"No — noo", sanoi kumajava basso hänen takanaan. Buck jännitti ääntään.
"Mutta syytetyn yhteiskunnalliset hyveet tulevat kaikki hänen työmiehensä takaamaan."
Ja Buck istuutui kuultavasti köhien. Jadassohn huomautti kylmästi: "Herra puolustaja vaatii kansanäänestystä." Tuomarit keskustelivat keskenään kuiskaten, ja Sprezius julisti, että oikeus myöntyi vain siihen puolustajan esitykseen, mikä koski pormestarin, tohtori Scheffelweisin kuulustelemista. Koska pormestari oli salissa, niin hänet kutsuttiin heti esille.
Hän raivasi itselleen tien. Rouva ja anoppi pitelivät häntä lujasti ja esittivät hänelle kiireesti vaatimuksia, joiden täytyi olla ristiriitaisia, sillä pormestari saapui oikeuspöydän luo silminnähtävästi hämmentyneenä. Millaista mielialaa syytetty osoitti julkisessa elämässä? Tohtori Scheffelweis tiesi kertoa siitä hyvää. Niinpä oli syytetty kaupungin virastoissa kannattanut kuuluisan pappilan korjausta, pappilan, missä säilytettiin niitä karvoja, jotka tohtori Martti Luther oli tunnetusti kiskonut pirun hännästä. Tosin hän oli myöskin tukenut "Vapaan seurakunnan" salinrakennusta ja siten kieltämättä herättänyt paljon pahennusta. Liike-elämässä sitten syytetty nautti yleistä kunnioitusta; niitä yhteiskunnallisia uudistuksia, jotka hän oli pannut toimeen tehtaassaan, ihailtiin suuresti — joskin kyllä toiselta puolen väitettiin, että ne kohottivat työläisten vaatimukset suunnattomiksi ja sitten olivat kenties omiaan edistämään kumousta. "Pitäisikö herra todistaja mahdollisena", kysyi puolustaja, "että syytetty olisi saattanut tehdä tuon hänen tekemäkseen väitetyn rikoksen?" — "Toiselta puolen", vastasi Scheffelweis, "varmastikaan en pidä —." "Mutta toiselta puolen?" kysyi yleinensyyttäjä. Todistaja vastasi: "Toiselta puolen varmastikin pidän."
Tämän vastauksen jälkeen sai pormestari vetäytyä takaisin paikalleen; hänen molemmat naisensa ottivat hänet vastaan yhtä tyytymättöminä kumpikin; ja puheenjohtaja valmistautui keskeyttämään istunnon, mutta Jadassohn yskäsi. Hän vaati uudestaan kuultavaksi todistaja tohtori Hesslingiä, joka tahtoi täydentää todistustaan. Sprezius räpytti pahantuulisesti silmiään, yleisö, joka jo oli lähtövalmiina, murisi äänekkäästi; — mutta Diederich oli jo astunut esiin varmoin askelin ja alkanut puhua kirkkaalla äänellä. Kypsemmän harkinnan jälkeen hän oli tullut siihen tulokseen, että saattoi valmistavassa kuulustelussa antamansa todistuksen vakuuttaa täysin oikeaksi; ja hän toisti sen, mutta kiristetyssä ja laajemmassa muodossa. Hän alkoi tuon työmiehen ampumisesta ja esitti uudestaan herrojen Lauerin ja Heuteufelin arvostelevat huomautukset. Kuulijat, jotka olivat unhoittaneet poislähdön, seurasivat mielialain välistä taistelua verentahrimaa Kaiser-Wilhelm-Strassea pitkin aina Ratskelleriin asti, näkivät siellä vihollisrivien järjestyvän ratkaisevaan otteluun, Diederichin ryntäävän esiin, miekkaa heiluttaen, gootilaisen kattokruunun alle ja vaativan syytettyä taisteluun elämästä ja kuolemasta.
"Sillä, herrat tuomarit, minä en kiellä sitä enää kauemmin, minä manasin hänet esiin! Tuleeko hän lausumaan sellaista, johon minä voin tarttua kiinni? Hän lausui, ja, herrat tuomarit, minä tartuin siihen ja täytin sillä vain velvollisuuteni ja täyttäisin sen vielä tänään uudestaan, vaikkapa minulle siitä koituisikin yhteiskunta- ja talouselämässä vielä suurempia ikävyyksiä, kuin mitä tähän asti olen saanut kestää! Omaa etuaan katsomaton idealismi on, herrat tuomarit, saksalaisen etuoikeus, ja hän noudattaa sitä horjumatta, vaikkapa tilapäisesti hänen rohkeutensa lannistuisikin vihollisten monilukuisuuden vuoksi. Kun minä aikaisemmin todistuksessani epäröin, niin ei se johtunut vain tutkintotuomarin mitä hyväntahtoisimmin myöntämästä muistin hämmennyksestä, vaan se oli, minä myönnän sen, kenties käsitettävää perääntymistä sen raskaan taistelun edessä, joka minun piti ottaa suorittaakseni. Mutta minä otan sen suorittaakseni, sillä sellainen henkilö kuin Hänen Majesteettinsa, meidän ylevä keisarimme vaatii sitä minulta…" Diederich jatkoi sujuvasti ja sellaisella lennolla, mikä pani hengästymään. Jadassohn huomasi, että todistaja alkoi siirtyä hänen tehtäviensä alalle, ja silmäsi levottomana puheenjohtajaan. Mutta Sprezius ei ilmeisestikään ajatellut keskeyttää Diederichiä. Liikkumattomalla korppikotkannokallaan hän katseli, silmiään räpäyttelemättä, Diederichin rautaista ilmettä, mikä salamoi uhkaavasti. Vanha Kühlemannkin antoi huulensa roikkua ja kuunteli. Mutta Wolfgang Buck, kumartuneena eteenpäin tuolillaan, tarkasteli Diederichiä, jännittyneenä, silmät täynnä vihamielistä viehätystä. Se oli kansanpuhe! Se oli esiintymistä, jolla oli pomminkaltainen vaikutus! Puhuja oli näkijä! "Herätkööt vihdoinkin meidän kansalaisemme", huusi Diederich, "siitä unesta, missä ovat niin kauan olleet, älkööt jättäkö vain valtion ja sen laitosten tehtäväksi kumouksellisten ainesten vastustamista, vaan tottukoot työhön omin käsin! Se on Hänen Majesteettinsa käsky, ja herrat tuomarit, pitäisikö minun tässä aikailla? Kumous nostaa päätään, joukko ihmisiä, jotka eivät ole saksalaisen nimen arvoisia, uskaltaa vetää lokaan monarkin pyhän persoonan…"
Keskinkertaisessa yleisössä joku nauroi. Sprezius ärähti ja uhkasi saattaa naurajan rangaistukseen. Jadassohn huokasi. Nyt ei ollut enää Spreziukselle mahdollista keskeyttää todistajaa.
Netzigissä, Diederich jatkoi, oli keisarillinen sotahuuto valitettavasti saanut liian vähän vastakaikua! Siellä suljettiin silmät ja korvat vaaran uhatessa, pysyttiin noissa poroporvarillisen demokratian ja humanismin vanhentuneissa katsantokannoissa, jotka tasoittivat tietä jumalallisen maailmanjärjestyksen isänmaattomille vihollisille. Voimakasta kansallista mielialaa ja suurpiirteistä imperialismia ei vielä käsitetty. "Uudenaikaisesti ajattelevien miesten tehtävänä on voittaa myöskin Netzig tämän uuden hengen puolelle, meidän jalon keisarimme tarkoittamassa mielessä, keisarimme, joka on kutsunut jokaisen mieleltään uskollisen, aatelisen niin hyvin kuin aatelittomankin, ylevän tahtonsa täyttäjäksi!" Ja Diederich lopetti: "Siksi minä, herrat tuomarit, olin oikeutettu astumaan syytettyä vastaan kaikella päättäväisyydellä, kun hän tahtoi nurista. Minä toimin ilman mitään persoonallista vihankaunaa, vain asian vuoksi. Olla asiallinen on samaa kuin olla saksalainen! Ja omasta puolestani" — hän salamoi Laueria kohden — "minä tunnustan tekoni, sillä ne saavat alkunsa moitteettomasta elämänvaelluksesta, joka myöskin kotonaan pitää kunnian arvossa eikä tunne valetta eikä siveettömyyttä!"
Suurta kiihtymystä salissa. Diederich, lausumansa jalon mielialan innostamana ja sen vaikutuksen huumaamana, loi edelleen salamoivia silmäyksiä syytettyyn. Mutta sitten hän perääntyi: nojaten penkkinsä käsipuuta vasten syytetty nousi ylös, huojuen ja vapisten; hänen silmänsä veristivät ja pyörivät, ja hänen leukansa vääntyivät, aivan kuin halvaus olisi niitä kohdannut. "Ooh!" huusivat naisäänet, täynnänsä odottavaa väristystä. Mutta syytetty ennätti vain päästää muutamia käheitä ääniä Diederichiä kohden: hänen puolustajansa oli tarttunut hänen käsivarteensa ja rauhoitti häntä. Sillä välin puheenjohtaja ilmoitti, että herra yleinensyyttäjä tuli kello neljältä pitämään syytöspuheensa, ja poistui oikeudenjäsenten kanssa. Puoleksi huumaantuneena Diederich huomasi olevansa yht'aikaa Kühnchenin, Zillichin ja Nothgroschenin piirittämänä, jotka onnittelivat häntä. Vieraat ihmiset puristelivat hänen kättään: syylliseksi julistaminen oli yhtä varmaa kuin kuoleminenkin, Lauer sai panna pillit pussiin. Majuri Kunze muistutti voittoisaa Diederichiä siitä, että heidän välillään ei ollut koskaan ollut erimielisyyksiä. Käytävässä meni vanha Buck hyvin läheltä Diederichin ohi, jonka joukko naisia oli ympäröinyt. Hän veti mustia kintaita käsiinsä ja katsoi samalla tuota nuorta miestä kasvoihin, vastaamatta kumarrukseen, jonka Diederich vasten tahtoaan teki, katsoi niin tutkivasti ja surullisesti, että Diederichkin, keskellä riemuaan, katsoi surullisesti hänen jälkeensä.
Äkkiä hän huomasi, että Buckin viisi tytärtä ilkesi ladella hänelle kohteliaisuuksia. He hepakoivat, melusivat ja kysyivät, miksi hän ei sitten tähän jännittävään käsittelyyn ollut tuonut sisariaan. Silloin hän mittasi katseellaan noita viittä koristettua hanhea vuoron perään, ylhäältä alas, ja selitti heille, ankarasti ja torjuvasti, että oli olemassa asioita, jotka toki olivat vakavampia kuin teatteriesitys. Hämmästyneinä neitoset jättivät hänet siihen seisomaan. Käytävä tyhjeni; lopuksi ilmestyi vielä Guste Daimchen. Hän teki liikkeen Diederichiä kohden, mutta Wolfgang Buck pidätti hänet, hymyillen, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut; ja hänen kanssaan oli syytetty rouvineen. Guste loi nopeasti Diederichiin katseen, mikä vetosi hänen hellätuntoisuuteensa. Diederich vetäytyi erään pylvään taakse ja antoi, sydämensä tykyttäessä, voitettujen kulkea ohitse.
Kun hän aikoi poistua, niin hallintoneuvoston presidentti, herra von Wulckow tuli virkahuoneesta. Diederich asettui tien viereen, hattu kädessä, löi oikeaan aikaan kantapäänsä yhteen, ja tosiaankin, Wulckow pysähtyi. "No niin!" hän sanoi syvällä bassollaan ja taputti Diederichiä olalle. "Se oli kilpajuoksua. Hyvin sopiva mieliala. Me puhelemme vielä keskenämme." Ja hän meni eteenpäin likaisissa saappaissaan, hylkytti vatsaansa hikeentyneissä jahtihousuissaan ja jätti jälkeensä entistä voimakkaampana tuota väkivaltaisen miehuullisuuden hajua, mikä sen jälkeen, mitä tapahtunut oli, oli vallannut oikeussalin.
Pormestari seisoi vielä ovella rouvansa ja anoppinsa kanssa, jotka molemmilta puolilta ahdistivat häntä ja joiden vaatimuksia hän, kalpeana ja toivottomana, koetti saattaa sopusointuun.
Kotona tiedettiin jo kaikki. He kaikki kolme olivat odottaneet eteishuoneessa käsittelyn päättymistä ja antaneet Meta Harnischin käydä katsomassa, mitä tapahtui. Rouva Hessling syleili poikaansa äänettömästi itkien. Sisaret seisoivat siinä hieman noloina, sillä vielä eilen he olivat halveksineet Diederichin osaa tuossa jutussa, osaa, mikä nyt oli osoittautunut niin loistavaksi. Mutta Diederich, voiton aiheuttamassa kauniissa unhottavaisuudessa, antoi aterian jälkeen tuoda viiniä pöytään ja selitti heille, että tämä päivä vakuutti kaikiksi ajoiksi heidän yhteiskunnallisen asemansa Netzigissä. "Buckin viisi tytärtä saa varoa katsomasta toiselle kadulle. Saavat olla iloisia, jos vastaatte heidän tervehdykseensä!" Lauerin tuomitseminen, niin Diederich vakuutti, oli nyt enää vain muodollisuus. Se oli ratkaistu asia ja samalla myöskin Diederichin keskeytymätön kohoaminen! "Tosin" — ja hän nyökäytti lasiinsa — "olisi asia voinut käydä hullustakin huolimatta täydestä velvollisuuden täyttämisestä, ja silloin, rakkaani, myöntäkäämme se itsellemme, minä olisin todennäköisesti mennyt myttyyn ja samalla myöskin Magdan avioliitto!" Kun Magda kalpeni, niin hän kosketti hänen käsivarttaan. "Nyt me olemme selviytyneet loistavasti." Ja lasi kohotettuna, miehellisellä juhlallisuudella: "Mikä käänne Jumalan sallimasta!" Hän määräsi, että kummankin piti koristautua ja tulla mukaan. Rouva Hessling neuvoi olemaan varovaisia, hän pelkäsi liiaksi kiihtymystä. Tällä kertaa Diederich saattoi odottaa, sisaret saivat tuhlata pukeutumiseensa niin paljon aikaa kuin vain tahtoivat. Kun he sitten astuivat istuntosaliin, niin se oli jo täynnänsä väkeä, mutt'ei samaa yleisöä. Kaikki Buckit puuttuivat ja heidän mukanaan Guste Daimchen, Heuteufel, Cohn, koko vapaamuurariyhdistys ja vapaamielinen vaaliyhdistys. He tunnustivat itsensä voitetuiksi! Kaupunki tiesi sen, rynnättiin esiin, katsomaan heidän kukistumistaan; keskinkertainen yleisö oli tunkeutunut aivan ensi rivin penkeille asti. Entisestä kermasta oli jälellä vain Kühnchen ja Kunze, ja he pitivät huolta siitä, että heidän kasvoiltaan saatettiin lukea oikein hyvä mieliala. Myöskin muutamia epäiltävännäköisiä olentoja istui tosin siinä välissä: nuoria miehiä, joilla oli väsyneet, mutta ilmehikkäät kasvot, sekä useampia silmiinpistäviä tyttöjä, joilla oli kauniiksi maalatut kasvot. Kaikki nämä vaihtoivat tervehdyksiä Wolfgang Buckin kanssa. Kaupunginteatteri! Buck oli iljennyt kutsua sen kuulemaan puolustuspuhettaan!
Syytetty käänsi nopeasti päätään niin usein kuin joku astui sisään. Hän odotti rouvaansa! "Hän luulee siis rouvansa vielä tulevan!" ajatteli Diederich. Mutta siinä hän jo tulikin: vielä kalpeampana kuin aikaisemmin hän tervehti miestään katseella, joka oli rukoileva, istuutui erään penkin päähän ja suuntasi katseensa suoraan tuomarin pöytää kohden, mykkänä ja uljaana, kuten kohtaloon… Oikeusto oli astunut sisään. Puheenjohtaja avasi istunnon ja antoi puheenvuoron herra yleisellesyyttäjälle.
Jadassohn alotti heti mitä rajuimmin; muutamien lauseiden jälkeen hän ei pystynyt enää kohoamaan ja vaikutti heikosti; kaupunginteatterin jäsenet naureskelivat keskenään halveksivasti. Jadassohn huomasi sen, hän alkoi heilutella käsivarsiaan, niin että hänen takkinsa liehui; hänen äänensä langettui, hänen korvansa leiskuivat. Maalatut tytöt lyhistyivät penkkiensä rintanojia vastaan, niin hillittömästi he hihittivät. "Eikö nyt sitten Sprezius huomaa mitään?" kysyi pormestarin anoppi. Mutta oikeusto nukkui. Diederich iloitsi sydämessään; hän oli saanut kostetuksi Jadassohnille! Jadassohn ei saanut esitetyksi mitään, mitä hän ei olisi jo tullut maininneeksi! Asia oli ratkaistu, sen tiesi Wulckow, ja Sprezius tiesi sen myöskin, siksi hän nukkui silmät selällään. Jadassohn itse tunsi sen parhaiten. Kun hän lopulta vaati kahden vuoden vankeutta, niin kaikki pitivät sitä vääränä, tuomaritkin, kuten näytti. Vanha Kühlemann säikähti ja heräsi kuorsauksestaan. Sprezius räpytteli silmiään virkistyäkseen ja sanoi sitten: "Herra puolustajalla on puheenvuoro."
Wolfgang Buck kohottautui hitaasti. Hänen erikoiset ystävänsä kuulijain joukossa ilmaisivat suosiotaan kuuluvalla jupinalla, minkä loppumista Buck odotti rauhallisesti Spreziuksen terotetusta nokasta huolimatta. Sitten hän selitti huolettomasti, aivan kuin olisi saattanut sanoa sanottavansa parissa minuutissa, että todistajain kuulustelu oli antanut syytetystä läpeensä suosiollisen kuvan. Herra yleinensyyttäjä oli väärässä omaksuessaan sen kannan, että sellaisten todistajien todistuksella, jotka vasta uhkaavan sekaantumisen johdosta heidän omaan olemassaoloonsa olivat todistaneet epäsuotuisasti, oli joku arvo. Pikemminkin sillä oli se arvo, että suorastaan loistavalla tavalla osoitti syytetyn viattomuutta, koska niin monet tunnetut ja totuuttarakastavat miehet vain pakottamalla —. Kauemmaksi hän ei luonnollisesti päässyt. Kun puheenjohtaja oli rauhoittunut, Buck jatkoi levollisemmin. Mutta jos tahdotuinkin olettaa todistetuksi, että syytetty tosiaankin oli lausunut nuo hänelle viaksi väitetyt sanat, niin siinäkään tapauksessa ei ollut voinut tapahtua mitään rikoksellista, sillä todistaja, tohtori Hessling oli avoimesti tunnustanut nimenomaan ja ehdoin tahdoin provoseeranneensa syytetyltä nuo sanat. Pikemminkin voitiin kysyä, eikö juuri tohtori Hessling, tuon provokatoorisen menettelynsä kautta, ollut rikollisen toiminnan varsinainen henkinen herättäjä, toiminnan, minkä hän oli suorittanut erään toisen avulla, käyttämällä hyväkseen hänen kiihtymystään. Puolustaja kehoitti yleistäsyyttäjää kiinnittämään todistaja Hesslingiin lähempää huomiota. Tässä kohden monet kääntyivät Diederichiin päin, ja hänen tuli kuuma. Mutta puheenjohtajan torjuva ilme rohkaisi häntä jälleen.
Buck teki äänensä lempeäksi ja lämpimäksi. Hän ei tahtonut tuottaa onnettomuutta todistaja Hesslingille, — jota hän piti erään paljon korkeamman uhrina. "Miksi nykyisinä aikoina kasaantuu niin paljon kanteita majesteettirikoksista? Sanotaan: sellaisten tapausten kuin tuon työmiehen ampumisen johdosta. Minä vastaan: ei, vaan niiden puheiden johdosta, joita niiden jälkeen pidetään". Sprezius liikahdutti päätään, hieroi jo nokkaansa, mutta perääntyi vielä kuitenkin. Buck ei antanut häiritä itseään; hän teki äänensä miehekkääksi ja vahvaksi.
"Uhkaukset ja liialliset vaatimukset toiselta puolen johtavat näiden vaatimusten kieltämiseen toisella puolen. Periaate: joka ei ole minun puolellani, on minua vastaan, vetää liian räikeän rajan byzantinolaisten ja majesteettirikoksentekijäin välille."
Silloin Sprezius tarttui hänen puheeseensa. "Herra puolustaja, minä en voi sallia sitä, että Te arvostelette täällä keisarin sanoja. Jos Te sitä jatkatte, niin oikeus tulee sakottamaan Teitä järjestysrikkomuksesta." "Minä alistun herra puheenjohtajan määräykseen", sanoi Buck, ja sanat kävivät hänen suussaan yhä pyöreämmiksi ja tärkeämmiksi. "Minä en tule siis puhumaan ruhtinaasta, vaan alamaisesta, jonka hän itselleen muodostaa, en Wilhelm II:sta, vaan todistaja Hesslingistä. Te olette nähneet hänet! Keskinkertainen ihminen, tavallinen järki, riippuvainen ympäristöstä ja tilaisuudesta, rohkeutta vailla, niin kauan kuin hänen asiansa oli huonolla kannalla, ja äärimmäisen itsetietoinen, niin pian kuin asian tila muuttui."
Diederich läähätti paikallaan. Miksi Sprezius ei suojellut häntä? Se olisi ollut hänen velvollisuutensa! Antoi julkisessa istunnossa tehdä kansallismielisen miehen halveksittavaksi — ja kenen hän antoi sen tehdä? Puolustajan, tuon kumouksellisten pyrkimysten ammatillisen edustajan! Valtiossa täytyi olla jotakin mätää!… Hänessä alkoi kiehua, kun katseli Buckia. Siinä oli vihollinen, antipoodi, jolle ei voinut tehdä muuta kuin murskata! Tuo loukkaava lempeys Buckin paksuissa kasvojenpiirteissä! Hänen nöyrä rakkautensa niitä sanoja kohtaan tunnettiin, jotka hän muodosti esittääkseen sitä, mikä Diederichille oli ominaista!
"Hänen kaltaisiaan", sanoi Buck, "on kaikkina aikoina ollut tuhansia, jotka ovat ymmärtäneet väärin tehtävänsä ja joilla on ollut poliittinen mielipiteensä. Lisää tulee tähän vain se, mikä tekee sen uudeksi tyypiksi, tulee liikkeet: esiintymisen pöyhkeys, luulotellun persoonallisuuden taistelumieli, halu vaikuttaa kaikin mokomin, vaikkapa muiden kustannuksella. Toisinajattelevain täytyy olla vihollisia, vaikkapa ne muodostaisivat kaksi kolmannesta koko kansasta. Luokkaetuja, saattaa olla, mutta romantiikan vääristämiä. Romanttista voipumusta erään herran edessä, joka lainaa alamaiselleen vallastaan sen verran, mikä on välttämätöntä vielä alempien alempanapitämiseksi. Ja kun todellisuudessa ja lain mukaan ei ole herraa eikä alamaista, niin julkinen elämä saa huvinäytelmällisen leiman. Mieliala on määrätyllä tavalla puettu, puheita tulvii kuten ristiritarien suista, sillä aikaa kun tuotetaan läkkipeltiä tai paperia; ja pahvimiekka paljastetaan sellaisen kuin majesteetti-käsitteen puolesta, mitä nykyään ei kukaan enää, paitsi satukirjoissa, käsitä vakavasti. Majesteetti…" toisti Buck, maistellen sanaa, ja muutamat kuulijat maistoivat mukana. Teatterilaiset, joista ilmeisesti sanat olivat sisältöä tärkeämmät, panivat käden korvalleen ja mutisivat suosiollisesti. Toisten mielestä Buck käytti liian valittuja sanoja, ja toisista oli outoa se, että hänen puheessaan ei ilmennyt mitään murteellista. Mutta Sprezius oli noussut pystyyn, hän kihisi saaliin himosta: "Herra puolustaja, minä vaadin Teitä viimeisen kerran olemaan vetämättä monarkin persoonaa tähän keskusteluun." Yleisön läpi kävi kiihtymys. Kun Buck uudestaan avasi suunsa, niin joku yritti taputtaa käsiänsä, mutta Sprezius ennätti aikoinaan väliin. Se oli ollut joku noista silmiinpistävistä tytöistä.
"Herra puheenjohtaja on", sanoi Buck, "ensimäisenä maininnut monarkin persoonan. Mutta koska se on nyt mainittu, niin minä saan, ujostelematta oikeutta todeta, että tämä persoona saa jotakin melkein kunnioitettavaa sen täydellisyyden vuoksi, millä hän on ilmaissut ja esittänyt maassa tällä haavaa esiintyvät pyrkimykset. Minä tahdon nimittää keisaria — eikä herra puheenjohtaja tule minua siinä keskeyttämään — suureksi taiteilijaksi. Voinko tehdä enempää? Me emme tunne mitään korkeampaa… Juuri siksi ei pitäisi olla sallittua, että jokainen keskinkertainen aikalainen häntä jäljittelee. Valtaistuimen loistossa saattaa joku antaa epäilemättä ainoanlaatuisen persoonallisuutensa näyttäytyä, saattaa puhua, ilman että odottaisimme häneltä muuta kuin puheita, saattaa salamoida, häikäistä, manata esiin kuviteltujen kumouksellisten vihan ja nostaa sellaisen permantoyleisön suosion, joka ei sen johdosta unhoita porvarillista todellisuuttaan…"
Diederich vavahti; ja kaikkien suut olivat auki ja silmät jännittyneinä, ikäänkuin Buck olisi kulkenut kahden tornin välistä nuoraa pitkin. Suistuiko hän? Sprezius piti nokkaansa vireessä. Mutta mitään ivan merkkejä ei ilmennyt puolustajan kasvoille, niissä häälyi jotakin katkeroitunutta innostusta. Äkkiä hän veti suupielensä alas, kaikki näytti muuttuvan harmaaksi.
"Mutta joku netzigiläinen paperitehtailija?" hän kysyi. Hän ei ollut suistunut, hänellä oli taas maa jalkain alla! Nyt kääntyivät kaikki katsomaan Diederichiin, vieläpä hymyiltiinkin. Emmi ja Magdakin hymyilivät. Buckilla oli vaikutuksensa, ja Diederichin täytyi valitettavasti sanoa itselleen, että tuo eilinen puhe kadulla oli ollut tähän kenraaliharjotusta. Hän lyyhistyi kokoon puhujan avoimen pilkan johdosta.
"Paperitehtailijat pyrkivät nykyään ottamaan itselleen osan, jota varten heitä ei ole valmistettu. Viheltäkäämme heidät pois lavalta! Heillä ei ole näyttelemislahjoja! Meidän julkisen elämämme taiteellinen taso, jota Wilhelm II:n esiintyminen on niin mainehikkaasti kohottanut, voi vain laskeutua sellaisten voimien kuin todistaja Hesslingin kautta… Ja taiteellisen tason mukana, herrat tuomarit, laskee tai nousee moraalinen. Valeideaalit tuovat perässään saastaiset tavat, poliittista huijausta seuraa porvarillinen."
Buck oli tehnyt äänensä ankaraksi. Ensi kertaa hän kohotti sen aina paatokseen asti.
"Sillä, herrat tuomarit, minä en rajoitu tuohon mekanistiseen oppiin, joka niinsanotulle kumouspuolueelle on niin kallis. Suuren miehen esimerkki tuottaa enemmän muutosta maailmaan kuin kaikki talouslait. Ja voi, jos tämä esimerkki ymmärretään väärin! Silloin voi sattua, että koko maahan leviää uusi tyyppi, joka ei ymmärrä ankaruudessa ja alistumisessa surullista siirtokautta, josta johdutaan inhimillisimpiin olosuhteisiin, vaan itse elämän tarkoituksen. Luonnoltaan heikkona ja rauhallisena se pyrkii näyttämään rautaiselta, koska Bismarck on sen mielikuvituksessa. Ja oikeudettomalla vetoamisella johonkin vielä korkeampaan se muuttuu meluavaksi ja paheelliseksi. Ei mitään epäilyä: hänen turhamaisuutensa voitoilla tulee olemaan seurauksensa liike-elämässä. Ensiksi hänen mielialansa aiheuttama komedia vie majesteettirikoksentekijän linnaan. Myöhemmin katsotaan, mitä siitä voidaan ansaita. Herrat tuomarit!"
Buck levitti kätensä, ikäänkuin olisi tahtonut sulkea vaippaansa koko maailman, hänellä oli johtajan ilme kasvoillaan. Ja hän veti esiin kaiken, mitä hänellä oli.
"Te olette itsevaltiaita; ja Teidän itsevaltiutenne on ensimäinen ja vahvin. Teidän käsissänne on yksityisen kohtalo. Te voitte laskea hänet elämään, tai tappaa hänet siveellisesti — mitä mikään ruhtinas ei voi tehdä. Mutta niiden yksilöiden laatu, jotka Te joko hyväksytte tai hylkäätte, muodostaa suvun. Ja niin on tulevaisuus Teidän vallassanne. Te olette rajattomassa määrässä vastuunalaisia siitä, täyttääkö vastaisuudessa syytetyn kaltaiset miehet vankilat ja tuleeko todistaja Hesslingin kaltaiset olennot olemaan vallitsevana osana kansaa. Valitkaa jompikumpi näistä kahdesta! Valitkaa joko kiipeäminen tai rohkea työ, komedia tai todellisuus! Valitkaa joko sellainen, joka eteenpäin päästäkseen vaatii uhreja, tai sellainen, joka uhrautuu, jotta ihmiset voisivat paremmin elää! Syytetty on tehnyt sellaista, mihin vain harvat ovat pystyneet: hän on luopunut herruudestaan, on myöntänyt alaisilleen samat oikeudet, on tuottanut heille mielihyvää ja toivon riemua. Ja voisiko kukaan, joka lähimmäisessään niin kovin kunnioittaa omaa itseään, käyttää halveksivaa kieltä keisarin persoonasta?"
Kuulijat hengittivät. Uusin tuntein katseltiin syytettyä, joka nojasi otsaansa käsiinsä, hänen rouvaansa, joka jäykkänä katseli eteensä. Useat nyyhkyttivät. Vieläpä puheenjohtajalla oli nolostunut ilme kasvoillaan. Hän ei räpytellyt enää silmiään, vaan katseli pyörein silmin, aivan kuin Buck olisi hänet vanginnut. Vanha Kühlemann nyökäytti päätään kunnioittavasti, ja Jadassohnissa nähtiin vastentahtoista nytkähtelyä.
Mutta Buck käytti väärin menestystään, hän viehättyi liiaksi."Kansalaisten herääminen!" hän huusi, "Oikea kansallinen mieliala!Lauerin kaltaisen miehen hiljainen työ tekee enemmän sen hyväksi kuinsata raikuvaa kruunatunkin taiteilijan monoloogia!"
Heti räpytteli Sprezius jälleen silmiään, ja hänestä nähtiin, että taas oivalsi asiain oikean laidan ja lupasi olla menemättä toista kertaa ansaan. Jadassohn hymyili itsekseen; ja salissa tunsivat useimmat, että puolustaja oli pilannut asiansa. Yleisen levottomuuden vallitessa puheenjohtaja antoi hänen lopettaa syytettyä ylistävän puheensa.
Kun Buck sitten istuutui, niin näyttelijät tahtoivat taputtaa käsiään; mutta Sprezius ei puuttunut asiaan, vaan loi vain ikävystyneen katseen eteensä ja kysyi, tahtoiko herra yleinensyyttäjä vielä jotakin sanoa. Jadassohn antoi kieltävän, halveksivan vastauksen, ja oikeusto vetäytyi nopeasti pois. "Tuomio tullaan pian keksimään", sanoi Diederich olkapäitään kohauttaen, vaikka hänen mielensä olikin vielä raskas Buckin puheen johdosta. "Jumalankiitos!" sanoi pormestarin anoppi. "Ei voisi uskoa, että nuo ihmiset vielä viisi minuuttia sitten olivat voiton puolella." Hän viittasi Laueriin, joka pyyhki kasvojaan, ja Buckiin, jota näyttelijät todella onnittelivat.
Tuomarit palasivat jo, ja Sprezius julisti tuomion: kuusi kuukautta vankeutta — mikä kaikista tuntui luonnollisimmalta ratkaisulta. Edelleen syytetty selitettiin menettäneeksi kaikki julkiset toimensa.
Puheenjohtaja perusteli tuomiota sillä, että loukkaavaa tarkoitusta ei kaivattu rikoksen tekemiseen. Siihen ei myöskään vaikuttanut kysymys, oliko syytettyä provoseerattu vai ei. Päinvastoin: että hän oli uskaltanut puhua sillä lailla kansallismielisten miesten kuullen, oli raskauttava asian haara. Syytetyn väite, että hän ei ollut maininnut keisarin nimeä, ei oikeuden mielestä merkinnyt mitään. "Niissä, jotka puheen kuulivat, täytyi syntyä ajatus — kun nimittäin otetaan huomioon puolueryhmitys ja syytetyn antimonarkistinen suunta — että hänen lausuntonsa tarkoitti keisaria. Kun syytetty hokee sitä, että oli varonut tekemästä majesteettirikosta, niin ei hän sillä ollut tahtonut välttää majesteettirikosta, vaan ainoastaan sen rikosoikeudelliset seuraukset."
Tämä oli kaikista selvä, se ymmärrettiin Lauerin kannalta luonnolliseksi, mutta petolliseksi menettelyksi. Tuomittu vangittiin heti; kun yleisö oli vielä tässäkin ollut mukana, niin se hajaantui tehden huomautuksia, jotka eivät olleet Lauerille suosiollisia. No nyt oli Lauer mennyttä miestä, sillä mitä piti tulla hänen liikkeestään niinä kuutena kuukautena, jotka hän sai istua! Tuomion johdosta hän ei ollut enää valtuusmieskään. Hän ei voinut vastaisuudessa hyödyttää eikä vahingoittaa ketään! Se sopikin parhaiksi niin ylvästelevälle Buckien väelle! Yleisö kääntyi ympäri nähdäkseen pahantekijän rouvan; mutta hän oli kadonnut. "Ei edes kättä antanut miehelleen! Siivoja suhteita!"
* * * * *
Mutta seuraavina päivinä sattui asioita, jotka antoivat aihetta vielä karvaampiin arvosteluihin. Judith Lauer oli heti pannut matkalaukkunsa kuntoon ja matkustanut etelään. Etelään! — sillä välin kun hänen miehensä istui tyrmässä, vahdit ristikkoikkunan takana. Ja — silmiinpistävä yhteensattuma!
Maakunnanoikeusneuvos Fritzsche otti äkkiä virkalomaa. Hänen Genuasta lähettämänsä kortti tuli Heuteufelille, joka näytteli sitä muille: todennäköisesti siksi, että hänen oma käyttäytymisensä olisi joutunut unhoituksiin. Tuskin oli enää tarpeellista udella mitään Lauerin palvelijoilta tai köyhiltä hyljätyiltä lapsilta: asiasta oltiin selvillä! Häväistys oli niin suuri, että "Netziger Zeitung" puuttui asiaan ja kirjoitti kymmenelle tuhannelle, varoittaen näitä hillittömyydellään edistämästä kumouksellisia pyrkimyksiä. Eräässä toisessa artikkelissa Nothgroschen esitti, että oli väärin kehua Lauerin liikkeessä toimeenpantuja uudistuksia. Sillä mitä hyötyivät työmiehet tuosta voitonjaosta? Keskimäärin, Lauerin oman ilmoituksen mukaan, ei kahdeksaakaankymmentä markkaa vuodessa. Tämä voitiin jakaa heille joululahjainkin muodossa! Mutta silloin ei kylläkään tapahtunut mitään mielenosoitusta vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä vastaan! Silloin ei myöskään herra tehtailijan oikeuden toteama antimonarkistinen mieliala voittanut mitään! Ja jos herra Lauer oli ajatellut saavansa työmiestensä kiitoksen, niin nyt hän saattoi saada paremman tiedon asiasta: edellyttämällä, lisäsi tähän Nothgroschen, että hän linnassa ollessaan sai lukea sosialidemokraattista lehteä. Sillä tämä syytti häntä siitä, että oli kevytmielisellä majesteettirikoksellaan tuottanut useille sadoille työläisperheille vahinkoa.
"Netziger Zeitung" otti huomioonsa muuttuneen asiaintilan vielä toisella, hyvin merkittävällä tavalla. Sen taloudenhoitaja Tietz kääntyi Hesslingin liikkeen puoleen tilatakseen siltä osan tarvitsemastaan paperista. Painos oli kohonnut, niin hän ilmoitti, ja Gausenfeldillä sillä kertaa liiaksi työtä. Diederich sanot heti itselleen, että kaiken tämän takana oli itse vanha Klüsing. Hän oli lehden osakkaita, eikä mitään siinä tapahtunut ilman häntä. Kun tämä mies päästi jotakin käsistään, niin tapahtui se siksi, että pelkäsi menettävänsä vielä enemmän. Nuo maaseutulehdet! Hallituksen hankinnat! Pelko Wulckowin vuoksi, sitä se oli. Että Diederich todistuksellaan oli vetänyt presidentin huomion puoleensa, tuo vanhus oli pakostakin saanut kuulla — vaikka hän ei enää juuri käynytkään kaupungissa. Tuo vanha paperilukki tuolla takana verkossaan, joka ulottui yli koko maakunnan ja vielä kauemmaksikin, vainusi vaaran ja kävi levottomaksi. "Hän tahtoisi syödä minut tieltään Netziger Zeitungin mukana! Mutta niin helpolla me emme vain hellitä. Tänä vakavana aikana! Onkohan hänellä aavistustakaan minun suurpiirteisyydestäni? Kun Wulckow on vain ensin minun puolellani: — minä perin hänet yksinkertaisesti!" sanoi Diederich ääneen ja löi samalla pöydän kanteen, niin että Sötbier pelästyi. "Välttäkää kiihtymystä!" ivasi Diederich. "Teidän iällänne, Sötbier! Minä myönnän, että aikaisemmin Te olette tehnyt paljon hyvää liikkeelle. Mutta tuo holländerin juttu oli huono; silloin Te hävititte minun rohkeuteni, ja nyt minä tarvitsisin tuota konetta 'Netziger Zeitungin' vuoksi. Teidän pitäisi vetäytyä — lepäämään, Te ette jaksa enää."
Niihin seurauksiin, joita tuolla oikeusjutulla oli, kuului myöskin eräs majuri Kunzen kirje. Tämä halusi poistaa erään valitettavan väärinkäsityksen ja ilmoitti, ett'ei ollut olemassa enää mitään, mikä olisi voinut estää ottamasta hyvinansioitunutta herra tohtoria sotilasyhdistyksen jäseneksi. Diederich olisi, riemunsa liikuttamana, heti kohta tahtonut puristaa tuon vanhan sotilaan kättä. Onneksi hän tiedusteli asiata ja sai kuulla, että tuon kirjeen lähettämiseen oli perimmäisenä syynä ollut itse herra von Wulckow. Hallintoneuvoston presidentti oli kunnioittanut käynnillään sotilasyhdistystä ja ihmetellyt sitä, ett'ei ollut tavannut siellä tohtori Hesslingiä. Silloin Diederich huomasi, millainen voima hän oli. Hän toimi sen mukaisesti. Hän vastasi majurin yksityiseen ilmoitukseen virallisella, yhdistykselle osoitetulla kirjeellä ja vaati sen johtokunnan kahden jäsenen, herrojen majuri Kunzen ja professori Kühnchenin mieskohtaista käyntiä luonaan. He tulivat myöskin; Diederich otti heidät vastaan konttorissaan, liiketuttavien käyntien välissä, jotka hän tahallaan oli järjestänyt täksi ajaksi, ja saneli heille adressin, jonka esittämisestä hän teki heidän kunniakkaan tarjouksensa hyväksymisen riippuvaksi. Siinä hän antoi vakuuttaa itselleen, että oli loistavalla pelottomuudella ja kaikkea panettelua uhmaten todistanut rehellisen saksalaisen ja keisarille uskollisen mielialansa, että hänen vaikutuksestaan oli onnistuttu antamaan Netzigin isänmaattomille aineksille kipeä isku ja että hän oli tuosta mitä suurimpia mieskohtaisia uhrauksia kysyvästä taistelusta suoriutunut entistä puhtaampana, ehompana saksalaisena.
Vastaanottojuhlassa Kunze luki tuon adressin, ja Diederich, kyyneliä silmissä, tunnusti itsensä arvottomaksi vastaanottamaan niin suurta kiitosta. Jos Netzigissä kansallinen asia edistyi, niin siitä oli lähinnä Jumalaa kiitettävä erästä korkeampaa, jonka yleviä ohjeita hän puolestaan iloisella tottelevaisuudella seurasi… Kaikki, Kunze ja Kühnchenkin, olivat liikutettuja. Siitä tuli suuri ilta. Diederich esitti maljan — ja hän piti puheen, missä hän kosketteli niitä vaikeuksia, joita uusi sotilaslaki kohtasi valtiopäivillä. "Vain meidän terävä miekkamme", huusi Diederich, "takaa meidän asemamme maailmassa, ja sen terävänäpitäminen on Hänen Majesteettinsa keisarin kutsumus! Kun keisari kutsuu, niin se lentää ulos huotrasta! Varokoot valtiopäivämiehet, jotka mukisevat vastaan, ett'ei se vain satu heihin ensiksi! Hänen Majesteettinsa kanssa ei ole leikiteltävä, sen minä vain voin sanoa Teille." Diederich salamoi, ja hän nyökkäsi raskaasti heiluen, ikäänkuin olisi tiennyt paljon. Samassa hän sai päähänpiston. "Äskettäin, Brandenburgin maapäivillä, teki keisari tämän valtiopäiville selväksi. Hän sanoi: 'Jos nuo miehet eivät myönnä minulle minun sotamiehiäni, niin minä tyhjennän koko hökkelin!'" — Tämä sana herätti innostusta; ja kun Diederich oli kilistänyt kaikkien kanssa, niin hän ei olisi enää osannut sanoa, oliko hän tuon keksinyt itse, vai oliko se sittenkin lähtenyt keisarin suusta. Vallanväristys virtasi häneen tuosta sanasta, aivan kuin se olisi ollut väärentämätön… Seuraavana päivänä se oli painettuna "Netziger Zeitungissa" ja vielä samana iltana "Lokal-Anzeigerissa". Väärämieliset lehdet vaativat peruutusta, mutta sitä ei kuulunut.
Sellaiset juhlatunteet paisuttivat vielä Diederichin rintaa, kun Emmi ja Magda saivat rouva von Wulckowilta kutsun tulla iltapäiväteelle. Se saattoi aiheutua vain siitä kappaleesta, jonka hallintoneuvoston presidentin rouva antoi esittää "Sopusoinnun" tulevassa — juhlassa. Emmin ja Magdan piti saada osat. He palasivat tuolta kutsulta punaisina ilosta: rouva von Wulckow oli ollut ylen armollinen; oli omin käsin useampaan kertaan pannut leivoksia heidän lautasilleen. Inge Tietz mahtoi haleta. Upseereja tuli olemaan mukana näyttelemässä! Tarvittiin erityiset puvut; jos Diederich arveli, että he viidellätoista markallaan —. Mutta Diederich tarjosi heille rajattoman luoton. Hän ei havainnut mitään siitä, mitä he ostivat, kyllin kauniiksi. Asuinhuone oli täynnään nauhoja ja tekokukkia, tytöt joutuivat päästään pyörälle, kun Diederich ilmoitti heille ovelta, että oli tullut vieraita: Guste Daimchen.
"Minähän en ole onnellista morsianta oikein kunnollisesti vielä onnitellut", hän sanoi ja yritti suosiollisesti hymyillä, mutta hänen katseensa luisti levottomasti nauhoihin ja kukkiin. "Tämähän on myöskin tuon tyhmän kappaleen tähden?" hän kysyi. "Wolfgang on kuullut siitä ja sanoo, että se on kuulumattoman tyhmä." Magda vastasi: "Sinulle hänen täytyy se toki sanoa, koska et näyttele mukana." Ja Diederich selitti: "Sillä hän puolustaa itseään sen johdosta, että Teitä ei hänen tähtensä kutsuta Wulckowille." Guste nauroi halveksivasti. "Wulckowit me jätämme, mutta Sopusoinnun juhlaan me menemme suoraa päätä." Diederich kysyi: "Ettekö tahtoisi kernaammin antaa tuon jutun ensi vaikutuksen hävitä?" Hän katsoi Gusteen osaaottavasti. "Hyvä neiti Guste, me olemme niin vanhoja tuttavia, että minä voin huomauttaa Teille siitä, että Teidän suhteenne Buckeihin ei nyt ollenkaan hyödytä Teitä." — Guste räpähytti silmiään, näkyi, että hän oli jo itsekin sitä ajatellut. Magda huomautti: "Jumalankiitos, minun Kienastistani ei tarvitse sitä sanoa." Mihin Emmi tokasi: "Mutta herra Buck on mielenkiintoisempi. Äskettäin, hänen puheensa aikana, minä itkin kuin teatterissa." —"Ja ylipäänsä!" huusi Guste rohkaistuneena. "Eilenkin hän osti minulle tämän laukun." Hän kohotti kullattua kukkaroa, jota Emmi ja Magda olivat jo kauan silmäilleet. Magda sanoi terävästi: "Hän ansaitsi nähtävästi paljon tuolla puolustuksellaan. Kienast ja minä, me pidämme säästäväisyydestä." Mutta Guste oli saanut hyvityksensä. "Sitten minä en aiokaan kauemmin häiritä", hän sanoi.
Diederich saattoi häntä alas. "Minä saatan Teidät kotiin, jos olette kohtelias", hän sanoi, "mutta ensin minun täytyy kurkistaa hieman tehtaaseen. Kohta alkaa työväen loma." — "Minähän voin tulla mukaan", lausui Guste. — Tehdäkseen häneen vaikutuksen Diederich vei hänet suoraan suuren paperikoneen luo. "Tällaistahan Te ette ole vielä koskaan nähnyt?" Ja hyvin tärkeänä hän selitti Gustelle allas-, tela- ja sylinterisysteemiä, minkä kautta, läpi koko salin pituuden, massa kulki: ensin vetisenä, sitten aina kuivempana — ja koneen loppupäässä valmis paperi kääntyi suurille rullille… Guste ravisti päätään. "En tällaista! Entäs tämä räiskinä, mitä se pitää! Ja kuumuus täällä!" Tyytymättömänä vielä tähän vaikutukseen hän sai syyn pauhata työmiehilleen, ja kun Napoleon Fischer sattui siihen, niin siinähän sitä oli kylliksi! Molemmat huusivat koneen synnyttämässä melussa, Guste ei ymmärtänyt siitä mitään, mutta Diederichin salainen pelko näki konemestarin ohuessa parrassa aina tietyn irvistyksen, mikä muistutti hänelle siitä, että mestari tunsi holländer-jutun, ja merkitsi kaiken arvovallan kieltämistä. Mitä kiivaammin Diederich teki eleitä ja liikkeitä, sitä rauhallisemmaksi tuli tuo toinen. Tämä rauhallisuus oli kapinata! Läähättäen ja vavisten Diederich avasi pakkahuoneen oven ja antoi Gusten astua sisään. "Tuo mies on sosialidemokraatti!" hän selitti. "Tuollainen mies on valmis vaikka murhapolttoon. Mutta minä en erota häntä työstä: en kun en! Saamme nähdä, kumpi on vahvempi. Sosialidemokratiasta minä otan vastatakseni!" Ja kun Guste katsahti häneen ihmetellen: "Ette olisi osannut aavistaakaan, miten vaarallisessa asemassa meikäläinen oikeastaan on. Peloton ja uskollinen, siinä minun tunnussanani. Nähkääpäs, minä puolustan täällä meidän pyhimpiä kansallisia arvojamme aivan yhtä hyvin kuin meidän keisarimme. Se kysyy enemmän rohkeutta kuin kauniiden puheiden pitäminen oikeuden edessä.". Guste näki sen, hänen ilmeensä oli harras. "Täällä on viileämpää", hän huomautti, "kun tullaan helvetistä tänne ylös. Naiset voivat olla täällä iloisia." — "Nämä?" vastasi Diederich. "Näillä on paradiisin olot!" Hän vei Gusten pöydän luo: yksi naisista lajitteli arkkeja, toinen tarkasti ja kolmas luki aina viiteensataan. Kaikki kävi selittämättömän nopeasti; arkit lensivät keskeytymättä perätysten, ikäänkuin itsestään, tekemättä vastarintaa työskenteleville käsille, jotka näyttivät sulautuvan tuohon ainaiseen, niiden yli kulkevaan paperiin, eikä vain kädet, vaan käsivarret, tuo nainen itse, silmät, aivot, sydän. Se kaikki oli siinä ja eli, jotta arkit saattoivat lentää… Guste haukotteli — sillä välin kun Diederich selitti, että nämät naiset, jotka yhteistuumin työskentelivät, tekivät itsensä syypäiksi häpeälliseen hutiloimiseen. Hän tahtoi juuri sekaantua heidän työhönsä sen johdosta, että eräs kulmastaan vaillinainen arkki kulki mukana. Mutta Guste sanoi äkisti eräänlaisella uhmalla: "Teillä ei ole syytä kuvitella mielessänne, että Käthchen Zillich välittäisi Teistä erikoisesti… Ainakaan ei enemmän kuin tietyistä muista ihmisistä", lisäsi hän vielä, ja Diederichin hämilliseen kysymykseen, mitä hän oikein tarkoitti, hymyili hän vain tarkoittavasti. "Minun täytyy pyytää Teitä", toisti Diederich. Guste sanoi tähän suosiollisin ilmein. "Minä tarkoitan vain Teidän parastanne. Sillä Te ette näytä mitään huomaavan? Asessori Jadassohnin kanssa esimerkiksi? Mutta Käthchen on ylipäänsä yksi niitä sellaisia." Nyt Guste nauroi ääneen, niin nololta Diederich näytti. Guste jatkoi ja Diederich seurasi. "Jadassohnin kanssa?" tiedusteli hän tuskallisesti. Silloin koneen synnyttämä melu taukosi, kello soi, työ loppui ja työmiehet poistuivat pihan yli. Diederich kohautti olkapäitään. "Minusta on yhdentekevää, mitä neiti Zillich tekee", hän selitti. "Korkeintaan minuun koskee kipeästi tuon vanhan pastorin vuoksi, jos tuo tytär on niitä sellaisia. Tiedättekö sen sitten tarkemmin?" Guste katsoi syrjään. "Ottakaapas asiasta itse selvä!" Tähän Diederich nauroi hyvillään.
"Antakaa kaasun palaa!" hän huusi konemestarille. "Minä sammutan sen itse." Juuri nyt avattiin lumppusalin ovi selko selälleen poistuvia varten. "Ooh!" huudahti Guste, "mutta tuolla sisälläpäs on romanttista!" Sillä hän näki taustalla hämärässä pelkkiä kirjavia täpliä harmailla kukkuloilla ja niiden yläpuolella oksametsän. "Ah", hän sanoi lähemmäksi tullessaan. "Minä luulin, kun täällä on jo niin pimeätä… Nehän ovatkin vain lumppusäkkejä ja lämmitystorvia." Ja hän väänsi kasvojaan. Diederich ajoi ylös työläisnaiset, jotka vastoin työjärjestystä loikoivat säkkien päällä. Vaikka työ oli tuskin lopetettu, niin useat ompelivat jo, toiset söivät. "Se sopisi teille", hän puhkui. "Puijata lämmintä minun kustannuksellani! Ulos!" He nousivat hitaasti, sanaakaan sanomatta, osoittamatta vastarintaa eleillään, ja tuon vieraan naisen ohi he astuivat miesten kengissään, kääntäen uteliaina päänsä häneen päin, astuivat kömpelösti kuin karjalauma ja sen tuoksun ympäröimänä, jossa he työskentelivät. Diederich piti jokaista tarkasti silmällä, kunnes tämä oli päässyt ulos. "Fischer!" huusi hän äkisti. "Mitä tuolla paksulla on tuolla nuttunsa alla?" Konemestari selitti kaksimielisellä irvistyksellään: "Se on vain sitä, että hän odottaa jotakin", — minkä jälkeen Diederich tyytymättömänä käänsi selkänsä. Hän selitti Gustelle: "Minä luulin saaneeni erään kiinni. He varastavat nimittäin lumppuja. Niin juuri, ja tekevät niistä lastenvaatteita." Ja kun Guste nyrpisti nokkaansa: "Ne ovat liian hyviä proletaarien lapsille!"
Sormikkaittensa kärjillä Guste nosti maasta erään rievun. Äkkiä Diederich tarttui hänen ranteeseensa ja suuteli sitä ahnaasti, sormikkaan rakoon. Pelästyneenä Guste katsahti ympärilleen. "Kas niin, kaikki ihmiset ovat jo poissa." Hän nauroi itsetietoisesti. "Minä sitä jo ajattelinkin, mitä tehtävää Teillä vielä oli tehtaassa." Diederichin kasvot kävivät uhkamielisiksi. "No niin, entäs Te? Miksi Te ylipäänsä tänään tulitte? Olettehan toki huomannut, että minä nyt en ole niin ilman? Tosin Teidän Wolfganginne —. Jokainen ei voi sillä lailla häväistä itseään kuin hän, äskettäin tuolla oikeudessa." Siihen vastasi Guste suuttuneesti: "Vaietkaa toki, Teistä ei tule kuitenkaan koskaan niin hienoa miestä kuin hän on." Mutta hänen silmänsä sanoivat jotakin toista. Diederich näki sen, kiihtyneenä hän purskahti nauruun. "Miten kiire hänellä on Teidän kanssanne! Tiedättekö, minä hän Teitä pitää? Keittopatana, jossa hänellä on makkaraa ja kaalia ja jota minun pitäisi sekottaa!" — "Nyt Te valehtelette", sanoi Guste torjuvasti; mutta Diederich oli päässyt alkuun. "Hänellä ei ole siinä kylliksi makkaraa ja kaalia. — Hän ajatteli alussa, että olitte perinyt miljoonan. Mutta viidelläkymmenellätuhannella ei saada sellaista hienoa miestä." Silloin Guste kuohahti. Diederich vetäytyi taaksepäin, niin vaaralliselta tuo neiti näytti. "Viisikymmentätuhatta! Te ette varmastikaan voi hyvin? Miten minä olen joutunutkin niin pitkälle, että minun täytyy kuulla sellaista! Minulla kun on pankissa kolmesataaviisikymmentätuhatta puhdasta, virheettömissä papereissa! Viisikymmentätuhatta! Joka sellaista kunniallekäypää minusta kertoo, sen minä voin vaikka haastaa oikeuteen!" Hänen silmissään oli kyyneliä; Diederich änkytti anteeksipyyntöjä. "Jättäkää ne", — ja Guste käytti nenäliinaansa. "Wolfgang tietää kyllä, missä asemassa hän on minuun nähden. Mutta Te itse, Te olette uskonut huijaukseen. Siksi Te olette ollut niin röyhkeä!" hän huusi. Hänen punaiset lihavat poskensa vavahtelivat vihasta, ja hänen pieni, kippurainen nenänsä oli käynyt valkeaksi. Diederich kokosi ajatuksensa. "Siitä Te kuitenkin näette, että miellytätte minua ilman rahojakin", hän sanoi toisen mietittäväksi. Guste puri huultaan. "Kuka tietää", hän sanoi, katsahtaen kulmainsa alta, jurosti ja epävarmasti. "Teidänkaltaisillenne viisikymmentäkintuhatta on jo rahaa."
Diederich piti sopivana vaieta hetkeksi. Guste veti kukkarostaan puuderisudin ja istuutui. "Minä olen todellisesti aivan kiihtynyt Teidän käyttäytymisestänne!". Mutta hän nauroi jälleen. "Onko Teillä vielä kenties jotakin muuta näytettävänä tehtaassanne?" Diederich nyökäytti merkitsevästi. "Tiedättekö Te oikein, missä Te nyt istutte?" — "No niin, lumppusäkin päällä." — "Mutta millaisen! Tässä nurkassa, säkkien takana minä yllätin kerta erään työmiehen ja erään tytön, ymmärrättehän. Luonnollisesti molemmat pötkivät tiehensä; ja illalla, niin juuri, samana iltana —" hän kohotti etusormensa, hänen silmissään näkyi korkeampien asiain väristys — "tuo mies ammuttiin ja tuo tyttö tuli hulluksi." Guste hypähti pystyyn. "Oliko se —? Jumalani, se oli se työmies, joka vahtisotilasta, härnäsi…? Siis säkkien takana Te —?" Hänen katseensa siirtyi säkkeihin, aivan kuin olisi etsinyt niiltä verta. Hän oli paennut Diederichin turviin. Äkkiä he katsoivat toisiaan silmiin: heissä kumpaisessakin kävi hyvin syvä paheen tai yliaistillisen väristys. He hengittivät kuultavasti toisiaan vastaan. Guste sulki sekunniksi silmänsä: silloin mässähtivät he molemmat säkeille, kierivät, toisiinsa kietoutuneina, sinne tänne tuossa pimeässä huoneessa, hosuivat ympärilleen, yskivät ja aivastelivat, aivankuin olisivat olleet hukkumaisillaan.
Guste pääsi ensimäisenä pystyyn. Sillä jalalla, josta Diederich tahtoi pitää kiinni, hän työnsi häntä kasvoihin ja ponnahti irti, niin että ryskyi. Kun Diederich oli onnellisesti päässyt ylös hänen perässään, niin he seisoivat siinä ja läähättivät. Gusten povi ja Diederichin vatsa aaltoili. Tyttö sai ensiksi puhelahjansa takaisin. "Sitä Teidän pitää koettaa jonkun toisen kanssa? Miten minä siihen jouduinkin!" Ja aina katkerammin: "Minähän sanoin, että sitä on kolmesataaviisikymmentä tuhatta!" Diederich liikutti kättään, ikäänkuin myöntääkseen hairahduksensa. Mutta Guste huudahti: "Ja miltäs minä nyt näytän! Pitääkö minun kenties mennä tällaisena läpi kaupungin?" Diederich pelästyi uudestaan ja nauroi neuvottomana. Guste polki jalkaa. "Eikö Teillä sitten ole mitään harjaa?" Tottelevaisesti Diederich lähti sitä hakemaan; Guste huusi hänen jälkeensä: "Katsokaakin, että sisarenne eivät mitään huomaa! Muutoin ihmisillä on minusta huomenna jotakin puhuttavana!" Diederich meni vain konttoriin. Kun hän palasi takaisin, niin Guste istui jälleen säkillä, pää käsien varassa, ja hänen rakkaiden, paksujen sormiensa välistä juoksi kyyneliä. Diederich jäi seisomaan, kuunteli hänen voivotustaan ja puhkesi itsekin itkuun. Lohduttavalla kädellä hän sitten harjasi Gustea. "Eihän tässä mitään tapahtunut", hän toisti. Guste nousi ylös. "Se olisi vielä puuttunut", — ja hän tarkasti häntä ivallisesti. Silloin Diederich rohkaistui. "Teidän herra sulhasennehan ei tarvitse tietää tästä mitään", hän huomautti. Ja Guste: "Joskaan ei!" — ja puri huultaan.
Tämän sanan satuttamana hän harjasi vaieten ensin hänet ja sitten itsensä, samalla kun Guste tasoitteli vaatteitaan. "Nyt tiehenne!" hän sanoi. "Paperitehdasta minä en tule enää niin pian näkemään." Diederich tarkasti häntä hatun alta. "Kuka tietää", hän sanoi: "Sillä viisi minuuttia sitten minä taukosin uskomasta siihen, että rakastaisitte vielä Buckianne." Guste huudahti nopeasti: "Voi toki!" Ja kysyi viivyttelemättä: "Mikäs vehe se sitten tämä on?"
Diederich selitti: "Se on hietapyydystin, lumput uitetaan uomaa pitkin, napit ja muut sellaiset jäävät jälelle, kuten näette. Väki on taas luonnollisesti jättänyt sen tänään tyhjentämättä." Guste sohi varjostimensa kärjellä tuota kasaa; Diederich lisäsi: "Vuoden kuluessa me saamme tätä jätettä useampia säkkejä!" — "Ja mitäs on sitten tuo tuossa?" kysyi Guste ja tarttui nopeasti johonkin kiiltävään. Diederich repäsi silmänsä auki. "Jalokivinappi!" Guste antoi sen välkkyä. "Jopa oikeakin! Jos Te useamminkin löydätte jotakin tällaista, niin Teidän liikkeenne ei olekaan niin huono." Diederich sanoi epäillen: "Minun täytyy luonnollisesti luovuttaa se pois." Guste nauroi: "Kenelle, sitten? Jätteet kuuluvat toki Teille!" Diederich nauroi myöskin. "No niin, ei juuri jalokivet. Me kyllä saamme selville, kuka sen on meille jättänyt." Guste katsahti häneen kulmainsa alta. "Te olette aika tyhmä", hän sanoi. Diederich vastasi vakuuttavasti: "En! Vaan minä olen kunnianmies!" Siihen Guste kohautti vain olkapäitään. Hitaasti hän veti vasemman kätimensä ja laski jalokiven pikkusormelleen. "Se on kiinnitettävä sormukseen!" hän huusi, kuten sellainen, joka on saanut jonkin asian selville, tarkasti miettivästi kättään ja huokasi. "No niin, löytäkööt muut sen!" — ja aavistamatta hän heitti sen takaisin lumppuihin. "Oletteko Te hullu?" Diederich kumartui eikä nähnyt sitä heti ja laskeutui läähättäen polvilleen. Kiireessä hän käänsi kaikki sekaisin. "Jumalankiitos!" Hän ojensi jalokiven Gustelle, mutta tämä ei ottanut sitä vastaan. "Minä suon sen sille työmiehelle, joka sen aamulla ensimäisenä huomaa. Hän pistää sen piiloon, saatte luottaa siihen, hän ei ole niin tyhmä." — "En minäkään", selitti Diederich. "Sillä todenmukaisesti tämä kivi joutuisi hukkaan heitetyksi. Sellaisissa olosuhteissa ei minun tarvitse pitää vääränä —." Hän pani kiven uudestaan Gusten sormelle. "Ja jos se olisikin väärin, niin se sopii Teille niin mainiosti." Guste sanoi hämmästyneenä: "Miten niin? Tahdotteko Te sitten lahjoittaa sen minulle?" Diederich änkytti: "Tehän olette sen löytänyt, silloinhan minun täytyy." Silloin Guste riemuitsi. "Siitä tulee minun kaunein sormukseni!" — "Miksi?" kysyi Diederich, täynnä pelokasta toivoa. Guste sanoi väistellen: "Ylipäänsä…" Ja katsahtaen äkkiä häneen, "koska se ei mitään maksa, nähkääs." Tämän johdosta Diederich punastui ja he katsoivat tirkistellen toistensa silmiin.
"Voi herra Jumala", huudahti Guste äkisti. "Nyt täytyy olla jo hirveän myöhäistä. Jo seitsemän? Mitäs minä sanonkaan äidille?… Minä tiedän, minä sanon hänelle, että löysin tämän kiven eräästä romukaupasta, missä siitä pyydettiin vain viisikymmentä penniä, kun eivät pitäneet sitä oikeana!" Hän avasi kultaisen kukkaronsa ja antoi kiven pudota sinne. "Hyvästi siis… Mutta miltäs Te näytätte? Vähintäänkin Teidän pitää sitoa kaulanauhanne." Sitä sanoessaan hän sen sitoi. Diederich tunsi leukansa alla hänen lämpimät kätensä, Gusten kosteat, paksut huulet liikkuivat siinä aivan lähellä. Diederichin tuli kuuma, hän pidätti henkeään. "Niin", sanoi Guste ja läksi vakavasti. "Minä suljen vain kaasun", huusi Diederich hänen jälkeensä. "Odottakaahan toki!" — "Minä odotan jo", vastasi Guste ulkoa; — mutta kun Diederich saapui pihalle, niin Guste oli jo mennyt. Ällistyneenä hän sulki tehtaan ovet ja puheli samalla ääneen itsekseen: "Niin, kuka voisi sanoa minulle, onko tämä vaistomaista vai harkittua!" Hän pudisti surullisesti päätään naisarvoituksen vuoksi, joka oli Gustessa ruumiillistuneena.
* * * * *
Kenties, niin sanoi Diederich itselleen, hän tuli edistymään asioissaan Gusten kanssa, mutta hitaasti se tapahtui. Tapahtumilla, jotka ryhmittyivät tuon oikeusjutun ympärille, oli kyllä ollut vaikutuksensa, mutta ne eivät olleet riittäviä. Liioin hän ei kuullut enää mitään Wulckowista. Hallintoneuvoston presidentin, sotilasyhdistyksessä ottaman, niin lupaavan askeleen jälkeen Diederich odotti ehdottomasti jotakin muutakin: esiinvetoa, luottamuksellista käyttämistä johonkin, mihin ja millä lailla, sitä hän ei tiennyt. "Sopusoinnun" tanssiaiset saattoivat saada sen aikaan; miksi sitten muuten sisaret olivat saaneet osan rouva von Wulckowin kappaleessa. Kaikki viipyi vain liian kauan Diederichin toimintahaluun nähden. Oli levoton ja kiihkeä aika, ylenpalttisten toiveiden ja suunnitelmien aika. Joka päivä teki mieli muovailla kaikki uudestaan, ja kun se oli kulunut, niin mitään ei ollut tullut tehdyksi. Liikuntahalu valtasi Diederichin. Usein hän löi laimin perhepöydän ja meni kävelemään, ilman päämäärää, ulos vapaaseen luontoon, mitä muutoin ei sattunut. Hän käänsi kaupungin keskustalle selkänsä, asteli toimintatarmoisen miehen raskain askelin iltasin niin tyhjän Meisestrassen päähän asti, kulki pitkän Gäbbelchenstrassen päästä päähän, minkä varrella oli esikaupunkilaisravintoloita, joiden pihamailla ajurit valjastivat tai riisuivat hevosiaan, ja meni myöskin vankilan ohitse. Tuolla ylhäällä istui ristikkoikkunan takana, sotamiehen vartioimana, herra Lauer, joka ei ollut osannut tätä uneksia. "Ylpeys käy lankeemuksen edellä", ajatteli Diederich. "Mitä ihminen kylvää, sitä hän niittää." Ja vaikka hän osaltaan oli ollut vaikuttamassa siihen, että Lauer oli joutunut vankeuteen, niin tuntui tämä nyt hänestä mieheltä, jolla oli Kainin merkki otsassa, tuntui kamalalta henkilöltä. Kerran hän uskoi huomanneensa linnan pihalla erään olennon. Oli jo liian pimeä, mutta kenties —? Väristys kävi Diederichin läpi, ja hän riensi tiehensä.
Burgtorin takaa johti maantie kukkulalle, missä Schweinichenin linna sijaitsi, missä linnassa pikku Diederich aikoinaan oli rouva Hesslingin kanssa nauttinut linnanpeikon aiheuttamasta kammosta. Sellaiset lapsellisuudet olivat nyt hänen puolestaan olleita ja menneitä; — pikemminkin hän kääntyi joka kerta, heti Burgtorin takana, Gausenfelder Strasselle. Hän ei ollut sitä aikonut ja teki sen vain epäröiden, sillä hän ei olisi ollut hyvillään, jos joku olisi yllättänyt hänet tällä tiellä. Mutta hän ei voinut sille mitään: tuo suuri paperitehdas veti häntä puoleensa kuten kielletty paradiisi, hänen täytyi lähestyä sitä, kiertää sitä, haistella sen muurien yli… Eräänä iltana säikäytti Diederichin tässä teossa eräät äänet, jotka pimeässä kuuluivat jo hyvin läheltä. Hänellä oli tuskin aikaa kyykistyä ojaan. Ja sillä aikaa kun nuo ihmiset, jotka todennäköisesti olivat myöhästyneitä tehtaan toimihenkilöitä, menivät Diederichin piilopaikan ohi, niin hän sulki pelosta silmänsä ja myöskin siksi, että tunsi niiden himoitsevan säkenöimisen voivan paljastaa hänet.
Kun hän oli jälleen Burgtorilla, niin hänen sydämensä jyskytti yhä ja hänen mielensä teki juoda hieman olutta. Aivan Burgtorin nurkassa oli "Viheriä enkeli", yksi kaikkein kehnoimpia ravintoloita, ränstynyt, likainen ja huonossa huudossa. Eräs naishenkilö hävisi juuri sen holvikäytävään. Äkkinäisen seikkailuhalun valtaamana Diederich tunkeutui hänen perässään. Kun tuon naisen piti kulkea erään tallilyhdyn punertavan valon läpi, niin hän aikoi peittää hunnutetut kasvonsa vielä käsipuuhkallaan; mutta Diederich oli hänet jo tuntenut. "Hyvää iltaa, neiti Zillich!" — "Hyvää iltaa, herra tohtori!" Ja siinä he sitten seisoivat molemmat, suu auki. Käthchen sai ensiksi jotakin sanotuksi, hän puhui lapsista, jotka asuivat siinä talossa ja jotka hänen piti toimittaa isänsä sunnuntaikouluun. Diederich alkoi myöskin puhua, mutta Käthchen jatkoi yhä nopeammalla äänellä. Ei, nuo lapset eivät oikeastaan asuneet siellä, vaan heidän vanhempansa kävivät usein siinä ravintolassa, eikä noiden vanhempain pitänyt saada mitään tietää, sillä he olivat sosialidemokraatteja… Hän puhui turhia; ja Diederich, joka ensin oli ajatellut vain omaa pahaa omaatuntoaan, joutui tuumimaan, että Käthchen oli vielä paljon arveluttavammassa tilassa. Hän jätti siis selittämättä läsnäolonsa "Viheriässä enkelissä" ja esitti aivan yksinkertaisesti, että he saattoivat sitten odottaa lapsia vierashuoneessa. Käthchen kieltäytyi tuskallisesti nauttimasta mitään, mutta Diederich tilasi omasta täysivaltaisuudestaan olutta myöskin hänelle. "Kippis!" hän sanoi, ja hänen ilmeissään oli ivallinen muisto siitä, että he viime kohtauksessaan pappilan kodikkaassa asuinhuoneessa olivat vähällä mennä kihloihin. Käthchen punastui, kalpeni huntunsa sisällä ja läikytti maahan oluttaan. Lakkaamalta hän kohottautui tuolillaan ja tahtoi lähteä pois; mutta Diederich oli työntänyt hänet pöydän taakse nurkkaan ja istui itse leveänä edessä. "Mutta nyt täytyy niiden lasten pian tulla!" hän sanoi hyväntuulisesti. Niiden asemasta tuli Jadassohn: hän seisoi siinä äkisti ja näytti kivettyneeltä. Nuo kaksi muuta eivät myöskään liikahtaneet. "Siis sittekin!" ajatteli Diederich. Jadassohn näytti ajattelevan jotakin samanlaista, kumpikaan herroista ei keksinyt mitään puheenaihetta. Käthchen alkoi uudestaan lapsista ja sunnuntaikoulusta. Hän puhui rukoilevasti ja itki melkein. Jadassohn kuunteli häntä moittivasti, vieläpä huomautti, että tietyt historiat olivat hänestä liian monimutkaisia, — ja katseli tutkivasti Diederichiä.
"Pohjaltaan", iski siihen Diederich, "asia on hyvin yksinkertainen.Neiti Zillich hakee täältä lapsia, ja me molemmat autamme häntä."
"Mahdotonta on tietää, saako hän yhtä ainokaista", lisäsi Jadassohn terävästi; silloin Käthchen sanoi: "Ja keneltä sen sitten."
Herrat laskivat lasit kädestään. Käthchen oli tauonnut itkemästä, olipa kohottanut huntunsakin ja katsoi ihmeellisen kirkkain silmin toisesta toiseen. Hänen ääneensä oli tullut jotakin avonaista ja suoraa. "No niin, kun te nyt molemmat olette siinä", hän lisäsi ottaessaan Jadassohnin laatikosta paperossin; ja sitten tyhjensi hän yhdellä kulauksella konjakkilasin, joka oli Diederichin edessä. Nyt oli Diederichin vuoro koettaa säilyttää malttinsa. Kätchenin toiset kasvot eivät näyttäneet olevan Jadassohnille vieraita. Molemmat jatkoivat kaksimielisyyksien latelemista, kunnes Diederich suuttui Käthcheniin. "Mutta tänään Teidät saa oppia perin pohjin tuntemaan!" hän huusi ja löi pöytään. Heti sai Käthchen naiskasvonsa takaisin. "Mitä Te tarkoitatte oikeastaan, herra tohtori?" Jadassohn täydensi: "Minä oletan, että Te ette tahdo mennä liian lähelle naisen kunniaa!" — "Minä tarkoitan vain sitä", änkytti Diederich, "että neiti Zillich miellyttää minua tuollaisena paljon enemmän." Hän pyöritteli silmiään neuvottomana. "Äskettäin, kun me olimme vähällä mennä kihloihin, hän ei miellyttänyt minua puoleksikaan siitä, mitä nyt." Silloin Käthchen rähähti nauramaan: naurua, joka oli aivan vapaa ja tuli sydämestä ja jota Diederich ei ollut myöskään tuntenut. Hänen tuli kuuma, hän nauroi mukana, ja he kaikki kolme pyörivät tuoleillaan ja huusivat lisää konjakkia.
"Mutta nyt minun täytyy mennä", sanoi Käthchen, "muutoin isä ehtii kotiin ennen minua. Hän on sairaskäynneillä, joilla hän jakaa aina tällaisia kuvia." Hän veti nahkaisesta kukkarostaan kaksi kirjavaa kuvaa. "Tässä niitä on Teille." Jadassohn sai syntisen Magdaleenan, Diederich lampaan paimenen kera; hän ei ollut tyytyväinen. "Minä tahdon myöskin synnintekijättären." Käthchen etsi, mutta ei löytänyt. "Teille jää siis vain lammas", hän päätti, ja he poistuivat, Käthchen keskellä, kummankin käsikoukussa. Nykäyksittäin ja heiluen pitkissä kaarissa he kulkivat kaikki kolme pitkin huonosti valaistua Gäbbelchenstrassea, laulaen samalla erästä virttä, jonka Käthchen oli virittänyt. Eräässä nurkassa hän selitti olevansa pakotettu kiirehtimään ja katosi syrjäkadulle. "Hyvästi lammas!" hän huusi Diederichille, joka turhaan yritti hänen perässään. Jadassohn pidätti hänet ja sai äkkiä valtiotasäilyttävän äänensä takaisin, vakuuttaakseen Diederichille, että tämä kaikki oli vain sattumankaupalla syntynyttä pilaa. "Tässä ei ole ollenkaan mitään väärinymmärrettävää, sen minä tahtoisin todeta."
"Minä en aijokaan tässä mitään väärinymmärtää", sanoi Diederich.
"Ja jos Zillichin perhe", jatkoi Jadassohn, "soisi minulle sen etuoikeuden, että toivoisi lähempää yhteyttä, niin tämä tapaus ei pidättäisi millään lailla minua. Minä noudatan vain kunniantuntoa sanoessani tämän."
Diederich vastasi: "Minä osaan antaa oikean arvon Teidän virheettömälle käyttäytymisellenne." Sen jälkeen herrat löivät kantapäänsä yhteen, puristivat toistensa kättä ja erkanivat.
Käthchen ja Jadassohn olivat hyvästijättäessään vaihtaneet keskenään jonkin merkin; Diederich oli vakuutettu siitä, että nämä tulivat heti tapaamaan uudestaan toisensa "Viheriässä enkelissä". Hän avasi talvitakkinsa napit, ylevä tunne paisutti häntä sen johdosta, että oli keksinyt pahan satimen ja täysin säännönmukaisesti vetäytynyt asiasta erilleen. Hän tunsi tiettyä kunnioitusta ja sympatiaa Jadassohnia kohtaan. Hän itsekin olisi toiminut sillä tavalla! Miehet kyllä ymmärsivät toisiaan. Mutta sellainen nainen! Käthchenin toiset kasvot, papintytär, jonka kasvoista oli aavistamatta tullut näkyviin kahleista vapautunut nainen, tämä salakavala kaksoisolento, joka oli niin kaukana vilpittömyydestä, minkä Diederich tunsi olevan oman sydämensä pohjalla: se kauhistutti häntä kuten pokattomuuteen osuva katse. Hän napitti uudelleen takkinsa. Porvarillisen maailman ulkopuolella oli muitakin maailmoita kuin se, missä nyt herra Lauer eli.
Läähättäen hän istuutui illallispöytään. Hänen mielialansa näytti niin uhkaavalta, että nuo kolme naista pysyivät äänettöminä. Rouva Hessling rohkaisi mielensä. "Rakas poikani, eikö sinua maita?" Vastauksen asemesta Diederich tiuskasi sisarilleen: "Käthchen Zillichin kanssa te ette saa enää seurustella!" Kun nämä katsahtivat häneen, niin hän punastui ja lausui uhkaavasti: "Hän on kelvoton!" Mutta siskot nyrpistivät vain nenäänsä, eikä ne hirveät viittauksetkaan, joita hän sitten jyristen teki, näyttäneet heitä enemmän kiihdyttävän. "Sinähän puhut Jadassohnista?" kysyi Magda lopulta, aivan rauhallisesti. Diederich perääntyi. He tunsivat siis tämän suhteen ja olivat salaliittolaisia: kaikki naiset todennäköisesti. Guste Daimchenkin! Tämä oli jo kerta alkanut siitä puhuakin. Diederichin täytyi pyyhkiä otsaansa. Magda sanoi: "Jos sinulla oli vakavia aikomuksia Käthchenin suhteen, niin olisit voinut kysyä meiltä", jonka johdosta Diederich, säilyttääkseen arvonsa, sysäsi pöytää niin voimakkaasti, että kaikki karkasivat. Diederich huusi ja pyysi päästä sellaisista huomautuksista. Toivottavasti sentään oli vielä siveitäkin tyttöjä. Rouva Hessling sanoi vavisten: "Sinun tarvitsee vain katsahtaa sisariisi, rakas poikani." Ja Diederich katsahti heihin todellakin, hän tirkisti ja mietti ensi kertaa, eikä ilman pelkoa, mitä nämä naisolennot, jotka olivat hänen sisariaan, elämässään olivat tähän asti oikein tehneet… "Mitä vielä", hän päätti ja suoristautui, "teidän suitsianne täytyy vain kiristää. Kun minulla on kerta vaimo, niin saa ihmetellä!" Kun tytöt hymyilivät toisilleen, niin hän pelästyi, sillä hän oli ajatellut Guste Daimchenia, ja kenties nämä ajattelivat hymyillessään Gustea? Kehenkään ei ollut luottamista. Hän näki Gusten edessään, vaaleana, paksu- ja punakasvoisena. Hänen lihakkaat huulensa avautuivat, hän osoitti hänelle kieltään. Niin teki äsken Käthchen Zillichkin, kun huusi hänelle "hyvästi lammas!" ja Guste, joka niin suuresti muistutti häntä, olisi näyttänyt ulospistettyine kielineen, puolihumalassa, aivan samanlaiselta.
Magda sanoi sitten: "Käthchen on aika tyhmä; mutta onhan se käsitettävää, kun on niin kauan saanut odottaa, eikä ketään kuulu."
Heti puuttui Emmi puheeseen: "Mitäs sinä tarkoitat, sanohan? Jos Käthchen olisi tyytynyt johonkin Kienastin kaltaiseen, niin hänen ei olisi tarvinnut niin kauan odottaa."
Tietäen tosiasian olevan puolellaan Magda pullisti vain puseroaan ja vaikeni.
"Ylipäänsä", Emmi laski lautasliinan kädestään ja nousi. "Miten voit sinä heti uskoa, niitä miehet puhuvat Käthchenistä. Se on inhoittavata, pitääkö meidän sitten puolustamatta kuunnella häntä koskevia juoruja?" Suuttuneena hän painautui nurkkaansa ja alkoi lukea, Magda kohotti vain olkapäitään — sillä välin kun Diederich tuskallisesti ja turhaan etsi sopivaa keskustelun käännettä kysyäkseen, oliko kenties Guste Daimchenkin —? Niin pitkänä kihloissaoloaikanaan —? "On tilanteita", hän lausui, "jotka eivät ole enää mitään juorua." Silloin Emmi paiskasi kirjansakin pois.
"Ja jos onkin! Käthchen tekee, mitä tahtoo! Meillä tytöillä on yhtä suuri oikeus kuin teilläkin elää yksilöllisten taipumustemme mukaisesti! Miehet saavat olla iloisia, jos he sitten jälestäpäin saavat meidät!"
Diederich ponnahti pystyyn. "Sellaista niinä en tahdo kuulla kotonani", hän sanoi ja salamoi Magdalle niin kauan, että tämä ei enää nauranut.
Rouva Hessling toi hänelle sikaarin: "Diederichistäni minä tiedän aivan varmaan, että mitään sellaista hän ei tule koskaan ottamaan vaimokseen", hän silitteli poikaansa lohduttavasti. Diederich lisäsi painavasti: "Minä en osaa ajatellakaan, äiti, että kukaan oikea saksalainen mies olisi sitä koskaan tehnyt."
Äiti imarteli: "No, kaikki eivät ole niin ihanteellisia kuin minun poikani. Monet ajattelevat aineellisemmin ja ottavat rahan ohella myös jotakin kaupanpäälliseksi, mistä ihmiset sitten puhuvat." Diederichin pyytävän katseen vaikutuksesta hän jatkoi. "Esimerkiksi Daimchen. Jumalani, nyt hän on kuollut ja hänen kannaltaan se on samantekevää, mutta siihen aikaan siitä puhuttiin paljon." Nyt katsoivat kaikki lapset häneen vaativasti. "No niin", hän jatkoi ujosti. "Rouva Daimchenista ja herra Buckista. Gustehan syntyi liian aikaisin."
Tämän lauseensa jälkeen rouva Hesslingin täytyi vetäytyä takaisin uuninvarjostimen taakse, sillä kaikki lapset tunkeutuivat samaan aikaan hänen luokseen. "Siinä on kaikkein uusinta!" huusivat Emmi ja Magda. "Miten tuo juttu sitten oli!" Jota vastoin Diederich pyysi jyristen lopettamaan koko naistenjuorun. "Koska me kerta kuuntelimme sinun miestenjuorujasikin!" huusivat sisaret ja koettivat karkottaa veljeä uuninvarjostimen luota. Äiti katseli käsiään väännellen tuota ottelua. "Minähän en ole mitään sanonut, lapset! Vain silloin siitä puhuivat kaikki, ja herra Buck antoi myötäjäisetkin rouva Daimchenille."
"Niin ollen siis!" huusi Magda. "Siltä näyttävät Daimchenin perheessä perintöenot! Siitä ne kultaiset kukkarot!"
Diederich puolusti Gusten perintöä. "Se tulee Magdeburgista."
"Entäs sulhanen?" kysyi Emmi. "Tuleeko hänkin Magdeburgista?"
Äkkiä kaikki vaikenivat ja katsoivat toisiinsa, ikäänkuin huumaantuneina. Sitten Emmi palasi aivan hiljaa sohvalleen, ottipa kirjankin jälleen käteensä. Magda alkoi korjata pöytää. Diederich meni uuninvarjostimen luo, jonka takana rouva Hessling oli kumartuneena, ja sanoi: "Näetkös sinä nyt, äiti, mihin sitä tullaan, kun ei hillitä kieltä? Ethän vain tahdo väittää, että Wolfgang Buck nai oman sisarensa?" Valittaen tuli syvyydestä: "Minä en mahda sille mitään, poikani. Minä en ole pitkään aikaan ajatellut koko juttua, eikä se ole edes varma. Kukaan elävä ihminen ei tiedä enää mitään." Kirjastaan Emmi paiskasi siihen väliin: "Vanha herra Buck kyllä tietää, mistä hän nyt saa rahat pojalleen." Ja pöytäliinaan, jota pani kokoon, Magda sanoi: "Kaikkea sitä ilmaantuukin." Silloin Diederich kohotti kätensä, ikäänkuin olisi tahtonut huutaa taivaita avukseen. Ajoissa hän kuitenkin hillitsi suuttumuksensa, mikä aikoi vallata hänet. "Olenko minä sitten joutunut tänne ryövärien ja murhamiesten joukkoon?" hän kysyi asiallisesti ja meni jäykkänä ovelle. Sillä hän kääntyi ympäri. "Minä en voi luonnollisestikaan estää Teitä toitottamasta uutta hienoa tietoanne kaupungilla. Mitä minun tulee, niin minä selitän, että minulla ei ole enää mitään tekemistä teidän kanssanne. Minä tulen panemaan sen lehteen!" Ja hän poistui.
Hän vältti Ratskellerin ja mietti yksinään Klappschilla maailmaa, missä sellaisia kauhuja tapahtui. Säädyllisellä ensiintymisellä hän ei voinut sitä vastaan tehdä mitään. Joka aikoi Buckilta riistää heidän häpeällisen saaliinsa, ei saanut kammoa koviakaan keinoja. "Panssaroidulla nyrkillä", hän sanoi olutlasiinsa; ja ruukunkansi, jolla hän soitti neljännen olutlasinsa, kalisi kuin kalvan kalske… Jonkun hetken kuluttua hänen ryhtinsä hieman, höltyi. Epäilyksiä ilmeni. Hänen sekaantumisestaan tuohon asiaan johtuisi, että koko kaupunki osoittaisi Gustea sormellaan. Kukaan mies, jolla oli puoleksikin säädyllisyyttä, ei nainut sellaista tyttöä. Diederichin oma tunne sanoi sen, sen sanoi hänelle kasvatus, joka oli istuttanut häneen miehuutta ja idealismia. Vahinko! Sääli Gusten kolmeasataaviittäkymmentätuhatta, jotka nyt olivat vailla isäntää ja päämäärää. Tilaisuus olisi ollut suotuisa antaa näille sellainen… Diederich pudisti pois tämän ajatuksen suuttuneena. Hän täytti vain velvollisuutensa! Rikos oli estettävä. Nainen sai katsoa, minne joutui miesten taistellessa. Mitä häntä liikutti yhden sellaisen kohtalo, joka kuului olentoihin, jotka omasta puolestaan pystyivät, sen hän tiesi, millaisiin petoksiin tahansa. Hän tarvitsi vain viidennen lasinsa, ja hänen päätöksensä oli valmis ja luja.
Aamukahvilla hän osoitti suurta mielenkiintoa sisarien pukuihin, joita piti pidettävän "Sopusoinnun" juhlassa. Vain kaksi päivää jälellä, eikä mitään valmista! Kotiompelijatar oli harvoin saatavissa, hän neuloi nyt Buckeilla, Tietzillä, Harnischeilla ja kaikkialla. Tämän tytön suuri kysyntä näytti täyttävän Diederichin suorastaan ihailulla. Hän tarjoutui itse menemään hänen luokseen ja tuomaan hänet, maksoi mitä maksoi. Tämä onnistuikin hänelle, mutt'ei vaivattomasti. Toiselle aamiaiselle hän meni sitten niin hiljaisesti, että lähellä, asuinhuoneessa, keskustelu ei tullut häirityksi. Kotiompelijatar teki paraikaa viittailuja erääseen häväistysjuttuun, jonka piti saattaa kaikki tähänastinen varjoon. Sisarilla ei näyttänyt olevan aavistustakaan, ja kun lopulta nimet mainittiin, niin he tuntuivat aivan kauhistuvan ja epäilevän koko juttua. Rouva Hessling valitti mitä kuuluvimmin, että neiti Gehritz jotakin sellaista saattoi edes ajatella. Ompelijatar vakuutti sen sijaan, että koko kaupunki sen jo tiesi. Hän tuli juuri pormestarilta, jonka anoppi suorastaan oli vaatinut, että hänen vävypoikansa piti puuttua asiaan! Siitä huolimatta hänen oli vaikeata saada naiset vakuutetuiksi. Diederich oli odottanut, että asiain kulku olisi ollut päinvastainen. Hän oli tyytyväinen omaisiinsa. Mutta oliko sitten seinillä tosiasiallisesti ollut korvat? Teki melkein mieli uskoa, että suljetussa huoneessa syntynyt huhu nousi savun mukana uuninpiipusta ja levisi koko kaupungille.
Siitä huolimatta Diedrich ei ollut vielä rauhoittunut. Hän sanoi itselleen, että työkansan terve vaisto oli erinäisissä tapauksissa tekijä, joka oli hyväksyttävä ja jota voitiin käyttää hyväksi. Aina päivällisiin asti hän pyöri Napoleon Fischerin ympärillä: silloin — kello soi jo — kuului silityskoneen luota kimeä huuto, ja Diederich ja konemestari, jotka samanaikaisesti ryntäsivät paikalle, irroittivat yhdessä erään nuoren työläisnaisen käsivarren, joka oli tarttunut erääseen terästelaan. Siitä vuoti mustaa verta, ja Diederich antoi heti soittaa kaupungin sairashuoneelle. Hänestä tuntui pahalta katsella tuota kättä, mutta jäi kuitenkin siihen, kun tytölle pantiin hätäkääre. Hiljaisesti voivottaen tyttö katseli toimitusta, kalpeana kauhusta, kuten nuori eläin, jota on satutettu. Diederichin ihmisystävällisiä, hänen kotiolojaan koskevia kysymyksiä hän ei ymmärtänyt. Napoleon Fischer vastasi hänen puolestaan. Tyttö oli vasta neljäntoista vuotias. — Diederich arveli, että niin ei ollut ulkomuodosta päättäen ja että työläisnaisia oli kyliksi usein varotettu tuon koneen suhteen. "Hän saa lukea onnettomuuden omaksi viakseen, minulla ei ole mitään velvoituksia. No niin", hän sanoi lempeämmin, "tulkaapas hieman tänne, Fischer!"
Konttorissa hän täytti kaksi konjakkilasia. "Tätä voi käyttää pelästykseen… Sanokaapas rehellisesti, Fischer, luuletteko Te, että minun täytyy maksaa? Koneen ympärillä olevat turvalaitteet ovat toki mielestänne riittäviä?" Ja kun konemestari kohautti olkapäitään: "Te tahdotte sanoa, että minä voin antaa asian mennä oikeuteen? Mutta sitä minä en tee, minä maksan heti."
Napoleon Fischer näytti käsittämättömän suurta, keltaista hammasriviään, ja Diederich jatkoi: "Niin, sellainen minä olen. Te ajattelitte kai, että siihen pystyi vain herra Lauer? Mitä häneen tulee, niin Tehän olette omasta puoluelehdestänne lukenut selityksen hänen työläisystävällisyyteensä. Minä en tosin anna vangita itseäni majesteettirikoksen vuoksi, enkä tee siten työmiehiäni leivättömiksi; minä etsin käytännöllisempiä keinoja yhteiskunnallisen mielialani ilmaisemiseksi." Hän vaikeni hetkeksi hyvin juhlallisesti. "Ja siksi minä olen päättänyt maksaa tuolle tytölle palkan koko siltä ajalta, minkä hän tulee olemaan sairashuoneessa. Minkä verran hän sitten saa?" hän kysyi nopeasti.
"Markka viisikymmentä," sanoi Napoleon Fischer.
"No niin… Maatkoon nyt vaikka kahdeksan viikkoa, maatkoon nyt vaikka kaksitoista… ikuisesti sitä nyt ei kuitenkaan kestä."
"Hän on vasta neljäntoista vuotias", sanoi Napoleon Fischer kulmainsa alta. "Hän voi vaatia vahingonkorvausta." Diederich pelästyi, hän läähätti.
Napoleon Fischer oli saanut takaisin määrittelemättömän irvistyksensä ja katsahti työnantajansa nyrkkiä, joka tuskallisesti oli muodostunut tämän taskussa. Diederich veti sen esiin. "Tehkää nyt väelle tiettäväksi minun jalomielinen päätökseni! Ei sovellu Teille? Kapitalistien kehnoja tekoja Te kerrotte luonnollisesti kernaammin. Kokouksissanne Te nyt todennäköisesti pidätte jyriseviä puheita herra Buckista."