Diederich veti henkeään. "Minä teen sen uhrauksen!" hän selitti. "Sillä korkeimman, mitä keisarille uskollisella miehellä on, minun keisarille uskollisen mielialani täytyy olla kaiken epäilyn yläpuolella."
"No niin", sanoi Wulckow, sillä välin kuin Diederich vetäytyi pois, ylpeänä lopputuloksen johdosta, joskin sen tunteen masentamana, että presidentti liittolaisena ei sietänyt häntä sen paremmin kuin hän itse omaa konemestariaan.
Salissa hän tapasi Emmin ja Magdan kahdenkesken selailemasta erästä loistoteosta. Vieraat olivat poistuneet, rouva Wulckowkin oli jättänyt heidät, sillä hänen täytyi pukeutua eversti Haffken rouvan luona pidettävää illatsua varten. "Minun neuvotteluni presidentin kanssa kävi kumpaakin osapuolta läpeensä tyydyttävällä tavalla", vakuutti Diederich; ja ulkona kadulla: "Siitä sen näkee, mitä merkitsee, kun kaksi lojaalista miestä keskustelee keskenään. Meidän juutalaistuneessa liike-elämässämme sitä ei enää tunnet." Emmi, niin ikään kääntyneenä, selitti, että tuli ottamaan ratsastustunteja. "Jos minä annan sinulle siihen rahaa", sanoi Diederich, mutta vain järjestyksen vuoksi, sillä hän oli ylpeä Emmin puolesta. "Eikö luutnantti von Brietzenillä ole sisaria?" hän kysyi. "Sinun pitäisi tulla tutuksi ja hankkia meille kutsut everstinnan seuraaviin illatsuihin." Eversti meni juuri ylempänä ohitse. Diederich katseli pitkään hänen jälkeensä. "Kyllä minä tiedän", hän sanoi, "ettei pitäisi kääntyä; mutta tuo nyt on kuitenkin korkeinta, se vetää puoleensa!"
* * * * *
Wulckowin kanssa tehty sopimus oli vain lisännyt hänen surujaan. Talonmyynnin kouriintuntuvan velvoituksen vastikkeina oli vain toiveita ja näköaloja: utuisia näköaloja, aivan liian rohkeita toiveita… Oli jäätävän kylmä; Diederich meni sunnuntaina kaupungin puistoon, missä jo kävi pimeäksi, ja eräällä yksinäisellä polulla hän tapasi Wolfgang Buckin.
"Minä olen nyt tehnyt kuitenkin päätökseni", selitti Buck. "Minä menen teatteriin."
"Entäs Teidän porvarillinen asemanne? Teidän naimisenne?"
"Minä olen sitä yrittänyt, mutta teatteri tuntuu puoleensavetävämmältä. Siellä näytellään vähemmän komedioja, nähkääs, siellä ollaan asioissa rehellisempiä. Naisetkin ovat kauniimpia."
"Se ei ole minkäänlainen näkökanta", vastasi Diederich. Mutta Buck ei laskenut leikkiä. "Minun täytyy myöntää, että tuo Gustea ja minua koskeva huhu on minua huvittanut. Toiselta puolen: niin mieletön kuin se onkin, se on kuitenkin olemassa, tyttö kärsii sen johdosta, enkä minä voi kauemmin pitää häntä huonossa valossa."
Diederich loi häneen halventavan syrjäsilmäyksen, sillä hänestä tuntui siltä, kuin Buck olisi ottanut tuon huhun tekosyyksi vetäytyäkseen syrjään. "Tehän tiedätte kyllä", hän sanoi ankarasti, "mitä Te sillä saatte aikaan. Kukaan muu ei tietenkään, ota häntä enää helposti. Siihen tarvitaan jo, piruvieköön, koko joukon ritarillisuutta."
Buck vahvisti tämän.
"Todella uudenaikainen, suurpiirteinen mies", hän sanoi merkitsevästi, "tuntisi pakostakin erityistä tyydytystä saadessaan sellaisissa olosuhteissa pelastaa tytön ja puolustaa häntä. Tässä tapauksessa, missä myöskin on rahaa, jalomielisyys tulisi vasta viime kädessä kysymykseen. Ajatelkaapas jumalantuomiota Lohengrinissä."
"Miten niin, Lohengrinissä?"
Buck ei vastannut tähän mitään; kun he saapuivat Sachsentorille, niin hän kävi levottomaksi. "Tuletteko kanssani sisälle?" hän kysyi. — "Minne sitten?" — "Aivan lähelle, Schweinichenstrassen 77:ään. Minun täytyy se toki sanoa hänelle, Te voisitte kenties silloin…"
Diederich vihelsi hampaittensa välistä.
"Te olette tosiaankin —. Te ette ole vielä hänelle mitään sanonut? Sitä ennen Te kuulutatte sen kaupungilla? Teidän asianne, ystäväni, mutta jättäkää minut leikin ulkopuolelle, minulla ei ole tapana ilmoittaa toisten ihmisten morsiamille heidän kihlauksensa purkumista."
"Tehkää yksi poikkeus", pyysi Buck. "Minusta kaikki kohtaukset ovat elämässä niin raskaita."
"Minulla on periaatteita", sanoi Diederich. Buck palasi takaisin asiaan.
"Teidän ei tarvitse sanoa mitään. Teidän tulee vain mykässä roolissa tarjota minulle moraalista tukea."
"Moraalista?" kysyi Diederich.
"Tuon kohtalokkaan huhun niinsanoakseni edustajana."
"Mitäs Te sillä tahdotte sanoa?"
"Minä lasken leikkiä. Siinä me olemme, tulkaahan."
Ja Diederich, Buckin viimeisen puheenkäänteen satuttamana, meni äänettömästi mukaan.
Rouva Daimchen oli mennyt ulos, ja Guste antoi odottaa itseään. Buck meni katsomaan, mitä hän teki. Lopulta Guste tuli, mutta yksinään. "Eikö Wolfgangkin ollut täällä?" hän kysyi.
Buck oli karannut!
"Tätä minä en käsitä", sanoi Diederich. "Hänellä oli kuitenkin jotakin aivan tärkeätä asiata Teille."
Guste punastui näiden sanojen jälkeen. Diederich kääntyi ovea kohden."Sitten minäkin sanon hyvästi."
"Mitä hän sitten tahtoi?" tiedusteli Guste. "Hänelle ei kuitenkaan usein tapahdu, että jotakin tahtoisi. Ja miksi hän toi Teidät mukanaan?"
"Sitä minäkään en käsitä. Vieläpä minä saan sanoa, että kokonaan paheksin sitä, että hän tällaisessa tilaisuudessa käyttää todistajia. Minun vikani se ei ole, hyvästi."
Mutta mitä neuvottomampana hän katsoi Gusteen, sitä ahdistavammaksi tämä muuttui.
"Minun täytyy kieltäytyä", hän ilmiantoi lopulta, "polttamasta suutani jonkun kolmannen henkilön asiassa, semminkin kun tuo kolmas lähtee karkuun ja vetäytyy syrjään kaikkein ensimäisistä velvollisuuksistaan."
Gusten aukireväistyt silmät näkivät noiden sanojen tulevan yksitellen Diederichin suusta. Kun viimeinen oli tullut ulos, niin hän pysyi silmänräpäyksen liikkumattomana, mutta sitten vei kädet kasvoilleen. Hän nyyhkytti, näkyi, miten hänen poskensa pullistuivat ja kyyneleet vuotivat hänen sormiensa välistä. Hänellä ei ollut nenäliinaa; Diederich lainasi hänelle omansa, liikutettuna hänen tuskansa johdosta. "Lopultakaan", arveli Diederich, "hänessä ei ole niin paljon menetettävää." Mutta silloin Guste suuttui. "Sen sanotte Te! Te, joka aina olette yllyttänyt minua häntä vastaan. Että hänen nimenomaan on täytynyt lähettää Teidät, se tuntuu minusta enemmän kuin kummalliselta."
"Mitäs Te sillä tarkoitatte, pyydän?" vastasi Diederich omasta puolestaan. "Teidän piti kylläkin tietää yhtä hyvin kuin minunkin, arvoisa neiti, mitä Teillä oli odotettavana tuolta puheenaolevalta herralta. Sillä missä mieliala on löyhä, siellä on kaikki löyhää."
Kun Guste tarkasti häntä pilkallisesti, niin hän sanoi ankarammin:
"Minä ennustin Teille tämän kaiken oikein."
"Siksi, että se Teille niin soveltuu", vastaa Guste myrkyllisesti. Ja Diederich sala-ivalla: "Hänhän on toimittanut niin, että minun pitäisi sekottaa hänen keittopataansa. Ja jos tuo pata ei olisi ollut käärittynä ruskeisiin lappuihin, niin hän olisi jo kauan sitten antanut sen kiehua yli laitojensa."
Silloin Gusten kieli vasta laukesi. "Onkos Teillä aavistustakaan! Sellaista se on, sitä minä en voi antaa hänelle anteeksi, sitä, ettäkaikkioli hänestä aina samantekevää, vielä minun rahanikin!"
Diederich oli järkytetty, "Sellaisen kanssa ei pidä ryhtyä mihinkään", hän huomautti. "Sellaiset eivät osaa mihinkään pysähtyä, vaan luiskahtavat aina sormien välistä." Hän nyökäytti painavasti. "Jolle raha on samantekevää, se ei ymmärrä elämää."
Guste hymyili kalpeasti. "Te ymmärrätte sen loistavasti."
"Toivokaamme", sanoi Diederich. Guste tuli lähemmäksi, vilkutti hänelle viimeisten kyynelten lävitse.
"Oikeassapa olette ollut. Mitähän luulette, jos minä tekisin tästä lopun?" Hän väänsi suutaan. "Minä en ole kuitenkaan häntä ylipäänsä rakastanut. Olen vain odottanut tilaisuutta päästäkseni hänestä eroon. Nyt hän on niin alhainen ja menee itsestään… Silloin me teemme sen ilman häntä", hän lisäsi katsahtaen houkuttelevasti. Mutta Diederich otti vain nenäliinansa takaisin, kaikesta muusta hän näytti kiittävän. Guste käsitti, että Diederich ajatteli yhä vielä yhtä ankarasti kuin silloin rakkaudenkammiossa; sitä nöyremmin hän käyttäytyi.
"Te viittaatte siihen asemaan, missä minä nyt olen."
Diederich torjui. "Minä en ole mitään sanonut." Guste valitti hiljaa. "Jos ihmiset puhuvat minusta halpamielisesti, sille minä en mahda mitään!"
"Enkä minä."
Gusten pää painui. "No niin, täytyyhän minun se käsittää. Sellainen kuin minä ei ansaitse enää, että kukaan todella hieno mies, jolla on vakavat käsitykset elämästä, ottaisi häntä enää." Ja samalla hän tirkisti kulmainsa alta sanojensa vaikutusta.
Diederich läähätti. "Saattaa olla niinkin —", hän alotti ja pysähtyi. Guste pidätti henkeään. "Olettakaammepa kerta", sanoi Diederich terävän painokkaasti, "että jollakin on päinvastoin mitä vakavimmat käsitykset elämästä, että hän tuntee uudenaikaisesi ja suurpiirteisesti, on täysin tietoinen siitä vastuunalaisuudesta, mikä hänellä on itseään ja tulevia lapsiaan yhtä hyvin kuin keisaria ja isänmaatakin kohtaan, ja että hän ottaa suojellakseen tuota turvatonta naista ja kohottaa hänet rinnalleen."
Gusten ilme oli käynyt yhä hurskaammaksi. Hän pani kämmenensä yhteen ja katsoi pää kallellaan Diederichiin, sisimmässään rukoillen. Tämä ei näyttänyt vielä riittävän, Diederich vaati ilmeisesti jotakin aivan erikoista: ja niin Guste heittäytyi polvilleen. Silloin Diederich lähestyi häntä armollisesti: "Niin sen pitää olla", hän sanoi ja salamoi.
Tässä kohden rouva Daimchen astui sisään. "No no", hän huomautti, "mitäs nyt on tekeillä?" Ja Guste nopeaneuvoisesti: "Jumalani, me etsimme minun sormustani, äiti", — minkä jälkeen rouva Daimchenkin laskeutui lattialle. Diederich ei tahtonut olla huonompi. Jonkun aikaa kestäneen mykän etsiskelyn jälkeen Guste huusi: "Jo löytyi!" Hän nousi päättäväisesti ylös.
"Tiedäkin äiti, että minä olen muuttanut mieltäni."
Rouva Daimchen, joka vielä oli hengästyksissään, ei käsittänyt heti. Guste ja Diederich koettivat yhteisvoimin selittää hänelle asiata. Viimein hän tunnusti, että oli itsekin, kun ihmiset nyt kerta juorusivat, jotakin sellaista jo ajatellut. "Wolfgang oli niinkuin hieman nurisevainen, paitsi silloin kun oli jotakin juonut. Vain tuo perhe, sen vertaiseksi Hesslingit eivät kohoa."
Sen tuli rouva Daimchen näkemään, väitti Diederich; ja hän julisti, että mitään ei ollut lopullisesti päätetty, niin kauan kun ei oltu sovittu kaikista käytännöllisistä seikoista. Gusten myötäjäisten määrä oli näytettävä toteen asiakirjoilla, sitten hän vaati omaisuuden yhteisyyttä — ja mitä hän myöhemmin teki rahoilla, siihen ei kukaan saanut sekaantua! Jos esitettiin jokin vastaväite, niin hän tarttui ovenripaan, ja joka kerta Guste sanoi äidilleen hiljaa ja tuskaisesti: "Pitääkö sitten huomenna koko kaupungin venähyttää suunsa sen johdosta, että olen päässyt irti toisesta ja toinenkin on taas heti tipotiessään?"
Kun kaikki oli sovittu, niin Diederich oli rattoisalla tuulella. Hän jäi Daimchenille illallisille ja tahtoi jo, muitta mutkitta, lähettää palvelustytön hakemaan kihlajaisshamppanjaa. Tämä loukkasi rouva Daimchenia, sillä luonnollisesti hänellä oli sitä jonkunverran kotona, sillä herrat upseerit, joiden kanssa he seurustelivat, kaipasivat sitä. "Ylipäänsä Teillä on enemmän onnea kuin ymmärrystä, sillä herra luutnantti von Brietzenin Guste olisi myöskin saanut." Siihen Diederich nauroi hyväntuulisesti. Kaikki kävi hyvin. Hänelle rahat ja luutnantti von Brietzen Emmille!… Tultiin hyvin iloiselle tuulelle; toista pulloa juotaessa morsiuspari horjui toisiaan vastaan tuoleillaan, heidän jalkansa olivat toisiinsa kietoutuneet polvia myöten, ja Diederichin kädet askartelivat siellä päin. Ylempänä rouva Daimchen pyöritteli peukaloitaan. Äkkiä Diederich päästi jyrisevän rojahduksen ja selitti, että otti siitä niskoilleen täyden vastuunalaisuuden, että se oli aristokraattisissa piireissä tavallista, hän kun seurusteli Wulckowien kanssa.
Mikä yllätys, kun Netzig sai kuulla tapausten käänteen! Onnittelijain tiedustelun, mitä hän nyt tuli tekemään vaimonsa puolellatoista miljoonalla, Diederich vastasi, että hän ei sitä vielä ollenkaan tiennyt. Hän tuli kenties muuttamaan Berliniin, suurisuuntaisille yrityksille se oli viisainta. Tehtaansa hän aikoi tilaisuuden sattuessa myydä. "Paperiteollisuus käy paraikaa kriisin läpi; tällä, keskellä Netzigiä sijaitsevalla latopahasella ei ole mitään merkitystä minun olosuhteissani."
Kotona paistoi turhamielisyyden aurinko. Sisaret saivat lisää taskurahoja, ja äidilleen hän, Diederich, soi niin monta liikuttavaa kohtausta ja syleilyä kuin tämä vain suinkin saattoi toivoa; niin, hän otti mielellään vastaan hänen siunauksensa. Niin usein kuin Guste tulikin, hän esiintyi aina hyvän haltiattaren osassa: kädet täynnä kukkia, makeisia, hopeaisia kukkaroita. Hänen rinnallaan Diederich näytti kulkevan kukkien päällä. Päivät haihtuivat taivaallisen helposti ostoksiin, shamppanja-aamiaisiin ja morsiusparin vieraissakäynteihin, jonne mentäessä ylevä kuski istui ajajan istuimella ja sisällä vaunuissa kihlautuneet olivat innostavassa keskinäisessä puuhassa.
Iloinen oikku, joka leikitteli heidän kanssaan, vei heidät eräänä iltana Lohengriniin; molempien äitien oli täytynyt ymmärtää jäädä kotiin. Morsiusparin luja tahto oli ollut säädyllisyyden uhmaamiseksi istua kahden kesken näyttämöaitiossa. Seinällä oleva punainen, leveä plyyssisohva, jolla saattoi istua kenenkään näkemättä, oli litistynyt ja tahrainen, siinä oli jotakin viehättävän kysymyksenalaista. Guste oli tietävinään, että tämä aitio kuului herroille upseereille ja että he ottivat siellä näyttelijättäriä vastaan.
"Me olemme onnellisesti näyttelijättärien yläpuolella", selitti Diederich ja antoi kuitenkin ymmärtää, että hän tosin joku aika sitten jonkin teatterinaisen kanssa, jonka nimeä hän luonnollisesti ei voinut mainita —. Gusten kuumeiset kysymykset keskeytti oikeaan aikaan orkesterinjohtajan koputus. He asettuivat paikoilleen.
"Hähnisch on tullut vielä kuvottavammaksi", huomautti Guste heti, ja hän nyökäytti johtajaa kohden, joka teki Diederichiin ylen taiteellisen, joskin sairaan vaikutuksen. Mustat, hajalliset hiussuortuvat keikkuivat, sillä aikaa kun hän löi tahtia kaikkine jäsenineen, hänen kasvoillaan, minkä ihrat keikkuivat myöskin mukana; ja hänen hännystakissaan ja housuissaan kävi aaltomainen liike. Orkesterissa oli touhua, Diederich antoi kuitenkin ymmärtää, että hän ei pannut suurta arvoa alkusoitolle. Ylipäänsä, arveli Guste, kun oli nähnyt Lohengrinin Berlinissä! Esirippu nousi, ja hän jo hihitti halveksivasti. "Jumalani, Ortrud! Hän on yöpuvussa ja kureliiveissä!" Diederich piti kiinni enemmän tammen alla olevasta kuninkaasta, joka ilmeisesti oli huomatuin persoonallisuus. Hänen esiintymisensä ei vaikuttanut erittäin terävältä; Wulckow sai bassonsa ja täyspartansa paremmin täyteen arvoonsa; mutta mitä hän sanoi, oli kansalliselta kannalta tervehdittävää. "Valvoa valtakunnan kunniaa, idässä ja lännessä." Hyvä! Niin usein kun hän sen saksaksi lauloi, hän ojensi kätensä, ja musiikki vahvisti sitä omalta osaltaan. Muutoin se korosti myöskin ytimekkäästi kaikkea sitä, mitä yleisön piti kuulla. Ytimekkäästi, se oli oikea sana. Diederich toivoi, että hänellä olisi ollut kanavoimiskiistassaan tällainen musiikki säestäjänään. Torventoitottaja teki hänet sensijaan alakuloiseksi, sillä hän muistutti hiuskarvalleen paksua Delitzschiä kaikessa menneessä olutkunniallisuudessaan. Sen johdosta Diederich tarkasti lähemmin vasallien kasvoja ja huomasi kaikkialla uusteutooneja. He olivat saaneet suuremmat mahat ja parrat ja olivat läkkipeltinä varustaneet itsensä kovaa aikaa vastaan. Kaikki eivät myöskään näyttäneet olevan suotuisissa olosuhteissa; aatelismiehet näyttivät keskiajan keskinkertaisilta virkamiehiltä nahkaisine kasvoineen ja notkupolvineen, aatelittomat vielä vähemmän loistavilta; mutta seurustelu heidän kanssaan olisi luistanut moitteettoman muodonmukaisesti. Ylipäänsä Diederich huomasi, että tässä oopperassa tunsi olevansa kuin kotonaan. Kilpiä ja miekkoja, paljon rätisevää läkkipeltiä, keisarille uskollinen mieliala, tervehdyksiä ja onnitteluja, korkealle kohotettuja lippuja ja saksalainen tammi: olisi saattanut olla mukana näyttelemässä.
Mitä seurueen naiselliseen puoleen tulee, niin siinä oli toivomisen varaa. Guste teki pilkallisia kysymyksiä: kuka nyt oli sitten tuokin, jonka kanssa tuokin —. "Kenties kuttu riippuvaatteissa? Tai tuo paksu lehmä, jolla on kultaiset renkaat sarvien välissä?" Ja Diederich oli vähällä hyväksyä tuon tumman, kureliivillä varustetun naisen, kun kuitenkin ajoissa huomasi, että hänkään ei ollut koko tärkeässä asiassa virheetön. Hänen puolisonsa Telramund näytti lähinnä omaavan siedettävät tavat, mutta tässäkin hyvin ilkeällä juorulla oli osansa. Valitettavasti uhkasi saksalaista uskollisuutta, sielläkin, missä se tarjosi niin loistavan kuvan, tummatukkainen juutalaisrotu.
Elsan esiintyessä oli ilman muuta selvää, millä puolella luokan saatettiin olettaa olevan. Kunnon kuninkaan ei olisi tarvinnut käsitellä asiata siinä määrin objektiivisesti: Elsan ilmeisesti germaanilainen tyyppi, hänen lainehtivat, vaaleat hiuksensa, hänen hyvärotuinen käyttäytymisensä tarjosivat etukäteen tietyt takeet. Diederich kiinnitti häneen katseensa, tämä katsahti ylös ja hymyili rakastettavasi! Diederich tarttui teatterikiikariin, mutta Guste riisti sen häneltä. "Siis se on Merée?" sähisi Guste; ja kun Diederich hymyili paljonpuhuvasti: "Sinulla on hieno maku, voin tuntea itseni siitä imarrelluksi. Loppuunkulunut juutalainen!" — "Juutalainen?" — "Itse hän nimittää itseään Meréeksi, mutta hänen nimensä on kuitenkin Meseritz, ja neljänkymmenen ikäinen hän on." Nolona Diederich tarttui kiikariin, jonka Guste pilkallisesti tarjosi hänelle, ja tuli itsekin vakuutetuksi. No niin, näkyjen maailma. Pettyneenä Diederich nojasi taaksepäin. Kuitenkaan ei hän voinut estää sitä, että Elsan siveä, naisellisen hyväntuntemuksen aavistus liikutti häntä aivan yhtä hyvin kuin kuningasta ja aatelisia. Jumalantuomio näytti Diederichistäkin mainiolta, käytännölliseltä ratkaisutavalta, mikä ei saattanut ketään huonoon valoon. Tosin nähtiin etukäteen, että aateliset eivät tulleet sekaantumaan tuohon mätään asiaan. Täytyi jo ottaa laskiessa huomioon jokin tavallisuudesta poikkeava; musiikki teki tehtävänsä, se sai ennakolta arvaamaan kaiken. Diederichin suu oli auki ja silmät niin tyhmänantavat, että Guste sai salaa naurutaudin. Nyt oli Diederich niin kaukana, kaikki olivat niin kaukana, että Lohengrin saattoi tulla. Hän tuli, säihkyt, lähetti pois taikajoutsenen, säihkyi vielä hurmaavammin. Vasallit, aateliset, kuningas, kaikki joutuivat saman hämmästyksen valtaan kuin Diederichkin. Turhaan ei ollut olemassa korkeampia voimia!… Niin, kaikkein korkein voima ruumiillistui täällä ja salamoi tenhoavasti. Joutsenen- tai kotkankypärä: Elsa kyllä tiesi, miksi hän heittäytyi hänen edessään polvilleen. Diederich puolestaan salamoi Gustea kohden, tältä hävisi nauru. Gustekin oli kokenut, miltä tuntui, kun oli joutunut kaikkien juorun esineeksi, kun oli vapautunut ensimäisestä eikä voinut enää missään näyttää itseään ja olisi ylipäänsä ollut pakotettu lähtemään tiehensä: ja sitten tuli sankari ja pelastaja, joka ei välittänyt koko jutusta mitään, vaan otti omansa! "Niin sen pitää olla!" sanoi Diederich ja nyökkäsi polvistuneeseen Elsaan päin — sillä välin kun Guste, luomet luotuina alas, vaipui katuvassa alamaisuudessa hänen olkapäätään vastaan.
Jatko voitiin sitten arvata. Telramund teki itsensä yksinkertaisesti mahdottomaksi. Voimaa vastaan ei tietenkään voitu mitään. Sen edustajaan, Lohengriniin, kuningaskin suhtautui korkeintaan kuten paremmanpuoleinen liittolaisruhtinas. Hän lauloi esimiehelleen voitonhymniä. Oikeamielisyyden juhlaa vietettiin lennokkaasti, kumoukselliset saivat pudistaa saksalaisen tomun jaloistaan.
Toinen näytös — Guste söi edelleen makeisia, melkein alttiiksiantautuneena — toi kohottavalla tavalla esiin sen vastakohdan, mikä oli oikeamielisten loistavan juhlan välillä, mitä vietettiin ilman mitään soraääntä palatsin ylevästi valaistuissa suojissa, ja toiselta puolen niiden kahden kapinoitsijan välillä, jotka kovin masennettuina makasivat kivilattialla. Diederich arveli jo sopivassa tilaisuudessa itsekin käyttäneensä sanoja: "nouse, toverini, häpeästäni." Hän johtui Ortrudista henkilökohtaisiin muistoihinsa; vallan tavallinen luuska, siitä ei ollut mitään sanottavaa, mutta jotakin liikahti hänessä, kun Ortrud takertui mieheensä ja valtasi hänet. Hän uneksi… Elsaan, tuohon tyhmään hanheen nähden, jolle hän teki mitä tahansa, Ortrudilla oli joitakin avuja, jotka ovat ominaisia ponteville ja ankaroille naisille. Elsa voitiin tosin naida. Diederich tirkisti Gusteen. "On olemassa onnea ilman katumusta," huomautti Elsa, ja Diederich Gustelle: "Toivokaamme sitä."
Tarpeekseen nukkuneille aatelisille ja vasalleille ilmoitti sitten paksu Delitzsch, että he Jumalan armosta olivat saaneet itselleen uuden ruhtinaan. Vielä eilen he olivat olleet uskollisia ja vilpittömiä Telramundia kohtaan, tänään he olivat Lohengrinin uskollisia ja vilpittömiä alamaisia. He eivät sallineet itselleen mitään mielipidettä ja nielivät jokaisen ehdotuksen. "Valtiopäivät me saatamme vielä samanlaisiksi," lupasi Diederich.
Mutta kun Ortrud lupasi Elsalle mennä luostariin, niin Guste suuttui. "Se on hänelle tarpeetonta, siitä minä vihastun aina, kun hänellä ei kuitenkaan enää ole mitään, ja ylipäänsä." — "Juutalaista röyhkeyttä," mutisi Diederich. Muutoin hän ei voinut olla huomaamatta Lohengrinia, lievästi sanoen, liian varomattomaksi, kun hän jätti kokonaan Elsan ratkaistavaksi, pitikö hänen ilmaista nimensä ja sen kautta saattaa koko asia kysymyksenalaiseksi, vai ei. Niin paljon ei pitänyt vaatia naisilta. Ja miksi? Vasalleillehan hänen ei tarvinnut todistaa, että hänen kätensä ja liivinsä olivat tahrattomat, nurisija Telramundista huolimatta: heidän kansallista mielialaansa ei voitu millään lailla epäillä.
Guste lupasi, että kolmannessa näytöksessä tuli esille kaikkein kauneinta, mutta sitä varten hänen piti saada lisää makeisia. Kun niitä tuotiin, niin häämarssi alkoi, ja Diederich lauloi mukana. Juhlapukuiset vasallit menettivät ratkaisevasti vaikutuksestaan, kun esiintyivät ilman läkkipeltiä ja lippuja, Lohengrinillekin olisi ollut parempi, jos ei olisi näyttäytynyt ihokkaassa. Häntä katsellessaan Diederich tuli taas uudestaan vakuutetuksi uniformun merkityksestä. Onneksi naiset olivat poissa maidonhappamine äänineen. Mutta kuningas! Hän ei osannut erota morsiusparista, lähenteli heitä ja näytti kernaimmin tahtovan jäädä siihen katselijaksi. Diederich, jonka mielestä kuningas oli koko ajan ollut liian sovittelevainen, nimitti häntä nyt yksinkertaisesti nulkiksi.
Lopuksi hän löysi oven, Lohengrin ja Elsa heittäytyivät sohvalle "hekumaan, jonka vain Jumala voi suoda." Ensiksi he kietoutuivat toisiinsa vain yläruumiillaan, alemmat ruumiinosat pysyttelivät mahdollisimman kaukana toisistaan. Mutta mitä enemmän he lauloivat, sitä lähemmäksi he lipuivat toisiaan, — minkä ohessa heidän kasvonsa kääntyivät usein Hähnischiin päin. Hähnisch ja hänen orkesterinsa näyttivät saattavan heidät tuliseen kiihkoon: se olikin käsitettävissä, sillä myöskin Diederich ja Guste läähättivät yksinäisessä aitiossaan ja katselivat toisiaan kiihtynein silmin. Tunteet kulkivat tenhosävelten tietä, joita Hähnisch aaltoilevin jäsenin loihti esiin, ja kädet seurasivat niitä. Diederich antoi kätensä vaipua Gusten selän ja tuolin väliin, syleili häntä alhaalta ja mutisi hurmaantuneena: "Kun minä näin tämän ensi kertaa, niin minä sanoin heti, että hän tai ei kukaan!"
Mutta silloin heidät herätti lumouksesta eräs välinäytös, joka näytti varmasti antavan Netzigin taiteenystäville paljon puheenaihetta. Lohengrin näytti metsästyspaitansa! Hän juuri viritti: "Atmest du nicht mit mir die süssen Düfte" (Etkö hengitä kanssani sulotuoksuja), silloin se tuli esiin ihokkaan alta, mikä avautui. Aina siihen asti kun Elsa, silminnähtävästi kiihtyneenä, oli saanut sen napitetuksi, salissa vallitsi vilkas levottomuus; sitten yleisö vaipui uudestaan lumouksen valtaan. Guste tosin, joka oli niellyt makeista vääräänkurkkuunsa, joutui erääseen arveluun! "Miten kauan tuo paita jo on ollut hänen päällään? Ja ylipäänsä, hänellä ei ole mitään mukanaan, joutsen kun ui tiehensä matkatavarain kanssa!" Diederich jätti hänet miettimään. "Sinä olet aivan samanlainen hanhi kuin Elsakin," hän huomautti. Sillä Elsa aikoi turmella kaikki asiansa sen tähden, ett'ei malttanut olla kysymättä miehensä poliittisia salaisuuksia. Kumous kukistettiin kokonaan, sillä Telramundin pelkurimainen murhayritys epäonnistui Jumalan sallimuksesta; mutta naiset, Diederichin täytyi sanoa se itselleen, vaikuttivat vielä kumouksellisemmin, jollei niiden suitsia pidetty kireällä.
Muutoksen jälkeen tämä kävi täysin selväksi. Tammi, liput, kaikki kansalliset värit olivat siinä taas, ja "für deutsches Land das deutsche Schwert, so sei des Reiches Kraft bewährt" (Saksanmaan puolesta Saksan miekka, sillä lailla valtakunnan voima tulee osoitetuksi): hyvä! Mutta Lohengrin näytti nyt todellisesti päättäneen vetäytyä syrjään julkisesta elämästä. "Kaikkialla minua epäiltiin," hän saattoi myöskin sanoa. Vuoron perään hän syytti Telramund-vainajata ja tainnoksissa olevata Elsaa. Kun kumpikaan heistä ei väittänyt mitään vastaan, niin hän olisi ilman muuta pitänyt oikeutensa; sitä paitsi hän oli todellisuudessa arvoasteessa ylinnä. Sillä nyt hän ilmaisi itsensä. Hänen nimensä mainitseminen sai aikaan koko kokouksessa, joka ei ollut koskaan kuullut mitään hänestä, suunnattoman liikutuksen. Vasallit eivät voineet mitenkään rauhoittua, kaikkea muuta he näyttivät odottaneen, mutt'ei sitä, että hänen nimensä oli Lohengrin. Sitä kiihkeämmin he koettivat saada rakasta valtiastaan ainakin tällä kertaa jättämään seurauksiltaan tärkeän eroamisensa. Mutta Lohengrin pysyi käheänä ja luoksepääsemättömänä. Muutoin joutsen jo odotti. Ortrudin viimeinen röyhkeä työ sai hänet yleiseksi tyydytykseksi taittamaan niskansa. Valitettavasti Elsakin heti sen jälkeen peitti taistelukentän, jonka Lohengrin jätti taakseen voimakkaan kyyhkysen, eikä lumouksesta päästetyn joutsenen vetämänä. Sen johdosta nuori, vasta tavattu Gottfried tuli ruhtinaaksi, kolmanneksi kolmen päivän sisällä, jolle aateliset ja vasallit vannoivat uskollisuutta, uskollisina ja vilpittöminä, kuten aina.
"Se johtuu siitä," huomautti Diederich auttaessaan viittaa Gusten päälle. Kaikki nämä ratkaisevat tapaukset, jotka olivat vallan olemuksenilmaisuja, olivat kohottaneet ja syvästi tyydyttäneet häntä.
"Mistä se sitten johtuu," huomautti Guste valmiina väittämään vastaan. "Vain siitä, että Elsa tahtoo tietää, kuka Lohengrin on. Ja sitä hän voi kyllä vaatiakin, se nyt ei ole muuta kuin säädyllistä." — "Siinä on korkeampi ajatus," selitti Diederich hänelle ankarasti. "Gralin historia osoittaa, että kaikkeinkorkein herra ei ole lähinnä jumalaa muille kuin omalle omalletunnolleen vastuussa. Niin, ja me taas hänelle. Jos Hänen Majesteettinsa etu on kysymyksessä, niin saat tehdä, mitä tahdot, minä en sano mitään, ja mahdollisesti —." Yksi kädenliike ilmaisi, että Diederichkin senlaatuisessa ristiriidassa arvelematta uhraisi Gusten. Tämä vihastutti Gustea. "Sehän on murhaa! Miten voi sellaista hyväksyä, kun Lohengrin on tuntematon nahjus. Ei edes hääyönä Elsa huomannut hänessä mitään!" Ja Guste nyrpisti nenäänsä samalla lailla kuin silloin rakkaudenkammiosta lähdettäessä, jolloin ei myöskään ollut tapahtunut mitään.
Kotimatkalla kihlautuneet rakensivat sovinnon. "Se on sitä taidetta, jota me tarvitsemme!" huudahti Diederich. "Se on saksalaista taidetta!" Sillä siinä ilmestyi hänelle sanoin ja sävelin kaikki kansalliset vaatimukset täyttyneinä. Kapinoiminen oli siinä samaa kuin rikos, olevainen ja lainmukainen joutui loistavan juhlimisen alaiseksi, aatelille ja jumalanarmolle pantiin korkein arvo, ja kansa, tuo tapausten ikuisesti yllättämä kuoro, tappeli kernaasti herrojensa vihollisia vastaan. Sotainen pohja ja mystilliset huiput, nämä molemmat havaittiin siinä. Sekin vaikutti tässä tutulta ja sympaattiselta, että kauniimpana ja rakastetumpana puolena tässä taideluomassa oli mies. "Ich fühl' das Herze mir vergehn, schau ich den wonniglichen Mann (Minä tunnen sydämeni menehtyvän, kun katson hekumaatarjoavaan mieheen)" lauloivat myöskin miehet kuninkaan keralla. Niin oli musiikkikin osaltaan täynnä miehellistä hekumaa, oli sankarillista ollessaan ylellistä ja palavassa himossaan keisarille uskollista. Kuka pystyi sitä vastustamaan? Tuhatta sellaista oopperanesitystä, eikä enää ollut olemassa ketään, joka ei olisi ollut kansallismielinen! Ja Diederich lausui: "Teatterikin on yksi minun aseistani." Tuskin yksi majesteettirikosjuttukaan saattoi niin perinpohjin herättää porvarit unestaan. "Minä olen saattanut Lauerin vankilaan, mutta sille, joka on kirjoittanut Lohengrinin, minä nostan hattuani." Hän ehdotti suosionosoitussähkösanoman lähettämistä Wagnerille. Gusten täytyi selittää hänelle, että se ei ollut enää mahdollista. Jouduttuaan kerta näin korkealentoisiin ajatuksiin Diederich lausui mielipiteensä taiteesta ylipäänsä. Taiteiden joukossa oli arvoasteensa. "Korkeinta on musiikki, siksi se onkin saksalaista taidetta. Sitten tulee draama."
"Miksi?" kysyi Guste.
"Siksi, että siihen usein voidaan sovittaa musiikkia, ja siksi, että sitä ei tarvitse lukea, ja ylipäätään."
"Ja mikä tulee sitten?"
"Luonnollisesti muotokuvamaalaus, keisarinkuvien tähden. Muu nyt ei ole niin tärkeätä."
"Entäs romaani?"
"Se ei ole mitään taidetta. Ainakaan, jumalankiitos, ei mitään saksalaista: sen sanoo jo nimikin."
* * * * *
Ja niin oli hääpäivä saapunut. Sillä molemmilla oli kiire: Gustella ihmisten tähden, Diederichillä poliittisista syistä. Suuremman vaikutuksen aikaansaamiseksi oli päätetty, että Magdan ja Kienastin piti samana päivänä viettää häänsä. Kienast oli saapunut, ja Diederich tarkasti häntä usein levottomasti, sillä Kienast oli leikkauttanut partansa, taivuttanut viiksensä kärjet silmäkulmiin asti, ja hän salamoi myöskin. Magdan voitto-osuuden määrästä keskusteltaessa hän osoitti pelottavaa liikeneroa. Diederich, joka oli huolissaan asian päättymisen johdosta, vaikka olikin päättänyt täyttää väsymättä velvollisuutensa omaa itseään kohtaan, syventyi nyt useammin liikekirjoihinsa… Vieläpä hääpäivänäänkin hän istui konttorissaan, vaikka oli jo vetänytkin hännystakin päälleen; silloin hänelle tuotiin kortti: Karnauke, virkavapaa yliluutnantti. "Mitähän se mies mahtaa tahtoa, Sötbier?" Vanha kirjanpitäjä ei liioin sitä tiennyt. No saman tekevä. "Upseeria en voi työntää luotani." Ja Diederich meni itse avaamaan.
Mutta ovelle ilmestyi tavattoman jäykkä herra, jolla oli päällään vihertävä, vettätippuva kesäviitta, mikä oli kaulasta tiukasti napitettu. Hänen suippokärkisten lakeerikenkiensä alle syntyi heti lätäkkö, ja hänen maanviljelijänhatustaan, jota hän merkillisellä tavalla piti päässänsä, valui vettä virtanaan. "Kuivatkaamme ensin itseämme", hän sanoi ja läksi, ennenkuin Diederich oli sitä myöntänyt, uunin luo. Sieltä hän sanoi sorahtaen: "Myytte, mitä? Pula, miten?" Diederich ei heti käsittänyt; sitten hän loi levottoman katseensa Sötbieriin. Vanhus oli jälleen käynyt käsiksi kirjeisiinsä. "Herra yliluutnantti on varmastikin erehtynyt talon numerossa", huomautti Diederich varovasti, mutta se ei auttanut. "Joutavia. Tunnen asian. Ei mitään tyhjiä puheita. Korkeampi käsky. Turpa tukkoon ja myykää, muuten piru perii."
Tämä puhe oli liian loukkaavaa; Diederich ei voinut olla näkemättä, että tämän herran tavaton jäykkyys ei ollut todellista hänen sotilaallisesta menneisyydestään huolimatta ja että hänen silmänsä olivat lasimaiset. Samalla hetkellä kun Diederich pani tämän merkille, Karnauke otti päästään viheriän hattunsa ja valutti siinä olevan veden Diederichin hännystakkipaidalle. Tämä aiheutti vastalauseen Diederichin puolelta, mutta luutnantti pani sen pahakseen. "Olen käytettävissänne", hän sorautti. "Herrat von Quitsin ja von Wulckow puhuttelevat Teitä minun välitykselläni." Samalla hän vilkutti silmäänsä pinnistävästi — ja Diederich, jonka valtasi hirvittävä epäluulo, unhoitti vihansa ja ajatteli vain sitä, miten olisi pakottanut luutnantin poistumaan. "Me puhumme tästä ulkona", hän kuiskasi hänelle ja toisella puolella olevalle Sötbierille: "Tuo herra on mielettömästi humalassa, minun täytyy miettiä, miten pääsisin hänestä irti." Mutta Sötbier puristi huulensa yhteen, rypisti otsaansa, ja tällä kertaa hän ei tarttunut enää kirjeisiinsä.
Luutnantti meni suoraa päätä sateeseen, Diederich seurasi häntä. "Ei sen vuoksi mitään vihamielisyyttä, puhuahan voimme toki." Vasta sitten kun hänkin oli läpimärkä, onnistui hänen luotsata tuo herra takaisin taloon. Tyhjän konehuoneen läpi yliluutnantti huusi: "Lasit, naukku! Ostan kaikki, naukutkin!" Vaikka työmiehillä olikin lomaa hänen häittensä johdosta, Diederich katseli pelokkaasti ympärilleen; hän avasi sen koppilon oven, missä kloorisäkit olivat, ja toimitti toivottomalla sysäyksellä tuon herran sinne sisälle. Siellä haisi hirveästi, herra aivasteli useampaan kertaan ja sanoi sitten: "Karnauke nimeni, miksi Te haisette tällä tavalla?"
"Onko tässä joku Teidän takananne?" kysyi Diederich. Herra pani senkin pahakseen. "Mitäs Te sillä tarkoitatte?… Vai niin, ostan mitä on." Diederichin katsetta seuraten hän tarkasti tippuvaa kesäviittaansa. "Tilapäinen pula", hän sorahutti. "Toimin ritarien asiamiehenä. Kunnianasia."
"Mitäs Teidän päämiehenne sitten tarjoaa?"
"Satakaksikymmentä koko kirstusta."
Ja kun Diederich suuttui tai vihastui ja selitti, että hänen kiinteimistönsä arvo oli kaksisataatuhatta markkaa, niin yliluutnantti pysyi tarjouksessaan: "Satakaksikymmentä koko kirstu."
"Ei synny mitään" — Diederich teki varomattoman liikkeen uloskäytävää kohden, minkä jälkeen luutnantti asettui vakavasti hänen eteensä. Diederichin täytyi panna vastaan, hän kaatui eräälle kloorisäkille, ja herra tuli hänen päälleen. "Nouskaapas ylös," yski Diederich, "täällä me tulemme valkaistuiksi." Yliluutnantti nousi pystyyn ulisten, aivan kuin hänen vaatteittensa läpi olisi häntä poltettu, — ja äkkiä hän sai takaisin jäykän ryhtinsä. Hän vilkutti silmää. "Presidentti von Wulckow tietää visusti, että Te myytte, muutoin ei mitään afäärejä hänen kanssaan. Serkku Quitzin hankkii tästä ympäriltä maata. Luottaa varmasti Teidän suostumukseenne. Satakaksikymmentä koko kirstu." Diederich, valkeampana kuin jos olisi jäänyt makaamaan klooriin, yritti vielä: "Sataviisikymmentä," — mutta hänen äänensä petti. Se oli enemmän kuin lojaalisesti saattoi käsittää! Wulckow, pöyristyneenä virkamiehen kunnian vuoksi, lahjomattomana kuin viimeinen tuomio!… Levottomalla katseella hän silmäsi vielä kerran Karnauken, virkavapaan yliluutnantin olentoa. Hänet nyt lähetti Wulckow, hänelle hän uskoi asiansa! Eikö tätä asiata olisi voitu äskettäin järjestää kahden kesken, kaikella mahdollisella varovaisuudella ja molemminpuolisella kunnioituksella? Mutta nuo junkkarit saattoivat vain karata ihmisten kurkkuun, liikeasioista he eivät vieläkään ymmärtäneet mitään. "Menkäähän sitten edellä notaarin luokse," kuiskasi Diederich, "minä tulen heti." Hän antoi hänen mennä. Mutta kun hän itse aikoi poistua, niin Sötbier seisoi siinä, huulet edelleen yhteenpuristettuina. "Mitäs te tahdotte?" Diederich oli uuvuksissa.
"Nuori herra," alotti vanhus ontosti, "mitä Te nyt aijotte tehdä, sen suhteen minä en voi enää olla vastuunalainen."
"Ei sitä Teiltä vaaditakaan." Diederich suoristautui. "Minä tiedän yksin, mitä minä teen." Vanhus kohotti rukoilevasti kätensä.
"Te ette sitä tiedä, nuori herra! Autuaan isävainajanne ja minun yhteistä työtämme minä puolustan! Sillä, että me rakensimme tämän vankalla työllä ja ahkeruudella, sillä Te olette tullut suureksi. Ja jos Te kerta ostatte kalliita koneita ja sitten kieltäydytte täyttämästä sopimuksianne, se on vikuroimista, sillä Te saatte liikkeen menemään alas. Ja nyt Te myytte tämän vanhan talon?"
"Te olette kuunnellut oven takana. Jos jotakin tapahtuu ilman Teidän läsnäoloanne, niin sitä Te ette koskaan oikein siedä. Älkää vain kylmetytä itseänne täällä." Diederich ilkkui.
"Teidän ei pidä myydä sitä!" voivotti Sötbier. "Minä en voi katsella sitä, miten minun vanhan herrani poika ja perillinen kaivaa pohjan liikkeen vankkojen perustusten alta ja harrastaa suurmiehenpolitiikkaa."
Diederich katseli häntä säälien. "Suurpiirteisyyttä ei keksitty vieläTeidän aikananne. Nykyään uskalletaan jotakin. Alkuunpano on pääasia.Myöhemmin tulette näkemään, mitä hyötyä siitä oli, kun nyt myyn tämäntalon."
"Niin, sen Te tulette vasta myöhemmin näkemään. Kenties silloin, kun teette vararikon, tai kun Teidän lankonne, herra Kienast nostaa kanteen Teitä vastaan. Te olette tehnyt yhtä ja toista sisartenne ja äitinne vahingoksi! Jospa minä sanoisin jotakin herra Kienastille! Vain siksi, että minä tunnen kunnioitusta perhettä kohtaan, minä en saata Teitä onnettomuuteen!"
Vanhus oli poissa suunniltaan. Hän värisi, vihan kyyneleet kiilsivät hänen luomissaan. Diederich lähestyi häntä ja nosti nyrkkinsä hänen nenänsä alle. "Koettakaapaskin sitä! Minä näytän toteen, että Te olette tehnyt varkauksia ja jo pitkän aikaa. Luuletteko Te, että minä en olisi ryhtynyt mihinkään varokeinoihin?"
Vanhus kohotti myöskin vapisevan nyrkkinsä. He puhkuivat toisilleen. Sötbier pyöritteli verisiä silmämuniaan, Diederich salamoi. Sitten vanhus vetäytyi takaisin. "Ei, niin ei saa tapahtua. Minä olin aina vanhan herrani uskollinen palvelija. Minun omatuntoni käskee minun säilyttämään hänen seuraajalleen koetellut voimani niin pitkäksi aikaa kuin mahdollista."
"Se Teille sopisi", sanoi Diederich kovasti ja kylmästi. "Olkaa iloinen sen johdosta, ett'en heitä Teitä heti ulos. Kirjoittakaa vain heti eronpyyntönne, niin se on jo etukäteen hyväksytty." Ja hän poistui.
Notaarin luona hän vaati, että kauppakirjassa ostaja mainittiin "tuntemattomaksi". Karnauke hymähti hieman. "Tuntematon sopii hyvin. Mehän tunnemme herra von Quitzinin." Sen johdota notaarikin hymyili. "Minä huomaan", hän sanoi, "herra von Quitzin hankkii itselleen maata. Tähän asti on hänelle kuulunut Meisestrassella vain pikkuinen 'Kanan kapakka'. Mutta, herra tohtori, hän ostelee jo myöskin niitä kahta tonttia, jotka ovat Teidän talonne takana. Silloin hänen maansa rajoittuu kaupunginpuistoon ja silloin tuolla paikalla on suurenmoisia mahdollisuuksia."
Diederich vapisi taas. Hiljaa hän pyysi notaaria vaikenemaan siksi, kun se oli tapahtunut. Sitten hän jätti hyvästi, hänellä ei ollut aikaa hukattavana. "Tiedän", sanoi yliluutnantti ja piti hänestä lujasti kiinni. "Riemunpäivä. Aamiaiset Hotel Reichshofissa. Olen varustettu." Hän avasi viheriän viittansa ja näytti rutistunutta vierailupukuaan. Diederich katsahti häneen kauhuissaan, hän koetti puolustaa itseään; mutta luutnantti uhkasi uudestaan todistajillaan.
Morsian oli jo kauan odottanut häntä, molemmat äidit kuivasivat hänen kyyneleitään, läsnäolevien naisten hymyillessä salaviittauksellisesti. Tämäkin sulhanen livisti tiehensä! Magda ja Kienast olivat suutuksissaan, ja Meisestrassen ja Schweinichenstrassen välillä juoksi lähettejä… Lopultakin! Diederich oli siinä, joskin vanhassa hännystakissaan. Hän ei antanut minkäänlaisia selityksiä. Aviovirastossa ja kirkossa hän teki hämmästyneen vaikutuksen. Kaikilta puolin huomattiin, että sillä lailla syntyneessä liitossa ei ollut mitään siunausta. Myöskin pastori Zillich mainitsi puheessaan, että maallinen omaisuus oli jotakin katoavaista. Hänen pettymyksensä käsitettiin. Käthcheniä ei näkynyt ollenkaan.
Hääaamiaisilla Diederich istui äänettä ja ajatukset silminnähtävästi muualla. Vieläpä hän unhoitti syömisenkin ja tuijotti ilmaan. Vain yliluutnantti Karnauke pystyi herättämään hänen huomiotaan. Tosin luutnantti tekikin tehtävänsä; jo liemiruuan jälkeen hän piti morsiamelle maljapuheen, mikä sisälsi sellaisia viittailuja, joita seurueen siihen asti nauttima viinimäärä ei edellyttänyt. Enemmän levottomuutta herätti Diederichissä Karnauken tietyt muut puheenkäänteet, joita tämä säesti häneen päin käännetyillä silmäniskuinaan ja jotka saivat valitettavasti Kienastinkin vaipumaan mietteisiin. Hetki, jota Diederich oli sykkivin sydämin odottanut, saapui: Kienast nousi ylös ja pyysi saada sanoa hänelle sanan kahden kesken… Mutta sitten yliluutnantti kilisti lasinsa laitaan ja nousi vikkelän kankeasti istuimeltaan. Juhlan jo pitkälle kehittynyt melu taukosi äkisti; Karnauken suipoissa sormissa nähtiin sininen nauha ja sen alla risti, minkä reunat välkkyivät kullalta… Voi sitä melua ja voi niitä onnentoivotuksia! Diederich ojensi molemmat kätensä, autuus, jota hän tuskin jaksoi kestää, vuoti hänen sydämestään, hän puhui itsestään ja ennen kuin edes tiesi mitä. "Hänen Majesteettinsa… Kuulumaton armo… Vaatimattomat ansiot, koskaan horjumaton uskollisuus…" Hän kumarteli, hän laski käden sydämelleen, kun Karnauke ojensi hänelle tuon ristin, sulki silmänsä ja vaipui: aivan kuin hänen edessään olisi seisonut eräs toinen, antaja itse. Armonauringonpaisteessa Diederich tunsi, että tämä oli pelastus ja voitto. Wulckow piti sopimuksen. Voima piti Diederichiin nähden sopimuksensa! Neljännen luokan ritarimerkki salamoi, se oli tapaus, sitä tuli seuraamaan keisari Wilhelmin patsas, Gausenfeld, afäärejä ja mainetta!
Eron hetki lähestyi. Kienast, yhä vielä liikutettuna ja ujona, sai sanotuksi muutamia sisällöltään yleisiä sanoja, joissa kosketeltiin niitä ihania päiviä, joita kohden he kulkivat ja niitä suuria asioita, joita hänellä ja koko perheellä oli edessään — ja Diederich ja Guste olivat jo tiessään.
Herra tohtori Hessling ja hänen rouvansa, Netzigistä, katsahtivat mykkinä toisiinsa zürichiläisen hotellin hississä, sillä heidät vietiin neljänteen kerrokseen. Tämä oli johtunut siitä silmäyksestä, minkä liikkeenhoitaja oli luonut heihin nopeasti ja varovasti. Diederich kirjoitti nimensä tottelevaisesti päiväkirjaan; vasta kun yliviinuri oli mennyt, hän ilmaisi suuttumuksensa sikäläistä toimitusta ja Zürichiä kohtaan. Guste kävi vielä äänekkäämmäksi ja tuli siihen lopputulokseen, että piti kirjoittaa Baedekerille, Kun tämä kostamiskeino näytti vähemmän tehokkaalta, niin Diederich kääntyi Gustea vastaan syyttäen hänen hattuaan. Guste lykkäsi tämän taas Diederichin hohenzollernviitan viaksi. Niin he sitten ryntäsivät aamiaispäivällisille päät kovin punaisina. Ovella he pysähtyivät ja huohottivat vieraiden katseiden alaisina, Diederich kun oli smokingissa, mutta Gustella päässään sellainen hattu, missä oli nauhoja, sulkia ja solkia, mitkä epäilemättä kuuluivat ensikerroksen asukkaille. Heidän tuttavansa, yliviinuri, vei heidät riemukulussa heidän paikalleen.
Zürichiin ja myöskin hotelliin he leppyivät illalla. Sillä ensinnäkin neljännessä kerroksessa oleva huone oli halpa, vaikkakaan ei kunniakas; ja sitten aivan avioparin vuoteiden yläpuolella riippui melkein luonnollisen kokoinen turkkilainen haaremivaimo, ruskahtava ruumis ylellisellä patjalla kelluen, kädet pään alla, kosteata riutumista silmäin tummassa laskoksessa. Raamit jakoivat sen keskeltä kahtia, mikä seikka antoi avioparille pilan aihetta. Seuraavana päivänä he kulkivat ympäri raskain silmäluomin, nielivät hirveitä ruokamääriä ja kysyivät vain itseltään, mitä olisi tapahtunut, jos tuo haaremivaimo ei olisi ollut keskeltä katkaistu, vaan aivan kokonainen. Väsymyksestä he laiminlöivät junan ja palasivat illalla niin aikaisin kuin mahdollista halpaan huoneeseensa. Ei voitu arvata, miten kauvan tätä laatua elämää tuli kestämään; mutta silloin Diederich luki raskain luomin sanomalehdestä, että keisari oli paraikaa matkalla Roomaan tervehtimään Italian kuningasta. Silmänräpäyksessä hän oli virkeällä tuulella. Kimmoisesti hän liikkui ovenvartijan luo, konttoriin ja hissiin; ja Guste sai valittaa tai ei, että häntä huimasi, matkalaukut olivat kunnossa, Diederich työnsi jo Gusten ulos. "Pitääkö nyt sitten?" voivotti Guste, "kun sänkykin on niin hyvä!" Mutta mennessään Diederich loi vain pilkallisen katseen haareminaiseen. "Huvitelkaapa vain edelleen, armollinen nainen!"
Kiihtymyksestä hän ei nukkunut kauan, Guste kuorsasi rauhallisesti hänen olkapäällään, sillä välin kun hän, lentää suhistaen läpi yön, ajatteli sitä, miten toista rataa pitkin keisari itse kiiti samanlaista vauhtia ja samaa päämäärää kohden. Keisari ja Diederich riensivät kilpaa! Ja koska Diederich jo useampia kertoja elämässään oli saattanut lausua ajatuksia, jotka salaperäisellä tavalla näyttivät ilmaisevan kaikkeinkorkeimman herran ajatuksia, niin kenties Hänen Majesteettinsa tällä haavaa tiesi Diederichin olemassaolon: tiesi, että hänen uskollinen alamaisensa riensi hänen rinnallaan yli Alppien näyttämään aroille muukalaisille, mitä uskollisuus keisaria kohtaan on. Hän salamoi toisella penkillä olevia nukkujia kohden, jotka olivat pieniä tummia ihmisiä ja joiden kasvot näyttivät unessa riutuneilta. Saksalaiseen ojentautumiseen heidän pitäisi tutustua!
Aikaisin Milanossa ja keskipäivällä Florenzissa matkustajia läksi junasta, mitä seikkaa Diederich ei käsittänyt. Hän koetti, menestymättä sanottavasti, selittää jälellejääneille, mikä tapaus heitä Roomassa odotti. Kaksi amerikkalaista näytti vastaanottavammalta, jonka johdosta Diederich riemuitsi: "Niin, Te kadehditte varmastikin meitä meidän keisarimme johdosta!" Silloin amerikkalaiset katsahtivat toisiaan mykän kysyvästi tulematta siitä sen viisaammiksi.
Lähellä Roomaa Diederichin kiihtymys muuttui villiksi toimintahaluksi. Sormi matkaoppaan lehdellä hän kieppui junahenkilökunnan kinterillä ja koetti saada selville, kumpi tuli pääsemään aikaisemmin perille, hänen keisarinsa, vaiko hän. Gusten intohimot olivat syttyneet hänen miehensä innostuksesta. "Diedel!" hän huusi: "Minä saatan heittää matkahuivini tielle, jotta hän astuu sille, ja kukat minä myöskin paiskaan pois hatustani!" — "Mutta jos hän näkee sinut ja sinä teet häneen vaikutuksen?" kysyi Diederich ja hymyili kuumeisesti. Gusten povi alkoi aaltoilla, hän loi luomensa alas. Diederich yski ja tempautui irti tuosta hirvittävästä jännityksestä. "Minun miehenkunniani on minulle pyhä, sen minä tahdon tässä sanoa, mutta tässä tapauksessa —" Ja hän teki täpärän kädenliikkeen.
Sitten tultiin perille — mutta kokonaan toisin, kuin aviopuolisot olivat kuvitelleet. Virkailijat ahdistivat matkustajat pois asemalta eräälle avaralle paikalle, ja sen takana oleville kaduille, jotka heti jälleen suljettiin. Mutta ylenpalttisessa innostuksessaan Diederich läpäisi esteen. Hän jätti Gusten seisomaan siihen ojennetuin käsin kaikkien käsilaukkujen kanssa ja ryntäsi eteenpäin. Hän oli jo keskellä kenttää; kaksi sulkahattuista sotilasta juoksi hänen jälkeensä, niin että heidän kirjavat takinliepeensä liehuivat. Silloin astui aseman rappusilta useampia herroja alas, ja heti kohta eräät vaunut ajoivat Diederichiä kohden. Diederich heilutti hattuaan, hän karjui niin, että vaunuissa olevat herrat keskeyttivät puheensa. Oikealla oleva kumartui eteenpäin — ja he näkivät toisensa, Diederich ja hänen keisarinsa. Keisari hymyili kylmän tutkivasti silmäkulmillaan ja suupielensä hän veti hieman alaspäin. Diederich juoksi jonkun matkaa mukana, silmät selko selällään, huutaen yhä ja hattuaan heiluttaen, ja muutaman sekunnin ajan he olivat vallan kahden kesken, keisari ja hänen alamaisensa, keskellä tyhjää kenttää, sinisiintävän taivaan alla, sillä aikaa kun ympärillä ja taustalla vieras joukko taputteli heille käsiään.
Vaunut katosivat jo liputetuille kaduille, eläköönhuudot kaikuivat jo kaukaa, ja Diederich huoahti, sulki silmänsä ja pani hatun päähänsä.
Guste viittasi hänelle suonenvedontapaisesti, ja ympärillä seisovat ihmiset taputtivat Diederichille käsiään, kasvot täynnä iloista hyväntahtoisuutta. Sotamiehetkin, jotka äsken olivat ajaneet häntä takaa, nauroivat nyt. Toinen heistä meni osanotossaan niin pitkälle, että vihelsi hänelle ajurin. Ajaessaan pois Diederich tervehti yleisöä. "He ovat lasten kaltaisia", hän selitti vaimolleen. "Niin, mutta myöskin samassa määrässä löyhiä", hän lisäsi, ja sitten hän myönsi: "Berlinissä ei tämä olisi mitenkään käynyt päinsä… Kun minä ajattelen katumeteliä Unter den Lindenillä, niin kaikki kävi siellä hieman terävämmin." Ja hän suoristautui ajaakseen hotelliin. Hänen ryhtinsä johdosta he saivat huoneen toisesta kerroksesta.
Varhain aamulla oli Diederich jo kadulla. "Keisari nousee aikaisin," hän sanoi Gustelle, joka murisi tyynyjensä välissä. Muuten hän ei tarvinnutkaan vaimoaan tehtävänsä suorittamisessa. Sormi kaupungin asemakaavalla hän saapui Quirinalin eteen ja asettui siihen. Hiljainen paikka oli viistojen säteiden kultaama, palatsi seisoi tyhjää taivasta vasten häikäisevän jykevänä — ja Diederich seisoi siinä ja odotti majesteettia neljännen luokan ritarimerkki kohotetussa rinnassa. Rappuja ylös ja pois kaupungista sipsutteli joku vuohilauma ja katosi kaivon ja valtavansuurten hevostenkesyttäjäin taakse. Diederich ei katsahtanut taakseen. Kaksi tuntia kului, ohikulkijoita alkoi ilmestyä useampia, joku vartio ilmestyi talonsa takaa, toisessa porttikäytävässä liikuskeli porttivahti, ja useampia henkilöitä kulki ohitse. Diederich kävi levottomaksi. Hän lähestyi fasaadia, kulki hiljaa ohitse, kurkistaen jännittyneenä sisään. Kun hän ilmestyi kolmannen kerran, niin portinvartia vei käden lakkiinsa, hieman epäröiden. Kun Diederich pysähtyi ja vastasi tervehdykseen, niin hän tuli ystävälliseksi. "Kaikki järjestyksessä," hän sanoi kätensä takaa, ja Diederich otti ilmoituksen vastaan ymmärtävin elein. Hänestä tuntui vain luonnolliselta, että hänelle tehtiin selvää hänen keisarinsa hyvinvoinnista. Hänen kysymyksiinsä, milloin ja minne tuli keisari lähtemään, vastattiin viivyttelemättä. Portinvartija sai itsestään päähänsä, että Diederich tarvitsi vaunut, jos tahtoi saattaa keisariaan, ja hän lähetti jonkun niitä hakemaan. Sillä välin siihen oli kokoutunut pieni joukko uteliaita, ja silloin portinvartija astui syrjään; erään esiratsastajan takaa ilmestyi, avovaunuissa, kotkakypärän säteillessä, pohjolan vaalea herra. Diederichin hattu heilui ja hän itse huusi, aivankuin pyssyn piipusta, italiaksi: "Eläköön keisari!" Ja kohteliaasti tuo pieni joukko huusi mukana… Mutta Diederich hyppäsi ajurinrattaille, jotka olivat siinä vieressä, ja sitten mukaan, innostaen kuskia huudoilla ja runsailla juomarahoilla. Ja katso: hän pysähtyi, takaapäin lähestyivät vasta kaikkeinkorkeimmat vaunut. Kun keisari astui alas, niin siinä oli taas pieni joukko, ja Diederich huusi jälleen italiankielellä… Hän jäi vartioimaan taloa, missä hänen keisarinsa viipyi. Rinta pystyssä ja katse säihkyvänä joukkiota kohtaan, joka uskalsi lähestyä! Kymmenen minuutin perästä tuo joukko tuli uudestaan täysilukuiseksi, vaunut vierivät ovelta, ja Diederich: "Eläköön keisari!" — ja joukon villinkuohuvassa huudossa takaisin Quirinaliin. Vartio. Keisarilla czako päässä. Joukko. Uusi päämäärä, uusi paluu, uusi uniformu, ja taas Diederich ja jälleen riemuitseva vastaanotto. Niin sitä jatkui, eikä Diederich ollut koskaan viettänyt ihanampaa elämää. Hänen ystävänsä, portinvartija, ilmoitti hänelle luottavaisesti, minne mentiin. Sattui niinkin, että joku kunnioitettava virkamies teki hänelle ilmoituksen, jonka hän nöyrästi otti vastaan, tai että joku näytti pyytävän ohjeita, — ja silloin Diederich jakoi niitä epämääräisessä muodossa, mutta käskevästi. Aurinko kohosi ja kohosi vielä korkeammalle; noiden polttavien marmorifasaadien edessä, joiden takana hänen keisarinsa piti koko maailmaa jännittäviä neuvotteluja, Diederich kesti horjumatta kuumuutta ja janoa. Niin jäykkänä kuin hän pysyttäytyikin, niin hänestä tuntui kuitenkin siltä, kuin hänen vatsansa olisi roikkunut päivän kuormasta aina katukiville asti, ja siltä, kuin hänen neljännenluokan ritarimerkkinsä olisi sulanut hänen rinnassaan… kuski, joka yhä useammin pistäysi lähimmässä kapakassa, tunsi lopulta ihmettelyä saksalaisen sankarillista velvollisuudentuntoa kohtaan ja toi hänelle viiniä. Uutta tulta suonissaan he molemmat läksivät seuraavalle kierrolle. Sillä keisarilliset ratsastajat ajoivat aika vauhtia; jos tahtoi ennättää ennen heitä, niin täytyi käyttää kapeita kujia, jotka näyttivät kanavilta ja joiden harvat kulkijat pelokkaina vetäytyivät muuria vasten; taikka oli jätettävä vaunut ja syöstävä suin päin joitakin portaita alas. Mutta silloin Diederich olikin täsmälleen joukkonsa etunenässä, näki seitsemännen uniformun laskeutuvan vaunuista ja huusi. Ja silloin keisari käänsi päätään ja hymyili. Hän tunsi hänet jälleen, alamaisensa! Hänet, joka huusi, hänet, joka aina oli siinä. Diederich, jossa kaikkeinkorkeimman huomaavaisuus oli herättänyt joustavan ylevät tunteet, salamoi kansaa kohtaan, jonka eleissä oli iloista hyväntahtoisuutta.
Vasta portinvartijan vakuutus, että Hänen Majesteettinsa nyt oli aamiaisella, salli Diederichin muistelemaan Gustea. "Miltä sinä näytät?" huusi Guste nähtyään hänet ja vetäytyi takaisin seinää vasten. Sillä hän oli punainen kuin tomaatti, kokonaan sulanut, ja hänen katseensa oli kirkas ja villi, kuten entisajan germanilaisen soturin, joka oli ryöstöretkillä vieraissa maissa. "Tämä on suuri päivä kansallisen asian kannalta!" tokasi Diederich painavasti. "Hänen Majesteettinsa ja minä, me teemme moraalisia valloituksia!" Millaisena hän seisoi siinä! Guste unhoitti pelkonsa ja pitkän odotuksen synnyttämän vihansa: hän astui esiin armain katsein ja nöyrästi kietoutui hänen vartaloonsa.
Mutta Diederich soi itselleen tuskin ateriankaan aikaa. Hän tiesi kyllä, että keisari lepäsi päivällisen jälkeen; sitten oli seisottava hänen ikkunansa alla, väistymättä. Eikä hän väistynyt; ja seuraukset osoittivat, miten oikeassa hän oli. Sillä hän oli tuskin ollut paikallaan, käytävää vastapäätä, kahdeksaakaankymmentä minuuttia, kun sattui, että eräs epäillyttävän näköinen henkilö, käyttämällä hyväkseen portinvartijan pientä poissaoloa, puikahti sisään, kätkeytyi erään pylvään taakse ja väijyvässä varjossa hautoi suunnitelmia, jotka eivät voineet olla muita kuin turmiollisia. Mutta silloin Diederich oli siinä! Myrskyn ja sotahuudon tavoin hänen nähtiin rientävän paikalle. Säikähtynyttä kansaa ryntäsi heti hänen perässään, vartija kiirehti paikalle, palvelijat juoksivat kokoon — ja kaikki ihmettelivät Diederichiä, miten hän kiskoi esiin erään, joka oli kätkeytynyt. Molemmat huitoivat ympärilleen siinä määrässä, että aseistettu voimakaan ei lähestynyt heitä. Äkkiä nähtiin Diederichin vastustajan, jonka oli onnistunut saada oikea kätensä vapaaksi, heiluttavan pientä rasiata. Yleisö pidätti henkeään — sitten syntyi ulvova pakokauhu. Pommi! Hän heittää!… Hän oli jo heittänyt. Pamausta odottaessaan lähimmät henkilöt makasivat maassa ja voivottivat jo etukäteen. Mutta Diederich, valkeana kasvoiltaan, olkapäiltään ja rinnaltaan, aivasti. Tuntui vahva piparmintun haju. Rohkeimmat kääntyivät ympäri ja tutkivat sitä nenällään; eräs heiluvatöyhtöinen sotilas kosketti sitä kostutetulla sormella ja maistoi. Diederich ymmärsi kyllä, mitä tämän johdosta esitti joukolle, jonka kasvoille palasi heti iloinen hyväntahtoisuus, sillä silmänräpäyksessä hän oli tullut vakuutetuksi siitä, että oli saanut päälleen hammaspulveria. Siitä huolimatta hän ei unhoittanut sitä vaaraa, josta keisari hänen valppautensa kautta oli kenties pelastunut. Murhayrityksentekijä koetti — aivan turhaan — pötkiä tiehensä: Diederichin rautainen nyrkki jätti hänet poliisivartioston huostaan. Tämä totesi, että kysymyksessä oli saksalainen, ja pyysi Diederichiä tutkimaan häntä. Huolimatta hammaspulverista, joka häntä peitti, hän ryhtyi tehtäväänsä mitä suurimmalla virheettömyydellä. Tuon henkilön vastauksilla, joka ilmeisesti oli taiteilija, ei ollut mitään ilmeistä poliittista väriä, mutta pohjattomalla kunnioituksen puutteellaan ja moraalittomuudellaan ne ilmaisivat liiankin hyvin kumouksellisia pyrkimyksiä, minkä vuoksi Diederich vaati pontevasti hänen pidättämistään. Vartijat veivät hänet mennessään tekemällä kunniaa Diederichille, jolla oli vain sen verran aikaa, että saattoi antaa ystävänsä portinvartijan korjata pois hammaspulverin. Sillä keisarin tulo ilmoitettiin, Diederichin persoonallinen palvelus alkoi uudestaan.
Hänen tehtävänsä vei häntä ylt'ympäri, sitä kesti myöhäiseen yöhön asti, ja johti viimein Saksan lähetystön edustalle, missä Hänen Majesteetillaan oli vastaanotto. Kaikkeinkorkeimman herran pitempi viivyttely antoi Diederichille tilaisuuden kohottaa mielialaansa lähimmän ravintolanpitäjän luona. Hän kiipesi oven edessä eräälle tuolille ja piti kansalle puheen, joka oli täynnään kansallista henkeä, ja osoitti löyhälle joukolle taipumattoman hallituksen etuisuudet ja keisarin, joka ei ollut mikään varjokeisari… Kansa näki hänen aukovan kulmikasta, partaista suutaan tuolillaan, punasena siitä valosta, joka leiskui sisään Saksan lähetystön edessä olevista avoimista maljakoista, näki hänen salamoivan ja tuijottavan rautaisella katseellaan — mikä sille ilmeisesti riitti ymmärtääkseen häntä, sillä se riemuitsi, taputti käsiään ja kohotti eläköönhuudon niin usein kuin Diederich ehdotti. Hartaudella, josta ei puuttunut uhkaa, hän otti vastaan vieraan maan suosionosoitukset, jotka olivat tarkoitetut hänen herralleen ja hänen herransa edustamalle vallalle, minkä jälkeen hän laskeutui alas ja kävi viiniin käsiksi. Useita maanmiehiä, jotka tuskin olivat vähemmän liikutettuja kuin hänkään, ilmestyi ja joi hänen terveydekseen kotoisella tavalla. Eräs heistä avasi erään iltalehden, missä oli jättiläismäinen keisarin kuva, ja luki esityksen eräästä välinäytöksestä, jonka Quirinalin porraskäytävässä eräs saksalainen oli aiheuttanut. Vain erään, keisarin persoonallisessa palveluksessa olevan virkamiehen valppauden vuoksi oli pahemmat seuraukset saatu vältetyksi; ja tuon virkamiehen kuvakin oli siinä. Diederich tunsi hänet hyvin. Joskin yhdennäköisyys olikin vain ylimalkainen ja nimi pahasti vääntynyt, niin kasvojen piirteet ja viikset olivat oikeat. Niin näki sitten Diederich keisarin ja itsensä samassa lehdessä, keisarin ja hänen alamaisensa esitettynä koko maailman ihailtaviksi. Se oli liikaa. Kostein silmin Diederich suoristautui ja viritti "Wacht am Rheinin". Viini, joka oli niin halpaa, ja innostus, jota yhä uudestaan lietsottiin, vaikutti sen, että kun tuli sanoma, että keisari lähti lähetystöstä, niin Diederich ei ollutkaan enää virheettömässä kunnossa. Hän teki yhtä kaikki kaikkensa täyttääkseen velvollisuutensa. Hän riensi hoiperrellen Kapitoliumilta, kompastui ja vieri pitkin portaita. Kadulla hänen juomaveikkonsa saivat hänet kiinni, hän seisoi kasvot käännettyinä muuria kohden… Soihtuvaloa ja kavionkapsetta: Keisari! Muut hoipertelivat sinnepäin, mutta Diederich, jota mitkään hyvät tavat eivät enää auttaneet, luisui siihen, missä oli. Kaksi yövahtia tapasi hänet nojaamasta muuriin ja istumasta lätäkössä. He tunsivat hänet siksi virkamieheksi, joka oli Saksan keisarin persoonallisessa palveluksessa, ja kumartuivat huolissaan hänen ylitseen. Mutta heti kohta he katsahtivat toisiinsa ja purskahtivat tavattoman remuisaan nauruun. Tuo persoonallinen virkamies ei jumalankiitos ollut kuollut, eikä se lätäkkökään, missä hän istui, ollut mitään verta.
Seuraavana iltana juhlanäytännössä teatterissa keisari näytti tavattoman vakavalta. Diederich huomasi sen ja sanoi Gustelle: "Nyt minä tiedän, miksi olen pannut menemään niin paljon rahaa. Pidä varasi, me elämme historiallista hetkeä!" Eikä hänen aavistuksensa pettänyt häntä. Iltalehtiä jaettiin teatterissa, saatiin tietää, että keisari tuli matkustamaan vielä sinä yönä ja että hän oli hajottanut valtiopäivänsä! Diederich, yhtä vakavana kuin keisarikin, selitti kaikille, jotka olivat siinä läsnä, tapahtuman tärkeyttä. Kumous oli julennut hyljätä sotilasehdotuksen! Kansallismieliset menivät keisarinsa puolesta taisteluun elämästä ja kuolemasta! Hän itse tuli lähtemään kotiin lähimmällä junalla, hän vakuutti, minkä jälkeen hänelle heti sanottiin tuon junan lähtöaika… Jos joku oli tyytymätön, niin ainakin Guste. "Kun lopultakin ollaan muualla ja, jumalankiitos, voidaan toimittaa jotakin. Miten minä voin sulattaa sen, että minun pitää venytellä kaksi päivää hotellissa ja sitten taas heti takaisin, vain —." Siinä katseessa, jonka hän singahutti keisarilliseen aitioon, oli niin paljon kapinallista, että Diederich tuli väliin mitä ankarimmin. Guste tuli puolestaan äänekkääksi; ympärillä kuiskuteltiin, ja kun Diederich näytti vastustajilleen salamoiden otsaansa, niin hän sai heistä aiheen poistua Gusten kanssa jo ennen heidän junansa lähtöä. "Roskaväellä ei nyt ole tapoja", hän sanoi ulkona ja läähätti vahvasti. "Muutoin minä tahtoisin tietää, mikä täällä on hätänä. Kaunis ilma, no niin… Niin, no, katsopas nyt kerta tätä vanhaa romua, kun on tässä ympärillä!" hän pyysi. Guste, jälleen taltutettuna, sanoi valittaen: "Minä pidän niin siitä." Ja sitten he matkustivat tietyn matkan päässä keisarin junan jälessä. Guste, joka kiireessä oli unhoittanut sienensä ja harjansa, tahtoi aina nousta junasta. Jotta hänellä riitti kärsivällisyyttä kolmeksikymmeneksi kuudeksi tunniksi, Diederichin täytyi terottaa hänen mieleensä väsymättömästi kansallisen asian tärkeyttä. Siitä huolimatta Gusten ensimäisenä huolena oli pesusienet, kun he lopulta pääsivät takaisin Netzigiin. Heidän oli täytynyt saapua sunnuntaina! Onneksi oli ainakin Leijona-apteekki avoinna. Sillä välin kun Diederich odotti aseman edustalla matkatarpeita, Guste meni jo kadun yli. Mutta kun hän ei palannut, niin Diederich läksi hänen jälessään.
* * * * *
Apteekin ovi oli puoleksi raollaan, kolme pientä poikaa tirkisteli sisään ja kieriskeli siinä portailla. Diederich, joka katsoi heidän ylitseen, jäykistyi hämmästyksestä — sillä sisällä, tiskin takana, hänen vanha ystävänsä ja aseveljensä Gottlieb Hornung asteli edes takaisin käsivarret ristissä rinnan päällä, katse synkkänä. Guste sanoi juuri: "Minä tahtoisin jo tietää, saanko niinä pian sen hammasharjan", silloin Gottlieb Hornung tuli pöydän luo, käsivarret edelleen ristissä, ja loi Gusteen kiinteän, synkän katseen. "Teidän olisi pitänyt nähdä minun ilmeestäni", hän alkoi puhujan äänellä, "että minulla ei ole tilaisuutta eikä aikomusta myydä Teille hammasharjaa." — "No, no!" sanoi Guste ja vetäytyi taaksepäin. "Mutta Teillähän on niitä täällä kokonainen lasi täynnään." Gottlieb Hornung hymyili kuin Lucifer. "Setä tuolla ylhäällä" — hän heitti päätään taaksepäin ja osoitti leuallaan kattoa, minkä tuolla puolen hänen päämiehensä saattoi asua — "hän voi kyllä tarjota kaupaksi, mitä huvittaa. Minua se ei ollenkaan liikuta. Sitä varten minä en ole opiskellut kuutta lukukautta ja kuulunut ylen hienoon osakuntaan, että olisin asettunut tänne myymään hammasharjoja." — "Miksi Te sitten täällä olette?" kysyi Guste, huomattavasti ujostuneena. Silloin tokasi Hornung, majesteetillisesti mulkoillen: "Minä olen täällä reseptien varalta!" Ja Guste tunsi itsensä lyödyksi, hän kääntyi ympäri lähteäkseen pois. Yksi seikka pälkähti kuitenkin hänen päähänsä. "Sieniäkään ette tietysti voi antaa?" — "Enpä tietenkään", vahvisti Hornung. Tätä oli Guste ilmeisesti odottanut suuttuakseen vakavasti. Hän kohotti rintansa ja aikoi alkaa, mutta Diederich ennätti kuitenkin tulla väliin. Hän myönsi tuon ystävän olevan siinä oikeassa, että uusteutoonian arvo ja sen lippu oli pidettävä korkealla. Jos siitä huolimatta joku tarvitsi sientä, niin hän saattoi lopulta ottaa sen itse ja jättää hinnan tiskille — minkä Diederich samalla teki. Gottlieb Hornung väisti sillä välin syrjään ja vihelsi, aivan kuin olisi ollut yksinään. Sitten Diederich ilmaisi osanottonsa siihen, mitä tähän asti ystävälle oli tapahtunut. Valitettavasti hänen menettelystään oli aiheutunut paljon vastoinkäymisiä; kun Hornung ei ollut koskaan tahtonut myydä sieniä eikä harjoja, hän oli jo joutunut pois viidestä apteekista. Kuitenkin hän oli päättänyt jatkuvasti pitää kiinni vakaumuksestaan, silläkin uhalla, että saattoi täälläkin menettää paikkansa. "Siinä sinä näet oikein oikean uusteutoonin!" sanoi Diederich Gustelle, ja tämä katsahtikin häneen.
Diederichkään ei voinut puolestaan kauemmin olla kertomatta, mitä oli kokenut ja saavuttanut. Hän huomautti ritarimerkistään, pyöräytti Gusten Hornungin edessä ympäri ja mainitsi hänen myötäjäistensä määrän. Keisari, jonka viholliset ja herjaajat Diederichin ansiosta nyt istuivat lukkojen ja telkien takana, oli aivan hiljan ollut Roomassa ja niinikään Diederichin ansiosta välttänyt mieskohtaisen vaaran. Välttääkseen paniikin hoveissa ja pörsseissä sanomalehdet puhuivat vain jonkun puoleksi mielisairaan konnankurista, "mutta luottamuksella puhuen minulla on syytä uskoa, että kysymyksessä oli monihaarainen kapinanhanke. Sinä ymmärrät, Hornung, että kansallinen etu vaatii mitä suurinta pidättäytyväisyyttä, sillä sinähän olet varmasti kansallismielinen mies". Hornung oli sitä luonnollisesti, ja niin saattoi Diederich laveasti selittää niitä ylen tärkeitä syitä, jotka olivat hänet pakoittaneet äkkiä palaamaan kotiin häämatkaltaan. Kysymyksessä oli kansallismielisen ehdokkaan läpiajaminen Netzigissä! Vaikeuksia ei saanut salata itseltään. Netzig oli vapaamielisyyden päälinnoitus, kumous järkytteli perustuksia… Tässä kohden Guste uhkasi ajaa tavaroineen kotiin. Diederich saattoi vain pontevasti pyytää ystäväänsä tulemaan luokseen samana iltana, hänen piti välttämättömästi saada puhua hänen kanssaan. Kun hän nousi vaunuihin, niin hän näki erään niistä lurjuksista, jotka ulkona olivat odottaneet, menevän apteekkiin ja pyytävän hammasharjoja. Diederich ajatteli, että Gottlieb Hornung juuri tuon aristokraattisen suuntansa vuoksi, joka oli hänelle niin vastuksellinen harjojen ja sienien myynnissä, saattoi tulla arvokkaaksi liittolaiseksi demokratiaa vastaan käytävässä taistelussa. Mutta tämä oli pienin hänen kiireellisistä huolistaan. Vanha rouva Hessling sai vain pikimältään vuodattaa pari kyyneltä, sitten hänen täytyi nousta ylempään kerrokseen, missä aikaisemmin vain palvelustyttö oli asunut ja missä märät vaatteet oli kuivattu ja minne Diederich oli nyt siirtänyt tieltään äitinsä ja Emmin. Matkan karsta vielä parrassa hän läksi kiertoteitse presidentti von Wulckowin luokse, antoi sen jälkeen Napoleon Fischerin tulla luokseen yhtä huomaamattomasti ja oli sillä välin jo ryhtynyt toimiin saadakseen Kunzen, Kühnchenin ja Zillichin viipymättä koolle.
Sunnuntai-iltapäivä vaikeutti yritystä; majuri saatiin vain vaivoin eroitetuksi keilapelistään, pastori oli estettävä menemästä perheretkelle Käthchenin ja asessori Jadassohnin kanssa ja professori oli kahden täysihoitolaisensa käsissä, jotka olivat juottaneet hänet jo melkein humalaan. Lopulta onnistuttiin saamaan heidät kaikki sotilasyhdistyksen huoneustoon, missä Diederich ilmaisi heille ilman mitään viivyttelyä, että kansallismielinen ehdokas oli asetettava ja että asian laadun mukaan vain yksi saattoi tulla kysymykseen, nimittäin herra majuri Kunze. "Eläköön!" huusi Kühnchen ilman muuta, mutta majurin kasvot vetäytyivät pahanlaisesti kokoon. Pidettiinkö häntä sitten naivina, hän kirskui. Luultiinko, että hän tahtoi aikaansaada häväistyksen. "Minä en ole utelias tietämään, miten kansallismielisten ehdokkaalle tulee käymään Netzigissä. Jos kaikki olisikin niin varmaa kuin hänen epäonnistumisensa!" Diederich ei myöntänyt tätä mitenkään. "Meillä on sotilasyhdistys, minä pyydän herroja ottamaan sen huomioonsa. Sotilasyhdistys on arvaamattoman tärkeä toiminnan perus. Siltä pohjalta lähtien me painamme suoraa tietä, jos niin saan sanoa, aina keisari Wilhelmin patsaalle asti, missä taistelu tullaan voittamaan." "Eläköön!" huusi Künhchen jälleen, mutta nuo molemmat toiset tahtoivat tietää, mitä tuo patsas oikein merkitsi, ja Diederich perehdytti heidät keksintöönsä — jolloin hän kernaasti jätti mainitsematta, että tuo patsas oli hänen ja Napoleon Fischerin välisen sopimuksen esine. Vapaamielisten lastenseimi, sen verran hän antoi ilmi, ei saanut osakseen yleistä suosiota, joukko valitsijoita voitiin saada siirtymään kansallisen asian puolelle, jos niille luvattiin Kühlemannin jättämillä varoilla rakentaa keisari Wilhelmin patsas. Ensinnäkin se tuotti enemmän työtä käsityöläisille, ja sitten tuli enemmän liikettä kaupunkiin, sellaisen patsaan vihkiminen kun pani liikkeelle laajat piirit, Netzigillä oli mahdollisuus menettää huono maineensa demokratisena suona ja päästä paistattamaan itseään armonauringossa. Sitä sanoessaan hän ajatteli Wulckowin kanssa tekemäänsä sopimusta, minkä hän myöskin mielellään tässä sivuutti. "Mutta sille miehelle, joka niin sanomattoman paljon on tehnyt ja toiminut meidän hyväksemme" — hän osoitti lennokkaasti Kunzea — "sille miehelle on meidän rakas vanha kaupunkimme myöskin varmasti pystyttävä patsaan. Hän ja keisari Wilhelm Suuri tulevat katselemaan toisiaan —" "Ja näyttämään kieltään," lopetti majuri, joka pysyi epäuskossaan. "Jos te luulette, että netzigiläiset odottavat vain suurta miestä, joka vain kaikuvalla soitolla vie heidät kansalliseen leiriin, niin miksi Te sitten itse ette näyttele tuota suurta miestä?" Ja hän tunkeutui syvälle Diederichin silmiin. Mutta Diederich levitti silmänsä vielä leveämmälle; hän vei käden sydämelleen. "Herra majuri! Minun hyvin tunnettu keisarille uskollinen mielialani on jo tuottanut minulle raskaampia koettelemuksia, kuin mitä valtiopäivämiesehdokkuus voisi tuottaakaan, ja nuo koettelemukset, sen voin sanoa, minä olen kestänyt! Siinä minä en ole, hyvän asian esitaistelijana, pelännyt ottaa päälleni väärämielisten kaikkea vihaa, ja siten minä olen tehnyt itseni mahdottomaksi niittämään uhrausteni hedelmää. Minua eivät netzigiläiset valitsisi, mutta minun asiani he tulevat valitsemaan, ja siksi minä vetäydyn syrjään, sillä olla asiallinen on samaa kuin olla saksalainen, ja jätän Teille, herra majuri, kadehtimatta kunnian ja ilon!" Yleistä mielenliikutusta. Kühnchenin hyvähuuto kaikui kyynelkostealta, pastori nyökäytti innokkaasti, ja Kunze tuijotti, silminnähtävästi liikutettuna, pöydän alle. Diederich tunsi itsensä keventyneeltä, hän oli antanut sydämensä puhua, ja se oli ilmaissut uskollisuutta, uhrautuvaisuutta ja miehekästä ihanteellisuutta. Diederichin vaaleakarvainen käsi ojentautui pöydän yli, ja majurin ruskeakarvainen paiskautui siihen hidastellen, mutta kuitenkin vahvasti.
Sydämen jälkeen sai kaikissa neljässä herrassa taas järki sananvuoron. Majuri tiedusteli, oliko Diederich valmis hyvittämään häntä niistä ideaalisista ja aineellisista vahingoista, jotka häntä uhkasivat, jos hän joutui kilpailemaan vapaamielisten ehdokkaan kanssa ja jäämään siinä häviölle. "Nähkääpäs!" — ja hän ojensi sormensa Diederichiä kohden, joka tällaista suorasukaisuutta tavatessaan ei keksinyt heti mitä vastata. "Niin perin puhdas ei ole Teillekään kansallinen asia, ja että Te minut tahdotte saada rupeamaan siihen, se johtuu, sen verran minä tunnen Teitä, herra tohtori, joistakin tekosyistä Teidän puoleltanne, joita minä suorana sotilaana jumalankiitos en ollenkaan ymmärrä". Tämän johdosta Diederich riensi lupaamaan tuolle suoralle sotilaalle jonkun ritarimerkin, ja kun hän antoi kuultaa, että asia oli jo sovittu Wulckowin kanssa, niin kansallinen ehdokas oli lopulta voitettu… Mutta sillä välin oli pastori Zillich miettinyt sitä, sallisiko hänen asemansa kaupungissa, että ottaisi vastaan kansallisen vaalikomitean puheenjohtajan toimen. Pitikö hänen tuoda riitaa seurakuntaansa? Hänen lankonsa Heuteufel oli vapaamielisten ehdokas! Kylläkin, jos patsaan asemasta olisi rakennettu kirkko! "Sillä tosiaankin Jumalan huoneet ovat nykyään suuremmassa pulassa kuin koskaan, ja kaupunkimme lyö minun Pyhän Marian kirkkoni siinä määrin laimin, että se voi tänään tai huomenna luhistua minun ja minun kristittyjeni päälle." Viivyttelemättä Diederich lupasi toimittaa kaikki toivotut parannukset. Ehdoksi hän asetti vain sen, että pastori piti loitolla uuden puolueen luottamustoimista kaikki ne ainekset, jotka jo tiettyjen ulkonaisten ominaisuuksiensa kautta herättivät oikeutettuja epäilyjä heidän kansallisen mielialansa puhtautta kohtaan. "Tahtomatta kajota perhesuhteisiin", lisäsi Diederich ja katsahti Käthchenin isään, joka ilmeisesti oli käsittänyt, sillä hän ei tikahtanutkaan… Mutta Kühnchenkin, joka pitkään aikaan ei ollut päästänyt mitään eläköönhuutoja, ilmaisi nyt itsensä. Nuo toiset kaksi olivat vain väkivalloin saaneet hänet pysymään asemillaan, sillä aikaa kun itse puhuivat; tuskin hän oli päässyt vapaaksi, kun hän jo veti keskustelun puoleensa. Mistä ennen kaikkea piti kansallisen mielialan saada juurensa? Nuorisosta? Mutta miten se saattoi olla mahdollista, kun kimnaasin rehtorina oli herra Buckin ystävä. "Silloin minä saan puhua kurkkuni kipeäksi meidän kunniakkaista teoistamme vuonna seitsemänkymmentä…" Riitti, Kühnchen tahtoi päästä rehtoriksi, ja Diederich lupasi sen hänelle jalomielisesti.