* * * * *
Pormestarin anoppi kysyi häneltä, mitä vanhus oli sanonut "Salakreivittärestä". Diederich mietti, ja hänen täytyi tunnustaa, että hän ei ollut edes maininnut siitä mitään. Molemmat olivat pettyneitä.
Sillä välin hän huomasi, että Käthchen Zillich katseli pilkallisesti, ja hänelle se juuri oli kaikkein vähimmin luvallista. "No niin, neiti Käthchen", sanoi Diederich hyvin kuuluvasti, "mitäs Te ajattelette viheriästä enkelistä?" Käthchen vastasi vielä kuuluvammin: "Viheriästä enkelistä? Oletteko Te se?" Ja hän nauroi hänelle vasten naamaa. "Teidän pitäisi totisesti olla varovaisempi", arveli Diederich rypistellen otsaansa. "Minä tunnen itseni suorastaan velvoitetuksi huomauttamaan siitä isällenne."
"Isälleni!" huudahti Käthchen heti. Diederich pelästyi. Onneksi pastori Zillich ei ollut kuullut.
"Luonnollisesti minä kerroin isälleni aivan tuoreeltaan meidän pienen retkemme. Mitäs siitä sitten, sehän olitte vain Te."
Hän meni liian pitkälle. Diederich läähätti. "Niin, ja kauniimpien korvien ihailijaa varten Jadassohnkin oli siellä." Nähtyään, että sanat sattuivat, hän lisäsi. "Seuraavalla kerralla Viheriässä enkelissä me maalaamme nuo korvat vihreiksi, se synnyttää tunnelmaa."
"Jos luulette, että se riippuu korvista." Samalla Käthchenin katse ilmaisi niin rajatonta halveksimista, että Diederich päätti kaikin keinoin puuttua asiaan. He olivat tuon kasviryhmän luona. "Mitäs luulette?" kysyi Diederich. "Tuleeko tuo paimentyttö hyppäämään tuon puron yli ja tekemään tuon paimenen onnelliseksi?"
"Lammas", sanoi Käthchen. Diederich ei kuullut sitä, vaan meni eteenpäin ja kopeloi seinää. Hän oli löytänyt oven. "Näetkös nyt? Hän hyppää."
Käthchen lähestyi ja kurkotti kaulaansa tuohon salaiseen huoneeseen. Silloin hän sai työnnön ja joutui kokonaan sisälle. Diederich veti oven kiinni ja hyökkäsi äkkiä Käthchen'in kimppuun, läähättäen hurjasti.
"Päästäkää minut pois, minä raapin!" huusi Käthchen ja tahtoi kirkua. Mutta hänen täytyi nauraa, mikä lamasi hänen puolustuskykynsä ja saattoi hänet yhä lähemmäksi sohvaa. Taistelu Käthchenin paljaiden käsivarsien ja olkapäiden kanssa sai Diederichin kokonaan pois suunniltaan. "Kas niin", hän yski, "nyt tästä tulee jotakin." Päästyään askeleen eteenpäin hän toisti: "Nyt tästä tulee jotakin. Vieläkös minä olen lammas? Niin, kun joku ajattelee, että tyttö on sievä, ja hänellä itsellään on rehelliset aikomukset, silloin hän on lammas. Nyt tästä tulee jotakin." Viime sysäyksellä hän työnsi häntä eteenpäin. "Ah", sanoi Käthchen, ja naurusta tukehtumaisillaan: "Mitäs tästä sitten tulee?"
Äkkiä hänen puolustautumisensa muuttui vakavaksi. Kaasuvalon kaistale, mikä tunki sisään verhottomasta akkunasta, valaisi hänen epäjärjestystään, ja hänen ponnistuksista ikäänkuin paisuneet kasvonsa olivat käännetyt ovea kohden. Diederich käänsi päätään: Guste Daimchen seisoi siinä. Guste tuijotti älyttömänä eteensä, Käthchenin silmät pullistuivat, ja Diederich, polvillaan sohvalla, väänsi kaulaansa… Lopulta Guste veti oven kiinni ja lähestyi päättävästi Käthcheniä.
"Sinä saastainen lutka!" hän sanoi sydämensä syvyydestä.
"Itse sinä olet niitä!" sanoi Käthchen nopeasti tointuen. Silloin Guste vain läähätti ja katsoi Käthchen'istä Diederichiin neuvottomana ja niin suuttuneena, että hänen silmiinsä ilmestyi kostea kiilto. Diederich vakuutti: "Neiti Guste, tämä oli vain pelkkää pilaa"; mutta hän sai huonon vastaanoton, sillä Guste rähähti: "Minä tunnen Teidät, Teiltä tätä saattoi odottaa."
"Niin, sinä tunnet hänet", huomautti Käthchen pilkallisesti. Hän nousi ylös, samalla kun Guste tuli yhä lähemmäksi. Diederich puolestaan käytti tilaisuutta hyväkseen, otti arvokkaan asennon ja poistui, antaakseen naisten järjestää tuon asian keskenään.
"Että minun piti tuollaista nähdäkin!" huusi Guste; ja Käthchen:"Sinä et nähnyt mitään! Ja mitäs se muuten sinua liikuttaa?"
Diederichistä tämä alkoi tuntua kummalliselta, semminkin kun Guste vaikeni. Käthchen pääsi ilmeisesti voitonpuolelle. Hän heitti niskansa taaksepäin ja satoi: "Sinun puoleltasi minä pidän tätä muuten merkillisenä. Sinun, jota vastaan voidaan niin paljon sanoa!"
Guste kävi heti hyvin levottomaksi. "Minua?" hän kysyi pitkään."Mitäs minä sitten teen?"
Käthchen keimaili äkkiä — samalla kuin Diederichin valtasi pelko.
"Sen sinä toki tiedät itsekin. Minusta se on liian kiusallista."
"Minä en tiedä ollenkaan mitään", sanoi Guste valittaen.
"Ei olisi voinut luullakaan, että mitään sellaista olisi edes olemassakaan", sanoi Käthchen ja nyrpisti nenäänsä. Guste menetti malttinsa. "Annapas vain kuulua! Mitäs Teillä kaikilla oikein on?"
Diederich ehdotti: "On toki sentään parempi, jos jätämme tämän huoneen." Mutta Guste polki jalkaa.
"Minä en astu askeltakaan, ennenkuin saan tietää. Koko illan olen huomannut, että minua mulkoillaan, aivan kuin olisin niellyt kuolleen kalan."
Käthchen kääntyi pois. "Siitä sen näet. Saat olla iloinen sen johdosta, että sinua ei ole paiskattu ulos velipuolesi Wolfgangin kanssa."
"Kenen kanssa?… Velipuoleni… Miten niin velipuoleni?"
Syvässä hiljaisuudessa Guste yski hiljaa ja katseli kaikkialle. Yht'äkkiä hän käsitti. "Sellaista halpamaisuutta!" hän huusi kauhuissaan. Käthchenin kasvoille levisi tyydytyksen hymy. Diederich puolestaan teki torjuvan liikkeen. Guste kohotti sormensa Käthcheniä kohden. "Sen Te tytöt olette keksineet! Te kadehditte minun rahojani!"
"Pöh", päästi Käthchen. "Sinun rahoistasi me emme välitä, jos niitä sitten onkaan."
"Se ei ole totta!" kirkasi Guste. Äkkiä hän kaatui sohvalle ja voivotti. "Jumalani, Jumalani, mitäs me sitten olemme saaneet aikaan."
"Näethän sen kyllä", sanoi Käthchen säälistä. Guste nyyhkytti yhä kovemmin; Diederich kosketti hänen olkapäätään. "Neiti Guste, ettehän toki tahdo, että ihmiset tulisivat tänne." Hän etsi jotakin, millä olisi lohduttanut Gustea. "Sellaista ei voi koskaan tietää. Toistenne näköisiä Te ette ole."
Mutta tuo lohduttaminen vaikuttikin Gusteen kiihoittavasti. Hän hyppäsi pystyyn ja muuttui hyökkääväksi. "Sinä — sinä olet ylipäänsä hieno numero", hän kähisi Käthchenille. "Minä tulen kertomaan mitä sinusta näin!"
"Ja sinun puheitasi sitten uskottaisiin! Sellaisen puheisiin ei kukaan enää usko. Minusta tietää jokainen, että olen siveä."
"Siveä! Silitä nyt edes vaatteesi!"
"Niin saastainen kuin sinä —"
"Olet vain sinä!"
Tämän johdosta molemmat pelästyivät, keskeyttivät ja seisoivat vastapäätä toisiaan, vihaa ja tuskaa oli heidän paksuissa kasvoissaan, jotka niin kovin muistuttivat toisiaan; yläruumis eteenpäin kumarassa, olkapäät pystyssä, kädet lanteilla, he näyttivät siltä, kuin heidän tuoksuavat tanssiaispukunsa ratkeaisivat. Guste otti vielä hyökätäkseen.
"Minä kerron sen kuitenkin!"
Silloin Käthcheniltä hävisi viimeisetkin pidäkkeet. "Mutta teekin se sitten pian, taikka minä muuten ennätän ennemmin ja kerron kaikille, ett'et sinä, vaan minä avasin tämän oven ja yllätin teidät molemmat."
Kun Guste tähän vain räpytteli silmiään, niin Käthchen lisäsi, äkkiä selvenneenä: "Niinpä niin, sen minä olen velkapää tekemään. Sinulle se ei ole enää mahdollista."
Mutta Diederichin katse oli kohdannut Gusten katseen, tuli ymmärretyksi ja siirtyi alemmaksi, kunnes kohtasi Gusten pikkusormessa olevan hohtokiven, minkä olivat yhdessä vetäneet esiin lumppujen joukosta. Silloin Diederich hymyili ritarillisesti, ja Guste kovin punastuneena tuli niin lähelle häntä, että melkein nojasi häneen. Käthchen hiipi ovelle. Kumartuneena Gusten olkapään yli Diederich sanoi hiljaa: "Mutta Teidän sulhasennepa jättää Teidät pitkäksi aikaa yksikseen." — "Ah hän", vastasi Guste. Diederich alensi vielä hieman kasvojaan ja painoi ne hänen olkapäälleen. Guste pysyi aivan hiljaa. "Vahinko", sanoi Diederich ja vetäytyi pois niin odottamatta, että Guste horjahti. Guste käsitti yht'äkkiä, että hänen asemansa oli oleellisesti muuttunut. Hänen rahansa ei ollut enää valttia, se oli menettänyt arvonsa, Diederichin kaltainen mies oli arvokkaampi. Gusten katse muuttui äkkiä nartun katseeksi. Diederich sanoi harkitusti: "Teidän sulhasenne asemassa minä kyllä menettelisin toisella tavalla."
Käthchen veti jälleen oven kiinni mitä suurimmalla varovaisuudella ja tuli takaisin, sormi suulla.
"Tiedättekös mitä? Näytös on jo alkanut — luullakseni jo kauan sitten."
"Jumalani!" sanoi Guste; ja Diederich: "No niin, sitten me olemme satimessa." Hän tunnusteli seiniä keksiäkseen ulospääsyn, vieläpä hän työnsi sohvankin paikoiltaan. Kun ei löytänyt mitään, niin hän suuttui.
"Tämä on todellakin ansa. Ja tämän vanhan hökkelin tähden vanha Buck siirsi koko katujonon suunnan. Hän tulee vielä näkemään, että minä tämän hajotan. Tulla vain ensin valtuusmieheksi!"
Käthchen hihitti. "Miksi Te niin kerskutte? Täällähän on aika mukavata. Nyt voimme me tehdä, mitä tahdomme." Ja hän hyppäsi sohvalle. Silloin Guste ponnahti ja tahtoi myöskin päästä sille. Mutta hän jäi roikkumaan. Diederich sieppasi hänestä kiinni: Käthchenkin tarttui häneen. Diederich iski silmää kumpaisellekin. "Mitäs me sitten teemme?" Käthchen sanoi: "Teidän pitää se tietää. Me tunnemme nyt toisemme kaikki kolme." — "Ja mitään menetettävää ei meillä liioin enää ole", sanoi Guste. Silloin he kaikki päästivät kielensä valloilleen.
Mutta Käthchen tyrmistyi. "Lapset! Tuossa peilissä minä näytän kuolleelta isoäidiltäni."
"Se on vallan musta."
"Ja kokonaan likainen."
Hallahtavassa kaasuvalossa he ryhtyivät ottamaan selvää niistä julistuksista ja hyväilynimistä, joita oli vanhojen vuosilukujen ohella kirjailtujen vaasien ja amorettien kupeisiin piirrettyjen, toisiinsa kietoutuneiden sydänten kehyksissä. "Tässä ruukussa täällä alhaalla, eikös olekin jotakin!" sanoi Käthchen. "'Vasta nyt pitää meidän kärsiä'… Miksi? Koska he olivat täällä sisällä? Ne olivat toki hulluja."
"Me emme ole hulluja", väitti Diederich. "Neiti Guste, Teillähän on hohtokivi." Hän piirsi sillä kolme sydäntä, varusti sen allekirjoituksella ja antoi tyttöjen selittää, mitä tuo kaikki merkitsi. Kun nämä kääntyivät kirkuen pois, niin hän sanoi uljaasti: "Miksi sitten tämän nimenä on rakkaudenkammio."
Äkkiä Gustelta pääsi hätähuuto. "Joku katselee meitä!"
Peilin takaa pisti esiin kuolonkalpea pää!…Käthchen oli jo ovella."Tulkaapas takaisin", huusi Diederich. "Se on vain pään kuva."
Peili oli toiselta syrjältä irtaantunut seinästä, sitä voitiin vielä enemmän kääntää: silloin tuli koko kuva näkyviin.
"Sehän on se paimentyttö, joka tuolla ulkona hyppää puron yli!"
"Nyt se on hänelle tapahtunut", sanoi Diederich; sillä paimentyttö istui siinä ja itki. Mutta peilin takapuolella paimen poistui.
"Ja täältä päästään ulos!" Diederich viittasi erääseen valaistuun rakoon, hän kopeloi sitä, seinäverho avautui.
"Tämä on uloskäytävä", huomautti Diederich ja meni edellä. Aivan hänen selkänsä takana Käthchen sanoi pilkallisesti:
"Minulle ei tapahtunut mitään."
Ja Guste surumielisesti: "Eikä minulle."
* * * * *
Diederich ei ollut kuulevinaan tätä, hän pani merkille, että olivat eräässä pienessä salissa ravintolan takana. Kiirehtimällä hän ennätti peilikäytävään ja hukkui huomaamatta yleisöön, jota juuri tuli ulos tulvimalla salista. Katsojat olivat täynnään liikutusta salakreivittären traagillisen kohtalon johdosta, kreivittären, joka nyt kuitenkin meni naimisiin soitonopettajan kanssa. Rouva Harnischilla, rouva Cohnilla, pormestarin anopilla, kaikilla oli itkeytyneet silmät. Jadassohn, joka tuli keräämään laakereita, sai naisten puolelta huononlaisen vastaanoton. "Teidän syynne on, herra asessori, että niin kävi! Lopultakin hän oli kuitenkin Teidän oikea sisarenne." — "Anteeksi, hyvät naiset!" Ja Jadassohn puolusti kantaansa kreivillisten tilojen laillisena perijänä. Silloin Meta Harnisch sanoi:
"Mutta niin uhmaavalta ei Teidän olisi tarvinnut näyttää."
Heti suuntautuivat kaikkien katseet Jadassohnin korviin; hihitettiin; Jadassohn kirkui itsekseen, mitä nyt sitten oli tapahtunut; silloin Diederich tarttui hänen käsivarteensa. Koston suloinen sykintä sydämessä Diederich vei hänet sinne, missä rouva von Wulckow jätteli hyvästi majuri Kunzea lausuen elävän tunnustuksensa siitä työstä, minkä tämä oli tehnyt hänen kappaleensa hyväksi. Mutta tuskin oli kappaleentekijä nähnyt Jadassohnin, kun hän käänsi hänelle selkänsä. Jadassohn oli kuin maahan naulattu, Diederich ei vienyt häntä pitemmälle. "Mikäs nyt sitten on?" hän kysyi ulkokultaisesti. "Ah niin, kappaleentekijä. Te ette ole häntä miellyttänyt. Teistä ei pidä tulla yleistä syyttäjää. Teidän korvianne katseltiin liiaksi."
Oli nyt Diederich odottanut sitten mitä tahansa, niin ei ainakaan sitä mitätöntä, teeskenneltyä irvettä, mikä näkyi Jadassohnin kasvoilla. Missä oli nyt se ylpeä purevuus, jolle tuo mies oli omistanut elämänsä? "Minä sanon sen kyllä", hän lausui vain hyvin hiljaa; mutta hänen sanansa tuntuivat hirvittävältä huudolta… Sitten hän joutui liikkeeseen, tanssi paikallaan ja puhui. "Te voitte nauraa, hyvä mies! Te ette tiedä, mitä Teillä on kasvoissanne. Teidän kasvonne, niissä ei ole mitään, mutta kymmenessä vuodessa minusta tulee ministeri."
"No, no", sanoi Diederich, ja sitten hän lisäsi: "koko kasvojanne Te ette tarvitsekaan siinä: vain korvat."
"Ettekö ottaisi myydäksenne niitä?" kysyi Jadassohn ja katsahti Diederichiin, niin että tämä pelästyi. "Käykö se päinsä?" hän kysyi epävarmasti. Jadassohn kääntyi jo, kyynillisesti nauraen, Heuteufelin puoleen. "Tehän olette korvaspesialisti, herra tohtori…"
Heuteufel selitti hänelle, että tosiaankin, vaikka tähän asti vain Pariisissa, oli toimitettu leikkauksia, joiden avulla korvat oli saatu puolta pienemmiksi. "Miksei samalla oteta pois kaikkea?" kysyi Heuteufel. "Tuon toisenkin puolen Te voitte pitää rauhassa." Jadassohn oli saanut ryhtinsä takaisin. "Suurenmoinen sutkaus! Kerron sen oikeudessa. Olette aika veijari!" Ja hän taputti Heuteufelin vatsaa.
Sillä välin Diederich oli kääntynyt sisartensa puoleen, jotka tanssipukuun puettuina tulivat pukuhuoneesta. He saivat kaikilta puolin suosiota osakseen ja tekivät selvää näyttämöltä saamistaan vaikutuksista. "Teetä — kahvia: Hyvä Jumala, miten kiihoittavaa se oli!" sanoi Magda. Veljenä Diederich otti vastaan onnitteluja. Hän kulki heidän välissään, Magda oli ripustautunut hänen käsikoukkuunsa, mutta Emmin käsivarresta hänen täytyi pitää kiinni väkisin. Emmi kähisi: "Jätä koko komedia"; Diederich puhkui hänelle naurun ja tervehdysten välissä: "Sinulla oli vain pieni osa, mutta ole iloinen, jos saat joskus jotakin näytellä. Katsopas Magdaa!" Sillä Magda taipui suosiollisesti veljensä kainaloon, hän näytti olevan valmis näyttelemään perheen onnea niin kauan kuin veli sitä vain tahtoi. "Siskoseni", sanoi Diederich hennon kunnioittavasti, "sinulla oli menestystä. Mutta minä voin vakuuttaa sinulle, että minulla myöskin." Vieläpä hän imartelikin siskoaan. "Sinä näytät tänään suloiselta. Kienastille se on melkein vahinko." Kun sitten vielä presidentinrouva, joka oli poismenossa, nyökäytti heille armollisesti, niin sisarukset kohtasivat kulkiessaan vain mitä ystävällisimpiä kasvoja. Sali oli tyhjennetty; palmuryhmän takana alettiin soittaa poloneesia. Diederich kumarsi mitä virheettömimmin Magdalle ja läksi hänen kanssaan tanssimaan, riemuiten, heti majuri Kunzen jälkeen, joka johti. Niin he kiitivät Guste Daimchenin ohitse, joka istui siinä, istui kyttyräselkäisen neiti Kühnchenin vieressä ja katseli heidän jälkeensä sen näköisenä, kuin olisi saanut selkäänsä. Hänen näkemisensä koski Diederichiin melkein yhtä kamalasti kuin Lauerin näkeminen linnan pihalla.
"Guste rukka!" sanoi Magda. Diederich rypisti kulmakarvojaan. "Niinpä niin, se johtuu siitä."
"Mutta oikeastaan" — ja Magda katsoi kulmainsa alta, "mistä se sitten johtuu?"
"Se on samantekevä, lapseni, mutta niin se vain on."
"Diedel, sinun pitäisi myöhemmin pyytää häntä valssiin."
"Sitä minä en saa. Täytyy tietää, mitä on velkaa omalle itselleen."
Sitten hän jätti heti salin. Nuori Sprezius, joka ei ollut enää luutnantti, vaan ainoastaan viimeisen luokan kimnanisti, kuljetti juuri Kühnchenin kyttyräselkäistä tytärtä pois seinän luota. Hän otti nähtävästikin huomioonsa tytön isän. Guste Daimchen jäi istumaan… Diederich kulki sivuhuoneiden läpi, missä vanhemmat herrat pelasivat korttia, sai pitkän nenän Käthchen Zillichiltä, minkä hän yllätti erään oven takana erään näyttelijän seurasta, ja joutui ravintolaan. Siellä istui erään pöydän ääressä Wolfgang Buck ja piirteli muistikirjaansa niiden äitien kuvia, jotka odottivat salin seinillä.
"Hyvin taidokasta", sanoi Diederich. "Oletteko jo piirtänyt myöskin morsiamenne kuvan?"
"Tässä yhteydessä hän ei kiinnitä mieltäni", vastasi Buck niin välinpitämättömästi, että Diederich epäili, olisiko hänen elämyksensä Gusten kanssa rakkaudenkomerossa kiinnittänyt hänen sulhasensa mieltä.
"Teistä ei ylipäänsä saa selvää", hän sanoi pettyneenä.
"Mutta Teistä kyllä saa aina", sanoi Buck. "Silloin oikeudessa, suuren yksinpuhelunne aikana, minä olisin tahtonut piirtää Teidät."
"Teidän puolustuspuheenne miellytti minua; se oli onneksi epäonnistunut yritys saattaa minun persoonani ja toimintani mitä suurimpien piirien silmissä halveksituksi ja huonoon huutoon!"
Diederich salamoi, Buck huomasi sen ihmetellen. "Minusta tuntuu, että olette loukkaantunut. Ja minä puhuin kuitenkin niin siivosti." Hän liikutti päätään ja hymyili surevaisen ihastuneesti. "Emmeköhän tyhjentäisi yhdessä shamppanjapulloa?" hän kysyi.
Diederich lausui: "Voinko minä nyt juuri Teidän kanssanne —." Mutta hän suostui. "Oikeus totesi päätöksessään, että Teidän soimauksenne eivät kohdistuneet yksistään minuun, vaan kaikkiin kansallismielisiin miehiin. Sillä minä näenkin asian kuitatuksi."
"Siis Heidsieckiä?" kysyi Buck. Hän pakotti Diederichin kilistämään kanssaan. "Sen toki myönnätte, hyvä Hessling, että niin perin pohjin kuin minä ei kukaan ole Teitä vielä käsitellyt… Nyt minä voin sen Teille sanoa: Teidän roolinne oikeuden edessä miellytti minua enemmän kuin omani. Myöhemmin kotona, peilin edessä, minä sitä jäljittelin."
"Minun roolini? Tahdotte kai sanoa, että minun vakaumukseni. TosinTeidän mielestänne aikamme edustavin tyyppi on näyttelijä."
"Sen minä sanoin — erääseen toiseen henkilöön nähden. Mutta Te näette, miten paljon lähemmäksi minä olen havainnossani osunut… Jos minun ei olisi huomenna puolustettava pesumuijaa, jonka pitäisi olla varastanut alushousut Wulckowilta, niin kenties minä näyttelisin Hamletia. — Kippis!"
"Kippis. Siinä Te ette ainakaan kaipaa mitään vakaumusta!"
"Jumalani, minullakin on jonkinlainen. Mutta ainako sama?… Te neuvoisitte minua siis menemään teatteriin?" kysyi Buck. Diederich oli jo avannut suunsa suositellakseen sitä hänelle, mutta silloin Guste astuikin sisään, ja Diederich punastui, sillä hän oli juuri ajatellut häntä. Buck sanoi uneksivasti: "Sillävälin minun keittopatani makkaroineen ja kaaleineen kiehuisi yli laitojen, ja se on kuitenkin niin hyvä ruokalaji." Mutta Guste lähestyi hiljaa, pani takaapäin kätensä sulhasensa silmille ja sanoi: "Arvaas kuka minä olen?" — "Sinähän se olet", sanoi Buck ja taputti häntä.
"Herroilla on hauskaa puheenaihetta? Pitääkö minun mennä tieheni?" kysyi Guste. Diederich riensi hakemaan hänelle tuolin; mutta itse asiassa hän olisi kernaammin ollut yksinään Buckin kanssa; kuumeinen kiilto Gusten silmissä ei luvannut mitään hyvää. Hän puhui tavallista luistavammin.
"Te sovittekin tosiaan mainiosti yhteen, olette vain liian muodollisia."
Buck sanoi: "Se johtuu molemminpuolisesta kunnioituksesta." Diederich kömmämystyi, ja sitten hän teki huomautuksen, minkä johdosta itsekin joutui hämilleen. "Oikeastaan — joka kerta kun minä eroan Teidän sulhasestanne, minä tunnen vihaa häntä kohtaan; mutta iloitsen, kun tapaan hänet uudestaan." Hän suoristautui. "Jos minä nimittäin en olisi vielä kansallismielinen, niin hän tekisi minut siksi."
"Ja jos minä sitä olisin", sanoi Buck heikosti hymyillen, "niin hän vieroittaisi minut siitä. Siitä seurustelumme viehätys."
Mutta Gustella oli silloin nähtävästi muita huolia, hän oli kalpea ja nieleksi jotakin.
"Nyt minä sanon sinulle jotakin, Wolfgang. Lyömmekö vetoa, että menet kumoon?"
"Herra Rose, Hennessyänne!" huusi Buck. Sillä aikaa kuin hän sekotti konjakkia shamppanjaan Diederich tarttui Gusten käsivarteen; ja kun tanssimusiikki oli kovin äänekäs, hän kuiskasi rukoilevasti: "Älkäähän vain tehkö mitään tyhmyyksiä!" Guste sanoi torjuvasti. "Tohtori Hessling pelkää. Hän pitää tuota juttua halpamaisena, minusta se on vain narrimainen." Ja äänekkäästi nauraen: "Mitäs sinä sanot? Sinun isäsi olisi minun äitini kanssa: ymmärräthän. Ja niin ollen meidän pitäisi: ymmärrätkös sinä?"
Buck liikutti hitaasti päätään; sitten hän veti suutaan vinoon."Joskin." Silloin Gustea ei enää naurattanut.
"Miten niin, joskin?"
"No niin, jos netzigiläiset jotakin sellaista uskovat, niin silloin sitä täytyy heidän keskuudessaan tapahtua joka päivä, ja silloin ei sillä ole mitään väliä."
"Tyhjillä sanoilla ei asiata auteta", huomautti Guste, Diederich uskoi olevansa pakotettu panemaan vastalauseensa.
"Kaikkialla voi sattua hairahduksia. Mutta kukaan ei voi olla piittaamatta lähimmäistensä mielipiteistä kärsimättä siitä rangaistusta."
Guste huomautti: "Hän luulee aina olevansa liian hyvä tähän maailmaan." Ja Diederich: "Tämä on ankara aika. Joka ei puolusta itseään, hänen täytyy uskoa siihen." Silloin Guste huusi haikean innostuneesti:
"Tohtori Hessling ei ole sinun kaltaisesi! Hän on puolustanut minua! Minä kuulin tämän Meta Harnischilta, jonka lopulta täytyi avata suunsa. Hän on muuten ainoa, joka on minua puolustanut. Sinun asemassasi hän vetäisi tilille ihmiset, jotka uskaltavat juoruta minusta!"
Diederich vahvisti tämän päännyökkäyksellä. Buck pyöritteli yhä lasiaan. Äkkiä hän laukasi kielensä.
"Kuka sanoo, että minäkin en kernaasti vetäisi kerta jotakin tilille — jotakin ilman valikointia, koska kerta kaikki näyttävät olevan yhtä alhaisia ja yhtä tyhmiä?" Samalla hän nipisti silmänsä kiinni. Guste kohotti paljaita olkapäitään.
"Sellaista sitä jutellaan, mutta he eivät ole niin tyhmiä, he tietävät, mitä tahtovat… Tyhmempi on viisaampi", lopetti Guste taisteluun vaativasti, ja Diederich nyökäytti salaisen ivallisesti. Silloin Buck katsahti häneen, Diederichiin, silmillä, jotka yht'äkkiä näyttivät mielipuolisilta. Nyrkkejään hän pyöritti kaulansa ympäri suonenvedontapaisella vapinalla. "Mutta jos minä —" hänen äänensä oli äkkiä tullut käheäksi — "jos minä saisin tuota jotakuta kauluksesta kiinni, tuota, josta minä tietäisin, että hän suunnittelee kaikki juonet ja yhdistää omaan persoonaansa kaiken, mikä kaikissa on inhoittavata ja pahaa. Jos minä saisin tuota kauluksesta kiinni, tuota, joka on kaiken epäinhimillisen ja ihmistä alentavan kokonaiskuva —." Kalpeana kuin hännystakin paita Diederich vetäytyi syrjään tuolillaan ja perääntyi taaksepäin. Guste huudahti, hän lennähti pakokauhuisesti seinää kohden. "Se johtuu konjakista!" huudahti Diederich Gustelle… Mutta Buckin katse, joka hirveätä tehoa täynnään oli pyörinyt heidän välillään, keskittyi odottamatta, tirkisti ja loisti iloiselta.
"Valitettavasti minä olen tähän sekotukseen tottunut", hän selitti.
Diederich asettui taas rennosti asemilleen. "Te olette sittekin vain näyttelijä", hän sanoi suuttuneesti. "Niinkös luulette?" kysyi Buck ja säteili vielä kirkkaammin. Guste nyrpisti nenäänsä. "No niin, huvitelkaahan sitten edelleen keskenänne", hän lausui ja aikoi mennä. Mutta maakunnanoikeusneuvos Fritzsche oli siinä, hän kumarsi Gustelle ja myöskin Buckille. Hän kysyi, salliko herra oikeusapulainen, että hän tanssi hänen morsiamensa kanssa kotiljongia. Hän puhui mitä kohteliaimmin, jossain määrin rauhoittavasti. Buck ei vastannut, hän rypisti kulmiaan. Guste oli jo sillä välin tarttunut Fritzschen käsivarteen.
Buck katseli heidän jälkeensä, kulmat rypyssä, unhoittaen itsensä. "Niin, niin", ajatteli Diederich, "hauskaa ei ole tavata herraa, joka sisaresi kanssa on tehnyt huvimatkan ja sitten tulee ja ottaa morsiamesi pöydästäsi, etkä voi mitään tehdä, koska muuten skandaali tulisi vielä suuremmaksi, koska nimittäin jo kihlauksesikin on skandaali…"
Pelättävästi Buck sanoi: "Tietäkääpäs, että nyt vasta minä saan oikein halun mennä naimisiin neiti Daimchenin kanssa. Minä en pitänyt asiata — erittäin mielenkiintoisena; mutta Netzigin asukkaat ovat tehneet sen suorastaan pikantiksi, kutkuttavaksi."
Diederich jäykistyi tämän vaikutuksen johdosta. "Jos Teitä miellyttää", hän sanoi.
"Miksei sitten? Te ja minä, me kaksi vastakohtaa, me tuomme tänne toki moraalista vapaan aikakauden edistyneet tendenssit. Me teemme alkuunpanon. Ajan henki kulkee täällä kadun yli vielä huopakengissä."
"Me tulemme antamaan sille kannukset", lupasi Diederich.
"Kippis!"
"Kippis! Mutta minun kannukseni" — Diederich salamoi. "Teidän epäilyksenne ja hervoton mielialanne ei ole ajanmukaista. Hengellä" — hän puhalsi nenänsä kautta — "ei nykyään tehdä mitään. Kansallisille teoille" — hän löi nyrkkiä pöytään — "kuuluu tulevaisuus!"
Buck hymyili siihen anteeksiantavasti: "Tulevaisuus? Siinä se juuri erehdys onkin. Kansallisia tekoja on kerääntynyt vuosisatain kuluessa. Mitä me nyt koemme ja saamme vielä kokea, on niiden sykähdystä ja ruumiin hajua. Siitä ei lähde hyvää ilmaa."
"Teiltä minä en voinut muuta odottaakaan kuin kaikkeinpyhimmän lokaan viemistä."
"Pyhä! Koskematon! Sanokaamme yksin tein ikuinen! Eikö totta? Ilman teidän natsionalisminne ihanteita ei tulla, ei tulla enää koskaan uudestaan elämään. Aikaisemmin kenties, historian pimeinä aikoina, joka ei Teitä vielä tuntenut. Mutta nyt Te olette siinä, ja maailma on siihen saapunut. Kansojen viha ja omahyväisyys, siinä päämäärä, sitä pitemmälle se ei kanna."
"Me elämme ankarata aikaa", vahvisti Diederich vakavasti.
"Vähemmän ankaraa kuin kalkittua… Minä en usko, että ihmiset, jotka sattuivat elämään kolmikymmenvuotisen sodan aikana, olisivat uskoneet silloisten olosuhteiden muuttumattomuuteen, mitkä eivät olleet myöskään niin helliä. Enkä minä usko sitäkään, että ne, jotka olivat rokokomielivallan alaisina, olisivat uskoneet sitä kukistumattomaksi, sillä muutoin he eivät olisi tahtoneet vallankumousta. Missä on, historian tiloissa, joihin me voimme vielä hengessä mennä sisälle, se aika, joka olisi julistanut itsensä pysyväiseksi ja surullisine rajoituksineen riidellyt ikuisuuden kanssa, tai moittinut ennakkoluuloisesti jokaista, joka ei kokonaan kuulunut siihen. Olla olematta kansallismielinen herättää Teissä vielä enemmän kauhua kuin vihaa! Mutta isänmaattomat ovat teidän kantapäillänne. Tuolla salissa, näettekö heitä?"
Diederich valutti maahan shamppanjansa, niin äkisti hän kääntyi. Oliko sitten Napoleon Fischer tovereineen tunkeutunut sisään?… Buck nauroi mykästi ja sisäisesti. "Älkää vaivatko itseänne, minä tarkoitan vain tuota rauhallista kansaa noilla seinillä. Miksi he näyttävät niin iloisilta? Mikä oikeuttaa heidät kukkaisteihin, kevyeen astuntaan ja sopusointuun? Ah, te ystävät!" Buck heilutti lasiaan tanssijoiden yli. "Te ihmiskunnan ja kaiken hyvän tulevaisuuden ystävät, laajarintaiset, jotka ette tienneet mitään kansallisen serkusseuran synkästä itsekkyydestä! Te maailmansielut, palatkaa jälleen! Vieläpä meidänkin keskellämme jotkut odottavat teitä!"
Hän joi pohjaan, Diederich huomasi halveksuen, että Buck itki. Muuten viimeksimainittu sai heti viekkaan ilmeen kasvoilleen. "Mutta te, aikalaiset, ette tiedä, mitä tuolla pormestarilla, joka tuolla taustalla henkilökunnan ja paimentyttöjen keskellä ruusuisesti hymyilee, on nauharuusuna rinnassaan? Värit ovat kalvenneet, te ajattelette kai, että ne ovat meidän värimme? Mutta ne ovatkin Ranskan kolmivärit. Ne olivat silloin uusia, eivätkä kuuluneet millekään erityiselle maalle, vaan olivat yleisen aamunsarastuksen värit. Niiden pitäminen oli parasta mielialaa; oli ankaran korrektia, kuten te sanoisitte. Kippis!"
Mutta Diederich oli salaa vetäytynyt pois tuoleineen ja kurkisteli ympärilleen, kuuliko kukaan. "Tehän olette humalassa", hän mutisi; ja pelastaakseen tilanteen hän huusi: "Herra Rose, vielä yksi pullo!" Sitten hän istuutui paikalleen arvokkaasti.
"Te ette näytä ajattelevan sitä, että Bismarck on sen jälkeen ollut olemassa!"
"Eikä vain yksi Bismarck", sanoi Buck. "Kaikilta puolilta on Europa ajettu tähän kansalliseen läpikäyntiin. Olettakaamme, että sitä ei voitu välttää. Sen jälkeen on tuleva parempia ketoja… Mutta oletteko edes seuranneet Bismarckianne, mikäli hän oli oikeassa? Te olette antaneet kiskoa itseänne sinne tänne, te olette eläneet hänen kanssaan riidoissa. Vasta nyt, kun teidän pitäisi olla jo irti hänen vaikutuksestaan, te riiputte kiinni hänen voimattomassa varjossaan! Sillä teidän kansallinen aineenvaihtonne on lamauttavan hidas. Ennen kuin te ennätätte käsittää, että joku suuri mies on olemassa, hän on jo lakannut olemasta suuri."
"Te tulette hänet vielä tuntemaan!" lupasi Diederich. "Veri ja rautapysyy tehokkaimpana parannuskeinona. Voima käy oikeuden edellä!"Hänen päänsä paisui punaiseksi noiden uskonkappaleiden lausumisesta.Mutta Buck kiihtyi myöskin.
"Voima! Voima ei pysy aina painetin nenässä kuten vartaaseen pistetty makkara. Ainoa todellinen voima on nykyään rauha! Harjotelkaa vain väkivallan komediaa! Pöyhkeilkää kuviteltuja sisäisiä ja ulkonaisia vihollisia vastaan! Tekoja ei teidän ole onneksi sallittu tehdä!"
"Ei sallittu?" Diederich puhalsi, aivan kuin sammuttaakseen tulta. "Hänen Majesteettinsa on sanonut: Kernaammin me annamme meidän kaikkien kahdeksantoista armeijakunnan ja neljänkymmenen kahden miljoonan asukkaan —"
"Sillä missä Saksan kotka —!" huusi Buck äkkinäisellä lennolla; ja vielä rajummin: "Ei parlamentin päätöksiä! Ainoa tuki on armeija!"
Diederich ei antanut hänelle perään. "Te olette kutsutut suojelemaan minua ensi rivissä ulkonaista ja sisäistä vihollista vastaan."
"Maankavaltajajoukkoa vastaan!" huusi Buck. "Rosvojoukkoa vastaan —"
Diederich keskeytti: "— joka ei ole saksalaisen nimen arvoinen!"
Ja molemmat yhteen ääneen: "Sukulaisia ja veljiä ampua!"
Tanssijat, jotka olivat nauttimassa virvokkeita, huomasivat heidän melunsa ja hakivat paikalle naisensakin näkemään tätä sankarillista innostusta. Yksinpä kortinpelaajatkin kurkottivat päitään sisään; ja kaikki katselivat hämmästyneinä Diederichiä ja hänen toveriaan, jotka tuolillaan heiluen, rynkämäisillään pöydällä, kiiluvine silmineen ja paljastettuine hampaineen singahduttelivat toisilleen vasten naamaa tuimia sanoja.
"Yhden vihollisen, ja se on minun viholliseni!"
"Yksi on vain herra valtakunnassa, ketään muuta minä en siedä!"
"Minä voin olla sangen paha!"
Äänet sekaantuivat toisiinsa.
"Väärää humanismia!"
"Jumalallisen maailmanjärjestyksen isänmaattomat viholliset!"
"Täytyy juurittaa pois viimeistä vesaa myöten!"
Pullo lensi seinää vastaan.
"Minä murskaan!"
"Saksalaisen tomun!… jaloistaan!… Ihania päiviä!"
Katselijain läpi tunkeutui tässä kohden eräs olento sidotuin silmin: Guste Daimchen, jonka tällä lailla piti etsiä itselleen jokin herra. Takaapäin hän tunnusteli Diederichiä ja koetti saada häntä nousemaan ylös. Tämä teki itsensä kankeaksi ja toisti uhkaavasti. "Ihania päiviä!" Guste repi liinan silmiltään, tuijotti häneen tuskallisesti ja haki hänen sisarensa. Buckkin huomasi, että oli viisasta nousta pöydästä. Huomiota herättämättä hän tuki ystäväänsä tämän poistuessa, mutt'ei voinut kuitenkaan estää Diederichiä kääntymästä vielä kerran ympäri ja huutamasta tanssijain töllistelevälle joukolle mahtavasti suoristautuen, joskin lasimaisin silmin, salamoimatta:
"Minä murskaan!"
Sitten hän joutui alas ja autettiin vaunuihin.
* * * * *
Kun hän keskipäivän lähestyessä kovin särkevin päin astui perhehuoneeseen, niin hän suuresti hämmästyi sen johdosta, että Emmi poistui sieltä suuttuneena. Mutta Magdan tarvitsi tehdä hänelle vain varovaisia viittauksia, niin hän tiesi jo, mistä oli kysymys. "Teinkö minä siten tosiaankin? No niin, minä myönnän, että naisia oli läsnä. On monia tapoja näyttää olevansa saksalainen mies: naisilla on taas omansa… Tällaisessa tapauksessa on luonnollista, että asia sovitaan virheettömimmällä ja lojaalisimmalla tavalla."
Vaikka hän tuskin saattoi nähdä mitään silmillään, hän oli selvillä siitä, mitä oli tapahtunut. Sillä välin kuin käytiin hakemassa kaksivaljakkoa, hän pukeutui käyntipukuun ja valkeaan kravattiin ja pani silinterin päähänsä; sitten hän ojensi kuskille Magdan laatiman luettelon ja ajoi tiehensä. Kaikkialla hän tahtoi tavata naisia, monet hän säikäytti näiden ollessa päivällisillä; — ja tuntematta tarkkaan, oliko hänen edessään rouva Harnisch, rouva Daimchen tai rouva Tietz, hän sanoi karhealla kohmeloisen äänellä:
"Minä myönnän… Saksalaisena miehenä, naisten läsnäollessa…Lojaalisin ja virheettömin tapa…"
Kello puoli kaksi hän oli jälleen kotonaan ja istuutui huokaisten pöytään. "Asia on sovittu."
Iltapäivä kuului eräälle vaikealle tehtävälle. Diederich antoiNapoleon Fischerin tulla ylös yksityisasuntoonsa.
"Herra Fischer", hän sanoi ja osoitti hänelle erästä tuolia, "minä otan Teidät vastaan täällä enkä konttorissa, koska meidän asiamme eivät ollenkaan koske herra Sötbieriä. Kysymyksessä on nimittäin politiikka."
Napoleon Fischer nyökkäsi, ikäänkuin olisi jo sitä ajatellut. Hän näytti jo olevan tottunut sellaisiin tuttavallisiin keskusteluihin ja kävi Diederichin ensi viittauksesta heti käsiksi sikaarilaatikkoon, vieläpä hän nosti toisen jalkansa toisen päälle. Diederich ei ollut ollenkaan näin varma; hän läähätti — ja sitten hän päätti ilman kiertoteitä pyrkiä päämääräänsä röyhkeällä rehellisyydellä. Bismarck oli myöskin menetellyt sillä tavalla.
"Minä tahdon nimittäin tulla valtuusmieheksi", hän selitti, "ja siinä minä tarvitsen Teitä."
Konemestari loi häneen katseen kulmainsa alta. "Minä myöskin Teitä", hän sanoi. "Sillä minä tahdon myöskin tulla valtuusmieheksi."
"No, no, kuulkaahan! Minä olen valmis käyttämään…"
"Teillä oli kai jo pari kultarahaa kädessä?" — ja tuo proletaari näytti keltaisia hampaitaan. Hän ei enää ollenkaan peittänyt irvistystään. Diederich käsitti, että vaaliasioista oli hänen kanssaan vaikeampi puhua kuin jostakin loukkaantuneesta työläisnaisesta. "Nimittäin, herra tohtori", aloitti Napoleon, "minun puolueeni saa toisen noista kahdesta paikasta aivan varmasti. Toisen saavat todennäköisesti vapaamieliset. Jos Te tahdotte paiskata heidät pellolle, niin Te tarvitsette meitä."
"Sen minäkin oivallan", sanoi Diederich. "Tosin vanha Buckkin kannattaa minua, mutta hänen väkensä ei ole kauttaaltaan niin luottavaista, että äänestäisi minua, jos asettautuisin vapaamielisten ehdokkaaksi. Varmempaa on, että olen hyvissä väleissä Teidänkin kanssanne."
"Minä jo aavistankin, miten voitte tämän tehdä", selitti Napoleon. "Koska minä nimittäin jo kauan olen ajatellut tohtori Hesslingistä, että eiköhän hän jo pian astu poliittiselle taistelutantereelle."
Napoleon puhalteli ympyröitä, siinä määrin hän tunsi asemansa korkeaksi!
"Teidän oikeusjuttunne, herra tohtori, ja sitten tuo tuolla sotilasyhdistyksessä, tuo kaikki oli hyvää reklaamiksi. Mutta poliitikon on aina ajateltava: miten monta ääntä minä saan."
Napoleon selitteli kokemuksiaan! Kun hän puhui "kansallisesta melusta", niin Diederich tahtoi panna vastalauseensa; mutta Napoleon selviytyi hänestä pian.
"Mitäs Te sitten tahdotte. Me meidän puolueessamme tunnemme jossain määrin jotakin kunnioitusta kansallista melua kohtaan. Parempia afäärejä sillä aina tekee kuin vapaamielisyydellä. Porvarillinen demokratia ajaa kohta tiehensä yksillä ainokaisilla ajurinrattailla."
"Ja ne me vielä kalustamme sille ylellisesti!" huusi Diederich.Liittolaiset nauroivat hyvillään. Diederich toi lasin olutta.
"Mu-utta", sanoi sosialidemokraatti, ja hän esitti ehtonsa: kaupungin oli autettava ammattiyhdistyksen talonrakentamista!… Diederich hypähti tuoliltaan. "Ja sitä Te julkeattekin vaatia kansallismieliseltä mieheltä?"
Toinen pysyi rauhallisena ja ivallisena. "Jos me emme auta tuota kansallismielistä miestä vaaleissa, niin minne hän sitten jäisi?" — Ja suuttui sitten Diederich tai pyysi armoa, hänen täytyi antaa kirjallinen sitoumus siitä, ett'ei tullut vain äänestämään tuon ammattiyhdistyksen talon hyväksi, vaan myöskin muokkaamaan lähimmät valtuusmiestoverinsa asialle suosiollisiksi. Sitten hän selitti korkeasti keskustelun päättyneeksi ja otti olutlasin konemestarin kädestä. Mutta Napoleon Fischer vilkutti silmäänsä. Herra tohtori sai olla ylipäänsä iloinen, että oli tekimisissä hänen eikä puoluepukari Rillen kanssa. Sillä Rille, joka agiteerasi oman vaalinsa hyväksi, ei ollut taivutettavissa mihinkään kompromissiin. Ja puolueessa mielipiteet olivat jakautuneet; Diederichillä oli siis syytä itseään lähellä olevassa lehdessä tehdä jotakin Fischerin ehdokkuuden hyväksi. "Herra tohtori, Teillä on syytä pyytää päästä vapaaksi siitä, että vieraat ihmiset, kuten esim. Rille, saisivat pistää nenänsä Teidän asioihinne. Meidän molempien kesken on asianlaita kokonaan toinen. Me olemme jo yhdessä kahlanneet yhdessä jos toisessakin loassa."
Sitten hän meni ja jätti Diederichin tunteittensa valtaan. "Yhdessä kahlanneet yhdessä ja toisessakin loassa!" ajatteli Diederich, ja tuskan ja vihan väreet risteilivät hänessä. Ja tuon tuo koira uskalsi sanoa hänelle, hänen oma kulinsa, jonka hän saattoi joka hetki potkaista kadulle! Kuitenkaan se ei valitettavasti käynyt päinsä, sillä totta oli, että he olivat kahlanneet liassa. Tuo holländeri! Tuo loukkaantunut työläisnainen! Toinen tuttavallisuudenosoitus johti toiseen: nyt oli Diederich joutunut proletaarinsa kanssa ei vain liikettäkoskeviin, vaan myöskin poliittisiin suhteisiin Kernaammin olisi Diederich ollut tekemisissä puoluepukari Rillen kanssa, mutta silloin olisi ollut pelättävissä, että Napoleon Fischer olisi kostoksi saattanut ilmi, mitä tiesi. Diederich näki vielä itsensä pakotetuksi auttamaan häntä Rilleä vastaan. "Mutta" — hän pui nyrkkiään — "me puhumme tästä vielä. Ja jos tätä kestää kymmenen vuotta, niin tilitys tulee!"
Tämän jälkeen hänen täytyi käydä vanhan herra Buckin puheilla ja kuunnella antautumuksella hänen kaunohenkistä puhettaan. Siitä hyvästä hänet otettiin vapaamielisten ehdokkaaksi… "Netziger Zeitungissa", mikä lämpimässä kirjoituksessa suositteli valitsijoille herra tohtori Hesslingiä ihmisenä, kansalaisena ja poliitikkona, arvosteltiin heti tuon artikkelin alapuolella, joskin pienemmillä kirjaimilla, hyvin ankarasti työmies Fischerin asettamista ehdokkaaksi. Sosialidemokraattisella puolueella oli, niin sanottiin tuossa kirjoituksessa, käytettävänään, se täytyi valitettavasti myöntää, riittävästi itsenäisiä ammatinharjoittajia, sen ei tarvinnut vaatia porvarillisilta valtuusmiehiltä kollegiaalista kanssakäyntiä jonkun tavallisen työmiehen kanssa. Pitikö herra tohtori Hesslingin tavata kunnallisten laitosten sydämessä juuri oma konemestarinsa?
Tämä porvarillisen lehden hyökkäys sai aikaan täyden yksimielisyyden sosiaalidemokraattien kesken; Rillenkin täytyi selittää kannattavansa Napoleonia — joka loistavasti meni maaliin. Diederich sai siltä puolueelta, joka hänet oli asettanut ehdokkaaksi, vain puolet sen äänistä, mutta toverit pelastivat hänet. Molemmat valitut esitettiin yhdessä valtuustolle. Pormestari tohtori Scheffelweis lausui heidät tervetulleiksi viittamaalla, että toiselta puolen toimelias porvari, toiselta puolen eteenpäinpyrkivä työmies —. Ja jo ensi istunnossa Diederich puuttui keskusteluun.
Kysymys koski Gäbbelchenstrassen kanavoimista. Vielä nyt, yhdeksännentoista vuosisadan lopulla, useassa talossa tämän kadun varrella oli vähemmän kehuttava lokakaivo, josta lähtevä höyry ajottaisin täytti koko tienoon. Käydessään "Viheriässä enkelissä" Diederich oli havainnut tämän. Ja niin hän kääntyi pontevasti vastustamaan maistraatinedustajan finanssiteknillisiä epäilyksiä. Kulttuurikunnian vaatimusten ei tarvinnut ottaa huomioon kaikkia pikkumaisuuksia. "Saksalaisuus merkitsee kulttuuria", huudahti Diederich. "Hyvät herrat! Sitä ei ole sanonut sen pienempi kuin Hänen Majesteettinsa keisari. Ja eräässä toisessa tilaisuudessa Hänen Majesteettinsa on lausunut: Sikamaisuuden täytyy loppua. Missä vain ikänänsä menetellään suurpiirteisesti, siellä loistaa meille Hänen Majesteettinsa ylevä esimerkki, ja siksi, hyvät herrat, —"
"Eläköön!" huusi jokin ääni vasemmalla, ja Diederichin vastassa oliNapoleon Fischerin irvistys. Silloin hän suoristautui ja salamoi.
"Aivan oikein!" hän lisäsi purevasti. "Minä en voi paremmin lopettaa.Eläköön Hänen Majesteettinsa keisari, eläköön, eläköön!"
Ällistynyt vaitiolo, — mutta kun sosialidemokraatit nauroivat, niin jotkut oikealla huusivat hurraata. Tohtori Heuteufel huomautti, eikö siihen merkilliseen yhteyteen, mihin tohtori Hessling oli asettanut keisarin persoonan, sisältynyt majesteettirikos. Mutta puheenjohtaja soitti heti kelloaan. Sanomalehdissä kuitenkin väiteltiin tästä asiasta. "Kansan ääni" väitti, että herra Hessling toi valtuuston kokoukseen pahimman byzantinismin hengen, jotavastoin "Netziger Zeitung" merkitsi hänen puheensa teeskentelemättömän patriotismin virkistäväksi teoksi. Että oli tosiaankin kysymys tärkeästä tapahtumasta, selvisi vasta sitten, kun se ilmestyi "Berliner Lokal-Anzeigeriin". Hänen Majesteettinsa lehti ylisti rajattomasti Netzigin valtuusmiehen, tohtori Hesslingin rohkeata esiintymistä. Se pani tyydytyksellä merkille, että uusi, päättävästi kansallinen henki, jota keisari edusti, edistyi nyt myöskin maaseudulla. Keisarin kehoitusta seurattiin, porvari heräsi unestaan, alettiin tehdä ero niiden välillä, jotka häntä kannattivat, ja niiden välillä, jotka häntä vastustivat. "Kunpa monet kaupunkiemme edustajat seuraisivat tohtori Hesslingin esimerkkiä!"
Tätä Lokal-Anzeigerin numeroa Diederich oli kantanut povellaan viikon päivät, sitten hiipi hän hiljaisimpana aamupäivätuntina, karttaen Kaiser-Wilhelm-Strassea, takaoven kautta Klappschen oluttupaan, missä tapasi seuraa: Napoleon Fischerin ja puolueen taloudenhoitajan, Rillen. Vaikka huoneusto olikin tyhjä, niin nuo kolme vetäytyivät äärimmäisimpään nurkkaan; tuskin oli neiti Klappsch tuonut olutta, kun hänet jo lähetettiin pois; itse Klappsch, joka kuunteli ovella, kuuli vain puheen huminaa. Hän koetti käyttää hyväkseen laskuovea, jonka kautta hän ojensi lasit sisään silloin kun oli paljon vieraita; mutta Rille, joka tunsi asian, paiskasi sen kiinni aivan hänen nenänsä edessä. Kuitenkin isäntä oli huomannut, että tohtori Hessling oli ponnahtanut pystyyn ja näyttänyt olevan aikeissa poistua. Sitä hän, Diederich, ei kansallismielisenä miehenä tullut koskaan tukemaan!… Mutta myöhemmin neiti Klappsch luuli kuitenkin nähneensä, kun hänet kutsuttiin ottamaan vastaan maksua, paperin, joka oli kolmen henkilön allekirjoittama.
Saman päivän iltapäiväksi rouva von Wulckow oli kutsunut Emmin ja Magdan teelle, ja Diederich seurasi heitä. Pystyssäpäin sisarukset astuivat Kaiser-Wilhelm-Strassen yli, ja Diederich nosti silinteriään kylmästi herroille, jotka vapaamuurariyhdistyksen portailta katselivat hämmästyneinä, miten hän astui hallintorakennukseen. Vahtisotilasta hän tervehti leikillisellä kädenliikkeellä. Ylhäällä pukuhuoneessa kohdeltiin upseereita ja heidän naisiaan, jotka jo tunsivat Hesslingin molemmat neidit. Lyöden kannuksensa yhteen luutnantti von Brietzen veti viitan Emmin harteilta, joka kiitti olkansa yli, kuten joku kreivitär. Sitten hän astui Diederichin jalalle huomauttaakseen siten, miten kuumalle maaperälle tämä oli joutunut. Ja tosiaankin, kun hän nyt ensin oli kehoittanut herra von Brietzeniä menemään edellä saliin, oli toimittanut presidentin rouvan edessä ihastuneet kumarruksensa ja tullut esitetyksi kaikille, niin mikä kunniakas yhtähyvin kuin vaarallinenkin tehtävä esiintyikään hänelle, kun sai pienellä tuolillaan ja naisten hameenhelmojen välissä, pitää teekuppia tasapainossa leivoslautasta kuljetettassa eteenpäin, hymyillä kunnioittavasti kakkua tarjottaessa ja syödessä tuhlata riutumusta osottavia sanoja "Salakreivittären" onnistuneen esityksen ylistämiseksi ja lausua miehellinen tunnustus presidentin suurpiirteisestä hallintotoiminnasta sekä painava sana kumouksesta ja uskollisuudesta keisaria kohtaan — ja kaiken tämän ohella ruokkia vielä Wulckowin kärttävää koiraa! Ratskellerin ja sotilasyhdistyksen huoletonta seuraa ei täällä saanut ajatella, vaan tuli tuijottaa kapteeni von Köckeritzin vedenkirkkaisiin silmiin, kapteenin, jonka kalju oli valkea, kasvot otsan keskivaiheilta alaspäin tulipunaiset. Ja kun jännityksestä kysymyksen johdosta, oliko palvellut, Diederichin pinnalle kohosi hiki, niin ei ollenkaan huomattu, että hänen vieressään oleva nainen, joka kampasi vaalean tukkansa sileästi päänsä yli ja jolla oli auringonpolttama nenä, alkoi puhua hevosista… Tällä kertaa Emmi pelasti Diederichin, sillä Emmi, herra von Brietzenin tukemana, jonka kanssa hän näytti suorastaan olevan luottamuksellisessa suhteessa, tarttui taitavasti hevoskeskusteluun, käytti ammattisanoja, niin, rohkenipa haaveilla ratsastuksestakin, johon hän tahtoi ryhtyä erään tätinsä maatilalla. Kun luutnantti tarjoutui sitten lähtemään hänen kanssaan ratsastamaan, niin Emmi esitti esteeksi rouva Hesslingin, joka ei tullut sitä sallimaan. Diederich ei enää tuntenut Emmiä. Hänen kauhistuttavat lahjansa jättivät täällä Magdan, jonka kuitenkin oli onnistunut päästä kihloihin, kokonaan varjoon. Peläten tuli Diederich ajatelleeksi, kuten silloin kun palasi "Viheriästä enkelistä", niitä arvaamattomia teitä, joita joku tyttö, kun kukaan ei nähnyt —. Silloin hän huomasi, ett'ei ollut kuullut erästä presidentinrouvan kysymystä ja että vaiettiin sen vuoksi, että hänen piti vastata. Hän haki apua ilmasta, mutta kohtasi vain erään suuren kuvan järkähtämättömän katseen, kuvan, joka esitti kalpeaa, kivettynyttä, husaarin uniformussa olevaa henkilöä, jonka toinen käsi oli lanteilla, viikset ulottuivat silmäkulmiin asti ja katse oli kylmä ja salamoitseva! Diederich vavahti, hän sai teetä vääräänkurkkuunsa, herra von Brietzen koputti häntä selkään.
Erään naisen, joka tähän asti oli vain syönyt, piti nyt laulaa. Vieraat olivat ryhmittyneet musiikkihuoneeseen. Diederich, joka oli ovella, veti salaa kelloaan, silloin rouva von Wulckow yskähti hänen takanaan. "Minä tiedän kyllä, että Te ette uhraa aikaanne, joka kuuluu niin vakaville velvollisuuksille, meille ja meidän kevyelle, voisinpa sanoa liiankin kevyelle keskustelullemme. Minun mieheni odottaa Teitä, tulkaapas vain." Sormi suulla hän kulki erään käytävän poikki, sitten erään tyhjän eteishuoneen läpi… Aivan hiljaa hän koputti. Kun mitään vastausta ei kuulunut, niin hän katsahti tuskallisesti Diederichiin, jonka myöskään ei ollut hyvä olla. "Ottoseni", hän yritti, pitäen hennosti ovesta kiinni. Kun olivat jonkun aikaa kuunnelleet, niin sisältä kuului hirvittävä bassoääni: "Ottosesi ei ole täällä! Sano niille lampaanpäille, että saavat niellä yksinään teensä!" — "Hänellä on niin kiireitä tehtäviä", kuiskasi rouva von Wulckow, hieman kalpeampana. "Väärämieliset turmelevat hänen terveytensä… Valitettavasti minun täytyy nyt omistautua vierailleni, palvelija on ilmoittava Teidät." Ja hän lensi tiehensä.
Diederich odotti palvelijaa monta pitkää minuuttia. Mutta silloin siihen ilmestyi Wulckowin koira, meni suuremmoisesti ja halveksivasti Diederichin ohi ja raapi ovea. Heti kaikui sisältä: "Schnaps! Tule sisään!" — minkä jälkeen koira avasi oven. Kun se unhoitti vetää sitä perässään kiinni, niin Diederich uskalsi puikahtaa siitä sisälle. Herra von Wulckow istui savupilven keskellä kirjoituspöytänsä ääressä, suunnaton selkä oveenpäin käännettynä.
"Hyvää päivää, herra presidentti", sanoi Diederich, kumartaen samalla. "No, no, sinäkös siinä taas jaaritat, Schnaps?" kysyi Wulckow katsahtamatta taakseen. Hän taittoi erään paperin, sytytti hitaasti uuden sikaarin… "Nyt se sitten alkaa", ajatteli Diederich. Mutta silloin Wulckow alkoi kirjoittaa jotakin muuta. Vain koiran mielenkiinto kohdistui Diederichiin. Ilmeisesti sen mielestä vieras oli täällä vähemmän paikallaan, sen halveksunta muuttui vihamielisyydeksi; irvistävin hampain se nuuski Diederichin housuja, ja siinä pyrki jo olemaan muutakin kuin nuuskimista. Diederich tanssi niin äänettömästi kuin mahdollista toiselta jalalta toiselle, ja koira murisi uhkaavasti, mutta hiljaa, tietäen hyvin, ett'ei sentään saanut mennä perin pitkälle. Lopulta Diederichin onnistui saada tuoli itsensä ja vihollisensa väliin, ja turvautuneena siihen hän pyöri sen ympärillä, milloin hitaammin, milloin nopeammin, varoen aina Schnapsin syrjähyppyjä. Kerta hän näki Wulckowin kääntävän hieman päätään ja luuli nähneensä hänen naureskelevan. Sitten koira kyllästyi leikkiin, meni herransa luokse ja antoi hyväillä itseään; ja Wulckowin tuolin viereen paneutuneena se mittaili sitten kylmällä metsämiehen katseella Diederichiä, joka pyyhki hikeä.
"Alhainen nauta!" ajatteli Diederich — ja äkkiä hänen sisimmässään kuohui. Suuttumus ja paksu tupakansavu sulkivat hänen hengityksensä, ja hän ajatteli, yskimistään pidätellen: "Kuka minä olen, kun minun täytyy kärsiä tällaista? Minun halvin konerasvaajani ei sallisi minun kohdella itseään tällä tavalla. Minä olen tohtori. Minä olen valtuusmies! Tämä sivistymätön tolvana tarvitsee minua pikemmin kuin minä häntä!" Kaikelle, mitä hän sinä iltapäivänä oli kokenut, hän antoi nyt pahimman tulkinnan. Häntä oli pilkattu, tuo luutnantin lurjus oli koputtanut hänen selkäänsä! Nuo sotilaspäät ja astelevat kalkkunat olivat koko ajan puhuneet typeristä asioistaan ja antaneet hänen kuunnella sitä tyhmän tavoin! "Ja kuka maksaa nuo nälkäkurjet? Me!" Mieliala ja tunteet, kaikki raukesi äkkiä Diederichin rinnassa, ja raunioista kohosi villinä vihan lieska. "Verenimijät! Sapelinkalskuttajat! Pystynenäinen roskaväki!… Jospa me kerta teemme lopun koko joukosta —!" Hänen kätensä muuttuivat itsestään nyrkeiksi, mykän raivon puuskassa hän näki kaikki kumotuksi, hajonneeksi: valtion herrat, armeijan, virkamiehistön, kaikki voimaliitot ja itse voimankin! Voiman, joka käy meidän ylitsemme ja jonka kavioita me suutelemme! Jota vastaan me emme voi mitään, koska me kaikki sitä rakastamme! Joka meillä on veressä, koska meillä on siinä alistuvaisuus! Me olemme sen atoomeja, jonkin katoava molekyyli, jonka se on sylkäissyt!… Tuolta seinältä, sinisten pilvien takaa sen kalpeat, rautaiset kasvot katsoivat alas, järkähtämättöminä, salamoiden. Mutta Diederich kohotti nyrkkinsä hurjassa itsensäunhoituksessa.
Mutta silloin Wulckowin koira murahti, presidentin alta kuului jyrisevä rojahdus, pitkäinen rätinä — ja Diederich pelästyi kovasti. Hän ei ymmärtänyt, mikä hyökkäys tämä oli. Järjestyksen rakennus, joka oli jälleen pantu pystyyn hänen rinnassaan, vapisi enää vain hiljaa. Hallintoneuvoston herra presidentillä oli tärkeitä valtiotehtäviä toimitettavana. Paraikaa odotettiin, kunnes hän huomasi erään; ja silloin vakuutettiin hyvää mielialaa ja pidettiin huolta hyvistä afääreistä…
"No, pikku tohtorini?" sanoi herra von Wulckow ja kääntyi istuimellaan. "Mikäs Teidän on hätänä? Teistähän tulee sula valtiomies. Istuutukaapas tälle kunniapaikalle."
"Voin mielikseni sanoa", änkytti Diederich. "Jotakin olen jo saavuttanut kansallisen asian hyväksi."
Wulckow puhalsi hänen kasvoihinsa mahtavan savukeilan, sitten hän tuli aivan lähelle häntä lämminverisine, kyynillisine silmineen. "Te olette ensinnäkin saavuttanut sen, että olette joutunut valtuusmieheksi. Miten, sen voimme jättää sikseen. Joka tapauksessa voisitte Te käyttää hyväksenne asemaanne, sillä Teidän liikkeennehän kuuluu olevan aika kehno." Kun Diederich lyyhistyi kokoon, niin Wulckow nauroi kumisten. "Älkää olko millännekään, Te olette minun miehiäni. Mitäs luulette minun tähän kirjoittaneen?" Tuo suuri paperilehti katosi kämmenen alle, jonka hän pani sen päälle. "Tässä minä vaadin ministeriltä pientä muistomerkkiä eräälle tietylle tohtori Hesslingille tunnustukseksi siitä, mitä hän on tehnyt mielialan, muokkaamiseksi Netzigissä… Niin säädyllisenä Te ette ole tietenkään minua pitänyt?" hän lisäsi, sillä Diederich kumarteli edelleen tuolillaan aivan kuin sokaistuna ja huikaistuna. "Minä en tosiasiallisesti tiedä", hän lausui. "Minun vaatimattomat ansioni —"
"Alku aina hankala", sanoi Wulckow. "Sen pitäisi ollakin vain kehoitukseksi. Teidän ryhtinne Lauerin jutussa ei ollut huono. Niin, ja Teidän puheenne tuossa kanavoimiskiistassa on saanut koko antimonarkistisen lehdistön pois suunniltaan. Jo kolmella paikkakunnalla on sen johdosta nostettu kanne majesteettirikoksesta. Siitä täytyy meidän toki osoittaa Teille kiitollisuuttamme."
Diederich huudahti: "Minun kaunein palkintoni on siinä, ettäLokal-Anzeiger on saattanut minun suoran porvarillisen nimeniKaikkeinkorkeimpien silmien nähtäväksi!"
"No niin, ottakaapas sikaari", lopetti Wulckow, ja Diederich käsitti, että nyt alkoivat afäärit ja ylevien tunteiden keskellä hänessä oli herännyt arveluja, että Wulckowin armonosoituksella ennen kaikkea oli jokin erikoinen syynsä. Koetteeksi hän sanoi:
"Ratzenhauseniin vievää rataa varten tulee nyt kaupunkikin kyllä myöntämään avustuksensa."
Wulckow kurkotti kaulaansa. "Onneksenne. Meillä on muuten halvempi suunnitelma, joka ei ylipäänsä kosketa Netzigiä. Pitäkää siis niinmuodoin huolta siitä, että ihmiset tulevat järkiinsä. Sillä ehdolla saatte Te sitten Quitzinin ritaritilalle luovuttaa valoanne."
"Sitäkään ei maistraatti taas tahdo." Diederich pyysi käsillään armahdusta. "Kaupungille siitä koituu vahinkoa, eikä herra von Quitzin maksa sille mitään veroa… Mutta nyt minä olen valtuusmies, ja kansallismielisenä miehenä —"
"Siitä pyytäisin päästä. Minun serkkuni, herra von Quitzin rakentaa muuten itselleen yksinkertaisesti sähkölaitoksen, se tulee hänelle halvaksi, uskokaapas, kaksi ministeriä tulee hänen luokseen metsästämään — ja sitten hän tarjoaa Teille valoa halvemmalla itse täällä Netzigissä."
Diederich suoristautui. "Minä olen päättänyt, herra presidentti, kaiken vihollisuuden vastakohdaksi pitää korkealla kansallisia lippua täällä Netzigissä." Sitten, hiljaisemmalla äänellä: "Yhdestä vihollisesta me voimme muutoin päästä, yhdestä hyvin vaarallisesta, niin tuosta vanhasta Gausenfeldin Klüsingistä."
"Hänestäkö?" Wulckow naurahti halveksivasti. "Hän elää minun armoillani. Hän hankkii paperin maaseutulehdilie."
"Tiedättekö, hankkiiko hän vielä väärille lehdille? Siitä minulla on toki, suokaa anteeksi, herra presidentti, paremmat tiedot."
"Netziger Zeitung on tullut kansallisessa suhteessa luotettavammaksi."
"Kyllä —" Diederich nyökkäsi tärkeästi, "siitä päivästä lähtien, kun vanha Klüsing antoi, herra presidentti, tarjota minulle osan paperinhankinnasta. Gausenfeldillä oli muka liiaksi työtä. Luonnollisesti hän pelkäsi, että minä olisin osallisena jossakin kilpailevassa kansallisessa lehdessä. Ja kenties hän myöskin pelkäsi sitä —" huomattava väliaika — "että herra presidentti mieluummin tilaa paperin kansallisesta tehtaasta."
"Siis — Te hankitte nyt paperin Netziger Zeitungille?"
"Koskaan minä en tule, herra presidentti, siinä määrässä kieltämään kansallista mielialaani, että hankkisin paperia jollekin sanomalehdelle, niin kauan kuin siinä on vapaamielisillä rahoja sijoitettuna."
"No hyvä." Wulckow laski nyrkkinsä reisilleen. "Nyt Teidän ei tarvitse sanoa enää mitään. Te tahdotte hankkia kaiken Netziger Zeitungille. Maaseutulehdet Te tahdotte myöskin. Luultavasti myöskin paperin hankinnan hallitukselle. Muuten vielä jotakin?" Ja Diederich asiallisesti:
"Herra presidentti, minä en ole Klüsingin kaltainen, kumouksellisten kanssa minä en tee afääreitä. Jos Te, herra presidentti, pipliaseuran esimiehenä tahtoisitte myöskin tukea minun liikeyritystäni, niin minä voin sanoa, että kansallinen asia siitä vain voittaisi."
"No hyvä", toisti Wulckow ja räpäytti silmäänsä. Diederich löi valttinsa pöytään.
"Herra presidentti! Klüsingin johdolla Gausenfeld on kumouksen hautomispaikka. Hänen kahdeksastasadasta työmiehestään kukaan ei äänestä muita kuin sosialisteja."
"Entäs Teidän oma väkenne?" Diederich löi rintoihinsa. "Jumala olkoon todistajanani, että kernaammin minä vielä tänä päivänä sulkisin liikkeeni ja laskisin itseni omaisteni kanssa kurjuuteen, kuin sietäisin työssäni ketään, jota en tietäisi keisarille uskolliseksi."
"Hyvin sopiva mieliala", sanoi Wulckow. Diederich katsahti häneen sinisin silmin. "Minä otan vain palvellutta väkeä, neljäkymmentä on ollut sodassa mukana. Nuorisoa minä en ota työhöni ollenkaan enää, sen jälkeen kun sattui tuo juttu tuon työmiehen kanssa, jonka vahtisotilas ampui kunnian kentällä, kuten Hänen Majesteettinsa suvaitsi siitä sanoa, sen jälkeen kun tuo työmies oli morsiamensa kanssa minun lumppujeni takana —"
Wulckow teki estävän viittauksen. "Teidän huolenpitonne, pikku tohtorini!"
Diederich ei antanut pilata suunnitelmaansa. "Minun lumppujeni keskellä ei saa ilmetä mitään kumouksellista. Teidän lumppujenne laita, minä tarkoitan politiikkaa, on kokonaan toinen. Siinä me voimme käyttää kumousta hyväksemme, jotta vapaamielisistä lumpuista saadaan keisarille uskollista paperia." Ja hän veti kasvoilleen hyvin merkitsevän ilmeen. Wulckow ei näyttänyt hämmästyvän, hän naurahti hirveästi.
"Pikku tohtorini, minä en ole myöskään niin yksinkertainen.Selittäkääpäs, mitä juonia olette punonut konemestarinne kanssa!"
Kun hän näki Diederichin horjuvan, niin hän jatkoi: "Hän on kai myöskin niitä vanhoja palvelleita, vai miten, herra valtuusmies?"
Diederich nielasi, hän näki, että mikään kiertely ei auttanut. "Herra presidentti", hän sanoi päättävästi, ja sitten hiljaa ja nopeasti: "Tuo mies pyrkii valtiopäiville, ja kansalliselta kannalta hän on parempi kuin Heuteufel. Sillä ensinnäkin monet vapaamieliset tulevat pelosta muuttumaan kansallisiksi, ja toiseksi, jos Napoleon Fischer tulee valituksi, me saamme Netzigiin keisari Wilhelmin patsaan. Minulla on siitä kirjallinen lupaus."
Hän levitti erään paperin presidentin eteen, Wulckow luki, nousi sitten ylös, potkasi jalallaan tuolin tieltään ja astui lattian poikki puhaltaen savua suustaan. "Siis Kühlemann karkaa, ja hänen puolella miljoonallaan kaupunki ei rakenna mitään lastenseintä, vaan pystyttää keisari Wilhelmin patsaan." Hän pysähtyi. "Pankaa merkille, hyvä mies, omien etujenne nimessä! Jos Netzigillä tulee olemaan sosialidemokraatti valtiopäivillä, mutt'ei mitään keisari Wilhelm Suurta, silloin Te opitte minut tuntemaan. Minä teen viilokkia Teistä! Minä lyön Teidät niin pieneksi, että Teitä ei oteta enää vastaan lastenseimeenkään!"
Diederich oli vetäytynyt tuoleineen aina seinään saakka. "Herra presidentti! Kaikki mitä minussa on, minun tulevaisuuteni, minä asetan tämän suuren kansallisen asian palvelukseen. Minullekin voi sattua jotakin inhimillistä…"
"Jumala Teitä sitten armahtakoon!"
"Jos nyt sitten Kühlemannin sappikivet häviäisivät vielä kuitenkin?"
"Te olette vastuunalainen! Minun pääni on myöskin kysymyksessä!" Wulckow istuutui rutisten tuolilleen. Hän poltti raivoisasti. Kun pilvet hajosivat, niin hän oli tullut iloisemmalle tuulelle. "Mitä minä Teille sanoin 'Sopusoinnun' juhlassa, siinä minä pysyn. Nämä valtiopäivät eivät ole pitkäaikaiset, ryhtykää alustaviin toimiin kaupungissa. Auttakaa minua taistelussani Buckia vastaan, minä autan Teitä Klüsingiä vastaan."
"Herra presidentti!" Wulckowin hymy oli nostanut Diederichissä ylenpalttisia toiveita, hän ei voinut enää hillitä itseään. "Jos antaisitte salakättä tietää, että Te mahdollisesti riistätte häneltä tilaukset! Hän ei kuuluta sitä maailmalle, sitä Teidän ei tarvitse pelätä; mutta hän ryhtyy toimiin. Kenties hän neuvottelee —"
"Seuraajansa kanssa", lopetti Wulckow. Silloin täytyi Diederichin hypätä pystyyn ja vuorostaan kulkea lattian poikki. "Jospa Te tietäisitte, herra presidentti… Gausenfeld on niin sanoakseni tuhathevosvoimainen kone, ja siinä se seisoo ja ruostuu, koska virtaa puuttuu, minä tahdon sanoa, uudenaikaista, suurpiirteistä henkeä!"
"Sitä näyttää Teillä olevan", arveli Wulckow.
"Kansallisen asian palveluksessa", vakuutti Diederich. Hän palasi. "Keisari Wilhelmin patsaan komitea tulee tuntemaan itsensä onnelliseksi, jos meitä onnestaisi siinä suhteessa, että Te, herra presidentti, ilmaisisitte asiaa kohtaan arvossapidetyn mielenkiintonne ottamalla vastaan kunniapuheenjohtajan paikan."
"Tehty", sanoi Wulckow.
"Herra kunniapuheenjohtajansa uhrautuvaa työtä on komitea ymmärtävä pitää vastaavassa arvossa."
"Selittäkääpäs sitä puuhaa hieman lähemmin!" Wulckowin äänessä oli jotakin turmiota ennustavaa nurinaa, mutta kiihtyneisyydessään ei Diederich huomannut sitä.
"Komitean keskuudessa tuo ajatus on jo ollut pohdittavana. Patsas toivotaan saatavan pystytetyksi hyvin yleiseen paikkaan ja kansanpuistolla ympäröidyksi, jotta hallitsijan ja kansan välinen eroittamaton yhdistys tulisi aistin havaittavasti näkyviin. Silloin me olemme ajatelleet kaupungin keskuksessa erästä suurempaa tonttimaata; naapuritalotkin ovat saatavissa; se on Meisestrassella."
"Soso, Meisestrassella." Wulckowin silmäkulmat olivat vetäytyneet kokoon rajuilmaa uhkaavasti. Diederich pelästyi, mutta mitään pysähtymisen keinoa ei ollut enää olemassa.
"Sellainen ajatus on sukeltanut esiin, että meidän pitäisi, ennenkuin kaupunki tarttuu lähemmin asiaan, varata itsellemme kysymykseentulevat tontit ja siten ehkäistä epäoikeutettu keinottelu. Meidän herra kunniapuheenjohtajallamme olisi tietenkin ensimäinen oikeus…"
Tämän sanan jälkeen Diederich perääntyi, sillä rajuilma puhkesi. "Hyvä herra! Minäs Te minua pidätte? Olenko minä Teidän liikeagenttinne? Tämä on kuulumatonta, tällaista ei ole ennen tapahtunut! Tuollainen kamasaksa vihjaa kuninkaalliselle hallintoneuvoston presidentille, että tämän pitäisi ottaa osaa hänen likaisiin afääreinänsä!"
Wulckow jyrisi yli-inhimillisesti; hän kävi väkivaltaisine ruumiinlämpöineen ja persoonallisine tuoksuineen Diederichiä kohden, joka perääntyi. Koirakin oli noussut pystyyn ja valmistautui haukuskellen hyökkäämään. Koko huone täyttyi yht'äkkiä kauhulla ja pauhulla.
"Te teette itsenne vikapääksi raskaaseen virkamiehen loukkaukseen, hyvä herra!" huusi Wulckow, ja Diederich, joka kopeloi takanaan olevaa ovea, oli vain epätietoinen siitä, kumpi tuli tarttumaan ensimäisenä hänen kurkkuunsa, koirako vai presidentti. Hänen tuskallisesti harhailevat silmänsä sattuivat seinällä oleviin valkoisiin kasvoihin, jotka sieltä katsoivat alas uhkaavasti ja salamoiden. Nyt hän oli saanut sen kurkkuunsa, vallan! Hän oli uskaltanut antautua tuttavalliseen kanssakäymiseen vallan kanssa. Se oli hänen tuhonsa, valta nousi häntä vastaan maailmanlopun kauhulla… Kirjoituspöydän takana oleva ovi avautui, joku poliisinpukuinen henkilö astui sisään. Vapisevaa Diederichiä hän ei enää yllättänyt. Uniformun läsnäolo sai hirveän ajatuksen juolahtamaan Wulckowin päähän. "Minä voin tuossa tuokiossa antaa pidättää Teidät, ruikutusprinssin, virkamiehen lahjomisyrityksestä, virkakunnan lahjomisyrityksestä ja hallintopiirin korkeimman virkakunnan lahjomisyrityksestä! Minä toimitan Teidät kuritushuoneeseen, minä tuhoan koko Teidän elämänne!"
Poliisilaitoksen virkailijaan tämä viimeinen tuomio ei näyttänyt tekevän minkäänlaista vaikutusta Diederichiin verrattuna. Hän pani tuomansa paperin pöydälle ja meni tiehensä. Muutoin Wulckowkin kääntyi äkkiä, hän sytytti sikaarin, Diederich oli häneen nähden lakannut olemasta. Ja Schnapskin jätti hänet kuin minkäkin mitättömän. Silloin Diederich uskalsi panna kätensä ristiin.
"Herra presidentti", hän kuiskasi horjuen, "herra presidentti, sallikaa minun, herra presidentti, sallikaa minun vakuuttaa, että tässä on kysymyksessä, jos saan vakuuttaa, hyvin valitettava väärinkäsitys. Koskaan minä en yrittäisi, huomioonottaen minun hyvintunnetun kansallisen mielialani —. Miten minä voisin!"
Hän odotti, mutta kukaan ei välittänyt hänestä.
"Jos minä katsoisin omaa etuani", hän alotti uudestaan, hieman selvemmin, "sen sijaan että aina pidän kansallisia etuja silmällä, niin minä en olisi tänään täällä, vaan herra Buckin luona. Sillä tuo herra Buck, niin juuri, hän on vihjannut minulle, että minun pitäisi myydä tonttini kaupungille vapaamielistä lastenseintä varten. Mutta tuon pyynnön minä olen suuttumuksella torjunut ja olen suoraa päätä tullut Teidän luoksenne, herra presidentti. Sillä parempi on, sen olen sanonut, että minulla on keisari Wilhelm Suuren muistopatsas sydämessäni kuin lastenseimi taskussani, sen olen sanonut ja sanon täällä kuuluvalla äänellä!" Kun Diederich itse asiassa kohotti ääntään, niin Wulckow kääntyi häneen päin. "Oletteko Te vielä täällä?" hän kysyi. Ja Diederich, tointuen uudestaan: "Herra presidentti —"
"Mitäs Te vielä tahdotte? Minä en ylipäänsä tunne Teitä. En ole koskaan ollut missään tekemisissä kanssanne."
"Herra presidentti, kansallistettujen ollessa kysymyksessä —"
"Tonttikeinottelijain kanssa minä en keskustele. Myykää tonttinne, ja sitten, sitten myöhemmin me voimme jutella keskenämme."
Diederich, kalvenneena ja tuntien itsensä ikäänkuin likistetyksi seinää vastaan: "Siinä tapauksessa meidän ehtomme jäävät entiselleen? Rintatähti? Klüsingiä koskeva viittaus? Kunniapuheenjohtaja?"
Wulckow rypisti kasvojaan. "Minun puolestani. Mutta myykää heti!"