muistutti enemmän seura- kuin liikemiestä. Molemmat pidättäytyivät, hiljaisen yhteisymmärryksensä mukaisesti, keskustelusta siihen asti, kun vanha Sötbier pani kamppeensa kasaan. Kun hän oli poistunut epäilevin katsein, niin Diederich sanoi:
"Tuon vanhuksen minä olen asettanut riutumistilaan. Tärkeämmät asiat minä päätän yksinäni."
"Niin, ja oletteko sitten tuuminut meidän asiaamme?" kysyi Kienast.
"Entäs Te?" vastasi Diederich. Kienast räpytti silmiään tutunomaisesti.
"Minun valtuuteni eivät ulotu oikeastaan niin pitkälle, mutta minä otan sen omalle vastuulleni. Antakaa herrannimessä tuo holländer takaisin. Ainahan siinä nyt vian keksii."
Diederich käsitti. Hän lupasi: "Te tulette sen löytämään." Kienast sanoi asiallisesti.
"Hyvittääksenne meitä Te tietysti sitoudutte vastaisuudessa tilaamaan kaikki koneenne vain meiltä. Odottakaahan hieman!" hän pyysi, kun Diederich hypähti pystyyn. "Sitä paitsi Te korvaatte meidän turhat kulumme ja minun matkani viidelläsadalla markalla, minkä me vähennämme Teidän etumaksustanne."
"Mutta kuulkaahan, se on kiskomista!" Diederichin oikeudentunto kapinoi ääneen. Kienastkin kohotti jo taas äänensä: "Herra tohtori!…" Diederich hillitsi itsensä väkisin, hän laski kätensä prokuristin olalle. "Menkäämme nyt vain ylös, naiset odottavat." "Me ymmärrämme toisiamme jo vallan hyvin siihen asti", huomautti Kienast leppyneenä. "Tuo pieni erimielisyys on kyllä myöskin haihtuva", ennusti Diederich.
Ylhäällä oli juhlatuoksu. Rouva Hessling loisti mustassa atlaspuvussaan. Magdan pitsipuseron läpi häämötti enemmän kuin oli tavallista näin perheen piirissä. Vain Emmin puku ja ilme oli harmaa ja jokapäiväinen. Magda osoitti vieraalle hänen paikkansa ja istuutui hänen oikealle puolelleen; ja kun siinä sitten istuttiin ja vielä yskittiin, niin Magda sanoi, silmät kuumeisen eloisina: "Mutta nyt ovat herratkin saaneet nuo tyhmät asiat selvitetyiksi." Diederich vakuutti, että he olivat loistavasti saaneet ne sovituiksi. Büschli & Cie oli mukaantuvata väkeä.
"Meidän jättiläisliikkeessämme", selitti prokuristi. "Tuhatkaksisataa työmiestä ja virkailijaa, kokonainen kaupunki, missä on oma hotelli liiketuttavia varten." Hän kutsui Diederichin käymään siellä. "Tulkaapas vain, meillä Te saatte elää isoisten tavalla ja ilmaiseksi." Ja kun Magda hänen vieressään roikkui hänen huulillaan, niin hän kehui asemaansa, toimivaltaansa, sitä huvilaa, jonka toisessa päässä hän asui. "Jos minä menen naimisiin, niin minä saan haltuuni tuon toisenkin pään."
Diederich nauraa hetkotti. "Silloin olisi yksinkertaista naida. Niin, kippis!"
Magda loi katseensa alas, ja Kienast siirtyi puhumaan muista asioista. Tiesikö sitten Diederich, miksi hän oli niin helposti mukautunut? "Teistä, herra tohtori, minä näin heti, että Teidän kanssanne voi myöhemmin tehdä suuria afäärejä, — joskin täällä vielä olosuhteet ovat pieniä", lisäsi hän sitten rukoilevasti. Diederich tahtoi vakuuttaa suurpiirteisyyttään ja yrityksensä laajenemismahdollisuuksia, mutta Kienast ei antanut katkaista ajatustensa juoksua. Ihmistuntemus oli nimittäin hänen erikoisalansa. Liiketuttavaa oli ennen kaikkea käytävä katsomassa myöskin hänen kotonaan. "Jos siellä kaikki on niin hyvin järjestettyä kuin täällä —"
Juuri tällä hetkellä alettiin tarjota tuoksuavaa hanhea, jota rouva Hessling jo useasti oli salaa silmäillyt. Nopeasti hän otti sellaisen ilmeen, kuin hanhi olisi ollut heillä aivan tavallinen ilmiö. Herra Kienast otti siitä huolimatta kunnioittavan loman. Rouva Hessling kysyi itseltään, kohdistuiko hänen katseensa todellakin hanheen, vaiko sen suloisen tuoksun taakse Magdan reikäiseen puseroon. Nyt Kienast tempautui irti kaikesta muusta ja tarttui lasiinsa. "Ja sentähden Hesslingin perheen, arvoisan äidillisen rouvan ja hänen kukoistavien tyttäriensä malja!" Magda kohotti rintaansa saadakseen tuon kukoistuksen huomattavammaksi, ja sitä litteämmältä Emmi näytti. Herra Kienast kilisti myöskin ensiksi Magdan kanssa.
Diederich vastasi hänen maljanesitykseensä. "Me olemme saksalainen perhe. Sen, jonka me kutsumme taloomme, me otamme myöskin sydämellisesti vastaan." Hänen silmissään oli kyyneliä, kun Magda sen sijaan uudestaan punastui. "Ja joskin tämä meidän talomme onkin vaatimaton, niin sydämet ovat uskollisia." Hän toivotti vieraille menestystä ja pitkää ikää, ja vieras vastasi puolestaan, että oli aina pitänyt vaatimattomuudesta "semminkin perheissä, missä on nuoria tyttöjä."
Rouva Hessling puuttui puheeseen. "Eikö totta? Mistä muusta sitten nuoren miehen pitäisi saada luottamusta —? Minun tyttäreni ompelevat itse kaikki." Tästä sai herra Kienast aiheen kumartua Magdan puseron yli voidakseen arvostella sitä lähemmin.
Jälkipöydässä Magda kuori hänelle appelsiinin ja maisteli hänen kunniakseen tokaieria. Kun sitten mentiin asuinhuoneeseen, niin Diederich jäi, käsivarret kiedottuna kummankin sisaren vyötäisille, seisomaan ovelle. "Niin, niin, herra Kienast", hän sanoi syvällä äänellä. "Tämä on kotirauhaa, katsokaahan, herra Kienast!" Magda nojasi, pelkän antaumuksen vallassa, hänen olkapäähänsä. Kun Emmi pyrki riistäytymään irti, niin hän sai sysäyksen takaapäin. "Näin meillä eletään aina", jatkoi Diederich. "Minä teen kaiken päivää työtä omaisteni hyväksi, ja ilta yhdistää meidät sitten lampun valossa. Sivullisista ihmisistä ja meidän niinsanotun yhteiskuntamme kermasta me välitämme niin vähän kuin mahdollista, meillä on kylliksi omassa itsessämme."
Tässä onnistui Emmin päästä irti; kuultiin, miten hän veti oven perässään kiinni. Sitä hempeämmän kuvan tarjosi Diederich ja Magda, kun he laskeutuivat vienostivalaistun pöydän ääreen. Herra Kienast katseli miettivästi punssipulloa, jota rouva Hessling toi sisään, yhä nauraen. Sillä välin kun Magda täytti vieraan lasia, Diederich selitti, että hän sen vuoksi, että he rajoittautuivat elämään tällaista hiljaista perhe-elämää, kerta saattoi naittaa sisarensa hyvin. "Sillä liikkeen paisuminen koituu sisarten hyväksi, sillä tehdas kuuluu osittain myöskin heille, puhdasta myötäjäissummaa lukuunottamatta; niinpä niin, ja jos sitten joku minun tulevista lankomiehistäni tahtoo vielä sijoittaa pääomansa liikkeeseen —"
Mutta Magda, joka näki herra Kienastin ilmeen käyvän huolestuneeksi, johti keskustelun muualle. Hän kyseli hänen perheolojaan ja tiedusteli, oliko hän sitten aivan yksinään. Kienastin silmät tulivat liikutetuiksi, ja hän siirtyi lähemmäksi. Diederich istui siinä vieressä, joi ja pyöritteli peukaloitaan. Useampia kertoja hän yritti ottaa osaa noiden kahden keskusteluun, jotka, kuten näytti, tunsivat olevansa vain kahden kesken. "Niinpä niin, Te olette sitten onnellisesti suorittanut myöskin yksivuotisenne", hän sanoi suosijantapaisesti ja ihmetteli samalla niitä merkkejä, joita rouva Hessling teki hänelle noiden kahden selän takana. Vasta sitten, kun äiti pujahti ovesta ulos, hän käsitti, otti punssilasinsa ja meni viereiseen huoneeseen pianon luokse. Hän kosketteli hieman näppäimiä ja joutui huomaamattaan ylioppilaslauluihin ja lauloi värisevällä äänellä soiton mukana: "Sie wissen den Teufel, was Freiheit heisst." Päästyään loppuun hän kuunteli; mutta sisällä oli niin hiljaista, kuin olisi ollut syvässä unessa, ja vaikka hän olisikin kernaasti kaatanut itselleen jotakin tuosta punssipullosta, niin hän soitti kuitenkin velvollisuudentunteesta: "Im tiefen Keller sitz'ich hier."?
Silloin, keskellä säettä, jokin tuoli meni nurin ja sitä seurasi kaikuva ääni, jonka alkuperää ei voinut väärin ymmärtää. Yhdellä hyppäyksellä Diederich oli asuinhuoneessa. "No niin", hän sanoi voimakkaasti ja totisesti, "Teillähän näyttää olevan vakaita aikomuksia." Pari irtaantui toisistaan. "Sitä minä en kiellä", selitti Kienast. Diederich tuli äkkiä kovin liikutetuksi. Silmä silmää vastaan hän puristi Kienastin kättä, ja toisella hän veti Magdan esiin. "Mutta tämähän on yllätys! Herra Kienast, tehkää minun pikku sisareni onnelliseksi. Minussa Teillä on aina oleva hyvä veli, kuten sitä olen tähänkin asti ollut, sen voin sanoa."
Pyyhkien silmiään hän huusi: "Äiti! Jotakin on tapahtunut." Rouva Hessling seisoi heti oven takana, vaan ei voinut heti käyttää jalkojaan liian suuren mielenliikutuksensa vuoksi. Nojaten Diederichiin hän tuli horjuen sisään, lankesi herra Kienastin kaulaan ja puhkesi kyyneliin. Diederich koputti sillä välin Emmin ovelle, joka oli suljettu. "Emmi, tulepas ulos, jotakin on sattunut!" Emmi repäsi lopulla oven auki, vihanpuna kasvoillaan. "Miksi sinä häiritset untani? Minä osaan kyllä aatella, mitä on tapahtunut. Tehkää sopimattomat tekonne yksinänne!" Ja ovi olisi mennyt uudestaan kiinni, jos Diederich ei olisi pannut jalkaansa väliin. Ankarana hän osoitti sisarelleen, että tämä kylmäsydämisen käyttäytymisensä vuoksi ansaitsi jäädä kokonaan ilman miestä. Eikä hän edes sallinut Emmin pukeutua, vaan kiskoi hänet mukanaan, sellaisena kuin oli, aamunutussaan, hiukset hajallaan. Eteisessä sisko kääntyi veljensä puoleen: "Sinä teet meidät naurettaviksi", hän sihisi, — ja vielä kihlautuneiden luona hän esiintyi Diederichin edessä, pää hyvin pystyssä, katse hyvin pilkallisen tutkivana. "Pitikö sen tapahtua niin myöhään yöllä?" hän kysyi. "No niin, onni ei kysy hetkeä, milloin saapuu." Kienast loi häneen katseensa: hän oli Magdaa suurempi, hänen kasvonsa, jotka olivat saaneet väriä, näyttivät täyteläisemmiltä pitkän, vahvan tukan ollessa hajallaan. Kienast piteli hänen kättään kauemmin kuin oli välttämätöntä; Emmi veti kätensä pois, silloin Kienast kääntyi hänestä Magdan puoleen, silminnähtävästi epäröiden. Emmi hymyili sisarelleen voitonriemuisesti, kääntyi ympäri ja hävisi, pää hyvin pystyssä — sillä aikaa kuin Magda tarttui tuskallisesti Kienastin käteen. Mutta Diederich astui esiin, täysinäinen punssilasi kädessä, ja halusi juoda veljenmaljan uuden lankonsa kanssa.
Aamulla hän nouti hänet hotellista aamutuikulle. "Suvaitse hillitä naiskaipuutasi aina päivällisiin asti. Nyt meidän täytyy sanoa joku sana näin miesten kesken." Klappschen oluttuvassa hän teki hänelle selvää tilanteesta: kaksikymmentäviisituhatta puhdasta hääpäivänä — todisteet siitä olivat joka hetki nähtävissä — ja yhdessä Emmin kanssa neljäsosa tehdasta. — "Siis vain kahdeksas osa", totesi Kienast, mihin Diederich vastasi: "Pitäisikö minun sitten ilmaiseksi raataa itseni uuvuksiin teidän tähtenne?" Syntyi vastenmielinen hiljaisuus.
Diederich saattoi mielialan entiselleen. "Kippis, Friedrich!" "Kippis Diederich!" sanoi Kienast. Silloin näytti jotakin juolahtaneen Diederichin päähän. "Sinusta itsestäsihän riippuu, tahdotko lisätä osuuttasi liikkeessä, nimittäin sijoittamalla siihen pääomia. Miten on sitten sinun säästöjesi laita? Sinulla kun on niin suurenmoinen palkka!" Kienast selitti, että hänellä periaatteessa ei ollut mitään sitä vastaan. Mutta, hänen sitoumuksensa Büscheli & Cien kanssa oli vielä voimassa. Myöskin oli hänellä tänä vuonna odotettavissa huomattava palkankorotus, joten olisi ollut rikos omaa itseään vastaan sanoa nyt itsensä irti. "Ja jos minä sijoitan teille rahani, niin minun täytyy itse tulla liikkeen jäseneksi. Kaikella luottamuksella, minkä minä tunnen sinua kohtaan, hyvä Diederich —"
Diederich ymmärsi sen. Kienast teki omasta puolestaan joitakin ehdotuksia. "Jos sinä yksinkertaisesti määräisit nuo myötäjäiset viideksikymmeneksituhanneksi markaksi! Magda tulisi silloin luopumaan liikkeessä olevasta osuudestaan." Tämä sai Diederichin nousemaan ehdottomaan vastarintaan. "Se olisi vastoin minun autuaan isävainajani viimeistä tahtoa, mikä on minulle pyhä. Ja niin suurpiirteisesti kuin minä teen työtä, Magdan osuus voi muutamissa vuosissa nousta kymmenen kertaa suuremmaksi sitä, mitä sinä nyt tahdot. Koskaan minä en nyt tule alentamaan itseäni siinä määrässä, että sillä lailla vahingoittaisin sisarraukkaani." Tähän lanko hieman myhäili. Diederichin perhetunto tuotti hänelle kunniaa, mutta suurpiirteisyydellä yksinään ei saavutettu tuota kymmenkertaisuutta. Diederich kiihtyi huomattavasti ja selitti, että oli, jumalankiitos, liikkeensä hoidosta Jumalaa lukuunottamatta vastuussa vain omalle itselleen. "Kaksikymmentäviisituhatta puhdasta ja kahdeksas osa puhtaasta tulosta, enempää ei ole saatavissa." Kienast rummutti pöytää. "Minä en vielä tiedä, voinko minä sillä ottaa sisartasi", hän selitti. Diederich kohautti olkapäitään, ja he joivat olutlasinsa pohjaan. Kienast tuli mukaan aterialle. Diederich oli pelännyt, että Kienast perääntyisi. Onneksi oli Magda laittanut itsensä vielä viettelevämmäksi kuin eilen —"aivan kuin olisi tiennyt, että kaikki oli kysymyksessä", ajatteli Diederich ihaillen sisartaan. Jauhoruokaa syötäessä Kienast oli jo niin lämminnyt, että toivoi häitä jo neljän viikon kuluttua. "Viimeinen sanasi?" kysyi Diederich veitikkamaisesti. Vastaukseksi Kienast veti sormukset taskustaan.
Aterian jälkeen rouva Hessling meni varpaillaan ulos huoneesta, missä kihlautuneet istuivat, ja Diederich tahtoi myöskin vetäytyä pois, mutta nämä hakivat hänet kävelylle. "Mihin sitä sitten mennään, ja missä on äiti ja Emmi?" Emmi oli kieltäytynyt tulemasta mukaan, ja siksi rouva Hesslingkin jäi kotiin. "Koska muutoin näyttäisi pahalta, ymmärrättehän", sanoi Magda. Diederich käsitti tämän. Vieläpä hän ravisti tomunkin pois, mikä tehtaassa oli tarttunut Magdan turkkitakkiin. Hän kohteli sisartaan kunnioituksella, sillä tällä oli ollut menestystä.
Mentiin raatihuonetta kohden. Ei ollut vahingoksi, eihän, jos ihmiset näkivätkin. Ensimäinen, joka Meisestrassella tavattiin, oli tosin vain Napoleon Fischer. Hän virnisti morsiusparille ja nyökäytti Diederichille, ikäänkuin sanoakseen, että oli asiasta selvillä. Diederich oli tummanpunainen, hän olisi pysäyttänyt tuon miehen ja nostanut metelin avonaisella kadulla: mutta saattoiko hän? "Olipa suuri virhe, että ryhdyin tuon vaanivan proletaarin kanssa tutunomaisiin suhteisiin! Olisihan se käynyt ilman sitäkin! Nyt hiipii hän talon ympärillä, jotta minä ajattelisin sitä, että olen hänen käsissään. Minua tullaan vielä kiristämään." Mutta, jumalankiitos, kaikki oli tapahtunut hänen ja konemestarin välillä kahden kesken. Mitä Napoleon Fischer saattoi hänestä väittää, oli valetta. Diederich antoi vangita hänet yksinkertaisesti. Kuitenkin hän vihasi häntä hänen tietämisensä johdosta, niin että hänen tuli kuuma ja hiki kahdenkymmenen asteen pakkasessa. Hän katsahti ympärilleen. Eikö nyt edes tulikivi pudonnut Napoleon Fischerin päähän?
Gerichtsstrassella Magda huomasi, että kävely maksoi vaivan, sillä maakunnanoikeusneuvos Harnischilla Meta Harnisch ja Inge Tietz seisoivat erään ruudun takana, ja Magda tiesi varmasti, että he Kienastin nähtyään olivat käyneet kovin levottomiksi. Kaiser-Wilhelm-Strassella oli tänään valitettavasti vähän liikettä; korkeintaan sattui, että majuri Kunze ja tohtori Heuteufel, jotka olivat matkalla "Sopusointuun", kaukaa näyttivät uteliailta. Mutta Schweinichenstrassen kulmassa sattui jotakin sellaista, jota Diederich ei ollut osannut aavistaa: aivan heidän edellään kulki rouva Daimchen Gusten kanssa. Magda kiirehti heti askeleitaan ja jutteli eloisammin. Oikeaan aikaan Guste kääntyi ympäri, joten Magda saattoi sanoa: "Rouva ylikaitsija, saan esittää Teille sulhaseni, herra Kienastin." Sulhasta tarkastettiin, ja hän näytti tyydyttävän, sillä Guste, jonka kanssa Diederich jäi pari askelta jälelle, sanoi äänellä, josta ei puuttunut kunnioitusta: "Mistä Te sitten olette hänet saaneet?" Diederich laski leikkiä. "Niin, niin läheltä kuin Te ei jokainen löydä omaansa. Mutta sen sijaan vankemman." — "Jokos Te taas alatte?" huusi Guste, mutta ilman vihamielisyyttä. Vieläpä hän hipaisi Diederichin katsetta ja huokasi samalla kevyesti. "Minun omani on aina, jumalaties, missä. Tuntuu aivan kuin olisin selvä leski." Ajattelevaisesta hän katseli Magdan jälkeen, joka riippui Kienastin käsivarressa. Diederich antoi miettimisen aihetta: "Joka kuollut on, voi sinä myöskin pysyä. Onhan niitä kylliksi eläviäkin." Samalla hän työnsi Gusten aivan seinänviereen asti ja katsoi häntä pyytävästi kasvoihin; ja tosiaankin Gusten rakkaat, paksut kasvot muuttuivat silmänräpäykseksi lupaaviksi.
Valitettavasti oli jo tultu Schweinichenstrassen 77:nnen kohdalle ja heitettiin hyvästit. Kun Sachsentorin takana kaikki loppui, niin sisarukset kääntyivät ympäri herra Kienastin kanssa. Magda, joka nojasi sulhasensa käsivarteen, sanoi rohkaisten Diederichille: "Niin, mitäs arvelet?" — mikä sai veljen punastumaan ja läähättämään. "Mitäs siinä on arveltavaa", hän tokaisi, ja Magda nauroi.
Tyhjällä, hyvin hämärällä kadulla joku tuli heitä vastaan. "Eikös se ole —?" kysyi Diederich, olematta vakuutettu. Mutta haamu lähestyi: se oli paksu, ilmeisesti vielä nuori, pehmeä suuri hattu päässä, muuten siro, jalat sisäänpäin kääntyneet. "Totisesti, Wolfgang Buck!" Hän ajatteli pettyneenä: "Ja Guste tekeytyy sellaiseksi, kuin Wolfgang olisi maan äärissä asti. Minun täytyy opettaa hänet puhumaan totta!"
"Siinäpäs Te olette" — nuori Buck ravisti Diederichin kättä. "Minua huvittaa tavata." "Minua myöskin", vastasi Diederich, huolimatta Gusten tuottamasta pettymyksestä, ja tutustutti lankonsa koulutoveriinsa. Buck esitti onnittelunsa ja jäi sitten Diederichin kanssa, hieman jälkeen. "Te aijotte varmastikin mennä morsiamenne luokse?" huomautti Diederich. "Hän on kotona, me saatoimme häntä." —"Niinkö?" tokasi Buck ja kohautti olkapäitään. "No niin, minä kyllä löydän hänet aina", hän sanoi välinpitämättömästi. "Ensi kädessä minä olen iloinen, että tapasin kerta Teidät. Meidän keskustelumme Berlinissä, meidän ainoa keskustelumme, eikö totta — oli niin innostava."
Diederich huomasi sen nyt siksi — vaikkakin silloin se oli vain suututtanut häntä. Hän aivan vilkastui jälleennäkemisen vuoksi. "Niin, minun vastavierailuni jäi silloin tekemättä. Tehän tiedätte, mitä kaikkia esteitä voi Berlinissä sattua. Täällä kyllä on aikaa. Autiota, vai mitä? Ajatella, että on pakotettu viettämään elämänsä täällä" — ja Diederich viittasi edessä olevaan alastomaan taloriviin. Wolfgang Buck nuuski hieman kaarevalla nenällään ilmaa, näytti maistavan sitä lihaisilla huulillaan, samalla kun hänen silmänsä olivat syvämietteisinä. "Elää täällä Netzigissä". hän sanoi hyvin hitaasti. "No niin, siihen sitä tullaan. Meikäläinen ei ole siinä asemassa, että voisi elää vain sensatsiooneja varten. Muuten onhan niitä täälläkin." Hän hymyili arveluttavasti. "Tuo vahtisotilashan aiheutti kiihtymystä hyvin pitkäksi ajaksi."
"Vai niin —" Diederich pullisti esiin vatsansa. "Te tahdotte taas nurista. Minä vakuutan suoraan, että minä siinä asiassa olen kokonaan Hänen Majesteettinsa puolella."
Buck teki torjuvan liikkeen. "Jättäkää, jättäkää, minä tunnen hänet."
"Minä vielä paremmin", väitti Diederich. "Joka on seisonut häntä vastapäätä, katsellut häntä silmästä silmään, kuten minä helmikuun metelien jälkeen Tiergartenissa, ja nähnyt tämän silmän salamoivan, tämän Fritzensilmän, minä sanon Teille, hän uskoo meidän tulevaisuuteemme."
"Meidän tulevaisuuteemme — siksi, että joku silmä on salamoinut." Buckin suu ja posket vaipuivat alas raskaan surullisesti. Diederich puhalsi ilmaa nenänsä kautta. "Minä tiedän jo, että Te ette nykyaikana usko mihinkään persoonallisuuteen. Muutoin Teistä olisikin tullut Lasalle tai Bismarck."
"Lopultakin minä voisin sen tehdä. Varmasti. Aivan yhtä hyvin kuin hänkin —. Joskin minua ulkonaiset olosuhteet vähemmän suosisivat."
Hänen äänensä kävi iloisemmaksi ja vakuutetummaksi. "Kenenkään yksityisen kannalta ei ole kysymys siitä, että me maailmassa todellisesti jotakin muuttaisimme, vaan siitä, että hankimme itsellemme sellaisen elämäntunnon, kuin tekisimme sen. Vain siihen tarvitaan kykyä, ja sitä on hänellä."
Diederich kävi levottomaksi, hän katsahti ympärilleen. "Me olemme tässä tosin kahden kesken, herrasväellä tuossa meidän edellämme on tärkeämpää puhuttavaa, mutta minä en kuitenkaan tiedä —"
"Te uskotte aina, että minulla on jotakin häntä vastaan. Hän ei ole minusta tosiaankaan sen vastenmielisempi kuin minä olen itse itselleni. Minä olisin hänen asemassaan ottanut korpraali Lückin ja meidän netzigiläisen vahtisotamiehemme yhtä vakavalta kannalta kuin hänkin. Olisiko sellainen mitään valtaa, joka ei olisi uhatussa asemassa. Vasta sitten kun sattuu kumous, se tunnetaan. Mitäs hänestä tulisi, jos hänen täytyisi sanoa, että sosialidemokratia ei tarkoita häntä, vain korkeintaan jotakin käytännöllisempää, jonkin sellaisen jakamista, jota ansaitaan."
"Ohoo!" huudahti Diederich.
"Eikö totta? Se suututtaisi Teitä, Ja häntä myöskin. Kulkea tapausten mukaan, olla hallitsematta kehityksen kulkua, vain olla sen kuletettavana: voiko sitä sietää?… Sisimmässään rajoittamaton! — ja samalla kykenemätön synnyttämään edes vihaa muuta kuin sanoilla ja kädenliikkeillä. Sillä mihin nurisijat tarrautuvat? Mitä vakavaa on tapahtunut? Lückin, tapauskaan ei ollut mitään muuta kuin kädenliike. Kun käsi vaipuu, niin kaikki on ohitse: mutta esittäjällä ja yleisöllä on ollut sensatsiooninsa, mielenliikutuksensa. Ja vain siitä nyt on kysymys, hyvä Hessling. Hän itse, jonka me mainitsimme, olisi kaikkein hämmästynein, uskokaa minua, jos se sota, jonka hän aina maalaa seinälle, tai vallankumous, jota hän satoja kertoja on kuvitellut, todellakin puhkeaisi."
"Sitä ei Teidän tarvitse kauan odottaa!" huudahti Diederich. "Ja silloin saatte nähdä, että kaikki kansallismieliset tulevat pysymään lujina ja uskollisina keisarille!"
"Varmasti." Buck kohautteli yhä useammin olkapäitään. "Se on se tavallinen käänne, jonka hän on itse määrännyt. Te annatte hänen panna sanat suuhunne, eikä mieliala ole koskaan ollut niin hyvin säädetty ja määrätty kuin nykyään. Mutta teot? Meidän aikamme, paras aikalaiseni, ei ole valmis tekoihin. Harjoittaakseen elämisentaitoaan täytyy ihmisen ennen kaikkea elää, ja teko on niin vaarallista elämälle."
Diederich suoristautui. "Tahdotteko Te kenties syyttää pelkuruudesta —?" "Minä en ole lausunut mitään vaarallista arvostelua. Minä olen maininnut erään aikamme sisäisen historian tosiasian, mikä liikuttaa meitä kaikkia. Muutoin meille täytyy antaa anteeksi. Näyttämöllä toimivalta on kaikki toiminta päättynyt, sillä hän on sen jo suorittanut. Mitä vielä todellisuus vaatii häneltä? Te ette nähtävästi tiedä, kenenkä historia on sanova tämän ajan edustavaksi tyypiksi?"
"Keisarin!" sanoi Diederich.
"Ei", sanoi Buck. "Näyttelijän."
Silloin Diederich rähähti sellaiseen nauruun, että edellä kulkeva morsiuspari erkani ja kääntyi ympäri. Mutta he olivat teatteriaukiolla, siinä tuuli jäätävästi; he jatkoivat matkaansa.
"No niin", huomautti Diederich, "minä olisin heti voinut sanoa, miten Te olette tähän hulluun aineeseen joutunut. Tehän olette teatterin kanssa tekemisissä." Hän koputti Buckin olalle. "Lopultakin Te itse kuulutte siihen?"
Buckin silmät kävivät rauhattomiksi; kädestä, joka oli hänen olkapäällään, hän vapautui käännöksellä, jota Diederich piti epätoverillisena. "Minäkö? Enpä suinkaan", sanoi Buck; ja oltuaan kumpikin tyytymättömänä vaiti aina Gerichtsstrasselle asti: "Niinpä niin, Te ette vielä tiedä, miksi minä nyt olen Netzigissä."
"Todennäköisesti morsiamenne vuoksi."
"Senkin vuoksi. Mutta ennen kaikkea siksi, että minä olen ottanut puolustaakseni lankoani Laueria."
"Te olette —? Lauerin jutussa —?" Diederichin henkeä ahdisti, hän pysähtyi.
"No niin", sanoi Buck ja kohautti olkapäitään. "Ihmetyttääkö se Teitä? Joku aika sitten minut otettiin Netzigin maakunnanoikeuteen oikeusapulaiseksi. Eikös minun isäni ole siitä mitään maininnut?"
"Minä näen Teidän isänne harvoin… Minä liikun vähän ulkona. Minun ammattivelvollisuuteni… Tämä kihlaus…" Diederich sekaantui ja änkytti. "Silloinhan täytyy Teidän usein —. Asutteko kenties jo kokonaan täällä?"
"Vain toistaiseksi — niin luulen."
Diederich kokosi voimansa. "Minun täytyy sanoa: minä en ole usein aikaisemmin aivan kokonaan ymmärtänyt Teitä — mutta niin vähään se ei ole koskaan jäänyt kuin tänään, jolloin olemme kulkeneet Netzigin toisen puolen läpi."
Buck vilkutti hänelle silmää. "Vaikka minä huomenna olenkin puolustajana ja Te päätodistajana, niin sehän on vain sattuma. Osat voisivat olla toisinkin jaettuina."
"Pyydän anteeksi!" Diederich suuttui. "Jokainen seisoo paikallaan.Jos Te ette ollenkaan kunnioita ammattianne —"
"Kunnioittaa ammattiaan? Mitäs se merkitsee? Minua huvittaa puolustaminen, sitä en kiellä. Minä tulen alkamaan, jotakin täytyy kokea. Teille, herra tohtori, minulla tulee olemaan vastenmielisiä asioita sanottavana; toivottavasti ette pane mitään pahaksenne, se kuuluu minun virkaani."
Diederichiä alkoi pelottaa. "Sallikaa minun kysyä, herra asianajaja, tunnetteko Te sitten minun todistukseni? Se ei ole Lauerille niinkään epäedullinen."
"Jättäkää se asia minun huolekseni." Buckin ilme kävi kiusoittavan ivalliseksi.
Ja niin he olivat saapuneet Meisestrasselle. "Tuo juttu!" ajatteli Diederich läähättäen. Viime päivien kuohunnassa hän oli sen unhoittanut, nyt tuntui siltä, kuin tulisi häneltä huomenna leikattavaksi molemmat jalat poikki. Guste, tuo petollinen vintiö, ei ollut sanonut hänelle mitään sulhasestaan, viime hetkessä hänen, Diederichin, piti joutua pelon valtaan!…Diederich jätti hyvästi Buckille, ennenkuin olivat tulleet kotiin. Kunpa vain Kienast ei mitään huomaisi! Buck esitti mentäväksi vielä jonnekin. "Teillä ei ole mitään erikoista vetovoimaa morsiantanne kohtaa?" kysyi Diederich. — "Tällä hetkellä konjakki viehättää minua enemmän." — Diederich nauroi pilkallisesti. "Se näyttää Teitä aina viehättävän." Jotta Kienast ei olisi mitään huomannut, hän kääntyi vielä kerran ympäri Buckin kanssa. "Nähkääs", alkoi Buck odottamatta, "minun morsiameni: hän kuuluu myöskin minun kohtaloani koskeviin kysymyksiini." Ja kun Diederich kysyi "miten niin": "Jos minä nimittäin tosiaankin olen Netzigissä oikeusapulaisena, silloin on Guste minulle täysin paikallaan. Mutta tiedänkö minä sitä? Sillä — toisten tapausten varalta, joita minun elämässäni saattaisi sattua, minulla on Berlinissä vielä toinen suhde…"
"Olen kuullut: joku näyttelijätär." Diederich punastui Buckin puolesta, joka sen niin kyynillisesti tunnusti. "Tällä", hän änkytti, "minä en tahdo kuitenkaan mitään sanoa."
"Te siis tiedätte", lopetti Buck. "Nyt on asianlaita sellainen, että minä toistaiseksi olen sinne sidottu enkä voi pitää Gustesta sitä huolta kuin pitäisi. Ettekö Te sitten voi ottaa tuota hyvää tyttöä hieman niinkuin hoivataksenne?" kysyi hän huolettomasti ja tyynesti.
"Minun pitäisi —"
"Niin sanoaksemme sekottaa hieman silloin tällöin pataa, jossa minun on pidettävä makkara ja kaali tulella — sillä välillä kun minä olen ulkona toimessa. Mehän olemme myötätuntoisia toisillemme."
"Kiitän", sanoi Diederich kylmästi. "Niin pitkälle minun myötätuntoni ei kuitenkaan ulotu. Antakaa jonkun muun huoleksi. Minä otan elämän sentään hieman vakavammalta kannalta." Ja hän jätti Buckin siihen seisomaan.
Lukuunottamatta tuon miehen siveettömyyttä häntä suututti myöskin hänen arvoton luottamuksellisuutensa, sitten kun he juuri olivat kerta osoittautuneet toistensa vastustajiksi sekä katsantotavoissa että käytännössä. Tuollainen oli sietämätön, hänen suhteensa ei osannut olla tarpeeksi varuillaan! "Mitä hänellä onkaan huomenna minua vastaan sanottavana?"
Kotona hän hengähti. "Oikea limasko miehekseen! Ja sellainen henkinen omahyväisyys! Jumala varjelkoon meidän taloamme sellaiselta kaikkihävittävältä vakaumuksen puutteelta; se on jossakin perheessä varma merkki alaspäinmenosta!" Hän tuli vakuutetuksi siitä, että Kienastin piti tosiaankin vielä sinä iltana matkustaa. "Mitään kiihoittavaa ei Magdalla tule olemaan sinulle kirjoitettavana", hän sanoi oikopäätä ja nauroi. "Minun puolestani saa kaupungilla sattua murha ja tulipalo, minä pysyn konttorissani ja perheeni keskuudessa."
Mutta tuskin oli Kienast mennyt, kun hän asettui rouva Hesslingin eteen. "Niin, missä on haaste, jonka olen saanut ja jolla minut kutsutaan huomenna oikeuteen?" Äidin täytyi tunnustaa, että oli anastanut tuon uhkaavan kirjeen. "Rakas poikani, minä ajattelin, että sen ei pitänyt saada hävittää sinun juhlatunnelmaasi." Mutta Diederich ei sallinut mitään kaunisteluja. "Kuinkas muuten: rakas poikani. Rakkaudestanne minua kohtaan ruoka käy aina huonommaksi, paitsi silloin, kun on vieraita; ja talousrahat menevät teidän mielettömiin hepeniinne. Luuletteko te, että minä uskon teidän uskottelujanne, että Magda olisi itse tehnyt pitsipuseronsa? Sellaista voitte kertoa tuolle aasille!" Magda pani vastalauseensa sellaista hänen sulhasensa loukkaamista vastaan, mutta se ei häntä auttanut. "Parempi kuin vaikenet! Sinun turkislakkisikin on puoleksi varastettu. Te olette piian kanssa samassa juonessa. Kun minä lähetän hänet hakemaan punaviiniä, niin hän tuo halvempaa, ja loput pidätätte itsellenne…"
Nuo kolme naista suuttui, minkä jälkeen Diederich huusi vielä kovemmin. Emmi väitti, että veli oli niin villi vain siksi, että tuli huomenna koko kaupungin edessä saattamaan itsensä häpeään. Diederich saattoi silloin heittää vain yhden lautasen maahan. Magda nousi ylös, meni ovelle ja huusi: "Jumalankiitos, minä en tarvitse sinua enää!" Diederich oli heti hänen kintereillään. "Pidä varasi sen suhteen, mitä puhut! Jos sinä lopultakin saat jonkun miehen, niin sinä saat kiittää siitä yksistään minua ja niitä uhrauksia, jotka minä teen. Sinun sulhasesi hieroi kauppaa sinun myötäjäisilläsi tavalla, joka ei ollut suinkaan sopivata. Sinä olet ylipäänsä vain kaupanpäällinen!" Tässä hän tunsi saaneensa ankaran korvapuustin, ja ennenkuin hän ennätti tointua, Magda oli jo huoneessa ja suljetun oven takana. Diederich raapi poskeaan äkisti mykistyneenä. Sitten hän kuohahti vielä kerran; mutta eräänlainen sovitus sai hänessä vallan. Kriisi oli ohitse.
* * * * *
Yöllä hän oli tehnyt lujan päätöksen tulla oikeudenistuntoon hieman myöhästyneenä ja näyttää siten koko esiintymisellään, miten vähän koko asia häntä koski. Mutta hän ei kestänyt; kun hän astui siihen huoneeseen, joka oli määrätty istuntosaliksi, niin siellä oli vielä kokonaan toisia asioita esillä. Jadassohn, joka mustassa takissaan näytti aivan tavattoman uhkaavalta, oli keskellä virantoimitustaan, vaatimassa eräälle puolikasvuiselle kansanmiehelle kahden vuoden pakkotyötä. Oikeus myöntyi vain yhteen, mutta tuo nuori tuomionsaanut purskahti sellaiseen itkuun, että Diederich, joka oli itse tuskaisen tunteen vallassa, säälistä alkoi voida pahoin. Hän läksi ulos ja poikkesi erääseen käymälään, vaikka sen ovelle olikin kirjoitettu: Vain herroille tuomareille! Heti hänen jälkeensä ilmestyi sinne Jadassohnkin. Nähdessään Diederichin hän tahtoi vetäytyä takaisin, mutta Diederich kysyi heti, mitä tuollainen pakkotyö oikein merkitsi ja mitä tuollainen suojatti siellä oikein teki. Jadassohn selitti: "Pitäisikö meidän olla vielä siitäkin huolissamme!" ja poistui samalla. Diederich lyyhistyi kokoon sisimmässään sen kauhuaherättävän kuilun edessä, jonka hän tunsi olevan oman itsensä ja Jadassohnin välillä, joka edusti täällä valtaa, valtaa, jonka rataslaitoksia hän oli uskaltanut liiaksi lähestyä. Hän oli tehnyt sen hyvässä aikomuksessa, liiallisessa vallan jumaloimisessa: yhtäkaikki, nyt oli esiinnyttävä järkevästi, jotta se ei olisi tarttunut erääseen toiseen ja murskannut häntä, nyt oli mukauduttava asianhaaroihin ja esiinnyttävä vähäpätöisenä, kunnes siitä kerta kenties saattoi päästä vapaaksi. Onnellinen se, joka saattoi elää yksityiselämää! Diederich lupasi itselleen elävänsä vastaisuudessa kokonaan pienen, mutta hyvinymmärretyn etunsa mukaisesti.
Ulkona käytävissä oli nyt väkeä: keskinkertaista ja parasta yleisöä. Buckin viisi tytärtä, ylen koreiksi pukeutuneina, ikäänkuin heidän lankonsa juttu olisi ollut mitä suurin kunnia perheelle, jaaritteli eräässä ryhmässä Käthchen Zillichin, hänen äitinsä ja pormestari Scheffelweisin rouvan kanssa. Anoppi sen sijaan ei jättänyt pormestaria rauhaan, ja niistä silmäyksistä, joita hän singahdutteli herra Buckin veljeä ja hänen ystäviään Cohnia ja Heuteufelia vastaan, saatettiin nähdä, että hän asettui asiassa Buckeja vastaan. Majuri Kunze, joka oli uniformussa, seisoi siinä vieressä, kasvoilla synkkä ilme, puhumatta mitään. Samassa ilmestyi siihen pastori Zillich professori Kühnchenin kanssa; mutta nähdessään lukuisan väkijoukon he jäivät erään pylvään taakse. Toimittaja Nothgroschen kulki puolestaan harmaana ja kenenkään huomaamatta toisen luota toisen luokse. Turhaan etsi Diederich jotakuta, johon olisi voinut turvautua. Nyt katui hän sitä, että oli kieltänyt omaisiaan saapumasta. Hän pysyi pimeässä, käytävän mutkassa ja kurkotti varovasti ulos päällään. Äkkiä hän vetäytyi taaksepäin: Guste Daimchen äiteineen! Buckin tyttäret ympäröivät hänet heti, kuten arvokkaan vahvistuksen, jonka heidän puolueensa hänestä sai. Samaan aikaan avautui taustalla eräs ovi, ja Wolfgang Buck astui esiin, baretissa ja mustassa takissa, jalassa kiiltonahkakengät, joiden kärjet kääntyivät käydessä sisäänpäin. Hän hymyili juhlallisesti, kuten jossakin vastaanotossa, kätteli kaikkia, suuteli morsiantaan. Hän ennusti, että jutusta tuli hyvä juttu; virallinen syyttäjä oli hyvällä tuulella, hän itse myöskin. Sitten hän meni kutsumiensa todistajien luokse kuiskaillakseen heidän kanssaan. Tällä hetkellä syntyi hiljaisuus, sillä portaiden päähän ilmestyi syytetty herra Lauer rouvineen. Pormestarinna karkasi viimeksimainitun kaulaan ja ihmetteli, miten urhoollinen tämä oli! "Mikäs nyt on sitten hätänä?" hän vastasi syvällä, sointuvalla äänellä. "Meillä ei ole mitään moittimisen syytä, vai miten, Karl?" Lauer sanoi: "Totisesti ei, Judith." Mutta juuri silloin maakunnanoikeusneuvos Fritzsche meni siitä ohitse. Syntyi hiljaisuus; iskettiin silmää sen johdosta, miten hän ja vanhan Buckin tytär tervehtivät toisiaan, ja pormestarin anoppi teki erään huomautuksen, puoliääneen, mutta se saatiin lukea hänen silmistään.
Wolfgang Buck keksi Diederichin hänen varjoisesta paikastaan. Buck veti hänet esiin ja vei sisarensa luokse. "Rakas Judith, minä en tiedä, tunnetko sinä vielä meidän arvoisaa vihollistamme, herra tohtori Hesslingiä. Tänään hän tulee tuhoamaan meidät." Mutta rouva Lauer ei nauranut eikä liioin vastannut Diederichin tervehdykseen, vaan katsahti häneen ainoastaan välinpitämättömän uteliaasti. Oli vaikeata kestää tätä katsetta ja vielä vaikeampi sen vuoksi, että rouva Lauer oli niin kaunis. Diederich tunsi, miten veri nousi hänen kasvoilleen, miten hänen silmänsä harhailivat, ja hän änkytti: "Herra oikeusapulainen laskee hyvää pilaa. Tässä asiassa täytyy olla joku erehdys…" Silloin noissa valkeissa kasvoissa kulmakarvat vetäytyivät kokoon, suupielet laskeutuivat ilmehikkäästi, ja Judith Lauer käänsi Diederichille selkänsä.
Eräs oikeudenpalvelija ilmestyi; Wolfgang Buck meni, lankonsa kanssa, istuntosaliin; ja kun ovea ei avattu aivan anteliaasti, niin kaikki hyökkäsivät kiireesti sisään, jolloin paras yleisö voitti keskinkertaisen. Buckin viiden tyttären takit kahisivat kovasti tuossa taistelussa. Diederich pääsi viimeisenä sisään, ja hänen täytyi istuutua todistajain penkille majuri Kunzen viereen, joka heti vetäytyi hieman syrjään. Maakunnanoikeuden puheenjohtaja Sprezius, joka näytti vanhalta madonsyömältä korppikotkalta, julisti tuolta ylhäältä istunnon avatuksi ja kutsui todistajat esiin teroittaakseen heille valan vakavuutta — jolloin Diederich heti sai saman ilmeen kuin ennen uskonnontunnilla. Maakunnanoikeusneuvos Harnisch järjesti asiakirjat ja haki silmillään tytärtään yleisön joukosta. Maakunnanoikeusneuvos Kühlemann, joka oli saapunut sairashuoneesta ja istuutunut puheenjohtajan oikealle puolelle, herätti enemmän kunnioitusta. Hän näytti huonolta, ja pormestarin anoppi tahtoi tietää, tuliko hän luopumaan virastaan — ja minne hänen suuret rahansa joutuivat hänen kuoltuaan. Todistajain joukossa pastori Zillich lausui sen toivomuksen, että hän tuli määräämään miljoonansa jonkun kirkon rakentamiseen; mutta professori Kühnchen epäili sitä läpitunkevalla kuiskausäänellään. "Se mies ei anna kuolemansa jälkeen mitään, se on aina ajatellut, että oma on saatava haalituksi kasaan ja mikäli mahdollista myöskin toisen oma…" Sitten puheenjohtaja päästi todistajat ulos istuntosalista.
Kun mitään todistajain huonetta ei ollut, niin he joutuivat taas käytävään. Herrat Heuteufel, Colin ja Buck junior vetäytyivät erääseen ikkunakomeroon; majurin julman katseen alaisena Diederich ajatteli tuskaisesti: "Nyt kuulustellaan syytettyä. Jospa tietäisin, mitä hän sanoo. Minä tahtoisin päästää hänet syytöksestä yhtä hyvin kuin tekin!" Turhaan yritti hän pastori Zillichille vakuuttaa lauhaa luonnonlaatuaan: hän oli aina sanonut, että asia oli tehty suotta liian suureksi. Zillich kääntyi pois nolona, ja Kühnchen vihelsi, poisjuostessaan, hampaittensa välistä: "Odota vain, naskali, saat tästä paljon tekemistä." Yleinen paheksinta suuntautui mykkänä Diederichiin. Viimein ilmestyi oikeudenpalvelija: "Herra tohtori Hessling!"
Diederich kokosi voimansa voidakseen kulkea katselijain ohi asiaankuuluvassa ryhdissä. Hän katsoi suonenvedontapaisesti suoraan eteensä; rouva Lauerin katse tarkasti häntä juuri nyt! Hän läähätti ja huojui hieman. Kynsiään tarkastelevan oikeudenjäsenen vasemmalla puolella Jadassohn seisoi uhkaavan suorana. Ikkunasta tuleva valo näkyi hänen ulkonevien korviensa läpi, ja hänen ilmeensä vaati Diederichiltä sellaista kuolonomaista suostuvaisuutta, että Diederichin katse väisti. Syytetyn oikealla puolella, hieman syvemmällä, hän huomasi Wolfgang Buckin istuvan, huolimattomana, nyrkit reisillä, joilta takinliepeet riippuivat, ja niin viisaan ja hilpeän näköisenä, ikäänkuin olisi ollut valonhengen edustajana. Maakunnanoikeuden puheenjohtaja Sprezius lausui Diederichille valankaavan, kaksin sanoin kerrallaan, alentuvaisesti. Diederich vannoi tottelevaisesti; sitten hänen piti esittää tapausten kulku tuona iltana Ratskellerissä. Hän alotti.
"Meitä oli muutamia innostuneita miehiä, ylempänä pöydässä istuivat myöskin herrat…"
Kun hän jo takertui, niin yleisön joukossa naurettiin. Sprezius pikastui, nytkytteli korppikotkannokkaansa ja uhkasi antaa tyhjentää koko salin. "Mitään muuta Te ette tiedä?" hän kysyi äreästi. Diederich antoi ymmärtää, että tapaukset olivat liike- ja muiden huolien vuoksi hänen muistissaan jonkun verran hämmentyneet. "Sitten minä tulen lukemaan Teidän muistinne verestämiseksi sen, mitä tutkintatuomarille olette lausunut —" ja puheenjohtaja antoi ojentaa itselleen pöytäkirjan. Siitä sai Diederich kiusalliseksi hämmästyksekseen huomata, että oli tutkintatuomarille, maakunnanoikeusneuvos Fritzschelle tehnyt varman ilmoituksen siitä, että syytetyn puolelta oli tapahtunut raskas majesteettirikos. Mitä oli hänellä nyt sen johdosta sanottavana. "Saattaa niin olla", hän änkytti, "mutta siinä oli paljon herroja. Oliko se nyt sitten syytetty, joka sen sanoi…" Sprezius kumartui oikeuspöydän yli. "Ajatelkaa, että olette tehnyt valan. Muut todistajat tulevat vakuuttamaan, että Te aivan yksinänne astuitte syytetyn luo ja kyseissä olevan keskustelun suorititte hänen kanssaan." — "Minäkös se olin?" kysyi Diederich lentäen punaiseksi. Koko sali nauroi silloin avoimesti; vieläpä Jadassohnkin veti naamansa halveksivaan hymyyn. Sprezius avasi jo suunsa tiuskaistakseen jotakin, mutta Wolfgang Buck nousi ylös. Hänen pehmeät kasvonsa muuttuivat silminnähtävästä nykäyksestä ponteviksi, ja hän kysyi Diederichiltä: "Ettekö Te ollutkin sinä iltana hyvässä humalassa?" Heti karkasi yleinensyyttäjä ja puheenjohtaja hänen kimppuunsa. "Minä vaadin, että kysymystä ei sallita!" huusi Jadassohn terävästi. "Herra puolustusasianajaja", kohisi Sprezius, "Te saatte kääntyä kysymyksillänne vain minun puoleeni; minun asiani on sitten, suuntaanko sen sitten todistajalle!" Mutta he molemmat olivat saaneet, sen Diederich näki hämmästyksellä, päättäväisen vastustajan. Wolfgang Buck seisoi siinä ja väitti sointuvalla puhujanäänellä, että puheenjohtajan menettely loukkasi puolustusoikeutta, ja vaati oikeudenpäätöstä siitä, kuuluiko hänelle oikeudenkäymisjärjestyksen mukaan oikeus kääntyä suoraan todistajain puoleen. Sprezius nytkytteli suotta nokkaansa, ei auttanut muu kuin vetäytyä neljän muun tuomarin kanssa neuvotteluhuoneeseen. Buck katseli riemuiten ympärilleen; hänen serkkunsa liikuttelivat käsiään aivan kuin suosionosoitukseksi; mutta hänen isänsä oli myöskin sillä välin ilmestynyt, ja nähtiin, miten hän antoi pojalleen paheksimisen merkin. Syytetty puolestaan, vihastunut liikutus halpautuneilla kasvoillaan, ravisti puolustajansa kättä. Diederich, johon kaikkien katseet kohdistuivat, suoristi ryhtinsä ja piti kaikkia silmällä. Mutta voi, Guste Daimchen vältti häntä! Vain vanha Buck viittasi hyväntahtoisesti: Diederichin todistus oli häntä miellyttänyt. Vieläpä hän vaivautui sen verran, että tunkeutui esiin ojentaakseen Diederichille pehmeän, valkean kätensä. "Kiitän Teitä, hyvä ystävä", hän sanoi. "Te olette käsitellyt asiata sillä lailla kuin se ansaitsee." Ja hyljättyneisyydessään Diederich sai silmänsä kosteiksi tuon suuren miehen hyvyyden vuoksi. Vasta sitten kun herra Buck oli mennyt takaisin paikalleen, Diederichin päähän pälkähti, että hän, Buck, oli koettanut hänen kauttaan vaikuttaa jutun menoon! Eikä hänen poikansa, Wolfgang, ollut suinkaan niin veltto kuin hän, Diederich, oli ajatellut. Nuo poliittiset keskustelunsakin hän oli silminnähtävästi pannut alkuun vain siinä mielessä, että olisi voinut käyttää niitä täällä häntä vastaan. Uskollisuutta, oikeata saksalaista uskollisuutta ei ollut koko maailmassa, kehenkään ei voinut luottaa. "Pitääkö minun tässä vielä kauan kiusaantua kaikkien vuoksi?"
Onneksi oikeusto palasi. Vanha Kühlemann vaihtoi vanhan Buckin kanssa säälivän katseen, ja Sprezius julisti, huomattavan hillitysti, päätöksen. Oliko puolustajalla oikeus suoraan kysymystentekoon, jäi ratkaisematta, koska itse kysymys: oliko todistaja silloin ollut humalassa? asiaankuulumattomana torjuttiin. Sen jälkeen puheenjohtaja kysyi, oliko yleiselläsyyttäjällä vielä jotakin kysyttävätä todistajalta. "Toistaiseksi ei", sanoi Jadassohn ylenkatseellisesti, "mutta minä vaadin, että todistajaa ei vielä lasketa menemään." Ja Diederich sai istuutua. Jadassohn kohotti äänensä. "Sitäpaitsi minä vaadin, että tutkintotuomari, tohtori Fritzsche kutsutaan heti oikeuden eteen, todistamaan, millainen mieliala tohtori Hesslingillä aikaisemmin on ollut syytettyä kohtaan." Diederich pelästyi — mutta yleisön osastossa käännyttiin Judith Laueriin päin: vieläpä molemmat tuomarinpöydän ääressä olevat asessoritkin katsahtivat sinne… Jadassohnille myönnettiin se, mitä oli tahtonutkin.
Sitten kutsuttiin pastori Zillich esille, vannotettiin ja kehotettiin omasta puolestaan esittämään, mitä tuona kriitillisenä yönä oli tapahtunut. Hän selitti, että vaikutelmat tulivat silloin yllätyksinä ja vaivasivat kovasti hänen kristillistä omaatuntoaan, sillä juuri samana iltana Netzigin kaduilla oli vuotanut verta, vaikkakin isänmaallisessa tarkoituksessa. "Se ei kuulu tähän!" päätti Sprezius — ja juuri silloin astui sisään hallintoneuvoston presidentti von Wulckow, metsästyspuvussa, suurissa, likaisissa saappaissa. Kaikki katsoivat ympärilleen, oikeuden puheenjohtaja kumarsi istuimeltaan, pastori Zillich vapisi. Puheenjohtaja ja yleinensyyttäjä kävivät vuoron perään hänen kimppuunsa, sanoipa Jadassohn hirvittävän väijyvällä äänellä: "Herra pastori, minun ei tarvitse erikoisesti teroittaa Teidän, hengenmiehen, mieleen sen valan pyhyyttä, jonka Te olette tehnyt." Silloin Zillich taittui ja myönsi, että kyllä oli kuullut sen lausunnon, josta asianomaista syytettiin. Syytetty nousi ylös, löi nyrkillään penkkiin. "Minä en ollenkaan maininnut keisarin nimeä! Minä varoin sitä!" Hänen puolustajansa rauhoitti häntä viittauksella ja sanoi: "Me tulemme myöhemmin todistamaan, että vain todistajan, tohtori Hesslingin provokatoorinen tarkoitus sai syytetyn lausumaan sen, mikä täällä on väärin toistettuna esitetty." Toistaiseksi hän pyysi puheenjohtajaa kysymään todistaja Zillichiltä, eikö tämä ollut pitänyt saarnaa, joka nimenomaan oli ollut tähdättynä todistaja Hesslingin usuttelua vastaan. Pastori Zillich änkytti, että oli vain ylipäänsä kehoittanut rauhaan ja siten tehnyt velvollisuutensa uskonnon edustajana. Buck tahtoi nyt tietää jotakin muuta. "Eikö todistaja Zillichille ole nykyään edullista olla hyvissä väleissä päätodistajan, tohtori Hesslingin kanssa, koska nimittäin hänen tyttärensä —." Jadassohn ehätti jo väliin, hän pani vastalauseen kysymyksen esittämistä vastaan. Sprezius selitti sen luvattomaksi, ja kuulijakunnan joukosta kuului naisäänten paheksivaa nurinaa. Hallintoneuvoston presidentti kumartui vanhan Buckin puoleen ja sanoi selvästi: "Teidän poikannehan tekee siivoja huomautuksia!"
Sillä välin oli todistaja Kühnchen kutsuttu esille. Tuo pikku-ukko ryntäsi saliin, hänen silmälasinsa kipinöivät; jo ovelta hän huusi nimensä ja tittelinsä ja valansa hän teki sujuvasti, antamatta sitä sanella itselleen. Mutta sitten häntä ei saatu mitään muuta sanomaan, kuin että sinä iltana kansallisen innostuksen aallot olivat käyneet korkeina. Ensiksikin vahtisotilaan loistava teko! Sitten Hänen Majesteettinsa ihana kirje, missä hän ilmoitti tunnustavansa positiivista kristinuskoa! "Miten tuo selkkaus sattui syytetyn kanssa? Niin, herrat tuomarit, siitä minä en tiedä mitään. Sillä silloin minä hieman nukahdin." — "Mutta jälestäpäin puhuttiin kuitenkin tuosta asiasta!" vastasi puheenjohtaja. "En ainakaan minä!" huusi Kühnchen. "Minä puhuin vain seitsemänkymmenen vuoden loistavista teoistamme. Ranskan vapaaehtoiset! minä sanoin, olivat aika joukkoa. Minun kankeasta sormestani, siitä puri eräs ranskalainen, vain siksi, että minä tahdoin sapelillani leikata pienen palan hänen kurkustaan! Sellainen lurjus miehekseen!" Ja Kühnchen tahtoi näytellä sormeaan tuomarin pöydässä. "Saatte mennä!" kähisi Sprezius; ja hän uhkasi uudestaan tyhjennyttää salin.
Majuri Kunze astui esiin: jäykkänä kuten pyörillä, ja valan hän teki sellaisella äänellä, kuin olisi syytänyt Spreziusta kohtaan raskaita solvauksia. Sitten hän selitti suoraa päätä, että hänellä ei ollut mitään tekemistä koko kiistan kanssa; hän oli vasta myöhemmin tullut Ratskelleriin. "Minä voin vain sanoa, että tohtori Hesslingin käyttäytyminen löyhkää minusta ilmiannolta."
Mutta jonkun aikaa oli salissa löyhkännyt joltakin muulta. Kukaan ei tiennyt, mistä se tuli, kuulijakunnan joukossa epäily kohdistui naapuriin, josta käännyttiin varovasti pois, nenäliina suulla. Puheenjohtaja nuuski ilmaa, ja vanha Kühlemann, jonka leuka jo kauan sitten oli levännyt hänen rinnallaan, liikahti unessaan.
Kun Sprezius muistutti hänelle, että herrat, jotka silloin hänelle kertoivat sattuneen tapauksen, olivat kuitenkin kansallismielisiä miehiä, niin majuri vastasi vain, että se oli hänestä sama, sillä tohtori Hesslingiä hän ei ollut ollenkaan tuntenut. Mutta silloin astui Jadassohn esiin; hänen kasvonsa säkenöivät, ja hyvin terävällä äänellä hän sanoi: "Herra todistaja, minä tahdon Teiltä kysyä, ettekö kenties tunne syytettyä sitä paremmin. Tahdotteko mainita, lainasiko hän Teille sata markkaa vielä kahdeksan päivää sitten." Pelosta tuli koko sali hiljaiseksi, ja kaikki tuijottivat uniformussa olevaan majuriin, joka seisoi siinä ja änkytti. Jadassohnin rohkeus teki vaikutuksensa. Viivyttelemättä hän käytti sitä hyväkseen ja sai majurin tunnustamaan, että kansallismielisten miesten suuttumus herra Lauerin lausunnon johdosta oli ollut todellista, myöskin hänen oma suuttumuksensa. Epäilemättä oli syytetty tarkoittanut Hänen Majesteettiaan. — Tässä Wolfgang Buck ei hillinnyt enää itseään. "Koska herra puheenjohtaja ei katso tarpeelliseksi huomauttaa, jos herra yleinensyyttäjä loukkaa omia todistajiaan, niin meistäkin se voi olla yhdentekevää!" Heti tokasi Sprezius hänelle. "Herra puolustaja! Se on minun asiani, mistä minä huomautan ja mistä en!" — "Juuri sen minä tahdonkin saada todetuksi", jatkoi Buck hämmentymättä. "Itse asiasta me väitämme nyt kuten aikaisemminkin ja tulemme sen todistajien avulla näyttämään toteen, että syytetty ei ollenkaan tarkoittanut keisaria." "Minä varoin sitä!" huusi syytetty siihen väliin. Buck jatkoi: "Jos tämä kuitenkin saataisiin todistetuksi, niin minä vaadin Gothan Almanakan julkaisijaa kuulusteltavaksi asiantuntijana siinä suhteessa, millä saksalaisilla ruhtinailla on suonissaan juutalaista verta." Samalla hän istuutui, tyytyväisenä siihen sensatsionin kohinaan, joka kävi salin läpi. Joku jymisevä basso sanoi: "Kuulumatonta!" Sprezius aikoi jo tiuskaista, mutta huomasi jo hyvissä ajoin, kuka se oli ollut: Wulckow! Kühlemannkin heräsi sen johdosta. Tuomarit löivät päänsä yhteen, sitten puheenjohtaja julisti, että puolustajan esitys hylättiin, koska todenperäisyystodistusta ei sallittu. Halveksunnan ilmaiseminen riitti jo sinänsä rikokseksi. Buck oli lyöty; hänen rasvaiset poskensa painuivat lapsenomaisessa surussa. Hihitettiin, pormestarin anoppi nauroi arastelematta. Todistajanpenkillään Diederich oli hänelle kiitollinen. Hän tunsi, tuskaisesti kuunnellen, miten yleinen mielipide kääntyi ja aivan hiljaa lähestyi niitä, jotka olivat taitavia ja joilla oli valtaa. Hän iski silmää Jadassohnin kanssa.
Toimittaja Nothgroschen oli esillä. Harmaana ja huomaamattomana hän oli ilmestynyt siihen ja hääräsi liukkaasti kuin kuulustelijaviranomainen. Jokainen, joka hänet tunsi, ihmetteli sitä: niin varmana hän ei ollut koskaan ennen nähnyt häntä. Hän tiesi kaikki, syytti syytettyä mitä raskaimmin ja puhui sujuvasti, aivan kuin olisi lukenut jotakin pääkirjoitustaan; korkeintaan sattui, että puheenjohtaja eri jaksojen välissä antoi tunnustusta ilmaisevan viittauksen, kuten mallioppilaalle. Buck, joka oli tointunut, huomautti hänelle siitä kannasta, jonka "Netziger Zeitung" oli ottanut Lauerin hyväksi. Siihen vastasi toimittaja: "Meidän lehtemme on liberaalinen, siis puolueeton. Me ilmaisemme mielialan. Mutta jos nyt siellä ja täällä mieliala on syytetylle epäsuosiollinen —." Buck sanoi tähän ivallisesti, että toimittaja Nothgroschenin oli täytynyt saada tietonsa ulkona käytävässä! "Minä totean, että todistaja ilmaisee aivan kummallisen käsityksen valan velvoituksesta." Mutta Nothgroschenia ei saatu ujostelemaan. "Minä olen sanomalehtimies", hän selitti ja lisäsi: "Minä pyydän herra puheenjohtajaa suojelemaan minua puolustajan loukkauksilta." Sprezius ei antanut pyytää itseään; ja hän päästi toimittajan suosiollisesti menemään.
Kello löi kaksitoista; Jadassohn huomautti puheenjohtajalle, että tutkintatuomari, tohtori Fritzsche oli oikeuden käytettävissä. Hänet kutsuttiin sisään — ja tuskin hän oli astunut sisään, kun kaikkien silmät suuntautuivat häneen, hänestä rouva Laueriin ja takaisin. Judith Lauer oli käynyt vielä kalpeammaksi, tuo tumma katse, jonka hän kohdisti Fritzscheen, kun tämä nousi tuomarin tuolille, suureni vielä ja tuli jollakin tavalla mykän tunkeutuvaksi, mutta Fritzsche karttoi sitä. Hän itsekin näytti kehnolta, mutta hänen askeleensa ilmaisi päättäväisyyttä. Diederich totesi, että Fritzsche kahdesta naamastaan tätä tilaisuutta varten oli valinnut kuivan.
Minkä vaikutuksen hän oli esikuulustelussa saanut todistaja Hesslingistä? Todistaja oli antanut todistuksensa kokonaan vapaaehtoisesti ja itsenäisesti, tavalla, jossa tuntui vielä tuore elämys. Todistajan luotettavuus, jota Fritzsche oli saanut kuulustelun kuluessa tutkia, oli kaiken epäilyn yläpuolella. Että todistajalla ei nyt enää ollut selvää kuvaa tapahtumista, oli vain selitettävissä hetken kiihtymyksen avulla… "Entäs syytetty?" — Tässä saatiin huomata, että sali kuunteli tarkasti. Myöskin syytetty oli tehnyt häneen persoonallisesti pikemmin suotuisan vaikutuksen, monista raskauttavista seikoista huolimatta.
"Oletteko sitä mieltä, että, todistusten ollessa ristiriitaisia, syytetty on saattanut tehdä itsensä vikapääksi siihen, mistä häntä syytetään?" kysyi Sprezius.
Fritzsche vastasi: "Syytetty on sivistynyt mies; ilmeisesti loukkaavia sanoja hän on varonut käyttämästä."
"Sitä sanoo syytetty itsekin", huomautti puheenjohtaja ankarasti. Fritzsche puhui nopeammin. Syytetty oli porvarillisen toimintansa kautta tottunut yhdistämään arvovallan edistysmielisiin taipumuksiin. Hän piti itseään ilmeisesti useimpia muita ihmisiä taitavampana ja oikeutetumpana harjoittamaan arvostelua. Oli siis ajateltavissa, että hän kiihtyneessä mielentilassa — ja tuon työmiehen ampumisen johdosta hän oli tuntenut itsensä kiihtyneeksi — oli antanut poliittisille katsantokannoilleen sellaisen ilmaisun, josta, vaikka ulkonaisesti olikin moitteeton, saattoi kuultaa loukkaava tarkoitus.
Tässä nähtiin syyttäjän ja puheenjohtajan hengähtävän. Maakunnanoikeusneuvokset Harnisch ja Kühlemann silmäilivät yleisöä, jonka läpi kulki eloisa liikutus. Vasemmalla istuva asessori tarkasti nytkin kynsiään, mutta oikealla oleva, nuori, miettivän näköinen mies tarkasti syytettyä, joka oli aivan hänen edessään. Syytetyn kädet olivat suonenvedontapaisesti tarttuneet penkin rintanojaan ja silmät, nuo ulkonevat ruskeat silmät olivat suunnatut hänen rouvaansa. Mutta tämä katseli järkähtämättä Fritzscheen, ilmeellä, missä oli tuskaa, häpeää ja heikkoutta. Pormestarin anoppi lausui selvästi. "Ja kaksi lasta on hänellä kotonaan." Äkkiä näytti Lauer huomaavan kaiken kuiskutuksen ympärillään, kaikki ne katseet, jotka väistivät, kun hän niitä hipasi. Hän lyyhistyi kokoon, hänen vahvasti punehtuneista kasvoistaan kaikkosi kaikki veri niin perin pohjin, että tuo nuori asessori työntyi pelästyneenä taaksepäin tuolillaan.
Diederich, jonka olotila kävi yhä paremmaksi, oli todennäköisesti ainoa, joka vielä seurasi puheenjohtajan ja tutkintotuomarin välistä keskustelua. Tämä Fritzsche! Kenellekään ei asia alun pitäen voinut olla hyvällä syyllä kiusallisempi, ei edes Diederichille. Eikö hän ollut vaikuttanut Diederichiin todistajana tavalla, joka melkein soti hänen velvollisuuttaan vastaan? Ja Diederichin pöytäkirjaan pantu todistus oli sittenkin kovin raskauttava, ja Fritzschen oma todistus vallan kokonaan. Hän ei ollut esiintynyt vähemmän mistään välittämättä kuin Jadassohnkaan. Hänen läheiset ja erikoiset suhteensa Lauerin perheeseen eivät olleet voineet mitenkään vieroittaa häntä tehtävästään, vallan suojaamisesta. Mikään inhimillinen ei voinut sotia valtaa vastaan. Mikä opetus Diederichille… Myöskin Wolfgang Buck havaitsi sen, omalla tavallaan. Alhaaltapäin hän tarkasteli Fritzscheä sellaisella ilmeellä, kuin olisi ollut oksentamaisillaan.
Kun tutkintotuomari väkinäisiltä näyttävin käännähdyksin suuntasi kulkunsa ovea kohden, niin salissa kuiskailtiin äänekkäämmin. Pormestarin anoppi sanoi, viitaten lornetillaan syytetyn rouvaa kohden: "Siivoa väkeä!" Häntä ei vastustettu. Yleisö oli alkanut jättää Lauerit kohtalonsa varaan. Guste Daimchen puri huultaan, Käthchen Zillich loi kulmainsa alta nopean silmäyksen Diederichiin. Tohtori Scheffelweis kumartui Buckin perheen päämiehen puoleen, puristi hänen kättään ja sanoi suloisesti: "Rakas ystävä ja hyväntekijä, minä toivon, että kaikki käy vielä hyvin."
Puheenjohtaja huusi oikeudenpalvelijalle: "Kutsukaapas todistaja Cohn esille!" Vastaajan hyväksi todistavien vierasmiesten vuoro oli esiintyä! Puheenjohtaja nuuski ilmaa. "Mutta täälläpäs on paha löyhkä", hän huomautti. "Krecke, avatkaapas joku ikkuna siellä takana!" Ja hän tarkasti katseellaan keskinkertaista yleisöä, joka tuolla ylhäällä istui yhteen sulloutuneena. Alemmilla penkeillä oli sitävastoin tilaa, ja eniten sitä oli hallintoneuvoston presidentin von Wulckowin ympärillä, hänen hikeentyneessä jahtitakissaan… Avattu ikkuna, minkä kautta virtasi sisään jäätävää ilmaa, aiheutti nurinaa vieraiden sanomalehtimiesten keskuudessa, jotka istuivat tuolla takana mitä suurimmassa ahtaudessa. Mutta Sprezius ojensi vain nokkaansa heitä kohden, ja he vetäytyivät takinkaulustensa sisään.
Jadassohn istui voitonvarmana vastapäätä todistajaa. Sprezius antoi hänen hetken aikaa puhua, silloin Jadassohn yskäsi, hänellä oli eräs asiapaperi kädessä. "Todistaja Cohn", hän aloitti, "Te olette ollut samannimisen tavaratalon omistajana vuodesta 1889 lähtien?" Ja heti sen jälkeen: "Myönnättekö, että juuri siihen aikaan eräs Teidän hankkijoistanne, joku Lehmann, päätti päivänsä ampumalla itsensä Teidän huoneustossanne?" Ja pirullisella tyydytyksellä hän katsahti Cohniin, sillä hänen sanojensa vaikutus oli ääretön. Cohn alkoi väännellä itseään ja huohottaa. "Tuo vanha panettelu!" kähisi hän. "Hän ei tehnyt sitä kuitenkaan minun vuokseni! Hän oli onnettomassa avioliitossa! Tuolla jutulla ovat ihmiset minut jo kerran repineet, ja nyt tuo mies alkaa uudestaan!" Myöskin puolustaja pani vastalauseensa. Sprezius huomautti Cohnille, että herra yleinensyyttäjä ei ollut mikään "mies" ja että panettelusanan käyttämisestä häntä, Cohnia, tultiin sakottamaan viidelläkymmenellä markalla järjestysrikkomuksesta. Sillä oli Cohnista suoriuduttu. Herra Buckin veli kutsuttiin kuulusteltavaksi. Häneltä Jadassohn kysyi suoraa päätä: "Todistaja Buck, Teillä on tunnetusti huonosti tuottava liike, millä Te elätte?" Tässä syntyi sellainen nurina, että Sprezius tarttui nopeasti asiaan: "Herra yleinensyyttäjä, kuuluuko tämä tosiaankin asiaan?" Mutta Jadassohn pystyi mihin vain. "Herra puheenjohtaja, syyttäjäviranomaisilla on syytä saada todistetuksi, että todistaja on taloudellisesti riippuvainen sukulaisistaan, semminkin langostaan, syytetystä. Todistajan luotettavuus on sen mukaan mitattavissa." Pitkä, siro herra Buck seisoi siinä allapäin. "Se riittää", sanoi Jadassohn; ja Sprezius päästi tämän todistajan menemään. Hänen viisi tytärtään lyyhistyi kokoon penkillään joukon katseiden alaisena, kuten lammaslauma rajuilmalla. Ylempien tuolirivien keskinkertainen yleisö nauroi vihamielisesti. Sprezius pyysi hyväntahtoisesti yleisöä asettumaan ja, antoi kutsua todistaja Heuteufelin esille.
Kun nyt Heuteufel kohotti kätensä vannoakseen, niin Jadassohn paiskasi omansa sitä vastaan dramaattisella liikkeellä.
"Minä tahtoisin ensin kysyä todistajalta, myöntääkö hän noita lausuntoja, jotka sisälsivät majesteettirikoksen, hyväksymisellään suosineensa tai vielä vahvistaneensa niitä." Heuteufel vastasi: "Sitä minä en ollenkaan myönnä", — minkä johdosta Jadassohn asetti hänen todistuksen esikuulustelun alaiseksi. Korotetulla äänellä: "Minä vaadin oikeudenpäätöstä siitä, että tämän todistajan vannottaminen on jätettävä, koska häntä on epäiltävä osalliseksi rikokseen." Vielä terävämmin: "Todistajan mielialaa on pidettävä oikeudelle tunnettuna. Todistaja kuuluu niihin, joita Hänen Majesteettinsa keisari syystä nimittää isänmaattomiksi ihmisiksi. Sitä paitsi hän käy säännöllisesti kokouksissa, joita hän nimittää vapaiden ihmisten sunnuntaijutuiksi, ja levittää törkeintä ateismia, mikä ilman muuta määrää hänen suhtautumisensa kristilliseen monarkkiin nähden." Ja Jadassohnin korvat hehkuivat tulta, aivankuin olisivat ilmaisseet kokonaisen uskontunnustuksen. Wolfgang Buck nousi, hymyili skeptillisesti ja huomautti, että herra yleisensyyttäjän uskonnolliset vakaumukset näyttivät ilmeisesti olevan munkkimaisen ankaria ja että hän ei voinut pitää muita kuin kristittyjä todistajia uskottavina. Mutta oikeus oli oleva toista mieltä ja hylkäävä yleisensyyttäjän ehdotuksen. Silloin Jadassohn hyökkäsi ylös ja vaati persoonansa pilkkaamisesta puolustajaa sakotettavaksi järjestysrikkomuksesta sadalla markalla! Oikeus vetäytyi neuvottelemaan. Heti puhkesi salissa kiihkeä mielipiteiden vaihto. Tohtori Heuteufel työnsi kätensä housuntaskuihin ja mittasi pitkillä silmäyksillä Jadassohnia, joka, kun oli vailla oikeuden suojaa, joutui pelon valtaan ja vetäytyi seinää vastaan. Diederich tuli silloin hänen avukseen, sillä hänellä oli tehtävänä tärkeä ilmoitus hiljaa herra yleisellesyyttäjälle… Jo palasivat tuomaritkin. Todistaja Heuteufel määrättiin ensiksi vannotettavaksi. Puolustajaa sakotettiin herra yleisensyyttäjän persoonan pilkkaamisesta järjestysrikkomuksesta kahdeksallakymmenellä markalla.
Heuteufelin jatkuvassa kuulustelussa puolustaja puuttui puheeseen. Hän halusi saada kuulla, miten tämä syytetyn läheisenä tuttavana arvosteli hänen perhe-elämäänsä. Heuteufel liikahti, läpi salin kävi kohina: oli ymmärretty. Mutta salliko Sprezius tätä kysymystä? Hän oli jo avannut suunsa kieltääkseen sen, mutta ymmärsi ajoissa, ett'ei voinut riistää yleisöltä sensatsioonia — minkä jälkeen Heuteufel ylisti Lauerin kotona vallitsevia mallikelpoisia olosuhteita. Jadassohn ahmi todistajan sanat kärsimättömyydestä vapisten. Lopulta sai hän esitetyksi kysymyksensä sanomaton riemu äänessään. "Tahtooko todistaja mainita, mitä laatua ne naiset ovat, joiden tuttavuudesta hän persoonallisesti ammentaa tietonsa perhe elämästä, ja seurusteleeko hän eräässä tietyssä talossa, mitä kansa nimittää Pikku-Berliniksi?" Ja vielä puhuessaan hän sai varman vakuutuksen siitä, että yleisön joukossa olevat naiset ja heidän tavallaan tuomarit saivat syvästi loukkaantuneen ilmeen kasvoilleen. Syytetyn päätodistaja oli tehty mitättömäksi! Heuteufel koetti vielä vastata: "Herra yleinensyyttäjä on sen tietävä. Mehän olemme kohdanneet siellä toisemme." Mutta tämä vaikutti vain sen, että Sprezius saattoi sakottaa häntä järjestysrikkomuksesta viidelläkymmenellä markalla. "Todistajan on jäätävä istuntosaliin", päätti puheenjohtaja lopulta. "Oikeus tarvitsee häntä vielä asianhaarain lisäselvittelyyn." Heuteufel lausui: "Minä puolestani olen jo saanut selvän asiainkäsittelystä täällä ja pitäisin parempana jättää tämän huoneuston." Viisikymmentä markkaa muuttui heti sadaksi.
Wolfgang Buck katsahti levottomasti ympärilleen. Hänen huulensa näyttivät maistavan salissa vallitsevan mielialan, ne vääntyivät, aivan kuin tuo mieliala olisi ilmennyt siinä hajussa, joka ikkunan suljettua oli jälleen asettunut saliin. Buck näki sen myötätunnon, joka oli häntä seurannut tähän asti, hälvenneen ja hajaantuneen ja huomasi taisteluvälineensä hukkaankäytetyiksi; eikä nälän venyttämien kasvojen haukottelu ja kelloa kurkistelevien tuomarien kärsimättömyys luvannut hänelle mitään hyvää. Hän nousi ylös, oli pelastettava, mitä pelastettavissa oli! Ja hän teki äänensä pontevaksi vaatiakseen kutsuttavaksi lisätodistajia iltapäiväistuntoon. "Koska kerta herra yleinensyyttäjä on ottanut järjestelmällisesti epäilläkseen meidän todistajiemme luotettavuutta, niin me olemme valmiit Netzigin ensimäisten miesten todistusten avulla osoittamaan, että syytetyllä on hyvä maine. Niin huomattava mies kuin herra pormestari, tohtori Scheffelweis on todistava oikeudelle syytetyn ansiot kansalaisena. Hallintoneuvoston presidentti herra von Wulckow ei voi olla vahvistamatta hänen valtiolle ystävällistä ja keisarille uskollista mielialaansa."