Tyttö nojautui tähkiin päin, joita hänellä oli kourassaan ja nykäisi olkapäitänsä. "Sitä, joka on jotakuta aivan lähellä, arvostellaan harvoin oikein —".
"Sfinksi!" huudahti hän ja astui askeleen lähemmäksi tyttöä. "Sinä arvoituksia täynnä olevilla vastauksillasi tekisit hänet minua miellyttäväksi henkilöksi". Hän naurahti raikkaasti, se kuului sentään jotenkin ivalliselta. "Rakas vaiva turhaan, lapseni. Hänen kotiopettajamuotonsa ei minua kiihdytä. Minä menen pois hänen tieltänsä, missä vaan voin. Mutta toista minä halusta toivoisin — ja se on saada oikein nähdä hänen eriämätöintä varjoansa".
Ennenkuin tyttö sai aikaa sitä aavistaakaan, oli hän rohkealla kädellä tarttunut tytön huiviin ja hatun röytään, sekä taivutti molempia vähän sivulle, mutta samassa silmänräpäyksessä vetäysi hän jotenkin nolona, johon tuli lisäksi pelon vivahdus, askeleen takaperin tytöstä — hän oli nähnyt hämmästyttävän kauniit kasvot.
Harmin huudahduksella veti tyttö päähineensä taasen otsalle ja riensi hänen ohitsensa. Ehdittyänsä vähän matkaa eteenpäin, pysähtyi hän vielä kerran ja sanoi värisevällä äänellä, sekä ainoastaan puoliksi kääntyneenä seuraavat sanat: "Te teette pilkkaa neidistä maatilalla sen vuoksi että hän toimii enemmän henkisissä töissä ja samalla hetkellä osoitatte käytöksellänne, miten syvälle nainen alenee teidän silmissänne sen työn kautta, jota minä teen — tuomitseeko mies sillä tavoin"?
Tässä käänsi tyttö hänelle selkänsä, ja poistui niin nopeasti että muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli kadonnut hänen näkyvistänsä.
Harmistuneena puri hän alahuultansa ja heitti sikaarin luotansa kauvas nurmikolle. Hän ei enää käsittänyt itseänsä, eikä tekoansa ja hänen äitipuolensa, joka niin usein torui häntä ja oli vihainen, kun hän teki pilkkaa kaikista nuorista naisista hänen seurapiirissään ja kun hän ilkeällä ivalla selitti, että hänen täytyi pidättää itseään että hän saataisiin, jospa vaan tanssissakin, koskemaan "nyörättyihin mamselleihin", — hänen silmänsä olisivat varmaankin nyt levinneet jos hän olisi nähnyt tuon mielentilan johon herra Markus nyt omasta käytöksestään oli joutunut. Mutta niinpä olikin hän sitä ennen tuntenut itsensä ikäänkuin päihtyneeksi ja mikä hänet oli huumannut, oli tytön ääni, joka ikäänkuin hupainen arvoitus oli tunkeunut häneen hummitetusta, salaperäisestä hämärästä.
Yhtä rivakasti, kuin hän oli tullut alas, juoksi hän balkongin rappuja ylöskin, löi lasioven kovasti kiini ja astui muristen akkunan luo. Ah, mitä kaikki tämä merkitsee, miksi kun kaikki ympäri käy, hän tuli niin liikutetuksi sielunsa pohjukkaan asti. Kaikkien hänen ystäväinsä joukossa ei ollut ainoatakaan, joka olisi jättänyt taputtamatta kaunista palvelustyttöä leu'an alle, sekä, jos tilaisuutta oli, painamatta myöskin suudelman ympyriäiselle, ruusunpunaiselle poskelle, ja kenenpä mieleenkään olisi johtunut, siitä keksiä jotain tekiää alentavaa, siinäkin tapauksessa, että asianomainen olisi ponnistanut vastaan. Oliko se mikään rikos että hän oli koskenut tuohon hirveän korkeaan olkihattuun ja suojelustilkkuun? — Yhden ainoan silmäyksen tähden vaan oli häntä huomautettu, ikäänkuin hän olisi hirhiluinen, joka lupaa saamatta oli tunkeunut kaikkein pyhimpään. Tyttöhän kävi tavallisesti ulkotöissä — eikö hän sellaisissa tilaisuuksissa saanut pitää hyvänänsä häpeämättömiäkin silmäyksiä ensimmäiseltä matkustavalta kisälliltä joka astui hänen luoksensa kysymään oikeata tietä?… Mutta hän oli muka "kamarineitsy" maatilalla; hän oli saanut maistaa hienompaa sivistystä. Kieltämättä oli hänellä sitäpaitsi terävä pää ja synnynnäinen kyky heti mukautua oloihin, jonka vuoksi hän käyttäysikin ikäänkuin olisi kuulunut amtmannin perheesen, ehkä hänen päänsä päällä täytyi kantaa kotiin pellon antimia ja tehdä työtä haravalla ja kuokalla pellolla ja niityllä.
5.
Herra Pietari Griebel keskeytti nämät vähän huvittavat mietteet. Hän oli ollut ulkona tiluksilla ja saattoi takaisin tullessaan tyytyväisesti hieroen käsiänsä kertoa herra Markukselle, että rautatien insinöörit olivat täydessä työssä viitoen tilan niittymaille rautatien rataa — viereiset pellot saivat olla rauhassa. Radan uuden suunnan johdosta oli amtmannin Franz toimittanut oikein näytelmän. — Pietari Griebel oli sopivan matkan päässä saanut kuunnella hänen sappea kuohuvaa vastaväitettänsä sekä kaikkea hänen jyryänsä ja meluansa. Mutta rautatien rata olikin menevä suoraan hänen pihapiirinsä yli ja niin lähellä asuinhuoneen kulmaa, että tuon vanhan mädäntyneen rakennuksen muutaman vuoden kuluttua välttämättömästi täytyi pudota alas yhdeksi soraläjäksi.
Tätä kuullessaan muisti herra Markus kirjeen, jonka oli pistänyt taskuunsa ja jonka hän kohtaamisensa jälkeen tytön kanssa kokonaan oli unohtanut. Hän aukasi sen ja silmäsi tuota pikaa sen sisällyksen, yhtä paljon huvitettuna kuin vihoissaankin siitä — ihmiset maatilalla olivat sentäänkin, kaikki järjestänsä, isännästä piikaan asti, parantumattomasti ylpeyden perkeleen valtaamina, kummallinen seura, naurettava sekoitus ylpeyttä, luulottelua ja hämiä!
Amtmanni ei ensinkään huolinut siitä tekoasiasta, että perillisen laillisesti saavutetun oikeuden mukaan arentitila jo yö ja vuosi sitten oli häneltä pois tuomittu. Seikkaperäisellä tavalla vastusti hän tilusten isännän sopimatonta esiytymistä rautatiekysymyksessä, jonka kautta hänelle, amtmannille, tämän arentimiehelle oli vahinkoa saatettu. Ei milloinkaan eikä millään ehdoilla suostunut hän siihen, että hänen talousrakennuksensa sioitettiin toiselle puolen huonetta, yhtä vähän kuin hän suvaitsi sitä, että hänen oma rakennuksensa jonakuna kauniina päivänä rymähtäisi kokoon sen asujain yli. — Vihdoin koski hän sivumennen muutamilla hätäisillä sanoilla sitä seikkaa, että hänen tosin vielä oli maksamatta tuo "mitätön summa", jonka hänen tuli suorittaa vuokraa, mutta hän odotti joka päivä suurempaa rahalähetystä, jonka kanssa hänen poikansa, upporikas mies Kaliforniassa, käsittämätöntä kyllä, viivyskeli — heti rahojen saavuttua, piti mainittu "turhanpäiväinen asia" suoritettaman.
"Niin, niin, siten ohjaa ja toimii herra amtmanni", sanoi Pietari Griebel hyväluontoisesti naurahtaen, herra Markuksen ilmottettua hänelle kirjeen sisällön. "Hän on juuri hauska veitikka —"
"'Hauska veitikka?' — sellaisia mukavia sanantapoja sinä aina keksit — ei, oikea suupaltti hän on", keskeytti häntä hänen rouvansa. Tämä oli juuri leikannut itsellensä persiljaa kyökkitarhasta, jolta puolen hän oli noussut rappuja myöden paviljonkiin ja ojensi nyt kouransa, täynnä persiljaa, ovesta varoittavaisesti sisään. "Älkää Jumalan tähden, herra Markus, ryhtykö siihen. Hän teidät kyllä sokaisee niin ettette kuule ettekä näe mitään. Hän luulee ikäänkuin haikara sadussa, että kun hän vaan ummistaa silmänsä ei yksikään ihminen näe, mihin nälkälinnaan hän on joutunut oman syynsä tähden. Kertomuksella pojasta Kaliforniassa kokee hän ummistaa teidän silmänne, kuten hän on tehnyt kaikille niille tyhmille ihmisille, joille hänen on velkaa. Lienee aika harakka, tuo niin vanhan petturin nuori herra poika".
"Älä nyt tee pahemmaksi, kuin se on, pikku Jetta! Eihän se muuten ole tapasi!" sanoi hänen miehensä. "Ylimetsänhoitajan rouvan kautta tiedän minä, että nuori Franz oli hyvä ihminen — ei mikään muu, kuin huoli ja harmi huonosta taloudenpidosta lahjoitusmailla ajoi hänet avaraan maailmaan. Hän lienee todellakin lähettänyt kotiin suuren kultakappaleen, mutta totta myöskin on, että hänestä ei ole sittemmin kuulunut, sekä hän on ollut kuin kuollut ja haudattu ja hänen vanha äitinsä suri itsensä sen vuoksi kuoliaaksi".
"No, nyt kuulette sen itse, herra Markus," muistutti rouva Griebel, vähän ärtyneenä ja osoitti peukalollaan puhujaan. "Ja vielä vaaditaan, että tuollainen hyödytön poika, jolla ei edes ole kynää eikä mustetta omalle äidillensä, pidettäisiin kunnioitettavana henkilönä. — Sitä saat odottaa, Pietari". Näin sanoen kapusi hän muristen ja vaivalloisesti rappuja alas viedäksensä persiljan keittiöön.
Herra Markus mittasi askeleillaan lakkaamatta paviljongin lattiaa sittenkin kuin Pietari Griebel oli lähtenyt huoneesta ja mennyt vieressä siaitsevaan lehtimajaan, johon hänen rakas tyttärensä oli tuonut hänen suuruksensa: voita, leipää, palanen makkaraa ja lasillisen kullanloistavaa Nordhäuser viiniä.
Amtmannin kirjeen kautta oli perinnönkysymys, jonka sattuma oli ohjannut nuoren kartanonomistajan käsiin, astunut uudelle tolalle. Vielä saman päivän aamuna oli hän luullut helposti voivansa panna edesmenneen tätinsä ilmeisen toiveen toimeen, vähän ennen lähtöänsä keskustelemalla asianajajansa kanssa, sekä parilla kirjeellä Berlinistä, jonka kautta hänelle niin vastenmielinen persoonallinen yhteensattumus asianomaisten kanssa ei olisi tullut tarpeelliseksi. Mutta nyt ilmautui uusi henkilö näkymölle — löytyi vieläkin yksi henkilö, poika, josta vainajan sanottiin pitäneen hyvää mieltä, eikä häntä sentään testamenttimääräyksessä sanallakaan mainita. Oliko hän kentiesi mieleltään yhtä heikko ja helläsydäminen kuin äitinsäkin ja yhtä vähän kuin tämä pystyi vastustamaan amtmannin omavaltaisia ja hillitsemättömiä tapoja ja mieltä, ja oliko vainaja aavistanut, että perheen viimeinen turva ei hänenkään kädessänsä olisi vakuudessa?
Sitä vastaan täytyi vanhan rouvan pitää suuressa arvossa nuoren tytön luonteenlujuutta, kun hän oli halunnut panna nuoruuden ystävänsä tämän suojan alle. Herra Markus ei saattanut käsittää tätä sokeutta. — Edesmennyt oli uupumattoman ahkera ja työtätekevä henkilö. Hän oli aina oikealla ajalla ollut kohdattavana ulkona pellolla ja maitokamarissa, kyökissä ja laboratorissa, köyhien sairasvuoteella kuten kirjoitus- ja työpöytänsäkin ääreltä, eikä hänen mieleensä ollut milloinkaan johtunut järjestyttää vieraan kädellä nauhaakaan puvustaan tai kampauttaa hiuksiaan… Miten maailmassa sitten tuli, että tuo käytännöllisesti toimelias rouva uskoi sellaisen toimen tytölle, josta hän juuri oli kuullut kerrottavan, että hän nykyisessäkin alennetussa tilassaan yhä näytteli suuren maailman naisen osaa, ettei hän liikuttanut kättään eikä jalkaansa auttaakseen rappiolle joutunutta taloutta, sekä vielä vaati kamarineitsyt palvelusta palvelialta, jonka aikaisin ja myöhään täytyi toimia sekä sisällä huoneessa että ulkotöissä?
Hän kirosi tyhmää mielijohdettansa, joka hänen pani tutkimaan tuota vanhaa pussia — jos hän olisi vaan ollut viisas ja antanut sen vanhanaikuisen sisällyksen katsomatta mädäntyä nurkassaan piirongin laatikossa… Päälle kaupaksi oli hän nyt niin rajattoman tyhmä, että ajatteli vanhan amtmannin rouvan kohtaloa ja piti velvollisuutenansa omantuntonsa mukaisesti punnita asiaa… Niin paljon kuitenkin oli varma: ylimetsänhoitajan rouva oli huolimatta selvästä ja terävästä järjestään, perinpohjin erehtynyt valitun perillisen luonteen ja henkilön suhteen — kentiesi oli näytelty komediaa hänen kanssaan. Eikö hänen velvollisuutensa ollut ojasta toisen erehdys ja pikemmin jättää tuon pienen perinnön nuoremman Franzin käsiin. Kenpä takaisi, ettei "suuren maailman naisella" ilmautuisi kosia heti kun kertomus perinnöstä tulisi tiedoksi. Sellaisessa tapauksessa kotiopettaja neiti varmaan ei hetkeäkään epäilisi myöntyen vastatessaan. Vieraat ihmiset menisivät pois perinnön kanssa ja kipeä-raukka maatilalla saisi maata siellä ja katsella.
Vihastuneena pyyhkäsi hän molemmilla käsillään hiuksiansa. Nyt ei hänellä muuta neuvoksi ollut, kuin ottaa asia käsiinsä ja, niin vastenmieliseltä kun se tuntuikin, omin silmin tutustua amtmannin ja kotiopettaja-neidin suhteisin.
Koko päivän oli hän huonolla tuulella. Illalla otti hän hattunsa ja lähti retkeilylle metsään. — Ainoastaan metsänhoitajien ja hirsienvetäjien kulkema ajotie eroitti Hirschwinkelin tilukset Grafenholzista, ruhtinaallisesta metsäpalstasta ja melkein tämän kulkuväylän viereen päättyi laaksonotkelmakin. Ainoastaan pieni pala niittymaata hiipi tässä vielä metsän ja tien välillä ja tällä ruohoa kasvavalla paikalla oli ruhtinaallisen metsänvartian asunto. Se oli kaunis, uusi tiilihuone, suurilla, auringon valossa loistavilla akkunoilla. Huoneen toisella puolen ympäröi valkoiseksi maalattu puu-aitaus pientä puistoa, sisältävä korkeintaan pari, kolme multapenkkiä.
Jo kaksi kertaa ennen oli herra Markus retkillään pysähtynyt tälle paikalle ja tänäänkin pysähdytti hän käyntinsä, kun huoneen punaiset seinät äkkiä välkkyivät metsiköstä. Metsänvartian, joka tässä huoneessa asui täytyi viettää oikeata erakon elämää. Hän oli ainakin naimaton mies, joka huoneensa avain taskussa meni toimiansa täyttämään. Tämä ovi ei milloinkaan ollut vieraanvaraisesti auki, ei heikoinkaan savuhattara milloinkaan noussut savutorvesta. Ikkunoissa, joiden sisälaudalla tosin näkyi muutamia kukkaruukkuja, mutta joita ei milloinkaan kauniisti sovitetut akuttimet kaunistaneet, ei näkynyt milloinkaan inhimillistä olentoa, yhtähyvin kuin milloinkaan kuultiin taloustoimien hälyä, tai muuta ääntä näiden neljän seinän väliltä; ainoastaan tuolla ylhäällä ullakkokamarin ikkunassa rippui kolme, neljä puista linnunhäkkiä, joissa pulmuset ja ristinokat elämöivät, ja jyrkänteellä huoneen takana kiipeili kaksi määkivää kuttua ympäri, nämä luultavasti olivat metsänvartian karjaa.
Hirschwinkelin uuden isännän oli tehnyt usein mieli lähemmin katsoa ikkunasta metsänvartian huoneesen nähdäksensä millaisella lukemisella entinen päiväläisapulainen virvoitti itseänsä tuolla vähällä loma-ajalla, jonka hänen uuttera palvelustoimensa ja maatilalla tekemänsä apu hänelle jätti, Jospa ne olivatkin ritari- ja ryöväriromaaneja, jotka olivat toistensa päällä kukkaruukkujen välissä, eivät ne ainakaan lainakirjaston asua kantaneet — sen saattoi hän nähdä aina ajotien toiselta puolen asti, joka erotti hänet vähintäin kymmenellä askeleella asuinhuoneesta. Kentiesi oli hän älykäs ja maailmaa kokenut mies, tämä metsänvartia. Oleskelipa hän paljon maatilalla, jossa piikakin, joka hoiti maitokulhoja ja haravoita, koki käyttäytyä salonkimaisesti.
Pilkkahymy huulillansa taivutti hän sivulle viimeiset oksat, jotka sulkivat hänen tiensä, kun toisen kutun menettely herätti hänen huomiotansa. Se oli nuori, solakkamainen eläin, joka vimmatusti juoksien kiiti jyrkännettä alas ja kapean ruohoston yli. Sen seuraaja kävi rauhallisesti perässä samaan suuntaan, josta nyt keveiden ihmisaskelien ääni kuului… Herra Markus polki maata jalallansa — aina vaan tuo tyttö, joka jo perinpohjin rupesi ikävystyttämään hänen oloansa metsäseudussa. Olikohan amtmannin piika ainoa naishenkilö, joka täällä eli ja oleskeli metsässä ja pellolla?
Tuolla hän tulikin aivan oikein suojelus-tilkku päässä ja suuri juurikoppa käsivarrella. Kutut juoksivat hänen sivullansa ja söivät ahneesti hänen kädestään leivänpalasta, jonka hän taskussaan oli tuonut noille pikku herkkusuille.
Herra Markus vetäysi takaperin vähän syvemmälle metsikköön, sekä asettautui ensimäisen, paksun pyökkirungon taakse, jonka keksi — hän ei tahtonut enää saattaa harmia itsellensä, kuten aikaisemmin tän'aamuna. Tyttö oli hänestä kerrassaan inhoittava ja yhtäläisellä innolla kun hän tän'aamuna oli puhaltanut tupakansavua valkoisen huivin alle, riensi hän nyt heittämään palavan sikaarin maahan ja astumaan sen päälle, ettei vähintäkään, tupakansavunhajua tuuli kantaisi maantien yli ja siten ilmaisisi hänen läsnäoloansa.
Tyttö heitti viimeiset leivänpalaiset kutuille, sekä astui matalalle rapulle lähimmän akkunan läpi katsahtaaksensa huoneesen. Huone näkyi olevan tyhjä; huolimatta hänen uudistetuista naputuksistansa ikkunaan, ei kuulunut yhtään liikettä huoneesta, ja ovi pysyi kiinni. Tässä siis täytyi olla runsaasti kärsivällisyyttä.
Vastatullut asetti koppansa viereensä ja istautui viheriäksi maalatulle penkille huoneen sisäänkäytävän viereen, päättäen odottaa asukkaan takaisintuloa. Hän aukasi leuan alta huivin solmun, sekä antoi tuon valkoisen peitteen pudota niskalle. Niin — siinä oli hän nyt, kiireestä kantapäähän asti amtmannin turhamielinen piika, joka ei voinut kärsiä vähintäkään ahavoitusta kasvoillansa, kuten rouva Griebel kiukussaan oli väittänyt, ja niin huonolla tuulella kun herra Markus nyt olikin, täytyi hänen toki myöntää, että se olisi ollut vahingoksi tuolle hieman vaalealle, läpikuultavalle iholle. Hänen täytyi nytkin, kuten jo aamullakin tyttöä hätäisesti katsahdettuansa, myöntää, ettei tytön pää millään tavoin häväissyt vaan päinvastoin vartalon soreudelle ja suloudelle oli täydessä sopusoinnussa. Se häntä oikein harmitti. Hänelle olisi tuhat vertaa mieluisampaa ollut, jos tyttö olisi ollut karsas, ja hänen kasvonsa olisivat olleet täynnä pisamia ja nyppyjä, juonteet jokapäiväiset ja karkeat — tuon "omituisen" tytön.
Tyttö pyyhkäsi irtonaiset kähärät otsaltansa päälaelle, jossa niitä palmikoitsematta ja suureen kimppuun sidottuna kampa piti kiinni. Sitten pani hän syvästi hengähtäen ristiinlasketut kätensä helmaansa ja nojasi, koko ympäristön metsän hiljaisen rauhan silminnähtävästi virvoittamana, päänsä rakennuksen seinää vasten. Hän näytti surulliselta, ehkei oikeastaan huolien masentamalta, sekä olikin kai kylläksi ponteva ja elinvoimainen luonteeltansakin paria silmänräpäystä kauvemmaksi aikaa heittäytyäksensä täydelliseen työttömyyteen.
Kopasta otti hän pienen kääryn, jonka hän kuori auki, levitti polviensa yli ja katsasteli tarkastelevin silmäyksin. — Herra Markus näki, että se oli valkoista pitsiä, nähtävästi "kotiopettajaneidin" vanhaa, kulunutta koristusta, mutta joka nyt vuorostaan koristaisi tytön kaulaa. — Sukkelat sormet käänsivät tuota vaalistunutta pitsikudelmaa eri tahoille ja näyttipä melkein kun hänen kätensä hellästi olisi silittänyt sitä — sitten käänsi hän päänsä äkkiä sivulle, kääri pitsin kiireesti kokoon ja nousi ylös.
Ajotietä nähtiin lähestyvän muhkean miehen viheriässä nutussa. Heti kun hän oli huomannut odottavan tytön, kiirehti hän askeleitansa. Koiransakin, joka väsyneenä oli höngöttänyt muutaman askeleen edellänsä, riensi nyt eteenpäin hyvällä vauhdilla ja juoksi ilosta haukkuen tyttöä kohti.
"Tuntuu hyvältä, Fritz, levätä teidän erakkomajanne ulkopuolella, mutta olenpa toki iloinen, että tulitte, sillä minulla on kiire", sanoi tyttö ja matki samalla nuorta ryökinäänsä pienimpiin erityisseikkoihin asti, sillä siinä tavassa, jolla hän vastasi metsänvartian kunnioittavaan tervehdykseen, oli yhtä paljon ystävällistä arvokkaisuutta, kuin oppinut amtmannin veljentytönkin todellisuuden mukaan tavallisesti osoitti entistä päiväläisapulaista kohtaan.
"Minulla on tärkeä toimi teille", jatkoi hän. "Mutta ensin täytyy teitin saada jotain hyvää", keskeytti hän puheensa, ja ojensi toiselle kopasta pienen lämpömäisleivän. "Minä olen tänään leiponut ja leipä tuli niin kaunista, että teidän täytyy maistaa sitä. — Nyt osaan jo tämänkin keinon, kun ajattelen taaksepäin sitä kiusan päivää, jolloin ensi kerran hirveän taitamattomilla käsilläni vanutin taikinaa ja vihdoin sain uunista ottaa pari kivi-kovaa, mustaa kakkaraa".
"Niin, silloin maksoi se kyyneleitä, huolimatta kaikesta lujuudestanne", sanoi nuori mies hyväntahtoisella hymyllä. Hän laski leivän ulkopuoliselle ikkunan laudalle, mutta katsahti samalla huolestuneena tyttöön. "Onko taasen niin pahoin asian laita siellä? Koskeeko se juutalaista vaiko kultaseppää L:ssä", kysyi hän mutkitta, mennen suoraan siihen toimeen, jonka tyttö hetki sitten aikoi hänelle antaa.
"Itse tiedätte paraiten, että kultasepän luoksi emme voi kääntyä — teidän täytyy mennä juutalaisen luo. Ylihuomiseksi täytyy meidän saada kahdeksan taaleria".
Sulan epätoivon liikkeellä pyyhkäsi mies kiharoita hiuksiansa.
"Niin, kuten näette, Fritz! Ja kuitenkin olemme ollut valppaita, melkeen kuin santarmit, ja siitä huolimatta on yhden kaupustelijan onnistunut huomaamattamme hiipiä taloon ja siellä kaupata muutamia laatikoita hienoja sikaareja. Ne ovat nyt lähes kaikki poltetut ja nyt seuraavat laskut ja hakemukset. Tänään kirjoitettiin ja uhattiin viipymättä lain kautta hakea saatava".
"Taivaan Jumala, tosin on minulla kärsivällisyyttä, mutta ajan pitkään kiukuttaa ja suututtaa se ihmistä kuitenkin, niin että on harmista halkeamaisillaan, kun ei ihminen mitään käsitä, vaan yhä elää, ikäänkuin kassa-arkku olisi yhtä täynnä kuin entisinä hyvinä aikoina".
Surullinen hymyily tuli nuoren tytön huulille. "Saatammeko antaa sitä Fritz?" Hän nauroi heikosti. "Kaiken loma-aikanne istutte luonnontieteellisien kirjojenne ääressä, ettekä sentään tiedä ettei vesi alusta ensinkään tahdo nousta vuorta ylöspäin — vanhoja tapoja ja tottumusta voi yhtävähän…"
"Hiljaa", keskeytti tyttö hänet äkkiä käskevällä liikkeellä. "Meidän kummankaan ei sovi tuomita häntä, meidän on vaan muisteleminen hänen hyvyyttänsä ja huolenpitoansa. Tässä", — sanoi hän, käärien pitsin auki — "on vielä vähän arvokasta, kalliita, vanhoja pitsiä. Minulle on vakuutettu, että ne ystävien kesken ovat vähintäin kahden kymmenen taalerin arvoisia — Baruch Mendeliltä emme voi toivoa enempää kuin puolet siitä summasta".
"Jos hän ylipäänsä ensinkään tahtoo ryhtyä asiaan", lausui mies olkapäitään kohauttaen luoden epäilevän katsannon noihin näennäisesti arvottomiin kutomuksiin. "Ne kaksi silkkihametta ja shaalin osti hän tosin, se olikin toista kuin tämä kapine, jonka voi puhaltaa pois, Minä luulen, että hän rupeaa nauramaan minua. Ennemmin sittekin pari hopealusikkaa, luulisin".
"Viimeiset!" huudahti tyttö liikutettuna. "Mitä ajattelettekaan? Asettaisinko tinalusikat heidän lautasilleen? Se ei tapahdu niinkauvan kun voin liikuttaa kättä ja jalkaa. Te ette ymmärrä, Fritz, tätä asiaa", jatkoi hän tyynemmästi; käärien pitsit kokoon ja ojensi ne hänelle. "Menkää vaan suoraan juutalaisen luo, hän ymmärtää yhtähyvin pitsien kuin kultakalujenkin arvon… Onko teillä huomenna aikaa ja kenties omia asioita kaupungissa?
"Kuinka lieneekin, — kyllä aikaa saan siihen matkaan. Te tiedätte…"
"Niin minä tiedän, te olette rehellinen, peripohjin hyvä ihminen".
Tämä yksinkertainen, mutta hellällä äänellä lausuttu kiitos, näkyi saattavan hänet hämille. Hän nosti kömpelösti kätensä lakkiinsa sekä veti ja tempasi sen lippua. "Te olitte tänään mukana kun rautatien rataa viitotettiin", sanoi hän kääntääkseen keskustelun toisaalle.
"Niin — kuten voitte arvata syntyi sen vuoksi myrsky ja rajuilma meillä. Tämä päivä ylipäänsä on ollut kauhea päivä". Tyttö vaikeni ja pusersi alahuultansa hampaiden väliin.
"Niin luulen. Mutta suoraan naurettavaa se on kuitenkin, kun vanha herra noin kiihtyy siitä jutusta. Se saattaa toki olla hänelle aivan yhden tekevä, miten rata menee pihapiirin poikki, tai tuskin hän kuuleekaan veturin menevän huoneen nurkan sivu. Uusi omistaja tehnee pian puhdasta siellä — no niin, hänellä on täysi oikeus siihen".
"Niin, tosin — täysi oikeus", lisäsi tyttö jonkinlaisella katkeruudella äänessä, ja olkapäitään kohauttaen. "Mitä se häntä liikuttaa, miten ennen on ollut".
"Niin, niin, taivaan Jumala, niin! Mitäpä sellainen, nuori, käskevä tuittupää huolii vanhasta ystävyydestä, jonkalaista ei milloinkaan ole saanut nähdä. Ei hänestä saata sitä luullakaan. Minä näin hänet eilen sivumennen — kaunis mies, muhkea ja rivakka! Tosin on hänen olennossaan jotain kömpelöä karkeutta, joka enemmin pysyy raha-arkun herroissa kuin vanhassa aatelissa — entisenä upseerin palveliana tunnen kyllä sen laadun. Hän seisoi Griebelin kanssa sahamyllyn vieressä, jonka hän rakennuttaa uudestaan — no, se vanha huone onkin hyvin lahonnut".
Tyttö kääntyi pois ikäänkuin olisi tuskin kuullutkaan mitä Fritz kertoi sekä otti valkoisen huivinsa rahilta pannaksensa sen päähänsä.
"Mutta kaikissa kohdin käy Hirschwinkelin uusi järjestys mielelleni", jatkoi Fritz. "Maatilan huone ei seiso juuri vakavammalla perustuksella kuin sahamyllykään — hyvä keino tehdä riidan lyhyeksi".
"Hän tehköön vaan", sanoi tyttö katkeruudella, kuumeen tapaisella kiireellä solmiten huivia leukansa alle. "Lähettäköön hän meidät kerjäämään! Menköön aina vaan alaspäin. Minä vaivaan kuitenkin yötä päivää päätäni miettiäkseni, miten saattaisimme viedä sairaan mukanamme —". Näissä sanoissa loppui tytön ääni.
"Mutta sehän on helpoin asia", tuumi hän partaisten kasvojen sydämmellisesti hymyillessä. "Pidättekö minua sellaisena jänisraukkana, etten edes voisi kantaa tuota kuihtunutta heikkoa vaimoa käsivarrellani? Penikulmittain tahtoisin häntä kantaa, tuota hyvää, vanhaa rouvaa, eikä hän ole siinä tunteva järkähdystäkään jäsenissään. Eikä läheskään niin pitkä matka ole sieltä tänne. Kaunis kulmakamari etelää kohti on suuri ja valoisa — sinne voimme asettaa hänen vuoteensa, silloin hänellä on näkyala viheriään metsään kahdelta puolen; se on tekevä hänelle hyvää. Ja vanha herra istuu tämän akkunan ääressä paljon paremmin, kuin maatilalla; tästä matkustaa ja tullee toki aina toisinaan joku ihminen sivuitse — maatilalla ei hän näe muuta kun aukean pihapiirin, jossa vaan muutamat jälelle jääneet kanat kaakottavat ja kuoputtavat".
"Fritz, te olette uskollinen kuin kulta, mutta —".
"Ja ullakkokamari tuolla ylhäällä", jatkoi hän tarkkaamatta tytön vastaväitettä, sekä osottaen peukalollaan sitä ikkunaa, jonka äärellä linnun häkit riippuivat — "se on kauniin huone koko rakennuksessa. Sinne asetutan pienen kamiinan ja sitten voi eräs nuori neiti istua siellä suven talven maalaillen ja lomahetkillään ansaita kauniisti rahaa. Ei ole siis mitään vaaraa tuosta kerjäämisestä, ei vielä pitkiin aikoin… Pitää aina päänsä pystyssä — se on pääasia".
"Niin, sen aionkin tehdä", sanoi tyttö vakavalla äänellä eikä ilman jotain uhkamielisyyttä. "Oikulliselle kohtalolle käynee vaikeaksi urheuteni masentaminen. Vielä en tiedä, mitä sielun väsymys on ja tunnen nuoruuden rivakkuuden jäsenissäni… Eikä kukaan ole milloinkaan minusta näkevä, että se itsetuntoisuuden kipenä, jonka omaan, joskus ei tahdo mukautua, kuten sen tulee ja täytyy. — Muuten olettehan te, Fritz, täällä, uskollinen turvani".
Hän tarttui juurikoppaan. "Nyt täytyy minun mennä kotiin — siellä odottaa minua vielä paljon työtä. Sitäpaitsi täytyy minun vielä sioittaa — kipeä raukan tulee ja pitää huomiseksi saamaan pestyt, vuoteen uutimet, mutta puuvarastoni on lopussa —"; hymyily liiti ikäänkuin päivänen hänen kasvoillensa — "ja siksi otan tämän hirveän suuren kopan mukaani".
Metsän vartia nauroi, otti kopan ja samalla lämpymäisleivän akkunan laudalta, sekä meni kiireesti huoneesen. Heti palasi hän koppa täynnä takaisin. Metsän läpi saisi hän ainakin kantaa sitä, sanoi hän, kun tyttö aikoi ottaa kopan ja nyt menivät molemmat rinnatusten laaksoon päin, kaksi muhkeata olentoa, jotka sopivat hyvin yhteen. Metsänvartian koira kävi tytön toiselta puolen, ikäänkuin tämä olisi isäntänsä omaisuus, jota hänen luulevaisella huolella uskollisesti tuli ympäröitä ja suojella.
Herra Markus juoksi nyt ulos metsiköstä ja katseli vakavin, pois kääntämättömin silmäyksin heidän jälkeensä, kunnes he tien mutkassa katosivat näkyvistä. Sitten katsahti hän hieman kolkolla katseella metsänvartian huoneesen. Kuinka kauvan viipyisi, ennenkuin somat akuttimet riippuisivat noiden nyt niin alastomien ikkunain sisäpuolella, nuori kaunis nainen katsahtaisi ulos niistä — todellakin naurettava yhdistys, metsänvartian rouva hienosta maailmasta anastamallansa käytöksellä ja hänen taikinan vanuttamisensa, pesemisensä ja huuhtomisensa.
Mutta siitä kaikesta huolimatta oli asianlaita kuitenkin niin. Nämät molemmat ihmiset tekivät työtä ja huolehtivat yhdistynein voimin köyhtyneen herrasväkensä puolesta ja tästä uskollisesta toveruudesta olisi avioliitto seurauksena — sehän on itsestäänkin ymmärrettävä! — Mitäpä saattaisi tuo kaukaa tänne tullut palvelustyttö kehnossa työpuvussaan parempaa toivoa? Hän tulisi vaimona turvalliseen asemaan, hän saisi metsässä kauniin kodin ja muhkean miehen, joka sitä paitsi halaisi sivistystä ja tietoja ja istuisi luonnontieteellisten kirjojensa ääressä. Tämä käsittämätön tyttö verrattomalla kiintymyksellänsä saisi siis nuo rakkaat avuttomat omaan kotiinsa. Hän palvelisi, kuten ennenkin kotiopettaja neitiä ja säästäisi hänelle viimeiset hopealusikat, ettei mikään halpa tinalusikka koskisi ryökinän hennoitettuin huuliin. Ja tuolla ylhäällä ullakkokamarissa maalattaisiin kauniita niittu-kuvia, niin oli metsänvartia sanonut… Tuhat soikoon, ei, rakas vihreä nuttuni, niin pitkälle ei ole vielä tultu. "Raha-arkun herra kömpelyyksineen" ei antaisi kenenkään häväistä itseänsä, ei edes Hänen Ruhtinaallisen Korkeutensa hyvin voivan metsänvartiankaan, ja vielä vähemmin tekisi tälle sen ilon, että niin pian kuin mahdollista ajaisi arentimiehen, joka ei jaksa vuokraansa suorittaa, maantielle, jotta sitä pikemmin voitaisiin pitää häitä amtmannin piian kanssa — tuon kummallisen tytön, joka usein äkkiä antoi aihetta luuloon, ettei lainana ollut hieno käytös vaan karkea puku. Tässä erehtyi hyvä herra metsänvartia ja oikein runsaalla mitalla.
Notkealla hyppäyksellä heittäysi herra Markus taasen metsään ja kääntäen selkänsä yksinäiselle rakennukselle palasi samaa tietä, jota oli tullutkin.
Sillä aikaa oli ilta-auringon kullanvihreä loisto metsässä jo melkein kokonaan kadonnut ja sen mukana myöskin tuo lempeä lumous, joka kirkastettuna oli levännyt tuon yksinäisen seudun yli. Tiheän lehdistön alla hiipivät synkät varjot syngistyttivät ihmissieluakin. Herra Markus saattoi vielä vähemmän kuin aikaisemmin päivällä vallita tuota syvää alakuloisuutta, joka tänään oli hänen sydämeensä painunut, voi siis noita nenäkkäitä pähkinänvitjoja tai alasriippuvia puun oksia, jotka uskalsivat koskea hänen synkkään muotoonsa — armotta ne kiukkuisesti katkaistiin ja heitettiin metsän hämärään.
6.
Hän menettelihe kuten tuhannet muutkin itsekkäät samallaisissa tapauksissa. Uskonnon kehoitusten, ja kentiesi jonkunlaisen yleisen untuneen ihmisrakkauden johdosta ovat he halulliset tavaroistaan almuja jakamaan — mutta ei missään tapauksessa mitään yhteyttä niiden ihmisten kanssa, joita aikovat auttaa. He tekevät pitkän mutkan noiden vastenmielisten suhteiden sivutse, ettei yhtään utua eikä säettä vieraan kohtalon kehräämistä vastuksista tarttuisi heidän vaatteisinsa ja lykkäävät siten hiljaan ja uupumatta tuon ikävän toimen tieltänsä pois siksi, että — yht'äkkiä ryntäävät keskelle asemaa, jos itserakkaus on vedetty näyttämölle. Vai eikö se kentiesi ollutkaan hylättävä itserakkaus, joka ajoi hänet mihin hintaan tahansa ennättämään tuon kiusoittavan metsänvartian edelle, tämän ihmisystävällisissä aikeissa. Eikö hän nyt kaikkein mieluummin olisi heti suoraa päätä mennyt maatilalle, esitellyt itsensä tuolle vanhalle tunarille, kerskurille, auttamattomalle pelaajalle ja juomarille sekä tämän perheelle ja pyytäisi heitä kaikkia, etteivät taivaan tähden toki ajattelisi pahaa heistä? Tässä kaikessa ei ollut muuta kuin tuota rakasta turhamaisuutta ja vihan tunne viheriää nuttua kohtaan joka olisi uskollinen kuin kulta — eikö tyttö ollut jotain sellaista lausunut? — ja näytteli kuitenkin vaan uhraamisen alttiutta samalla kertaa siepataksensa, mitä mieluisimmin toivoi…
Äkäisenä raivasi hän nyt itselleen, paljon nopeammin, kuin ennen, polun pensaston läpi ja saapui pian raivatulle, kapealle polulle, joka vei taloon johtavalle, yleiselle ajotielle. Astuessansa metsästä, näki hän rouva Griebelin tulevan sahamyllyltä kotitietä.
Hänellä oli kalanverkko käsivarrella. Tämä tosin ei näyttänyt niin runolliselta kun äskettäin tuon solakan ylen kainon kaunottaren lasivarrella; suurempi paino jännittikin nyt paljon laveammalle verkon silmuista, kuin tuo pieni, sairaalle ai'ottu mullo oli tehdä voinut.
"Nyt tulette vähän, sopimattomasti tielleni, herra Markus!" huudahti rouva Griebel hänelle salaamatta harmittavaa pettymystänsä. "Ettekö voinut viipyä vielä vähän aikaa metsässä, kunnes onnellisesti ja hyvin olisin ehtinyt kotiin ja saanut mulloni peratuksi. — Nyt saatte odottaa ja pysähtyä valmistetun pöydän ääressä, sitä en minä voi auttaa. — No niin, katsokaas tänne pikkuisen kun kerran olette nähnyt mitä toimitan. Niin, niin, saatte mulloja tänä iltana, pulskimpia, mitä myllärillä sumpussaan oli. Louise on kirnunnut tuoretta voita ja puoli tuntia sitten saapuivat ne — minä tarkoitan uudet perunat. Hyvä ystävämme, linnan puutarhuri, jossa mieheni oli kolme vuotta sitten hoitajana, on vanhasta rakkaudesta ja ystävyydestä minuun suonut minulle pienen mitan niitä teitä varten … ajatelkaa, herra Markus, uusia perunoita tällä vuoden ajalla!" Tässä keskeytti hän äkkiä puheensa ja jäi seisomaan maantielle.
"Hyi, mitä nyt — tuolla on taasen hieno vieras maantiellä!" huudahti hän tulisesti ja osoitti ojennetulla kädellä olentoa, joka, selkä nojolla pyökkirunkoa vastaan makasi pitkällään raitioiden poikki. "Kauheita aikoja nämät! juopuneita käsityöläis-kisällejä makaa kuin kärpäisiä tiellä ja täytyy oikein varoa, ettei sotkisi jotakuta kuoliaaksi niistä. Ennen ei niin ollut! Ja jospa itsekin kymmenen kertaa olisitte tehtailija, herra Markus, niin sanon kuitenkin — tehdas olo on tähän syypää ja tuo ikuinen sodan humina ympäri maailmaa. Siksi täytyy niin monen kuljeksia ympäri, vaikkei tahtoisikaan ja sillä tiellä oppivat paheita koko hirmuisuudessaan, tietämättä, miten se on käynyt. Ja sitten jälkeenpäin melutaan pahennusta vastaan ja komennetaan kääntymään — ah niin, täysinäisellä vatsalla käy sellaisia lörpötteleminen".
Sill'aikaa olivat tulleet lähemmäksi maassa makaavaa. Herra Markus kumartui alaspäin ja katsahti henkilöön, joka vaivalla kohotti väsyneitä silmälautojansa luodaksensa aran, hämmästyneen silmäyksen puhujaan, vaaleihin kasvoihin. "Mutta mies ei ole ensinkään juovuksissa", sanoi herra Markus, tarttuen tämän vetelästi riippuvaan käteen koetellaksensa valtimon tykytystä.
"Sieluni kautta, niin minäkin luulen! Laupias Jumala minä puhun uusista perunoista ja tässä nääntyy ihminen nälästä. Niin, niin, minä sanon aina: Jumalan lahjat ovat ihmeellisesti jaetut tässä maailmassa".
Hän pisti kätensä hameensa taskuun ja otti sieltä sämpylän, jonka hän pisti miehen suuhun. "Havaitkaa, rakas ystävä ja purekaa oikein tästä — se tekee teille niin hyvää, kun uutta öljyä lamppuun kaadetaan".
Heikko puna levisi väsyneen poskille, kun äsken sana "nälkä" mainittiin ja hän kohotti kättänsä väsyneesti kieltäen.
"Älkää vastustako, kuten joku neitsy", torui rouva Griebel vihastuueena. "Tuhannen askeleen päästä näkee, että olette nälissänne ja sentään tahdotte uskotella meitä, että olette syönyt vasikanpaistia päivälliseksi… Syökää vaan sämpylää. Se auttaa teitä juuri niin paljon jaloillenne, että voimme viedä teidät kotiin meille. Siellä on minulla vielä päivällisistä voimakasta ja hyvänmakuista lihanlientä ja hyvän vuoteen saatte kanssa".
"Koettakaa syödä", pyysi herra Markus häntä ystävällisesti. Sitten otti mies leivän, eikä voinut ensimmäisen suupalan jälkeen enää hallita itseänsä; hän söi sanomattoman ahneesti ja näytti unohtavan kaikki ympäriltänsä.
Hän oli nuori mies, tuuhealla ja pitkällä, rinnalle riippuvalla vaalealla parralla, joka vähän vivahti punaiseen. Hänen vaatteensa olivat kuluneet, mutta huomattiin, että hän piti siisteyttä arvossa — uudesta lumivalkoisesta paperikauluksesta oli hän kentiesi antanut viimeisen roponsa.
"Niin, niin vaimo raukka kotona ei tiedetä miten monta kertaa saattaa käydä", sanoi rouva Griebel tunnon ilmeisesti nyykäyttäen syöjälle päätänsä. "Äidistä ei ole mikään vuode kyllin pehmeä, ei mikään ruoka kyllin voimakas lapsellensa ja sitten…"
Hän vaikeni ehdottomasti, sillä niin pian kuin heikkous myönsi tarttui nuori mies hattuunsa, joka hänen uupuessaan tielle, varmaan oli pudonnut hänen päästänsä, sekä painoi sen leveän röydän syvään otsalle, ikäänkuin tahtoisi salata kasvojansa ympärillä seisovilta.
"No, no, nuori mies, älkää siitä heti niin pahastuko", sanoi rouva Griebel hiljaisella tavallaan, jota ei mitään häiritä voinut. "Moni on jo ulkona maailmalla kerjännyt vierailta ihmisiltä tai paastoavalla vatsalla viettänyt yötänsä maantien vieressä ja sentään sittemmin päässyt äveriäänä miehenä oman kolttonsa alle. Tämä ei teille haitaksi, jos muutoin olette säädyllinen ihminen… Ja nyt tahdomme koettaa, jos saamme teidät jaloillenne".
"Minä olen ollut kuusi viikkoa sairaana sairashuoneessa", mutisi outo tuskin kuultavasti "ja tulen —".
"Niin sen näkee päältänne, että olette ollut kipeä", keskeytti rouva hänet, "ja mistä tulette tai mitä vielä aiotte, emme ensinkään tarvitse tietää. Te jäätte kartanoon yöksi — vähän unta tarvitsette yhtä hyvin kun sitä Jumalan lahjaa, jota nyt olette saanut ja huomenna katsomme mitä vielä tarvitaan… Rohkeutta siis! No, koetammeko nyt!"
Hän tarttui voimakkaasti sairaan toiseen käsivarteen, herra Markus auttoi toiselta puolen — nuori mies pääsi jaloillensa, mutta oli toki vielä liian heikko tuetta mihinkään liikkumaan. Aivan tahdotonna antoi hän taluttaa itseänsä, mutta että hän silloin kuitenkin täysin tajusi surkean tilansa, huomattiin tuosta salaisesta epätoivosta, joka hänen kasvoillansa näkyi.
Lavealla niityllä asuinrakennuksen edustalla oli heinää niitetty. Tuoreen heinätuoksun suloiset höyryt täyttivät ilman; kaksi talon piikaa haravoivat heiniä pieniin rukoihin.
Suu ammollaan pysähtyivät he työstänsä, kun tuo omituinen seura hitaasti läheni ja Louise, joka vaaleanpunaisessa hameessa seisoi portilla, katsellen äitiänsä, juoksi pelästyneenä ja sellaisella kiireellä tulijoita kohti, että hänen pitkät, rippuvat, pellavankeltaiset hiuspiiskansa selässä hyppelivät.
"Äiti, onko mitään onnettomuutta tapahtunut?" kysyi hän värisevällä äänellä ja hänen kauniit siniset silmänsä katselivat säälillä ja samalla pelästyneenä hatun leveän röydän alitse.
Nuoren miehen partaiset kasvot punastuivat tämän katseen edessä, ja yli inhimillisellä ponnistuksella koki voimakkaammin oikaista itsensä ja käydä yksin — mutta turhaan.
Rouva Griebel huusi nyt toista töllistelevää piikaa tulemaan omalle paikallensa avuttoman vieraan vieressä, että hän itse voisi pitää huolta, mitä talossa tarvittaisiin asettaa järjestykseen sairasta varten. Tyttö astui tosin muutaman askeleen lähemmäksi, mutta mutisi ja vastasi ylpeästi, ettei yksikään herrasväki vielä ole vaatinut hänen korjaamaan kerjäläisiä maanteiltä ja kotiin viemään päihtyneitä käsityöläis-sälliä, ikäänkuin se prinssi olisi — hänen hameensa oli äsken pesty, eikä hän tahtonut sitä sokaista.
Huokaava ääni tunkeusi vieraan rinnasta.
Tämän äänen kuultuansa ojensi Louise heti pyöreän valkoisen kätensä samarialaisen palveluksen ottaaksensa.
"Mene tiehesi, pikku kananpoika", sanoi rouva Griebel, eväten hänen apunsa puoleksi nauraen ja kuitenkin hellällä ja ihastuneella katseella ainoan lapsensa solakkaan ja sievään vartaloon. "Sinäpä tässä nukenkäsinesi oikea oletkin — on ikäänkuin varpusenpoika tulisi hypäten tänne. — Kiirehdi, lapseni, ja juokse kuitenkin kotiin, aseta päivällinen soppa tulelle ja pane uudet hurstit suurelle vuoteelle sotilaskamarissa! — Ja sinun kanssasi tahdon vielä tänä iltana puhua pari sanaa", huusi hän tuolle ynseälle piialle, joka taasen oli ottanut haravansa. "Tästä päivästä neljän viikon takaa ei sinulla ole mitään tekemistä Hirschwinkelissä — sen tiedät."
Puolen tunnin päästä lepäsi väsynyt vieras hyvällä vuoteella. Suurien valoisien akkunain läpi niin sanotulle sotilaiden majoitus huoneessa alakerrassa katseli viheriä päärynäpuu pihalla huoneesen, iltatuuli hiljaisin henkäyksin puhalsi metsän yli ja täytti siistin kamarin vilvoittavalla metsän tuoksulla. Kalkkunakukot oli viety levolle ja muurilla, joka eroitti molemmat pihat, istui ainoastaan valkoinen kissa pesten itseänsä.
Ensi kerran oli herra Markus itse ottanut avainkimpun altaanihuoneen seinäkaapista ja mennyt ylimetsänhoitajan rouva-vainajan viinikellariin sen pimeistä loukoista tuodaksensa pullon kallista vanhaa viiniä, jota oli hankittu ainoastaan köyhien ja tarvitsevien sairaiden tarpeeksi. Kipeä vieras oli syönyt ja myöskin juonut madeiraa, mutta ei ainoatakaan hymyä tullut hänen huuliltansa ja jota enempi ruoka ja juoma palautti jo puoleksi kadonneet elonhenget terveesti virtailevaan vereen, sitä epätoivoisemmalta näytti hän. Hänen katseensa, odotusta täynnä, oli kiinitetty avonaiseen ikkunaan ja herra Markus ajatteli itseksensä, että tuon ihmisraukan ensimäinen voiman ponnistus omin päin olisi hyppäys matalasta ikkunasta: hän katoisi, näyttämättä enää milloinkaan itseänsä, niin pian kuin mahdollista olisi, armeliaista sydämistä, jotka oli kohdannut, poistaaksensa oman ja kurjuutensa muiston.
Sillä välin otti yli voimainsa vaivattu luonto hetken perästä ulos oikeutensa ja hän vaipui syvään uneen. Herra Markus jätti huoneen ja meni puutarhan huvimajaan, johon rouva Griebel oli valmistanut hänelle illallisen. Hän söi ainoastaan vähäisen ja muisti harmikseen pientä ruisjauhoista lämmintä leipää jota metsän vartialla nyt oli pöydällä edessään …
Kuinka uskollisesti ja sydämmellisesti nämät ihmiset kuitenkin kaikessa köyhyydessään pitivät toisistaan huolta! — Rouva Griebel oli hyvä sydämminen, reipas vaimo, sydän oikealla paikalla, mutta "pienet raudut" ja "pienet perunat" maksoivat kuitenkin hänen omat rahansa, sillä totta tosiaan ei sahuri ollut hänellä paljaasta rakkaudesta luopunut kalastaan, yhtä vähän kuin linnan puutarhuri varhaisista perunoistaan. Kiusallisuuksien mitan täytteeksi sattuivat molemmat piiat haravoillaan juuri nyt tekemään työtä ulkopuolella sitä talon sivua, milt'ei aivan alapuolella huvimajaa ja lörpöttivät aivan lakkaamatta. "Sinä saat sanoa mitä tahdot — se on minulle yhden tekevä, jossa akka on minun epuuttanut tahi ei!" sanoi röyhkeä piika, joka samana iltana oli epuutettu palveluksestaan. "Se joka osaa tehdä työtä niinkuin minä, saapi milloin tahansa itselleen toista isäntäväkeä —".
"Mutta tähän aikaan", tokaisi toinen, "ei koko Tillrodassa ole yhtään vapaata paikkaa. Pisemmällä eteenpäin voisi myös tapahtua, että saisit luvan ottaa itse palveluspaikan sellaisten ihmisten luona, kuin nuo tuossa maatalossa — ei ropoakaan palkaksi ja oikea härjän työ pellolla". — "No mitä sitte — sillä joka nyt on siellä, ei kaikissa tapauksissa ole erittäin paljo ollut. Metsän vartia auttaa häntä, silloin kun voi — hän voi nauraa kaikelle. Ja palkan kanssa ei myöskään liene niin pahoin asiat, kuin ihmiset puhuvat. Kenellähän aina on kauniit ja somat nahkakengät jalassa niinkuin minä olen voinut nähdä, vaikka hän aina kymmenen askeleen päässä väistyy tieltä ihmisien edestä ja käyttää itsensä, niin kuin sellaisilla ihmisillä kuin me, olisi rutto vaatteissa". "Niin luulotteleva ja ylpeä hän on", todisti toinen. "Tahtoisinpa nähdä, kuinka hän käyttää itsensä, kun hän kerran istuu tuolla ylhäällä metsänvartian huoneessa Grafenholzissa. Hänellä on onni. Tuollaisen kuljeksia-naisen pitää jäädä siihen lämpöiseen kauniisen rakennukseen".
"Kernaasti minun puolestani! Mitä minuun koskee koko seura, kun olen poissa Hirschwinkelistä?" mutisi epuutettu piika vihaisesti heittäen haravan täynnä heiniä lähimmälle suovalle. "Onpa vaan akan tuhme-vehkeet, jotka minua harmittavat. Tuossa hän toi tänne ensimmäisen parhaan maantiekuljeksian, joka oli paneutunut tielle, raastaa hänet mukaansa, tekee hänelle vuoteen, niin kuin hän olisi kapalolapsi ja sitte kaadetaan hänen oluttorveensa parasta viiniä, mitä tapasivat kellarissa ja kaikki antaa hän tietysti itselleen hyvän maistua. Meitä nuuskitaan aivan kun olisimme koiria, jos ovi joskus sattuu auki jäämään, muka varkaina — ja sen sijaan he itse tuovat veijaria huoneesen. Minä nauraisin itseni kuoliaaksi, jos huomenna saisi kuulla, että hän olisi pistänyt jotain mukaansa taskuihin — sen soisin akalle. Se kepponen olisi kymmenen taalerin arvosta".
Herra Markus löi akkunan kiini majassa, niin että ruudut helisivät, ja molemmat pärjääjät painoivat itsensä, niinkuin pelästyneet peltopyyt, likempien heinäsuovain taakse ja haravoivat niin uutteraan kokoon jäljellä olevat heinät, etteivät paljaasta uutteruudesta enään saaneet sanaakaan huuliltansa.
Tämä oli vaan hiljainen pieni sopukka metsässä, vähäpätöinen ala maasta, eikä tässäkään kateus, pahuus ja kaikki muut ihmissielun pahat mahdit, jotka vallitsevat suurella mailman näyttämöllä, sallineet suloisen rauhan kerraksi lyödä siipiänsä kokoon levähtääkseen.
7.
Hyvin varhain seuraavana aamuna alkoi liike ulkopuolella kartanoa. Herra Markus näki akkunasta pienoisen, kauniin Louisen kävelevän edes ja takaisin vast'ikään korjatussa heinässä. Hän oli puettu vaaleaan aamunuttuun ja hänen vahva, keltainen tukkansa piiloutui valkoiseen hiusverkkoon sinisillä nauhoilla.
Nuori tyttö etsi nähtävästi jotain, jonka oli kadottanut. Hän lykkäsi sivulle ohuen heinä-vaipan, jonka yötuuli oli levittänyt sinne ja tänne niitylle ja vieläkin pudisti likeisimpiä heinäsuovia. Molemmat piiat, jotka samalla olivat menossa pellolle — heillä oli kummallakin peruna-kuokka kädessä — seisoivat lähellä ja nauroivat.
"Ettekä te olleet jalallannekaan eilen illalla koko niitulla, neiti Louise — minun pitäisi kuitenkin tietämän sen", sanoi epuutettu piika. "On vaan ajan hukka että te haette sitä kauvemmin! Niin sokea ei kumpikaan meistä ole, että olisimme haravoinneet pois muistorahan — tuollainen kulta-tukaati kiiltää kyllä tarpeeksi ja kyynärän pitkää samettinauhaa ei kukaan elävä ihminen voi luulla kuivaneeksi heinän korreksi… Sitä paitsi kuulin omilla korvillani, kuinka te sanoitte äidillenne, että eilen illalla niin kuin tavallista olitte panneet muistorahan kristalli maljaan piironkilla. Ja siiloin se ei olis, jumala tietäköön (kaiketi) totta, mitä kaikki talossa sanovat, kenenkään muun ei voineen viedä tukaattia, kun sen — no niin, enpäs toista kertaa polta kieltäni". "Onpas se hyvin rumasti sinulta tehty, Rosa", puhkesi nuori tyttö milt'ei kiivaasti — lapsellinen ääni taisteli kuuluvasti tunkeuvaa itkua vastaan. "Ihminen, jolla on niin rehelliset kasvot, ei varasta — niin pahaa en sitä paitsi luule kenestäkään".
"Vai niin? Mitä varten hän sitte korjasi luunsa niin nopeasti? Niin varhain ja sanomatta edes kiitostakaan. No kernaasti minun puolestani! Mitä se minuun koskee? Se voi olla minulle yhdentekevä kenenkä taskussa muistoraha piiloutuu — minulla sitä ei ole".
Sitte hän heitti taas kuokan olalleen ja meni kumppaninsa kanssa tietä pitkin ohrapellon vieritse, mutta Louise kääntyi pahoilla mielin kotiin.
"Niin katsokaas herra Markus, sellaista sitä saa, kun tahtoo toiselle hyvää", sanoi rouva Griebel, kun tämä tuli alas katsomaan rouvaa kyökissä. Rouva sotki paraikaa erästä hienompaa taikinaa pienessä kaukalossa, ja ollen kaikella muulla kun hyvällä tuulella.
"Mieheni nauraa minulle siitä, että pahastun tästä ja vieläkin kysyy minulta — kyllähän tiedätte mikä vanha tuhma ilvehtiä hän on — jos olisin toivonut edes saadakseni pienen suutelon kädelleni kiitokseksi hyvästä yösiasta sotamies-kamarissa. No niin, matkoissaan hän on, tuhma ihminen. Hänen on täytynyt ensimmäisen kukon laulun aikana hypätä ulos ikkunasta, ja sitte takapihan kautta mennyt eteenpäin. Kauniisti se ei ollut tehty sellaiselta nuorelta pojalta, jota ei edes oma äitinsäkään olisi paremmin hoitanut ja palvellut kuin hänelle täällä tuli osaksi — senlainen tylyys voipi harmittaa.
"Ja nyt teki Louise vielä sen kepposen, että hukkasi kauniin tukaatinsa, jonka oli saanut ylimetsän hoitajan rouva-vainajalta lahjaksi, ja, johon hän antoi juottaa renkaan, jotta sitä voisi kantaa nauhassa kaulalla. Rahan katoaminen ei ole sentään ikävin kohta asiassa; vaan talon palveliat sopottelevat, että olisimme itse tuoneet varkaan huoneesen — tuo tuhma joukko nauraa meille ja se vahingoittaa arvoamme".
"Niin meidän olisi pitänyt antaa riidan siemenen olla vielä maantiellä", tuumi herra Markus ilkamoisella hymyllä.
"Jumala varjelkoon meitä senlaisista ajatuksista", vastusti rouva vihaisena. "Silloin ette vielä tunne Griebelin emäntää. Toisella kerralla tekisin aivan samalla lailla. Mieleni on vaan siitä paha, että tuo ihminen itse on saattanut itselleen huonon maineen; hän oli säädyllisten ihmisten lapsia — sen taisi sokeakin huomata — minä jo pidin hänen surullisesta muodostaan. Teidän tarvitsee vaan heittää silmäys tyttööni tuossa!" — hän nyykäytti yli olan Louiselle päin päätään, joka alas vaipunein päin seisoi kyökin pöydän ääressä ja leikkasi mandelia — "eipä hänellekään tuore kakko maistane tänään hyvältä. Punaiset silmät eivät ainoastaan ole muistolahjan katoamisen vuoksi — se on tuhmuutta tuon pienen sydämmen kanssa, kun se on pehmeä kuin malja. Sääliväisyys nälkäistä miesraukkaa kohtaan joka vielä päällisiksi olisi varastanut, saattaa kyyneleet tulemaan lapsen silmiin".
Herra Markus hymyili salaa — vaalea tukkainen pää vaipui yhä alemmaksi hakkuu veitsen ylitse. Herra Markus jätti kyökin mennäkseen vieraisille maataloon — kävellen kiireisillä askeleilla. — Kuka olisi voinut sanoa hänestä, että ensimmäisenä iltana hänen olostaan tilalla, hänellä olevan niin kiirettä menemään ensi tervehdykselle ja että hän havaitsisi välttämättömäksi ottaa esille sitä matkaa varten paraimmat nahka-hansikkaat, jotka oli säilyttänyt käyntiään varten Nyrnberg'in kallisarvoisissa museoissa. Hän meni mäntymetsän läpitse, jonka takana maatalo oli. Vasemmalle hänestä häilyivät ohrat turpeina ja rikkaina, vilja ulottui jo melkein hänen olkapäähän. Perunan varret rehoittivat, niin kuin pienet pensaat alkain juuri kukkia. Kullan kiiltävässä naurismaassa kuului uinailevaa surinaa ja hunajaa kantavat mehiläiset lensivät ohitse talon kupukkoihin. Hirschwinkelissä olikin jotain, siitä Herralta siunatusta maasta, jossa kerran oli vuotanut maitoa ja hunajaa, vaan sentään oli köyhyys onnistunut saamaan jalansiaa tämän paikkakunnan kansassa.
Tuolla toisella puolella tuota metsikköä alkoi köyhyyden ylivalta.Viljaa seisoi siellä niin harvassa, että huolestui katsellessaan sitä.Villiheinä luikerteli kaikissa näissä ja levitti ulos tyhjiä tähkiään.
Karjan hoidon maatilalla täytyi olla supistettu vähimpään määrään, sillä vaikka metsänvartian uutteruus ja palvelustytön voima olisikin kestänyt pitämään peltoja kunnossa, ei olisi työ ja ahkeruus kuitenkaan vaikuttanut mitään laihalle maalle ympäristöllä. Jos kuolleen ylimetsänhoitaja rouvan testamentti olisi täytettävä määrällensä, niin olisi ennen kaikkia Tillroderin ravintolaan annettu pääoma käytettävä maanviljelyksen parantamiseksi. Mutta mahtaisiko neiti "kuvernantilla" olla älyä niin paljo pannakseen rahoja siihen, tahi eikö hän mieluummin käyttäisi niitä korvaukseksi monista silkkihameistaan, joita oli täytynyt myydä juutalaisille ja levittäisi ympärilleen loistoa, johon hän oli tottunut, ollessaan frankfurttilaisen kenraalin perheessä? Päättääkseen palvelustytön puheista pitäisi hänen olla yhtä mieltä enonsa, Amtmannin kanssa.
No niin, saisipa hän kohta katsoa meitä kasvoista niin kasvoihin. Hän lupasi silloin itsekseen pitää silmänsä auki, että nuori neiti tulisi häneltä saamaan niin penniäkään aatelisten elintapojensa hyväksi, oli hän miten hieno ja suloinen tahansa. Herra Markus oli varustettu tätä "kuvernantti"-armeliaisuutta vastaan, jonka takana aina omien etujen pyynti väijyi, hänelle se oli inhoittava ja hyvintuttu asia.
Maatalon huoneusten takapuoli antoi männikön reunaan; ne olivat rakennukseltaan yhdenkertaisia, hyvin pieniä, ja niin vanhoja ja rappeutuneita että pärskyvä höyryhepo piankin olisi muuttava ne soraläjiksi. Eteläisellä puolella oli ruohorikas puutarha, johon pensas aidassa oleva ristikko portti vei. Portti ei ollut lukittu — herra Markus astui sisään, astuen pitkin kaitaa käytävää, joka halkasi metsän kukilla kaunistettua ketoa. Muutamat korkearunkoiset päärynäpuut ja kaunis pihlaja heittivät raitista varjoa hänen ylitsensä. Hän meni erään lehmusmajan ohitse, jossa oli kivipöytä ja pari taidettomasti tehtyä penkkiä. Se oli luvatonta ja varsin epäkohteliasta uudelta Hirschwinkelin herralta, mennä vieraan pöydän ääreen, semminkin kun siinä oli useampia siihen unohdettuja pikku-kapineita, sakset, sormistin ja muutamia vasta pestyjä vaatteita, jotka tarvitsivat korjausta, näistä näkyy rouvas-ihmisen siinä istuneen. Pöydällä oli myös kirjoitusneuvot ja niiden vieressä vahva kirjoitus vihko, niin siinäpä asian huono puoli olikin — tässä viheriäisessä piilopaikassa neiti luultavasti astui Pegasille ja sepitti sydäntä liikuttavia runoja kuulle ja iltatähdelle. Hänen sielunsa antoi siten varjonsa herra Markukseen ennen kuin hän oli nähnytkään itse neitiä. Seuraavassa hetkessä hän nauroi hiljaan — ei, runollista se ei ollut, minkä hänen silmänsä huomasivat kirjassa "Kaksi paria kyyhkysiä myyty Tillrodissa", "Yksi tiu munia samoin" j.n.e. Jos neiti tänään tavattiin sormet kirjoitusmusteesta tahraantuneina, niin syy oli ainoastaan talouskirjalla.
Herra Markus meni eteenpäin. Nurmikko loppui antaen tilaa muutamilla penkereillä varustetulle kyökki-tarhalle aitauksen nurkassa. Oikealle huoneuksesta alkoi pensas aita, tahi oikeammin jakso vattupensaita, jotka eroittivat istutuksen talon pihasta — tässä olinpaikka, jonka ylitse rautatien kiskot tulisivat käymään.
Muutamat "jäljelle jääneet" kanat kaakottivat tässä osassa pihaa, koira alkoi haukkua ja pensaiden takaa kuului oven narinaa, jota avattiin, jolloin jotain valkoista näkyi lehdikön välistä.
Herra Markus kiristi tietämättänsä oikean käden hansikkaa ja kiiruhti tavatakseen naista valkoisessa hameessa, mutta se olikin ainoastaan piikatyttö, josta hän niin pahastui että joka kerta kuin hänet huomasi niin veri nousi hänen päähänsä. Tyttö oli tänään solminnut leveän valkoisen kyökkiliinan köyhän työpukunsa päälle ja kiertänyt korkealle pitkät paidan hihansa. Ruma suuri kaulaliina niinkuin myös "kaihdin" puuttuivat tällä kertaa pu'usta.
Kartanon omistaja seisahtui liikkumatta ja tyttö ei huomannut häntä. Tyttö meni suoraa tietä kyökkipuutarhaan kumartuen ja leikaten itselleen kimpun ruokakasvia. Vasta kun hän oikasi itsensä, kääntyi hän ja huomasi vieraan. Polttava puna lensi hänen kasvoillensa ja ensimmäinen liikuntonsa oli vetää paidan hiat ales paljaille käsivarsilleen.
Vaiston tapaisesti, tunsi herra Markus itsensä kehoitetuksi, tuon pitkän solakkaan olennon edessä ottamaan hatun pois, niin kuin hänellä olikin aikomus tehdä "naiselle valkoisessa hameessa", joksi hän hänet ensin luuli, mutta hänen vihansa tyttöä kohtaan oli kylliksi suuri estääkseen senlaista epämukaisuutta — tuota itsetuntoista tyttöä ei hän millään lailla tahtonut saattaa uskomaan että hänen lainattu ylhäisyytensä kävisi täydestä. Hän koski sentähden vaan sivumennen hattuunsa ja kysyi kylmällä välinpitämättömällä äänellä, amtmannia. Jolloin Herra Markus katsoi tyttöä hänen ruskeisiin silmiinsä, joilla hän nähtävästi pelon alaisesti yhä katseli vierasta — luultavasti ajatellen, että se tärkeä hetki oli tullut, jolloin maatalon laittomat omistajat lähetettäisiin mailmaan "kerjuulle".
Hiljaan ja nöyrästi niinkuin talon palkolliselle sopikin, vastasi hän, amtmannin olevan kotona ja että hän katsoisi itselleen kunniaksi saada vastaan ottaa uutta isäntää.
"Ja neiti Agnes Franz?" kysäsi Markus.
Tyttö nytkähti äkkiä, niinkuin hän jo tällä yksinkertaisella kysymyksellä olisi loukannut hänen nuorta emäntäänsä. Teeskenneltyä nöyryyttään ei hän enään muistanut ja alaspäin luoduin silmin, mutta hyvin vakavalla ja milt'ei tylyllä äänellä hän vastasi: "Häntä ette tule näkemään".
"Kuinka niin — onko neiti pois matkustanut?"
Heikko hymy nousi tytön huulille. "Hänen matkansa ovat loppuneet, niinkun linnun lento häkissä".
"Vai niin — siinäpä teillä taas on sitä salaista puhetapaa, jolla teillä on tapana peittää nuoren neitinne työt ja toimet!" Tämä "te" tuli hänen suustaan, hän ei tiennyt mistä syystä. "Sitä paitsi ette nyt enään pääse pitkälle, sillä hetken perästä tahdon itse tositeossa, omin silmin katsoa, mitä tuon salaisen Sais'in kuvan takana piilee —".
"Sepä ei kumminkaan tapahdu".
"Eikö? — Ja sen te tiedätte niin varmaan vakuuttaa, aivan kuin te olisitte yksi ajatus ja yksi sielu neitinne kanssa?"
"Aivan niin".
Markus nauroi pilkallisella ja loukkaavalla tavalla. "No olkoon niin — kamarineitsyeillä on usein tapana olla emäntänsä uskottuina, miksi ei myös kuvernantti tunnustuksille?" — "Asia on toinen, jos te olette hyvillänne siitä, että tuttavuutenne tulee yleisesti tunnetuksi?"
Tyttö kumartui ottaakseen muutaman tilli-varren maasta, jotka olivat sattuneet putoamaan kimpusta hänen kädessään, mutta sitte oikasi hän itsensä ja seisoi kuni "sytytetty kynttilä" herran edessä, samassa hänen kauniit silmänsä loistivat vihaisella tulella häntä kohtaan.
"Eikö se ole aina ja kaikkialla tietty asia että kamarineidillä on tieto, ketä varten ei tahdota olla kotona? Ja hän —". Tulinen puna poskillaan seisahtui hän äkkiä puheessaan ja puri hämmästyneenä huuliaan, aivan kuin olisi tahtonut pidättää terävää vastausta, jonka oli antamassa. — Ah, hän muisti samalla hetkellä, että mies, jolle ei tahdota olla kotona on juuri tämän talon omistaja, joka mieliään myöden voipi riistää hänen pöyhkeältä, köyhältä neidiltään suojan ja asumuksen.
Herra Markus iloitsi tytön hämmästyksestä, eikä auttanut häntä sanallakaan hänen tuskallisissa tunteissaan, jotka nähtävästi häntä ahdistivat. Tällä hetkellä näkyi tämä solakka tyttö, joka äkisti nöyränä lannistui, kaikelta muulta, vaan ei itsekkäältä ja ylpeältä, hän muistutti paljo enemmän peljästynyttä metsäkaurista, — mutta kaikissa tapauksissa — häntä täytyi rangaista.
"Ja hän", sanoi tyttö tuskallisen hengähdyksen jälkeen ja milt'ei rukoilevalla äänellä, "ja hän siis tahtoisi, että yksinäisyys, jossa hän elää, tulisi häirityksi, jonkun vieraan käynnillä".
"Sitä en usko", vastasi toinen ujostelematta. "Koti-opettajilla, joilla ei ole suurempaa iloa, kun, että saada elää hienoimmissa seuroissa, ovat kaikkein vähemmin tuomitut elämään ihmiskaihoavaa luostarielämää".
Tyttö rohkaisi taasen itseään ja katkera hymy huulillaan vastasi: "Kenties ei hän olekkaan niin huono kuin muut 'sinisukat' ja nautintohimoiset, josta teidän on kiittäminen perusteellisista tiedoistanne kotiopettajista. Sitäpaitsi muistan teidän eilen sanoneen, menevänne hänen tieltänsä pois, jos hänet tapaisitte".
"Tietääkö hän minun niin sanoneen?"
"Sanasta sanaan".
"Teidän kauttanne — tietysti juorupuheet ovatkin kamarineitien mielityötä. Kaikissa tapauksissa olen sanaini mukaan niin sanonut ja toistan vieläkin, että en kaipaa tulla mihinkään yhteyteen siinä luokassa olevan naisen kanssa, joka nyt on minulle täydellisesti vastamielinen, sen sanon kerran vieläkin teille halusta… Yhtähyvin täytyy minun erityisten syiden vuoksi, kaikesta tästä huolimatta, saada puoli tuntia puhutella neiti Agnes Franz'ia, mutta samahan tuo, voipihan asian kirjeellisestikin toimittaa — minä kirjoitan hänelle".
"Te luulette siis todellakin, että kaikesta siitä minkä te olette hänestä sanonut, hän ottaisi lukeaksensa kirjeenne?" kysyi hän samalla kuin halveksiva hymy näkyi hänen huulillaan.
"Tietysti — neidin täytyy. Hänen täytyy, jos hän pitää väliä omasta toimeentulostaan", lisäsi toinen kiiltävin silmin.
Taaskin hänen nöyrä ryhtinsä katosi ja naurusuin hän vastasi: "Täytyy?" "Todellakin ettei karkoitettaisi pois tästä huonosta talosta? Te erehdytte sentään, luulen ma. Mieluummin hän vaeltaa avojaloin yöllä pois —".
"Niin siinä tapauksessa ei hänelle jää muuta tehtäväksi", lisäsi herraMarkus jonkunmoisella vaivalla.
"No niin, parempaa ei voinutkaan toivoa uudelta Hirschwinkelin herralta", huudahti tyttö äkkinäisesti vetäen henkeään. "Tiesimmehän me, että hän, jolla ei ole sydäntä, niinkuin käytännölliselle asiamiehelle sopiikin, jonakuna päivänä tulisi poistamaan huonon veron maksajan — tiesimmehän, että pilkusta pilkkuun olisitte samanlainen, kuin rikas mies, josta puhutaan raamatussa —".
"Ja te, palvelia, kansantytär, uskallatte vastustaa 'rikasta miestä?'" keskeytti hän tyttöä taas aivan tyyneenä ja melkein iloisesti. "Ajatelkaa toki! Tuskinpa Amtmanni tulee kiittämään teitä, jos hänen jo ennestään huono tilansa pahenee teidän suututtavista sanoistanne. Muuten ei teitä ensinkään kaunista vihaisena oleminen, kaunis neitiseni". Tätä sanoessaan hän astui askeleen eteenpäin, josta oli seurauksena, että tyttö käänsihe pakosalle. "Vielä vähemmin tuo liikanainen teeskentely sopii teidän asemallenne", jatkoi herra Markus rypistetyllä otsalla ja vihaisella katseella. "Älkää nyt käyttäkö itseänne niinkuin minä olisin tytösteliä, sen vuoksi että kerran rohkenin katsoa hattunne reunan alle. Se tuli siitä omituisesta viasta ihmisluonteessa, että juuri se, jota peitetään, kiihoittaa uteliaisuuttamme. Kentiesi yksi tahi toinen naisellisista tuttavuuksistani jo olisi enemmin kiihoittanut uteliaisuuttani, jos olisivat ymmärtäneet käyttää naamioita… Tänään te annoitte auringon esteettömästi paistaa otsallenne ja siten ei teillä ole mitään syytä mennä tieltäni pois, aivan kun olisin hairauskoinen tahi Jumala tiesi mikä hulttio tahansa… Paitsi sitä minä tahtoisin mielelläni tietää, mitä tulevaisuudessa teette hienolla käytöksellänne".
Tyttö oli paikallaan, johon oli seisahtunut ja niin vihaisena, kun hän olikin, ei hän voinut sentään pidättää hymyä.
"Jättäkää se minun huolekseni… Siisti käytös ei vahingoita edes palveliatakaan… Ja tulevaisuuteni taas?" Hän nykäsi olkapäitään ja katsahti herraan tyyneellä katseella. — "Minä luulisin, että se riippuu, mitenkä elämä tulee näyttämään, myös vähäisen sisällisistä syistä, eikä ainoastaan siitä miten tulee kohtalon lykkäämäksi ja tuuppaamaksi. Se ei saa minua niin helposti kadottamaan luottamustani — sitäpaitsi olen nuori ja terve, sekä aina valmisna sitä hetkeä varten, jolloin sauva kädessä täytyy vaeltaa tuonne", — hän osoitti silloin kädellään pensasaidan ylitse puutarha-muurin portille.
"Muuttaaksenne metsänvartian asuntoon, jossa emännän sia viittaa", lisäsi herra Markus itsekseen kovin harmissaan ja puristaen nyrkkiään, muistaessaan ilkeätä viheriälakkista. Luultavasti hän olisi ollut kylläksi paha sanomaan ääneen tämän muistutuksen ellei äkkinäinen melu olisi noussut pihalla, siten häiriten heidän puhettaan. Koira haukkui raivoisasti, kyyhkyset lensivät katolle peljästyneinä ja syvä miehekäs ääni huusi kerta toisen perästä: "Tule tänne lapsi!" ja mutisi taas harmissaan "missäpä hän nyt taas liene?" Tyttö oli jo kiiruhtanut ristikko-portille ja avannut sen.
"Vai niin, — sinä olet ollut kyökki askareissa!" kuultiin saman tyyntyneenä lisäävän, "kuuleppas lapseni — tuolla portin ulkopuolella hiipi viisi minuttia sitten maankuljeksia joka epäilyttää minua. Leikkaa hänelle palanen leipää ja anna hänelle sitäpaitsi nämät kolikot — enempää ei voi antaa tästä talosta näinä huonoina aikoina; sano hänelle se, ja että hän kohta korjaa luunsa pois".
Herra Markus oli sillä välin astunut likemmäksi porttia, mutta hetkeksi pysähtynyt tunkeiden vaarainpensaiden taakse. Hän voi tästä nähdä asuinhuoneen vinossa olevan etupuolen. Kuinka peloittavat ja toivottomat eikö olleet Franz'in perheelliset seikat, koska tämä huono asumus sai olla pelastavana valkamana heille.
Huoneuksen kynnyksellä seisoi pitkänlainen, laiha, ijäkäs herrasmies. Oikeassa kädessään hän piti pitkää piippua, vasemmalla hän nojasi itseään keppiin. Hän oli vartaloltaan voimakas ja ryhti kaunis, nuorempana hän oli näyttänyt erittäin kauniilta ja pulskalta. Nyt olivat kasvot ja otsa ryppyiset ja tummat silmät olivat kuin palaneet hiilet suurissa kuopissaan. Hänen täytyi se olla, tuumauttamattoman pelaajan ja tuhlaajan, himojen kadottama sisällinen työskentely tuli näissä piirteissä selvästi näkyviin.
Hän jäi ovelle seisomaan, tytön rientäessä hänen ohitsensa huoneesen leikkaamaan palasen leipää kerjäläiselle. Silloin tällöin vedellen savuja piipustaan ja puhaltaen niitä ulos vahvoina savupilvinä, kesän tuoksuavaan aamuilmaan, mutta samassa myös heittäen tiedustelevia silmäyksiä "maantien kulkiaan", joka sillä välin oli katsonut sopivaksi pitää itseään loitompana tutkinnosta, joka vanhalla herralla oli halu panna toimeen hänen kanssansa. Jolloin aavistuksella silmäili herra Markus myöskin epäiltyä miestä. Huoneusta vastassa seisova portti oli ainoastaan puoliksi auki.
Siitä paikasta jossa herra Markus seisoi, voi hän nähdä aivan hyvin, miten eräs ihminen kyykistyi kiini olevan portin puoliskon taakse ja kasvot painettuina sitä vastaan yhä tirkistellen pihaan, portissa olevien rakojen kautta. — Saman kuluneen, huonon takin, yhteen sullotun hatun ja ruutuiset vaaleat housut, oli herra Markus nähnyt eilen ja kun tyttö samassa tuli leipä kädessä huoneesta, pisti myös miehen pää esille portin puoliskon takaa, sama nuori miehen pää, tuuhealla punaiselta hohtavan, vaalealla parralla ja sairaalla ihovärillä, jolle hän itse oli auttanut valmistamaan vuodetta herrastalon vierasvaraisessa sotilaskamarissa.
Mies rukka näytti tänään vielä enemmän säälittävältä kun viimmein — hän näytti tuskin voivan pitää itseään pystyssä jaloillaan. Hänen lähtönsä aamulla ikkunan kautta lienee kysynyt häneltä jättiläisvoimia ja nähdessään tuota silmiinpistävää heikkoutta oli mahdotointa uskoa, hänet ensin varkaana kuljeskellen asuinhuoneessa ja äärimmäisestä ottanut muistorahan.
Omituista oli, että mies parka antoi jokaiselle, joka vaan katsoi häntä tarkasti silmiin, saman liikuttavan tunteen. Tyttö oli kiirein askelin mennyt pihan ylitse ja ulos portista hakien kerjäläistä, — mutta samassa hän pelästyi kovasti ja leipä palanen, joka hänellä oli kädessään vieri kauvaksi maantielle ja yhtä vähän kuin eilinen armeliaisuuden sisar, kaunis, pieni Louise epäili tarjota kättänsä tueksi hänelle, niin tämäkin kohta ojensi kätensä auttaakseen horjuvaa.
Herra Markus kaihosi nyt yhtä paljon "vierasta poikaa" joka osasi tehdä itsensä naisten lemmityksi, kuin viheriätakkistakin tunkeuvalla ihmisyydellään. — Samassa ei enään näkynyt kumpaakaan henkilöistä tuolla portin ulkopuolella, lienevät olleet muurin takana, mutta sen sijaan kuuli hän, miten Amtmanni kovasti löi keppiään etehisen kivipermantoon ja nähtävästi suurella vaivalla koetti auttaa itseään huoneesen.
Sieltä ei kukaan näyttänyt tulevan häntä auttamaan; hänen rouvansa ei voinut — hän olikin sairaana ja neiti kotiopettaja, hän luultavasti sävelsi tahi maalasi kukkia taikka oli unohtanut itsensä ensimmäisen parhaan romaanin minkä oli keksinyt, ääreen lukemaan.
Herra Markus kiirehti piilopaikastansa pensastossa ja riensi pihan yliAmtmannin jälkeen.
8.
Amtmanni aikoi juuri laskea kätensä oven rivalle, kun kuuli askeleita takanansa. Ponnistuksella oikasi hän köyryistä vartaloansa ja koki jäykällä niskallaan kääntää päätä vähän takaisin. "No, mitä tämä merkitsee? Tunkeukooko mies aina huoneeseni asti?" murisi hän ä'istyneenä eikä aivan pelotta.
Samalla hetkellä seisoi uusi tilan omistaja puoleksi hymyillen hänen sivullansa ja sanoi, esitellen itsensä ja nimensä.
Vanha herra oikaisi heti vartalonsa, ikäänkuin olisi elähyttävä sähkövirta kuihtuneiden jäsenien läpi lennähtänyt — ja siten onnistui hän saamaan todellakin ryhtevän aseman, ja ritarillisuus hänen tervehdyksessään, kärsi tuskin mitään monta kertaa paikatun yötakin tähden, joka liehui hänen laihan vartalonsa ympärillä.
Tupakkapiippu kihisi jo lähimmäisessä sopessa, hänen kädellään äkkiä viipottaessa ilmaa, ikäänkuin tahtoisi vieraan kasvoilta löyhyttää kaikkea muuta paitsi hienolta tuoksuvan tupakan pilven, lausui hän ylpeällä huolettomuudella: "Täytyy polttaa helpompaa lajia, mitä saada voi — hyvät lääkärit ovat tyranneita, eivätkä suurin kysy, josko voi tottua sellaiseen keskinkertaiseen tavaraan, vaiko ei".
Sitten veti hän niin juhlallisesti kehoittaen oven auki, ikäänkuin olisi ollut kysymyksenä astua loistoetehiseen tai pyhään huoneesen. Yhdessä suhteessa pyhitetty olikin tämä jotenkin avara huone siihen katsoen, että kauvimpana seinällä oli vuode, jossa onnettoman vaimon jo yli vuoden oli täytynyt kärsiä ja kestää. Siellä olivat akuttimet, jotka piika, siitä kiitos metsänvartiatalon puille, oli edellisenä iltana silittänyt. Ne riippuivat lumivalkoisina ja somasti lasketettuina vuoteen ympäri, joka loistavine, äsken neulottuine hurstineen ja pieluksineen kelluvien polstarien ja tyynyjen ylitse olisi kelvannut hennoitellun, hienon naisen makuuhuoneesen.
Vuoteen vieressä oli pieni ympyriäinen pöytä; kauniisti nidottuja kultareunuksisia kirjoja oli mahonkilevyllä, ja suuri, taiteellisesti järjestetty kukkavihko kohosi kristallimaljasta… Niin kokonaan köyhyyteen ja kurjuuteen vaipuneena, kuin herra Markus oli ajatellut, ei sairas toki ollut. Raamatun sisaret ympäröivät hänen vuodettansa: vahva, tahdonvoimainen jonka hän ensin oli nähnyt kalanverkko käsivarrella piti huolta ruasta ja juomasta sekä ruumiin huvituksesta ja toinen ympäröi hänet kauniilla pikkukaluilla, hienojen hyvin hoidettujen lasien asettamina. Tämä toinen alentui kai myöskin, hyvin kammattuna, hajuvesistä tuoksuvana ja siistissä puvussa istumaan hänen vuoteensa ääreen ja lukemaan hänelle valittuja runoelmia pienokaispainoksista ja siten tuottamaan matalaan huoneesen heikon kajastuksen entisestä ylimyselämästä.