The Project Gutenberg eBook ofAlroy: RomaniThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Alroy: RomaniAuthor: Earl of Beaconsfield Benjamin DisraeliTranslator: Waldemar ChurbergRelease date: February 26, 2008 [eBook #24687]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ALROY: ROMANI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Alroy: RomaniAuthor: Earl of Beaconsfield Benjamin DisraeliTranslator: Waldemar ChurbergRelease date: February 26, 2008 [eBook #24687]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Alroy: Romani
Author: Earl of Beaconsfield Benjamin DisraeliTranslator: Waldemar Churberg
Author: Earl of Beaconsfield Benjamin Disraeli
Translator: Waldemar Churberg
Release date: February 26, 2008 [eBook #24687]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ALROY: ROMANI ***
Produced by Tapio Riikonen
Romani
B. D'Israel'ilta,Parlamentin-jäsen,'Coningsby'n ja 'Sibyl'in kirjoittaja.
Englannin kielestä suomentanut Waldemar Churberg.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1875.
"Missä olet maani, oi!Äänettömillä rannoillasEi laulu sankareistas soi,Jo katos' urhot laaksoistas:Mun käsissäni, heikkovoimaisen,Soi kanteleesi jumalallinen!"
Kun oleskelin Jerusalemissa vuonna 1831 ja kävin Israelin kuninkaitten tarun-omaisissa hautakammioissa, ajatukseni palasivat erääsen henkilöön, jonka ihmeellinen elämän-juoksu oli jo nuoruudessani kiinnittänyt huomiotani, koska se oli täynnä mitä runsaimpia aiheita runolliseen teokseen. Silloin minä aloitin tätä kertomusta, jonka oli määrä säilyttääAlroy'nmuistoa.
Kahdennellatoista vuosisadalla, jolloin Alroy astui esiin, oli Idän valtiollinen asema tämmöinen.
Kalifatia uhkasi pikaisesti lähestyvä häviö. Seldshukien sultanit, joita oikea-uokoisten hallitsiat olivat kutsuneet avuksensa, olivat, niinkuin Ranskan majordomit, kohonneet valtakunnan varsinaisiksi isänniksi. He olivat Profeetan jälkeläisten maista lohkoneet itselleen neljä kuningaskuntaa, jotka tuottivat sultanin nimen neljälle seldshukilaiselle ruhtinaalle, nimittäin Bagdadin, Persian, Syrian ja Rumin eri Vähän Aasian sultanille.
Mutta ylellisyyden ja velttouden tavalliset seuraukset alkoivat ilmestyä näissä sotaisissa ruhtinaissa itsessä, samalla kuin heidän armeijainsa sotakuri höltyi ja näitten käytös muuttui epäluotettavaksi, He eivät olleet enää samoja voittamattomia ja vastustamattomia sotureita kuin niihin aikoihin, jolloin he Kaspian meren rannikoilta levisivät Idän ihanimpiin maisemiin; ja vaikka heidän vielä onnistui pitää voimassa järjestystä omissa maissansa, he kuitenkin vaivoin peitetyllä pelolla katselivat Karamanian kuningasten kasvavaa voimaa, joitten valloitukset päivästä päivään likenivät heidän rajojansa.
Hebrean kansan suhteen tulee tietää, että Jerusalemin hävityksen jälkeen itämaan Juutalaiset, vaikka he tunnustivat voittajiensa päävaltaa, kuitenkin kaikenlaisia oikeuden asioita varten keskenänsä yhtyivät kotimaisen hallitsian johdolla, jonkun kuuluisan Davidin jälkeisen, jota he kunnioittivat "Vankeuden Ruhtinaan" nimellä. Jos saamme uskoa tämän haaveksivaisen kansan innokkaita historioitsioita, oli semmoisia menestyksen aikakausia, jolloin "Vankeuden Ruhtinaat" osoittivat melkein yhtä suurta komeutta ja olivat melkein yhtä mahtavat kuin entiset Judan kuninkaat. Varmaa on, että heidän valtansa karttui aivan samassa määrässä kuin kalifati heikontui, eikä saa epäillä, että Hebrealaisten ruhtinaat ajottain, kun kalifien valta oli suurimmassa häiriössä, pääsivät jommoiseenkin paikkakunnalliseen, vaikka pian ohitse menevään arvoon. Heidän pää-asuntonsa oli Bagdad, jossa he pysyivät yhdenteentoista vuosisataan asti. Tämä oli turmiokas aikakausi itämaitten historiassa, eivätkä "Vankeuden Ruhtinaatkaan" välttäneet sen vaurioita. Näitä ruhtinaita mainitaan vielä kahdennellatoista vuosisadalla. Minä olen rohjennut sijoittaa yhden heistä Hamadaniin, tähän kaupunkiin, jossa Hebrealaiset mielellään oleskelivat, koska se oli Esterin ja Mardokain hautaus-paikka.
Mitä tämän kertomuksen yliluonnollisiin tapauksiin koskee, ne noudattavat kabbalaa ja ovat asianmukaiset. Kaikkiin näihin henkimaailman ilmiöihin, hautojen aaveista Salomonin valtikkaan asti, löytyy todistuksia Hebrealaisten muinaistarinoissa.
Grosvernor Gate,
Heinäkuulla, 1845.
Vaskitorvet kajahtivat viimeisen kerran, kun Vankeuden Ruhtinas astui valkoisen muulinsa selästä; hänen saattokuntansa riemasteli ikäänkuin he vielä kerta olisivat olleet itsenäinen kansa; ja jollei olisi nähnyt ympärillä seisovien Mahomettilaisten pilkallisia syrjäsilmäyksiä, olisi helposti luullut tätä päivää pikemmin voiton kuin veron päiväksi.
"Kunnia ei ole vielä kadonnut!" huudahti arvoisa Bostenag, kun hän astui asuntonsa saliin. "Tämä tosin ei ole niinkuin Saban käynti Salomonin luona; eipä kuitenkaan kunnia vielä ole kadonnut. Sinä olet asettanut hyvin, uskollinen Kaleb." Ijäkkään miehen rohkeus kävi suuremmaksi, sillä jokainen askel omien seinien suojassa poisti yhä enemmän hänen mielestään hänen pelkonsa äskeiset syyt — uskottoman alhaison luja-ääniset kiroukset ja uhkaavat aseet.
"Tämä on oleva ilon ja kiitoksen päivä!" jatkoi ruhtinas; "ja katso, uskollinen Kaleb, että torvensoittajia hyvin kestitetään. Tuo viimeinen toitotus toimitettiin uhkeasti. Se ei ollut niinkuin pasunan ääni Jerikon edustalla; vaan kuitenkin se ilmoitti, että sotalaumojen Herra oli meidän puolellamme. Kuinka noita kirotuita Ismaeliitoja vävähti! Huomasitko, Kaleb, sitä pitkää viheriäisiin puettua Turkkilaista, joka seisoi vasemmalla puolella minua? Jakobin valtikan kautta, hän vaaleni! No! tämä on oleva ilon ja kiitoksen päivä! Ja'a säästämättä viiniä ja lihapatoja kansalle. Pidä, lapseni, huolta tästä, sillä kansa huusi uljaasti ja vahvalla äänellä. Se ei ollut niinkuin tuo ankara huuto leirissä, kun liiton-arkki palasi; vaan kuitenkin se kuului komealta ja todisti, ettei kunnia vielä ollut kadonnut. Ja'a siis säästämättä viiniä, poikaseni, ja juo Ismaelin häviöksi sitä nestettä, jota hän ei tohdi maistaa."
"Tämä on todella ollut suuri päivä Israelille!" huudahti Kaleb riemuiten hänkin samoin kuin hänen hallitsijansa.
"Jos tätä juhlakulkua olisi kielletty", jatkoi Bostenag, "jos minä olisin kaikista ruhtinaista ollut ainoa, jonka olisi täytynyt jalkaisin viedä perille tuo kirottu vero ilman torvitta ja vartioväettä, niin, hyvä Kaleb, tämän valtikan kautta, minä todella luulen, että, vaikka tämä vanha vereni nyt juoksee verkalleen suonissani, minä olisin — mutta nyt on tarpeeton puhua — isiemme Jumala on ollut meidän turvamme."
"Aivan niin, Herrani, me olimme niinkuin David Ziphin korvessa; mutta nyt olemme niinkuin Herran voidellut Engedin linnoituksessa!"
"Kunnia ei ole tosiaankaan vielä kokonansa kadonnut", lisäsi ruhtinas hiljennetyllä äänellä; "jos kuitenkin — minä kerron sinulle jotakin, Kaleb — kiitä Herraa, että sinä olet nuori."
"Eläneehän minun ruhtinaanikin hyviä aikoja vielä nähdäksensä."
"Ei, lapseni, sinä et ymmärrä minua oikein. Sinun ruhtinaasi on elänyt pahoja aikoja nähdäksensä. Tulevaisuutta minä en ajatellut, kun käskin sinun kiittää Herraa, koska olet nuori — sitä suurempi syntini oli. Minä ajattelin, Kaleb, että jos sinun hiuksesi olisivat niinkuin minun, jos sinä voisit muistaa, niinkuin minä, niitä aikoja, jolloin emme tarvinneet mitään lahjoja osoittaaksemme, että olimme ruhtinaita — niitä kunniakkaita päiviä, jolloin itse vankeuden vangitsimme — minä ajattelin, kuule poikaseni, mikä edullinen perintö se on, kun syntyy menneitten ilojen perästä."
"Minun isäni eli Babelissa", Kaleb lausui.
"Voi! älä mainitse sitä nimeä! — älä mainitse!" huudahti ijäkäs päällikkö. "Synkkä se aika oli, jolloin kadotimme tämän toisen Sionin! Me olimme silloin myöskin Egyptiläisten orjina; mutta todestansa Faraon valtakunta oli meidän käsissämme. No Kaleb, Kaleb, sinä, joka tiedät kaikki — nuot vaivaloiset päivät — nuot yöt, yhtä levottomat kuin rakkautta sairastavan nuorukaisen — sinä, joka tiedät kaikki, mitä sinun ruhtinaasi on saanut kärsiä, ennenkuin hän sai luvan kaunistaa veropäiväämme kymmenkunnan kurjien vartiain läsnä-ololla — sinä, joka tiedät kaikki minun vastukseni, joka olet nähnyt kaikki minun häväistykseni, mitä sinä sanoisit dirhemeillä täytetystä kukkarosta, jota seitsemän tuhatta käyräsapelia ympäröitsi?"
"Seitsemän tuhatta käyräsapelia!"
"Ei ainoatakaan vailla; minun isäni heilutti yhtä."
"Se oli tosiaan suuri päivä Israelille!"
"Ei, se ei ole mitään. Kun vanha Alroy oli ruhtinaana — vanha David Alroy — emme kolmenakymmenenä vuotena, hyvä Kaleb — kolmenakymmenenä pitkänä vuotena maksaneetmitäänveroa Kalifille."
"Ei mitään veroa! ei mitään veroa kolmenakymmenenä vuotena! Ihmekö siis, ruhtinaani, että Filistealaiset taannoin korkoja vaativat?"
"Ei, se ei ole mitään", jatkoi ijäkäs Bostenag palveliansa huudahuksista vaaria pitämättä. "Kun Moktador oli kalifi, lähetti hän samalta ruhtinas Davidilta tiedustelemaan miks'ei dirhemejä oltu koottu, ja heti David käski ratsahille ja lähti etevinten kansalaisten seuratessa palatsille ja sanoi kalifille, että vero osoitti semmoista heikkojen nöyrtymistä voimallisempien edessä, jonka kautta suojelusta ja apua pyydetään; vaan koska hän ja hänen kansansa olivat kymmenen vuotta vartioinneet kaupunkia Seldshukeja vastaan, niin kalifi hänen mielestään oli hänelle velkaa."
"Me saamme vielä nähdä aasin astuvan tikapuita ylös", huudahti Kaleb, kummastuneena katsoen taivasta kohden.
"Se on kuitenkin totta", jatkoi ruhtinas; "minä olen usein kuullut isäni kertovan tätä. Hän eli siihen aikaan lapsi, ja hänen äitinsä nosti hänen ylös katsomaan, kuinka saattoväki palasi, ja koko kansa huusi: 'valtikka ei ole joutunut pois Jakobilta.'"
"Se oli tosiaan suuri aika Israelille."
"Ei, se ei ole mitään. Tämmöisiä asioita voisin viljalta kertoa sinulle! Mutta me puhumme turhia; meidän toimemme ei ole vielä päättynyt. Mene sinä kansan luo; lesket ja orpolapset odottavat sinua. Anna runsaasti, hyvä Kaleb, anna runsaasti; Kananealaisten saaliit eivät ole enää meidän hallussamme, vaan kuitenkin on Herra vielä meidän Jumalamme, ja lopulta tämäkin päivä on suuri päivä Israelille. Ja, Kaleb, Kaleb, ilmoita minun sukulaiselleni, David Alroy'lle, että minä tahtoisin puhutella häntä."
"Minä teen kaikki viipymättä, hyvä isäntäni! Meitä kummastutti, ettei meidän kunnioitettu herramme, teidän sukulaisenne, tänä päivänä ollut muassamme veron viennillä."
"Kuka käski teidän kummastella? Menkäät tiehenne! Kuinka kauan mielitte laiskehtia täällä? — pois?"
"Heitä kummastuttaa, ettei hän ollut muassamme tänä päivänä veron viennillä. Voi! varmaankin — kaikki siitä puhuvat. Tämä poika saattaa meidät perikatoon — juuri viisas käsi meidän särkynyttä valtikkaamme pitelemään. Minun silmäni ovat seuranneet häntä hänen lapsuudestansa asti; hänen olisi tarvinnut asua Babelissa. Vanhan Alroy'n veri juoksee hänen suonissaan — kankeaniskainen suku. Nuorena minä olin ystävyydessä hänen iso-isänsä kanssa; minä itse haaveksin silloin moninaisia. Unelmia, unelmia! pahat ajat ovat kohdanneet meitä, vaan kuitenkin me vaurastumme. Minä olen elänyt kyllin, jotta olen nähnyt, että rikas karavani, joka kuljettaa Indian shaaleja ja Samarkandin kankaita, vielä on ihana katsella, vaikkei juuri niinkuin tanssi liiton-arkin edessä. Ja meidän kovasydämiset hallitsijamme ylpein mieli-aloinensa, tulevatko he toimeen ilman meitä? Me hyödymme vielä rikkaiksi. Minä olen nähnyt ylpeän kalifin kukistuvan paljoa viheliäisemmäksi orjaksi kuin Israel. Ja vielä nytkin nuot voittosat ja hekumalliset Seldshukit vapisevat, kun vaan Arflanin nimeä vähänkin mainitaan. Kuitenkin minä, Bostenag, ja meidän hajonneitten sukukuntiemme kurjat jäännökset vielä säilymme, ja vielä, kiitetty olkoon Jumalamme, me vaurastumme. Mutta meidän valtamme aika on mennyt; viisaan menetyksen kautta meidän nyt tulee edistyä. Ivaa ja pilkkaa, kirousta, kukaties lyömistäkin täytyy nyt Israelin tyvenellä, jopa hymyilevälläkin muodolla kestää. Entä sitten? Jokaisesta ivasta ja pilkasta, jokaisesta kirouksesta minä saan dirhemin; ja jokaisesta lyömästä — katsokoon se eteensä, joka on minun velkojani taikka tahtoo siksi ruveta. Mutta katso, sukulaiseni tulee! Hänen iso-isänsä oli minun ystäväni. Minusta tuntuu ikäänkuin nyt näkisin hänen: saman Alroy'n, joka oli lapsuuteni kumppani. Vaan kuitenkin tuo heikko vartalo ja nuot tyttömäiset kasvot varsin vähän soveltuvat noihin mustiin himoihin ja vaarallisiin aikeisin, jotka, minun luullakseni, piilevät hänen hellässä rinnassaan. Hyvä, että tulitte."
"Te tahdoitte minua tänne, heimolaiseni?"
"Entä sitten? Vanhat tahtovat usein, mitä nuoret harvoin tarjoavat."
"Minä en kumminkaan voi kieltää mitään; sillä minulla ei ole mitään annettavaa."
"Sinulla on juveli, jota minä suuresti halajan."
"Juveli! Katso, minun seppeleeni! Te annoitte sen minulle, setäni; se on teidän."
"Minä kiitän sinua. Minä näen tässä, lapseni, monta loistavaa rubinia, monta hienoa ja tummaa helmeä ja monta smaragdia, jotka hohtavat ikäänkuin tähdet kaukaisessa erämaassa. Ne ovat oivallisia kiviä, vaan kuitenkin minä kaipaan yhtä juvelia, paljon kalliimpaa, jonka luulin olevan sinulla, David, kun annoin tämän korean seppeleen sinulle."
"Miksi te siitä nimitätte?"
"Kuuliaisuudeksi."
"Merkitykseltään kahdenvaiheinen sana; sillä kuuliaisuus ei ole mikään hyvä avu, kun velvollisuus tuottaa häpeätä."
"Minä näen, että sinä ymmärrät, mitä tarkoitan. Sanalla sanoen, minä käskin sinun tulla saadakseni tietää, miks'et tänä päivänä yhtynyt minuun, kun minä vein meidän — meidän —"
"Veromme."
"Olkoon niin: veromme. Miksi olit poissa?"
"Sentähden, että se oli vero: minä en maksa mitään veroa."
"Jos, David, seitsemänkymmentä kolkkoa talvea olisi saattanut nuoruuteni huimuuden unhotuksiin, minä pitäisin sinua mieletönnä. Luuletko sinä, että minä siitä syystä, että olen vanha, suostun häpiään ja hallitsiasukuni orjuuteen? Jos elämä olisi vaan vapauden tai orjuuden, kunnian tai kunniattomuuden asia, olisi kaikkien helppo päättää. Tiedä, se ei tarvitse suurta rohkeutta, joka mielii olla äreänä kansan-ystävänä onnettomassa maassa ja purkaa urhoollista mielipahaansa kanssakärsiviä vastaan, joitten vaivoja hän ei kykene lievittämään. Vaan sitä laatua sinun sukusi aina oli. Semmoisia vapauttajia löytyi kosolta Alroy'n hallitsiasuvussa. Ja mikä seuraus siitä on ollut? Minä tapasin sinun ja sinun sisaresi orpolapsina, sinun valtikkasi murtuneena ja sinun sukukuntasi hajonneena. Se vero, jonka me nyt kumminkin maksamme niinkuin ruhtinaat, otettiin silloin ruoskalla ja sitä kahleissa tarjottiin. Minä kokosin meidän hälventyneen kansamme, minä asetin vanhan valta-istuimemme entisellensä ja tätä päivää, jota sinä arvelet nöyristyksen ja murheen päiväksi, katsovat kaikki syystä voiton ja pitojen päiväksi; sillä, eikö ole nähty, että Ismaeliitain kiusallakin valtikka ei ole vielä joutunut pois Jakobilta?"
"Tehkäät hyvin, heimolaiseni, ja jättäkäät nämät asiat. Minä en tahtoisi mielelläni unhottaa, että te olette minun sukulaiseni, vieläpä hyväkin. Älkäämme riidelkö. Vähät minun tunteistani. Ne ovat minun omani: minä en voi niitä muuttaa. Ja mitä minun esi-isiini tulee, jo he miettivät paljon, vaan toimittivat vähän, no siinä tapauksessa näyttää siltä kuin sukusarjani olisi puhdas ja minä heidän todellinen poikansa. Oli kumminkin yksi heistä sankari."
"Oi! tuo suuri Alroy; sinun sopii hyvin ylpeillä semmoisesta esi-isästä."
"Minä häpeän hänen edessään, setäni — häpeän, häpeän."
"Hänen valtikkansa on vielä tallella. Minä en puolestani ole pettänyt häntä. Ja niin minä nyt joudun siihen, mitä meidän yhteentulomme oikeastaan tarkoitti. Minä tahtoisin jättää takaisin tämän valtikan."
"Kenelle?"
"Sen oikealle omistajalle, sinulle itselle."
"Voi! ei, ei — älkäät — älkäät. Minä pyydän teitä, unhottakaat yhtä perinpohjin, että minulla on oikeus siihen, kuin minä tästä oikeudesta luovun. Tämä valtikka — te olette käyttäneet sitä viisaasti ja hyvästi; minä rukoilen teitä, pitäkäät se. Minulla ei ole todellakaan, hyvä heimolaiseni, minkäänlaista kykyä tämän viran tukaliin tehtäviin."
"Sinä himoitset kunniaa, mutta kartat työtä."
"Työ ilman kunniaa on palkkalaisen osa."
"Sinä olet lapsi; sinä elänet kuitenkin, kunnes opit, että elämän suurin sulo on hiljaiset velvollisuudet ja hyvin ansaittu lepo."
"Jos lepo on minulle määrätty, minä tahdon pitää sitä metsä-elävän luolassa."
"Oi David! David! sinun luonteessasi, poikani, on jotakin rajua, joka usein saattaa minun vapisemaan. Sinä olet jo liian paljon yksinään, lapseni. Ja tästä syystä, niinkuin tärkeämmistäkin, minä soisin, että sinä vihdoin rupeat siihen virkaan, joka perinnön kautta on sinun. Sitä myöten kuin minä vähäisellä kokemuksellani neuvon-antajana voin auttaa sinua, minä aina olen altisna sinulle; ja, paitsi sitä, meidän Jumalamme ei hylkää sinua, joka olet orpolapsi ja kuninkaallista sukua."
"Älkäätte, hyvä heimolaiseni, jatkako. Minua ei erittäin haluta nousta semmoiselle valta-istuimelle, joka asettaa minut orjien ensimäiseksi."
"Joutavia! sinä olet nuori. Elämmekö me orjiksi? Onko tämä sali mikään palvelian huone? Missä komeassa haremissa näkisimme näin kalliita mattoja ja näin uhkeita sohvia? Minusta ei tunnu siltä kuin olisin orja. Raha-arkkuni ovat täynnä dirhemejä. Onko tämä orjantapaista? Karavanin rikkain seurue on aina Bostenag'in. Onko tämä orjan oloa? Astu Bagdadin basaarin poikki ja sinä huomaat minun nimeni mahtavammaksi kuin kalifin. Osottaako tämä orjuutta?"
"Heimolaiseni, sinä teet työtä muitten hyväksi."
"Niin me kaikki teemme, niin mehiläinen tekee, ja kuitenkin on hän vapaa ja onnellinen."
"Hänellä on kumminkin pistin."
"Jota hän ei voi käyttää kuin yhden kerran; ja kun hän pistää —"
"Hän kuolee, mutta niinkuin sankari. Semmoinen kuolema on makeampi kuin hunaja."
"Kyllä, sinä olet nuori, sinä olet nuori. Minulla oli myöskin kerta aikeita. Kaikki vaan unelmia, unelmia. Minä tahtoisin mielelläni nähdä sinun onnellisena, lapseni. Noh, anna noitten kasvojen kirkastua; lopulta on tämä päivä kuitenkin suuri päivä. Jos sinä olisit nähnyt, mitä minä olen nähnyt, David, sinäkin olisit kiitollinen. Tule, kemuilkaamme. Ismaeliita, tuo kirottu Hagarin lapsi, tunnustaa tänään, että sinä olet ruhtinas; tänä päivänä sinä myöskin täytät kahdeksantoista vuotta. Kansamme tavat vaativat nyt, että sinä otat vastaan miehen-ijän kunniamerkit. Tästä päivästä siis sinun hallituksesi alkaa; ja meidän juhlassamme minä esittelen kansan vanhimmat heidän ruhtinaallensa. Jää hyvästi hetkeksi, lapseni. Pue kasvosi hymyihin. Minä hartaasti odotan sinun tuloasi."
"Jääkäät hyvästi."
Hän käänsi päätänsä ja silmäili heimolaistansa, kun tämä astui ulos: hänen katkera katsantonsa lauhkeni vähitellen, kun Bostenag poistui: alakuloisuus astui ivan sijaan; hän huokaili, hän heittäysi sohvalle ja peitti kasvonsa käsillään.
Yhtäkkiä hän nousi ja astui epätasaisesti ja kiivaasti edes-takaisin huoneessa. Hän seisahti, hän nojautui yhtä pylvästä vastaan. Hän puhui vapisevalla ja hillityllä äänellä.
"Voi! sydämeni on täynnä huolia ja suru pimittää sieluni! Mikä minä olen? Mitä nämät kaikki ovat? Raskas pilvi peittää elämäni. Isieni Jumala, salli sen puhjeta!"
"Minä en tiedä, mitä minä tunnen — kuitenkin, mitä minä tunnen, on mielettömyyttä. Näin oleminen ei ole elämistä, jos elämä on semmoinen, joksi minä olen toisinaan sitä mielessäni kuvaillut ja joksi rohkenen sitä ajatella. Jos elämä on siinä, että hengittää, että syö, että nukkuu, että valvoo ja taas hengittää, että taas huomaa elämän toivottomaksi — jos elämä on siinä, miksipä nämät alati ahdistavat ajatukset, jotka hiljalleen kuiskuttelevat, että kuolema olisi parempi?"
"Pois! Paha henki kiusaa minua. Mutta mihin? Mikä nimetön teko on saastuttava tätä kättä? Se ei saa tapahtua: kaksi kertaa kahden tuhannen vuoden vanha kuninkaallinen veri, se ei saa kuolla — kuolla niinkuin unelma. Oi! sydämeni on täynnä huolia ja suru pimittää sieluni!"
"Kuule! vaskitorvet julistavat häväistystämme. Voi! jospa ne vaan kutsuisivat taisteloon! Sotalaumojen Herra! anna minun voittaa niinkuin David tai kuolla, Herra, niinkuin Saul!"
"Miksi minä elän? Oi! jos vaan se ajatus, joka salaisesti väijyy sydämessäni, voisi vastata — ei tuon torven ääni puhuisi lujemmin eikä selvemmin. Väärän aatteen palveliana minä viivyn tässä varjokkaassa elämässä ja kasvattelen noita äänettömiä kuvia, joita ainoastaan minun silmäni näkevät, kunnes ne viimein ovat varustetut kaikilla elämän kauheilla ehdoilla ja hengittävät ja toimivat ja synnyttävät sallimuksen ja kauneuden, ajan ja kuoleman ja kunnian vireän maailman. Ja tuosta tekojen häikäisevästä erämaasta minä sitten kuljen pois ja herään ja havaitsen itseni tulleen tähän kolkkoon orjuuden maahan aivan niinkuin laitani nyt on. Hirveätä! hirveätä!"
"Isieni Jumala! — sillä minä en todellakaan julkene nimittää sinua heidän viheliäisten lastensa Jumalaksi — salli minun kuitenkin, Sinain muiston kautta, sanoa sinulle, että vielä jotakin entisen veren kaltaisa juoksee näissä suonissa ja että vielä löytyy yksi, joka mielellänsä tahtoisi puhua kasvoista kasvoihin sinun kanssasi — puhua ja voittaa."
"Ja jollei se lupaus, jossa me pysymme kiinni, ole pelkkää petosta, anna hänen tulla, tulla, vieläpä pian tulla, sillä sinun palveliasi Israel, Herra, on nyt niin pahamaineinen orja, niin suruun vaipunut ja niin ylenkatsottu, että silloinkin, kun isämme ripustivat harppunsa Babelin virran synkkien vesien rannoilla, he olivat kuin paradiisissa siihen verraten, mitä me kärsimme."
"Voi! He eivät kärsi; he kantavat osaansa eivätkä tunne mitään. Muutoin meidän varjokas kerubimme tähän aikaan jälleen vartioitsisi liiton-arkkia. Tahto työn synnyttää ja se, joka kauan jotakin aatetta vaalii, vaikka kuinka hurjaa tahansa, huomaa, että hänen unelmansa oli vaan tulevien tapausten ennustaja."
"Ja nytkin kirkas leimaus välähtää sieluni pimeyden puhki — siltä minusta näyttää, siltä näyttää — voi! tuskalloisin olo on se, kun epätoivossa kunniaa uneksii. Ei, ei, minä elän ja kuolen aivan halpana olentona; kauneus ja rakkaus ja maine ja mahtavat työt, naisten hymyt ja miesten katseet ja tuo jalostuttava oman arvon tieto ja koko tuon suuria tuottavan innon vinheä virta — nämät eivät ole minua varten — ja minä, Alroy, pyhien kuningasten jälkeinen, jonka sielu himoitsee valtaa, minä seison täällä turhaan kädelläni tavoittaen kadonnutta valtikkaani, häpeän-alaisena orjana! Ja elänkö minä kuitenkin? Elänkö! kyllä, hauskastikin. Kuule! ilo pitää uhkeita pitojansa näitten hupaisten muurien sisäpuolella. Me riemuitsemme tänään; vaan kuitenkin, ennenkuin tuo komea aurinko, jonka vankka kulku seisautettiin miekkojemme edessä, joille se nyt ei katso soveliaaksi paistaakaan; ennenkuin tuo komea aurinko, ikäänkuin sankari kunniakkaalta sotatanterelta, astuu leponsa valoisaan majaan: joku teko tehdään."
"Minun esi-isäni, urhoolliset esi-isäni, jollei tämä hermoton käsi voi lunastaa takaisin perintöämme, jos tuo saastainen metsäkarju vielä rypee suloisessa viinitarhassasi, Israel, en minä kumminkaan ole sinua häväisevä. Ei! anna minun hukkua. Davidin huone ei ole enään; meidän pyhä siemenemme ei saa enää piillä eikä pilaantua, ikäänkuin ruostunut tavara, tässä pahentuneessa maassa. Jollemme voi kukoistaa, niin kuolkaamme!"
"Voi! älä sano niin, veljeni!"
Hän kääntyy ja luo silmänsä kasvoihin, kauniisin kuin tähdikäs yö; hänen sydämensä on täynnä, hänen äänensä matala.
"Oi' Miriam! sinä mustien ajatusten karkoittaja! Sinäkö se olet? Miksi olet täällä?"
"Miksi minä olen täällä? Etkö sinä ole täällä? ja tarvitseeko minun tuoda elin mitään tukevampaa syytä? Voi! kallis veljeni, tule nyt ottamaan osaa juhlaamme! Huoneittemme seinät ovat koristetut semmoisilla kukilla, joita sinä rakastat; minä poimin niitä suihkulähteen reunoilta; pyhät lamppumme ovat puhdistetut ja järjestetyt ja sinun täytyy panna niitten ensimäinen liekki palamaan. Portin ulkopuolella neitsyeni vartovat tarjotaksensa sinulle juhlavaatteita. Tule siis, armas veljeni, ottamaan osaa juhlaamme."
"Miksi juhlaa viettäisimme?"
"Voi! eivätkö nämät lamput ole sinun kalliin nimesi kunniaksi sytytetyt, nämät kukkakiehkurat ripustetut! Tänä päivänä on ruhtinas annettu meille, tänä päivänä —"
"Ruhtinas ilman ruhtinaskuntaa."
"Vaan ei ilman sitä, joka saattaa valtakunnat mieluisaksi ja jota monen hallitsijan sydän on halannut — kuuliaisia alamaisia, David."
"Orjia, Miriam, kanssa-orjia."
"Mitä me olemme, veljeni, siksi Jumalamme on tahtonut meidät; nöyrtykäämme ja vapiskaamme."
"Minä en tahdo nöyrtyä, vapista en voi."
"Hiljaa, David, hiljaa! Tämä ylpeä mieli se oli, joka käänsi Jumalan koston meidän puoleemme."
"Tämä ylpeä mieli Kanaan valloitti."
"Voi veljeni, armas veljeni! He kertoivat minulle, että mustat ajatukset vaivaavat sinua, ja minä tulin, toivoen, että Miriam voisi ne haihduttaa. Meidän entisyytemme, Alroy, on ihana unelma; ja tulevaisuutemme on kumminkin yhtä ihana toivo; ja mitä nykyisyyteemme tulee, sinä olet minun veljeni. Sinun rakkaudessasi on nyt minun onneni ja minä pidän enemmän sinun satunnaisista syleilyksistäsi ja harvinaisista hymyistäsi kuin kaikesta sukukuntamme lahonneesta loistosta, pulskeista puutarhoistamme ja hohtavista saleistamme."
"Kuka on vartiolla tuolla ulkona?"
"Kaleb."
"Kaleb."
"Hallitsija!"
"Mene sanomaan heimolaiselleni, että minä heti tulen pitoihimme. Jätä minut hetkeksi, Miriam. Ei, pyyhi pois nuot kyynelet."
"Oi, Alroy, ne eivät ole surun-kyyneliä!"
"Jumala olkoon sinun kanssasi! sinä olet elämäni sulo ja lohdutus. Jää hyvästi, jää hyvästi!"
"Minä huomaan, että naisten vaikutus minuun on hyvin suuri. Ei senlaatuisista sankareita saada. Minä en tiedä rakkaudesta mitään paitsi siitä puhtaasta ystävyydestä, joka sitoo minun tähän tyttöön, joka on orpolapsi ja minun sisareni. Me olemme niin yhdenkaltaiset, että kun hän viime pääsiäisenä piloillaan kääri turbanini päänsä ympärille, heimolaisemme nimitti häntä Davidiksi."
"Minun sukukuntani tyttäret eivät miellytä minua, vaikka he ovat erinomaisen ihanat. Jos meidän nuorukaisemme olisivat yhtä urhoolliset kuin nuot ovat kauniit, me vielä tanssisimme Sionilla. Minä olen kuitenkin usein ajatellut, että, jos saisin kallistaa tätä synkkää otsaani jotakin lumivalkoista povea vastaan, joka olisi minun omani, ja asua erämaassa kaukana ihmisten näkyvistä ja kaikesta siitä huolesta ja vaivasta ja viheliäisyydestä, joka vaikeroi ja hikoilee ja huokailee minun ympärilläni, minä kenties pääsisin tuon ylen suuren tuskan vointeesta, joka kalvaa olentoani. Vähät siitä! Elämä ei ole kuin unelma ja minun elämäni täytyy olla kurja unelma."
Hamadanin porttien ulkopuolella, aivan vähäisen matkan päässä kaupungista, oli ylänkömaalla aitaus, jonka keskeltä kohosi vanha muistorakennus, sadun mukaan Esterin ja Mardokain hautakammio. Tässä juhlallisessa ja yksinäisessä paikassa Alroy tavallisesti oleskeli ja sinne hän tänäkin päivänä, pidoista paeten, lähti noin tuntia ennen auringon laskua.
Kun hän avasi hautapaikan jykeän portin, hän kuuli takaansa hevoskavion töminän; ja ennenkuin hän jälleen oli sulkenut sen, joku huusi häntä.
Hän katsoi ylös; ja näki nuorekkaan ja hekumallisen Alschirokin, joka oli kaupungin kuvernöri ja seldshukein sultanin veli. Ainoastaan yksi juoksulainen seurasi häntä. Tämä oli eräs Arabialainen, Alschirokin inhottu suosikki ja hänen huvitustensa kaikkialla tunnettu kätyri.
"Koira!" huudahti tulistunut Alschirok, "oletko kuuro vai uppiniskainen? Vaiko kumpikin? Tuleeko meidän kahdesti huutaa orjiamme? Avaa tuo portti!"
"Minkä vuoksi?" Alroy kysyi.
"Minkä vuoksi! Pyhän profeetan kautta, hän vaihtaa kysymyksiä meidän kanssamme! avaa portti taikka sinun pääsi saa vastata siitä!"
"Kuka sinä olet", Alroy vastasi, "joka pidät niin suurta suuta? Oletko joku juhlaileva Turkkilainen, joka on rikkonut profeetan käskyn ja juonut jotakin muuta kuin vettä? Pyri tiehesi taikka minä haastan sinun kadin eteen;" ja niin lausuen hän kääntyi hautauskammiota päin.
"Äitini silmäin kautta, tuo koira pilkkaa meitä! Jollemme jo olisi myöhästyneet ja jollei tämä hevonen olisi niinkuin kesytön tiikeri, minä seivästäisin hänet paikalla. Puhuttele sitä koiraa, Mustafa! taivuttele häntä!"
"Arvoisa Hebrealainen", lausui hienokas Mustafa lähestyen, "nähtävästi sinä et huomaa, että tämä on herramme Alschirok. Hänen korkeutensa antaisi mielellään hevosensa astua sinun oivallisen kansasi hautauspaikan kautta, koska hänen täytyy tärkeistä syistä matkustaa erään pyhimyksen luo, joka oleskelee kunnaan toisella puolella, ja aika on täpärällä."
"Jos tämä en herramme Alschirok, sinä olet epäilemättä hänen uskollinen orjansa Mustafa."
"Minä olen todella hänen halpa orjansa. Entä sitten, nuori herrani?"
"Kiitä onneasi, että portti on lukossa. Siitä ei ole kuin yksi päivä kun solvasit erään huonekuntani palvelian sisarta. Minä en tahtoisi mielelläni tahrata käsiäni niin kurjalla verellä kuin sinun — mutta pois, viheliäinen, pois!"
"Pyhä profeetta! kuka tuo koira on?" huudahti Alschirok kummastuneena.
"Se on nuori Alroy", vastasi hiljalleen Mustafa, jokei ollut alusta tuntenut häntä, "se, jota he sanovat ruhtinaaksensa: kovin jäykkä nuorukainen! Herrani, meidän on parempi jatkaa matkaamme."
"Nuori Alroy! Kyllä muistan. Heilläkin täytyy olla ruhtinas! Nuori Alroy! Hyvä, lähdetään pois — ja, koira!" huusi Alschirok, nousten ylös jalustimissaan ja herittäen kättänsä, "koira! muista veroasi!"
Alroy syöksähti portin luo, mutta sen tukevaa lukkoa kävi vaan hitaasti avaaminen, ja ennenkuin hän ennätti seurata, oli Alschirokin virma ratsu vienyt hänen saavuttamattomiin.
Pettyneen vimma kuvasteli tuokion Alroy'n kasvoissa; hän seisoi vähän aikaa kiinteästi katsoen kadonneen vihollisen tietä päin, ja sitten hän astui verkalleen hautakammiota kohden; mutta hänen kiihtynyt mieli-alansa ei nyt tointunut siihen hiljaiseen uneksimiseen, johon hän muistorakennuksen luo lähtiessään aikoi antautua. Hän oli levoton ja tuskastunut, ja viimein hän meni siihen metsään, joka kasvoi hautauspaikan huipulla.
Hän oli nyt tullut eräälle töyräälle, nuorten kuusten suojaan, joitten joukosta jänterä seteri yleni. Hän heittäysi tämän paksujen ja siivekästen oksien alle ja katseli vähäistä ja viheriätä laaksoa, jonka keskellä oli marmorinen suihkulähde. Kierteiset pylväät kannattivat tämän moninaisesti leikattua kupolia, jota leveä hebreankielinen kirjoitus ympäröitsi. Valkoisten pylväitten jalat peittyivät metsäkasveihin taikka kätkeytyivät monivärisiin kurbitsipenkeriin. Kirkkaasti laskeuva aurinko vuodatti koko näkymölle lienteän, mutta loistavan valon.
Tyven hetki, kaunis näkymö, hyvät hajut ja hiljaisuus, jotka yhdistivät lemunsa ja rauhansa, tuo leuto tuuli, joka vienosti nousi ja kutsui nääntyvät linnut viilistyttämään sulkiansa hämärän ilmassa ja räpyttämään helottavia siipiänsä yhtä helottavalla taivaalla — oi! mikä synkkä mieli olisi ollut huojentumatta lähestyvän illan lempeän hengen edessä?
Ja Alroy katseli luonnon ihanata yksinäisyyttä ja kyynel vieri hänen ylpeälle poskellensa.
"Se on kummallista! mutta, kun olen näin yksinäni tällä rauhaisella hetkellä, minusta aina tuntuu kuin katselisin luvattua maata. Ja unissani ilmestyy usein silmieni eteen joku valoisa kohta, jonkun vaellus-ajan kirkas muisto, ja kun minä herään, on mielestäni ikäänkuin olisin ollut Kanaassa. Miksi minä en ole siellä? Se karavani, joka kuljettaa heimolaiseni tavaraa erämaan poikki, voisi kuljettaa minunkin. Mutta minä venyn täällä, minun kurja elämäni heitii tämän viheliäisen kaupungin surkeassa unteluudessa, enkä minä toimita mitään. Voi! tuo entinen vankeus oli kuin mahtava valta tämän häpeällisen orjuuden suhteen. Meillä ei ole enää mitään Esteriä, joka istuisi heidän kuninkaansa rinnalla, ei mitään valtioviisasta Mardokaita, ei mitään purpuraan puettua Danielia. Oi Jerusalem, Jerusalem! Minä luulen, että sinun näkösi kohottaisi voimani korkeimmillensa. Vaan kuitenkin, kun täytyy nähdä kukistunut tilasi — heimolaiseni kertoo minulle, ettei temppelistä ole kiveäkään säilynyt. Se on kauheata! Eikö löydy mitään toivoa?"
"Tiilikivet ovat pudonneet pois, mutta me rakennamme marmorilla jälleen; viikunapuut ovat kaadetut maahan, mutta me panemme seetereitä sijaan."
"Tyttöjemme laulu, kun he käyvät iltakäyntiänsä lähteellä. Viimeisissä sanoissa on tulevaisuuden ennustus."
"Kuule taas! Kuinka kauniisti heidän suloiset ja yhdistyneet äänensä sointuen väikkyvät lempeässä ja aaltoilevassa ilmassa!"
"Kuitenkin minä olen sinun jälleen rakentava, ja sinä rakennetaan, oi Israelin impi! Kuitenkin sinä olet jälleen kaunistava itseäsi kanteleillasi ja lähtevä niitten tanssiin, jotka iloa pitävät. Kuitenkin sinä olet jälleen istuttava viinitarhoja Samarian vuorille."
"Katso! heidän valkoiset haamunsa välähtelevät tuolta päivän valaisemien pensaitten takaa kimaltelevien lehtien välitse, kun he tasaisin askelin astuvat viettävää rinnettä alaspäin. Sorea seurue hohtavissa riveissä: jokainen juhlavaatteisin puettuna, verhoten tumman ihania kasvojansa kainolla kädellä ja kantaen armaan päänsä päällä sievää vaasia. Heitä johtaa minun sisareni."
"Ja nyt he saapuvat lähteen reunalle ja laskevat vaasinsa sen veteen, yhtä puhtaasen ja kauniisen kuin he itse. Muutamat lepäävät marmoripylväitten alla; toiset, istahtaen maahan, keräävät hynänhajuisia kukkia ja solmivat niitä kiehkuroiksi; ja, kun nyt ovat sekaisin, tuo vallaton tyttö koskee herkästi sormillansa kosteaan vaasiinsa ja vihmoo välkkyviä valohelmiä hiljaisten sisartensa päälle. Kuule! taas he laulavat."
"Oi Sibmah'n viiniköynnös! sinun kesähedelmiisi ja sinun viinisatoosi on ryöstäjä käynyt käsiksi!"
Parahus, huuto, pitkällinen, kauhea huuto, hämmästys, pako, epätoivo! Katso! metsästä syöksähtää turbinipäinen mies ja tarttuu laulun johtajattareen. Tämän kumppanit pakenevat kaikkialle — Miriam yksin on jäänyt Alschirokin syliin.
Vesipatsas, joka rajusti kohoaa kesäisen valtameren povesta lämpimässä ilman-alassa, kun nuot äkkiä nousneet pilvet aivan selvään ilmoittavat, että taivaan juhlapäivä on ohitse, ja riekuvat vesilinnut ennustavat myrskyn aikaa — vesipatsas, joka kohoaa mereltä, ei ollut niin raju kuin hän — nuori Alroy.
Vaaleana ja vimmattuna hän kavahti kiireesti ylös, hän tempasi maasta yhden puun lujin juurinensa, riensi rinnettä alaspäin, huohottaen ja raivoten, ja löi ryöstäjää vahvalla kuusella aivoihin. Alschirok kaatui hengettömäksi maahan, ja Miriam taintuen veljensä käsiin.
Ja tuossa hän seisoi, tyrmistyneenä ja liikkumatonna, katsellen sisarensa kalmeita kasvoja ja itse vihastansa ja teostansa uupuneena tukien hänen kallista, mutta hermotonta ruumistansa.
Yksi paenneista neitsyistä ilmestyi, kaukaa tähystellen. Kun hän näki emäntänsä oman kansalaisensa sylissä, hän rohkaisi mielensä ja kootakseen hajonneita kumppaneitansa hän korotti äänensä ja lauloi:
"Joutukaat, Jerusalemin tyttäret, oi! joutua saat, sillä Herra on kostanut meidän puolestamme, ja ryöstäjä on ryöstetty."
Ja ennen pitkää vastattiin tähän säkeesen eri tahoilta metsästä ja pian immet palasivat jälleen laulaen:
"Me tulemme, oi! Jerusalemin tytär, me tulemme; sillä Herra on kostanut meidän puolestamme, ja ryöstäjä on ryöstetty."
He kokoontuivat emäntänsä ympärille ja mikä päästi irti hänen huntunsa, mikä toi vettä suihkulähteestä ja kasteli hänen virkistyviä kasvojansa. Ja Miriam avasi silmänsä ja lausui: "veljeni!" Ja Alroy vastasi: "minä olen täällä." Ja Miriam jatkoi matalalla äänellä: "pakene, David, pakene, sillä se mies, jonka sinä löit, on ruhtinas kansansa joukossa."
"Hän on oleva armollinen, sisareni; ja epäilemättä, koska hän ensiksi erhettyi, on hän jo tällä hetkellä unhottanut rikokseni."
"Oikeutta ja armoa! Veljeni, mitäpä nuot ilkeät tyrannit näistä kummastakaan tiennevät! Hän on ehkä jo tuominnut sinut johonkin julmaan ja pitkällöiseen kidutukseen, ja — voi! kuinka äärettömästi minua tuskastuttaa! — pakene, veljeni, pakene!"
"Pakene, pakene, pakene!"
"Ei tarvitse pelätä mitään, Miriam; minä soisin, ettei koko hänen kirottu sukunsa huolettaisi meitä enemmän kuin tämä teidän äskeinen hallitsiansa. Katso, hän nukkuu sitkeästi. Mutta hänen ruumiinsa ei saa saastuttaa meidän puhdasta lähdettämme ja hyvänhajuisia kukkiamme. Minä viskaan sen metsään ja kuljeskelen täällä tänä yönä kuuntelemassa shakaleja, kun he pitojansa pitävät."
"Sinä puhut hurjasti, David. Kuinka! ei! Se on mahdotonta! Hän ei ole kuollut. Sinä et ole tappanut häntä! Hän nukkuu — hän on peloissaan. Hän on olevinansa kuollut, että me jättäisimme tämän paikan ja hän saisi rauhassa nousta. Tytöt, katsokaat häntä. David, sinä et vastaa. Veli, kallis veljeni: hän on varmaan pyörtynyt. Minä luulin hänen paenneen. Tuokaat vettä, neitsyet, tuon hirveän miehen saataville. Minä en tohdi katsella häntä."
"Pois! minä tahdon katsella häntä ja minä tahdon riemuita. Kuollut! Alschirok kuollut! No! Ainoastaan silmänräpäys sitten oli tuo jähmettynyt ruumis ruhtinas, minun sortajani. Näinkö voimme päästä vapaaksi heistä, kuinka? Jos ruhtinas hukkuu, miks'ei myöskin kansa? Kuollut, aivan kuollut, ja minä olen hänen surmaajansa. Haa! vihdoin minä olen mies. Tämä, tämä on todella elämää. Jospa saisin aina elää surman töissä!"
"Voi! voi! meidän huonekuntamme on kukistunut! Hänen raju käytöksensä pelottaa minua. David, David, herkeä. Hän ei kuule minua; minun ääneni on kenties heikko. Minä olen kovin voimaton. Neitsyet, langetkaat polvillenne ruhtinaanne eteen ja asettakaat hänen vihansa vimmaa."
"Suloinen on surun hetkenä sisaren ääni, ja viisas on niitten neuvo, jotka rakastavat meitä."
"No, tämä on minun Goljatini! linkokivi taikka kaares, se on sama. Sotalaumojen Herra on meidän puolellamme. Syystä minua Davidiksi nimitetään."
"Pelasta meitä vihollisistamme, oi Herra! niistä, jotka nousevat meitä vastaan, ja niistä, jotka salaa meitä väijyvät."
"Jospa vaan tämä isku olisi monin kerroin isketty, jospa vaan heimolaiseni palveliat tekisivät samoin, niin näkisimme jälleen Elah'n päivät! Filistealainen, tuo saastainen, haurelias, kirottu Filistealainen! ja hän rohkeni koskea minun sisareeni! Voi, jospa koko hänen sukukuntansa olisi täällä, kaikki, kaikki! Minä sitoisin semmoiset tulisoitot heidän ketunhäntäänsä, että valo johdattaisi meitä vapauteen!"
Hänen puhuessaan eräs neitsyt, joka ei vielä ollut seuraan palannut, nähtiin lähestyvän heitä kovin huolestuneena muodoltansa.
"Pakene", hän huudahti; "he tulevat, he tulevat!"
Miriam, joka heikkona ja voimatonna istui nojautuneena yhden palveliattaren rintaa vastaan, nousi äkkiä ylös samalla silmänräpäyksellä, kuin hänen tarkka korvansa kuuli nämät sanat, ja tarttui veljensä käsivarteen.
"Alroy! David, veli, kallis veljeni. Minä rukoilen sinua, kuuntele — minä olen sinun sisaresi, sinun Miriamisi; — he tulevat, he tulevat, nuot kovasydämiset, pahat miehet, he tulevat tappamaan, kukaties kiduttamaan sinua, hellää veljeäni. Herää, David, herää tuosta hurjasta, kiivaasta unelmasta: Pelasta itsesi — pakene!"
"Oi! sinäkö se olet, Miriam? Sinä näet, että hän nukkuu sitkeästi. Minä uneksin jaloja hankkeita ja suuria toiveita. Se on ohitse nyt. Minä olen taas entiselläni. Mitä sinä tahdoit?"
"He tulevat, tämän kaatuneen miehen julmat seuralaiset! he tulevat ottamaan sinua kiinni. Pakene, David!"
"Sinua jättääkseni?"
"Minä ja neitsyeni kerkeämme vielä pakenemaan sitä yksinäistä tietä, jota me tulimme, heimolaisemme puutarhojen kautta. Kun pääsemme hänen huoneesensa, me olemme tuokion turvassa — niin turvassa kuin kurja sukukuntamme suinkin voi olla. Bostenag on niin rikas, niin viisas, niin varovainen, hän tietää niin tarkasti ihmisten menot ja tuntee niin täydellisesti tämän kansan luonnon ja mielenlaadun, että kaikki käy hyvin; minä en pelkää mitään. Mutta, jos sinä jäät tänne taikka he löytävät sinut, sinun veresi yksin tyydyttää heitä. Jos he varmaan tietävät, että sinä olet paennut, johon nyt kehoitan sinua, heidän hallitsija vainaansa, jota he tuskin rakastivatkaan — no, tue minua silmänräpäys kädelläsi, armas Beruna. Niin, se on hyvä. Minä aioin sanoa, että, jos heitä hyvin lahjotaan — ja he saavat kaikki juvelini — niin hän on ennen pitkää yhtä vähän heidän muistossaan kuin hän nyt on hengissä. Minä tuskin jaksan puhua — minä tunnen, että sanani sekaantuvat taikka näyttävät sekaantuvan; minä olen taintumallani, mutta minä en tahdo — ei! älä pelkää. Minä pääsen kyllä kotiin. Nämät neitsyet ovat minun huostassani. Juuri tämmöisissä vaaran tiloissa meidän tulee näyttää kuninkaallisen veren arvo. Minä tahdon pelastaa heidät — tai kuolla heidän kanssaan."
"Voi, Sisareni, minusta tuntuu kuin en olisi koskaan ennen kuin nyt tietänyt, että olin veli. Kallis Miriam, mitä elämä on? mitä kosto taikka vieläpä mainekin ja vapaus ilman sinua? Minä jään tänne."
"Suloinen on surun hetkenä sisaren ääni, ja viisas on niitten neuvo, jotka rakastavat meitä."
"Pakene, David, pakene."
"Pakene! minne ja kuinka?"
Hevosen hirnunta kuului viidakosta.
"Voi! he tulevat!" huudahti Miriam innoissaan.
"Kaikki nämät ovat kohdanneet meitä, oi Herra, vaan emme kuitenkaan ole unhottaneet Sinua, emmekä ole liitossasi vilpistelleet."
"Kuule! taas hirnuu! Se on joku hevonen, joka kutsuu isäntäänsä. Minä näen sen. Rohkeutta, Miriam!' se ei ole mikään vihollinen, vaan varsin altis ystävä hädän aikana. Se on Alschirokin ratsu. Hän ajoi sillä minun sivuitseni hautakammion luona ennen päivänlaskua. Minä katselin sitä tarkkaan — hyvin upea hevonen."
"Katso, katso, oinas on takertunut pensaasen sarvistansa."
"Meidän Jumalamme ei ole unhottanut meitä! Nopeasti, neitsyet, tuokaat tänne tuo kaunis ratsu. Kuinka! vapisetteko? Minä rupean hänen palveliaksensa."
"Ei! Miriam, varo itseäsi, varo. Se on kesytöin eläin, raju kuin tuulispää. Anna, minä käyn siihen käsiksi."
Hän juoksi sisarensa jälkeen, riensi viidakkoon ja talutti esiin hevosen.
Ei ole luullakseni pitkä aika mennyt siitä kuin tämä pulskea hevonen erosi erämaasta; hänen puuhkea harjansa, hänen tuliset silmänsä, hänen korskuvat sieramensa osoittivat hyvin hänen omatietoista ylpeyttään ja puhtaan rotunsa jaloutta. Hänen värinsä oli ikäänkuin musta yö, jolloin tuhannet tähdet tuikkivat, ja hän polki maata sievällä kaviollansa ikäänkuin siipiänsä liehuttava kotka.
Alroy hyppäsi sen selkään ja ohjasi sitä taitavalla kädellä..
"Haa!" hän huudahti, "minusta tuntuu kuin olisin pikemmin sankari kuin pakolainen. Jää hyvästi, sisareni; jääkäät hyvästi te suloiset neitsyet; jääkäät hyvästi ja pitäkäät hellää huolta kalliista Miriamistani. Yksi syleily, armas sisareni", ja hän notkistui alaspäin ja lausui hiljaisella äänellä: "sano tuolle oivalliselle Bostenagille, ettei hän säästä kultaa, sillä minä olen varma siitä, että, ennenkuin vuosi on päättänyt hitaan kulkunsa, minä palajan ja panen sortajamme maksamaan tämän hätäisen paon ja katkeran eron. Vaan nyt erämaahan!"
Kiidä, joutuin kiidä, sinä uljas ratsu, ja polje erämaan jäljetöntä tietä. Sinun allasi on ääretön maa, sinun ylläsi ääretön taivas — rautainen tanner ja vaskinen laki. Kiidä, kiireesti kiidä, sinä uljas ratsu, ja polje erämaan jäljetöntä tietä!
Voi! luuletko, että nämät suolaiset lakeat johdattavat Yemen'in onnellisiin lehtoihin ja vainuatko tässä kuumassa tuulessa Arabian hyvänhajuista henkäystä? Suloinen hairaus, jalo hevonen, sillä tämä suolainen erämaa ei johdata Yemen'in onnellisiin lehtoihin eikä se henkäys, jota vainuat meitä kohtaavassa tuulessa, ole Arabian hyvänhajuinen henkäys.
Tämä on sammunut, tähdet ovat syttyneet palamaan koko erämaan taivaan loistolla, ja laskeuva yö tuottaa nyt kasteisilla siivillänsä virvoitusta nuoren Hebrealaisruhtinaan nääntyvälle ruumiille ja kalvealle poskelle.
Yhä eteenpäin ratsu rientää, yhä hänen vankka sydämensä voimistuttaa häntä. Vuoden-ajan ja matkan pituuden, polttavan maan, paahtavan auringon säteet, kaikki voittaa hänen vikevä ruumiinsa, hänen jänterät hermonsa ja tuliset suonensa.
Syötävää, juotavaa heillä ei ole mitään. Ei mikään elähyttävä lähde, ei mikään varjokas puu näy suotuisin seuroinensa. Ei mikään eläin, ei lintukaan ilmesty näillä harmailla autiomailla. Ei mikään häiritse tätä mahtavaa äänettömyyttä. Jo shakalinkin hirveä huuto tuntui lievittävältä. Joku hallava metsärotta lumivalkeilla viiksillä, hiipien jostakin kuivettuneesta orjantappurapensaasta, käärmeenpoika välkkyvissä hampaissaan, irvistelee iloisena kuutamossa. Tässä heidän ainoa seuransa.
Aamu tulee, raikas, lemuava aamu, jota rikollinenkin ikävöitsee. Aamu tulee ja kaikki astuu näkyviin. Ja valo vuotaa niinkuin sinetti maan päälle, ja tämän kasvot kuvautuvat ikäänkuin leimalla painettu vaha. Heidän edessään ja myöskin heidän oikealla kädellänsä oli hiekkainen erämaa; mutta yön kuluessa he olivat suuresti lähestyneet niitä vuoriharjanteita, jotka vasemmalta puolelta rajottivat erämaata ja joita kohden Alroy oli ensiksi ohjannut hevostansa.
Nämät harjanteet kuuluivat vankkaan Elbursin selkään; ja kun aurinko nousi erään korkean vuorenhuipun takaa, hevonen yhtäkkiä seisahtui ja hirnui ikäänkuin pyytäen vettä. Mutta itse uupuneena Alroy ei voinut kuin hyväilemisellä viihdyttää häntä. Ja rohkaistuneena ymmärsi hevonen isäntänsä ja hirnui taas iloisemmin.
Tunnin taikka kaksi ruhtinas ja hänen uskollinen kumppaninsa etenivät vitkalleen, mutta, kun päivä kului, kävi kuumuus niin rasittavaksi ja jano niin hirmuiseksi, että Alroy jälleen joudutti hevostansa vuoria kohden, jossa hän tiesi löytävänsä lähteen. Ratsu samosi altiisti eteenpäin ja näytti samoin kuin isäntäkin haluavan jättää kuivan ja raukaisevan erämaan.
Monta monituista kertaa onneton pakenija mietti, eikö hänen pitäisi laskeuta alas hevosen selästä ja kuolla; ei mikään kidutus, jota Hamadanissa ehkä kohtaisi häntä, voinut tuntua kauheammalta kuin se pitkitetty ja sanomaton tuska, jota hän nyt kärsi. Kun hän riensi eteenpäin nojautuneena hevosensa kaulan puoleen, hän huomasi semmoisen paikan, joka näytti tummemmalta kuin ympäröivä hiekka. Tässä, hän arveli, löytyy kenties vettä. Hän koetti pidättää hevostansa, mutta töin tuskin se häneltä onnistui ja vielä suuremmalla vaivalla hän astui hevosen selästä. Hän paneusi polvillensa ja kaapi käsillään heikosti ylös hiekkaa. Se oli hyvin kosteata. Hän oli melkein menehtymällänsä turhaan työhönsä. Vihdoin, kun hän oli kaivanut noin jalan syvältä, pulpahti vähäisen vettä esiin. Hän pisti kätensä siihen, vaan se oli suolaista kuin valtameri. Kun hevonen näki veden, se pystytti korviansa, mutta sitä haisteltuaan käänsi pois päänsä ja hirnui surkeasti.
"Voi eläin-raukka!" huudahti Alroy, "minä olen syypää sinun kärsimyksiisi, minä, joka tahtoisin olla hyvä isäntä sinulle, jos maailma sen sallisi. Oi, jospa me kerran vielä olisimme oman kirkkaan lähteeni luona! Tämä ajatus on mieletön. Ja Miriam! Minä pelkään, että olen peräti hentosydäminen." Hän nojausi hevosensa selkään tuntien itsensä aivan väsyneeksi ja heittäysi vävähyttelevään nyyhkytykseen.
Ja ratsu inisi hiljaa, käänsi päätänsä ja hivutti hienosti otsaansa hänen käsivarteensa ikäänkuin lohduttaakseen häntä hänen kärsimisessään. Ja kumma kyllä kävi Alroy'n tila huokeammaksi, kun hän oli saanut purkaa sydämensä liikutuksen, ja ihastuen uskollisen hevosensa hellyyteen hän notkistui alas, otti vettä ja heitti sitä hevosen jaloille niitä jäähdyttääksensä ja pyyhki pois vaahdon sen kasvoista ja huuhteli niitä, ja hevonen hirnui taas iloisesti.
Ja nyt yritti Alroy jälleen nousemaan sen selkään, mutta voimat puuttuivat häneltä, ja hevonen laskeusi heti polvilleen ja vastaan-otti hänen. Ja kun ruhtinas oli päässyt istualle, kohosi hevonen ja juoksi taas entistä suuntaa ripein askelin. Päivän aletessa he olivat kulkeneet muutaman penikulman sillä epätasaisella ja kallioisella maalla, joksi vuoret loivenivat; ja etäältä eroitti Alroy kauan kaivatun lähteen katoksen. Hänen mielensä virkistyi ja hänen voimansa palasivat. Hän taputti ratsunsa kaulaa ja osotti kädellään katosta, ja hevonen pystytti korviansa ja kiiruhti eteenpäin.
Juuri auringonlaskussa he ennättivät lähteelle. Alroy hyppäsi hevosen selästä ja aikoi taluttaa sitä lähteen partaalle, mutta se ei tahtonut liikkua. Se seisoi vavisten lakastuneilla silmillä ja sitten huoaten kaatui maahan ja kuoli.
Yö tuottaa lepoa; yö tuottaa lohdutusta; lepoa väsyneelle, lohdutusta murheelliselle. Vaan toivottomalle yö tuottaa epätoivoa.
Kuu on vaipunut varhaiseen lepoon; mutta tuhansia tähtiä välkkyy taivaalla. Korkeat vuoret kohoavat yksivakaisina selkeässä ja äänettömässä ilmassa. Metsässä kaikki on hiljallansa. Uupunut tuuli ei liehu enää, vaan on voimatonna laskeunut lehtivuoteellensa ja nukkuu niinkuin ihmisetkin. Ainoastaan suihkulähteen tiukunta kuuluu. Ja lähteen reunalla makaa nuorukainen.
Äkkiä joku eläin hiipii esiin mustien ja ryhmelöisten kallioin takaa.Haa! shakali vainuaa kaukaa hevosen ruumiin uhkean mätänemisen.Oivalliset pidot, arvaan minä, tänä yönä koko tällä kunnon seuralla.Shakali, ja kettu, ja näätä, joutukaat nyt, ennenkuin päivän koittokutsuu korppikotkan kemuihinsa ja riistää teiltä saaliinne.
Shakali nuoli ratsun verta ja ulvoi erinomaisen ihastuneena. Ja hetken perästä kuului vihainen haukunta etäältä. Ja shakali silpoi lihan yhdestä kylkiluusta ja päästi taas valittavan riemuhuudon.
Kuule, heidän nopea astuntansa! Ensiksi kuusi, ja sitten kolme laukaten esiin ilkeällä mielihyvällä. Ja yksi näätä hyökkää metsästä; mutta ylpeinä lukumäärästänsä ajoivat shakalit hänen pois, ja tuossa hän seisoi joukon ulkopuolella, läähöttäen, kauniina, pettyneenä, valkeilla hampaillansa ja kiiltävällä nahallaan, ja silmät säihkyen tuimasta kiukusta.
Yhtäkkiä, kun joku puoleksi ravittu shakali vetäytyi pois pääparvesta, laahaten perässään irti revittyä raajaa, jossa hermot vielä värisivät, näätä karkasi viholliseensa, sieppasi pois hänen saaliinsa ja pujahti metsään.
Hänen hurja riemuhuutonsa herätti leijonan luolastansa. Mustana kuin ebenholtsi tämän vanttera ruumis liikkui edelleen kaukaisella kummulla, hänen häntänsä kiemarteli ikäänkuin käärme. Hän ärjyi, ja shakalit vapisivat ja herkesivät heti pidoistansa, kääntäen päätänsä hallitsiansa ääntä kohden. Hän astui eteenpäin; hän lähestyi heitä verkalleen. He peräytyivät; hän taivutti päätänsä, tutki ruumista ylpeänläntäisellä uuteliaisuudella ja heitti sen kohta kuninkaallisella ylenkatseella. Shakalit kokoontuivat taas hevosen sisällysten ympärille. Leijona likeni lähdettä, juodaksensa. Hän näki ihmisen. Hänen harjansa pöyristyi, hän pieksi häntäänsä kauheasti, hän notkistui nukkuvan ruhtinaan puoleen ja laski hirveän kiljunan, joka havautti Alroy'n.
Hän heräsi; hänen katseensa kohtasi julman pedon palavat silmät, jotka olivat kiinnitetyt häneen himonsekaisella kummastuksella. Hän heräsi, heräsi tainnuksista; mutta tämä unelmaton horrostila oli vilkastuttanut voipunutta yksinäistä matkustajaa; silmänräpäyksessä hän kokosi mielensä, muisti kaikki, mitä oli tapahtunut, ja käsitti nykyisen asemansa. Hän loi takaisin leijonaan yhtä käskevän ja kiivaan ja tarkastelevan katseen kuin tämän oma. Tuokion aikaa heidän säkenöivät silmänsä taistelivat kuninkaallisessa kilvoituksessa; mutta vihdoin eläimen rohkeus lannistui ihmishengen edessä. Säikähtyneenä pyörähti leijona pois, astui ylpeällä pelolla kallioin lomitse ja juoksi sitten metsään.
Aamu koittaa; hopeinen valo on levinnyt siniselle ja tähdikkäälle taivaalle. Armaalta tuntuu aamun henki. Yö tuottaa lepoa, mutta päivä tuottaa iloa.
Yksinäisen linnun riemulaulu erämaassa! Yksinäinen lintu, joka laulaa ilosta! Heleinä ja suloisina ja kepeinä ja selkeinä sen sävelet herkästi virtaavat ilman läpitse ja väreilevät viattomalla ihastuksella.
Yksinäistä lintua yksinäinen nuorukainen katselee suihkulähteen reunalta. Korkealla ilmassa se ylpeästi laiehtii viippuen karmosinipunaisilla siivillänsä, ja sen lumivalkoinen pyrstö, pitkä, sievä ja ohut, hohtaa niinkuin säihkyvä meteori auringon paisteessa.
Yksinäisen linnun riemulaulu erämaassa! Yhtäkkiä se lehahti alaspäin, kiersi kolme kertaa somasti hebrealaisruhtinaan pään ympäri ja pudotti sitten hiljalleen tertun tuoreita ja hyvänhajuisia taateleita hänen viereensä.
Se on mennyt, se on mennyt! tuo iloinen vieras, on mennyt siihen palmuiseen maahan, jota se rakastaa; mennyt niinkuin kirkas ja hupainen unelma. Silmänräpäys takaperin se oli tuolla loistaen selkeässä ilmassa, vaan nyt vieras on poissa. Voi! ei enää kuulunut yksinäisen linnun riemulaulua erämaassa.
"Niinkuin sinä ravitsit Elisan, olet myöskin ravinnut minut, isieni Jumala!" ja Alroy nousi, otti turbaninsa, levitti sen maahan, lankesi polvilleen ja rukoili. Sitten hän söi taateleita ja joi lähteestä ja täynnänsä luottamusta Israelin Jumalaan Davidin jälkeinen jatkoi pakoansa.
Hän alkoi nyt astua vuori-harjanteita ylöspäin, vaikea ja tuskalloinen matka. Kun kaksi tuntia oli puolipäivästä kulunut, saapui hän ensimäisen selänteen huipulle ja näki synkän ja sekasohroisen erämaan täynnänsä jyrkänteitä ja vuoren-solia ja mustia pohjattomia syvänteitä. Kuivettuneitten koskien kulku-uomat olivat kaikin päin uurtaneet ympäröiviä kukkuloita, ja paikoin muutamat metsävuohet jyrsivät satunnaisesti löydettyä laihaa ja karvasta laidunta. Tämä autiomaa ulottui useita penikulmia joka taholle; rajana kävi korkeampi vuorijakso, jonka takaa yleni sinistä taivasta kohden Elbursin jaloimmat huiput, hohtaen teräväkärkisten jäätiköitten ikuisesta lumesta.
Näkyi selvään, ettei Alroy ollut outo tälle pakonsa näkymölle. Hän ei ollut koskaan epäillyt matkansa suuntaa, ja tuokion huipulla levättyään astui hän nyt vasemmalle päin luontaista mutta mutkikasta polkua myöten, kunnes musta onkalo esti häntä edemmäksi pääsemästä. Ainoastaan muutamain kyynärien väli eroitti häntä vastapäisestä kalliosta, joka tämän synnytti, mutta alta avautuva kuilu — ei kukaan voinut katsoa sen näkymättömään pohjaan kauhistumatta ja takaisin vetäymättä.
Ruhtinas notkistui alaspäin ja tutki suurella huolella ympäröivää maata. Viimein hän nosti ylös vähäisen neliskulmaisen kiven, joka peitti metallilaikan, ja ottaen povestaan karneoli-talismanin, johon oli piirretty kummallisia kirjaimia, koputti hän sinetillä kolmesti laikkaa. Kolea, juhlallinen kumina kuului ympäriltä. Heti kimmahti laikka auki, ja Alroy veti esiin useita kyynäriä rautaketjuja, joita hän heitti vastapäätä olevalle kalliolle. Ketjut puuttuivat helposti kallioon ja kiintyivät nähtävästi jostakin magnetillisesta vaikutuksesta. Tarttuen molemmin käsin ketjuihin ruhtinas nyt kiipesi onkalon yli. Kun hän pääsi toiselle puolelle, irtaantuivat ketjut kalliosta, katosivat nopeasti vastapäiseen aukkoon, joka sulkeutui samalla kolealla, juhlallisella kuminalla kuin ennen.
Alroy astui noin sata askelta eteenpäin luonnon tekemän basalti-pylvähistön läpitse, kunnes hän joutui avaralle, katottomalle ja samasta kivilajista sukeuneelle pihalle, jota äkkinäinen helposti olisi luullut ihmiskäden muodostaneen ja sievistäneen. Tämän keskikohdalta kumpusi alati lähde, kylmä kuin jää; virtaileva vesi oli kaivanut uran kiviseen tantereen ja näkyi jonkun aikaa polveilevan kallioin keskitse siksi kuin se vihdoin syöksähti jyrkänteestä alas johonkin kuiluun ja muuttui läikkiväksi vihmaksi. Pihan poikki mentyänsä saapui Alroy laveaan luolaan.
Tämä luola oli melkein ympyriäinen ja sai valonsa laessa olevan aukon kautta. Syrjäpuolisessa ja pimeässä nurkassa palava lamppu osotti kuitenkin, ettei sen asukas luottanut yksistänsä elävän sulouden luonnolliseen lähteesen. Luolan keskellä seisoi pyöreä vaskipöytä, johon oli koverrettu kummallisia kirjaimia ja mystillisiä kuvia: lähellä tätä oli sohva, jossa nähtiin muutamia kirjoja. Seinästä riippui kilpi, joukko jousia ja nuolia ynnä muita aseita.
Kun Vankeuden Ruhtinas lankesi polvillensa ja suuteli tyhjää sohvaa, yksi haamu astui luolan perimmäisestä päästä valoon. Tämä oli keski-ikäinen, tavallista paljon pitempi mies; hänen ruumiinsa oli vankka ja atletillinen, hänen muotonsa suuresti huomiota koskeva ja majesteetillinen. Hänen musta partansa valui alas hänen rinnallensa tumman punaisen kauhtanan yli; tätä ympäröitsi musta vyö, joka oli koristettu samankaltaisilla, keltaisilla kirjaimilla kuin nuot vaskipöytään piirretyt. Musta oli myöskin hänen turbaninsa ja mustat hänen isot ja sädehtivät silmänsä.
Vieras lähestyi niin hiljaa, ettei Alroy sitä havainnutkaan, ennenkuin hän jälleen oli noussut.
"Jabaster!" huudahti ruhtinas.
"Davidin pyhä siemen", vastasi kabbalista, "sinua on odotettu. Minä olen viime yönä tähdistä lukenut sinua. Ne puhuivat murheesta."
"Murheesta tai voitonriemusta, aika on näyttävä kumpaisesta, suuri mestari. Tätä nykyä minä olen pakolainen ja perin uupunut. Verikoirat ajavat minua takaa, mutta minä luulen, että nyt olen välttänyt heidät. Minä olen surmannut yhden Ismaeliitan."