Napoleon Fischer näytti sellaiselta, joka ei ymmärtänyt, mitä Diederich ei ollut huomaavinaan. "Minäkään en pidä sitä juuri kauniina", hän jatkoi, "jos joku tahallaan antaa poikansa naida sellaisen tytön, jonka äidin kanssa hän on ollut tekemisissä, ja vielä ennen tuon tytön syntymistä… Mutta —"
"Mutta!" toisti Diederich vahvasti. "Minä en pitäisi sitä ollenkaan oikeana, jos minun väkeni sen tähden vääntäisi suunsa sijoiltaan ja jos Te, Fischer, nyt kenties kiihoittaisitte työmiehiä kaupungin viranomaisia vastaan sen johdosta, että jokin maistraatin jäsen on tehnyt jotakin, jota kukaan ei voi hänestä todistaa." Hänen nyrkkinsä iski suuttuneesti ilmaa. "Minustakin on selän takana kerrottu, että minä olisin aiheuttanut tuon jutun Laueria vastaan. Minä en tahdo tehdä itseäni mihinkään syypääksi, minun väkeni saa olla rauhassa."
Hänen äänensä kävi tuttavallisemmaksi, hän lähestyi tuota toisia. "No niin, koska minä tunnen Teidän vaikutusvaltanne, Fischer…"
Äkkiä hänen nyrkkinsä avautui, ja hänen kämmenellään makasi kolme suurta kultarahaa.
Napoleon Fischer näki ne ja väänsi kasvojaan, aivan kuin olisi nähnyt itse pirun. "Ei!" hän huusi, "ja vielä kerran ei! Vakaumustani minä en voi pettää! En koko maailman mammonan tähden!"
Hänen silmänsä veristivät ja hän itse kihisi. Diederich perääntyi, koskaan ennen hän ei ollut katsonut kumousta niin läheltä kasvoihin. "Totuus on saatava päivänvaloon!" kihisi Napoleon Fischer. "Siitä me köyhälistö pidämme huolen. Sitä Te ette voi estää, herra tohtori! Omistavien luokkien häpeälliset teot…"
Diederich kaatoi hänelle nopeasti uuden lasillisen konjakkia."Fischer", hän sanoi hartaasti, "tämän rahan minä antaisin Teillesiksi, että minun nimeäni ei tässä asiassa mainittaisi." MuttaNapoleon Fischer torjui, hänen ilmeissään oli korkeata ylpeyttä.
"Todistamispakkoa me emme käytä, herra tohtori. Emme me. Joka hankkii meille agitatsioniaiheita, saa olla kaikelta rauhassa."
"Sitten on kaikki järjestyksessä", sanoi Diederich keventyneesti. "Minä tiesin sen, että Te olette suuri poliitikko. Ja sen tähden, tuon tytön tähden, minä tarkoitan tuota loukkaantunutta työläisnaista —. Minä olen juuri tehnyt Teille palveluksen kertomalla Buckien sikamaisuuksista…"
Napoleon Fischer irvisti hyvillään. "Koska herra tohtori sanoo, että minä olen suuri poliitikko… Minä en tahdo puhua enää tuosta vahingonkorvauksesta. Likeisemmät tuttavuudet ensimäisten piirien kanssa ovat meille toki tärkeämpiä —"
"— Kuin tuollainen tyttö", täydensi Diederich. "Te ajattelette aina poliitikkona."
"Aina", vahvisti Fischer. "Hyvästi, herra tohtori." Hän vetäytyi pois — sillä välin kun Diederich pani merkille, että köyhalistöpolitiikalla oli etunsakin.
Hän pisti kolme kultarahaansa jälleen taskuunsa.
Seuraavan päivän iltana oli talon kaikki peilit kasattu asuinhuoneeseen. Emmi, Magda ja Inge Tietz kääntelivät itseään hiiden välissä, kunnes heidän kaulojaan alkoi pakottaa; sitten he heittäytyivät hermostuneina tuolin reunalle. "Jumalani, nythän on jo aika!" Mutta Diederich oli lujasti päättänyt olla saapumatta liian aikaisin, kuten Lauerin jutussa. Persoonallisuuden koko vaikutus meni penkin alle, kun tuli liian aikaisin. Kun he lopultakin läksivät, niin Inge Tietz pyysi vielä kerran rouva Hesslingiltä anteeksi sitä, että anasti hänen paikkansa vaunuissa. Vielä kerran rouva Hessling sanoi: "Jumalani, mielelläni. Minä vanha rouva olen liian heikko mihinkään sellaiseen suurenmoiseen. Nauttikaa nyt Te vain, lapset!" Ja hän syleili itkien tyttäriään, jotka vastasivat kylmästi. Sillä he tiesivät, että äiti vain pelkäsi, koska nyt ei missään puhuttu mistään muusta kuin tuosta hirvittävästä juorujutusta, jonka syntymiseen hän itse oli syypää.
Vaunuissa Inge Tietz alkoi heti siitä. "Niinpä niin, Buckit ja Daimchenit! Minä odotan vain kiihkeästi nähdäkseni, onko heillä ollut ylevää julkeutta tullakseen juhlaan." Magda sanoi rauhallisesti: "Heillä täytyy sitä olla, sillä muutoin he myöntäisivät tuon huhun oikeaksi." — "Joskin", selitti Emmi. "Minä pidän sitä heidän asianaan. Minä en kiihoita mieltäni sen johdosta." — "Liioin en minä", lisäsi Diederich. "Ja Teiltä, neiti Tietz, minä sen vasta tänä iltana kuulinkin."
Tämän johdosta Inge Tietz joutui pois suunniltaan. Niin helpolta kannalta tuota juttua ei saanut ottaa. Luuliko sitten Diederich, että hän, Inge Tietz oli tuon kaiken keksinyt. "Buckit ovat jo kauan sitten olleet huolissaan tämän asian tähden: sen tietävät heidän omat palvelijansa." — "Siis palvelijain juoruja", sanoi Diederich ja vastasi pieneen sysäykseen, jonka Magda oli antanut hänelle polvellaan. Sitten heidän täytyi astua alas vaunuista ja laskeutua portaita pitkin, jotka yhdistivät Kaiser-Wilhelm-Strassen uuden osan syvällä sijaitsevaan vanhaan Riekestrasseen. Diederich kiroili, sillä alkoi sataa ja tanssikengät kastuivat; juhlahuoneuston edessä oli myöskin proletaareja, jotka töllistelivät. Eikö nyt olisi voitu, kun kerta koko kaupunginosa korotettiin, tätäkin romua repiä maahan? Historiallisen "Sopusoinnun" talon oli täytynyt jäädä pystyyn — aivan kuin kaupungilla ei olisi ollut varoja rakentaa keskeiseen paikkaan uudenaikaista, ensiluokkaista seurataloa. Tuossa vanhassa arkussahan haisi homeelle! Ja aivan heti sisäänkäytävässä naiset aina hihittivät, koska siinä oli ystävyyden patsas, jolla tosin oli peruukki päässä, mutta muuten ei mitään päällään. "Varokaa", sanoi Diederich rappusissa, "taikka muuten me syöksymme sisään." Sillä portaiden molemmat ohuet kaaret koukistuivat kahden vanhuudesta laihtuneen käsivarren tavoin. Niiden puuaineksen ruskeanpunainen väri oli vaalennut. Mutta ylhäällä, siellä missä ne yhtyivät, käsinojan päällä, palmikkopäinen pormestari hymyili valkeilla marmorikasvoillaan, pormestari, joka kaiken tämän oli jättänyt kaupungille ja joka oli ollut Buck-sukua. Diederich katsoi vihaisesti tuon patsaan ohi.
Syvässä peilikäytävässä oli aivan hiljaista, vain yksi ainoa nainen oli siellä jälellä ja näytti eräästä oven raosta kurkistelevan juhlasaliin — ja äkkiä tytöt kauhistuivat: esitys oli alkanut! Magda ryntäsi käytävän poikki ja purskahti itkuun. Silloin tuo nainen pyörähti ympäri, sormi suulla. Se oli rouva von Wulckow, kappaleen kirjoittaja. Hän hymyili liikutettuna ja kuiskasi: "Hyvin käy, kappaleeni miellyttää. Te tulette juuri oikeaan aikaan, menkäähän vain pukeutumaan." Niinhän se olikin! Emiirillä ja Magdalla oli tehtävää vasta toisessa näytöksessä. Diederichkin oli joutunut päästään pyörälle. Sillä välin kun sisaret Inge Tietzin kanssa, jonka piti auttaa heitä, riensivät sivuhuoneiden läpi pukuhuoneeseen, hän asettui rouva von Wulckowin eteen ja jäi siihen neuvottomana seisomaan. "Nyt Te ette saa mennä sisään, se häiritsisi", sanoi armollinen rouva. Diederich änkytti anteeksipyyntöjä ja pyöritti silmiään, jolloin kohtasi puolittain häikäisevissä seinäpeileissä oman salaperäisenkalpean kuvansa. Hennonkeltaisessa seinämaalissa oli oikullisia, äkkinäisiä muutoksia, ja seinälaudoituksessa olevien kukkien ja muotokuvien värit olivat riutuneita… Rouva von Wulckow sulki erään pienen oven, jonka läpi joku näytti kulkeneen, joku lammaspaimen nauhoilla koristettuine sauvoineen. Hän sulki tuon oven hyvin varovasti, jotta esitys ei olisi häiriytynyt, mutta kuitenkin hieman tomua läksi liikkeelle, aivan kuin puuderia tuon maalatun paimenettaren tukasta.
"Tämä talo on niin romanttinen", kuiskasi rouva von Wulckow. "Eikö Teistäkin, herra tohtori? Kun täällä näkee itsensä peilistä, niin luulee, että vannehame on päällä" — minkä jälkeen Diederich, yhä neuvottomampana, katsahti hänen hameeseensa. Rouva von Wulckowin paljaat olkapäät olivat ontot ja eteenpäin kääntyneet, hiukset slaavilaisen vaaleat, ja hänellä oli lornetti.
"Te sovellutte loistavasti tänne, rouva von Wulckow… rouva kreivitär", hän korjasi ja sai hymyn palkinnokseen rohkeasta liehakoimisestaan. Jokamies ei olisi niin sattuvasti muistuttanut rouva von Wulckowille, että tämä oli syntyään kreivitär Züsewitz!
"Tosiaankin", huomautti rouva, "on vaikea uskoa, että tätä taloa ei aikoinaan rakennettu todella ylevälle seurapiirille, vaan ainoastaan hyville Netzigin porvareille." Hän hymyili rukoilevasti.
"Niin, se on koomillista", vahvisti Diederich kumartaen. "Mutta tänään voi epäilemättä vain rouva kreivitär tuntea olevansa täällä vallan kuin kotonaan."
"Teillä on varmasti kauneusaistia", päätteli rouva von Wulckow; ja kun Diederich vahvisti tämän, niin rouva selitti, että hänen, Diederichin, ei silloin pitänyt kokonaan olla näkemättä ensimäistä näytöstä, vaan piti katsella oven raosta. Hän itse oli jo kauan muutellut jalkojaan ja viittasi nyt viuhkallaan näyttämölle päin. "Herra majuri Kunze tulee pian poistumaan. Hän ei olekaan erikoisen hyvä, mutta minkäs sille mahtaa, hän kuuluu 'Sopusoinnun' johtokuntaan ja on tehnyt ihmisille ymmärrettäväksi kappaleeni taiteellisen merkityksen." Sillä välin kun Diederich vaivatta tunsi majurin, joka ei ollut ollenkaan muuttanut muotoaan, kappaleentekijä selitti hänelle lentävällä nopeudella tapaukset. Tuo nuori talonpoikaistyttö, jonka kanssa. Kunze keskusteli, oli hänen avioton tyttärensä, siis kreivin tytär, minkä vuoksi kappaleen nimenäkin oli "Salakreivitär." Paraikaa Kunze selitti hänelle, karkeasti kuten aina, tätä asiaintilaa. Hän ilmaisi myöskin hänelle naittavansa hänet eräälle köyhälle serkulle ja jättävänsä hänelle puolet omaisuudestaan perinnöksi. Tämän johdosta, kun hän oli mennyt, tuo tyttö ja hänen hoitajaäitinsä, kunnon vuokraviljelijän vaimo, iloitsivat äänekkäästi.
"Kukas on sitten tuo hirvittävä henkilö?" kysyi Diederich mitään ajattelematta. Rouva von Wulckow hämmästyi.
"Hänhän on kaupunginteatterin vanha koomillisten osain esittäjä. Meillä ei ollut muuten ketään sopivata siihen osaan; mutta minun sisarentyttäreni näyttelee kernaasti hänen kanssaan."
Ja Diederich pelästyi; hirvittävällä henkilöllä hän oli tarkoittanut tuota sisarentytärtä. "Neiti sisarentyttärenne on vallan hurmaava", vakuutti hän nopeasti ja tirkisti ihastuneena noita paksuja, punaisia kasvoja, jotka olivat aivan olkapäissä kiinni — Wulckowin olkapäissä! "Lahjoja hänellä on myöskin", hän lisäsi varmuuden vuoksi. Rouva von Wulckow kuiskasi: "Olkaapas nyt vain tarkkaavainen!" — ja esiin astui kulissien takaa asessori Jadassohn. Mikä yllätys! Hänen housuissaan oli aivan uusi silitystaite ja hänen mahtavasti liehuvan hännystakkipukunsa täydennyksenä oli jättiläiskravatti, missä oli vastaavansuuri, punainen hohtokivi. Mutta niin kovin kuin tuo kivi loistikin, Jadassohnin korvat voittivat sen kuitenkin loistamisessa. Kun hänen tukkansa oli hiljan leikattu ja hänen päänsä hyvin laaka, niin hänen korvansa ulkonivat vapaasti ja valaisivat kahden lampun tavoin hänen juhlallista komeuttaan. Hän levitteli käsiään, joissa oli keltaiset kätimet, aivan kuin olisi ollut vaatimassa jollekin useampien vuosien kuritushuonerangaistusta; ja tosiasiallisesti hän sanoi tuolle sisarentyttärelle, joka oli suorastaan hämmentynyt, ja tuolle koomilliselle ulvovalle vanhukselle mitä tuskallisimpia asioita… Rouva von Wulckow kuiskasi: "Hän on kappaleen kehno luonne."
"Totisesti onkin", sanoi Diederich vakuuttavasti.
"Tunnetteko sitten minun näytelmäni?"
"Enpä kyllä, en. Mutta minä näen jo, mitä hän tahtoo."
Jadassohn, joka oli vanhan kreivi Kunzen poika ja perijä, oli nimittäin kuunnellut eikä mitenkään aikonut luovuttaa sisarentyttärelle puolta Jumalan hänelle suomasta omaisuudesta. Hän vaati käskevästi, että tytön piti heti kohta lähteä tiehensä; muussa tapauksessa hän, Jadassohn, tuli vangituttamaan hänet perinnöntavoittelijana ja toimittamaan Kunzen holhouksenalaiseksi.
"Se on kehnoa", huomautti Diederich. "Tyttö on kuitenkin hänen sisarensa." Kappaleentekijä selitti hänelle:
"No niin. Mutta toiselta puolen hän on oikeassa, jos hän tahtoo tehdä noista maatiloista fideikommissitilan. Hänhän työskentelee koko suvun hyväksi, joskin siinä silloin yksityinen jäisi liian vähille. Salakreivittärelle se on luonnollisesti traagillista."
"Jos sitä oikein ajattelee —." Diederich oli ylen iloinen. Tästä aristokraattisesta kannasta oli hänelle itselleenkin hyötyä, kun hänellä ei ollut mitään halua päästää Magdaa naimisiin mennessään osalliseksi liikkeeseen.
"Rouva kreivitär, Teidän kappaleenne on ensiluokkainen", hän sanoi liikutettuna. Mutta rouva von Wulckow tarttui silloin tuskallisesti hänen käsivarteensa: yleisössä oli syntynyt melua, kaapittiin permantoa, pärskyttiin ja hihitettiin. "Hän liioittelee", voihkasi kappaleentekijä. "Minä olen sen aina sanonut hänelle."
Sillä Jadassohn esiintyi tosiaankin kuulumattomalla tavalla. Hän sulki sisarentyttären ja tuon koomillisen vanhuksen pöydän taakse ja täytti koko näyttämön kreivillisen persoonallisuutensa pauhaavalla vakuuttamisella. Mitä enemmän yleisö häntä paheksi, sitä julkeammin hän esiintyi lavalla. Nyt jo vihellettiinkin; niin, useat kääntyivät ovea kohden, jonka takana rouva von Wulckow vapisi, ja vihelsivät. Kenties se johtui vain siitä, että ovi narahti — mutta kappaleentekijä perääntyi, kadotti lornettinsa ja hapuili avuttomassa kauhussaan ilmaa, kunnes Diederich toi sen hänelle takaisin. Hän koetti häntä lohduttaa. "Ei se merkitse mitään, Jadassohn poistuu toki toivottavasti pian?" Rouva von Wulckow kuunteli suljetun oven läpi. "Niin, jumalankiitos", hän jaaritteli, ja hänen hampaansa kalisivat. "Nyt hän on valmis, nyt minun sisarentyttäreni pakenee tuon koomillisen vanhuksen kanssa, ja sitten tulee jälleen Kunze luutnantin kanssa, nähkääs."
"Luutnanttikin näyttelee mukana?" kysyi Diederich täynnä kunnioitusta.
"Niin, se tahtoo sanoa, hän käy vielä gimnaasia, hän on maakunnanoikeuden puheenjohtajan, Spreziuksen poika: tuo köyhä sukulainen, nähkääs, jonka vanha kreivi tahtoo antaa tyttärelleen mieheksi. Hän lupaa vanhukselle hakevansa salakreivittären vaikka maailman ääristä."
"Hyvin käsitettävää", sanoi Diederich. "Se on hänen omien etujensa mukaista."
"Te tulette näkemään, hän on jalo ihminen."
"Mutta Jadassohnia, jos saan luvan tehdä sellaisen huomautuksen, Teidän ei olisi pitänyt laskea näyttelemään", sanoi Diederich nuhtelevasti ja salaisella tyydytyksellä. "Korvienkaan vuoksi."
Rouva von Wulckow sanoi masentuneesti:
"Minä en luullut niiden vaikuttavan sillä lailla näyttämöllä.Luuletteko, että kappale tulee nyt epäonnistumaan?"
"Rouva kreivitär!" Diederich laski käden sydämelleen. "Sellaista kappaletta kuin 'Salakreivitärtä' ei ole niin helppo turmella!"
"Eikö totta? Teatterissahan kaikki riippuu taiteellisesta merkityksestä."
"Varmasti. Tosin tuollaisella korvaparilla on suuri vaikutuksensa" — ja Diederich oli hyvin miettiväisen näköinen.
Rouva von Wulckow huusi rukoilevasti:
"Toinen näytös on kuitenkin paljon parempi! Se tapahtuu eräässä jäykässä tehtailijan perheessä, missä salakreivitär on sisäkkönä. Sitten on siellä eräs soitonopettaja, hän ei ole mikään hieno mies, on suudellut perheen yhtä tytärtä ja tekee nyt kreivittärelle naimatarjouksen, jonka tämä luonnollisesti jyrkästi torjuu. Soitonopettaja! Miten hän voisi!"
Diederich vahvisti, että sellainen ei voinut tulla kysymykseenkään.
"Mutta katsokaas, miten traagillista: tuo tytär, joka on antanut soitonopettajan suudella itseään, menee eräissä tanssiaisissa kihloihin erään luutnantin kanssa, ja kun tuo luutnantti tulee taloon, niin hän onkin sama luutnantti, joka —"
"Jumalani, rouva kreivitär!" Diederich ojensi kätensä puolustavasti, kokonaan liikutettuna niin monimutkaisten juonten vuoksi. "Miten Te osaatte kaikkia keksiäkin?"
Kappaleentekijä hymyili intohimoisesti.
"Niin, se siinä onkin mielenkiintoisinta: jälestäpäin sitä ei enää tiedä. Se tapahtuu niin salaisesti ihmisen sisimmässä! Usein minä ajattelen, että sen täytyy olla minussa perinnöllistä."
"Onko Teidän kunnioitettavassa suvussanne sitten useampiakin runoilijoita?"
"Niitä ei. Mutta jos minun suuri esi-isäni ei olisi voittanutKröchenwerdan taistelua, niin kuka tietää, olisinko minä kirjoittanut'Salakreivitärtä'. Lopultakin kaikki riippuu aina verestä!"
Kuullessaan tuon taistelun nimen Diederich kumarsi eikä uskaltanut kysellä enempää.
"Esiripun täytyy nyt heti laskeutua", sanoi rouva von Wulckow."Kuuletteko jotakin?"
Hän ei kuullut mitään; vain kappaleentekijälle ovet ja seinät eivät merkinneet mitään. "Nyt vannoo luutnantti tuolle kaukana olevalle kreivittärelle ikuista uskollisuutta", kuiskasi rouva von Wulckow. "Niin", ja kaikki veri katosi hänen kasvoiltaan. Heti sen jälkeen se palasi rajusti takaisin; käsiä taputettiin: ei myrskyisästi, mutta taputettiin. Ovi avattiin sisältäpäin. Taustalla kohosi esirippu uudestaan, ja kun nuori Sprezius ja Wulckowin sisarentytär astuivat esiin, niin suosionosoitukset kävivät vilkkaammiksi. Äkkiä kapsahti siihen kulissien takaa Jadassohn, asettui näiden molempien eteen ja yritti saada menestystä — mihin vastattiin vihellyksellä. Rouva von Wulckow kääntyi pois suuttuneena. Pormestari Scheffelweisin anopille ja maakunnanoikeusneuvos Harnischin rouvalle, jotka häntä onnittelivat, hän sanoi: "Herra asessori Jadassohn on mahdoton yleiseksisyyttäjäksi. Minä tulen sanomaan sen miehelleni."
Nämä naiset tekivät heti tämän lausunnon tunnetuksi, ja se otettiin suosiollisesti vastaan. Äkkiä oli peilikäytävä täynnä ryhmiä, jotka soimasivat Jadassohnin korvia. "Rouva von Wulckowin kappale on hyvin kaunis; vain Jadassohnin korvat —?" Kun kuultiin, että Jadassohn ei tullut esiintymään toisessa näytöksessä, niin kuitenkin petyttiin. Wolfgang Buck tuli Guste Daimchenin kanssa Diederichin luokse. "Oletteko kuullut?" kysyi Buck. "Jadassohnin pitäisi ryhtyä toimenpiteisiin saadakseen korvansa takavarikoiduiksi." Diederich sanoi paheksivasti: "Minä en tee pilaa, jos jollekin käy huonosti." Samalla hän tarkasti kiihkeästi niitä silmäyksiä, jotka sattuivat Buckiin ja hänen seuralaiseensa. Kaikkien ilmeet kävivät eloisiksi; Jadassohn unhoitettiin. Professori Kühnchenin ohut, huutava ääni tunkeutui kaiken hälinän läpi, hän puhui jostakin "lihansaastutuksesta." Kun pastorska Zillich laski kätensä rauhoittavasti hänen käsivarrelleen, niin Kühnchen kääntyi, ja nyt saatiin kuulla selvästi: "Oikeata perinpohjaista lihansaastutusta se on!"
Guste katsahti taakseen; hänen silmänsä menivät sikkaraan. "Tuollakin puhutaan siitä", hän sanoi salaperäisesti.
"Mistä niin?" änkytti Diederich.
"Me tiedämme jo. Ja minä tiedän myöskin, kuka sen on pannut alulle."
Diederichin pinnalle nousi hiki. "Mikäs Teidän oikein on?" kysyi Guste. Buck, joka sivuoven kautta tirkisti ravintolanpuolelle, sanoi välinpitämättömästi:
"Hessling on varovainen poliitikko, hän ei kuule kernaasti sitä, että pormestari toiselta puolen on hyvä aviomies, mutta että hän toiselta puolen ei voi mitään kieltää anopiltaan."
Diederich kävi tummanpunaiseksi.
"Se on alhaista! Miten voi kukaan sellaista kuvitellakaan!"
Guste hihitti rajusti. Buck pysyi liikkumattomana. "Ensinnäkin se näyttää olevan totta, sillä pormestarinna on yllättänyt molemmat ja uskonut salaisuutensa eräälle ystävättärelleen. Mutta sitten sehän oli silmiinpistävätä."
Guste lisäsi: "No niin, Te, herra tohtori, ette olisi luonnollisestikaan sitä koskaan huomannut." Samalla vilkutti hän rakastuneesti silmää sulhaselleen. Diederich salamoi. "Vai niin!" hän sanoi jäykästi. "Nyt minä kyllä tiedän tarpeeksi." Ja hän käänsi heille selkänsä. He keksivät siis itsekin alhaisia juoruja, vieläpä itse pormestaristakin! Diederich saattoi pitää päänsä pystyssä. Hän lähestyi Kühnchenin ryhmää, joka liikkui ravintolaa kohden ja jätti jälkeensä siveellisen suuttumuksen vanaveden. Pormestarin anoppi vannoi punehtunein kasvoin, että "Buckien joukko" tuli vastaisuudessa näkemään hänen talonsa vain ulkoapäin, ja useammat naiset yhtyivät hänen päätökseensä, tavaratalonomistaja Cohnin neuvosta huolimatta, joka toistaiseksi pani kaikki epäilyksenalaiseksi, koska sellaista siveellistä hairahtumista ei näyttänyt voivan odottaa niin koetellulta vanhalta liberaalilta kuin herra Buckilta. Professori Kühnchen oli pikemminkin sitä mieltä, että liian pitkälle menevä radikalismi turmeli myöskin moraalin. Vieläpä tohtori Heuteufelkin, joka muuten järjesteli vapaiden miesten sunnuntaijuhlia, huomautti, että vanhalta Buckilta ei ollut koskaan puuttunut perhevaistoa, voihinpa sanoa taipumusta nepotismiin. "Teillä kaikilla on tiedossanne esimerkkejä tästä. Ja että hän nyt, säilyttääkseen rahat perheelle, valmistautuu naittamaan äpäränsä aviolapselleen, sen minä, hyvät naiset ja herrat, selittäisin lääketieteellisesti taipumukseksi, joka aikaisemmin on pidetty aisoissa, mutta nyt vanhalla ukolla on päässyt valloilleen." Naisten kasvot saivat tällöin pelästyneen ilmeen, ja pastorska Zillich lähetti Käthcheninsä hakemaan nenäliinaa vaatesäiliöstä.
Matkallaan Käthchen kulki Guste Daimchenin ohitse, mutta hän ei tervehtänyt häntä, vaan loi katseensa alas; silloin Gusten ilme kävi tyrmistyneeksi. Ravintolassa se huomattiin ja lausuttiin paheksuminen, mihin liittyi sääliä. Gusten piti nyt kokea, mitä merkitsi, kun ei välittänyt yleisestä moraalista. Hänen hyväkseen mahdettiin sentään myöntää, että oli petetty ja huonon vaikutuksen alaisena. Mutta ylikaitsija Daimchenin rouva, hän tunsi asian ja häntä oli varoitettu! Pormestarin anoppi kertoi käynnistään Gusten äidin luona ja turhista ponnistuksistaan saada kolkuttamalla tunnustamaan tuo paatunut vanha rouva, jolle laillinen yhteys Buck-suvun kanssa kylläkin merkitsi erään nuoruudenunelman täyttymistä!…
"Niin, ja entäs sitten herra asianajaja Buck!" kähisi Kühnchen. Tosiaankin, kenenkä saattoi tuo herra saada uskomaan, ett'ei tarkoin tiennyt sitä uutta häpeää, mikä kohtasi hänen perhettään? Eikö hän sitten tiennyt Lauerin perheen rikoksia? Ja kuitenkaan hän ei epäröinyt, vaan levitti julkisesti oikeuden eteen sisarensa ja lankonsa likaisen pyykin, vain siksi, että hänestä puhuttaisiin! Tohtori Heuteufel, jonka mieli teki edelleen korjata silloista esiintymistään oikeudessa, selitti: "Se ei ole mikään asianajaja, se on näyttelijä!" Ja kun Diederich pyysi saada huomauttaa, että Buckilla nyt oli kuitenkin tietyt, joskin vastustettavat poliittiset ja moraaliset mielipiteet, niin hänelle vastattiin: "Herra tohtori, Te olette hänen ystävänsä. Että Te puolustatte häntä, on luettava Teille ansioksi, mutta käsitystämme Te ette voi muuttaa"; — minkä jälkeen Diederich vetäytyi syrjään huolestunein ilmein, mutta pitäen samalla silmällä toimittaja Nothgroschenia, joka vaatimattomasti pureksi sianlihasämpylää ja kuuli kaikki. Yht'äkkiä syntyi hiljaisuus, sillä sisällä, lähellä näyttämöä, vanha herra Buck huomattiin nuorten tyttöjen seurassa. Kävi ilmi, että hän selitti heille seinillä olevia maalauksia, silloista elämää, mikä kalvenneena ja iloisena ympäröi koko salia, sekä kaupungin ympäristöä, millainen se oli ollut hävinneine niittyineen ja puutarhoineen ja kaikkine ihmisineen, jotka kerta tässä salissa olivat herroina melunneet, mutta nyt olivat vaipuneet syvyyteen sen polven tieltä, mikä täällä nyt melusi… Nyt näytti kokonaan siltä, kuin he, nuo tytöt ja tuo vanhus, olisivat jäljitelleet noita kuvia. Aivan heidän yläpuolellaan oli Burgtor kuvattuna, ja eräs herra astui esiin peruukkeineen ja virkavitjoineen, sama herra, joka marmoriin hakattuna seisoi portaiden päässä. Mutta siinä kukkia täynnään olevassa rakastettavassa metsikössä, mikä silloin oli kukoistanut tuolla Gausenfeldin tehtaan asemesta, tuli häntä vastaan kirkkaita lapsia tanssien, heitti seppeleen hänen päälleen ja tahtoi häntä sen avulla pyörittää. Punaisten, pienten pilvien heijastus lankesi hänen onnellisille kasvoilleen. Niin onnellisena hymyili myöskin vanha Buck tällä haavaa, antoi tyttöjen kulettaa itseään sinne tänne ja oli heidän piirittämänään kuin elävän seppeleen ympäröimänä. Hänen suruttomuutensa oli käsittämätöntä, se oli yllyttävää. Oliko hän jo siinä määrin tylsistyttänyt omantuntonsa, että hän aviottoman tyttärensä —. "Meidäntyttäremme eivät olekaan toki mitään aviottomia", sanoi tavaratalonomistaja Cohnin rouva. "Minun Sidonieni Guste Daimchenin kanssa käsikoukussa!"… Buck ja hänen nuoret ystävättärensä eivät ollenkaan huomanneet, että olivat tyhjän huoneen päässä. Edempänä muodosti vihamielinen yleisö muurin; silmät alkoivat säihkyä ja rohkeus kasvoi. "Tuo suku on jo aikansa ollut arvossa! Yksi on jo vankilassa ja toinen joutuu sinne pian!"… "Siinä se on oikea rotanpyydystin!" muristiin, ja ylhäällä: "Minä en kärsi tätä enää kauempaa!" Äkkiä kaksi naista ponnistautui irti yleisestä ahdingosta, otti vauhtia ja ryntäsi tyhjän tilan läpi. Oikeusneuvos Harnischin rouva, joka punaisine samettilaahustimineen riensi eteenpäin, sattui Cohnin keltaisen rouvan kanssa täsmälleen samaan aikaan päämaaliin, valtasi Metansa samalla kun toinen otti pois Sidoniensa, ja mikä tyydytys, kun palasivat! "Olin vähällä mennä tainnuksiin", sanoi pastorska Zillich, kun nyt Käthchenkin saapui paikalle.
Hyväntuulisuus palasi, laskettiin leikkiä tuosta vanhasta syntisestä, häntä verrattiin rouva von Wulckowin kappaleessa olevaan kreiviin. Tosin Guste ei ollut mikään salakreivitär; runoudessa voitiin, kirjailijan mieliksi tuntea myötätuntoa sellaisia olosuhteita kohtaan. Ylipäänsä ne olivat siinä vielä siedettäviä, sillä kreivittären piti naida vain serkkunsa, kun sen sijaan Gusten —!
Vanha Buck, joka ei enää nähnyt ympärillään muita kuin poikansa tulevan vaimon ja erään veljensä tyttären, sai kasvoilleen kysyvän ilmeen; niin, hän joutui hämilleen niiden katseiden alaisena, jotka häntä tarkastivat hänen hyljätyssä tilassaan. Se huomattiin — vieläpä Diederich kysyi itseltään, oliko sitten rouva Hesslingin vanha häväistysjuttu ollenkaan tosi? Kun hän nyt näki sen kummituksen, minkä itse oli päästänyt maailmaan, ruumiillistuvan ja käyvän yhä uhkaavammaksi, niin häntä itseään ahdisti. Tällä kertaa ei ollut kysymys mistään Lauerista, vaan vanhasta herra Buckista, Diederichin lapsuusaikaan kaikkein kunnioitetuimmasta olennosta, kaupungin suurmiehestä, sen kansalaishengen ruumiillistumasta, tuosta, joka oli tuomittu kuolemaan vuonna neljäkymmentäkahdeksan! Omassa sydämessään Diederich tunsi pöyristystä oman yrityksensä johdosta. Se näytti myöskin mielettömältä; sellainen sivallus ei tuhonnut suinkaan tuota vanhusta. Mutta jos kävi selville, kuka oli alkuunpanija, niin Diederich sai olla varma siitä, että kaikki kääntyivät häntä vastaan… Yhtä kaikki se oli isku, joka oli sattunut. Nyt ei ollut kysymyksessä vain perhe, joka mureni ja oli vanhukselle kuormaksi: veli vararikon partaalla, vävypoika vankilassa, tytär matkoilla rakastajansa kanssa, yksi pojista talonpoikaistunut ja toisen mieliala ja elämäntavat epäilyksenalaiset, — nyt horjui hän, ensi kertaa, itse. Alas Buck, jotta Diederich saattoi nousta! Siitä huolimatta häntä ahdisti sisintä myöten, hän nousi ylös mennäkseen sivuhuoneisiin.
Hän riensi, sillä toiseen näytökseen soitettiin jo: siinä hän törmäsi yhteen pormestarin anopin kanssa, jolla oli eräästä toisesta syystä yhtä kova kiire. Hän ennätti kuitenkin ajoissa estää vävypoikansa, jota hänen rouvansa saattoi, lähestymästä vanhaa Buckia ja verhoamasta häntä arvovallallaan. "Sinun arvovallallasi pormestarina, sellaista häväistystä!" Hänen äänensä oli käheä kiihtymyksestä. Mutta rouva väitti kimakalla, pienellä äänellään, että Buckit olivat sittenkin hienointa väkeä, ja mainitsi, että vielä eilen Milli Buck oli antanut hänelle satumaisen leikkuumallin. Salaisin sysäyksin kumpikin ajoi pormestaria omalle puolelleen; hän antoi vuorotellen kummallekin perään, hänen kalpea poskipartansa kääntyi oikealle ja vasemmalle, ja hänen silmänsä olivat kuin jäniksen. Ohikulkijat nyhkäsivät toisiaan ja toistivat leikkinä sen, minkä Diederich oli kuullut Buckilta. Näin tärkeiden tapausten johdosta Diederich unhoitti tuskansa, pysähtyi ja teki taisteluun vaativan kumarruksen. Pormestari suoristautui, jätti naisensa ja ojensi Diederichille kätensä. "Hyvä herra tohtori Hessling, hauska tavata, eikös tämä ole kerta kaikkiaan onnistunut juhla?"
Mutta Diederich ei ollut suinkaan taipuvainen antautumaan mitättömiin sydämellisyydenosoituksiin, joista tohtori Scheffelweis niin kovin piti. Hän ojentautui suoraksi kuin kohtalo ja salamoi.
"Herra pormestari, en katso itseäni oikeutetuksi olemaan ilmaisemattaTeille eräitä asioita, joita —"
"Mitä asioita?" kysyi pormestari ja kalpeni.
"Asioita, joita sattuu", sanoi Diederich kovanpuoleisesti. Pormestari pyysi armoa. "Minähän tiedän jo tuon meidän kaikkein kunnioittaman vanhan Buckin kohtalokkaan historian — sikamaisuuden, minä tahdoin sanoa", hän kuiskasi tutunomaisesti. Diederich pysyi kylmänä.
"Nyt on kysymys enemmästä. Teillä ei ole syytä kauempaa pettää itseänne, herra pormestari: asia koskee Teitä itseänne."
"Nuori mies, minun täytyy pyytää…"
"Olen käytettävissänne, herra pormestari!"
Tohtori Scheffelweis erehtyi, kun luuli, että tämä mies oli johdettavissa pois aineesta paremmin vaativalla esiintymisellä kuin pyytelemällä! Hän oli Diederichin kädessä; peilikäytävä oli tyhjentynyt, nuo molemmat naisetkin olivat hävinneet tungoksen mukana.
"Buck ja kumppanit tähtäävät vastaiskua", hän sanoi asiallisesti."Naamari on riistetty heidän kasvoiltaan, he kostavat."
"Minulleko?" Pormestari ponnahti pystyyn.
"Parjausta, minä toistan: hävytöntä parjausta tullaan syytämään Teitä vastaan. Kukaan ihminen ei niitä uskoisi, mutta tällaisina poliittisten taisteluiden aikana —"
Hän ei lopettanut, vaan kohotti olkapäitään. Tohtori Scheffelweis oli silminnähtävästi pienentynyt. Hän tahtoi katsahtaa Diederichin, mutta osui syrjään. Silloin Diederich sai saman äänen, joka hänellä oli ollut oikeudessa.
"Herra pormestari! Te muistatte meidän ensimäisen keskustelumme Teidän luonanne, herra asessori Jadassohnin kanssa. Minä valmistin Teitä jo silloin siihen, että meidän kaupunkiimme on saatava uusi henki. Löyhä demokraattinen mieliala on kulunut köyhäksi! Tänään on oltava piukan kansallisia! Te saitte varotuksen!"
Tohtori Scheffelweis teki tiliä.
"Minä olen aina ollut sisimmässäni Teidän puolellanne, hyvä ystävä: sitäkin suuremmalla syyllä, kun olen Hänen Majesteettinsa erityinen ihailija. Meidän jalo nuori keisarimme on niin omintakeinen ajattelija… impulssiivinen… ja…"
"Persoonallisin persoonallisuus", täydensi Diederich lujasti.
Pormestari puhui perässä: "Persoonallisuus… Mutta minä minun asemassani, joka ottaa huomioon molemmat puolet, voin vain tänäänkin toistaa: Hankkikaa uusia tosiasioita!"
"Entäs minun oikeusjuttuni? Minä suorastaan murskasin HänenMajesteettinsa viholliset!"
"Minä en ollut Teille siinä millään lailla esteenä. Vieläpä minä onnittelinkin Teitä."
"Siitä minä en tiedä mitään."
"Ainakin äänettömästi."
"Tänään täytyy ratkaista kantansa avoimesti, herra pormestari. Hänen Majesteettinsa on itse sanonut: joka ei ole minun puolellani, on minua vastaan! Kansalaistemme täytyy lopultakin herätä unestaan ja ottaa itse osaa taisteluun kumouksellisia aineksia vastaan!"
Tässä tohtori Scheffelweis loi katseensa maahan. Sitä vaativamminDiederich ojentautui.
"Mutta missä oikein viivyttelee pormestari?" hän kysyi, ja hänen kysymyksensä kaikui uhkaavassa hiljaisuudessa niin kauan, että tohtori Scheffelweis päätti tirkistää häneen. Puhumaan hän ei lauennut; Diederichin olemus, salamoiva, pörröttynyt, hieman pöyhkeä, sulki hänen puheensa. Nopeassa hämmennyksessään hän ajatteli: "toiselta puolen — toiselta puolen" — ja tirkisti edelleen tuohon uuden nuorison kuvaan, nuorison, joka tiesi mitä tahtoi, tulossa olevan ankaran ajan edustajaan!
Alaslasketuin suupielin Diederich otti tämän kunnianosoituksen vastaan. Hän nautti taas silmänräpäyksen niistä hetkistä, jolloin hän merkitsi omaa itseään enemmän ja toimi erään korkeamman hengessä. Pormestari oli häntä pitempi, mutta Diederich katsoi alas häneen aivan kuin valtaistuimelta. "Lähinnä meillä on kaupungin valtuusmiesvaalit: silloin kaikki riippuu Teistä", hän sanoi armollisesti ja tiukasti. "Lauerin juttu on saanut aikaan muutoksen yleisessä mielipiteessä. Ihmiset pelkäävät minua. Joka minua tahtoo auttaa, on tervetullut, joka asettuu minua vastaan —"
Tohtori Scheffelweis ei odottanut jälkilauseen loppumista. "Olen kokonaan samaa mieltä kuin Tekin", hän kuiskasi hartaasti, "herra Buckin ystäviä ei pidä enää valita."
"Se on Teidän omien etujenne mukaista. Väärämielisten seurassa Te menetätte hyvän maineenne, herra pormestari! Voisitteko Te elää tämän päivän jälkeen, jos oikeamieliset eivät enää vastustaisi noita kauheita parjauksia?" Syntyi äänettömyys, jonka kestäessä tohtori Scheffelweis vapisi; sitten Diederich toisti rohkaisevasti: "Kaikki riippuu Teistä." — Pormestari mutisi: "Teidän tarmonne ja sopiva mielialanne —"
"Minun ylensopiva mielialani!"
"Kyllä… Mutta Te olette poliittinen tuittupää, nuori ystäväni. Kaupunki ei ole vielä valmis vastaanottamaan Teitä. Miten Te aijotte saada sen valmiiksi?"
Vastauksen asemasta Diederich vetäytyi äkkiä takaisin ja kumarsi.Wulckow seisoi sisäänkäytävässä.
Hän astui esiin vatsan hyllyessä joustavasti, laski mustan käpälänsä tohtori Scheffelweisin olalle ja sanoi kumisten: "Kas niin, pikku pormestarini, näin yksinänne täällä? Teidän valtuusmiehennehän ovat potkaisseet Teidät pois seurastaan?" — mihin tohtori Scheffelweis vastasi kalpealla hymyllä. Mutta Diederich katsahti hyvin levottomasti salinoveen päin, mikä vielä oli auki. Hän astui Wulckowin eteen, niin että viimeksimainittua ei voitu salista käsin nähdä, ja kuiskasi hänelle jotakin, minkä johdosta tämä kääntyi ympäri ja järjesti vaatteitaan. Sitten hän sanoi Diederichille: "Te olette totisesti hyvin sopiva, pikku tohtorini."
Diederich hymyili hyvillään. "Teidän tunnustuksenne, herra presidentti, tekee minut onnelliseksi."
Wulckow sanoi armollisesti: "Te pystytte muuten myöskin yhteen ja toiseen. Meidän täytyy siitä kerran puhua." Hän kurkotti päätään, mikä oli ruskeapilkkuinen ja poskipäiltään slaavilainen, ja mulkoili Diederichiä silmillään, mitkä olivat täynnään lämminveristä, veitikkamaista väkivaltaisuutta, mulkoili niin kauan, että Diederich alkoi läähättää. Tämä menestys näytti tyydyttävän Wulckowia. Hän harjasi partansa peilin edessä, mutta sotki sen taas heti hännystakkipaitaansa vastaan, sillä hän piti päätään härän tavoin, ja sanoi: "Eteenpäin sitten! Tuo joutava loruhan on jo käynnissä." Ja Diederichin ja pormestarin välissä hän valmistautui painolla häiritsemään esitystä. Silloin kaikui ravintolasta käsin ohut ääni:
"Jumalani, Ottoseni!"
"No niin, siinä hän on", mörisi Wulckow ja meni vaimoaan vastaan. "Ajattelinkin jo, että kun tosi eteen tulee, niin hän pelkää. Enemmän rohkeutta, parahin Fridani!"
"Jumalani, Ottoseni, minua niin kovin pelottaa." Toisten herrojen puoleen kääntyen hän jaaritteli sujuvasti, joskin vavisten. "Minä tiedän kylläkin, että taisteluun olisi mentävä iloisin mielin."
"Semminkin", sanoi Diederich ketterästi, "kun jo etukäteen tietää voittavansa siinä." Ja hän kumarsi ritarillisesti. Rouva von Wulckow kosketti häntä viuhkallaan.
"Herra tohtori Hessling piti nimittäin minulle seuraa täällä ulkona jo ensi näytöksen aikana. Hänellä on kauneusaistia, antaapa vielä hyödyllisiä viittauksiakin."
"Olen sen huomannut", sanoi Wulckow; ja sillä välin kun Diederich kiitollisena kumarteli vuorotellen hänelle ja hänen rouvalleen, hän, presidentti, lisäsi: "Emmeköhän jää tänne ravintolan puolelle."
"Se oli myöskin minun taistelusuunnitelmani", jaaritteli rouva von Wulckow. "Sitäkin suuremmalla syyllä, kun olen huomannut, että täältä voidaan avata pieni ovi saliin. Siten voimme iloita siitä, että olemme erillämme tapahtumista, jota minä nyt kerta kaipaan, ja samalla ollaau fait(niiden tasalla)."
"Pikku pormestarimme", sanoi Wulckow ja maiskautti, "hummerisalaattia Teidän pitäisi myöskin ottaa." Hän veti tohtori Scheffelweisia korvasta ja lisäsi: "Maistraatti on taas näytellyt valitettavaa osaa siinä kunnallisessa työnvälitysasiassa."
Pormestari söi tottelevaisena ja kuunteli sillä välin kun Diederich tähysi rouva von Wulckowin kanssa näyttämölle. Siellä oli Magda Hessling paraikaa soittotunnillaan, ja opettaja, mustakiharainen soittomestari, suuteli häntä kiihkeästi, mitä tämä ei näyttänyt panevan pahakseen. "Kienastin ei pitäisi olla näkemässä tätä", ajatteli Diederich, mutta myöskin omasta puolestaan hän tunsi itsensä loukatuksi. Hän lausui:
"Eikös rouva kreivittärenkin mielestä soitonopettaja näyttele liian naturalistisesti?"
Kappaleentekijä vastasi oudoksuen: "Juuri noin oli minun tarkoitukseni."
"Minä arvelinkin vain", sanoi Diederich epävarmasti — ja sitten hän pelästyi, sillä ovelle ilmestyi rouva Hessling tai joku hänen näköisensä nainen. Emmi tuli myöskin, pari yllätettiin, huudettiin, itkettiin. Sitä äänekkäämmin puhui Wulckow.
"Ei, pormestari. Vanhasta Buckista Te ette selviydy tällä kertaa puhumalla, kun hän kerta on ajanut läpi kunnallisen työnvälityksen. Mutta sovelluttamisesta riippuu kaikki, ja se on Teidän asianne."
Tohtori Scheffelweis tahtoi sanoa jotakin, mutta silloin Magda huusi, ett'ei ollenkaan aikonut mennä naimisiin tuon miehen kanssa, jolle palvelustyttökin kyllä riitti. Kappaleentekijä huomautti:
"Tuo hänen täytyy esittää vielä tavallisemmin. Hehän ovat nousukkaita."
Ja Diederich hymyili hyväksyvästi, vaikka häneen koskikin kipeästi nämä olosuhteet, jotka ilmenivät hänen omaa kotiaan niin suuresti muistuttavassa perheessä. Sisimmässään hän myönsi Emmin olevan oikeassa, kun tämä selitti, että häväistys oli heti poistettava maailmasta, ja huusi palvelustyttöä paikalle. Mutta kun palvelustyttö ilmestyi, niin saakeli soikoon, hän olikin salakreivitär! Hiljaisuudessa, mikä seurasi hänen esilletuloaan, kuului Wulckowin bassoääni.
"Pysykää poissa minun tieltäni noine houreinenne, joita Te sanotte sosiaalisiksi velvollisuuksiksenne. Maatalouden rappeutuminenko olisi sosiaalista?"
Yleisön joukossa useat kääntyivät ympäri; kappaleentekijä: "Ottoseni,Jumalan tähden!"
"Mitäs nyt on sitten tapahtunut?" Hän astui ovelle. "Koettakaatpahan nyt viheltää!"
Kukaan ei viheltänyt. Hän kääntyi jälleen pormestarin puoleen:
"Teidän työnvälityksellänne Te vedätte meikäläiseltä, jonka maatilat ovat idässä, kaikki työmiehet, se nyt on varma asia. Ja edelleen: Teillä on vielä työmiestenkin edustajia tuossa kurjassa työnvälityksessänne — ja esiinnytte myöskin maatyönvälittäjänä. Mihin Te siis pyritte? Järjestämään maatyöläiset. Ettekö sitä huomaa, pikku pormestarini?" Hänen käpälänsä putosi tohtori Scheffelweisin mukaantuvalle olkapäälle. "Me pääsemme Teidän juonienne perille. Niitä ei tulla sallimaan!"
Näyttämöllä Wulckowin sisarentytär puhui yleisölle, sillä tehtailijan perheen ei pitänyt mitään kuulla.
"Miten? Minäkö, kreivintytär, naisin soitonopettajan? Se olkoon kaukana minusta. Jos nuo ihmiset lupaavatkin minulle myötäjäiset, niin alentakoot muut itsensä rahasta. Mutta minä tiedän, mihin minut minun jalo syntyperäni velvoittaa!"
Tässä kohden taputettiin käsiä. Rouva Harnischin ja rouva Tietzin nähtiin pyyhkivän kyyneliä, jotka kreivittären jalomielisyys oli nostattanut heidän silmiinsä. Mutta noiden pyyhittyjen tilalle tuli toisia, kun sisarentytär sanoi:
"Voi kuitenkin! Mistä minä palvelustyttönä keksin itselleni yhtä jalosyntyisen?"
Pormestari oli kaikesta päättäen uskaltanut sanoa jotakin vastaan, sillä Wulckow jyrisi: "Sen johdosta, että on olemassa vähemmän työttömiä, minä en tahdo kärsiä. Minun rahani on minun rahaani."
Silloin Diederich ei voinut enää pidättäytyä kumartamasta hänelle.Mutta kappaleentekijäkin sai syyllä kumarruksen osakseen.
"Minä tiedän", hän sanoi, itsekin liikutettuna, "onnistuneeni tässä paikassa."
"Tämä on taidetta, mikä puhuu sydämelle", vakuutti Diederich. Kun Magda ja Emmi sulkivat pianon ja ovet, niin hän lisäsi: "Ja ylen draamallista." Sitten toiselle puolelle:
"Ensi viikolla valitaan valtuusmiehet Lauerin ja nuoremman Buckin tilalle. Hyvä, että hän menee omasta alotteestaan." Wulckow sanoi: "Pitäkääkin sitten huolta siitä, että säädyllisiä ihmisiä tulee valtuustoon. Teidän pitäisi olla hyvissä väleissä 'Netziger Zeitungin' kanssa."
Diederich hiljensi ystävällisesti ääntään. "Toistaiseksi minä pysyttäydyn syrjässä, herra presidentti. Kansalliselle asialle se on parempi."
"Katsokaapas", sanoi Wulckow; ja tosiasiallisesti hän katsoi terävästi Diederichiin. "Tehän voisitte hyvin valituttaa itsenne?" hän kysyi.
"Minä tekisin kyllä sen uhrauksen. Meidän kunnallisissa laitoksissamme on liian vähän jäseniä, jotka kansallisessa suhteessa ovat luotettavia."
"Ja mitä Te tahtoisitte tehdä valituksi tultuanne?"
"Huolehtia siitä, että työnvälitys taukoaa."
"No niin", sanoi Wulckow, "kansallisena miehenä."
"Upseerina", sanoi luutnantti näyttämöllä, "minä en voi sietää sitä, rakas Magda, että tätä tyttöä, vaikkapa hän onkin vain köyhä palvelustyttö, kohdellaan jollakin tavoin väärin."
Ensimäisen näytöksen luutnantti, tuo köyhä serkku, jonka piti naida salakreivitär, oli Magdan sulhanen! Katselijat tuntuivat vapisevan jännityksestä. Kappaleentekijä huomasi sen itse. "Kekseliäisyys on myöskin minun vahvimpia puoliani", hän sanoi Diederichille, joka tosiasiallisesti oli hämmästynyt. Tohtori Scheffelweisilla ei ollut aikaa antautua draamallisen runouden tunnelmien valtaan; hän näki olevansa vaarassa.
"Kukaan", hän vakuutti, "ei tulisi iloisemmin tervehtimään —"Wulckow keskeytti hänet.
"Tuon me tunnemme, pikku pormestarimme. Te osaatte kyllä iloisesti tervehtiä, jos Teiltä ei mitään vaadita."
Diederich lisäsi: "Mutta vetää selvä juopa keisarille uskollisten ja kumouksen välille!"
Pormestari kohotti rukoilevasti kätensä: "Hyvät herrat, älkää ymmärtäkö minua väärin, minä olen kaikkeen valmis! Mutta tuo juopa ei tässä auta, sillä meillä on asia niin, että melkein kaikki, jotka eivät äänestä vapaamielisiä, äänestävät sosialidemokraatteja."
Wulckow päästi raivoisan murinan, minkä jälkeen haki itselleen makkaran. Diederich ilmaisi rautaista luottamusta.
"Jos hyviä vaaleja ei saada itsestään, niin sitten ne on tehtävä sellaisiksi."
"Mutta miten?" kysyi Wulckow.
Wulckowin sisarentytär huusi omasta puolestaan yleisölle:
"Hänen täytyy toki nähdä, että minä olen kreivitär, hänen, joka on saanut alkunsa samasta jalosta suvusta!"
"Oh, rouva kreivitär!" sanoi Diederich. "Nyt minä olen todellakin utelias tietämään, huomaako hän sitä."
"Itsestäänymmärrettävästi", vastasi kappaleentekijä. "He tuntevat toki toisensa jo paremmista tavoista."
Tosiaankin luutnantti ja sisarentytär vaihtoivat keskenään silmäyksiä, sillä aikaa kuin Emmi ja Magda söivät juustoa veitsellä rouva Hesslingin kanssa. Diederich piti suutaan auki. Tuo tehtailijaperheen sivistymätön käyttäytyminen herätti mitä hilpeimmän mielialan yleisön joukossa. Buckin tyttäret, rouva Cohn, Guste Daimchen, kaikki riemuitsivat. Wulckowkin sen huomasi; hän imi rasvan sormistaan ja sanoi:
"Frieda, sinä olet päässyt pälkähästä, he nauravat."
Kappaleentekijä alkoi kukoistaa ihmeteltävästi. Hänen silmänsä loistivat lornetin takana, hän huokasi, hänen povensa aaltoili, hän ei pysynyt enää tuolillaan. Hän uskalsi lähteä puolittain ravintolahuoneesta; heti kääntyivät useat häneen päin uteliain katsein, ja pormestarin anoppi antoi hänelle merkin. Rouva von Wulckow huusi kuumeisesti olkapäänsä yli:
"Hyvät herrat, taistelu on voitettu!"
"Jospa se onnistuisi meillekin yhtä nopeasti", sanoi hänen puolisonsa. "No niin, tohtori, mitenkä Te tahtoisitte saada netzigiläisille kuolaimet suuhun?"
"Herra presidentti!" Diederich pani käden sydämelleen. "Netzigistä tulee keisarille uskollinen, sen takaan kaikella sillä, mitä minä olen ja mitä minulla on!"
"Hyvä", sanoi Wulckow.
"Sillä", Diederich jatkoi, "meillä on agitaattori, jota minä nimittäisin ensiluokkaiseksi: niin juuri, ensiluokkaiseksi", hän toisti ja käsitti tuolla sanalla kaikkea suurta; "ja se on Hänen Majesteettinsa itse!"
Tohtori Scheffelweis tointui nopeasti. "Persoonallisin persoonallisuus", hän lausui. "Omintakeinen. Impulsiivinen."
"No niin", sanoi Wulckow. Hän laski nyrkkinsä polvilleen ja mulkoili niiden välitse maahan, huolellisen ihmissyöjän asennossa. Yht'äkkiä nuo molemmat toiset huomasivat, että hän tarkasti heitä karsaasti kulmainsa alta.
"Hyvät herrat" — hän pysähtyi jälleen — "niin, minä tahdon sanoa Teille kerran jotakin. Minä luulen, että valtiopäivät tullaan hajoittamaan."
Diederich ja tohtori Scheffelweis kurkottivat päätään, he kuiskasivat. "Herra presidentti tietää —?"
"Sotaministeri oli hiljan minun kanssani metsästysretkellä, serkkuni von Quitzin luona."
Diederich kumarsi. Hän änkytti, ett'ei tiennyt mitään, mutta oli sitä ennustanut! Jo silloin kun hänet otettiin sotilasyhdistykseen, hän oli toistanut Hänen Majesteettinsa puheen, — ja oliko hän vain toistanut sen? Siinä hän oli lausunut nimenomaan: "Minä tyhjennän koko hökkelin!" Ja nyt sen piti tapahtua, aivan sillä lailla, kuin toimittaisi sen itse. Se tuntui hänestä mystilliseltä… Wulckow sanoi sillä välin:
"Herrat Eugen Richter ja kumppanit eivät sovellu meille enää. Jos he eivät niele sotilaslakiehdotusta, niin sitten tulee loppu"; — ja Wulckow pyyhkäsi nyrkillään suutaan, aivan kuin ahmiminen juuri alkaisi.
Diederich tointui. "Se on — se on suurpiirteistä! Se lähtee aivan varmasti Hänen Majesteettinsa persoonallisesta alkuunpanosta!" Tohtori Scheffelweis oli kalvennut. "Sitten on taas tulossa valtiopäivämiesvaalit? Ja minä kun olin niin iloinen sen johdosta, että meillä oli meidän kelvolliseksi osoittautunut edustajamme…" Hän pelästyi vielä enemmän. "Asia on luonnollisesti niin, että Kühlemannkin on herra Richterin ystävä…"
"Nurisija!" puhkui Diederich. "Isänmaaton henkilö!" Hän pyöritti silmiään. "Herra presidentti! Tällä kertaa sellaisista ihmisistä ei tule mitään Netzigissä. Antakaa minun vain ensin tulla valtuusmieheksi, herra pormestari!" "Mitäs sitten?" kysyi Wulckow. Diederich ei sitä tiennyt. Onneksi salissa sattui välikohtaus, tuoleja siirrettiin, ja joku avautti itselleen suuren oven: se oli itse Kühlemann. Ukko laahusti raskaan, sairaan massansa nopeasti peilikäytävän läpi. Ravintolan puolella huomattiin, että hän oli Lauerin jutun jälkeen vielä enemmän riutunut.
"Hän olisi kernaammin julistanut Lauerin syyttömäksi, mutta toiset tuomarit äänestivät hänet kumoon", sanoi Diederich. Tohtori Scheffelweis arveli: "Sappikivet saavat toki lopulta ruumiin riutumaan." Mihin Wulckow humoristisesti: "Niinpä niin, ja valtiopäivillä me olemme hänen sappikiviään."
Pormestari nauroi suotuisasti. Mutta Diederich repäsi silmänsä auki.Hän lähestyi presidentin korvaa ja kuiskasi:
"Hänen testamenttinsa!"
"Mitäs siitä sitten?"
"Hän on määrännyt kaupungin perillisekseen", selitti tohtori Scheffelweis tärkeänä. "Todennäköisesti me rakennamme hänen rahoillaan lastenkodin."
"Rakennatte?" Diederich naurahti halveksivasti. "Mitään kansallisempaa tarkoitusta Te ette voi itsellenne keksiä?"
"Juuri niin." Wulckow nyökäytti tunnustavasti Diederichille."Millainen panos hänellä sitten on?"
"Vähintään puoli miljoonaa", sanoi pormestari ja vakuutti: "Olisin onnellinen, jos saataisiin aikaan, että —"
"No se nyt saadaan", väitti Diederich.
Silloin kuului salista naurua, mikä helähti kokonaan toiselta kuin aikaisempi. Se oli hillitöntä ja ilmaisi varmasti vahingoniloa. Kappaleentekijäkin vetäytyi paeten ravintolanpuolelle; niin, hän näytti valmiilta hiipimään sisään. "Ikihyvä Jumala!" hän vaikeroitsi. "Kaikki on menetetty." "No niin?" sanoi hänen puolisonsa ja asettui uhkaavasti ovelle. Mutta tämäkään ei voinut enää estää ilomielisyyttä. Magda oli sanonut kreivittärelle: "Pidäpäs kiirettä, sinä tyhmä maalaistyttö, jotta herra luutnantti saa kahvia." Eräs toinen ääni korjasi: "teetä", Magda toisti "kahvia", tuo toinen pysyi väitteessään ja Magda myöskin. Yleisö käsitti, että jokin erehdys oli olemassa hänen ja kuiskaajan välillä. Muutoin luutnantti puuttui taitavasti asiaan, hän löi kannuksensa yhteen ja sanoi: "Pyydän saada molempia —" minkä jälkeen nauru muuttui suopeammaksi. Mutta kappaleentekijä oli kuohuksissa. "Yleisö! Se on nauta ja pysyy sinä!" hän kirkui.
"Nurinkurisesti voi käydä aina", sanoi Wulckow — ja tirkistiDiederichiin.
Diederich vastasi yhtä merkitsevästi: "Jos ihmiset ymmärtävät toisiaan, niin silloin ei, herra presidentti." Tämän jälkeen hän piti parempana omistautua kokonaan kappaleentekijälle ja hänen tuotteelleen. Kunpa vain pormestari sillä välin pettäisi ystävänsä ja sitoutuisi vaaleissa noudattamaan kaikkia Wulckowin toivomuksia!
"Minun sisareni on hanhi", selitti Diederich. "Minä tulen sen hänelle sanomaan!"
Rouva von Wulckow hymyili torjuvasti. "Tyttö rukka, hän tekee mitä voi. Mutta yleisön puolelta se on totisesti sietämätöntä julkeutta ja kiittämättömyyttä. Vielä äsken sen mieliala oli kohotettu ja ihanteelle innostutettu!"
Diederich sanoi liikutettuna: "Rouva kreivitär, tätä katkerata kokemusta Te ette tee yksinänne. Niin on aina asianlaita julkisessa elämässä." Sillä hän ajatteli niitä yleviä tunteita, jotka olivat vallalla hänen ja Lauerin välisen kiistan jälkeen, ja niitä koettelemuksia, mitä siitä seurasi. "Lopulta voittaa kuitenkin hyvä asia!" hän vakuutti.
"Eikö totta?" sanoi rouva von Wulckow hymyllä, mikä tuntui puhjenneen kuin pilvistä. "Hyvä, tosi, kaunis."
Hän ojensi hänelle kapean oikean kätensä; "minä luulen, ystäväni, me ymmärrämme toisiamme" — ja Diederich, oivaltaen hetken merkityksen, painoi sille rohkeasti huulensa, kumartaen. Hän pani käden sydämelleen ja sanoi syvyydestä: "Luottakaa minuun, rouva kreivitär…"
Sisarentytär ja nuori Sprezius olivat nyt jääneet kahden kesken, olivat tunteneet toisensa alennetuksi kreivittäreksi ja köyhäksi serkuksi, tiesivät nyt kuuluvansa toisilleen ja haaveksivat yhdessä tulevasta loistosta, kun he kullatuissa puvuissa muiden arvohenkilöiden kanssa saivat paistattaa itseään, nöyrän ylväinä, Hänen Majesteettinsa auringossa… Silloin Diederich kuuli kappaleentekijän huokailevan.
"Teille minä vain sen sanon", hän huokaili. "Minä kaipaan täällä toki kovin hovia. Kun ihminen, kuten minäkin, syntyään kuuluu hoviaateliin —. Ja nyt —."
Hänen lornettinsa takana Diederich näki kyynelparin kimaltelevan. Tämä suuren traagillisen näkeminen järkytti häntä siinä määrässä, että hän seisoi jäykkänä. "Rouva kreivitär!" hän sanoi sysäyksittäin ja pidätetysti. "Salakreivitär olette myöskin —" Hän pelästyi ja vaikeni.
Pormestarin kalpea ääni antoi paraikaa ilmi presidentille, että Kühlemann ei tullut enää esiintymään ehdokkaana ja että vapaamieliset tahtoivat asettaa ehdokkaakseen tohtori Heuteufelin. Hän oli Wulckowin kanssa yhtä mieltä siitä, että vastatoimiin oli ryhdyttävä, niin kauan kun kukaan ei vielä osannut odottaa valtiopäivien hajottamista…
Diederich uskalsi lopulta jälleen hiljaa ja varovasti: "Mutta, rouva kreivitär, eikö totta, kaikki päättyy hyvin? He saavat toki toisensa?"
Rouva von Wulckow, noudattaen tahtia ja itsehillintää, rajoitti jälleen tunteensa tuttavallisuutta. Kevyellä jaaritteluäänellä hän selitti:
"Jumalani, hyvä tohtori, minkäs sille mahdatte, surkea rahakysymys!Onhan mahdotonta, että nuo nuoret tulisivat onnellisiksi."
"He voivat toki nostaa oikeusjutun!" huusi Diederich, tuntien oikeudentunteensa loukatuksi. Mutta rouva von Wulckow nyrpisti nenäänsä. "Fi donc!(hyi olkoon!) Siitä olisi seurauksena, että nuori kreivi, siis Jadassohn, toimittaisi isänsä holhouksenalaiseksi. Kolmannessa näytöksessä, jonka tulette vielä näkemään, hän uhkaa luutnanttia sillä eräässä kohtauksessa, jota pidän onnistuneena. Pitääkö luutnantin ottaa tämä niskoilleen? Ja sukutilan pirstominen? Teidän piireissänne se kävisi kenties päinsä. Mutta meidän piireissämme on paljon sellaista, joka juuri on mahdotonta."
Diederich kumarsi. "Tuolla ylhäällä on luonnollisesti vallalla käsitteet, joita me emme pysty arvostelemaan. Yhtä vähän kuin oikeuskaan", hän lisäsi. Kappaleentekijä hymyili lempeästi.
"Nähkääs, ja niin luutnantti luopuu asiaankuuluvasti salakreivittärestä ja nai tehtailijantyttären."
"Magdan?"
"Niin juuri. Ja salakreivitär soitonopettajan. Niin tahtoivat korkeammat voimat, hyvä herra tohtori, joiden tahtoon —" hänen äänensä synkkeni hieman — "meidän nyt kerta täytyy taipua."
Diederichillä oli vielä yksi epäilys jälellä, muttei maininnut sitä. Luutnantin olisi pitänyt naida salakreivitär ilman rahaakin, se olisi syvästi tyydyttänyt Diederichin pehmeää ja idyllistä sydäntä. Mutta voi, tämä ankara aika ajatteli toisin!
Esirippu laski, yleisö vapautui hitaasti mielenliikutuksesta, osoitti sitten sitä lämpimämpää myötätuntoa palvelustyttöä ja luutnanttia kohtaan, joiden täytyi vielä kauemmin, se nähtiin valitettavasti, kestää kovaa kohtaloaan olla kykenemättömänä ottamaan osaa hovielämään.
"Todellakin surkeata!" huokasi rouva Harnisch ja rouva Cohn.
Ravintolanpuolella sanoi Wulckow pormestarille keskustelun lopulla:
"Me opetamme sille joukolle vielä oikeata mieltä!"
Sitten hän laski rohkeasti käpälänsä Diederichin olalle. "No niin, pikku tohtorini, onko minun rouvani jo kutsunut Teitä teelle?"
"Tietysti, ja tulkaa sitten pian!" Presidentinrouva ojensi kätensä suudeltavaksi, ja Diederich poistui onnellisena. Wulckow itse tahtoi nähdä hänet jälleen! Yhdessä Diederichin kanssa hän tahtoi valloittaa Netzigin!
Sillä välin kun rouva von Wulckow ylläpiti piiriä peilikäytävässä, Diederich muokkasi maaperää. Heuteufel, Cohn, Harnisch ja vielä muutamat muut herrat vaikeuttivat hänen työtään, sillä he antoivat, vaikkakin varovaisesti, ymmärtää, että pitivät tätä kaikkea tyhjänä höpinänä. Diederich oli pakotettu, saadakseen heidät vaikenemaan, tekemään viittailuja suurpiirteiseen kolmanteen näytökseen. Toimittaja Nothgroschenille hän saneli perinpohjin sen, mitä oli tekijältä kuullut, sillä Nothgroschenin täytyi lähteä, lehden kun piti joutua painoon. "Jos vain kirjoitattekin mielettömyyksiä, niin minä paiskaan töherryksenne vasten silmiänne!" — minkä jälkeen Nothgroschen kiitti ja sulkeutui suosioon. Professori Kühnchen, joka puolestaan oli kuunnellut, tarttui Diederichin takinnappiin ja kirkui: "Te, rakkaani! Yhden seikan olisitte vielä voinut mainita meidän juorutirehtöörillemme!" Toimittaja, joka kuuli nimeään mainittavan, palasi takaisin, ja Kühnchen jatkoi: "Nimittäin sen, että jo kerran ennemmin on aavistettu meidän kaikkein kunnioittaman presidentinrouvan ihana taidekuva, vielä sellaisen vanhan mestarin kuin Goethen 'Äpärätytössä'. Niin, ja tämä onkin sitten korkeinta, mitä voidaan sanoa tekijättären ylistykseksi!"
Diederich epäili Kühnchenin keksintöä tähän tarkoitukseen sopivaksi, mutta piti tarpeettomana ilmoittaa sitä hänelle. Tuo pieni ukko riensi jo tungoksen läpi liehuvin hiuksin; ja pian nähtiin, mitenkä hän rouva von Wulckowin edessä hassasi jalkojaan ja esitti hänelle vertailevan tutkimuksensa tulokset. Diederich ei ollut osannut aavistaa, miten nolosti Kühnchenille tuli käymään. Kappaleentekijä sanoi jääkylmästi. "Herra professori, sen mitä Te nyt mainitsette, täytyy perustua erehdykseen. Onko tuo Äpärätytär muutoin Goethen kirjoittama?" hän kysyi ja nyrpisti nenäänsä. Kühnchen vakuutti, mutta se ei häntä ollenkaan auttanut.
"Joka tapauksessa olette lukenut aikakauskirjasta 'Das traute Heim' (Armas koti) erään kirjoittamani romaanin, ja sen minä olen nyt dramatisoinut. Minun teokseni ovat kaikki alkuperäisiä. Nämä herrat —" hän tarkasti piiriä — "tulevat kyllä kumoamaan kaikki ilkeämieliset huhut."
Sillä sai Kühnchen mennä; hän poistui ja huohotti. Diederich huomautti hänelle, halveksivan armahtavaisella äänellä, Nothgroschenista, joka vaarallisine tietoineen oli jo ennättänyt mennä tiehensä; ja Kühnchen syöksyi hänen jälkeensä estääkseen pahimman tapahtumasta.
Kun Diederich käänsi päänsä, niin salissa oli tapahtunut muutos: Ei vain presidentinrouvalla, vaan vanhalla Buckillakin oli piirinsä. Oli ihmeteltävää, mutta siinä sitä sai oppia tuntemaan ihmisiä. He eivät kestäneet sitä, että äsken olivat päästäneet vaistonsa valloilleen; vakuuttavin kasvoin tuli toinen toisensa jälkeen vanhuksen eteen ja tahtoi näyttää, ettei ollut sitä tehnyt. Niin suuri oli kaikkien raskaiden järkytystenkin jälkeen kaiken sen valta, mikä oli olemassaolevaa ja vanhuudesta tunnustettua! Vieläpä Diederichkin huomasi sopimattomaksi olla seuraamatta silmiinpistävällä tavalla enemmistön esimerkkiä. Otettuaan varman selvän siitä, että Wulckow oli jo poissa, hän läksi kunniatervehdykselle. Vanhus istuikin yksin tyynytuolillaan, joka oli asetettu häntä varten aivan näyttämön eteen. Hän antoi valkean kätensä levätä merkittävän hennosti käsinojalla ja silmäsi ylös Diederichiin.
"Siinähän Tekin olette, minun hyvä Hesslingini. Minä olen usein valittanut sitä, että Te ette itse käy meillä" — hän sanoi teeskentelemättömästi ja lempeästi. Diederich tunsi taas kyynelten kihoavan silmiinsä. Hän ojensi kätensä, iloitsi siitä, että herra Buck piti sitä hieman kauemmin omassaan, ja änkytti jotakin liikeasioista ja suruista ja ollakseen rehellinen, kuten hän lisäsi — sillä hänet valtasi äkillinen rehellisyyden kaipuu — epäilyistä ja esteistä.
"On kaunista Teidän puoleltanne", sanoi siihen vanhus, "että ette anna minun sitä vain arvata, vaan että sen tunnustatte minulle. Te olette nuori ja toimitte niiden vaikutteiden alaisena, joita nykyajan henget seuraavat. Vanhuuden suvaitsemattomuuteen minä en tahdo vaipua."
Silloin Diederich loi katseensa maahan. Hän oli ymmärtänyt: Tämä merkitsi sen oikeusjutun anteeksiantamista, joka oli riistänyt vanhuksen langolta kansalaiskunnian; ja hänestä tuntui tukalalta niin suuren lempeyden — ja niin suuren halveksimisen johdosta. Vanhus sanoi tosin:
"Minä kunnioitan taistelua ja tunnen sen liian hyvin vihatakseni ketään, joka taistelee minun omiani vastaan." Minkä jälkeen Diederich, peläten, että tämä veisi liian pitkälle, alkoi tehdä kaikkea tyhjäksi. Hän ei tiennyt itse mitään —. Asioihin saattoi joutua —. Vanhus auttoi häntä. "Minä tiedän: Te etsitte, ettekä ole vielä löytänyt itseänne."
Hän upotti valkean partansa silkkiseen kaulahuiviinsa. Kun hän sen jälleen veti ylös, niin Diederich käsitti, että jotakin uutta oli tulossa.
"Te ette olekaan vielä ostanut sitä taloa oman talonne takaa", sanoi herra Buck. "Te olette kai muuttanut suunnitelmianne?"
Diederich ajatteli: "Hän tietää kaikki", ja näki salaisimmat laskunsa paljastetuiksi.
Vanhus hymyili viekkaasti ja hyväntahtoisesti. "Ehkä Te tahtoisitte ensin siirtää tehtaanne ja sitten vasta laajentaa sitä? Minä voisin ajatella, että Te haluatte myydä kiinteimistönne ja vain odotatte sopivaa tilaisuutta — minkä minäkin otan huomiooni", hän lisäsi, ja silmäten häntä: "Kaupungilla on aikomuksena lastenkodin perustaminen."
"Vanha koira", ajatteli Diederich. "Hän keinottelee parhaan ystävänsä kuolemalla!" Mutta samalla hänelle selvisi, mitä hänen oli ehdotettava Wulckowille Netzigin valtaamiseksi!… Hän läähätti.
"Enpä suinkaan, herra Buck. Isäni perintömaasta minä en luovu!"
Silloin vanhus tarttui uudestaan hänen käteensä. "Minä en ole mikään viettelijä", hän sanoi. "Teidän lapsenrakkautenne tuottaa Teille kunniaa."
"Aasi", ajatteli Diederich.
"Niin me tulemme etsimään itsellemme toista tonttimaata. Niin, kenties tulette auttamaan meitä siinä. Hyvä Hessling, me emme anna omaa etuaan tavoittelemattoman yhteistunteen kuolla itsessämme — emme silloinkaan, kun se näyttää hetken toimivan väärään suuntaan."
Hän nousi ylös.
"Jos tahdotte tulla valtuusmieheksi, niin saatte minun kannatukseni."
Diederich jäykistyi, käsittämättä tätä. Vanhuksen silmät olivat siniset ja syvät, ja hän tarjosi Diederichille juuri sitä kunniavirkaa, josta Diederich oli toimittanut pois hänen lankonsa. Pitikö nyt sylkeä vai kätkeytyä? Diederich piti parempana lyödä kantapäänsä yhteen ja esittää virheettömästi kiitoksensa.
"Nähkääs", vastasi vanhus, "yhteistunne rakentaa sillan nuorista vanhoihin, vieläpä niihinkin asti, jotka eivät ole enää elossa."
Hän vei kätensä puolikaaressa seinien yli ja menneen sukupolven yli, mikä virttyneenä ja iloisena astui esiin maalatusta syvyydestään. Hän hymyili vannehameisille tytöille ja samalla myöskin eräälle veljensätyttärelle ja Meta Harnischille, jotka menivät siitä ohitse. Kun hän käänsi kasvonsa vanhaa pormestaria kohden, joka kukkien ja lasten keskitse astui esiin kaupungin portista, niin Diederich huomasi näiden molempien yhdennäköisyyden. Vanha Buck viittasi häneen ja noihin muihin maalatun kokouksen jäseniin.
"Hänestä minä olen paljon kuullut. Tämän naisen minä vielä tunsin. Eikös tuo pappismies näytä pastori Zillichiltä? Ei, meidän joukossamme ei voi ilmaantua mitään vakavaa vieraantumista, sillä me olemme jo kauan sitten olleet velvoitetut hyväntahtoisuuteen toisiamme kohtaan ja edistyksen kannattamiseen, jo niidenkin vuoksi, jotka jättivät meille 'Sopusoinnun'."
"Soman sopusoinnun", ajatteli Diederich ja katsahti ympärilleen, miettien, miten pääsisi tiehensä. Vanhus oli tapansa mukaisesti siirtynyt liikeasioista sentimentaaliseen jaaritukseen. "Hänestä tulee aina oppinut esiin", ajatteli Diederich.
Juuri silloin Guste Daimchen ja Inge Tietz menivät siitä ohitse. Guste riippui Ingen käsikoukussa, ja tämä kehui kovasti sitä, mitä oli kokenut kulissien takana. "Meidän tuskamme, kun he yhä sanoivat: teetä, kahvia, kahvia, teetä." Guste väitti: "Seuraavaksi kerraksi Wolfgang kirjoittaa paljon kauniimman kappaleen, ja minä näyttelen silloin mukana." Silloin Inge irtaantui, hänen ilmeensä kävi aran torjuvaksi. "Niinkö?" hän kysyi, ja Gusten kasvoilta hävisi äkkiä niiden harmiton into. "Miksei sitten?" hän kysyi surkean suuttuneena. "Mikäs sinun on taas?"
Diederich, joka häneltä olisi saattanut tätä kysyä, kääntyi jälleen valeen vanhan Buckin puoleen. Tämä jaaritteli edelleen.
"Samat ystävät silloin kuin nytkin, ja myöskin samat viholliset ovat siinä. Jo kovin himmentyneenä tuo rautainen ritari, tuo lasten pelätin tuossa portinkomerossaan. Don Antonio Manrique, julma ratsukenraali, sinä joka kolmikymmenvuotisessa sodassa meidän köyhältä Netzigiltämme kiskoit pakkoveroa. Jos nyt Riekestrasse ei olisi saanut sinulta nimeään, niin mihin olisi sitten viimeinenkin kaiku sinusta hävinnyt?… Myöskin yksi, jota ei meidän vapaudenhenkemme miellyttänyt ja joka aikoi hävittää sukupuuttoon."
Hiljainen hihitys pudisti äkkiä vanhusta. Hän tarttui Diederichin käteen.
"Eikös hän muistuta meidän herra von Wulckowiamme?"
Diederichin ilme muuttui vielä virheettömämmäksi, mutta vanhus ei sitä huomannut, hän oli nyt kerta kaikkiaan hyvällä tuulella, ja hänen päähänsä pälkähti jotakin. Hän viittasi Diederichiä tulemaan erään kasviryhmän taakse ja näytti hänelle seinällä kahta olentoa, erästä nuorta lammaspaimenta, joka kaihoten avasi käsivartensa, ja erään puron takana olevaa paimentyttöä, joka valmistautui hyppäämään tuon puron yli. Vanhus kuiskasi: "Luuletteko, että nuo pääsevät toistensa luokse? Sitä eivät monet enää tiedä. Minä sen tiedän vielä." Hän katsahti ympärilleen, näkikö kukaan häntä, ja avasi äkkiä erään pienen oven, jota kukaan ei olisi koskaan löytänyt. Ovessa oleva paimentyttö liikkui rakastajaa kohden. Hieman vielä, ja oven takana pimeässä tytön täytyi kylläkin olla sylissä… Vanhus viittaa huoneeseen, minkä oli paljastanut. "Tämän nimenä on rakkaudenkammio." Jostakin pihamaalta tunkeutui verhottoman ikkunan läpi lyhdynvalo tähän huoneeseen ja valaisi peilin ja hoikkajalkaisen sohvan. Vanhus veti sisäänsä ummehtunutta ilmaa, mikä virtasi esiin ties miten menneiltä päiviltä, ja hymyili ajatuksissaan. Sitten hän sulki tuon pienen oven.
Mutta Diederich, jonka mieltä tämä kiinnitti vain kohtalaisesti, näki jonkun tulevan, joka lupasi paljon enemmän mielenliikutusta. Se oli maakunnanoikeusneuvos Fritzsche: sillä hän oli siinä. Hänen lomansa oli loppunut, hän oli palannut etelästä ja tullut juhlaan, joskin hieman myöhästyneenä ja myöskin ilman Judith Laueria, jonka loma kesti vielä, aina siihen asti kun hänen miehensä pääsi vankilasta. Mistä Fritzsche meni ohitse vartalonvääntein, mitkä eivät vaikuttaneet luonnollisilta, siinä kuiskailtiin, ja jokainen, jota hän tervehti, kurkisti salaa herra Buckiin. Fritzsche huomasi kylläkin, että hänen piti tehdä jotakin, hän antoi itselleen sysäyksen ja läksi. Vanhus, joka ei aavistanut mitään, huomasi hänet äkkiä edessään. Hän kalpeni kerta kaikkiaan, Diederich pelästyi ja ojensi jo kätensä. Mutta mitään ei tapahtunut, vanhus oli tointunut. Hän seisoi siinä niin jäykkänä, että hänen selkänsä kovertui, ja katsoi kylmästi ja vieraasti mieheen, joka oli vietellyt hänen tyttärensä.
"Olette jo palannut, herra maakunnanoikeusneuvos?" hän sanoi kuuluvasti.
Fritzsche koetti nauraa iloisesti. "Siellä etelässä oli ilma kauniimpi, herra kaupunkineuvos. Niin, ja entäs sitten taide!"
"Siitä meillä on täällä vain kajastus" — ja vanhus viittasi, hellittämättä katsettaan Fritzschestä, seiniin. Hänen ryhtinsä teki vaikutuksen useimpiin, jotka tuolta takaapäin vaanivat hänessä heikkoutta. Hän piti puolensa tässä tukalassa asemassa, hän edusti vanhaa arvoa, hän yksin koko hajoavan perheen puolesta, seurueen puolesta, joka puuttui. Tällä hetkellä hän sai osakseen monen myötätunnon, jota hän oli jo niin paljon kadottanut… Diederich kuuli hänen vielä sanovan: "Minä olen saanut aikaan sen, että meidän uusi katujonomme sai toisen suunnan, vain siksi, että tämä talo ja nämä maalaukset saattoivat säilyä. Niillä saattaa olla arvoa vain kuvauksina, mutta sellainen kuva, joka saattaa antaa omalle ajalleen ja sen tavoille kestävyyttä, voi toivoa itsekin kestävänsä ja säilyvänsä." Silloin Diederich painui pois, hän häpesi Fritzschen puolesta.