Kun hän palasi, niin majuri ja professori kuvasi, huutaen toistaan paremmin, erästä villiä taistelua. Kummankaan puhetta ei voinut ymmärtää. Mutta Kühnchen kimitti yhä terävämmin majurin mylvinän läpi, kunnes sai tämän vaikenemaan ja saattoi esteettömästi lörpötellä. "Niin, vanha ystävä, heillä mahtaa olla sukkela pää. Kun he suistuvat portaista, niin he eivät jätä astumatta millekään portaalle. Mutta sen tulen silloin siihen rakennukseen, missä ranskalaiset istuivat, sen sytytti Kühnchen, eikä siitä jäänyt mitään jälelle. Minä käytin kuitenkin sotajuonta ja tekeydyin kuolleeksi, eikä nuo raadot huomanneet mitään. Ja kun se sitten paloi, niin, ymmärrettävästi kyllä, heillä ei ollut mitään halua puolustaa isänmaata, vaan pyrkivät ulos, minkä taisivat! Mutta silloin heidän olisi pitänyt olla katsomassa meitä saksalaisia. Muurilta me ammuimme, kun he tahtoivat kontata portaita alas! Ilmahyppyjä he tekivät kuin kaniinit!"
Kühnchenin täytyi keskeyttää keksintönsä, hän hihitti kovasti, samalla kun pöydän ympärys nauroi jymisevästi.
Kühnchen tointui. "Nuo väärät raadot saivat meidät myöskin salakavaloiksi! Ja entäs naiset! Niin, hyvät herrat, jotakin niin pahanilkistä kuin ranskalaiset naiset, ei ole ylipäänsä enää olemassa. Kuumaa vettä ne valoivat meidän päähämme. Nyt minä kysyn Teiltä, tekeekö sellaista jokin nainen? Kun oli tulipalo, niin he heittivät lapsensa ikkunasta ja tahtoivat, että meidän olisi pitänyt ottaa ne vastaan. Se ei ole mitään somaa, vaan tyhmää! Paineteillamme me otimme nuo pienet raadot vastaan. Mutta nuo naiset!" Kühnchen piti luuvaloista sormeaan käyränä, aivan kuin kiväärin liipasimessa ja katseli samalla ylös, ikäänkuin siellä olisi ollut jokin vartaaseen pistettävä. Hänen silmälasinsa kipinöivät, hän valehteli edelleen. "Lopuksi tuli hyvin paksu nainen, joka ei päässyt etuperin ikkunasta ja koetti sentähden takaperin. Silloin hän ei ollut ottanut Kühncheniä lukuun. Minä en ollut mikään hullu, minä kiipesin kahden toverin olkapäille ja kutitin painetillani hänen paksua ranskalaista —"
Enempää ei voitu kuulla, hyväksymyshuudot olivat liian äänekkäitä. Professori sanoi vielä: "Jokaiselle Sedanissa olleelle minä kerron tämän jutun luokkani jaloja sanoja käyttäen. Nuorten pitää tietää, millaisia sankari-isiä heillä on ollut."
Oltiin yhtä mieltä siitä, että tämä saattoi nuoren polven kansallistuntoa kehittää, ja kilistettiin Kühnchenin kanssa. Haltioituneita kun olivat, niin kukaan ei ollut huomannut, että uusi vieras oli ilmestynyt pöytään. Jadassohn näki äkisti tuon vaatimattoman, harmaan miehen, jolla oli hohenzollern-viitta päällä, ja iski hänelle silmää suosiollisesti. "No niin, osutaan aina paikalle, herra Nothgroschen!" Diederich tiuskasi hänelle ylevästi: "Kukas Te sitten olette?"
Vieras kumarteli.
"Nothgroschen, Netziger Zeitungin toimittaja."
"Siis nälkäkandidaatti", sanoi Diederich ja salamoi. "Rappiolle joutuneet gymnasistit, ylioppilaskokelasproletaarit merkitsevät meille vaaraa!"
Kaikki nauroivat; toimittaja hymyili nöyrästi.
"Hänen Majesteettinsa on pannut Teidät merkille", sanoi Diederich."No niin, istuutukaa!"
Hän kaatoi hänelle shampanjaa, ja Nothgroschen joi kiitollisen ryhdikkäästi. Selvänä ja hämillään hän katseli ympärilleen tässä seurassa, jonka itsetuntoa monet tyhjät, lattialla seisovat pullot olivat kovasti kohottaneet. Hänet unhoitettiin jälleen pian. Hän odotti kärsivällisenä, kunnes joku kysyi häneltä, miten hän sitten oli keskellä yötä päässyt siihen tuiskahtamaan. "Minun täytyi toki laittaa lehti valmiiksi", selitti hän siihen, tärkeänä kuten pikku virkamies. "Herrat saavat aamulla aikaisin lukea, miten tuo työmiehen ampuminen oikein tapahtui."
"Sen me tiedämme paremmin kuin Te", huusi Diederich. "Te hankitte tietonne vain omista nälkäisistä käpälistänne!"
Toimittaja hymyili anteeksipyytävästi ja kuunteli mukautuvasti, miten kaikki sekaisin kuvasivat hänelle illan tapahtumia. Kun melu asettui, niin hän sanoi: "Tuo herra tuolla —"
"Tohtori Hessling", sanoi Diederich terävästi.
"Nothgroschen", mutisi toimittaja. "Koska Te äsken mainitsitte keisarin nimen, niin Teitä tulee huvittamaan se seikka, että taas on annettu julistus."
"Pyydän päästä kaikesta moitiskelusta!" vaati Diederich. Toimittaja kumarsi ja laski käden sydämelleen. "Kysymys on keisarin kirjeestä."
"Se on taas joutunut Teidän pöydällenne jonkin ilkeän petoksen kautta?" kysyi Diederich. Nothgroscher, ojensi kätensä vakuuttavasti. "Sen on keisari itse määrännyt julkaistavaksi. Huomenna varhain saatte lukea sen lehdestä. Tässä on korrehtuurivedos!"
"Hellittäkää, tohtori", pyysi majuri. Diederich huusi: "Miten niin, tohtori? Oletteko Te tohtori?" Mutta vain kirje kiinnitti läsnäolijain huomiota, ja paperiliuska siepattiin toimittajan kädestä. "Hyvä!" huusi Jadassohn, joka vielä joltisenkin vaivattomasti pystyi lukemaan. "Hänen Majesteettinsa tunnustaa positiivista kristinuskoa." Pastori Zillich ilakoitsi niin perinpohjaisesti, että häntä alkoi nikottaa. "Siinä on jotakin Heuteufelille! Lopultakin sellainen julkea luonnontieteilijä, huk, saa, mitä hänelle kuuluu. He käyvät ilmestyskysymyksen kimppuun. Tuskin sitä minäkään ymmärrän, huk, ja minä olen tutkinut jumaluusoppia!" Professori Kühnchen heilutteli paperiliuskoja ilmassa. "Hyvät herrat, jollen minä luetuta tätä kirjettä luokalla ja anna kirjoittaa siitä ainetta, niin minun nimeni ei ole enää Kühnchen!" hän sanoi pahasti murtaen.
Diederich oli syvästi vakava. "Niin juuri, Hammurabi oli Jumalan ase! Minä tahtoisin kerta nähdä jonkun, joka sen kieltää!" Ja hän salamoi ympärilleen. Nothgroschen koukisti olkapäitään. "Niin, ja keisari Wilhelm Suuri!" jatkoi Diederich. "Hänestä minä väitän sitä aivan pontevasti! Jos hän ei ollut Jumalan ase, niin silloin Jumala ei ylipäänsä tiedä, mikä ase on!"
"Olen aivan samaa mieltä", vakuutti majuri. Onneksi kukaan ei väittänyt vastaan, sillä Diederich oli valmis mihin tahansa. Pitäen pöydästä kiinni hän ponnistautui ylös tuoliltaan. "Mutta meidän jalo, nuori keisarimme?" kysyi hän uhkaavasti. Kaikilta puolin vastattiin: "Persoonallisuus… impulsiivinen… monipuolinen… omintakeinen ajattelija." Mutta Diederich ei ollut tyytyväinen.
"Minä vaadin, että hän myöskin on ase!"
Se myönnettiin.
"Ja minä vaadin edelleen, että me saatamme tämän päätöksemme sähkösanomalla Hänen Majesteettinsa tietoon!"
"Minä kannatan ehdotusta!" mylvi majuri. Diederich totesi: "Yksimielinen, haltioitunut hyväksyminen!" ja putosi jälleen istuimelleen. Kühnchen ja Jadassohn ryhtyivät yhdessä laatimaan sähkösanomaa. He lukivat julki, niin pian kuin olivat jotakin keksineet.
"Eräs Netzigin Ratskelleriin kokoontunut seurue —"
"Kokous", vaati Diederich. He jatkoivat:
"Kokous, jonka muodostivat kansallismieliset miehet —"
"Kansallismieliset, huk, ja kristilliset", lisäsi pastori Zillich.
"Mutta tahtovatko sitten herrat todellakin?" kysyi Nothgroschen, hiljaa rukoillen. "Minä luulin, että se oli pila."
Silloin Diederich suuttui.
"Me emme tee pilaa kaikkeinpyhimmistä asioista! Pitääkö minun osoittaa se Teille, epäonnistunut ylioppilaskokelas, oikein kouriintuntuvasti?"
Kun Nothgroschenin kädet vakuuttivat täydellistä antautumista, niinDiederich rauhoittui heti ja sanoi: "Kippis!" Sen vastineeksi majurihuusi, aivan kuin olisi halennut: "Me olemme ne herrat, joihin HänenMajesteettinsa saa luottaa!" Jadassohn pyysi hiljaisuutta ja luki.
"Netzigin Ratskelleriin kokoontunut kansallis- ja kristillismielisten miesten kokous ilmaisee Teidän Majesteetillenne yksimielisen, haltioituneen uskollisuuden osoituksensa Teidän Majesteettinne kohottavan, ilmestysuskon tunnustamisen johdosta. Me vakuutamme syvimmän kammomme kaikkea kumousta vastaan ja näemme tänään täällä Netzigissä sattuneessa, vahtisotilaan teossa, ilahduttavan todistuksen siitä, että Teidän Majesteettinne yhtä hyvin kuin Hammurabi ja keisari Wilhelm Suuri on Jumalan ase." Taputettiin käsiä ja Jadassohn hymyili hyvillään.
"Allekirjoitukset!" huusi majuri. "Tai onkos jollakin herroista vielä jotakin huomautettavana?" Nothgroschen ryki. "Vain yksi ainoa sana, mitä vaatimattomin."
"Minä tahtoisin päästä siitä vapaaksi", sanoi Diederich. Toimittaja oli juonut itselleen rohkeutta, hän keinutteli itseään istuimellaan ja hihitti ilman syytä.
"Minä en tahdo sanoa ollenkaan mitään vahtisotilasta vastaan, hyvät herrat. Minä olen pikemminkin aina ajatellut, että sotamiesten virkaan kuuluu juuri ampuminen."
"No mitäs sitten?"
"Niin, mutta tiedämmekö me, että keisari ajattelee samalla tavalla?"
"Se on itsestäänymmärrettävätä! Lückin tapaus!"
"Ennakkotapaukset — hihi — ovat sangen sopivia, mutta me tiedämme kuitenkin kaikki, että keisari on omintakeinen ajattelija — hihi — ja impulsiivinen. Hän ei anna kernaasti kenenkään mennä edelleen. Jos minä tahtoisin kirjoittaa lehteen, että Teistä, herra tohtori Hessling, pitäisi tehdä ministeri, silloin — hihi — Teistä ei sitä juuri tulisikaan."
"Juutalaista kieroilua!" huusi Jadassohn. Toimittaja suuttui. "Minä kirjoitan puolitoista palstaa herätystekstiä jokaista suurempaa kirkkojuhlaa varten. Mutta tuo vahtisotilas voi myöskin joutua syytteeseen murhasta. Silloin me olemme satimessa."
Seurasi hiljaisuus. Majuri laski miettivästi lyijykynänsä kädestään.Diederich tarttui siihen. "Olemmeko me kansallismielisiä miehiä?"Ja hän kirjoitti nimensä vihaisena sähkösanoman alle. Nothgroschentahtoi heti seurata hänen esimerkkiään.
"Lennätinkonttoriin!"
Diederich määräsi, että lasku piti esitettämän hänelle seuraavana päivänä, ja sitten sitä lähdettiin. Nothgroschen oli kerta kaikkiaan täynnä ylitsevuotavia toiveita. "Kun minä saan keisarillisen vastauksen, niin minä tulen…!"
Majuri mylvi: "Me tulemme kyllä näkemään, miten kauan minä vielä järjestän hyväntekeväisyysjuhlia!"
Pastori Zillich näki jo kirkossaan väkijoukon tukehtuvan ahtaudesta ja Heuteufelin kansan kivittämänä. Kühnchen uneksi jo verilöylyistä Netzigin kaduilla. Jadassohn kähisi: "Uskaltaakohan kukaan enää epäillä minun uskollisuuttani keisaria kohtaan?" Ja Diederich: "Vanha Buck pitäköön varansa! Myöskin Klüsing Gausenfeldissä! Me havahdumme unesta!"
Herrat pitivät itsensä hyvin suorassa, ja usein työntyi joku heistä odottamatta kappaleen matkaa edelle. Keppeineen he jyskyttivät alaslasketuita ikkunankaihtimia ja lauloivat kukin omassa tahdissaan "Reinin vahtia". Maakunnanoikeustalon nurkalla seisoi poliisi, mutta onnekseen osasi pysyä paikoillaan. "Tahdotteko kenties jotakin, miesparka?" huusi Nothgrosschen, joka oli kokonaan poissa suunniltaan. "Me sähkötämme keisarille!" Postitalon edustalla kohtasi pastoria, jolla oli kehnoin vatsa, onnettomuus. Sillä välin kun muut koettivat huojentaa hänen asemaansa, Diederich soitti virkamiehen esiin ja antoi hänelle sähkösanoman. Kun virkamies oli lukenut sähkösanoman, niin hän tarkasti Diederichiä epäröiden — mutta Diederich katsoi häneen sillä lailla salamoiden, että hän pelästyi ja teki velvollisuutensa. Sillä välin jatkoi Diederich salamoimistaan ja kivettyneenä seisomistaan ilman mitään tarkoitusta: keisarin asennossa, kun joku sivusadjutantti teki hänelle selvää vahtisotilaan urotyöstä ja siviilikabinetin päällikkö ojensi hänelle uskollisuudenvakuutussähkösanoman. Diederich tunsi kypärin päässään, löi sapelia vastaan sivullaan ja sanoi: "Minä olen hyvin vahva!" Telegrafisti käsitti sen huomautukseksi ja laski toiseen kertaan pikkurahat. Diederich otti ne, meni erään pöydän luo ja piirsi muutamia rivejä paperille. Sitten hän pisti sen taskuunsa ja palasi herrojen luokse.
Nämä olivat hankkineet ajurin pastorille, joka ajoi tiehensä ja huiskutti vielä vaununikkunasta itkien, ikäänkuin olisi ollut ikuinen ero kysymyksessä. Jadassohn kääntyi teatterin nurkalla eräälle kadulle, vaikka majuri mylvikin hänen peräänsä, ett'ei hänen asuntonsa ollut siellä päin. Äkkiä katosi sitten majurikin, ja Diederich joutui kahden kesken Nothgroschenin kanssa Lutherstrasselle. Walhallateatterin edustalla ei toimittajaa saatu enää minnekään, hän tahtoi mennä katsomaan "sähköihmettä", erästä naista, jonka piti suitsua tulta. Diederichin täytyi hänelle vakavasti selittää, että aika ei ollut sopiva sellaisten kevytmielisyyksien katsomiseen. Muutoin Nothgroschen unhoitti koko "sähköihmeen", niin pian kun huomasi Netziger Zeitungin rakennuksen. "Pysäyttäkää!" hän huusi. "Pysäyttäkää kone! Kansallismielisten miesten sähkösanoma on vielä saatava lehteen!… Te saatte sen lukea vielä huomenna lehdestä", hän sanoi eräälle ohikulkevalle yövartijalle. Silloin Diederich tarttui lujasti hänen käsivarteensa.
"Eikä vain tätä sähkösanomaa", hän sanoi lyhyesti ja hiljaa. "Minulla on vielä toinen." Hän veti erään paperin taskustaan. "Yötelegrafisti on minun vanha tuttavani, hän uskoi sen minulle. Tämän saapumisesta Teidän täytyy luvata olla ehdottomasti vaiti, sillä muutoin tuon miehen asema kävisi uhatuksi."
Kun Nothgroschen heti lupasi kaikki, Diederich sanoi paperiin katsomatta:
"Se on osotettu rykmentin komennuskunnalle, ja everstin itsensä on ilmoitettava siitä sille vahtisotilaalle, joka tänään ampui tuon työmiehen. Se kuuluu: Sinun kunnian kentällä sisäisen vihollisen edessä osoittamasi rohkeuden vuoksi minä ilmaisen Sinulle keisarillisen tunnustukseni ja nimitän Sinut korpraaliksi… Olkaa vakuutettu" — ja Diederich ojensi paperin toimittajalle. Mutta Nothgroschen ei katsahtanut siihen, vaan tuijotti, ikäänkuin älyttömänä, Diederichiin ja hänen kivettyneeseen ryhtiinsä, hänen viiksiinsä, jotka pistivät aina silmiin asti, hänen silmiinsä, jotka salamoivat.
"Nyt minä melkein uskoin —" änkytti Nothgroschen. "Te olette niin suuresti samannäköinen kuin — kuin —."
Diederich olisi, kuten parhaina uusteutoniaikoina, nukkumalla laiminlyönyt päivällisen, mutta Ratskellerin lasku tuli, ja se oli siksi huomattava, että hänen täytyi nousta ja mennä konttoriin. Hänen oli paha olla, ja hänelle tuotettiin vielä mielipahaa, jopa perheenkin puolelta. Sisaret vaativat kuukautista pukutarverahaansa, ja kun hän selitti, että hänellä ei sitä nyt ollut, niin he viittasivat vanhaan Sötbieriin, jolla aina oli ollut. Diederich nousi pontevasti tätä kapinayritystä vastaan. Korkealla kohmeloäänellä hän selitti tytöille, että näiden piti nyt tottua kokonaan toisenlaiseen komentoon. Sötbier tosin oli aina antanut pois ja saattanut liikkeen menemään alas. "Jos minun nyt pitäisi tänään maksaa teille osuutenne, niin te ihmettelisitte kirotusti sitä, miten vähän teille tulisi." Sitä sanoessaan hän tunsi sen läpeensä epäoikeutetulta, jos hänet joskus pakotettaisiin laskemaan nämä molemmat osallisiksi liikkeeseen. Se täytyi saada estetyksi, hän ajatteli. Nämä sen sijaan tulivat vielä vaativammiksi. "Me emme siis saata maksaa pukujamme, mutta herra tohtori juo shampanjaa sadallaviidelläkymmenellä markalla." Silloin Diederich muuttui hirvittävän näköiseksi. Hänen kirjeensä siis avattiin! Häntä vakoiltiin! Hän ei ollut herra talossaan, vaan apulainen, neekeri, joka raatoi naisten puolesta, jotta nämä saattoivat koko päivän laiskotella! Hän huusi ja polki jalkaa, niin että lasit helisivät. Rouva Hessling rukoili valittaen, sisaret vastustivat enää pelosta, mutta Diederich oli päässyt hyvään alkuun. "Mitä te uskallattekin? Sellaiset hanhet kuin te? Mistä te tiedätte, vaikka nämä sataviisikymmentä markkaa olisivatkin loistava pääomansijoitus. Niin juuri, pääomansijoitus! Luuletteko te, että minä juon shampanjaa idioottien kanssa, jos en minä heiltä mitään tahdo? Tästä te ette tiedä vielä mitään täällä Netzigissä, se on sitä uutta kurssia, se on —" Hän keksi sanan. "Se on suurpiirteisyyttä! Suurpiirteisyyttä!"
Hän paiskasi oven perässään kiinni. Rouva Hessling meni hänen perässään varovaisesti, ja kun tämä oli vaipunut asuinhuoneen sohvalle, niin hän otti Hänen kätensä ja sanoi: "Rakas poikani, minä olen sinun kannallasi." Samalla katsahti hän häneen aivan kuin olisi tahtonut "rukoilla sydämestään." Diederich vaati itselleen hapanta silliä; ja sitten hän valitti vihoissaan, miten vaikeata oli johtaa tuota uutta henkeä Netzigiin. Ainakaan täällä kotona ei pitänyt tehdä hänen työtään mahdottomaksi! "Minulla on suuria tekeillä teidän kanssanne, mutta jättäkää se suosiollisesti minun paremman tietoni ja taitoni varaan. Yhden tulee olla herrana. Yrittelijähenki ja suurpiirteisyys kuuluvat kaiketi hänelle. Sötbieriä ei siinä tarvita. Jonkun aikaa minä annan sen vanhuksen vielä hengähtää, sitten hän saa mennä menojaan."
Rouva Hessling vakuutti vienosti, että hänen poikansa tuli jo äitinsä tähden aina tarkoin tietämään, mitä hänen tuli tehdä — ja sitten Diederich läksi konttoriin, missä kirjoitti Eschweileriin Büschlin konetehtaaseen kirjeen tilatakseen sieltä "uuden, Maier-järjestelmäisen patentti-kaksois-holländerin." Hän jätti kirjeen avoimeksi ja läksi ulos. Kun hän palasi takaisin, niin Sötbier seisoi kirjoituspöytänsä edessä, ja varmaa oli, että hän itki harmaan silmäsuojuksimensa alla: kyyneliä tippui kirjeelle. "Teidän täytyy kirjotuttaa se vielä kerran puhtaaksi", sanoi Diederich kylmästi. Silloin Sötbier alkoi:
"Nuori herra, meidän vanha holländerimme ei ole mikään patenttiholländer, mutta se polveutuu vanhan herran ensi ajoilta alkaen; sillä hän aloitti ja sillä hänestä tuli suuri…"
"No niin, ja minä toivon puolestani tulevani suureksi omalla holländerillani", sanoi Diederich terävästi. Sötbier vaikeroi.
"Meidän vanha koneemme on aina meille riittänyt."
"Minulle ei."
Sötbier sanoi, että se oli yhtä työkykyinen kuin kaikkein uusimmatkin, jotka oli huijausreklaamin avulla saatu niin hyvään huutoon. Kun Diederich pysyi kovana, niin vanhus avasi oven ja huusi: "Fischer! Tulkaapas vähän tänne!" Diederich kävi levottomaksi. "Mitä Te tahdotte siltä mieheltä? Minä tahdon päästä siitä, että hän sekaantuu tähän!" Mutta Sötbier vetosi konemestarin todistukseen, mestarin, joka oli työskennellyt suurimmissa tehtaissa. "Nyt, Fischer, sanokaapas herra tohtorille, miten työkykyinen meidän holländerimme on!" Diederich ei tahtonut kuunnella, hän juoksi edestakaisin, vakuutettuna siitä, että tuo mies tuli käyttämään tilaisuutta suututtaakseen häntä. Sen sijaan Napoleon Fischer antoi ensin rajattoman tunnustuksen Diederichin asiantuntemukselle ja sanoi sitten vanhasta holländerista kaikkea sitä epäedullista, mitä siitä suinkin saatettiin ajatella. Kun Napoleon Fischeriä kuultiin, niin hän oli jo, ollut vähällä sanoa itsensä irti vain sen tähden, että vanha holländer ei miellyttänyt häntä. Diederich puhkui: hänelle oli tosiaankin tapahtunut onnellisesti siinä suhteessa, että oli saanut käyttää edelleen herra Fischerin arvokasta apua; mutta konemestari selitti hänelle, välittämättä hänen ivastaan, hintaluettelossa olleiden kuvien perusteella uuden patenttiholländerin hyviä puolia, semminkin sitä, että sitä oli mukava hoitaa. "Kunpa vain voisin huojentaa Teidän työtänne!" puhkui Diederich. "Muuta minä en toivo. Kiitoksia, saatte mennä."
Kun konemestari oli poistunut, niin Sötbier ja Diederich työskentelivät jonkun aikaa itsekseen. Äkkiä Sötbier kysyi: "Ja millä meidän pitäisi se maksaa?" Diederich lensi heti tulipunaiseksi: hänkään ei ollut koko aikana mitään muuta ajatellut. "Niin mitä!" hän huusi. "Millä maksaa! Ensiksi minä myönnän pitkän hankinta-ajan, ja sitten: kun minä tilaan itselleni niin kalliin holländerin, niin Te kenties luulette, että minä en tiedä, mihin minä sitä käytän? Ei, rakkaani, minulla täytyy silloin olla tarkat suunnitelmat liikkeen pikaiseksi laajentamiseksi — joista minä en tänään vielä tahdo puhua mitään."
Samalla hän läksi konttorista, jäntevässä asennossa, vaikkakin sisimmässään epäillen. Tämä Napoleon Fischer oli poistuessaan katsahtanut vielä ympärilleen, silmissä sellainen ilme, kuin olisi houkutellut sopivasti, päämiehensä ansaan. "Vihollisten ympäröiminä", ajatteli Diederich ja piukensi vielä ryhtiään, "me olemme vasta oikein vahvoja. Minä tulen ne pian murskaamaan." Heidän piti saada kokea, kenen kanssa olivat tekemisissä; sitten hän pani täytäntöön ajatuksen, jonka oli saanut jo herätessään: hän meni tohtori Heuteufelin luokse. Tämä toimitti vastaanottonsa loppuun asti ja antoi hänen odottaa. Sitten otti hän hänet vastaan työhuoneessaan, missä kaikki hajut ja esineet muistuttivat Diederichin mieleen aikaisempia, kiusallisia käyntejä. Tohtori Heuteufel otti lehden pöydältä, naurahti ja sanoi: "No niin, Te tulette varmastikin tänne osoittamaan riemuanne. Kaksi menestystä yhdellä kertaa! Teidän shampanjauskollisuudenilmoituksenne on lehdessä — niinpä niin, ja keisarin sähkösanoma vahtisotilaalle ei Teidän kannaltanne katsoen jätä tietenkään mitään toivomisen varaa."
"Mikä sähkösanoma?" kysyi Diederich. Tohtori Heuteufel näytti sen hänelle; Diederich luki. "Sinun kunnian kentällä, sisäisen vihollisen edessä osoittamasi rohkeuden vuoksi minä ilmaisen Sinulle keisarillisen tunnustukseni ja nimitän sinut korpraaliksi." Sellaisena kuin se oli siinä painettuna, se teki häneen täysin väärentämättömän vaikutuksen. Vieläpä hän joutui sen valtaan; miehellisellä pidättäväisyydellä hän sanoi: "Se on jokaiselle kansallismieliselle sydämestä lähtenyttä puhetta." Kun Heuteufel vain kohautti olkapäitään, niin Diederich veti henkeään. "En ole tullut tänne tämän tähden, vaan järjestämään meidän molemminpuolisia suhteitamme." Heuteufelin mielestä ne olivat jo järjestyksessä. "Ei, ei ollenkaan." Diederich vakuutti haluavansa kunniakasta rauhaa. Hän sanoi olevansa valmis vaikuttamaan oikeinymmärretyn liberalismin hengessä, jos vain hänen kireästi kansallista ja keisarille uskollista vakaumustaan pidettiin arvossa. Tohtori Heuteufel selitti tämän kaiken olevan vain tyhjiä lauseita. Silloin Diederich menetti käsityskykynsä. Tämä mies piti häntä kädessään, hän saattoi erään paperin avulla todistaa hänet pelkuriksi! Tuo ivallinen nauru hänen keltaisilla kiinalaiskasvoillaan, tuo suuremman voimansa tunteva ryhti oli jatkuvana viittauksena. Mutta hän ei puhunut, hän antoi miekkansa heilua Diederichin pään päällä. Tilanteen täytyi loppua! "Minä vaadin Teitä", sanoi Diederich käheänä mielenliikutuksesta, "antamaan minulle minun kirjeeni takaisin." Heuteufel tekeytyi hämmästyneeksi. "Minkä kirjeen?" — "Sen, jonka minä kirjoitin Teille asevelvollisuuden vuoksi, kun minun piti palvella." Sen jälkeen lääkäri mietti.
"Vai niin: silloin kun Te tahdoitte päästä täyttämästä velvollisuuksianne!"
"Minä ajattelin jo silloin, että Te tulisitte selittämään minun varomattomat lausuntoni minua loukkaavalla tavalla. Minä vaadin Teitä vielä kerran antamaan minun kirjeeni takaisin." Ja Diederich astui esiin uhkaavana. Heuteufel ei väistynyt.
"Jättäkää minut rauhaan, minulla ei ole enää Teidän kirjettänne."
"Minä vaadin siitä Teidän kunniasananne."
"Sitä minä en anna käskystä."
"Sitten minä kiinnitän Teidän huomionne lainvastaisen menettelynne seurauksiin. Jos Te vain minun kirjeeni avulla tahdotte jossakin tilaisuudessa tuottaa minulle ikävyyksiä, niin silloin tapahtuu ammattisalaisuuden ilmoittamisrikos. Silloin minä ilmiannan Teidät lääkäriyhdistykselle, haastan Teidät oikeuteen ja käytän kaiken vaikutusvaltani tehdäkseni Teidät mahdottomaksi!" Mitä suurimman liikutuksen vallassa, melkein äänettömänä: "Te näette minut valmiina vaikka mihin! Meidän välillämme on taistelu elämästä ja kuolemasta!"
Tohtori Heuteufel katsahti häneen uteliaasti, hän ravisti päätänsä, hänen kiinalaisviiksensä keikkuivat, ja hän sanoi:
"Teillä on ähky."
Diederich peräytyi, hän änkytti: "Mitäs se Teitä liikuttaa?"
"Ei liikutakaan", sanoi Heuteufel. "Se huvittaa minua vain menneiltä päiviltä lähtien, koska minä aina olen sitä Teille ennustanut."
"Mitä sitten? Olkaa niin suosiollinen ja sanokaa." Mutta Heuteufel torjui pyynnön. Diederich katsoi häneen salamoiden. "Minun täytyy pontevasti vaatia Teitä täyttämään velvollisuutenne lääkärinä!"
Heuteufel vastasi, ett'ei ollut hänen lääkärinsä. Silloin Diederichin mahtava ilme hävisi ja hän tiedusteli valittavasti. "Usein minulla on kipuja kaulassa. Uskotteko sitten, että se tulee pahemmaksi? Onko minulla jotakin pelättävänä?"
"Minä neuvon Teitä kääntymään jonkun spesialistin puoleen."
"Te olette täällä kuitenkin ainoa asiantuntija! Jumalan tähden, herra tohtori, Te teette itsenne syntiin vikapääksi, sillä minulla on perhe ylläpidettävänä."
"Sitten Teidän pitäisi vähemmän polttaa, juoda myöskin vähemmän.Eilisiltana sitä tuli liiaksi."
"Vai niin." Diederich suoristautui. "Te ette suo minulle shampanjaa.Ja vain tuon uskollisuusadressin vuoksi."
"Jos Te oletatte minulla olevan kehnoja vaikuttimia, niin sittenTeidän ei tarvitse kysyä minun neuvojani."
Mutta Diederich rukoili edelleen. "Sanokaapas minulle edes, voinko minä saada syöpätaudin."
Heuteufel pysyi lujana. "Niin Te olitte aina risa- ja riisitautinen.Teidän olisi pitänyt vain palvella, silloin ette olisi noin paisunut."
Lopulta hän antautui toimittamaan tutkimuksen ja ryhtyi pensselöimään kurkunpäätä; Diederich tukehtui, pyöritti tuskallisesti silmiään ja takertui lääkärin käsivarteen. Heuteufel veti pois pensselinsä. "Sillä lailla minä en luonnollisesti pääse perille." Hän nauroi nenäänsä. "Te olette vielä sellainen kuin ennenkin."
Niin pian kun Diederich oli saanut ilmaa sisäänsä hän läksi tästä kauhujen kamarista. Talon edustalla, silmät vielä kyynelissä, hän törmäsi yhteen asessori Jadassohnin karissa. "No niin?" sanoi Jadassohn. "Eikö juominki soveltunutkaan Teille? Ja varta vasten menette Heuteufelille?"
Diederich vakuutti, että hänen terveytensä oli hyvä, loistava. "Mutta tuo mies sai minut kiihtymään! Minä menin hänen luokseen, koska pidin velvollisuutenani vaatia tyydyttävää selitystä tuon herra Lauerin eilisten lausuntojen johdosta. Ei ole minun kaltaiselleni miehelle, jolla on oikea mieliala, mitään houkuttelevata keskustella itse Lauerin kanssa."
Jadassohn ehdotti mentäväksi Klappschen oluttupaan.
"Minä menin siis sinne", jatkoi Diederich esitystään kapakan seinien sisällä, "siinä tarkoituksessa, että olisin sopinut koko jutun myöntämällä sen aiheutuneeksi päihtymyksestä, pahimmassa tapauksessa tilapäisestä mielenhäiriöstä. Mitäs luulette sen sijaan tapahtuneen? Heuteufel kävi hävyttömäksi. Esiintyy ylevämmyyttä osoittaen. Arvostelee kyynillisesti meidän uskollisuusadressiamme ja, tuskin voitte uskoa, Hänen Majesteettiinsa sähkösanomaakin."
"Niin, ja entäs sitten?" kysyi Jadassohn, jonka käsi kopeloi neitiKlappschia.
"Minun mielestäni tässä ei tarvita enää mitään jatkoa. Minä olen kerta kaikkiaan katkaissut välini sellaisen herran kanssa!" huudahti Diederich, vaikka tiesikin kipeästi, että taas keskiviikkona oli pakotettu menemään pensselöitäväksi. Jadassohn lisäsi terävästi:
"Mutta minä en." Ja kun Diederich katsahti häneen: "On nimittäin olemassa eräs virkakunta, mikä nimittää itseään yleiseksisyyttäjäkunnaksi ja mistä sellaiset herrat kuin Lauer ja Heuteufel ovat hyvinkin mielenkiintoisia." Samalla hän päästi neiti Klappschin vapaaksi ja antoi hänelle merkin poistua.
"Mitäs te sillä tarkoitatte?" kysyi Diederich, kamalasti liikutettuna.
"Minä aion nostaa kanteen majesteettirikoksesta."
"Tekö?"
"Niin juuri, minä. Yleisellä syyttäjällä, Feiferillä, on sairaslomaa, minä olen hänen tilallaan. Ja, kuten minä heti eilisen tapauksen jälkeen todistajain läsnäollessa totesin, kun minä en ollut läsnä rikoksen tapahtuessa, niin mikään ei voi minua estää edustamasta syyttäjäviranomaisia."
"Mutta jos kukaan ei tee ilmiantoa!"
Jadassohn hymyili julmasti. "Jumalankiitos, sitä ei tarvita… Muutoin minä muistutan Teitä siitä, että eilisiltana itse tarjouduitte meille todistajaksi."
"Siitä minä en tiedä mitään", sanoi Diederich nopeasti.
Jadassohn taputti häntä olkapäähän. "Te tulette vielä kaikki muistamaan, minä toivon, kun Teitä kuulustellaan valallisesti." Silloin Diederich suuttui. Hän kävi niin äänekkääksi, että Klappsch kurkisti salaa huoneeseen.
"Herra asessori, minun täytyy ihmetellä sitä, että Te yksityisiä lausuntoja minun puoleltani —. Teillä on ilmeisesti aikomuksena poliittisen jutun avulla tulla yleiseksi syyttäjäksi. Mutta minä tahtoisin tietää, mitä minua Teidän virkauranne liikuttaa."
"Niin, ja mitä minua Teidän uranne?" kysyi Jadassohn.
"Niin, sitten me olemme toistemme vastustajia?"
"Minä toivon, että se voidaan välttää." Ja Jadassohn selitti hänelle, että hänellä, Diederichillä, ei ollut mitään syytä pelätä oikeudenkäyntiä. Kaikki Ratskellerissä sattuneen tapauksen todistajat tulivat pakosta sanomaan samaa kuin hän itsekin, myöskin Lauerin ystävät. Diederich ei tullut mitenkään menemään liian pitkälle… Diederich vastasi, että oli jo valitettavasti sen tehnyt, sillä lopultakin hän oli ollut se, joka oli saanut aikaan tuon jupakan Lauerin kanssa. Mutta Jadassohn rauhoitti häntä. "Kukas sitä kysyy. Kysymys on siitä, lausuiko herra Lauer nuo soimaavat sanat. Te annatte todistuksenne, kuten muutkin herrat, varovaisesti, jos tahdotte."
"Suurella varovaisuudella!" vakuutti Diederich. Ja nähdessään Jadassohnin pirullisen ilmeen: "Miten minä saattaisin toimittaa Lauerin kaltaisen säädyllisen miehen vankilaan? Niin, säädyllisen miehen! Sillä poliittinen vakaumus ei ole minun mielestäni mikään häpeä!"
"Semminkään, kun on kysymyksessä vanhan herra Buckin lanko, Buckin, jota Te toistaiseksi vielä tarvitsette", lopetti Jadassohn — ja Diederichin pää painui alas. Tämä juutalainen kiipijä käytti häntä hävyttömästi hyväkseen, eikä hän voinut tehdä mitään! Piti sitten vielä uskoa ystävyyteen. Hän sanoi vielä kerran itselleen, että kaikki, jotka olivat häntä itseään raaempia ja väkevämpiä, menivät paremmin eteenpäin. Suuri kysymys oli: miten saattoi tulla energiseksi. Hän suoristautui ja salamoi. Enempään hän ei kernaasti ryhtynyt; herrasta, joka kuului yleiseensyyttäjäkuntaan, ei koskaan saattanut tietää… Muutoin Jadassohn johti keskustelun jonnekin muualle.
"Tiedättekö jo, että hallituksessa ja oikeusviranomaisten kesken kiertelee perin omituisia huhuja — Hänen Majesteettinsa rykmentinkomentajalle lähettämän sähkösanoman johdosta? Eversti kuuluu nimittäin väittävän, ettei ollut mitään sähkösanomaa saanutkaan."
Diederich säilytti, sisäisestä järkytyksestään huolimatta, äänensä kiinteänä. "Mutta sehän oli kuitenkin lehdessä!" Jadassohn nauraa virnotti kaksimielisesti! "Niissä on liian paljon." Hän antoi Klappschen, joka oli taas pistänyt kaljuisen päänsä ovesta sisään, tuoda "Netziger Zeitungin". "Katsokaapas, tässä lehdessä ei ole ylipäänsä mitään, mikä ei jollain lailla koskisi Hänen Majesteettiaan. Johtava kirjoitus koskettelee kaikkeinkorkeinta ilmoitususkon tunnustamista. Sitten tulee everstille saapunut sähkösanoma, sitten paikalliset uutiset, jossa kerrotaan vahtisotilaan sankarityöstä, ja sitten sekalaista, jonka joukossa on kolme keisarillista perhettä koskevaa pikkujuttua."
"Täällä on totisesti liikuttavia asioita", huomautti Klappsch ja muljahutti silmiään.
"Epäilemättä", vakuutti Jadassohn; ja Diederich: "Vieläpä sellaisen vapaamielisen kiihoituslehdenkin täytyy tunnustaa Hänen Majesteettinsa merkitys!"
"Mutta siinä kiitettävässä innossa on kuitenkin saattanut olla mahdollista, että toimitus on julkaissut tuon kaikkeinkorkeimman sähkösanoman yhtä päivää liian aikaisin — ennen sen lähettämistä." "Mahdotonta!" päästi Diederich. "Hänen Majesteettinsa stiili on silminnähtävä." Klappschkin tahtoi sen tuntea siksi. Jadassohn myönsi: "Niin no… Koska on mahdoton koskaan tietää, siksi me emme myöskään peruuta mitään. Jos eversti ei ole saanut mitään, niin lehti on saattanut saada sen suoraan Berlinistä. Wulckow kutsui toimittajan luokseen, mutta tämä kieltäytyi ilmoittamasta mitään; hän sylkäsi ja tuli meidän luoksemme, jotta ryhdyttäisiin toimenpiteisiin Nothgroschenin pakottamiseksi todistamaan. Lopuksi me kuitenkin jätimme ryhtymättä mihinkään ja odotamme kernaammin peruutusta Berlinistä — koska on mahdotonta mitään tietää."
Kun Klappsch kutsuttiin taas kyökkiin, niin Jadassohn lisäsi: "Koomillista, vai miten? Juttu näyttää kaikista epäiltävältä, mutta kukaan ei tahdo mennä ensimäisenä mitään väittämään, koska tässä tapauksessa — tässä aivan erikoisessa tapauksessa" — sanoi Jadassohn juonikkaalla äänenpainolla, ja koko hänen ilmeensä, vieläpä hänen kasvonsakin näyttivät juonikkailta, "juuri sillä, mikä on uskomatonta, on suurin mahdollisuus tulla tositapahtumaksi."
Diederich oli jähmetyksissä: hän ei ollut uneksinutkaan koskaan niin törkeästä petoksesta. Jadassohn huomasi hänen kauhistuksensa, hämmentyi ja alkoi väännellä itseänsä: "Niin, sillä miehellä on heikkoutensa — sanon sen Teille." Diederich iski: "Eilisiltana Te ette näkynyt vielä tietävän niistä mitään." Jadassohn puolusteli itseään: Shampanja teki luonnollisesti epäkriitilliseksi. Tokko sitten herra tohtori Hesslingkään oli ottanut muiden herrain haltioitumista niin vakavalta kannalta. Majuri Kunzea suurempaa nurisijaa tuskin oli ollenkaan olemassa… Diederich vetäytyi tuoleineen taaksepäin, häntä värisytti, aivan kuin olisi äkisti joutunut ryövärien luolaan. Mitä pontevimmin hän sanoi: "Minä toivon voivani luottaa noiden muiden herrain kansalliseen mielialaan kuin omaanikin, minkä epäilemisestä minä pyydän päästä mitä jyrkimmin."
Jadassohn oli saanut takaisin purevan äänensä. "Jos tähän pitäisi sisältyä jokin epäily minun persoonaani nähden, niin minä torjun sen asianmukaisella suuttumuksella." Kähisten, niin että Klappsch kurkisti ovesta: "Minä olen kuninkaallinen asessori, tohtori Jadassohn, ja olen tarvittaessa käytettävissänne."
Siihen täytyi Diederichin mutista, että hän ei ollut sillä sitä tarkoittanut. Mutta sitten hän maksoi. Ero oli kylmä.
Kotimatkalla Diederich puhkui. Eikö hänen olisi pitänyt käyttäytyä Jadassohnia kohtaan myöntyväisemmin? Siltä varalta, että Nothgroschen puhuisi! Jadassohn tarvitsi häntä kyllä kipeästi Laueria vastaan nostettavassa jutussa! Kaikkien tapausten varalta oli hyvä, että Diederich nyt tiesi tämän herran oikean luonteen! "Hän näytti minusta heti epäiltävältä! Sellaisilla korvilla ei voi kuitenkaan tuntea täysin ja tosikansallisesti."
Kotona hän tarttui heti "Berliner Lokal-Anzeigeriin". Siellä oli jo senaamuisen "Netziger Zeitungin" keisaria koskevat pikku jutut. Kenties ne tulivat vasta ylihuomenna, kaikella ei ollut siellä tilaa. Mutta hän haki edelleen; hänen kätensä vapisivat… Tuossa! Hänen täytyi istuutua. "Mikäs sinun on, poikani?" kysyi rouva Hessling. Diederich tuijotti kirjaimiin, oli kuin olisi lukenut satua, mistä oli tullut tosi. Siinä se oli muiden varmojen asioiden joukossa siinä ainoassa lehdessä, jota Hänen Majesteettinsa itse luki! Sielunsa sisimmässä, niin syvällä, että tuskin itsekään sitä kuuli, Diederich mutisi: "Minun sähkösanomani." Tuskaisa onni oli melkein pakahduttaa hänet. Saattoiko niin olla? Oliko hän oikein edeltäpäin tuntenut, mitä keisari tuli sanomaan? Ulottuiko hänen korvansa tänne kauas? Toimiko hänen aivonsa yhdessä —? Kaikkein kuulumattomimmat salaperäiset suhteet valtasivat hänet… Mutta peruutus saattoi vielä tulla, hän saattoi tulla painetuksi mitättömyyteensä! Diederich vietti tuskaisan yön, ja aamulla varhain hän kävi "Lokal-Anzeigerin" kimppuun. Pikku jutut. Patsaan paljastus. Puhe. "Netzigistä." Siinä mainittiin ne kunnianosoitukset, jotka olivat tulleet korpraali Emil Pacholken osaksi, hänen sisäisen vihollisen edessä osoittamansa rohkeuden vuoksi. Kaikki upseerit, eversti etunenässä, olivat puristaneet hänen kättään. Hän oli saanut rahalahjoja. "Kuten tunnetaan, keisari ylensi jo eilen sähkösanomalla tuon kunnon sotilaan korpraaliksi." Siinä se oli! Ei mitään peruutusta: vaan vahvistus! Hän otti Diederichin sanat omikseen ja pani täytäntöön sen, minkä Diederich oli hänen tehtäväkseen jättänyt!… Diederich levitti lehden niin leveäksi kuin mahdollista; hän näki itsensä siinä kuin peilistä, ja hänen harteillaan oli kärpännahka.
Tätä Diederichin voittoa ja pyörryttävää ylennystä ei mikään sana saanut valitettavasti ilmaista, mutta hänen olentonsa tyytyi kiinteyteen puheessa ja ryhdissä, hallitsijan silmän käyttämiseen. Perhe ja tehdas mykistyivät hänen ympärillään. Itse Sötbierinkin täytyi tunnustaa, että tutkiskeleva piirre oli tullut liikkeeseen. Ja Napoleon Fischer hiipi, mitä suorempana ja kirkkaampana Diederich seisoi, sitä apinamaisemmin ohitse, kädet riipuksissa eteenpäin, kaitoine katseineen, irvistävine hampaineen, ohuine mustine partoineen: hillityn kumouksen henkenä… Nyt oli aika mennä tapaamaan Guste Daimchenia. Diederich läksi vierailulle.
Ylikaitsija Daimchenin rouva otti hänet ensiksi yksin vastaan vanhalla nukkaverkasohvallaan, mutta ruskeassa, ruusuilla koristetussa silkkipuvussa, kädet, nuo punaiset ja paisuneet pesijättären kädet, nostettuina vatsalle, niin että vieras saattoi aina nähdä hänen uudet sormuksensa. Neuvottomuudessaan Diederich tunnusti ihmettelynsä, minkä jälkeen rouva Daimchen kernaasti kertoi, miten hänellä ja Gustella nyt oli, jumalankiitos, rahaa kaikkeen. He eivät vain vielä tietäneet, pitikö heidän sisustaa huoneensa muinaissaksalaisesti, vaiko Ludvig XIV:n malliin. Diederich suositteli lämpimästi muinaissaksalaista; hän oli nähnyt sitä Berlinissä kaikkein hienoimmissa taloissa. Mutta rouva Daimchen oli epäileväinen. "Kuka tietää, oletteko Te koskaan käynyt niin hienojen ihmisten luona kuin meillä. Nähkääs, minä tiedän sen, kun ihmisten täytyy tehdä sillä lailla, kuin heillä olisi jotakin, eikä kuitenkaan ole." Tämän jälkeen Diederich vaikeni neuvottomana, ja rouva Daimchen löi rumpua vatsansa päälle tyydytyksellä. Onneksi Guste astui sisään kovin ihastuneena. Diederich lennähti ylös nojatuolistaan, sanoi narisevalla äänellä: "Armollisin neiti!" ja suuteli kädelle. Guste nauroi. "Älkää vain taittako jalkaanne!" Mutta hän lohdutti häntä jälleen. "Näkee heti, kuka on hieno mies. Herra luutnantti von Brietzen tekee myöskin samalla lailla."
"Niin, niin", sanoi rouva Daimchen, "meillä käyvät kaikki upseerit! Eilen minä sanoin Gustelle: 'Guste, minä sanoin, jokaiselle istuimelle me voisimme antaa tikata vapaaherran kruunun, sillä kaikkialle on jo joku istuutunut'."
Guste mutisti suutaan. "Mutta mitä perheisiin tulee ja muutenkin ylipäänsä, Netzig on kuitenkin hirveän huono. Minä luulen, että me muutamme Berliniin." Rouva Daimchen ei ollut tässä asiassa yhtämieltä. "Ihmisille ei pidä tuottaa sitä iloa", hän sanoi. "Harnischin vanha rouva oli eilen melkein haleta, kun näki minun silkkipukuni."
"Äiti on nyt kerta kaikkiaan sellainen", sanoi Guste. "Jos hän voi loistaa, niin kaikki on hyvin. Mutta minä ajattelen myöskin sulhaistani. Tiedättekö, että Wolfgang on suorittanut tutkintonsa? Mitäs hänellä täällä Netzigissä? Berlinissä hänestä tulee meidän runsailla rahoillamme jotakin." Diederich vakuutti; "Niin, hänhän tahtoi aina tulla ministeriksi tai sen sellaiseksi." Tuskin huomattavan pilkallisesti hän lisäsi: "Senhän pitäisi ollakin niin helppoa."
Guste asettui heti taisteluasentoon. "Vanhan herra Buckin poika ei olekaan sellainen kuin jokaikinen", hän sanoi terävästi. Mutta Diedrich selitti maailmanmiehen ylevämmyydellä, että nykyään tarvittiin jotakin, jossa vanhan Buckin vaikutus ei auttanut, tarvittiin persoonallisuutta, suuripiirteistä yritteliäisyyttä ja piukkaa kansallista mielialaa. Guste ei keskeyttänyt häntä enää, vieläpä katseli kunnioittavasti hänen uljaita viiksenkärkiään. Mutta tietoisuus siitä, että teki vaikutuksen, sai Diederichin menemään liian pitkälle. "Kaikesta tästä en ole huomannut mitään herra Wolfgang Buckissa", hän sanoi. "Hän filosofeeraa ja nurisee, ja ylipäänsä kuuluu verrattain runsaasti huvittelevan… Niinpä niin", hän lopetti, "hänen äitinsähän olikin näyttelijätär." Ja hän katsoi poispäin, vaikka tunsikin, että Gusten uhkaava katse haki häntä.
"Mitäs Te sillä tahdotte sanoa?" kysyi tyttö. Diederich tekeytyi hämmästyneeksi.
"Minä, en mitään. Minä vain sanoin, miten monet rikkaat nykyään elävät Berlinissä. Buckit ovat kuitenkin huomattuja ihmisiä."
"Sitä me toivomme", sanoi Guste lyhyesti. Rouva Daimchen, joka oli haukotellut, muistutti, että oli mentävä ompelijattarelle, Guste katsahti odottavasti Diederichiin, jolle ei jäänyt muuta neuvoksi kuin nousta ja kumartaa. Ottaen huomioon tilanteen jännittyneisyyden hän jätti käden suutelematta. Mutta eteisessä Guste saavutti hänet. "Tahdotteko kenties nyt sanoa", hän kysyi, "mitä Te tuolla näyttelijättärellä tarkoititte?"
Diederich avasi suunsa, hätkähti ja sulki sen jälleen, kovasti punastuneena. Oli hiuskarvan varassa, ettei tullut ilmaisseeksi sitä, minkä oli sisariltaan kuullut. Hän sanoi säälivällä äänellä: "Neiti Guste, koska me olemme niin vanhoja tuttavia —. Minä tahdoin vain sanoa, että Buckista ei ole Teille. Hänellä on niin sanoakseni äitinsä, puolelta perinnöllisiä vikoja. Vanha Buck on myöskin ollut kuolemaan tuomittuna. Ja mitä on sitten vielä Buckista jälellä? Uskokaa minua, ei pitäisi naimisen kautta liittyä sukuun, joka menee alaspäin. Se on synti omaa itseään vastaan", hän lisäsi vielä. Mutta Guste oli nostanut kätensä lanteilleen.
"Alaspäin? Ja Te menette sitten ylöspäin? Siksikö, että Te juotte Ratskellerissä ja sitten toimitatte ihmisille ikävyyksiä? Koko kaupunki puhuu Teistä, ja sitten Te kuitenkin tahtoisitte herjata hyvin hienoa perhettä. Alaspäin! Joka saa minun rahani, se ei ylipäänsä mene alaspäin. Te olette vain kateellinen, luuletteko, ett'en sitä tietäisi?" — ja hän katsahti Diederichiin silmät täynnä vihan kyyneliä. Diederichin rintaa ahdisti, hän olisi mielellään heittäytynyt polvilleen ja suudellut Gusten paksuja pieniä sormia ja silmissä olevia kyyneleitä — mutta kävikö se sitten päinsä? Sillä välin tytön ihraisille, punaisille kasvoille oli ilmestynyt halveksiva ilme, ja hän itse kääntyi ympäri ja löi oven kiinni. Diederich seisoi siinä vielä hetkisen tuskaisin sydämin, sitten läksi hän tiehensä tuntien itsensä hyvin pieneksi.
Hän ajatteli, että hänellä ei täällä ollut mitään tehtävätä; asia ei liikuttanut häntä, Guste oli kaikkine rahoineen vain lihava hanhi, — ja se rauhoitti häntä. Kun sitten eräänä iltana Jadassohn ilmoitti hänelle, mitä oli saanut tietoonsa Magdeburgista, niin Diederich riemuitsi. Viisikymmentätuhatta markkaa, siinä kaikki! Tyttö, joka oli käyttäytymiseltään niin huikentelevainen, sopi toki paremmin rappeutuneelle Buckille kuin ytimekkäälle ja mieleltään niin uskolliselle miehelle kuin Diederichille! Silloin oli Käthchen Zillich sopivampi. Ulkonaisesti Gusten kaltaisena ja melkein yhtä viehättävänä hänellä oli sitäpaitsi luonnetta, hän oli olennoltaan sellainen, joka täytti toiveet. Diederich alkoi käydä Zillichillä useammin kahvilla ja hakkaili innokkaasti talon tytärtä. Tämä varoitti häntä Jadassohnin suhteen, minkä Diederich oli pakotettu myöntämään oikeutetuksi. Käthchen puhui myöskin mitä paheksivimmin rouva Lauerista, joka maakunnanoikeusneuvos Fritzschen kanssa —. Mitä Lauerin oikeusjuttuun tuli, niin Käthchen Zillich oli ainoa, joka kokonaan oli Diederichin puolella.
Sillä tämä asia alkoi käydä Diederichille uhkaavaksi. Jadassohn oli saanut aikaan sen, että yleinensyyttäjäkunta antoi erään tutkintotuomarin kuulustella tuon yöllisen tapauksen todistajia; ja niin pidättyvästi kuin Diederich puhuikin tuomarin edessä, muut pitivät häntä syypäänä heidän omaan neuvottomuuteensa. Herrat Cohn ja Fritzche väistivät häntä, herra Buckin veli, joka muutoin oli niin kohtelias, vältti hänen tervehdyksensä, Heuteufel piteli häntä julmasti, mutta kieltäytyi kaikesta yksityiskeskustelusta. Sinä päivänä, jolloin tuli tunnetuksi, että tehtailija Lauer oli saanut haasteen, Diederich havaitsi pöytänsä Ratskellerissä tyhjäksi. Professori Kühnchen veti juuri takkia selkäänsä, Diederich saattoi vain tarttua hänen kaulukseensa. Mutta Kühnchenillä oli kiire, hänen täytyi puhua vapaamielisten valitsijayhdistyksessä uutta sotilasehdotusta vastaan. Hän hävisi; ja Diederich ajatteli pettyneenä tuota voittoisaa yötä, jolloin ulkona kadulla oli vuotanut sisäisen vihollisen veri ja täällä sisällä Shampanja ja jolloin Künhchen oli ollut sotaisin kaikista kansallismielisistä. Nyt hän puhui meidän mainehikkaan armeijamme lisäämistä vastaan!… Diederich katseli, yksinäisenä ja hyljättynä, lasiinsa; silloin majuri Kunze ilmestyi.
"No niin, herra majuri", sanoi Diederich pakotetun iloisesti, "Teistä ei saa kuulla enää mitään."
"Teistä sitä enemmän." Majuri nurisi, jäi seisomaan, hattu päässä, viitta harteilla, ja katsahti ympärilleen kuin erämaassa. "Ei ketään ihmisiä!"
"Saanko luvan tarjota Teille lasin viiniä" — uskalsi Diederich sanoa, mutta sai huonon vastauksen. "Kiitän, Teidän shampanjanne ei ole vielä lähtenyt vatsastani." Majuri tilasi olutta ja istui siinä mykkänä ja peloittavan näköisenä. Lopettaakseen vain tuon hirveän vaitiolon Diederich päästi suustaan: "No niin, kuinkas on sen sotilasyhdistyksen laita, herra majuri? Minä olen luullut, että saisin joskus jotakin kuulla jäseneksiotostani."
Majuri vain katsoi häneen pitkään, aivan kuin olisi tahtonut ahmaista hänet. "Vai niin Te olette luullut. Te olette nähtävästi myöskin luullut, että minulle tuottaisi kunniaa se, että sotkette minut häväistysjuttuunne?"
"Minunko juttuuni?" änkytti Diederich. Majuri pauhasi ukkosena. "Niin juuri, herra, Teidän juttuunne! Herra tehtailija Lauerilta pääsi tosin joku sana liikaa, mutta sellaista voi sattua jopa vanhoille sotilaillekin, jotka ovat antaneet kuninkaansa puolesta ampua itsensä raajarikoiksi. Mutta Te houkuttelitte pirullisella tavalla herra Lauerin käyttämään noita ajattelemattomia sanoja. Sen olen valmis ilmaisemaan tutkintatuomarille. Lauerin minä tunnen: hän oli Ranskassa ja kuuluu meidän sotilasyhdistykseemme. Te, herra, kukas Te olette? Tiedänkö minä, oletteko ylipäänsä edes palvellut? Esittäkää paperinne!"
Diederich tarttui lompakkoonsa. Hän olisi seisonut piukkana, jos majuri olisi vaatinut. Majuri piteli sotilaspassia kädessään, matkan päässä. Äkkiä singahdutti hän sen takaisin Diederichille ja nauroi julmasti. "No niin, nostoväkeä. Enkös minä ole sitä sanonut? Lautajalka todennäköisesti." Diederich kalpeni, vapisi jokaisesta majurin sanasta ja ojensi vannoen kätensä. "Herra majuri, minä vakuutan kunniasanallani, että olen palvellut. Erään onnettomuuden johdosta, joka minulle tuottaa vain kunniaa, täytyi minun kolmen kuukauden kuluttua lähteä palveluksesta…"
"Sellaiset onnettomuudet me kyllä tunnemme… Tuokaa laskuni!"
"Muutoin minä olisin kokonaan jäänyt väkeen", sanoi Diederich äkkinäisellä äänellä. "Minä olin sotilas sielultani ja ruumiiltani, sen minun esimieheni todistavat."
"Hyväs…" Majurilla oli jo viitta harteilla. "Minä tahdon vielä vain sanoa Teille, herra: sillä, joka ei ole palvellut, ei piru vieköön ole mitään tekemistä muiden ihmisten majesteettirikosten kanssa. Majesteetti ei pane mitään arvoa sellaiselle herrasväelle, joka ei ole palvellut… Grützmacher", hän sanoi isännälle, "Teidän pitäisi paremmin pitää silmällä yleisöänne. Erään vieraanne vuoksi, joka täällä istuu liiaksi, on nyt herra Lauer melkein niinkuin pidätetty ja minun täytyy kankealla jalallani mennä oikeuteen todistajaksi ja turmella se kaikkien ihmisten kanssa. Sopusoinnun tanssiaiset on peruutettu, minä olen vailla tointa, ja kun minä tulen tänne" — hän loi taas katseen erämaahan — "niin täällä ei ole ketään. Paitsi, luonnollisesti, tuo ilmiantaja!" hän huusi vielä portailla.
"Kunniasanani, herra majuri" — Diederich juoksi alas, "minä en ole tehnyt mitään ilmiantoa, kaikki on pelkkää väärinkäsitystä." Majuri oli jo kadulla, Diederich huusi hänen jälkeensä: "Ainakin minä pyydän Teitä olemaan hienotunteinen!"
Hän pyyhki otsaansa. "Herra Grützmacher, Teidän täytyy toki ymmärtää" — hän sanoi kyynelöivällä äänellä. Kun hän tilasi viiniä, niin isäntä ymmärsi kaikki.
Diederich joi ja ravisti surullisesti päätään. Hän ei käsittänyt näitä hairauksia. Hänen aikomuksensa olivat olleet puhtaat, vain hänen vihollisensa juonet pimittivät ne… Silloin ilmestyi maakunnanoikeusneuvos, tohtori Fritzsche, katsahti epäröiden ympärilleen, — ja nähtyään Diederichin aivan yksinään, tuli hänen luokseen. "Herra tohtori Hessling", hän sanoi ja ojensi kätensä, "Tehän näytätte sellaiselta, jonka laihon rakeet ovat tuhonneet." Suuressa liikkeessä, mutisi Diederich, oli aina vastuksia. Mutta kun hän näki toisen osanottavan katseen, niin hän heltyi kokonaan. "Teille minä voin sen sanoa, herra maakunnanoikeusneuvos, herra Lauerin asia on minusta kirotun vastenmielinen."
"Hänestä itsestään vielä vastenmielisempi", sanoi Fritzsche, eikä hänen äänestään puuttunut ankaruutta. "Jos ei oltaisi varmoja siitä, että hän ei yritä paeta, niin meidän olisi pitänyt heti tänään pidättää hänet." Hän näki Diederichin kalpenevan ja lisäsi: "Mikä meistä tuomareistakin olisi ollut tuskallista. Lopultahan me olemme ihmisiä ja elämme ihmisten keskuudessa. Mutta luonnollisesti —." Hän korjasi silmälasejaan ja kävi kuivakiskoiseksi. "Lakia on noudatettava. Jos Lauer tuona sanottuna iltana — minä itse olin silloin jo poistunut — tosiaankin teki itsensä syypääksi sellaiseen majesteettirikokseen, josta häntä syytetään ja jonka päätodistajaksi Teidät on ilmoitettu —."
"Minut?" Diederich jatkoi epäröivästi: "Minä en ole kuullut mitään!En sanaakaan!"
"Toista puhuu Teidän lausuntonne, jonka annoitte tutkintotuomarille."
Diederich sekaantui. "Ihmisen on niin vaikea heti tietää, mitä pitäisi sanoa. Mutta kun minä nyt ajattelen tuota kysymyksessä olevaa tapahtumaa, niin minusta tuntuu, kuin me kaikki olisimme olleet huomattavasti humalassa. Semminkin minä sitä olin."
"Semminkin Te", toisti Fritzsche.
"Niin, ja sitten minä kylläkin tein ärsyttäviä kysymyksiä herra Lauerille. Mitä hän minulle sitten vastasi, sitä en voisi mennä vannomaan. Tuo kaikkihan oli ylipäänsä vain pilaa."
"Niinpä niin: pilaa." Fritzsche hengitti syvään. "Niin, mutta mikä estää Teitä sitten sanomasta tätä yksinkertaisesti tuomarille?" Hän kohotti sormensa. "Minä en sano tätä vaikuttaakseni millään lailla Teidän todistukseenne."
Diederich kohotti äänensä. "Jadassohnille minä en anna anteeksi tätä kepposta!" Ja hän teki selkoa tämän herran tekosista, joka tahallaan poistui kohtauksen ajaksi, jottei olisi voinut tulla todistajana kysymykseen, ja sitten heti keräsi aineksia kannetta varten, väärinkäyttäen läsnäolijain syyntakeetonta tilaa ja määräten kullekin etukäteen, miten hänen piti todistaa. "Herra Lauer ja minä, me pidämme toisiamme kunnian miehinä. Miten sellainen juutalainen osaakin meitä kiihoittaa!"
Fritzsche selitti vakavana, että tässä ei tullut kysymykseen Jadassohnin persoonallisuus, vaan ainoastaan yleisensyyttäjistön menettely. Tosin oli myönnettävä, että Jadassohn oli kenties liiaksi intoileva. Hillityllä äänellä hän lisäsi: "Nähkääs, juuri siinä se syy, minkä vuoksi me emme kernaasti työskentele tuon juutalaisen herran kanssa. Sellainen herra ei kysy itseltään, minkä vaikutuksen asia on tekevä kansaan, jos sivistynyt mies, työnantaja, tuomitaan majesteettirikoksesta. Hänen radikalisminsa jättää huomioonottamatta asiallisen aprikoimisen."
"Hänen juutalainen radikalisminsa", täydensi Diederich.
"Hän saattaa itsensä arvelematta etualalle — millä minä en mitenkään tahdo sanoa sitä, että hän ei uskoisi myöskin ottavansa huomioon virallisia ja kansallisia etuja."
"Miten niin sitten?" huudahti Diederich. "Alhainen kiipijä, joka keinottelee meidän pyhimmillä arvoillamme!"
"Jos tahdomme käyttää ankarata kieltä —." Fritzsche hymyili tyytyväisesti. Hän tuli lähemmäksi. "Olettakaammepas, että minä olisin tutkintatuomari: on tapauksia, jolloin on tavallaan syytä jättää virkansa."
"Te olette Lauerin kanssa läheisissä ystävyyssuhteissa", sanoi Diederich ja nyökkäsi merkitsevästi, Fritzsche katsahti häneen maailmanmiehen tavallaan. "Mutta Tehän käsitätte, että minä sillä nimenomaan vahvistaisin tiettyjä huhuja."
"Se ei sovellu", sanoi Diederich. "Se sotisi sopivaisuutta vastaan."
"Minulle ei jää muuta neuvoksi kuin tehdä velvollisuuteni, rauhallisesti ja asiallisesti."
"Olla asiallinen on samaa kuin olla saksalainen", sanoi Diederich.
"Semminkin, kun saan olettaa, että herrat todistajat eivät tule tarpeettomasti vaikeuttamaan minun tehtävääni." Diederich vei käden sydämelleen. "Herra maakunnanoikeusneuvos, ihminen voi innostua, kun on suuri asia kysymyksessä. Minä olen luonteeltani kiihkeä. Mutta minä muistan aina olevani kaikesta vastuussa Jumalalleni." Hän loi katseensa alas. Miehellisellä äänellä: "Minä osaan myöskin katua." Tämä näytti tyydyttävän Fritzscheä, sillä hän maksoi laskunsa. Herrat puristivat toistensa kättä vakavasti ja ymmärtäväisesti.
Jo seuraavana päivänä Diederich kutsuttiin tutkintotuomarin eteen ja joutui Fritzschen kuulusteltavaksi. "Jumalankiitos", hän ajatteli ja lausui todistuksensa vilpittömän asiallisesti. Myöskin Fritzschen ainoana huolenpitona näytti olevan totuuden ilmisaaminen. Yleinen mielipide tosin piti jatkuvasti syytetyn puolta. Puhumattakaan sosialidemokraattisesta "Kansan äänestä", joka eksyi kuvaamaan mitä pilkallisimmin Diederichin yksityiselämää ja jonka tiedoittajana oli varmaankin Napoleon Fischer. Mutta tuo muutoin niin rauhallinen "Netziger Zeitungkin" painatti nyt uudestaan erään herra Lauerin työmiehilleen pitämän puheen, missä tuo tehtailija osoitti, että hän jakoi liikkeensä tuottaman voiton rehellisesti kaikille niille, jotka olivat olleet sitä tuottamassa, yhden neljäsosan virkailijoille, yhden neljäsosan työmiehille. Kahdeksassa vuodessa nämä olivat saaneet palkkojensa ja virkapalkkojensa lisäksi jakaa keskenään 130,000 markkaa. Tämä teki laajoihin piireihin mitä suotuisimman vaikutuksen. Diederich kohtasi paheksuvia kasvoja. Vieläpä Nothgroschenkin, jota hän vaati vastaamaan kirjoituksistaan, hymyili loukkaavasti ja puhui jotakin yhteiskunnallisesta edistyksestä, jota ei voitu pidättää kansallisilla korulauseilla. Erittäin kiusallisia olivat liikettä kohdanneet seuraukset. Tilaukset, joihin Diederich oli luottanut, jäivät tulematta. Tavaratalonomistaja Cohn ilmaisi nimenomaan, että hän piti parempana hankkia paperin joulukataloogiaan varten Gausenfeldin paperitehtaasta, koska hänen täytyi liiketuttaviensa vuoksi noudattaa poliittista pidättäytyväisyyttä. Diederich ilmestyi nyt hyvin aikaisin toimistoonsa voidakseen siepata sellaiset kirjeet, mutta Sötbier oli siellä jo ennen häntä, ja vanhan prokuristin moittiva vaikeneminen kohotti hänen vihaansa. "Minä potkin ulos kaiken kaman!" hän huusi. "Te ja koko väki saatte silloin nähdä, minne joudutte. Minä minun tohtorinarvollani saan huomenna tirehtöörin paikan ja 40,000 markkaa!" — "Minä uhraan itseni Teidän hyväksenne!" hän huusi työmiehille, kun nämä joivat olutta vastoin työjärjestystä. "Minä maksan Teille vain siksi, ett'en saisi sanoa ketään irti."
Joulun edellä hänen täytyi kuitenkin sanoa irti kolmas osa työväestään; Sötbier näytti hänelle numerojen avulla, että muutoin ei voitu vuoden alussa olla laiminlyömättä maksuaikoja, koska nyt kerta täytyi suorittaa ensi maksuksi 2000 markkaa uuden holländerin vuoksi, ja jäi siihen, vaikka Diederich tarttuikin mustepulloon. Jälelle jääneiden ilmeissä hän näki epäluuloa ja halveksuntaa. Niin usein kuin useampia joutui yhteen, hän luuli kuulevansa "ilmiantaja"-sanan. Napoleon Fischerin kyhmyiset, mustakarvaiset kädet eivät roikkuneet enää niin alhaalla, ja siltä näytti, kuin hän olisi tullut värikkäämmäksi.
Viimeisenä adventtisunnuntaina — maakunnanoikeus oli juuri päättänyt pääkäsittelyn alettavaksi — pastori Zillich saarnasi Mariankirkossa aiheesta: "Rakastakaa lähimmäisiänne." Diederich pelästyi ensi sanoista. Pian hän tunsi, miten myöskin seurakunta kävi rauhattomaksi. "Minun on kosto, sanoo Herra": pastori Zillich huusi sen silminnähtävästi Hesslingien penkkiä kohden. Emmi ja Magda vaipuivat kokonaan kasaan, rouva Hessling nyyhkytti. Diederich vastasi uhkaavasti niihin katseisiin, jotka olivat tähdätyt häneen. "Mutta se, joka puhuu kostosta, on tuomion oma!" Silloin kaikki kääntyivät, ja Diederich kupsahti kokoon.
Kotona panivat sisaret toimeen kohtauksen. Heitä kohdeltiin huonosti seuroissa, he selittivät. Ei koskaan enää pantu nuorta yliopettaja Helierichiä Emmin viereen, hän piti vain huolta Meta Harnischista, ja tämä tiesi kylläkin miksi. "Koska sinä olet tuolle opettajalle liian vanha", sanoi Diederich. "Ei, vaan siksi, että sinä saatat meidät vihatuiksi." — "Herra Buckin veljen viisi tytärtä ei tervehdä meitä enää!" huusi Magda. Ja Diederich: "Minä annan heille viisi korvapuustia!" — "Jätä se! Yhdessä oikeusjutussa on meille jo kylliksi." Silloin Diederich menetti malttinsa. "Te? Mitä minun poliittiset taisteluni teitä liikuttaa?"
"Meistä tulee vielä vanhojapiikoja sinun poliittisten taistelujesi johdosta!"
"Niitä teistä nyt ei tarvitse tulla. Te makaatte täällä kotona hyödyttömästi, minä raadan itseni näännyksiin teidän vuoksenne, ja te tahdotte vielä nurista ja saada minut inhoamaan pyhimpiä tehtäviäni? Sitten saatte suosiollisesti pudistaa tomut jaloistanne! Minun puolestani saisitte ruveta lapsenpiioiksi!" Ja hän löi oven kiinni, huolimatta siitä, että rouva Hessling väänteli käsiään.
Niin tuli sitten surullinen joulu. Sisarukset eivät puhuneet mitään toistensa kanssa, rouva Hessling ei lähtenyt koskaan suljetusta huoneesta, missä hän koristi kuusta, muuten kuin itkun punertamin silmin. Ja aatto-iltana, viedessään lapsiaan sisään, hän lauloi aivan yksinään, vapisevalla äänellä, "Hiljaista yötä." "Tämän lahjoittaa Diederich rakkaille sisarilleen!" hän sanoi pyytävin ilmein, jotta Diederich ei olisi väittänyt häntä valehtelijaksi. Emmi ja Magda kiittivät veljeään hämillään, tämä tarkasteli yhtä hämillään lahjoja, jotka ilmoituksen mukaan olivat heiltä. Diederichistä tuntui pahalta, että oli estänyt, Sötbierin hartaasta neuvosta huolimatta, työmiesten tavanmukaisen kuusenjuhlan, rangaistakseen siten tuota tottelematonta joukkoa. Muuten hän olisi nyt voinut istua noiden ihmisten parissa. Täällä perheen keskuudessa oli keinotekoista, vanhan, kuluneen mielialan elvyttämistä. Oikeata se olisi ollut vain, jos yksi henkilö, Guste, olisi ollut saapuvilla… Sotilasyhdistys oli häneltä suljettu, Ratskellerissä hän ei olisi tavannut ketään, ei ainakaan ketään ystävää. Diederich tunsi olevansa laiminlyöty, väärinymmärretty ja vainottu. Miten kaukana olivatkaan Uusteutonian suruttomat ajat, jolloin laulettiin pitkissä, hyväntahtoisissa riveissä ja juotiin olutta. Nykyään, tässä raa'assa elämässä, mitkään reippaat toverit eivät enää tuottaneet toisilleen kunniakkaita arpia, vaan pelkät petolliset kilpailijat tahtoivat käydä toistensa kurkkuun. "Minä en sovellu tähän ankaraan aikaan", ajatteli Diederich, söi marsipaania ja uneksi joulukuusen valoista. "Minä olen varmastikin hyvä ihminen. Miksi he sotkevat minut sellaisiin asioihin kuin tuohon oikeusjuttuun ja vahingoittavat minua sen kautta myöskin taloudellisesti, niin että, hyvä Jumala! minä en pysty maksamaan holländeria, jonka olen tilannut." Häntä jääti ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. Ja jotta äiti, joka aina tarkasti hänen surullista ilmettään, ei olisi huomannut tätä, hän pujahti pimeään, viereiseen huoneiseen. Hän nojasi kyynärpäällään pianoon ja nyyhkytti käsiinsä. Ulkona Emmi ja Magda riitelivät kinnasparista, eikä äiti uskaltanut ratkaista, kummalle se oli lahjoitettu. Diederich nyyhkytti. Kaikki oli mennyt myttyyn, politiikassa, liikkeessä ja rakkaudessa. "Mitä minulla on sitten enää jälellä?" Hän avasi pianon. Häntä hyristytti, hän oli niin kamalan yksinäinen, että pelkäsi aiheuttaa mitään hälyä. Säveleet syntyivät itsestään, hänen kätensä sitä tuskin tiesivät. Hämärässä kaikui kansanlauluja, Beethovenia ja ylioppilaslauluja, hämärässä, mikä siitä herttaisesti lämpeni, niin että Diederich tunsi päässään suloista huumausta. Kerta hänestä tuntui siltä, kuin joku olisi sivellyt hänen päätään. Oliko tämä vain unta? Ei, sillä pianolla oli äkkiä täysinäinen olutlasi. Tuo hyvä äiti! Schubert, notkea vilpittömyys, kodin sydämellisyys… Kaikki kävi hiljaiseksi, eikä hän tiennyt, että kokonainen tunti oli kulunut — ennenkuin seinäkello löi! "Se oli minun jouluni", sanoi Diederich ja meni ulos toisten luokse. Hän tunsi saaneensa lohdun ja voimia. Kun sisaret yhä vielä mököttivät kintaiden vuoksi, niin hän selitti heidät tunteettomiksi ja pisti ne taskuunsa, vaihtaakseen niillä itselleen toiset.
Holländerin tuottama suru synkensi koko juhla-ajan. Kuusituhatta markkaa uuden Maier-systemisen patenttiholländerin vuoksi! Rahaa ei ollut, ja olosuhteiden ollessa sellaisia kuin olivat, sitä ei ollut saatavissa. Tämä käsittämätön, kova kohtalo, tämä ihmisten ja asiain aiheuttama vastarinta sai Diederichin elämän karvaaksi. Kun Sötbier ei ollut saapuvilla, niin hän löi pöydänkantta ja heitteli kirjeenjärjestäjää nurkasta nurkkaan. Tälle uudelle herralle, joka oli ottanut ohjakset omiin käsiinsä, piti ilman muuta ilmetä uusia yrityksiä, hänen piti menestyä, tapausten piti sopeutua hänen persoonallisuutensa mukaisiksi!… Vihaa seurasi masennus, Diederich mietti keinoja onnettomuuden varalle. Hän oli suopea Sötbierille: kenties tuo vanhus saattoi vielä kerran auttaa. Hän nöyrtyi myöskin pastori Zillichin edessä ja pyysi häntä sanomaan ihmisille, ett'ei ollut sillä saarnallaan, josta kaikki puhuivat, tarkoittanut häntä. Pastori lupasi sen myöskin tehdä, siveellisesti katuen ja tuntien puolisonsa rankaisevan katseen, puolisonsa, joka vahvisti hänen lupauksensa. Sitten vanhemmat jättivät Käthchenin kahden kesken Diederichin kanssa, ja viimeksimainittu oli tästä heille niin kiitollinen, että oli vähällä kosia. Käthchenin suostumus, joka odotti hänen rakkailla, paksuilla huulillaan, olisi kuitenkin ollut yksi menestys, olisi tuottanut hänelle liittolaisen sodassaan vihamielistä maailmaa vastaan. Mutta tuo maksamatta jäävä Holländer! Se tulisi nielemään neljänneksen myötäjäisistä… Diederich huokasi, hänen täytyi rientää liikkeeseen, ja Käthchen puri huulensa yhteen tarvitsematta antaa suostumustaan.
Jokin päätös oli tehtävä, sillä holländerin saapuminen oli tulossa. Diederich sanoi Sötbierille: "Minä kehoitan noita ihmisiä toimittamaan sen päivälleen ja tunnilleen, tai muuten minä annan sen heille armotta takaisin". Mutta Sötbier huomautti tavanmukaisesta oikeudesta, joka myönsi tehtaille muutaman päivän viivytyksen. Diederichin kuvastumisesta huolimatta hän pysyi kannallaan. Muutoin kone saapui aikoinaan. Se ei ollut vielä purettu, kun Diederich jo kiroili. "Se on liian suuri! Nuo ihmiset vakuuttivat minulle, että sen piti olla pienempi kuin vanhan järjestelmän kone. Miksi minä sen sitten ostan, jollen minä sillä voi säästää tilaa!" Ja hän kulki, niin pian kuin se oli asetettu paikoilleen, sen ympäri metrimitta kädessä. "Se on liian suuri! Minä en anna petkuttaa itseäni. Todistakaa Tekin, Sötbier, että se on liian suuri!" Mutta Sötbier osoitti erehtymättömällä suoruudella Diederichin mittauksessa sattuneen virheen. Puhkuen vetäytyi Diederich pois, keksiäkseen uuden hyökkäyssuunnitelman. Hän huusi Napoleon Fischerin esiin. "Missä on sitten koneen pystyttäjä? Eivätkö ne olekaan lähettäneet mitään monttööriä?" Ja sitten hän suuttui. "Minä tilasin sen kuitenkin!" hän valehteli. "Ihmiset näyttävät ymmärtävän asiansa. Minua ei ihmetytä, jos minun täytyy päivittäin maksaa tuolle miehelle kaksitoista markkaa, ja hän loistaa poissaolollaan. Kuka panee nyt pystyyn tuon onnettoman?"
Konemestari vakuutti osaavansa sen tehdä: Diederich osoitti hänelle äkisti suurta hyväntahtoisuutta. "Voitte uskoa: minä maksan Teille kernaammin ylitunneista kuin heitän rahani ventovieraalle. Loppujen lopuksi Te olette vanha työkumppani." Napoleon Fischer kohautti kulmakarvojaan, mutt'ei sanonut mitään. Diederich kosketti häntä olkapäähän. "Nähkääs, hyvä ystävä", hän sanoi puoliääneen, "minä olen nimittäin tuon holländerin suhteen pettynyt. Hintaluettelossa olleessa kuvassa se näytti toisenlaiselta. Veitsitelan piti toki olla leveämpi, missä on sitten se suurempi työkyky, jonka nuo ihmiset takasivat meille. Vai mitäs Te tuumitte? Pidättekö sen kulkua hyvänä? Minä pelkään, että aine jää paikoilleen." Napoleon Fischer katsahti Diederichiin tutkivasti, mutta jo ymmärtävästi. Siitä täytyi ottaa selvä, hän mainitsi epäröiden. Diederich vältti hänen katseensa ja oli tutkivinaan konetta. Samalla hän sanoi riemastuen: "Siis sillä lailla. Te panette koneen pystyyn, ja minä maksan Teille ylitunneista kahdenkymmenen viiden prosentin koroituksen, ja sitten Te panette Jumalan nimessä heti tavaraa menemään sen läpi. Sittenhän me saamme nähdä, millä lailla se leikkaa."
"Se saattaa leikata säntillisestikin", sanoi konemestari ilmeisen suopeasti. Diederich tarttui, ennenkuin sitä itsekään tiesi, hänen käsivarteensa, Napoleon Fischer oli ystävä, oli pelastaja! "Tulkaapas, ystäväni" — hänen äänensä oli liikutettu. Hän vei Napolen Fischerin asuinrakennukseen, rouva Hesslingin täytyi kaataa hänelle lasin viiniä, ja Diederich pisti, eteensä katsomatta, viisikymmentä markkaa hänen käteensä. "Minä luotan Teihin, Fischer", hän sanoi. "Jos Teitä ei olisi, niin tehdas saattaisi minut mahdollisesti pulaan. Kaksituhatta markkaa minä olen jo heittänyt niiden ihmisten kitaan."
"Ne heidän täytyy antaa takaisin", sanoi konemestari suosiollisesti.Diederich kysyi hartaasti: "Niinkös Tekin sitten luulette?"
Ja jo seuraavana päivänä, päivällisloman jälkeen, jonka Napoleon Fischer oli käyttänyt Holländerin koettelemiseen, hän ilmoitti työnantajalleen, että uusi laitos ei kelvannut mihinkään. Raaka-aine jäi paikoilleen, sitä täytyi lavasimella auttaa, kuten kaikissa vanhemmissa holländereissa. "Siis ilmeistä petkutusta!" huudahti Diederich. Tuo holländer tarvitsi myöskin enemmän kuin kaksikymmentä hevosvoimaa. "Se on sopimuksen vastaista! Pitääkö meidän tyytyä siihen, Fischer?"
"Siihen ei meidän tarvitse tyytyä", päätti konemestari ja silitti kyhmyisellä kädellään mustapartaista leukaansa. Diederich katsahti häneen ensi kertaa kiinteästi.
"Te voitte silloin todistaa, että holländer ei täytä tilattaessa sovittuja ehtoja?"
Napoleon Fischerin harvaan partaan ilmestyi hymy. "Voinhan minä", hän sanoi. Diederich näki tämän hymyn. Sitä piukemmin hän kääntyi ympäri. "No niin, sitten saavat ihmiset oppia minut tuntemaan!" Heti hän kirjoitti pontevan kirjeen Büschli & Cielle Eschweileriin. Vastaus saapui ensi postissa. Hänen väitteitään ei ymmärretty, useammat paperitehtaat, joiden luettelo seurasi mukana, olivat jo ottaneet käytäntöön Maierin järjestelmän uuden patenttiholländerin ja huomanneet sen kelvolliseksi. Mikään palauttaminen ja vielä vähemmin mikään maksetun 2,000 markan takaisinsuorittaminen ei näin ollen voinut tulla kysymykseenkään, pikemmin oli loput sovitusta kauppasummasta heti suoritettava. Diederich kirjoitti tämän jälkeen vielä päättäväisemmin ja uhkasi nostaa oikeusjutun. Büschli & Cie koetti nyt rauhoittaa häntä kehoittamalla tekemään uusia kokeita. "He pelkäävät", sanoi Napoleon Fischer, jolle Diederich näytti kirjettä, ja irvisti. "Mitään kannetta he eivät voi nostaa, sillä heidän holländerinsa ei ole vielä tullut riittävästi tunnetuksi." "Hyvä", sanoi Diederich. "Ne herrat ovat meidän käsissämme!" Ja katkeran voitonvarmasti hän hylkäsi kaikki sovinnonhieromiset ja tarjotut hinnanvähennykset. Kun sitten useampaan päivään ei kuulunut enää mitään, niin hän tuli levottomaksi. Kenties he nyt odottivat hänen haastettaan? Kenties he ryhtyivät itse käräjöimään! Epävarmana tavoitteli hän useampia kertoja päivässä Napoleon Fischerin katsetta, joka vastasi hänelle altapäin. He eivät puhuneet enää keskenään. Mutta kun Diederich eräänä aamupäivänä kello yksitoista oli toisella aamiaisella, niin palvelustyttö toi käyntikortin: Friedrich Kienast, Büschli & Cien prokuristi, Eschweiler; ja sillä aikaa kun Diederich sitä katseli ja käänteli, vieras astui jo sisään, jääden ovensuuhun seisomaan. "Anteeksi", hän sanoi, "tässä täytyy olla erehdys. Minut neuvottiin tänne, mutta minä kuljen vain liikeasioissa."
Diederich oli tointunut. "Sen voin hyvin ymmärtää, mutta se ei tee mitään, astukaa vain lähemmäksi, olkaa hyvä. Minä olen tohtori Hessling, tässä on minun äitini ja sisareni Emmi ja Magda."
Herra astui lähemmäksi ja kumarsi naisille. "Friedrich Kienast", hän mutisi. Hän oli suuri, vaaleapartainen, ja hänen päällään oli ruskea, villainen kävelytakki. Kaikki kolme naista hymyili suosiollisesti. "Saanko asettaa herrallekin lautasen ja veitset?" kysyi rouva Hessling. Ja Diederich: "Luonnollisesti. Herra Kienast syö toki kanssamme aamiaista?"