Oli sydän-yö. Alroy nukkui sohvalla: hänen unensa oli levoton. Jabaster seisoi hänen vieressänsä liikahtamatta ja tarkasti katsellen uinailevaa vierastansa.
"Israelin ainoa toivo", lausui kabbalista hiljaa, "minun oppilaani ja ruhtinaani! Minä olen usein huomannut hänen suuressa sielussaan suurien sankaritöitten siemenen ja miettinyt hänen tulevaa elämäänsä profeetallisella toivolla. Davidin veri, kunnian-arvoisan sukukunnan pyhä vesa. Hänen kuohuvissa suonissaan on jotakin taikamaista, jota tieteeni ei tavoita."
"Kun minä nuorena nostin lippumme kotiseutuni virran Tigrin varrella ja kutsuin kansakuntani voittamaan jälleen liiton-arkkia, me olimme lukuisat, rikkaat, voimakkaat; me olimme silloin kansa ja he kokoontuivat rohkeasti lipun ympärille. Kaipasimmeko silloin neuvoa? tarvitsimmeko johdattajaa? Ken voi väittää, ettei Jabasterin aivot ja käsi aina olleet saatavilla? Vaan kuitenkin unelma haihtui, tuo ihana näky. Voi! kun minä surmasin Marvanin, ja kalifin leiri loi leimuavan varjonsa verisen virran ylitse — oi! silloin minä todella elin. Kahdenkymmenen vuoden valvonta tuottanee anteeksi-antamusta minulle, että silloin unhotin, jotta meiltä puuttui pää-osa lumouksessa — se veri, joka nukkuu minun vieressäni."
"Minä muistan jalon ihastuksemme tuossa pyhässä taistelossa, joka riehui keskellä Kaukason kallioita. Minä pakolaisena, maankulkeuteen ajettuna ja kurjana lainhylkynä, jonka elämä on kaikkien heittelynä ja jonka halvin orja uskaltaa omin päin tappaa. Minä, joka olisin ollut Messias!"
"Polta kirjasi, Jabaster; särje vaskiset taulusi; unhota ylevä tieteesi, kabbalista, äläkä enää tutki tähtiä. Mutta viime yönä seisoin sen onkalon reunalla, joka ympäröitsee asuntoani, toisessa kädessä pyhä talismani, johon tuo sanomaton nimi on piirretty, toisessa meidän hurskaan sukukuntamme mystillinen alkukirja. Mieleeni tuli, että olin kutsunut esiin henkiä, että olin keskustellut suurten vainajain kanssa ja että hohtavat taivaat olivat minulle ikäänkuin luonnollinen kieli. Suruisen sieluni lohdutukseksi muistutin itselleni, etten ollut koskaan käyttänyt tiedettäni kuin pyhiä tai jaloja tarkoituksia varten. Ja minä näin Israelin, urhoollisen, valitun ja vankan kansakuntani — orjina, viheliäisinä orjina. Minun teki suuresti mieleni heittäytyä vaaralliseen syvänteesen ja päättää opintani ja elämäni samalla haavaa."
"Mutta, kun katselin Davidin tähteä, äkisti kehä ilmestyi sen säteitten ympärille, ja tuon tuotakin meteori lensi esiin sen hopeisesta verhosta. Minä lu'in, että levottomuus oli syntynyt pyhässä suvussa; ja nyt tämä poika tulee, joka on tehnyt semmoisen teon, että —"
"Liiton-arkki, liiton-arkki! Minä katselen liiton-arkkia!"
"Nukkuja puhuu; unen sanat ovat pyhät."
"Pelastus; ainoastaan Davidin suvun kautta."
"Suuri totuus; elämäni on liian hyvin sen osottanut."
"Hän on tyynempi, sillä hetki on nyt käsillä. Minä lähden pihalle katselemaan sitä tähteä, joka hallitsee hänen kuninkaallista sukuansa."
Kuun säteet tapasivat suihkulähdettä; pihan paadet olivat kirkkaassa valossa; kalliot kohosivat synkeinä yliympäri. Istuen lähteen reunalla ja pitäen vasemassa kädessään talismaniansa, Jabaster varjosi toisella kädellään silmiänsä, kun hän katseli loistavia taivaita.
Huuto kuului: hänen nimeänsä lausuttiin. Kiihtyneenä ja huohaten syöksähti Alroy ojennetuin käsin pihalle. Kabbalista hypähti ylös, sulki hänet syliinsä ja piti vaahtoavan ja vävähtelevän nuorukaisen hellästi käsissään.
"Jabaster, Jabaster!"
"Minä olen täällä, lapseni!"
"Herra on puhunut."
"Herra on meidän turvamme. Rauhoitu, Davidin poika, ja kerro minulle kaikki."
"Minä olen nukkunut, opettaja; eikö niin?"
"Aivan niin, lapseni. Uupuneena paostansa ja tuskauttavasta kertomuksestaan laskeusi ruhtinaani vuoteelle ja nukkui; mutta minä varon, ettei tämä uni ollut mikään lepo."
"Levolla ja minulla ei ole mitään yhteyttä enään. Jää hyvästi ijäksi, sinä turmiokas sana. Minä olen Herran voideltu."
"Juo lähteestä, David: se palauttaa voimasi."
"Palauttaa liiton, palauttaa arkin, palauttaa pyhän kaupungin."
"Herran henki on tullut häneen. Davidin poika, minä rukoilen sinua, kerro minulle kaikki, mitä on tapahtunut. Minä olen leviitta; minä pidän kädessäni tuon sanomattoman nimen."
"Tartu sotatorveesi siis, kutsu kansa kokoon, käske meidän kiireesti rakentaa jälleen temppelimme. 'Tiilikivet ovat pudonneet pois, mutta me rakennamme marmorilla jälleen.' Kuulitko tuota laulua?"
"Ainoastaan sinun valitussa korvassasi se kaikkui."
"Missä minä olen? Tämä ei ole meidän lähteemme. Kuitenkin sinä puhuit 'lähteestä.' Älä luule, että minä hourailen. Minä tunnen sinun, minä tunnen kaikki. Sinä et ole Miriam. Sinä olet Jabaster; minä olen Alroy. Mutta sinä puhuit 'lähteestä', ja se hämmennytti minua ja muistutti mieleeni tuon —"
"Israelin Jumala, katso minä lankean polvilleni sinun eteesi! Täällä, tämän jylhän luonnon yksinäisyydessä — minun ainoa todistajani on tämä pyhä mies — minä notkistan polveni ja vannon, Herra! että teen sinun tahtosi. Minä olen nuori, oi Herrani, ja voimaton; mutta sinä, Herra, olet kaikkivaltias. Mikä, Jumala, on sinun vertaisesi! Älä epäile miehuuttani, Herra, vaan täytä minut hengelläsi; mutta muista, muista häntä, voi Herra, muista Miriamia. Tämä on ainoa maallinen ajatus, joka minulla on, ja se on puhdas."
"Vielä sisarestansa — rauhoitu, poikani."
"Hurskas opettaja, sinä muistat, kun olin sinun oppilaasi tässä luolassa. Sinä et ole unhottanut noita tyvenen oppimisen päiviä, noita ihania, pitkiä yövaelluksia pyhää tiedettämme varten! Minä olin kuuliainen ja painoin mieleeni jokaisen käskysi sanan semmoisella hartaudella, jota vaan rakkaus synnyttää."
"Minä en saata itkeä, Alroy; mutta, jos vaan saattaisin, minä vuodattaisin kyynelen näitten päivien muiston kunniaksi."
"Kuinka levollisesti istuimme noitten vuorten huipuilla ja tarkastelimme tähtiä!"
"Aivan totta, suloinen lapsi."
"Ja jos sinä joskus toruit minua, se oli puoleksi pilaa ja ainoastaan äänettömyyteni tähden."
"Mitä hän nyt tarkoittanee? Se ei tee mitään, hän tyyntyy; kuinka juhlalliset hänen kasvonsa ovat kuunvalossa! Eikä kuitenkaan Salomon suinkaan näyttänyt kauniimmalta nuorella valta-istuimellansa."
"Minä en ole koskaan puhunut sinulle mitään valhetta, Jabaster."
"Hengelläni minä takaan sinun vakavuutesi."
"Älä pelkää lupauksesi puolesta, vaan luota minuun — kun vuoren harjalla sinun kanssasi katselin tähdikkäitä taivaita, minä en ollut tyvenempi kuin nyt."
"Minä uskon sinua."
"Siinä tapauksessa, Jabaster, usko myöskin yhtä täydellisesti, että minä olen Herran voideltu."
"Kerro minulle kaikki, lapseni."
"Tiedä siis, että, kun nukuin vuoteella tuolla sisällä, uneni häirittyi. Minä näin monta unelmaa, epäselvää ja katkonaista. Minä en muista yhden ainoankaan sisältöä, minä tunnen vaan himmeästi, että minun oli sallittu elää kirkkaampia päiviä kuin niitä, jotka nyt koittavat sukukunnallemme. Yhtäkkiä seisoin isolla, harmaalla vuorella ja katselin tähtiä. Ja kun minä katselin, sotatorvi kaikkui. Sen sävelet värisyttivät minua. Niistä en ole koskaan niin kauhistavaa ääntä kuullut. Ukkonen, joka mennä jyskyi tämän luolan ylitse ja murskasi sen vuorenhuipun, jonka rauniot nyt makaavat meidän ympärillämme, oli vaan heikko, maanpäällinen kohina tämän ankaran soiton suhteen. Minä vaalenin, minä hengitin raskaasti. Liekkivä valo levisi taivaan yli, tähdet sulivat pois ja minä näin mahtavan armeijan etujoukot astuvan esiin puhkeavasta säteistöstä."
"Voi! ei silloin, kun Saul johdatti taistelevia miehiämme Filistealaisia vastaan, ei silloinkaan, kun Joab luki suuren esi-isäni sotureita, mikään inhimillinen silmä nähnyt niin suurta sotaista komeutta. Sotavaunuja ja ratsuväkeä, töyhtöpäisten soturein kiiltäviä rivejä, soturein, jotka olivat aivan tukevat, etteivät tarvinneet minkään hevosen kannatusta, leiskuvia peitsivirtoja ja lippuja, jotka ruskottivat niinkuin auringon lasku; kunnian-arvoisia pappeja heiluttaen hyvänhajuisia suitsutus-astioita ja profeettoja kultaisilla harpuillansa ylistäen mitä voitollisinta tulevaisuutta."
"Riemu, riemu", he sanoivat, "Israelille, sillä hän tulee; hän tulee loistossaan ja voimassansa, meidän vanhojen toivojemme suuri Messias."
"Ja katso! nyt ilmestyivät suuret vaunut; niitä vetivät kummalliset eläimet, joitten ruumiit puoleksi kätkettyivät niihin kirkkaisin liekkeihin, joitten päällitse he näyttivät kulkevan. Näissä komeissa vaunuissa seisoi soturi, uljaana ja liikkumatonna varreltaan, muodoltansa — pidä kädestäni kiinni, Jabaster, kun minä puhun — tämä päällikkö olin minä itse!"
"Jatka, jatka, poikani."
"Minä säpsähdin unissani ja heräsin. Minä havaitsin itseni istuvan vuoteellani. Tuo uhkea kuvaus oli kadonnut. Ei mitään näkynyt paitsi kirkas kuunvalo ja hämärä luola. Ja kun huokailin ajatellessani, että olin enintään herännyt ja mietin näkyni outoutta, heikko, hiljainen ääni kuului ylhäältä lausuen 'Alroy!' Minua vävähti, mutta minä en vastannut mitään. Minä luulin tätä mielikuvitukseni luomaksi. Taas nimeni mainittiin, ja nyt minä lausuin hiljaa — 'Herra, tässä minä olen, mitä sinä tahdot?' Ei mitään vastattu, ja pian suuri kauhu valloitti minun ja minä kiirehdin ulos ja huusin sinua, opettajani."
"Se oli 'Äänen Tytär', joka puhui. Vankeutemme ajoista asti tämä on se ainoa tapa, jolla pyhät kutsutaan. Minä olen usein kuullut siitä, mutta ei ole koskaan näinä surullisina, huonontuneina aikoina sen lempeä henkäys kohdannut meitä. Nämät ajat ja sanomat ovat kummalliset. Temppelin rakentaminen lähestyy. Davidin poika, sydämeni on täynnä. Rukoilkaamme!"
Päivä valkeni sillä välin kuin Jabaster vielä mietiskeli yksinään kallioillansa. Luolassa Alroy jatkoi rukouksiaan.
Usein ja levottomasti kabbalista loi silmänsä kumppaniinsa ja vaipui sitten jälleen unelmiinsa.
"Se aika on tullut, jolloin minun täytyy tälle nuorukaiselle ilmaista aikaisemman elämäni salaisuudet. Paljon kunniaa, paljon häpeää hän saa kuulia. Ei minun käy mitään salaaminen eikä mitään kaunistaminen."
"Minun on kertominen, kuinka minä Tigrisjoen tasangoilla nostin valitun sukukuntamme pyhän lipun ja kutsuin heitä vankeudestansa; kuinka minä luottamatta hänen isiinsä, noihin uskostansa luopuneisin, ja ainoastaan inhimillisen voiman nojassa tavoitin sitä suurta virkaa, joka oli vaan hänen pyhälle suvullensa aiottu. Suo, isieni Jumala, että vastedes sinulle tarjottu hartaus, särjetyn sielun nöyrä hartaus, tulevassa kunniassamme sovittaa entisen rohkeuden!"
"Mutta suuret vastukset uhkaavat häntä. Ankarasti koetetaan se vihitty, joka mielii vapauttaa kansansa. Herra on uskollinen lupauksessaan, mutta Herra tahtoo valita aikansa ja välikappaleensa. Miehuus ja usko ja syvä itsensä alentaminen ja luja kestäväisyys ja valvova sielu, jota kiusaukset eivät voi saastuttaa — nämät ovat ne hedelmät, joita me asetamme hänen alttarillensa ja nöyrästi katselemme, tahtoisiko joku alas laskeuva liekki vastaan-ottaa ja julkisesti siunata niitä."
"On kirjoitettu meidän mystillisen oppimme pyhissä kirjoissa, ettei ainoastaan Vapahtaja ole syntyvä ruhtinaittemme suvusta, vaan myöskin, ettei kukaan ole nouseva meitä vapauttamaan, ennenkuin hän, yksinänsä ja avutonna, on voittanut sen valtikan, jota Salomon muinoin käytti seteripalatseissansa."
"Tuo valtikka hänen täytyy saavuttaa. Tämä hento nuorukainen, kokematon ja heikko, joka ei tiedä mitään tämän kummallisen maailman menoista, jossa joka askel on vaara — kuinka paljon vaivoja, kuinka monta tukalaa kohtaa, mitkä mieltä masentavat pettyneet toiveet, mikä pitkällöinen alakuloisuus, mitkä synkät huolet, mitkä alinomaiset viettelykset nyt väijyyvät tätä hentoa poikaa! Oi! kansalaiseni, tämäkö teidän toivonne on? Ja minä, joka olen niin oppinut, niin rohkea ja niin tarkoin tunnen ihmiset; onneton Israel, miks'en minä ole sinun Ruhtinaasi?"
"Minä tukahutan tämän Jumalaa häväisevän ajatuksen. Eikö hänen suuri esi-isänsä, yhtä nuorena ja yhtä kokematonna, parratonna poikana, ainoastaan pikkuisella limsiöllä, vähäisellä, sileällä kivellä, kaatanut maahan harniskoittua jättiläistä ja pelastanut kansaansa?"
"Hän on ilmeisesti kutsuttu. Herra on hänen kanssansa. Olkoon hänHerran kanssa, ja me menestymme."
Auringonlaskussa kolmantena päivänä siitä kuin Alroy oli tullut kabbalistan luolaan, aloitti Vankeuden Ruhtinas pyhävaellustansa Salomonin valtikkaa etsiäkseen.
Äänettöminä pyhävaeltaja ja hänen opettajansa astuivat onkalon reunalle ja pysähtyivät siihen erotakseen — ehkäpä ijäksi.
"Tämä on katkera hetki, Alroy. Inhimilliset tunteet eivät sovellu meidän kaltaisillemme, vaan kuitenkin ne vaativat sijaa itsellensä. Muista kaikki. Varjele talismania niinkuin henkeäsi — ei! kuole painaen sitä sydäntäsi vastaan ennemmin kuin hengität ilman sitä. Pysy horjumatonna, pysy hurskaana. Ajattele esi-isiäsi, ajattele Jumalaasi."
"Älä epäile minua, kallis opettajani; jollen näytä olevan täynnä sitä ylpeätä henkeä, jota minussa oli ennen kenties liian paljon, älä syytä siihen pelkoa eikä edes eron tuskaa, kun minun täytyy jättää sinut, kallis ystävä. Mutta siitä asti kuin tuo suloinen ja juhlallinen ääni kutsui minua niin sykäyttävällä tavalla — minä en tiedä nyt, kuinka asian laita on — mutta muutos on tapahtunut luonnossani; kuitenkin minä olen uskalias, voi! paljoa uskaliaampi kuin milloin tapoin Ismaeliitan. Todella, todella, älä pelkää minun puolestani. Herra, joka tietää kaikki, tietää täydellisesti, että minä olen valmis jopa kuolemaankin. Sinun rukouksesi, Jabaster, ja —"
"Seisahdu, seisahdu. Yksi asia johtuu mieleeni. Katso tätä sormusta: se on kallis-arvoinen smaragdi. Sinä olet kenties kummastellut, että pidän leikkikaluja. Alroy, minulla oli kerta veli: vielä hän elänee. Kun erosimme toisistamme, antoi hän tämän rakkautensa osoitukseksi: hänen rakkautensa, lapseni, oli vahva, vaikka me olimme kovin erinkaltaiset. Ota se. Se hetki tullee, jolloin tarvitset hänen apuansa. Tämä sormus on sen sinulle toimittava. Jos hän elää, hän menestyy. Minä tunnen hänen luontonsa hyvin. Hän oli syntynyt sitä varten, jota ihmiset pitävät onnena. Jumala olkoon sinun kanssasi, pyhä poika: suurten isiemme Jumala — Abrahamin, Isaakin ja Jakobin Jumala!"
He syleilivät toisiansa.
"Me viivymme", huudahti kabbalista, "me viivymme. Voi! turhaan me hillitsemme sukukuntamme tunteita. Jumala, Jumala siunatkoon sinua ja olkoon sinun kanssasi! Oletko varma, että sinulla on kaikki muassasi? tikarisi ja matkalaukkusi? Tämä sauva on tehnyt monta hyvää. Minä leikkasin sen Jordanin luona. Oi! jospa saisin olla sinun kumppanisi! Ei olisi mikään hätä silloin. Pahin tapaus olisi yhdessä kuoleminen. Semmoinen kohtalo näyttää nyt suloisemmalta kuin eroaminen. Minä olen katseleva tähteäsi, lapseni. Sinä itket! Ja minä myöskin. No! mitä tämä on? Olenko minä todella Jabaster? Vielä kerta halailkaamme, ja niin — me emme sano jäähyväisiä, vaan ainoastaan ajattelemme niitä."
Tarina kertoilee, ettei Salomonin valtikkaa voisi löytää kuin muinaisten Hebrealaisten hallitsiain tuntemattomista hautakammioista, ja ettei kenenkään käynyt siihen koskeminen, jokei ollut heidän jälkeisiänsä. Varustettuna sillä kabbalistan talismanilla, joka oli johdattava häntä hänen kammottavassa ja vaikeassa etsinnössään, aloitti Alroy retkeänsä pyhää kaupunkia kohden. Siihen aikaan sekä Juutalaiset että kristityt olivat suuresti mieltyneet tämmöisiin pyhiin vaelluksiin.
Vankeuden Ruhtinaan tuli suunnitella tietänsä niitten avarain erämaitten halki, joitten reunoja hän oli Hamadanista paetessaan ainoastaan sivunnut. Seuraten karavanin jälkiä hän aikoi kulkea Babyloniin tai Bagdadiin. Hänen matkansa Kalifein pääkaupungista Jerusalemiin oli verraten helppo; mutta Bagdadiin päästäksensä hänen täytyi nähdä vaivoja ja vaaroja, joittenka tieto olisi saattanut jokaisen toivottomaksi, joka ei pitänyt itseänsä kaikkivaltiaan ja erityisen sallimuksen suojelmana.
Puettuna ainoastaan karkeaan, mustaan kauhtanaan, jommoista Kurdit tavallisesti käyttivät, vyötäröillä köysi, johon tikari oli pistetty, pää paljaaksi kerittynä ja peitettynä isolla, valkoisella turbanilla, joka suojeli häntä helteeltä, jalat yksinkertaisissa varvaskengissä, sauva kädessä, kantaen hartioillaan laukullista kuivattua lihaa ja paahdettuja jyviä, ja nahkaista vesileiliä, katso, pyrkien Persian polttavien hieta-aavojen yli astuu nuorukainen, jonka elämä oli tähän asti ollut lakkaamaton unelma kotoisessa ylellisyydessä ja viattomassa hempeydessä.
Hän käveli lämpimät yöt taikka varhaiset, tähdikkäät aamut. Päivät hän lepäsi, iloisena, jos hän sai laskeuta jonkun armeliaan lähteen viereen palmupuitten varjoon taikka karkoittaa metsäkauriin hänen lepopaikastaan kolkkojen kallioin okaisesta pensastosta. Kun tämmöiset neuvot puuttuivat, hän heittäysi hiekalle ja teki sauvastaan ja turbanistaan teltan.
Kolme viikkoa oli kulunut siitä kuin hän jätti kabbalistan luolan. Tähän asti hän ei ollut kohdannut ketään inhimillistä olentoa. Erämaa kävi vähemmän kuivaksi. Niukka kasvillisuus nousi höysteisemmästä maasta; lakea muuttui törmäiseksi; metsäkasvien haju virkistytti hänen aistejaan, ja hänen silmiänsä ilahutti joka puvultaan loistava, kulkeva lintu — pilgrimi niinkuin hän itse, mutta iloisempi.
Ennen pitkää näkyi vehmasto soreita palmupuita, näkyivät näitten pitkät, hoikat varret ja notkistuvat höyhenlatvat, hiukeavina ja ihanina. Yliympäri vihantava nurmi hohti ikäänkuin smaragdi: hopeiset virrat vuotivat solisevasta, likeisestä lähteestä, kiertäen valkoisia vöitänsä vaaleanviheriäiseen kenttään. Vehmastosta kuului kyyhkyisten hellä laulu, ja suuret joukot iloisia ja kimaltavia perhosia, lehahdellen kirjavan läikkyvillä siivillänsä, tanssivat pelottomina kirkkaassa ilmassa. Kaunis ja vilpas kosteikko!
Tässä armaassa turvapaikassa Alroy lepäsi kaksi päivää, elättäen itseänsä tuoreilla taateleilla ja juoden raikasta vettä. Mielellään hän olisi kauemmin viipynyt, eikä hän ollut oikein arvannut edellisiä ponnistuksiansa ennen kuin hän asettui lähteelle. Mutta hänen suuren toimitettavansa muisto saatti hänet rauhattomaksi ja vahvisti häntä niitten kärsimysten suhteen, jotka vielä odottivat häntä.
Hän lähti kosteikosta ja toisen päivän valjetessa hän ihmeeksensä näki heikosti, mutta selvään, avaran kaupungin valleinensa, torneinensa kangastavan kaukaiselta ilman rannalta. Tästä odottamattomasta näystä virkistyneenä jatkoi hän matkaansa monta tuntia päivän-nousun jälkeen. Peräti uupuneena etsi hän viimein suojaa raukaisevasta kuumuudesta jonkun Moslemin pyhimyksen hävinneessä hautarakennuksessa. Auringon laskiessa alkoi hän uudestaan kulkea, ja aamun tullen havaitsi hän itsensä olevan muutamien penikulmien päässä kaupungista. Hän pysähtyi ja odotti levottomuudella, että joku asukas ilmaantuisi. Ei ketään näkynyt. Ei mitään ihmisparvia eikä ratsasjoukkoja vierinyt porteista ulos. Ei ainoatakaan inhimillistä olentoa, ei mikään kameli liikkunut likitienoilla.
Päivä oli aivan pitkälle ehtinyt, jotta pilgrimin olisi pitänyt seisahtua, mutta niin suuri oli hänen levottomuutensa, koska hän tahtoi päästä tuohon tuntemattomaan paikkaan ja tiedustella sen äänettömyyden salaisia syitä, että hän ennen päivänlaskua astui sisään kaupungin portista.
Komea kaupunki, jonka rakennustapa oli hänelle outo, asetti hänen hämmästyneitten silmiensä eteen mahtavat raunionsa ja autioksi jääneen koreutensa; pitkät kadut reunustettuina palatseilla, joitten vähitellen alenevia, pulskeita pylväs-rivejä joku kaatunut varsi sieltä täältä katkaisi; laveat pihat, joita somat ja juhlalliset temppelit ja kalliit kylpemät ympäröitsivät, kaunistettuina harvoin nähdyillä mosaiki-teoksilla ja vielä kiiltäen muinoisesta kultauksesta; tuolla triumfi-kaari vielä ylpeänä särkynein friiseinensä, täällä graniti-obeliski täynnä kummallisia kirjaimia ja uljaasti yleten kukistuneen kumppaninsa vierestä; missä tyhjä ja raukeneva teateri, missä pitkä ja sievä vedenjohto, missä porphyripatsas, joka kerta kantoi sitä sankarin kuvaa, joka nyt makaa murentuneena sen juuressa — kaikki verhottuna Idän illan lämpimään hämärään.
Hän katseli ihmetellen tätä erinomaista ja lumoavaa näkymöä. Mitä enemmän hän katseli, sitä enemmän hänen uuteliaisuutensa kasvoi. Hän hengitti raskaasti; hän liikkui eteenpäin innolla ja epäilyksellä. Toinen kumma seurasi toistansa. Jokainen kadun kulma toi näkyviin uutta hiljaista ja juhlallista komeutta. Hänen askeltensa kaikku täytti hänen kammolla. Hän katseli ympärillensä säikähtyneenä, hänen sydäntänsä tykytti ja hänen muotonsa muuttui. Kaikkialla äänettömyyttä: yksinänsä Hebrealaisten ruhtinas seisoi keskellä Makedonian sotapäällikköjen jaloja teoksia. Valtakunnat ja hallitsiasuvut kukistuvat ja katoavat; uljaat pääkaupungit käyvät autioiksi, voitokkaat kuningaskunnat erämaaksi; mutta Israel säilyy vielä, vielä hengittää muinaisten kuninkaitten jälkeinen keskellä näitä muhkeita raunioita, eikä ikuinen aurinko koskaan nouse yhä pysyvän Jerusalemin torneja kultaamatta. Yksi sana, yksi teko, yksi ainoa päivä, yksi ainoa mies, ja me olemme kansakunta.
Huuto! hän kääntyy, häneen on karattu kiinni; neljä saaliinhimoista kurdilaista rosvoa tarttuu häneen ja sitoo hänen.
Rosvot jouduttivat vankiansa pitkin yhtä katua, joka näytti olleen kaupungin etevin kulkurata. Lähellä sen päätä he poikkesivat vähäisen jonialaisen temppelin ohitse ja kiiveten muutamien kaatuneitten pylväitten ylitse saapuivat semmoiseen kaupungin-osaan, joka näytti enemmän rappeutuneelta kuin se, jonon Alroy oli ensiksi tullut. Heidän tiensä oli kapea ja tuon tuostakin tukossa; yltympäriltä näkyi semmoisen hävityksen merkkejä, jota ei kaupungin ulkopuolella oleva saattanut ollenkaan arvata.
Idän ihana, mutta lyhyt-aikainen hämärä valui nopeasti pois; tumma, purppuravärinen hohde astui ruusunpunaisen ruskon sijaan; kaukaiset tornit kohosivat mustina, mutta selvästi, puhtaasen ja pimenevään ilmaan, ja kuu, joka Alroy'n ensiksi kaupungin tullessa pilkisteli taivaalta niinkuin vähäinen valkoinen pilvi, kumotti nyt pettävällä valollansa.
Yhtäkkiä äärettömän suuri rakennus ilmestyi heidän eteensä. Se oli soikea, holvikaarilla katettu ja nähtävästi varsin hävinnyt. Mahdottoman iso, säännötön, polveileva halkeama ulottui laelta miltei perustaan asti ja melkeinpä eroitti pois sen puolen, jota kohden Alroy ja hänen saattajansa nyt lähestyivät.
Kavuttuansa ylös tukevan muurin jäännöksiä myöten, rosvot ja heidän vankinsa astuivat alas avaraan amfiteateriin, joka varjokkaassa, tulvailevassa kuutamassa näytti vielä avarammalta. Täällä nähtiin joukottain ihmisiä, hevosia ja kameleja. Perimpänä istui tai venyi matoilla ja vaipoilla lukuisa seurue, pitäen yksinkertaisia, mutta iloisia kemuja. Heidän vieressänsä paloi valkea; tämän punaiset, häilyvät liekit yhtyivät kuun vaaleihin, vakaviin säteisin ja loivat heiskuvan valon heidän tuimille kasvoillensa, heidän kiiltäviin aseisinsa, heidän puuhkeille puvuillensa ja shaalikääreisiin päihinsä.
"Salatiedustelia°, huudahtivat vangitsiat, kun he veivät Alroy'n joukon päällikön eteen.
"Hirtä hänet°, vastasi päällikkö eikä edes katsonut ylös.
"Tämä viini, suuri Scherirah, on oivallista taikka minä en ole oikea mahomettilainen", lausui joku etevämpi rosvo; "mutta sinä olet liian julma; minä vihaan tätä jyrkkämäistä rangaistusta. Kiduttakaamme häntä ensiksi vähän ja pusertakaamme hänestä muutamia hyödyllisiä tietoja."
"Olkoon mieltäsi myöten, Kisloch", sanoi Scherirah; "se huvittanee meitä. Mies, mistä sinä tulet? Hän ei voi vastata. Varmaan salatiedustelia. Hirtä hänet."
Vangitsiat hellittivät puoleksi köyttä, jolla Alroy oli sidottu, käyttääksensä sitä toiseen tarkoitukseen, kun joku Scherirah'n uhkeista kumppaneista keskeytti heidät.
"Salatiedusteliat vastaavat aina, arvoisa päällikkö. Pikemmin hän on valhepukuinen kauppamies."
"Joka salaa kuljettaa tavaraa", lisäsi Kisloch; "tuommoisista yksinkertaisista vaatteista löytää usein kalliita kaluja. Parempi, että tutkimme häntä."
"Niin! tutkikaat häntä", lausui Scherirah karkealla, raa'alla äänellänsä; "tehkäät tahtonne, kun vaan annatte viinileilin minulle. Tämä Kreikan viini on verraton saalis. Pitäkäät valkea vireillä, pojat. Nukutteko te? Ja nyt saa Kisloch, joka vihaa julmuutta, paistaa hänen, jos mieli tekee."
Rosvot hankkivat vankia riisumaan. "Ystävät, ystävät!" huudahti Alroy, "sillä ei löydy mitään syytä, miks'ette olisi ystäviä, säästäkäät minua, säästäkäät minua. Minä olen köyhä, minä olen nuori, minä olen viaton. Minä en ole mikään salatiedustelia eikä kauppamies. Minulla ei ole mitään erinäisiä vehkeitä eikä minkäänlaista rikkautta. Minä olen pilgrimi.
"Ilmeinen salatiedustelia", huudahti Scherirah; "he ovat aina pilgrimejä."
"Hän puhuu liian hyvin, ei hän puhu totta", arveli Kisloch.
"Kaikki puheliaat ovat valehtelijoita", lausui Scherirah.
"Senpä vuoksi Kisloch on puheliain koko seurassamme."
"Pilkanteko pidoissa käynee kiroukseksi kentällä", vastasi Kisloch.
"Joutavia!" huudahti Scherirah. "Veikkoset, miksi viivytte? Tutkikaat vankia, minä sanon!"
He astuivat esiin, he tarttuivat häneen. Turhaan hän ponnisti vastaan.
"Päällikkö" huudahti joku joukosta, "hänellä on juveli rinnallansa!"
"Sanoinhan minä sen", lisäsi kolmas rosvo.
"Anna se minulle", lausui Scherirah.
Mutta joutuen epätoivoon, kun hän ajatteli, että hän kadottaisi talismaninsa, muistellen Jabasterin käskyjä ja yliluonnollisen rohkeuden innossa Alroy kiskaisi itsensä irti katsastelijoistansa ja siepaten kekäleen valkeasta torjui heitä päältänsä.
"Pojassa on ryhtiä", sanoi Scherirah tyvenesti. "Paha vaan, että hän saa maksaa sen hengellänsä."
"Uljas päällikkö", huudahti Alroy, "kuule minua silmänräpäys! Minä olen pilgrimi, köyhempi kuin kerjäläinen. Juveli, josta he puhuvat, on pyhä emblemi, mitätön teille, minulle arvaamattoman kallis, semmoinen kalu, josta en eläessäni luovu. Te ette pidä minun hengelläni väliä. Varokaat omaanne. Ensimäinen, joka lähestyy, kuolee. Minä rukoilen sinua nöyrästi, johdattaja, laske minut menemään."
"Tapa hänet!" vastasi Scherirah.
"Pistä hänet kuoliaaksi!" sanoi Kisloch.
"Anna minulle juveli", lausui kolmas rosvo.
"Davidin Jumala nyt olkoon turvanani!" huudahti Alroy.
"Hän on Hebrealainen, hän en Hebrealainen", lausui Scherirah hypäten seisaalleen. "Säästäkäät häntä! minun äitini oli Juutalainen."
Ahdistajilta vaipuivat kädet ja he vetäytyivät muutamia askelia takaperin. Alroy yhä pysyi varoillansa.
"Urhoollinen pilgrimi", lausui Scherirah lauhkeammalla äänellä, kun hän lähestyi, "pyritkö sinä pyhään kaupunkiin?"
"Isieni kaupunkiin."
"Vaarallinen matka. Ja mistäs tulet?"
"Hamadanista."
"Kauhean pitkä tie. Sinä tarvitset lepoa. Sinun nimesi?"
"David."
"David, sinä olet ystävien parissa. Viivy ja virvoita itseäsi rauhassa. Sinä epäilet. Älä pelkää! Äitini muisto on semmoinen loihtu, joka aina muuttaa minun!" Scherirah paljasti tikarinsa, pisti sillä käsivarteensa ja heittäen aseen pois ojensi verta vuotavan jäsenen Alroy'lle. Vankeuden Ruhtinas koski avointa suonta huulillansa.
"Minun uskollisuuteni on nyt taattu", lausui rosvo; "minä en voi koskaan pettää sitä, jonka suonissa oma vereni juoksee." Näin sanoen hän vei Alroy'n sille matolle, jolla hän itse lepäsi.
"Syökäät, David", sanoi Scherirah.
"Minä tahdon syödä leipää", vastasi Alroy.
"Kuinka, onko sinulla nykyisin ollut niin paljon lihaa tarjona, että halveksit tätä makusaa metsäkaurista, jonka tänä aamuna tapoin omalla keihäälläni? Tämä ruoka kelpaisi kalifeille."
"Antakaat kuitenkin minulle leipää."
"No! kyllä, jos niin tahdot. Mutta ihmeellistä on, että joku voi katsoa leipää paremmaksi kuin lihaa, vieläpä tämmöistä lihaa."
"Tuhannet kiitokset, kunnon Scherirah; mutta meidän kansaltamme on metsäkauriin liha kielletty. Se on saastainen eläin. Sen on jalka kaksisorkkainen."
"Minä olen kuullut näistä asioista", vastasi Scherirah miettivän muodolla. Äitini oli Juutalainen ja isäni Kurdilainen. Olipa heistä kumpi hyvänsä oikeassa, minä toivon, että pääsen autuaaksi."
"Löytyy vaan yksi Jumala ja Mahomet on hänen profeettansa!" huudahtiKisloch; "vaikka minä juon viiniä. Saas tästä Hebrealainen."
"Niin minäkin luulen", lausui kolmas rosvo. "Minun isäni oli Guebriläinen ja uhrasi omaisuutensa uskontonsa hyväksi; ja seuraus siitä on se, että hänen poikansa ei saanut kumpaakaan."
"Mitä minuun tulee", sanoi neljäs rosvo, jolla oli kovin musta iho ja erittäin pikkuiset, kirkkaat silmät, "minä olen Indialainen ja uskon tuohon isoon kultaiseen rubinisilmäiseen kuvaan Delhin temppelissä."
"Minulla ei ole mitään uskontoa", tunnusti pitkä, punaisella turbanilla varustettu neekeri, irvistellen valkoisia hampaitansa; "heillä ei ole minun maassani mitään semmoista; mutta jos minä olisin ennen kuullut sinun jumalastasi, Kalidas, olisin uskonut häneen."
"Melkeinpä soisin, että olisin ollut Juutalainen", huudahti Scherirah ajatuksissaan. "äitini oli hyvä nainen."
"Juutalaiset ovat hyvin rikkaita", arveli kolmas rosvo.
"Kun tulet Jerusalemiin, David, saat nähdä kristityitä", jatkoiScherirah.
"Nuot kirotut giaurit", huudahti Kisloch, "me olemme kaikki heitä vastaan."
"Valkein kasvoinensa", lausui neekeri.
"Ja sinisin silmineen", lisäsi Indialainen.
"Mitä sopii vaatia semmoisilta ihmisiltä, jotka elävät sellaisessa maassa, jossa ei ole mitään aurinkoa", muistutti Guebriläinen.
Alroy heräsi, kun oli noin kaksi tuntia sydän-yöstä kulunut. Hänen kumppaninsa olivat vaipuneet sitkeään uneen. Kuu oli kadonnut, valkea oli sammunut, ainoastaan vähäisen punaista tuhkaa oli jälillä; mustat, sakeat varjot peittivät amfiteaterin. Hän nousi ja astui varovasti nukkuvien rosvojen ylitse. Hän ei oikeastaan ollut mikään vanki; mutta kuka voi luottaa näitten laittomain miesten oikkuihin? Huomenna hän olisi ehkä heidän orjansa taikka toverina jollakin ryöstöretkellä, joka peräyttäisi hänen askeleensa melkein Kaukasoon tai Hamadaniin asti. Hänen oli mahdoton vastustaa haluansa päästä vapaaksi. Hän kiipesi luhistunutta vallia ylöspäin, astui alas sille kaarteiselle polulle, joka johdatti jonialaisen temppelin luo, joka osotti hänelle tietä niinkuin tulitorni, kiirehti eteenpäin hiljaisia ja tähtivaloisia katuja myöten, saapui isolle portille ja riensi kerta vielä erämaahan.
Epämääräinen pelko, että häntä ajettiin takaa, saatti hänen levähtämättä jatkamaan matkaansa monta tuntia. Erämaa kävi jälleen santaiseksi, kuumuus eneni. Tuuli, joka näillä hieta-aavoilla puhaltelee ja varhain keväällä usein hajahtaa suloiselle aromatillisista kasveista, laantui kokonaan. Vaaleankeltainen loiste levisi taivaalle. Kammottava äänettömyys kaikkialla luonnossa; yksin hyönteisetkin olivat ääneti. Ensi kerran Alroy pilgrimi-retkellään tunsi sydämessään synkkää toivottomuutta. Hänen jäntevyytensä näytti äkkiä poikenneen hänestä. Hieno, lämmin tuuli nousi ja painoi hänen huulilleen myrkyllisiä suudelmiansa ja vaivutti hänen ruumistansa turmiokkailla syleilemisillään. Hänen päätänsä ja jäseniänsä rasitti nukuttava tunto, kauheampi kuin hänen tuskansa; hänen silmiänsä huikaisi, hänen kielensä paisui. Turhaan hän katseli apua ympäriltänsä, turhaan väänteli hermottomia käsiänsä ja ojensi niitä tylyä taivasta kohden. Jano teki hänen miltei mielettömäksi. Erämaan rajattomat rannat katosivat näkyvistä, ja kesken kaikkia kärsimisiänsä onneton uhri näki ympärillänsä kirkkaat, kiitävät virrat — petollisen kangastuksen vilahtavat vedet!
Aurinko kävi veripunaiseksi, taivas tummentui, hiekka tuiskui rajusti, ja vaikeroiva tuuli alkoi vonkua, puuskaten yhä polttavampaa, yhä tuhoisempaa lämmintänsä. Pilgrimi ei voinut kauemmin kestää. Usko, rohkeus, luottamus poistuivat samalla kuin hänen puuttuvat voimansa. Hän ei taistellut enää kohtaloansa vastaan, hän heittäytyi epätoivoon ja kuolemaan. Hän notkisti toista polveansa, pää alaspäin painettuna, tukien itseänsä vapisevalla kädellään, ja sitten, haikistuneena rauenneista yrityksistä ja menneistä mieliteoista, nostaen kasvojansa ja kättänsä taivasta kohden, hän näin lausui elementeille palavat jäähyväisensä.
"Voi elämä, jota kerta pidin raskaana vaivana, minä tunnen nyt sinun suloutesi! Jää hyvästi, oi elämä, jääkäät hyvästi suuret päätökseni ja ylpeä vakuutukseni ikuisesta maineesta. Minun päiväni, lyhyet, mitättömät päiväni uppoavat entisyyteen; ja kuolema, jota vastaan taistelen, tuo kauhea kuolema, pidättää minua näillä autiomailla. Voi sisareni, jospa sinun äänesi vaan voisi kuiskuttaa minun korvaani yhden ainoan rakkauden sanan; jospa vaan sinun lempeä, kirkas katsantosi edes tuokioksi kohtaisi himmentyneitä, sammuvia silmiäni, ei tuskani tuntuisi miltään. Jää Miriam! sydämeni on sinun luonasi suihkulähteemme reunalla. Turmion tuuli, kanna hänelle viimeiset sanani, siunaukseni. Ja te myöskin, ystäväni, joitten liian laiminlyötyä rakkautta nyt muistelen, jääkäät hyvästi! Jää hyvästi, heimolaiseni, jää hyvästi armas kotini ja Hamadanin tyvenet, varjokkaat lehdot! Jää hyvästi Jabaster ja se mahtava tiede, jossa sinä olit opettajana ja minä oppilaana! Talismanisi tykkii minun uskollisella rinnallani. Vihantava maa ja kultainen aurinko ja kaikki ne ihanat ja mainiot näyt, joita te niin hellästi ja runsaasti jakelette ajattelemattomille ihmisille, jääkäät hyvästi! Minä kuolen erämaahan — se on katkeraa. Ei enään, ei, ei milloinkaan enää toivokas päivä minulle koita eikä raikas tuuli nouse terveyttä ja iloa tuottavilla siivillänsä. Taivas ja maa, vesi ja ilma, valittu kansani ja vanha uskoni, jääkäät hyvästi! Ja sinä, sinäkin, sieluni kaupunki, minä en voi nimittää sinua, näkemättä jäänyt Jerusalem —"
Kesken myrskyn ärjynää maan povi kohosi ja aukeni, pikaiset hiekkapatsaat täyttivät vaaleankeltaista taivasta kohden ja riensivät uhriansa päin. Tässä yleisen kaoksen tohinassa synkkä pimeys laskeusi erämaahan.
"Nyt meidän kauhea matkamme on päätetty, nyt erämaan vaivat ovat ohitse. Leveänä vierii virta viheriäin ja palmukkaitten äyräitten välitse ja tarjoo pian väsyneille jäsenillemme semmoisia kylpyjä, joita kalifit eivät voi ostaa. Allah-illah. Allah-hu. Allah-illah, Allah-hu."
"Miekkoinen se, joka nyt tuopi muassaan relikin profeettamme hautakammiosta, miekkoinen se, joka nyt levittää katseltavaksi kaukaisten markkinain aarteet, hämärän Idän juvelit ja loittosan Samarkandin silkkikankaat. Allah-illah, Allah-hu. Allah-illah, Allah-hu."
"Hänelle pyhä moskea on toivottava onnea juhlallisella ja syvällä kunnioituksella, häntä vireä Bezestein on vastaan-ottava luottavaisella hymyllä. Hurskas kauppias, peri nyt työsi kaksinkertainen voitto. Allah-illah, Allah-hu. Allah-illah, Allah-hu."
"Kameli säikähtää, Abdallah! Katso, tuossa on jotakin tiellä."
"Pyhän kiven kautta, kuollut ihminen. Mies raukka! Ei pitäisi koskaan jalkaisin tehdä pilgrimi-matkoja. Minä vihaan heidän nöyrää jumalanpelkoansa. Kannusta kameliasi, niin se menee ruumiin sivutse."
"Profeetta saarnaa armeliaisuutta, Abdallah. Hän on suosinut yritystäni, ja minä tahdon noudattaa hänen käskyänsä. Katso, onko hän aivan kuollut."
Se oli karavani Mekkasta, joka palasi Bagdadiin. Pilgrimit olivat päiväyksen päässä Eufratista ja tervehtivät riemulaululla tuloansa hedelmällisille seuduille. Niin etäältä, kuin silmä kannatti, heidän kiertelevän kulkueensa pitkä rivi ulottui halki erämaan, tuhansittain suistettuja kameleja, kuormitettuina kauppakaluilla ja jokaisen parven etupäässä joku kookkaampi juhta, johdattaen helkkivin tiukuineen ratsasmiesten ryhmiä ja useita kantoistuimia; kaikki pilgrimit varustettuina aseilla kiireestä kantapäähän; etumaisena nähtiin vahva osasto seldshukilaista hevosväkeä, ja jälkijoukkoa puolusti kurdilainen heimokunta, joka oli ottanut varjellaksensa näitä hurskaita matkustajia heidän retkellänsä Kurdistanin läpitse.
Abdallah oli hyväntekeväisen kauppamiehen Alin lempiorja. Totellen isäntänsä tahtoa astui hän vastahakoisesti kamelinsa selästä ja tutki Alroy'n hengettömältä näyttävää ruumista.
"Joku Kurdilainen, puvusta päättäen", huudahti Abdallah nauraen pilkallisesti, "mitä hän täällä toimittaa?"
"Nuot eivät ole Kurdilaisen kasvot", vastasi Ali, "kenties joku pilgrimi vuorilta?"
"Mikä hyvänsä hän lienee, hän on kuollut", väitti orja; "epäilemättä joku kirottu giauri."
"Jumala on suuri", lausui Ali, "hän hengittää; hänen kauhtanansa rintapuoli kohosi."
"Tuuli se oli", sanoi Abdallah.
"Se oli ihmissydämen huokaus", intti Ali.
Useat pilgrimit, jotka olivat astuneet maahan, kokoontuivat nyt heidän ympärillensä.
"Minä olen Hakim", ilmoitti joku arvokas Armenialainen. "Minä koettelen hänen suontansa; se on heikko, mutta se tykyttää."
"Löytyy ainoastaan yksi Jumala", huudahti Ali.
"Ja Mahomet on hänen profeettansa", vastasi Abdallah. "Sinä et usko häneen, sinä uskoton Armenialainen."
"Minä olen Hakim", toisti arvokas Armenialainen. "Vaikka minä olen uskoton, Jumala on tehnyt minun kykeneväksi oikea-uskoisia parantamaan. Kunnioitettava Ali, luota minuun, poika virvonnee."
"Hakim, sinä olet lukeva omia dirhemejäsi, jos hän hengittää divanillani Bagdadissa", vastasi Ali; "minä olen mieltynyt poikaan. Jumala on lähettänyt hänen minulle. Hän saa kantaa varvaskenkiäni."
"Anna minulle kameli, ja minä pelastan hänen."
"Meillä ei ole mitään kantelia", lausui palvelia.
"Kävele, Abdallah", sanoi isäntä.
"Pitääkö oikea-uskoisen kävellä, että Kurdilaisen henki säilyisi? Herra varvaskengän-kantaja saa vastata tästä, jos vielä on mitään makeutta selkäsaunassa", jupisi Abdallah.
Armenialainen iski Alroy'lta suonta; veri juoksi hitaasti, mutta tasaisesti. Vankeuden Ruhtinas avasi silmänsä.
"Löytyy vaan yksi Jumala", huudahti Ali.
"Paha silmä kohdatkoon häntä!" mutisi Abdallah. Armenialainen otti virkistyttäviä rohtoja povestansa ja vuodatti niitä voipuneen suuhun. Veri alkoi liikkua alttiimmin.
"Hän jää henkiin, arvoisa kauppias", lausui lääkäri.
"Ja Mahomet on hänen profeettansa", jatkoi Ali.
"Mekkan kiven kautta, minä luulen, että hän on Juutalainen", huusi riemuten Abdallah.
"Se koira!" huudahti Ali.
"Hyi!" sanoi joku neekeri-orja, inholla vetäytyen takaisin.
"Hän kuolkoon", lausui kristitty lääkäri eikä edes sitonut hänen suontansa.
"Ja tulkoon kirotuksi", lisäsi Abdallah nousten jälleen kamelinsa selkään.
Seurue jatkoi matkaansa, karavani eteni. Kurdilainen hevosmies ratsasti esiin. Hän pidätti hevostansa, kun hän kulki Alroy'n ohitse, josta veri juoksi kuiviin.
"Mikä kunniaton orja on haavoittanut yhden heimokuntalaiseni?"
Kurdilainen hypähti ratsunsa selästä, repäisi liuskan sinisestä paidastansa, tukotti haavan ja kantoi onnettoman Alroy'n jalkaväen luo.
Erämaa loppui, karavani joutui lavealle, mutta viljavalle tasangolle. Tämän äärimmäisestä päästä siinsi pitkä, lainehtiva sarja palmupuita. Etujoukko huudahti riemusta, heilutti pitkiä heittokeihäitänsä ilmassa ja sälisti lujalla rymäkällä käyräsapeleitansa vähäisiin, ympyriäisiin rautakilpiinsä. Kaikki silmät loistivat, kaikki kädet nostettiin, kaikki äänet raikkuivat paitsi niitten, joita tämä huima ilo oli tukahuttamallansa. Kuukausia erämaan helteessä kuljettuaan he näkivät suuren Eufratin.
Leveänä ja vankkana ja komeana ja tyynenä mahtava virta vyöryi kauniin ja kasvuisan maiseman läpitse. Virvoittava tuuli nousi sen helmasta. Kaikissa tuntui tämän elähyttävä vaikutus. Sairaat parantuivat, toivottomat rohkaisivat mielensä, terveet ja ilomieliset purskahtivat äänekkääsen nauruun, hypähtivät kameliensa selästä ja syleilivät lemuavaa maata taikka riehuen uudistuneista voimistansa ratsastivat täyttä laukkaa lakean yli ja heittivät irroitetut keihäänsä ilmaan ikäänkuin näyttääkseen, etteivät kärsimiset eikä ponnistukset olleet vieneet heiltä sitä taitoa ja tarmoa, jota paitsi heidän ei olisi käynyt astua jälleen vähemmän uskaliaitten veljiensä asuntoihin.
Karavani seisahtui lavean virran partaille, joka nyt hohti viileässä auringonlaskussa. Leiri oli asetettu, tasanko välkkyi teltoista. Polvillensa langettuaan kamelit nähtiin parvittain kyykistyneinä, suuret kasat kauppatavaroita vieressä. Valjaista päästetyt hevoset juoksivat hirnuen ympäri lakeaa, iloisesti pudistaen päätänsä ja piehtaroiden oudoilla laitumilla. Levittäen mattojansa ja kumartaen Mekkaa päin pilgrimit toimittivat iltarukouksiansa. Harvoin hartaammin kiitosta lausuttiin. He nousivat: mitkä heittäysivät virtaan, mitkä sytyttivät lamppuja, mitkä jauhoivat kahvia. Isot joukot hymyileviä maan-asukkaita saapuivat tuoden vereksiä ruokavaroja, halullisina käymään näin suruttomiin sydämiin ja täysinäisiin kukkaroihin käsiksi. Tämä oli yksi semmoinen tilaisuus, jolloin itämaalaisen tavallinen yksivakaisuus katoo. Myöhäiseen yöhön soiton helinä ja nauravien huudot kuuluivat kimaltelevan joen reunoilta; myöhäiseen yöhön olisi voinut ihastuneena kuunnella tarinoitsiain vallattomia kertomuksia taikka viehättyneenä katsella tanssiattarien vielä vallattomampia ruumiin-liikenteitä.
Bagdadin suuri basaari tarjosi päivää jälkeen karavanin tulon kuin vilkkaan ja loistavan näyn. Kaikki maailman harvinaiset ja kalliit tuotteet olivat kootut tälle kuuluisalle torille! Kashmirin shaleja ja Syrian silkkejä, Afrikan norsunluuta ja strutsinsulkia ja kultaa, Indian juveleja, Egyptin talismaneja, Persian hajuvoiteita ja käsikirjoituksia, Arabian höysteitä ja pihkaa, pulskeita hevosia, vielä pulskeampia orjia, sopelivaippoja, kärpän-nahkaisia turkkeja, sota-asuja, yhtä erinomaisia komeuden kuin kelvollisuuden puolesta, harvinaisia eläimiä, vielä harvinaisempia lintuja, sinisiä apinoita hopeisissa kaulavöissä, valkoisia metsäkauriita kultaisilla kytkyillä, vinttikoiria, riikinkukkoja, vähäisiä papukaijoja. Ja joka paikassa outoja ja hyöriviä ja virkoisia ihmisjoukkoja; kaikkien kansojen ja uskojen ja ilman-alojen edustajia: hekumallisia ja ylpeitä Turkkilaisia, sieviä ja sukevia Arabialaisia, Hebrealaisia mustin lakkineen ja levottomin kasvoinensa; Armenian kristittyjä tummilla, löyhyvillä vaatteillansa, leppeällä käytöksellään ja tyvenellä katsannollansa. Tuolla rehenteli hilpeä, teeskenteleväinen ja hempeä Persialainen; täällä Cirkassialainen heiskaroitsi pitkin hiuksinensa ja rengaspantsarineen. Kaunis ja valkeaverinen Georgialainen sysääntyi mustanpintaista Dongolan tai Sennaarin kauppiasta vastaan.
Noilla pitkillä, soukilla, kaaritetuilla ja väärillä basaarin kaduilla, joitten kumpaakin puolta kauppakaluilla täytetyt kojut reunustivat, kaikki oli puuhaa, ostoa ja vaihtoa. Joku kulkia lähestyi, joka nähtävästi ei ollut tavallista säätyluokkaa. Kaksi paagia astui hänen edessään, somanmuotoisia georgialaisia poikia, puettuina karmosinipunaisiin vaatteisin ja samanväriseen lakkiin, joka liittyi tiveästi päähän ja josta pitkät kultaiset töyhteet riippuivat. Toinen kantoi sinistä samettikukkaroa, toinen ha'assa olevaa, kallis-siteistä kirjaa. Neljä aseellista juoksulaista seurasi isäntäänsä, joka ratsasti paagien perässä maidonkarvaisella muulilla. Hän oli keski-ikäinen mies ja erinomaisen kaunis. Hänen väljät vaatteensa peittivät ainoan vian hänen ruumiinluonnossaan, vartalon, jota hemmotteleminen oli saattanut ehkä liian reheväksi. Hänen silmänsä olivat isot ja lempeät ja mustat; hänen nenänsä oli komea, vaikka vienon kaareva; hänen suunsa oli pieni ja kaunis; hänen huulensa mehukkaat ja punaiset; hänen hampaansa säännölliset ja häikäisevän valkeat. Hänen pikimusta partansa valui alas, vaikkei aivan pitkälle, soreissa ja luonnollisissa kiharoissa ja oli runsaasti hajustettu; hienot viikset varjostivat hänen ylihuultansa, mutta ei minkään poskiparran ollut sallittu estää näkyvistä hänen soikeain kasvojensa ja muhkean ihonsa muotoa ja hohtoa. Ylimalkain lihallisuus kenties liiaksi ilmestyi vieraan katsannossa; mutta hänen himokkaat silmänsä valoivat neroa ja viekkaus väijyi tuolta kievaalta huulelta. Ratsastajan puku oli erittäin komea. Hänen turbaninsa, joksi tulipunainen kashmirishaali oli kääritty, oli hyvin leveä ja, peittäen puoleksi hänen valkeaa otsaansa, enensi erilaisuudellansa toisen puolen loistavaa korkeutta. Hänen alustakkinsa oli valkoisesta Damaskon silkistä ja aivan kankea hopea-ommeluksista. Sitä ympäröitsi Brusan kultakankaasta tehty vyö, johon oli pistetty tikari, jonka kahvasta timantit ja rubinit leimuilivat. Hänen avara viittansa oli karmosini-värisestä verasta. Hänen valkoiset kätensä välkkyivät sormuksista, ja kiiltävät kalliit kivet riippuivat hänen korvissaan.
"Kuka tuo on?" kysyi joku Egyptin kauppamies matalalla äänellä siltä rihkamanmyyjältä, jonka kankaita hän paraikaa katseli.
"Se on herra Honain", vastasi rihkamanmyyjä.
"Ja mikä mies hän on?" jatkoi Egyptiläinen, "onko hän kalifin poika?"
"Mitä vielä! paljoa korkeampi herra — hänen lääkärinsä."
Valkoinen muuli pysähtyi juuri sen kojun luo, jossa tämä keskustelu tapahtui. Paagit seisahtuivat ja asettuivat kummallekin puolelle isäntäänsä — juoksulaiset torjuivat väentunkoa.
"Kauppias", lausui Honain suloisella, lempeällä hymyllä ja sointusalla äänellä, "kauppias, saitko minulle, mitä tilasin?"
"Löytyy vaan yksi Jumala", vastasi rihkamanmyyjä, joka oli tuo hyväntekeväinen Ali, "ja Mahomet on hänen profeettansa. Minulla oli onni, teidän korkeutenne, sillä minä tapasin Aleppossa tuon kirotun giaurin, josta minä puhuin, ja katso, se, mitä halasit, on tässä." Näin puhuen Ali otti esiin useita kreikkalaisia käsikirjoituksia ja tarjosi niitä vieraallensa.
"Haa!" huudahti Honain sädehtivin silmin, "se on hyvä — niitten hinta?"
"Tuo uskoton ei tahtonut myydä niitä vähempään kuin viiteensataan dirhemiin", vastasi Ali.
"Ibrahim, katso, että tämä arvoisa kauppias saa tuhat."
"Yhtä monta kiitosta, herra Honain."
Kalifin lääkäri kumarsi suosiollisesti.
"Astukaat eteenpäin, paagit", jatkoi Honain; "miksi tämä pidätys?Ibrahim, katso, että meidän on tie auki. Mitä tämä on?"
Joukko miehiä tuli esiin, vetäen muassaan yhtä nuorukaista, joka melkein uupumallansa vielä yksinänsä ponnisti kunnottomia vangitsioitansa vastaan.
"Kadi, kadi", huusi etumainen heistä, joka oli Abdallah, "viekäät hänet kadin tuo."
"Jalo herra", lausui nuorukainen, irroittaen itsensä äkkinäisellä nytkäyksellä vastustajiensa käsistä ja tarttuen Honainin viittaan, "minä olen viaton ja minulle on tehty vääryyttä. Minä anon apuasi."
"Kadi, kadi", huudahti Abdallah; "tuo konna on varastanut sormukseni — sen sormuksen, jonka uskollinen Fatimani antoi minulle hääpäivänämme ja josta en tahtoisi erota, vaikka saisin kaikki isäntäni tavarat."
Nuorukainen piti vielä kiinni Honainin viitasta ja äänetönnä väsymyksestä loi häneen kauniit, rukoilevat silmänsä.
"Hiljaa!" Honain sanoi; "minä tahdon tuomita tässä asiassa."
"Herra Honain, herra Honain, kuunnelkaat herra Honainia!"
"Puhu, sinä riiteliä; mitä sinä nyt valitat?" kysyi HonainAbdallah'lta.
"Teidän korkeutenne", vastasi Abdallah surkealla äänellä, "minä olen teidän uskollisen palvelianne Alin orja: minun on ollut usein kunnia olla teidän korkeuttanne vartioimassa. Tämä nuori vintiö, ilkeä kerjäläinen, on ryöstänyt minulta, kun nukuin eräässä kahvilassa, yhden sormuksen; minulla on vieraita miehiä, että todella nukuin. Se on kallis smaragdi, teidän korkeutenne, ja kahta rakkaampi, koska se on lempilahja Fatimaltani. Ei mikään asia koko maailmassa olisi voinut luovuttaa minua siitä; ja niin, kun minä nukuin — tuossa on kolme rehellistä miestä, jotka voivat todistaa, että nukuin — tulee tämä pikkuinen kulkunuija, teidän armollinen korkeutenne, joka, sillä välin kuin hän on tarjoavinansa minulle kahvia, tarttuu sormeeni ja riistää pois tuon kalliin sormuksen, jota hän nyt pitää omissa viheliäisissä käpälissään eikä tahdo antaa minulle takaisin ilman selkäsaunatta."
"Abdallah on uskollinen orja, teidän korkeutenne, ja hadshi" (pyhävaeltaja), virkki hänen isäntänsä Ali.
"Ja mitä sinä tähän sanot, poika?" Honain kysyi.
"Että hän on kavala konna, joka valehtelee niinkuin orjat ainakin."
"Jämeästi vastattu, mutta ehkä totta", lisäsi Honain.
"Sinäkö minua orjaksi sanot, sinä hirtehinen?" huudahti Abdallah; "kerronko minä sinulle, mikä sinä olet? Mutta, teidän korkeutenne, älkäät kuunnelko häntä silmänräpäystäkään. Oikein häpeä on tuoda tuommoinen heittiö teidän eteenne; sillä pyhän kiven kautta, ja minä olen hadshi, minä varon vähäisen, että hän on Juutalainen."
Honain kävi vähän vaaleaksi ja puri huultansa. Häntä ehkä harmitti, kun hän oli aivan julkisesti ryhtynyt niin inhotun olennon kuin Hebrealaisen asiaan, mutta hänen mielensä ei tehnyt jättää sitä, jota hän tuokio takaperin oli päättänyt auttaa, ja hän kysyi nuorukaiselta, mistä hän oli sormuksen saanut.
"Minun rakkahin ystäväni antoi sen minulle, kun minä ensin aloitin sitä vaivalloista pyhävaellusta, jota en vielä ole päättänyt. Ei ole kuin yksi henkilö koko maailmassa, paitsi antaja, jolle tahtoisin antaa sen, ja tämän henkilön kanssa minä en ole tuttu. Kaikki nämät näyttänevät epäiltävältä, mutta kaikki on totta. Ainoastaan totuus tukee minua. Minä olen avuton ja ilman ystäviä; mutta minä en ole mikään kerjäläinen eivätkä mitkään kärsimiset voisi minua semmoiseksi muuttaa. Havaiten itseni moninaisista syistä peräti voipuneeksi, menin erääsen kahvilaan ja laskeusin alas, kukaties kuolemaan. Minä en saanut unta, vaikka minun silmäni olivat ummistetut, eikä mikään olisi voinut herättää minua siitä vavahtelevasta huumesta, jota minä luulin kuolemaksi, paitsi tämä ryöstäjä, joka ei malttanut odottaa siksi kuin kuolema olisi antanut hänen rauhassa anastaa juvelin, jota pidän kalliimpana kuin henkeäni."
"Näytä se minulle."
Nuorukainen nosti ylös kättänsä Honainia päin, joka koetti hänen suontansa, ja sitten veti pois sormuksen.
"Voi Fatimani!" huudahti Abdallah.
"Hiljaa!" lausui Honain. "Paagi, kutsu joku juvelikauppias tänne."
Honain katseli hyvin tarkasti sormusta. Joko hän oli heikko-näköinen taikka ehkä katetun basaarin petollinen valo häntä helposti sitä tutkimasta, ainakin hän kohotti kättänsä otsallensa ja muutaman silmänräpäyksen hänen kasvonsa olivat peitossa.
Juvelikauppias saapui paikalle ja, painaen kättänsä sydäntänsä vastaan, kumarsi Honainia.
"Sano tämän sormuksen hinta", lausui Honain matalalla äänellä.
Juvelikauppias otti sormuksen, katseli sitä joka taholta tarkastavalla silmällä, piti sitä päivää vastaan, koetteli sitä kielellänsä, käänsi sitä monta kertaa ja vakuutti viimein, ettei hän voisi myydä semmoista sormusta vähempään kuin tuhanteen dirhemiin.
"Olkoonpa oikeus teillä kummalla hyvänsä", sanoi Honain Abdallah'lle, "tahdotko luopua tästä sormuksesta, jos saat tuhat dirhemiä?"
"Aivan mieluisasti", vastasi Abdallah.
"Ja sinä, poika, jos päätös kääntyy sinun eduksesi, myytkö sinä tämän sormuksen kahdenkertaiseen hintaan siitä mitä juvelikauppias määräsi?"
"Herrani, minä olen puhunut totta. Minä en voi myydä tätä sormusta, vaikka saisin kalifin palatsin."
"Totuus pääsi kerta voitolle", lausui Honain. "Poika, sormus on sinun; ja sinulle, sinä petturi", kääntyen Abdallah'n puoleen, "sinä valehtelia, varas ja panettelia! sinulle se pieksentö, jonka sinä määräsit tälle viattomalle pojalle. Ibrahim, katso, että hän saa viisisataa. Nuori pilgrimi, sinä et ole enään avuton eikä ilman ystäviä. Seuraa minua palatsiini."
Holvitettu huone oli isonlainen ja sievänsuhtainen. Monilukuiset, valkeasta ja viheriästä marmorista veistetyt pylväät kannattivat sen kattoa, joka oli koristettu viheriöillä korkokuvilla ja hopeisilla tähdillä. Kirjavan marmori-permannon keskeltä nousi suihkulähde, jonka vesi lankesi viheriään porfyrisäiliöön, ja tämän suihkulähteen vieressä Honain lepäsi hopeisella vuoteella.
Hän nosti silmänsä maalauksilla varustetusta kirjasta, joka oli kotvan aikaa kiinnittänyt hänen huomiotansa; hän taputti käsiänsä, ja nubialainen orja tuli esiin, joka, laskien käsivartensa ristiin rinnallensa, kumarsi äänetönnä isäntänsä edessä.
"Kuinka meidän hebrealaisen pojan laita on, Almaschar?"
"Isäntä, kuume ei ole palannut. Me annoimme hänelle lääkejuoman; hän nukkui monta tuntia ja on nyt herännyt, heikkona, mutta terveenä."
"Käske hänen nousta ja tulla minun luokseni."
Nubialainen poistui.
"Ei löydy mitään niin ihmeellistä kuin samantunteisuus", puhui kalifin lääkäri miettivällä muodolla itseksensä; "kaikki yhtyy tähän perus-aatteesen, ja minä tunnustan, että tämä oppinut tohtori selittää sitä juurtajaksain ja hyvästi. Todestikin lukenut mies ja sujuva kynä; kuitenkin hän liiaksi uuttaa ainettansa. Hän on turhan tarkka. Havainto opettaa meille enemmän kuin filosofian lauseet. Huimaa nuoruuttani ajattelemalla minä kokosin viisautta. Minä olen nähnyt niin paljon, että olen tauonnut kummastelemasta. Vaikka epäilisimme kuinka paljon tahansa, löytyy sentään jotakin salamyhkäistä, jota ei järkemme saata käsittää. Vaan emmepä kuitenkaan ole siitä kaukana. Minusta tuntuu välisti kuin yksi askel, yksi ainoa askel voisi tuottaa meille valoa. Tuossa sairaamme tulee. Ruusu on kadonnut hänen poskeltansa, ja hänen korkea otsansa on vaalea ja synkkä. Kuitenkin jalo muoto — mietinnön valta-istuin; ja himo asuu tuossa hiukeavassa silmässä. Minä en tiedä mistä syystä, mutta suuresti tämä turvatoin lapsi minua viehättää.
"Jalo vieras, kuinka sinä jaksat?"
"Aivan hyvin, herrani. Minä tulin kiittämään sinua kaikesta sinun hyvyydestäsi. Ainoat kiitokseni ovat sanat, vieläpä liian heikot sanat; vaan kuitenkin orvon siunaus on aarre."
"Sinä olet siis orpo?"
"Minulla ei ole muuta isää kuin isiemme Jumala."
"Ja tämä Jumala on —"
"Israelin Jumala."
"Sen minä arvasin. Hän on semmoinen jumaluus, jota meidän kaikkien täytyy kunnioittaa; jos hän on se suuri Luoja, jota me kaikki tunnustamme."
"Hän on, mitä hän on, ja me olemme, mitä me olemme — kukistunut kansa, mutta yhä uskolliset."
"Uskollisuus on voima."
"Sinun sanasi ovat totuus, ja voima on pääsevä voitolle."
"Sinä ennustat!"
"Moni profeetta on pidetty vähässä arvossa, kunnes tulevaisuus osottaa, että Jumala on häneen vaikuttanut."
"Sinä olet nuori ja toivoa täynnä."
"Niin esi-isänikin oli Elah'n laaksossa. Mutta minä puhun mahomettilaiselle, ja se on turhaa."
"Minä olen lukenut niitä näitä ja voin ymmärtää, mitä sinä tarkoitat. Mitä minun uskooni tulee, minä uskon totuuteen ja soisin, että kaikki ihmiset tekisivät samoin. Muutoin, salli minun kysyä sen nimeä, joka nyt on huoneeni vieras?"
"He nimittävät minua Davidiksi."
"David, sinulla on sormus, smaragdi, johon on piirretty kummallisia kirjaimia, Hebrealaisia, luulen."
"Tässä se on."
"Kaunis kivi, ja tämä kirjoitus merkitsee —"
"Se on yksinkertainen legenda — 'Eroitetut, mutta yhdistetyt', — veljen rakkauden armas muisto."
"Sinunko veljesi?"
"Minulla ei ollut koskaan veljeä."
"Tämä sormus miellyttää minua oudolla tavalla: sinä epäilet. Hae tyyni palatsini ja valitse se aarre, jota pidät sen vertaisena."
"Jalo herra, tämä kivi on vähän-arvoinen; mutta, jos se olisikin semmoinen, joka sopisi kaunistukseksi kalifin otsalle, se olisi halpa palkinto kaikesta sinun hyvyydestäsi. Tämä sormus on annettu pikemmin talletettavaksi kuin lahjaksi. Kumma kylä, minun on mahdoton antaa se sinulle, vaikka sinun on oikeus käskeä, koska olet pelastanut minun, onnettoman, henkeni; mutta joku vieras suittanee huomenna kohdata minua ja melkein vaatia sitä itselleen, ikäänkuin omaansa."
"Ja tämä vieras on —"
"Lahjoittajan veli."
"Jabasterin veli?"
"Jabasterin!"
"Juuri niin. Minä olen tuo eronnut veli."
"Suuri on Israelin Jumala! Ota tämä sormus. Mutta mitä tämä on? Jabasterin veli turbanipäinen päällikkö! — Mahomettilainen! Sano, voi! sano vaan, ettet ole ruvennut heidän viheliäiseen uskontoonsa — sano, voi! sano vaan, ettet ole rikkonut meidän liittoamme, ja minä tahdon siunata tämän hetken onnea."
"Minä en petä mitään Jumalaa. Tyynnytä itseäsi, suloinen nuorukainen. Nämät kysymykset ovat liian korkeat, ettei sinun heikko terveytesi salli, että me keskustelemme niistä. Toisten me puhumme tästä, poikaseni; tällä kertaa minun veljestäni ja itsestäsi. Hän elää ja menestyy?"
"Hän elää uskossa; aina hurskaat menestyvät."
"Mainehikas uneksija! Vaikka meidän luontomme ovat erilaiset, minä aina rakastin häntä. Entä sinä itse? Sinä et ole se, jolta näytät. Kerro minulle kaikki. Jabasterin ystävä ei suinkaan liene mikään tavallinen ihminen. Sinun muotosi on ilmoittanut sinun arvosi. Luota minuun."
"Minä olen Alroy."
"Kuinka! Vankeuden Ruhtinas?"
"Aivan oikein."
"Alschirokin surmaaja?"
"Niin!"
"Samantunteisuuteni ennusti oikein. Minä rakastin sinua heti alusta. Ja mitä sinä täällä teet? Hinta on määrätty hengestäsi: olet kaiketi kuullut siitä?"
"Vasta nyt; mutta asia ei kummastuta eikä huoleta minua. Minä toimitanHerrani asioita."
"Mitä sinä aiot?"
"Vapauttaa hänen kansansa."
"Jabasterin oppilas: minä ymmärrän kaikki. Taas yksi hänen unelmiensa uhri. Minä pelastan tämän pojan. David, sillä sinun nimeäsi ei saa lausua tässä kaupungissa, aurinko on laskemaisillaan. Mennään pengermälle ja etsitään lohdutusta illan tuulelta."
"Mikä hetki nyt on, David?"
"Sydän-yö lähestyy. Minä soisin tietäväni, lukeeko sinun veljesi tähdistä meidän onnellisen yhteentulomme."
"Ihmiset lukevat, mitä halajavat. Hän on oppinut kabbalista."
"Mutta mielihalumme tulevat ylhäältä."
"Niin sanotaan. Me luomme itse oman kohtalomme ja sanomme sitä sallimukseksi."
"Kuitenkin puhui ääni — Äänen Tytär, joka kutsui Samuelin."
"Sinä olet kertonut minulle kummallisia asioita; minä olen kuullut kummallisempia selitettävän."
"Minun uskoni on kallio."
"Johon joudut haaksirikkoon."
"Oletko sinä Sadusealainen?"
"Minä olen mies, joka tuntee ihmiset."
"Sinä olet oppinut, mutta Jabasterista erinkaltainen."
"Me olemme samat, vaikka erinkaltaiset. Päivä ja yö ovat molemmat ajan osia."
"Ja sinun osasi on —"
"Totuus."
"Se on, valkeus."
"Niin; niin häikäisevä, että se toisinaan näyttää pimeältä."
"Niinkuin tarkoituksesi."
"Sinä olet nuori."
"Onko nuoruus mikään vika?"
"Ei, päinvastoin. Mutta me emme voi syödä hedelmää, sillä aikaa kuin puu kukkii."
"Mitä hedelmää?"
"Tietoa."
"Minä olen tutkinut."
"Mitä?"
"Kaikkia pyhiä kirjoituksia."
"Mistäs tiedät, että ne ovat pyhiä?"
"Ne tulevat Jumalasta."
"Niin kaikki tekee. Onko kaikki pyhää?"
"Nämät kirjoitukset osottavat hänen tahtoansa."
"Jabasterin opin mukaan. Kysy tuolta mieheltä, joka rukoilee tuossa moskeassa, ja hän lausuu sinulle, että Jabaster on väärässä."
"Lopulta sinä kuitenkin olet Mahomettilainen."
"Ei."
"Mitä siis?"
"Minä olen jo sanonut sinulle — minä olen mies."
"Mutta mitä sinä palvelet?"
"Mitä palveleminen on?"
"Semmoista kunnioittamista, jota luotu osottaa luojaansa kohtaan."
"Kuka tämä on?"
"Meidän Jumalamme."
"Israelin Jumala."
"Juuri niin."
"Siinä tapauksessa vaan vähäinen joukko hänelle suitsutuksiansa sytyttää."
"Me olemme valittu kansa."
"Valitut pilkattavaksi, herjattavaksi ja häväistäväksi. Siinä ei ole mitään kehuttavaa."
"Me unhotimme hänen, ennenkuin hän rankaisi meidän."
"Miksi sen teimme?"
"Sinä tunnet pyhän sukukuntamme aikakirjat."
"Kyllä, minä tunnen ne: ne ovat, niinkuin kaikki aikakirjat, verenvuodatusten kertomuksia."
"Tulevien voittojen kertomuksia."
"Jos vapauttaminen vaan merkitsee verenvuodatusta, minä en kadehdiMessiasta."
"Oletko sinä Jabasterin veli?"
"Niin oli minun äitini tapa sanoa: hurskas ja siunattu nainen."
"Herra Honain, sinä olet rikas ja viisas ja voimallinen. Sinun lähimmäisesi eivät puhu sinusta kuin ylistyksellä tai pelolla, ja kumpikin ilahuttaa sydäntä. Sinä olet jättänyt vanhan arkkimme; miksi — vähät siitä. Emme siitä puhu. Se on jotakin, että, vaikka kohta olet vieras, sinä et ole ainakaan uskostasi luopunut. Sinun käy kaikki hyvin tässä maailmassa, herra Honain. Mutta jos kumarrusten ja siunausten asemesta sinua tervehdittäisiin, niinkuin veljiäsi, ainoastaan lyömillä ja kirouksilla; jos sinä joka aamu nousisit ainoastaan tunteaksesi, että olemisesi on kunniattomuus, ja havaitaksesi, että kaikki ympärilläsi pitävät sinua jonakin saastaisena ja vahingollisena olentona; jos sinun täytyisi, niinkuin heidän, asiain parhailla ollen, elää halpaa ja unteliasta elämää, toivotonta ja tarkoitusta vailla, taikka ainoastaan semmoisella toivolla ja tarkoituksella, joka häväisee, ja jos sinä lisäksi hyvin tietäisit todellisen arvosi ja lujaan luottaisit sukukuntasi etevyyteen; no silloin kukaties Honainkin huomaisi, että ansaitsee taistella vapautta ja kunniaa varten."