"Herra Markus, naapurimme, armahani!" esitteli amtmanni, jolloin hän alensi kovan basso-äänensä helläksi, mieliskeleväksi — mies ei huolinut, naurettavasti kyllä ja tahallansa, nimittää vierastansa millään arvonimellä, joka muistutti tilan omistajaa.
Pieni naisen pää, läpikuultavilla, kuihtuneilla, vanhoilla kasvoilla ja lumivalkein hiuksien ympäröimän myssyn alla, näin sanottaessa hypähti vähän pelästyneenä päänaluselta. "Ah, hyvä herra", kuiskasi vanha nainen heikolla, valittavalla äänellä ja ojensi hänelle kuihtuneen, kapean kätensä, jota, kuten näytti, värisytti hermovavahdus. Tämänkin naisen sielussa leiskahti hänet nähdessään näennäisesti tuskallinen tunne siitä että kauvan pelätty, päättävä hetki nyt oli tullut.
Tilanomistaja astui vuoteen luoksi ja nosti tarjotun käden kunnioitettavasti huulillensa. "Sulkekaa, armollinen rouva, uusi naapurinne suosioonne", sanoi hän, "hän on aina pysyväuskollisenanaapurina".
Sairas loi tässä silmänsä häntä kohti, suuret, yhä vielä kauniit silmät, ikäänkuin ei olisi uskonut oikein kuulleensa hänen sanojansa. Mutta kauniit, rehelliset, miehekkäät kasvot, joiden nuorellisen suun sopissa hymyily oli, eivät näyttäneet, että tuntisivat pettuutta ja liehakoitsevia korupuheita, jotka ajattelematta lausutaan seuraavana silmänräpäyksenä unohdettavaksi. Onnellisena vakuutuksessaan, ettei ollut erehtynyt, laski hän nyt, helpoittaen syvällä hengähdyksellä rintaansa, vasemmankin kätensä nuoren miehen kädelle ja puristi sitä. "Miten kauniisti teiltä, että olette köyhiä ajatellut" — tässä tukahtui hänen äänensä ja hän loi aran ja pikaisen katseen mieheensä, joka kovin ryki ja sai yskän puuskahduksen — "että olette ajatellut ilahuttaa amtmannia maatilalla käynnillänne", lisäsi hän äkkiä, siten parantaen tuskin lopetetun edellisen lauseensa.
"Niin, ja ajatteleppa, Sanna, miten tässä kävi minulle!" sanoi amtmanni nauraen. "Luullen, että maankuleksijalla tuolla portin ulkopuolella oli uskallusta tunkeutua jäljessäni huoneesen, sanoin jotain 'miehestä' tai sellaista ja se onkin herra Markus, joka seisoo takanani".
Hän istautui vanhaan, liitoksissaan narisevaan nojatuoliin ja istui siten vastapäätä vierastansa, joka sairaan kädenliikkeen kehoittamana oli ottanut siansa istuimelle sängyn viereen.
"Gelsungenissa niillä ruhtinaallisilla lahjoitusmailla, jotka minulla olivat monta vuotta vuokralla, en milloinkaan tuntenut pelkoa vieraan roistoväen varkauden halusta", jatkoi hän ja hieroi toista polveansa suunvääristyksellä, joka ilmaisi, kuinka kovasti luuvalo häntä vaivasi. "Siellä olivat huoneemme yläkerrassa ja isossa rakennuksessa vilisi palvelijoita. Täällä yksinäisyydessä on aivan toisin; on niin vähän ihmisiä ympärillä ja matalalla olevat akkunat eivät juuri varmuutta lisää. Tuolta ruokailuhuoneesta voisi varastaa tusinoittain hopealusikoita, saamatta siitä aavistustakaan — kun ei sellaiseen panna huomiota ennenkuin kauvan jälkeenpäin, kun muistetaan laskea ne jossain satunnaisessa tarkastuksessa".
Herra Markus puri äimistyneenä huultansa, ajatellessaan viimeisiä hopealusikoita, joista piika eilen niin pontevasti oli puollustanut kumppalinsa, joka oli "uskollinen kuin kulta", myyntihalua vastaan. Vanha rouva katsoi hiljaisena käsiinsä, jotka olivat ristissä peiton päällä, hienon punan noustessa vaaleille kasvoillensa.
"Luullakseni ei teidän tarvitse peljätä mitään sellaista tuolta nuorelta mieheltä, joka oli portin takana", sanoi herra Markus ja kertoi kohtauksensa vieraan kanssa maantiellä ja miten tämä oli saanut viettää yötä tilalla — hän ei salannut vieraan pakoa, jonka ylpeys ja kunniantunto olivat vaikuttaneet. "Hän näytti tänään vieläkin voimattomammalta, kuin eilen", lisäsi hän. "Minä näin, miten teidän piikanne, joka tuli antamaan hänelle leivänpalasta, täytyi kannatella horjuvaa —".
"Piikamme?" lausui vanha nainen kysyvästi, nostaen päänsä päänaluselta.
"Niin, se oli Sanna piika!" vahvisti amtmanni sanojaan niin korkealla äänellä, ettei sairaan enempiä sanoja voitu kuulla. "Minä annoin hänelle vähän rahaa miehelle annettavaksi. Oi, minun tulee oikein sääli miestä", lisäsi hän todellisella säälillä sekä pyyhkäsi kädellänsä harvaa, harmaata tukkaansa samettikalotin alitse. "Minäkin tahdon ihmisraukkaa auttaa, ettei hän tule maatilalta poisajetuksi, jos hän pariksi päiväksi tarvitseekin lepoa ja ruokaa — amtmanni Franzin tapana ei milloinkaan ole ollut apua tarvitsevien pois ajaminen — minä menen tuon raukan luokse ja tuon hänet sisälle".
Hän aikoi nousta, mutta herra Markus ennätti hänet. "Suvaitkaa, herra amtmanni minun mennä hänen luoksensa!" sanoi hän.
"Mutta, ystäväni, en tiedä mitä tänään päivälliseksi saamme", kuultiin heikon, värisevän naisen äänen vuoteelta huudahtavan. "Ja meidän täytyy kumminkin, rakas ystävä, antaa hänelle vuode, ja oikein hyvä vuode".
"Tietysti, mitenkäs muuten, en käsitä, mitä sillä tarkoitat, pikku Sannani", katkaisi amtmanni vihastuneena hänen puheensa. "Eikö meillä siis ole mitä siihen tarvitaan? — Kunnon vuodetta amtmannin luona, jossa koko maailma oli mieltynyt saadaksensa maata muhkeilla untuva-polstareillamme! Älä, enkelini, huolehdi taloudesta. Sinulla on aivan vääriä käsityksiä taloudestamme, kun et enää voi kaikkea tarkastaa ahkera, kunnon pikku emäntäni! Mutta ole huoletta kaikki kulkee tasaista rataansa. Jospa meidän täytyykin olla ulkonaista komeutta vailla, on meillä toki sisällinen perustus, kuten hyvin varustetulle taloudelle tuleekin. Tosin on totta", lisäsi hän uudestaan kynsäisten korvallistaan ja sysäten lakin toiselle korvalle, "että viinistä alkaa tulla puute, siinä suhteessa en voi kilpailla armeliaiden ihmisten kanssa kartanossa. Tuo kirottu luuvalo on taasen ruvennut minua vaivaamaan ja kankeilla jaloillani on minun kokonaan mahdoton mennä kellariin — ja minun periaatteeni on etten milloinkaan anna toisen koskea viineihin.
"Suvaitsette kai kuitenkin, että teidän käytettäväksenne toimitan kopallisen viiniä edesmenneen vanhan ystävättärenne kellarista", sanoi herra Markus lukon hankkilus kädessä sekä seisoen kynnyksellä. "Armolliselta rouvaltahan puuttuu niin kauan vahvistuskeino, joka on tarpeellinen, eikä hän varmaankaan luotansa työnnä pientä virvoitusta viimeisenä lahjana nuoruuden ystävättären kädestä".
Hän meni ylös ja astui nopein askelin pihan yli. Sill'aikaa kun hän oli istunut sisällä vuoteen ääressä, ei hän harmiksensa voinut vapautua "tyhmästä" luulosta. Hetkeä ennen oli solakka tyttö puistossa vetänyt aivinaiset hiansa paljaiden käsivarsiensa päälle, ikäänkuin ne olisivat likaantuneet siitä, että miehen silmä oli niitä katsellut ja heti sen jälkeen oli hän epäilyksettä ollut valmis kietomaan käsivartensa kerjäläisen uumenille — tämä harmin syy oli yhä hänen ajatuksissaan ja häntä kiukutti siihen määrään, että avoimin käsin tarttui ensimäiseen tilaisuuteen, joka tarjoutui, mennäksensä yksin ulos sekä omin käsin toimittaaksensa kaiken avun, joka oli tarpeen.
Mutta tuollahan oli portti sepo seljällään, eikä hän voinut nähdä ainoatakaan elävää olentoa. Vieras lienee, ne pari penniä mukanansa, jotka oli matkarahoiksi saanut, ja sen enemmältä tiehensä mennyt ja tyttö tietysti taasen palannut taloustoimiinsa. Tässä johtopäätöksessä veti hän henkeänsä helpommin, — miten naurattavaa! Mitä se häneen koski ja mitä hänellä siitä oli sanomista, että nuori väki, kansan tyttö ja poika, molemmat vieraalta seudulta toinen toistansa auttoivat?
Palatessansa asuinrakennukseen loi hän terävän, tarkastelevan silmäyksen sen etuseinään. Neiti kotiopettaja oli siis pysynyt häneltä piilossa, sitä ei hän ensinkään pahaksensa pannut, koska tämä oli saanut tietää, että hän aikoi väistyä tämän tieltä niin paljon kuin mahdollista oli. Ei hän tuntenut ensinkään halua nähdä tätä, mutta todellakin oli tällä hänen velvollisuutensa hillitä itseänsä persoonallisen tuttavuuden huomataksensa, minkä hengen lapsia kotiopettaja todellakin oli. Hänelle kirjoittamisen tuuman oli hän äsken vaan vihassa ja vastustelemisen halusta tullut lausuneeksi. Toden peräisesti ei hänellä voinut olla sellaista aikomusta.
Kentiesi hän nyt jo ennakolta jossain akkunassa keksisi tämän kasvot tai vartalon piirteet — hänen täytyi hymyillä näille akkunoille. Ainoastaan kolme oli jotenkuten arvoisia muodostamaan kehyksen ylpeiden naiskasvojen ympärille, nimittäin sen huoneen akkunat, jossa hän äsken oli ollut ja joka valkeine akuttiminen siaitsi ulko-oven vasemmalla puolen. Oikealla peitti yhtä akkunaa luukku, joka vinossa riippui ha'oissaan ja kahden muun akkunan läpi saattoi nähdä lähes tyhjään huoneesen, jossa oli ainoastaan suuri takka, pöytä ja muutamia honka-istuimia. Se oli kai väen huone — jonne piika voi vetäytyä, kun joskus sai työstään levon aikaa — sillä ei se kai ollut tuo ylistetty ruokailuhuone lukemattomine hopealusikoineen?! —
Valkoinen, liehuva esine veti äkkiä hänen katseensa huoneen kattoa kohti. Ullakon akkunasta ulko-oven yläpuolella liehui vapaasti musliiniverho, akkunan laudalla kukki kauniita ruusuja ja vaaleaksi paperoiduilla seinillä, miten ulkopuolelta voi nähdä, rippui muutamia kuvia. Täällä siis kotiopettaja hallitsi. Niin, tänään voi hän pysyä kopissaan — herra Markus ei sillä hetkellä ollut oikealla kaikkien niiden korulauseiden vaihtamistuulella, joista tämä "sinisukka" oli elänyt ja toiminut.
Herra Markus astui taasen pihaan, sen narisevalle, valkoiselle hiekalle, joka hienosti siivilöittynä kerroksena peitti maan. Keittiön ovi oli auki, saattoi luoda silmäyksen koko tiilikivi-lattiaiseen huoneesen, jonka akkunat olivat männikköä kohti. Rouva Griebelin puhtaudesta loistava keittiö voi tuskin kilpailla tämän kanssa, jossa viimeiset, Gelsungenin keittiökunnasta pelastetut vaski- ja tina-astiat moitteettomina kiilsivät ja kaikki puuastiat lumivalkoisissa riveissä seinällä rippuivat. Amtmannin rouvalla lienee ollut oikein päivällisen riittämättömiin varoihin katsoen, homeopaatiliisesti pieni pata, joka kiehui liedellä ja kaksi teurastettua pientä kyyhkyistä odotti sitä hetkeä, jolloin huolellinen käsi heidät pataan panisi — oli niin hiljaista kyökissä, että voi kuulla sinne eksyneen hyttysen surinan ja sen heikot sysäykset akkunan ruutuihin. No niin, sehän olikin luonnollista, että tuo ihmeen uskollinen kamarineitsyt, joka oli "yksi sydän ja yksi sielu" neitinsä kanssa väistyisi yhtä huolellisesti tuon harmittoman vieraan tieltä, kuin suututettu nainen ullakkokamarissa.
Palatessansa arkihuoneesen, huomasi hän kyyneleiden jälkiä lempeillä naiskasvoilla sängyn uutimien takana, amtmannin ollessa täydessä kolmen, neljän havana sikaarin asettamisen sikaariaskin toimessa, mahdollisesti viimeiset siitä tilauksesta, jonka vuoksi metsänvartian samana päivänä täytyi kalliit pitsit taskussa lähteä juutalaisen luoksi.
"No, missä herra Pitkäpartamme nyt oleksii?" huusi hän Markukselle.
Tämä ilmoitti, että nuori mies lienee jatkanut matkaansa sekä istui sen jälkeen paikallensa sairaan vuoteen viereen.
"Eikö hän sitten tiennyt sanoa, minne se oli lähtenyt?" kysyi amtmanni, niin kiintyneenä sikaarien asettamistoimeensa, ettei edes ylöspäin katsahtanut.
"Hän? Niin, tarkoitatte piikaanne? Häntä en nähnyt".
"Vai niin, niin hän paraikaa laittanee päivällistä". — Hän tarjosi herra Markukselle sikaaria, jonka hän toki kiittäen kielsi.
Herra Markus huomasi, miten vanha rouva salaa pyyhkäsi kyyneleen hänen silmikulmistansa. Kentiesi tiesi tämä pitsiasian. Hieno, kudottu pitsi lienee ollut perheen viimeinen peritty omaisuus, jonka myyntihinnan tuo arvoisa puoliso jo ennakolta oli savuina imeskellyt — harmin tunne tuota vanhaa parantumatonta miestä vastaan nousi tätä ajatellessaan nuoressa tilanomistajassa eikä mistään hinnasta maailmassa olisi voitu häntä saattaa kajoamaan ainoatakaan näistä sikaareista.
"Miten taiteellisesti järjestettyjä metsäkukkia!" huomautti hän osoittaen kukkakiehkuraan kristallimaljassa hienosti johtaaksensa sairaan ajatukset pois vähän lohduttavasta aineesta.
"Niinpä luulisi", sanoi amtmanni. "Mutta taiteilijakäsipä onkin nämät kukat järjestänyt. Veljeni tytär, joka nykyään asuu luonani on kasvimaalaajatar, jolle saa etsiä vertoja. Meillä on paljon iloa hänestä ja se pää-oma, jonka olen hänen opintoihinsa pannut, ei ole hukassa, kuten monta taaleria, jotka akkunasta olen heittänyt luulotelluille neroille".
"Ah niin, rakas mieheni on aina luullut täytyvänsä auttaa eteenpäin jokaista, joka taiteesta odotti toimeentuloansa ja tämä jalous on hänelle tullut liian kalliiksi", väitti sairas heikosti hymyillen, katseensa kuolemattoman rakkauden ilmaisulla tarkastaessa miestänsä.
"Nuoruuden hullutuksia ne olivat, pikku Sannaseni, hulluja poikamaisuuksia, mutta tietäköön Jumala, enkö taasen olisi valmis sellaisiin, jos vaan — niin jos vaan vielä eläisin maailman touhinassa. Tuhat vieköön, olisipa hauskaa elää mukana — hauskaa kauheista jaloistani huolimatta, jotka ovat minut kiini naulinneet tänne loukkoon Hirschwinkelissä. No, päivät eivät vielä ole loppuneet ja kun kalifornialainen kultapoikani kerran palaa…"
Hän keskeytti puheensa, kun vanha rouva pikaisella liikkeellä kiivaasti painoi pois käännettyjä kasvojansa päänalusta vastaan. "Mutta mitä toki tahtoisin sanoa", lisäsi hän reippaasti, hämillään silittäessänsä leukaansa — "olisi, että eräänä kauniina päivänä veljeni — hän oli kolmenkymmenen vuoden ikäisenä joutunut leskeksi ja jätti minulle perinnöksi pikku tyttöraukkansa, Agneksemme. Hän ei milloinkaan ollut onnen lempilapsi ja pienen turvattoman hoitajana ei minun tarvinnut sormellanikaan perintöön koskea — ei löytynyt mitään perässä. Niin otimme, Sannani ja minä, tuon sydänkäpysen omaksi lapseksemme, ikäänkuin olisimme sen kaivosta löytäneet eikä siitä ole meillä mitään vahinkoa ollut. Sinä vaikeana hetkenä, jolloin vaimoraukkani sananmukaisesti vaipui kokoon kauheassa hermotaudissaan, näyttihe, mitä Agneksessamme omaamme: hän jätti etevän paikkansa Frankfurtissa ja tuli tänne yksinäisyyteen kipeätä tätiänsä hoitamaan."
"Agnes on enkeli, hän uhraa itsensä puolestamme", sanoi vanha rouva kokonaan liikutettuna ja pikaisesti, ikäänkuin tarvitsisi käyttää tätä silmänräpäystä tytön ansioiden esittämiseen oikeassa valossansa. "Hän on pukeutunut ikeesen, joka —".
"No, no, rakas ystäväni, niin hirveätä ei se sentään ole", keskeytti amtmanni hänet hätäisellä silmäyksellä. Hän kääntyi sivulle päin ja katseli ompelupöytää, joka oli akkunan ääressä. "Hm — hattu ja hansikkaat ovat poissa. Hän lienee taasen metsästä kasvia poimimassa. Olisinpa ollut iloinen, jos olisin saanut esitellä hänet teille. — Sellaisessa humussa, kuin kenraali Guseckin luona, ei hän tosin elä täällä meidän luonamme, mutta kaikissa tapauksissa —".
"Tuon nuoren neidin täytyi asemassaan joutua kovin hemmoitelluksi", tokasi herra Markus pienellä ilkeäntapaisella hymyllä.
"Hemmoitelluksi, kuten perheen omat jäsenet", vahvisti amtmanni tämän keskeytyksen. "Ajatelkaapa vaan: loistava teaatteri, päivällisiä, iltahuvia, oma kamarineitsy, komeita vaunuja" — hän laski nämät kaikki sormillansa — "hän näyttää hyvin kauniilta, on rouvasihminen comme-il-faut, soittaa mainiosti pianoa — ah, Jumalani, miten tuo aina tekee minut vihaiseksi!" keskeytti hän itsensä. "Minulla oli Gelsungenissa flyygeli, soittokone, joka minulle oli maksanut tuhat taaleria. Moni mainio taiteilla on iltahuveissani soittanut sillä — nyt se on eräällä liimatehtailijalla, joka on osannut hankkia rahoja ja puoli tusinaa toiveellisiä liimankeittäjän jälkeläisiä näpsähyttelee sitä. Niin, mutta ei auttanut. Minun täytyi siitä luopua. Tai olkaa hyvä ja sanokaa minulle, missä olisin täällä saanut tilaa tuolle mainiolle koneelle? Olisi ollut hauskaa saadessanne kerran kuulla, minkälainen ääni tällä flyygelillä oli! Veljenityttären käsissä soi tämä soitin oikein ihmeellisen lumoavasti, hänen sormiharjoituksiansakin saatoin huvikseni kuunnella — ah, te ette pidä sellaista?" lisäsi hän kysyvästi, kun nuoren miehen kasvoissa näkyi aivan selvästi ivallinen hymy.
"En"; vakuutti tämä pitemmittä mutkitta. "Pianoa soittavien naisten luku on ääretön, jokaisen päivällisen, jokaisen iltahuvin jälkeen on tuo onneton helylaatikko viimeisenä jälkiherkkuna ja minulla on tapana tarttua hattuuni, kun vaan joku nainen istuu klaveerin ääreen".
Amtmanni naurahti väkinäisesti, rouvansa sanoessa totisesti:
"Minä pyydän teidän uskomaan sanojani että jos olisikin annettu meidän pitää soittokone, niin ei teidän milloinkaan olisi täytynyt paeta tunkeuvaa esitystä. Rakas lapsemme ei etsikään missään yksipuolisessa taiteessa oikeata kutsumustansa, elämänsä määrää —".
"Mutta, pikku ystäväni, minä mainitsin jo, että Agnes on etenkin maalaaja", lausui amtmanni äkkiä ja näennäisellä levottomuudella.
"Hän osaa myöskin toimia kyökissä ja kellarissa", jatkoi rouva — huomasi, että hänelle maksoi enempi lausuminen sisällisen taistelun miehensä niin päättömästi katkaistua hänen puheensa, mutta hän teki sen kuitenkin, vieläpä korotetulla äänelläkin ja huomattavalla painolla sanoissa.
"Minä en oikein käsitä, mitä tarkoitat", keskeytti amtmanni hänet uudestaan. Kova puna nousi hänen poskillensa, hieroessaan vähän äkäisellä suun vääristyksellä polveansa. "Et voine pitää niin suuri arvoisena saada välttämättömästi esitellä Agnekselle, Franz perheen jäsenen ja korkeamman sotilaan tyttären, uutena tutkimuksena tai kyökkikarhuna. Olisipa minun todellakin ollut sääli rahojani, ellei hän olisi edemmäksi päässyt. Asiasta toiseen, herra Markus" — sanoi hän kokonansa muuttaen keskustelu-ainetta, — "Kauvanko aiotte viipyä luonamme Hirschwinkelissä?"
"Ainoastaan muutamia päiviä".
Vanha herra näytti tämän kuultuansa hengittävän helpommin, mutta toisti sentään rypistyneellä otsalla ja tyytymättömällä äänellä hänen vastaukseensa.
"Muutamia päiviä?… Hm, sitten emme kai enää saa iloa nähdä teitä luonamme, jonka vuoksi minä, kun ei tuo onneton luuvalo salli minun tervehdyskäyntiinne vastaamaan, olen pakoitettu tarttumaan suotuisaan hetkeen ja pyytämään suullista vastausta kirjeeseni teille. Siis lyhyesti: miten on nyt rautatiekysymyksen laita? — Oletteko itse ollut tilaisuudessa nähdä, miten riutuneessa kunnossa rakennukset täällä maatilalla ovat — paikkaaminen ja laittaminen ei täällä enään mitään auta. Ja sitäpaitsi tämä vanha könsä, missä asumme, rytisee ja rätisee saumoissaan joka tuulen puuhkahduksella — ja heti kun ensimäinen veturi menee sivuitse, rymähtää kaikki kokoon yhtä varmaan kuin kaksi kertaa kaksi on neljä".
"Sitten on paras sitä ennen repiä se alas —".
"Herra!" — huudahti amtmanni ja näyttipä melkein ikäänkuin olisi hän tahtonut tarttua hiljaisen, tyynen puhujan kurkkuun samalla kun kipeä rouva pelästyksen huudahduksella rukoillen nosti kätensä — "hyvä herra, se on toisin sanoen että tahdoitte heittää minut talostani ja kodistani".
Herra Markus tarttui tyynnyttäin vanhan rouvan käteen.
"Älkäätte, armollinen rouva antako sanojeni itseänne peljästyttää!" sanoi hän. "Tämä huoneus, joka kieltämättä on maahan kaatumaisillaan, ei liene teille niin rakas, ettette haluaisi nähdä mitään muuta sen sijassa. Minä aion rakennuttaa sahamyllyn perustuksista uudelleen; ei mitään muuta jää minulle tehtäväksi kuin, etten tahdo, että rakennus jonakuna kauniina päivänä hautaa vuokraajani raunioihinsa. Ja täällä käy uudestaan rakentaminen paljon helpommin ja pikemmin kuin tuolla joen reunalla. Minä vakuutan teille, että siitä on tuleva kaunis, mukava huoneus tilavine, terveellisine huoneineen, verandoineen ja ikkunaruutuineeen. Me rakennamme sen vähintäin kolmenkymmenen askeleen matkalle haitallisesta rautatien radasta, tallin ja navetan sioitamme huoneen pohjoispuolelle, ja piha saa tilansa huoneuksen takana, jonka vuoksi me luonnollisesti kaadamme männikköä tuolla niin paljon kuin tilan vuoksi vaaditaan… Aivan kohtuullista on, että minä siksi ajaksi kuin rakennus työtä kestää hankin teille sopivan asunnon, jonka vuoksi pyytäisin teidän muuttamaan kotitaloon, jossa asetan toisen puolen yläkerroksen huoneista teidän vapaasti käytettäväksenne — toivon että rakkaan ystävävainajanne toverit hupaisesti teille hänestä muistuttavat ja että viihdytte siellä, kunnes — kuten varmaan luulen toukokuun alussa ensivuonna — voitte palata maatilalle. Suostummeko asiaan näin?"
Rouva koki, katkerasti itkien ja liikutuksesta aivan mykkänä viedä sen käden, joka vielä hänen kättänsä piteli, huulillensa, jonka nuori mies kuitenkin liikutettuna esti.
"Ei, ei", sanoi hän punastuen hämistä, "älkää minua kiittäkö. Ottakaa, mitä teen, viimeisenä tervehdyksenä jalolta vainajalta tuolta haudan toisella puolen olevalta maalta".
Amtmannikin näkyi olevan hämmästynyt ja sanaton. Hänkin lienee tuntenut tarvetta kiitollisesti tarttua nuoren miehen käteen, mutta tämän viimeiset sanat kuultuansa vetäysi hän takaisin ja heristi korviansa. Hän veti kätensä takaisin ja hänen viekkaasta katsannostansa saattoi sellainenkin joka ei ollut aivan suuri ihmistuntia, nähdä, että hänessä selkesi äkkiä ajatus, että "jotain täytyi piillä" tämän tavattoman jalouden takana. — Hän oli noita raakoja, kaikissa elon vaiheissa itserakkaita luonteita, jotka eivät milloinkaan myönnä itse hävittäneensä valtaansa ja arvoansa; he kokevat niin pian kuin mahdollista on tekeytyä joka tilaisuuden vallitsijoiksi, vaikkei heille jätettäisikään kahta tuumaa enempää liikkumisen ja hengittämisen tilaa.
"Niin, kallis ystävättäremme", sanoi hän tyynellä ja kylmällä äänellä sekä ylpeällä katsannolla, "hän tiesi aivan hyvin arvostella, mitä hänelle olimme olleet. Hänestä eroitettuna kannoimme uskollisesti huolet ja ilot hänen kanssaan ja vihdoin halusta jaoimme yksinäisyyden hänen kanssaan täällä ikävässä Hirschwinkelissä… Kuinka monta kertaa enkö huolimatta säästä ja tuulesta mennyt pelaamaan pattia hänen kanssaan lyhentääksensä häneltä pitkät, ikävät talvi-ilmat — enkä shakista lukua pidäkkään, päinvastoin, sen teille vakuutan, hyvä herra!
"Hän on tehnyt meille enemmän kuin yhteensä koko joukko niitä ystäviä, jotka ennen tavallisesti tungeskelivat peli- ja ruokapöytäin ympärillä kotonamme", pisti sairas arasti ja vapisevalla äänellä väliin.
"Älä ole ankara rakkahin ystäväni! En ensinkään nytkään suvaitse että moititaan noita hauskoja ihmisiä. Mutta sinä olet aivan oikeassa — Clotilde oli kiitollinen sydämensä pohjasta asti ja olisi varmaankin selvemmin tämän osoittanut, ellemme helposti ymmärrettävästä hienotunteisuudesta aina olisi olleet sellaista vastaan".
Hän kohotti olkapäitään.
"Niin, niin täytynyt kerrassaan olla — kuolo tuli äkkiä hänelle, hänen vähintäkään aavistamattansa — muuten olisi varmaankin nyt paljon aivan, aivan toisin".
Herra Markus kääntyi tyytymätönnä tuosta korkeasta kerskaajasta, joka jotenkin suoraan sanoi hänelle silmiin, että hän, amtmanni, siveellisen lain mukaan olisi Hirschwinkelin oikea omistaja, ellei olisi ollut narri, jonka tehtyjen uhrausten hyvin perustettuja vaatimuksia edellisen omistajan liian aikainen kuolema olisi ehkäissyt. Terävä vastaus eli tunkeumaisillaan nuoren miehen huulilta, mutta varoten näkyvästi pelästynyt sairasta joka liikutettuna pelonalainen, rukoilevainen katsannossaan koki nähdä toisen kateutta, hillitsi hän itseänsä ja vastasi tyynesti: "Niin paljon kuin tätini monivuotisen asianajajan kautta tiedän, oli hän aina pitänyt itseänsä elinajaksi asetettuna hoitamaan miehensä jälkeen jäänyttä omaisuutta. Ainoastaan ja yksin siitä syystä ei hän tehnyt mitään testamenttimääräyksiä tilusten suhteen".
"Niin, niin — teillä voi olla oikein — niin, niin", mutisi amtmanni, samassa äkki-hiljaa istuen nojatuoliinsa takaisin. "Minä muistan hänen joskus lausuneen jotain sellaista. Täytyy siis olla kiitollinen teille, joka ette kokonaan ole huomaamatta jättäneet monivuotista, sydämellistä suhdetta meidän ja hänen välillään. Ja siksi otankin vastaan ystävällisen tarjoumuksenne muuttaa joksikuksi ajaksi kartanoon, mutta — suokaa anteeksi — mitä sillä aikaa teen karjatarhani kanssa?"
Oli vaikeata pysyä totisena tätä naurettavaa halua kuullessa ylpeillä viimeiseen asti.
"No", sanoi herra Markus, ruveten puuhailemaan hansikoidensa napeilla, jotka olivat au'enneet, "minä sivumennessäni näin yhden lehmän navetassa".
"Niin — aivan oikein — tätä nykyä — herra Markus. — Minä olin äskettäin pakoitettu myymään kaksi muhkeata schveitsiläisrotuista lehmää maanviljelijälle — ikävä seikka! — Minun on siitä kokonaan paha ollani, herra Markus. Täällä maatilalla ei ole kaikki siinä kunnossa, kuin olla pitäisi, ei yksikään tiedä sitä paremmin kuin minä itse, mutta eipä minulla olekaan yhtä renkiä. Minä olen kirjoittanut oikealle ja vasemmalle, tältä seudulta en mistään hinnasta maailmassatahdoitselleni palvelijaa ottaa; asukkaat tällä seudulla eivät kelpaa suorastaan mihinkään, — minä olen tarjonnut yhä parempia ja parempia palkkaetuja, mutta ne raukat luulevat että täällä on liian yksinäistä ja autiota eikä suorastaan mitään ole Hirschwinkelissä saatavissa".
"Suvaitsetteko minun tehdä kokeen siinä suhdassa", lisäsi kartanon omistaja. "Lehmän viemme kuitenkin kartanoon, ja siipikarjankin on siellä hyvä olla. Mutta niinpian kuin uutisrakennus on valmis, täytyy kaikkien mennä entistä rataansa — se on, hankimme riittävän luvun lehmiä navettaan sekä niin suuren työvoiman kuin tarvitaan huolelliseen maatilan hoitoon, ellei kaikkien anneta joutua kokonaan rappiolle. Minä pidän huolta tästä ja toimitan niin, että renki, niin pian kuin mahdollista on, tulee palvelukseenne, sillä elon korjuu rupee kiirehtimään, itsestään ymmärrettävä on" — hänen hansikkansa nappi ei ensinkään tahtonut mennä kiini ja puhuja kiinitti siis siihen koko huomionsa — "itsestään ymmärrettävä on, että sitä paitsi tarvitsemme piian, oikean talonpoikaistytön rotevaa laatua, joka ymmärtää tehdä työtä… — Se tyttö, joka nyt tavallisesti toimii maatilan niityillä, ei kai oikeastaan sovellu sellaiseen työhön".
Sairas laski kuihtuneen, vaalean kätensä silmiensä päälle ikäänkuin hetkellinen heikkous olisi hänet vallannut, ja amtmanniin sattui samalla hetkellä raju yskänpuuska, niin että hänen kasvonsa muuttuivat veripunaisiksi.
Mutta herra Markus oikein paloi uteliaisuudesta saada kuulla jotain tytöstä ja piti kiini tilaisuuteen niin sopivasta aineesta huolimatta vanhan pariskunnan tuskista ja puuskista.
"Sen mukaan kuin minulle on kerrottu, on hän kaupunkilaislapsi, tai ainakin viimeksi palvellut suuressa kaupungissa?" jatkoi hän yksipäisesti kysymyksiinsä.
"Niin, hän oleskeli Frankfurt-am-Mainissa", vastasi vanha rouva, jonka oikea käsi oli pudonnut peitolle ja nyt hyvin epävakaisena hypisteli päällistä. "Hän ei ole tällaiseen toimeen kasvatettu, ah, kaukana siitä. Paras herra Markus —".
"Ja senvuoksi olemme teille erittäin kiitolliset, jos tahtoisitte hankkia meille oikein rotevan talonpoikaispiijan", liitti amtmanni korotetulla äänellä. "Milloin siis aiotte uuden rakennuksen alottaa, herra Markus?"
"Minä viivyttelemättä puhuttelen rakennusmestaria lähimmäisessä kaupungissa" — vastasi nuori mies nousten ylös tyytymättömyyden, vieläpä perinpohjaisen vihastuksenkin tunne näkyi selvästi hänen kulmakarvojensa välisestä rypystä — "enkä kauvan viivyttele ennenkun näytän teille rakennuksen pohja-piirroksen".
Amtmanni tahtoi välttää väkisin seurata häntä ulos. Ulkona etehisessä pysähtyi hän salaisella katsannolla.
"Sangen rakastettavaa ja kaunista on mitä meille tahdotte tehdä", kuiskasi hän matalalla äänellä toisen korvaan. "Minä olenkin teille sangen kiitollinen, mutta älkää uskoko, minä pyydän teitä, että siinä mitään uskallatte; mitä suoritatte, saatte viimeiseen penniin asti takaisin. Te ette kadota rahojanne … siitä seikasta vastaan minä… Nähkääs, tuolla sisällä en uskaltanut sitä lausua; puolisoni itkee silmänsä pilalle odottaen poikaansa — se on ikävä seikka meille. Sellainen pieni, raukka naisen sydän! Niin jospa hän ryysyisenä, repaleisena palaisikin kotiinsa, niin olisi äiti kuitenkin sanomattoman onnellinen saadessaan hänet luoksensa — sellaisia ovat naiset, ja sellaisissa tapauksissa täytyy perheen-isän tietää pitää asia oikealla tolalla. Minä en todellakaan antaisi sellaisten turhuuksien pilata poikani menestystä! Hänellä on ollut erinomainen onni, sillä veitikalla, joka piti ahtaana kotoa, mainiota kotoa Thyringissä. Tuo nuori veitikka on jo jonkunlainen nabo (raharuhtinas). Kunhan vaan odotan vuoden tai pari kuluvaksi, voin kaikkien nöyrimmästi kysyä Hänen Ylhäisyytensä Serenissimolta, paljonko Gelsungenin lahjoitusmaat maksavat —".
"Tiedä huutia kirottu roisto, ellet heti mene tiehesi!" keskeytti hän itseään, tempaisten kalotin paljaasta kiireestään ja heitti sen avonaisesta ovesta kyökkiin kissaa kohti, joka juuri oli hypännyt pöydälle siepataksensa toisen teurastetun kyyhkysen.
Hän lyhkytti keittiöön ja ajoi kepillään kissan pihalle, jonka jälkeen sulki oven keittiöön, jossa ei ketään näkynyt. Liemipadasta ei noussut vähintäkään höyryn usvaa — tuli liedessä oli selvästi kauvan sitten sammunut.
"Mitä hullutuksia nyt taasen!" mutisi amtmanni kiukusta ja ponnistuksista punoittavana. "Vaikka pitäisi kymmenenkin palvelijaa ja heille maksaisi palkan, niin kaikki, niin hyvin yksi kuin toinenkin, jättäisivät ovet ja akkunat auki ja paistaisivat kissoille kaikki mitä runsailla rahoilla on ostanut… Olimmepa melkein jäämäisillämme päivällisellä tänään. — Hullutuksia! Missä hän nyt taasen oleskelleekin?"
"Niin missäpä hän nyt oleskelleekin?" ajatteli herra Markuskin itsekseen, amtmannilta jäähyväiset otettuansa, käydessään pihan yli puistoon päin, palataksensa kartanoon samaa tietä, jota oli tullutkin. Hän loi äkeän silmäyksen ullakkokamarin ikkunaan, jossa musliiniakuttimet yhä vielä tuulessa liehuivat kevyeinä kuten kesäinen hatara. Sangen todenmukaisesti oli neiti kotiopettaja paennut tuonne yläälle ja kaksi tytön päätä kääntyi nyt kai salaa ivahymyllä häntä kohti… Olipa kuitenkin melkein liika uskaliasta, että hän siten heitti huoletta hunningoille isäntäväkensä huonon ja niukan aterian sekä syystä veti itsellensä heiltä kovimmat torat sen vuoksi ettei sattuisi taasen kohtaamaan häntä.
Puistossa oli yhtä hiljaista ja autiota. Mehiläiset surisivat hiljaksensa pensastoissa, joiden läpi puoli tuntia sitten, kuten hän otaksui, vaalea pukuinen nainen oli astunut, hätähätää leikataksensa muutamia kyökkikasveja keittiön tarpeiksi. Tuossapa oli ripoitettuna pitkin tietä viheriöitä oksia, joita hän oli sattunut pudottamaan, selvästi näkyi, ettei yksikään jalka vielä ollut niiden yli astunut. Lehtimajassa saattoi herra Markus vielä aivan rohkeasti ottaa käteensä kirjoitusvihon, sillä ei lähellä eikä kaukana löytynyt ainoatakaan ihmissilmää, joka näkisi, miten ivallisesti hän nauroi.
Aivan oikein, pienen vihon ensi sivut olivat täynnä samaa viattoman kirjoitusvihon, jota piti kädessään, mutta olipa hänellä paljon syytä olla harmissaan. Mihin pälkähäsen eikö hän, tyyni ja selväjärkinen mies ollut joutunut! Elämän iloiset nautinnot olivat tähän asti hänen olentonsa anastaneet, säännöllisesti ja reippaalla työhalulla oli hän kotona toimensa täyttänyt konttoori-pöydän ääressä heittäytyäksensä sen jälkeen sydämen halusta jalojen nautintojen pyörteesen — ei mikään ollut tähän asti voinut riistää häneltä unen suloista hyväilyä tai hyvän ruokahalun etuja — ja nyt havaitsi hän alussa hupaisan olonsa maaseuduilla olevan yksipäisten mietteiden, joita ei voinut poistaa, häiritsemänä. Haluttomana sysäsi hän rouva Griebelin herkut syrjään ja oli jo tänä aamuna, ennenkuin kukko oli kimeitä aamuhuutojaan kuulua antanut, kadottanut unen sään ja valveilla kääntänyt päätänsä edestakaisin lämpimällä pieluksella tummien uutimien ympäröimässä sängyssä.
Tuo maatila, tuo vanhaa soreata käsialaa, joka herra Markukselle oli esiytynyt vaativaisessa kirjeessä, jonka amtmannin lausunnon mukaan ja tämän puolesta oli edelliselle lähetetty. Mitään värsyjä ei kuitenkaan näillä lehdillä ollut, vaan hajanaisia mietteitä, aina sen mukaan kuin silmänräpäys niitä oli vaikuttanut, ajatelmia ja lausunnoita selkeästi ajattelevalta ja ymmärtävältä tytöltä. — Nämä vihon sivut antoivat todellakin suosiollisen todisteen nuoren neidin luonteesta. Yhtä äkkiä kuin hän oli jättänyt hyvän paikkansa ruvetaksensa sairaan hoitajaksi, samoin oli hän epäilyksettä vaihtanut nuo ei perinpohjin tarpeelliset, runolliset sielunpuuskat köyhtyneen enonsa järjestyksellä pidettyyn, niukkaan kassakirjaan. — Mutta miten voi tämän pontevan ja päättävän menettelyn yhdistää nuoren neidin esiytymiseen? Nyt kuten ennenkin passautti hän kamarineitsyellä itseänsä ikäänkuin olisi oikea prinsessa.
Täynnä harmia puristi hän hylkiö salaperäisine kotiopettajineen ja puolihulluine kerskurineen, amtmannineen, sfinksikasvoisine ja jalovartaloisine tyttöneen, tuon karkean työpuvun peittämänä, "hän" joka äköitytti ja kiusoitti häntä, niin kun ei vielä kukaan ollut voinut, sekä tuo "ihmisellinen, tiedon haluinen" metsänvartija, tuo kärsittämätön ihminen, joka levitti kietovat kätensä tytön perään — kaikki, kaikki nämät toivoi hän sinne missä pippuri kasvaa, taikka siitä levottomuudesta, joka häntä kiusasi ja jota hän ei hyvällä eikä pahalla voinut itsestään poistaa.
Tänään aikoi hän matkustaa kaupunkiin ja neuvoitella saman rakennusmestarin kanssa, jonka piti ottaman sahamyllyn uudestaan rakentamisen. Maatilan uuden asuinrakennuksen suunnitelma saattoi jo parin päiväin päästä olla hänen käsissään samoin kuin rakennuskontrahtikin silloin olisi valmis allekirjoitettavaksi. Kaiken muun saattoi hän huoletta heittää Griebel vuokraajalle ja hänen rehelliselle vaimollensa toimitettavaksi — he paraiten voisivat toimittaa uuden palvelusväen pestaamisen, amtmanni-perheen väliaikaisen muuttamisen kartanoon sekä sittemmin karjan ostaminen. — Omiin toimiinsa tarvitsi hän ainoastaan muutamia päiviä, jonka jälkeen hän aikoi pudistaa tomut jaloistansa eikä yöhön ja vuoteen palata Hirschwinkeliin… Siksi aikaa jäi edesmenneen ylimetsänhoitajan rouvan muistokirjassa oleva testamenttimääräys hänen salaisuudekseen, kunnes hän taasen tyyneenä ja hyvässä rauhassa olisi saanut ajatella kenen hoitoon hän uskoisi kipeän rouvan huolettoman toimeentulon huolen.
Hän heitti kirjoitusvihon kivipöydälle ja jätti puiston, jonka vanha, rapistunut galleriportti ikäänkuin heikolla huokauksella hänen takanansa meni kiini. Tällä hiljaisella, elämään väsyneellä elonmerkillä luuli hän nyt lopettaneensa kaiken suoran yhdistyksen niiden ihmisten kanssa, jotka jätti takansa. Puuttui kuitenkin sangen paljon, että hän olisi myöntänyt itse olleensa se, joka päätä pahkaa oli syöksynyt näihin vieraisin olosuhteisin ja itse olevansa syyllinen, jos joitakuita kaitselmuksen näille vieraille ihmisille kehräämiä säitä tarttuisi häneen, kuten sitkeät, kiermuilevat köynnökset, jotka ruohoa kasvamalla, vähän kuljetulla polulla, ikäänkuin siihen pannut ansat, kietoutuivat hänen jalkoihinsa, ja joista hän voi vapautua ainoastaan polkien ja repien niitä…
9.
Kaksi päivää oli kulunut hänen käymisestänsä maatilalla. Edellisenä päivänä oli rakennusmestari ollut Hirschwinkelissä; hän oli ilmaissut kaikissa kohdin olevansa yhtä mieltä rakennustuumien suhteen kuin kartanon omistajakin, sekä luullut rakennuksen suurimmalla kiireellä voivan valmistaa. Herra Markus oli johtanut häntä maatilalle tarkastukseen — mutta hän ei luonnollisesti ollut astunut asuinhuoneen kynnyksen yli, siihen oli hän liian pysyväinen päätöksissään. Hän ei kuitenkaan voinut estää amtmannin astumasta akkunaan tulisin, ylistävin sanoin kiittämään häntä jalosta lahjasta, kopallisesta hyvää viiniä, jonka herra Markus heti viime käynniltä palattuansa, oli maatilalle lähettänyt. Hänen täytyi sitä paitsi kohteliaasti pitää hyvänänsä kun amtmanni sanoi tahtovansa vastata käyntiin. Vanha herra tulikin kartanoon muutamia tuntia myöhemmin tai "noin hämärässä".
Herra Markus istui juuri puistopaviljongissa, kun hän näki kaksi henkilöä tulevan esiin männikön varjosta — toinen mieshenkilö, joka raskaasti nojausi keppiin ja vaivalla horjui eteenpäin, toinen nainen, jonka käsivarrelle vanha mies nojausi. Eikö rouva Griebel ollut kertonut, että kotiopettaja oli yhtäläinen humalaseiväs kuin vieras piikakin? — Hän se kai oli, korkeavartaloinen solakka nainen komeassa hyvin tehdyssä vienoin laskoksin riippuvassa tummassa puvussa — harmaa olkiharso pienestä, valkoisesta olkihatusta ja oli ikäänkuin tomuinen hämmähäkin verkko hänen kasvoillansa.
Oikein naurettavaa oli nähdä, miten loukattu, kaunis nainen heti kuin herra Markus astui rappusille, äkkiä kuiskasi muutamia sanoja enollensa, jonka jälkeen hän muutamalla askeleella riensi männikköön ja katosi jälkeä jättämättä… Vanha herra pudotti keppinsä ja kääntyi hämmästyneenä ja vaivoin ympäri katsoaksensa hänen jälkeensä mutisten pienen, hartaan kirouksen. Samassa tuli hän autetuksi tilastaan herra Markuksen kautta, joka oli rientänyt esiin ja jonka käsivarrelle hän nyt sai nojata samalla kun hän ällistyneenä kiroili nykyajan nuorten naisten arkuutta ja hämiä.
Ei ollut helppoa saada amtmanni jyrkkiä rappuja myöten paviljonkiin, mutta kerran sinne päästyänsä istui hän mukavasti nurkkasohvalle ja tarkasteli tyytyväisenä tuota aivan somaa nuoren miehen asuntoa. Hetken kuluttua oli sigarreja ja kaksi kimaltelevaa, viheriäistä lasia pöydällä, ja jalon Rheiniviinin kallis tuoksu kohosi pitkäkaulaisesta pullosta. Herra Markus sytytti uuden kattolampun ja sen loistavassa valossa saattoi käsittää miksi käynti oli iltahämärässä määrätty tapahtuvaksi — vanhan herran laihoilla hartioilla riippui nimittäin ikäänkuin vaatenaulassa enemmän kuin säällisesti kulunut, huolellisesti paikattu nuttu. Hänen paitansa oli kuitenkin valkeuden ja puhtauden suhteen aivan moitteeton ja hänen kaulahuivissansa loisti ikäänkuin rintaneula tekokivi vanhanaikuisessa kehyksessä.
Herra Markus ei voinut itseltään salata, että hän vietti sangen hupaisen hetken. Vanha mies puhui sangen hauskasti maailmasta ja elämästä, hän näytti olevansa tieteellisesti sivistynyt ja selvään huomattavasti esiytyi tuon kevytmielisen tuhlarin luonteessa tuo omituinen kohta, jonka mukaan hän kaikissa vaiheissa ja kaikissa eri tilaisuuksissa oli varustettu parhaimmilla ja varmimmilla neuvoilla muita varten mutta ei milloinkaan sellaisilla itsellensä.
Myöhempään illalla saattoi herra Markus itse vieraansa tämän kotiin — sitä ei taasen millään tavalla voitu välttää, sillä yksin ei tuo luuvalon puoleksi halpaama mies voinut kulkea niin pitkää matkaa, eikä ketään ollut häntä noutamaan saapunut. Kuitenkin keksi herra Markuksen tarkka korva epäluotettavan hiipimisen puunrunkojen välissä tien vierellä, mutta ne naiset, jotka niin loukkaavalla tavalla olivat välttäneet jonkunlaiseen yhteyteen joutumista hänen kanssansa — lieneekö se sitten ollut kotiopettaja tai tuo inhoittava kaino piika — niitä hänkin halveksi sekä sanoi lujaa vähäkuuloiselle amtmannille, kun he olivat kappaleen matkaa eteenpäin kulkenut, että joku otus lienee eksynyt tuohon pieneen metsikköön, hän kuuli, miten se hiipi eteenpäin. Naurahtaen hiljaisesti, pilkkaavasti, kävi hän eteenpäin, toisella käsivarrella taakkana tuon vanhan viinistä hieman tajuttoman miehen koko paino, toisella kirjapaketti, jonka amtmanni oli hyllyltä ottanut, sanoen oikein janoavansa hyvää lukemista; hänen oli täytynyt tilan puutteen vuoksi myydä, se on pilkka-hinnasta pois lahjoittaa koko kallis kirjastonsa, josta hän oli tuhansia riikinmarkkoja maksanut.
Griebel vuokraajan kanssa oli herra Markus pian sopinut. Tuo rehellinen mies ilmoitti olevansa heti valmiina auttamaan kartanon isäntää tämän "samarialais-työssä" ja hänen rakas puolisonsa oli myöntynyt ehdotukseen muistutuksella että, mitä Pietarinsa kerran tahtoi, tahtoi hänkin, tapahtuihan se kuitenkin, jospa hän kymmenenkin kertaa olisi suopeimman katsantonsa ottanut ja näyttänyt hiljaiselta ja tyyneltä kuni pieni hiiri, niin olisi Pietari kuitenkin päätöksensä tehnyt ja siksipä antoikin hän Jumalan nimessä myöntymyksensä siihen. Mutta ei kukaan kuitenkaan voinut häntä kieltää ihmettelemästä ja pitämästä huolta nuoresta herrasta, joka piti kaikki niin vähäpätöisinä, ikäänkuin ei mikään taitokaan olisi tanssia liukkaalla jäällä amtmannin rouvan ja vieläpä kotiopettajankin kanssa kentiesi voisi viihtyä asumaan yhdessä, hän kyllä myöntyisi nostamaan ja kantamaan vanhaa rouvaa ja yöllä valvomaan tämän vuoteen vieressä, sen tekisi hän aivan halusta, ja mitä kotiopettajan ylpeään katsantoon tulee, niin eihän tarvinnut huomata sitä. Mutta amtmannin itsen tuon laiskurin, tuon herkuttelijan, tuon "ymmärtävän" kanssa, niin hänen kanssaan ei riidatta menisi, sen tahtoi hän heti edeltäkäsin sanoa — ja jospa hän, Griebelin emäntä, ruokkisikin toisen lehmää voileivillä, ja muutamia nälistyneitä kanoja sokurileivillä, niin olisi amtmannilla kuitenkin jotain moittimista ja torumista, siitä oli hän varma. Ja mitä taasen tuli piikaan suurkaupunkilais pukuineen ja hienoine käytöksineen, niin ei tämä milloinkaan sopinut täällä maaseudulla, jossa täytyi tehdä kovaa työtä karkeissa talonpoikaisvaatteissa ja suojelusverhoitta. Tuo omituinen olento yllytttäisi palveliat vaan isäntäväkeä vastaan, ja erittäin hän itse ei voinut kärsiä tyttöä. Miten sattuma vielä päällekaupan antoi vieläkin pohjaa tälle vastenmielisyydelle sen sai herra Markus vielä samana päivänä täysin määrin kokea.
Hän oli kirjanpitäjältänsä saanut lavean kertomuksen ja oli sen johdosta pakoitettu antamaan vastauksen muutamissa kiiruhtavissa asioissa. Hän oli sen vuoksi jo pari tuntia istunut kirjoituspöytänsä ääressä altaanihuoneessa tehden ahkerasti työtä, tietämättä muusta maailmasta mitään. Vuokraajan perheestä ei tänä päivänä ollut käynyt hänen luonansa, hän oli yksin päivällisensä syönyt, jonka eräs piika oli kattanut. Tämän lähdettyä huoneesta oli hänen kynänsä raappina paperille ollut ainoa ääni, joka oli keskeyttänyt syvän hiljaisuuden alttaani huoneessa. Vihdoin avasi kuitenkin rivakka käsi oven ja rouva Griebelin kenkien kuultiin narisevan — kuten tavallisesti toi tämä itse hänelle iltapuoliskahvin.
"Todellakin, herra Markus, mainio, pikkuinen, viileä paikka sentään kartanomme", sanoi hän toisen ojennettua kätensä tervehdykseksi. "Tuolla ulkona on oikein helle, kuten leipomatalossa." Hän pyyhkäsi esiliinansa kulmalla kasvojansa ja kaulaansa. "Minä olen tänään Louiseni kanssa ollut heiniä kokoomassa ja saimme koko kopsallisen mansikoitakin samalla kertaa. Jo neljä olimme me ylhäällä ja lähdimme matkalle. Meidän täytyi kulkea pitkiä matkoja, sillä tällä seudulla ei löydy sieniä. Mutta tuolla Grafenholzissa, siellä nousee niitä runsaasti sateen jälkeen — saatatteko ajatella: niin suuria kuin puoli nyrkkiä, ne kasvavat vanhojen hiilihautojen ympärillä. Niin, ellei sieltä sellaisia saisi, ei kymmenenkään hevosten kyyti voisi pakoittaa minua astumaan jalkoineni Grafenholziin. Minä en voi kärsiä sen paikan metsänvartijaa, hän pitää itseänsä yhtä mahtavana ja röyhkeänä kuin nuokin tuolla maatilalla. Ja sen verran täytyy heti samalla kertaa teille sanoa, etten minä oleskele saman katon alla tuon amtmannin vieraan piian kanssa — se ei nyt ensinkään käy laatuun ja Louisenikin tähden, kun hän tulee loma-ajoiksi kotiin. Niin, niin, minä olen tänään nähnyt jotain, niistä! Tai mitä te tuumitte siitä asiasta, että tuo tyttö sangen aikaiseen — kello oli puoli viisi aamulla — tulee metsänvartian huoneesta ulos neitiä vastaan — uh, te itsekin lennätte oikein tulipunaiseksi kasvoiltanne moista kuullessanne. Niin, teillä on oikein, täytyy hävetä aina sydämestään asti sitä, miten naiset meidän aikoinamme käyttävät!?"
Hän laski täyteen kaadetun kahvikupin paperien viereen pöydälle. "Ja nyt tiedätte tuon häväistysjutun, ettekä enää ihmettele, jos Griebelin emäntä pitää nenänsä pystyssä. Jos niin tarpeellista on, että amtmannilla täytyy täällä olla oma piika, niin pidän minä huonetta kelvollisesta piiasta niille, sillä se, joka heillä nyt on, ei tule asumaan saman katon alla minun kanssani. Teidän, herra Markus, täytyy selvästi huomata, että minulla on oikeus, eikä pyytää mitään sellaista. Griebelin luona on rehellisyys ja kunniallisuus aina etupäässä… Mutta älkää nyt antako kahvinne jäähtyä, älkääkä kirjoittako niin paljon, että tulette kipeäksi! Näyttää todellakin ikäänkuin otsanne hehkuisi".
Ovi oli tuskin hänen jälkeensä kiini mennyt, kun herra Markus hyppäsi ylös, ikäänkuin siten olisi väkivaltaisesti tahtonut repiä ne kahleet, jotka olivat häntä pitäneet kiini paikallansa alttaani huoneessa. Rouva Griebel saattoi tosin olla hyvä, mutta hän oli, kuten kaikki vanhat naiset, juoru-akka. Hän oli hillinnyt itseänsä, ettei olisi tarttunut tämän olkapäihin ja pudistanut häntä; niin liikutetuksi oli hän käynyt. Ei käynyt kieltäminen, että paneteltu tyttö piti paikkansa ja oli uutterasti käytöksessään sekä koko olennossaan koki pyrkiä säätynsä yli, mutta hänen maineensa oli puhdas, jospa hän mihin aikaan vuorokaudesta tahansa tuli metsänvartian huoneesta. Hän tunsi itsensä kuitenkin aina kiusallisesti peljästyneeksi, joka kerta kun hän kuuli tätä tyttöä mainittavan viheriätakkisen kanssa. — Ja tässä selkeni hänelle — hänen "samarialaistyönsä", kuten Griebel vuokraaja oli nimittänyt hänen aikeitansa amtmannin suhteen, sai aivan toisen käänteen, kuin hän oli aikonut. Hyvällä omalla tunnolla voi hän tosin sanoa, että hän alkuperäisesti oli aikonut pauna tätinsä testamentin täyteen voimaan asianomaisten mahdolliseksi hyväksi, mutta hänen pikainen, melkein liika hätäinen toimekas ryhtymisensä ei ollut jalommista perusteista lähtenyt — hän ei ollut viheriätakkiselle suonut ihmisyyden kipenää; hän oli tahtonut ennättää tätä ennen ja siten vaikuttanut sen vastakohdan, jota hän hehkuvalla innolla oli halannut. Tytön itsensä uhraavaiset huolet tulisivat nyt tämän isäntäväelle hänen toimiensa kautta tarpeettomiksi ja siinä tapauksessa voisi viettää häät milloin tahansa…
Rouva Griebelillä oli oikein, hänen otsansa hehkui ja veri tykki kuumeen tapaisesti hänen ohimoillaan. Lakkaamatta mittasi hän askelillaan huonetta ja siinä selkeni täydesti hänelle, mitä sydämessään liikkui.
Eikö ollut ikäänkuin ylimetsänhoitaja vainaja pilkkaavasti hymyellen katsoisi "sepän poikaan", jossa työmiehen veri oikein vaiston tapaisesti koki selittää sanoja: "saman säätyiset lapset sopivat parhaiten". Hänen sydämensä oli täydessä kapinassa tytön vuoksi, joka söi päiväläisen leipää, työpukuisen ja työstä kovettunut kätisen tytön vuoksi. Mutta oliko tytön valkealla otsalla, hänen joka morsiamen tapaisessa lumoavassa kukoistuksessa seisoi sepän rinnalla, oliko hänen otsallensa kirjoitettu, että hän oli aatelisverta? — Eikö tyttö kuumine, aaltoilevine kähäröineen rohkeasti voinut asettaa tuon vaalean tytön rinnalle? Eikö hän ollut yhtä kaunis, eikö hänellä ollut sama sydämmellinen viehättävä katsanto, joka täällä kuvasta ja tuolla suojelevan huivin alta, jonka hän uskaliaalla kädellä oli sivulle lykännyt, niin ihmeellisesti oli hänen sydämeensä puhunut?
Kuinka helle tuolla ulkona olikaan, löytyi kuitenkin laveita niittuja, joiden yli korkea, sininen taivas kaareutui ja pitkät metsäpolut valmistivat siellä matkustajalle tilaa, vapaasti liikkua. Täällä sisällä rasitti häntä huoneen matala katto ja sen neljä seinää.
Hän tarttui hattuunsa. Kynä, jonka oli heittänyt luotansa, oli suuressa muste pilkussa puoleksi kirjoitetulla puhtaalla kirjepaperilla ja joukko pienempiä paperia, hänen noustessansa äkkiä paikaltansa, oli lentänyt pöydältä huiskin haiskin lattialle. Hän ei ensinkään nähnyt tätä epäjärjestystä. Jospa kotona konttoorissa miten tärkeästi tahansa tarvittiin niitä selityksiä, joita oli pyydetty, niin ei tämä nyt voinut estää suuren Markus-toiminimen isäntää, häntä, joka muuten oli uupumattomin ja omantunnon mukaisin työntekijä konttoorissaan, rientämästä ulos vapaasen ilmaan huolimatta niistä tärkeistä asioista, jotka jälkeensä jätti.
10.
Enempää miettimättä poikkesi hän heti sille tielle, joka johti männikköön. Päätöksensä olla käymättä maatilalla oli haihtunut, kuin kevyet tomupilvet, joita lämmin helteinen ja tänä iltapuolena niin hitaasti liikkuva ilmapiiri nosti rutikuivalta polulta ja häilytteli hänen silmiensä edessä. — Hän ei pitänyt rikoksena pysähtyä, ennätettyänsä talon vasemman puolen sivutse ja kurkistaa samoista rei'istä, joista pari päivää sitten kerjäävä kulkulainen oli tirkistellyt riutuneelle pihalle, josta kurjuus oli heittänyt muutamia ropoja.
Aution pihan vaalistuneella kivityksellä, jota ei ainoakaan sadepisara moneen päivään ollut kostuttanut, loisti polttava päivä. Kanat lienevät vetäytyneen kuumilta kiviltä tallin vilposiin ja pimeihin loukkoihin ja talon koira ketjuissaan, joka pihan toiselta puolen oli tehnyt heikon kokeen haukkua, kuultuansa kartanon isännän askeleet, oli jo mielestänsä heittänyt hälytyksen nostamisen sellaisessa helteessä. Vanhalle pariskunnalle taasen, jolla yötä ja päivää oli vähän viileä matalan asuinhuoneen kylmien kosteiden muurien sisällä, näytti lämmin päivä olevan tervetullut — kaksi akkunaa oli aivan auki heidän huoneessaan. Toisen ääressä istui amtmanni lukien jotain kirjaa, toisen läpi näki herra Markus kipeän rouvan istuvan vuoteellansa kädet ristissä. Molemmat vanhukset olivat yksin; peittämättömien akkunain takana oikealle suljetusta ulko-ovesta ei näkynyt ketään liikkuvan ja silmäys, jonka hän heitti ullakon ikkunaa kohti oli sangen pikainen, hänelle oli aivan yhdentekevä istuiko koti-opettaja siellä kukkivien orjantappuroiden takana, vaiko ei. Hänellä oli yksi ainoa ajatus vaan — yksi ainoa. Ja tämäpä pakoittikin hänet oikeanpuolista polkua myöden käymään pihan ympäri tarkastamaan keittiön ikkunaa. Täälläkin oli hiljaista kuten puistossakin, jonka läpi hän nyt kulki; yhtä autiota oli kaikkialla maatilaan kuuluvalla maalla, jonka hän saattoi yhdellä silmäyksellä maantien viereisten pensasten yli nähdä.
Harmissaan purasi hän huultansa. Lähtisikö hän nyt todellakin Grafenholziin saadaksensa selville, että hän oli narri ja että hän halveksuttavalla tavalla ryhtyi vakoilemiseen? Jospa kotona sen tietäisivät! Hän kuvaili tuttujensa riemua, joiden lempi-kuumetta hän niin usein oli pilkannut, äitipuolensa pahastumista, hänen, joka oli salaneuvoksen tytär, nuorten neitosten pahaa ilkkumista, joita vastaan hän usein oli taistellut voittamattoman omaisuuksien — kaikki tämä kuvastihe hänelle loistavimmissa väreissä, mutta samalla riensi hän yhä pikemmin eteenpäin sen metsäpalstan läpi, joka hänelle kuului ja pääsi vihdoin metsikön läpi pyökkipuun takana olevaan piilopaikkaan, josta hän saattoi tarkastella metsänvartian huonetta. Hän käsitti aina täytyvän tuntua sielun ja ruumiin pelastukselta muutamiksikin tunniksi saada vaihtaa aution, tomun sekaisen maatilan männikön vieressä punaiseksi maalattuun huoneesen täällä. Kuten soma punakiuhtava arpanopla oli se viheriällä ruohomatolla, ja ei mikään auringon kellastuttama viljapelto keskeyttänyt, se oli pyökkimetsän tumman viheriän keskellä, korkea, jyrkkä lähteen suonesta rikas metsikäs harju takana, joka purojensa vesillä antoi eloa ja vilppautta täriseville myllynpyörille alhaalla laaksossa.
Tänään oli metsänvartian huone yhdessä kohden muuttanut muotoansa; lintuhäkit korkea-äänisine asukkaineen eivät enää rippuneet ullakon akkunan ääressä ja kaikki akkunat kulmahuoneessa, jonka metsänvartija oli tahtonut tarjota maatilan kipeälle rouvalle — oli nyt alaslaskettujen uutimien varjostama — syvä tyyneys oli laskeutunut huoneuksen ympäristölle, niin huolellisesti vaariinotettu hiljaisuus vallitsi siellä, että olisi voinut ruveta luulemaan vanhan kipeän rouvan jo muuttaneen tänne. Huone oli lukittu, ei ketään ollut kotona, jonka vuoksi herra Markus lyhyen pysähdyksen jälkeen jätti tarkastusasemansa kun samassa silmänräpäyksessä kaikuva nauru taasen hänet pysähytti. Tämä nauru kuului verho-akkunaisesta kulmahuoneesta, — pitkällinen ponnistettu hourumainen nauru, joka, keskeyttäen metsän syvän hiljaisuuden, kaikui suoraan ja vihlovasti korvaan. Sitä seurasi liikutettujen ihmisäänien mutina, yksi uudin vedettiin äkkiä ylös, ikäänkuin olisi levottomasti liikuttu tuolla huoneessa… Herra metsänvartialla oli vieraita, seurue hyviä ystäviä, jotka viettivät hauskaa päivää vilpoisessa huoneessa. Herra Markus kuvaili jo itseksensä tuon toveruusseuran, jonka päällitse tupakan savu ja oluen höyryt varmaankin nyt levisivät, samalla kun korttipeli ei estänyt pilaa herättämästä naurun puuskia hereille.
Ei, hänelle ei ollut mahdollista ajatella tyttöä sellaisessa seurueessa — täällä ei hän ollut. Hänen ylpeän katsantonsa edessä eivät miehet uskaltaisi sellaista raakaa naurua laskea — ja kuitenkin avattiin samassa silmänräpäyksessä huoneen ovi ja tyttö astui ulos.
Hän kantoi saviastiaa kädessään ja astui rappuja alas; hänen vapaa kätensä rippui väsyneenä pitkin sivua, katsantonsa piti hän maata kohti ojennettuna ja kulmakarvat olivat tuskan tunteella kokoon rypistetyt, — hän oli kuva surusta, joka on itseensä sulkeutunut.
Liikutetussa mieli-alassaan oli nuori mies pyökki-puun takana tahtonut rientää esille hänen luoksensa, mutta ehdotta pysyi hän kuitenkin paikallaan — oli ikäänkuin tuosta hiljaisesti etenevästä neitseellisestä vartalosta olisi levinnyt valo, jota piti tunkeuvan, hämärän himollisuuden loitolla… Hän kääntyi rakennuksen kulmasta ja meni harjun vieressä olevaa lähdettä kohti, josta kristallikirkas vesi johdatettiin alkuperäisintä johtoa myöden ja valui kaivoammeesen.
Herra Markus meni tytön perässä, tämä, kuultuansa askeleita takanansa kääntyi häntä vastaan. Hän oli jo ehtinyt niin lähelle, että näki, miten tyttö muutti väriä, jolloin myöskin surullinen tunne kulmakarvojen lomista niin äkkiä katosi, ikäänkuin olisi poispyyhkäisty.
"Haluatteko virkistää itseänne siemauksella tätä raitista vettä", kysyi tyttö, pitäen astiata laudalla porisevan vesisuihkun alla. "Minä tuon teille juomalasin tuolta huoneesta".
"Raamatussa on: 'ja äkkiä laski hän astian kädellensä ja antoi hänen juoda'", lisäsi herra Markus asettuen tytön tielle. "Jos tahdotte olla Rebekka, täytyy teidän osoittaa, että perin pohjaisesti tunnette raamatun. Kaikissa tapauksissa kiitän teitä, ei minulla ole halua juoda astiastakaan. Raitista kaivovettä!" sanoi hän pilkaten. "Raitista vettäkö te vaan tarjoattekin tuolla kulmakamarissa nauravalle seuralle?"
Tyttö pelästyi kovin; sen huomasi hän ängöttäen.
"No, kummasteletteko sitä? — Minä pidin niitä sangen kuuluvina ääninä, jotka tuolla sisällä hupaisuuttansa ilmaisevat. Minä jo toivoin herrojen tuolla sisällä alkavan hauskan juomalaulun —".
"Te erehdytte", intti tyttö huuliltaan aivan vaaleana — kostea loiste levitti verhon sen katseen eteen, jolla hän tarkasteli toista;
"Hyvä, minä erehdyn. Siellä on kai hurskaita veljiä, jotka ovat kokoutuueet rukouksiin tuonne kulmakamariin — onhan se mahdollista". Hän kohotti olkapäitänsä. "Mutta mitäpä se minuun koskeekaan. Yhtä kuitenkin tahtoisin teiltä kysyä? tietääkö herrasväkenne mitään käynnistänne metsänvartian asunnossa?"
Tyttö nosti pelästyneenä ja melkein rukoilevaisena kätensä ylös.
"Ei, ei, vanhuksilla ei ole aavistustakaan tästä, eivätkä ne saa sitä tietääkään".
"Vai niin, ja tällä tahdotte tukkia suuni?" kysyi hän näennäisesti tyyneenä ja välinpitämättömänä.
"Joka tapauksessa täytyy minun hartaimmin pyytää teitä, jos vielä ennen lähtöänne käytte maatilalla olemaan puhumatta mitään tästä. Minä pyydän teitä, herra —".
"Herra Jumala, kyllä, jos niin välttämättömästi tahdotte. Minä voin olla vaitikin, ehkä en muuten juuri ole luotu suojelemaan likaisia salaisuuksia —".
"Likaisia?"
Tyttö astui takaperin ja herra Markus oli pakoitettu kysymään itseltänsä, josko tämä tyttö, joka yhdellä ainoalla sanalla, yhdellä ainoalla liikkeellä voi ilmaista koko joukon riehuvia tunteita, joka oli täydellinen näyttelijä tahi perinpohjin puhdas, korkean sivistyksen omaava sielu.
Syvästi harmistuneena piti hän edellisen otaksumisen oikeana. Oliko tässä mitään epäilystä? Eikö tuo ylenmääräinen kainous, jolla hän joku aika sitten oli poistanut silmäyksen hänen huolellisesti salatuille kasvoillensa, ollut kehnointa näyttelemistä, kun verrattain hänen käytöstapansa sen tosiasian kanssa, että hän täällä suojeluslaputta ja suuritta huivitta hämmästymättä liikkui meluavan miesjoukon keskellä. Ja nyt oli hänellä kyllin rohkeutta hellällä, rukoilevalla äänellä huomauttaa toista säädyllisyydestä. Ja kaiken tämän ohessa mikä viehättävä lemmellisyys hänen olentoansa varjosti, mitkä sydämelliset kasvot loistivat vahvojen, taakselykättyjen hiuksien alta! Nuoresta miehestä näytti ikäänkuin moninaisin värin loistava käärme, hiljaa madellen, kieroihe hänen sydämensä ympäri, käärme, jonka päätä hänen kiukulla ja surulla täytyi tallata.
"Suututtaako tuo ruma sana teitä?" kysyi hän terävästi. "No, sanokaamme siis sen sijaan 'hupaisia', niin hupainen salaisuus! Vanhuksien kanssa tulette helposti toimeen, he eivät kumpikaan pääse kynnyksen yli, eivätkä voi seurata jälkiänne, ja minä, niin minähän olen antanut vaitiolon lupauksen, niin olla vaiti ikäänkuin murhaava käsi kurkustani kuristaisi. Mutta miten on tuon sinisukan laita? Hän ei istu ullakkokamarissaan vangittuna ja hänellä on nopsat jalat, sen tulin eilen illalla tilaisuudessa huomaamaan. Hän liikkuu ikäänkuin haltia, ja hänelle olisi mahdollista kadota kuten kesäinen pilvi, jonka tuuli puhaltaa hajallensa avaruuteen; hän saattaa siis joko tulla liehuen mistä metsän loukosta tahansa hämmähäkin-verkkoinen huntu kasvoillansa — ja miten silloin kävisi?"
Tuskin huomattava hymyily lepäsihe hetken aikaa tytön huulilla. Hän kumartuihe kaivon yli ja veti laudan, jolla jo aivan täysinäinen astia oli, putoavan vesisuihkun alta.
"Minä luulen jo sanoneeni teille, etten voi mihinkään ryhtyä, hänen saamatta tietoa siitä", vastasi tyttö, toimiskellen, mitä kädessään piti.
"Sen olette tosin sanonut", myönsi toinen. "Ja onhan aivan luonnollista, että neiti suojelee sellaista salaisuutta. Juonitteluhan onkin sellaisten neitien lempityötä, ja koska se nyt ei saata tapahtua herrassaleissa, niin silloin pidetään halvemmatkin seurat hyvänä pelkästä asian harrastuksesta. Minä tunnen tuon hiljaisen myyrän työn perheen helmassa — minä tunnen sen hyvin. Luonnollisesti tehdään sellaista työtä mieluimmin omaan laskuun; he eivät näytä kuulevan eikä näkevän mitään, mutta imevät kuitenkin kaikilla huokoisillaan suuria ja pieniä perheen salaisuuksia itsellensä. Ei kuulla minne ne jalkansa asettavat, mutta ne saavat kuitenkin jalan sijan — ja niin kiipeävät he mestarillisesti askel askelelta ylöspäin, kunnes äkkiä istuvat ylhäällä korkeimmalla, nuo nöyrät ja halveksitut naiset ne kuorivat kerman petollisesti hylättyjen morsianten ja isän, joka on leskeksi jäänyt, tyttärien silmien edessä. — Eikö kamarineitsyellä ja kenraali Guseckin perheen kotiopettajan uskotulla ystävällä ole mitään kerrottavaa sellaisista asioista?"
Tyttö seisoi vielä kaivon ääressä puoleksi kääntyneenä hänestä. Toisen puhuessa, oli tyttö kerran nostanut käsiänsä, mutta taasen antanut niiden ristittynä vaipua ja nyt katsoi hän toista, mutta ei haavoitetun liikutetulla silmäyksellä, jonka toinen jo tytössä tunsi; ainoastaan tuskallinen kummastus ja syvä moite kajastihe ruskeista silmistä, jotka hän hitaasti nosti toista vastaan, ponnistuksella lausuessaan:
"Kenraali von Guseck oli leski ja hänellä oli täysikasvuinen poika sekä seitsemäntoistavuotias tytär, joka oli kihloissa. Kaikki nämä kohtelivat nuorempain lasten kotiopettajaa luottamuksella ja kunnioituksella, ikäänkuin hän olisi ollut perhe-jäsen. Ja minä tiedän, ettei kotiopettaja milloinkaan, ei vähimmälläkään omaa etua katsovalla ajatuksella tätä luottamusta väärinkäyttänyt. Minä sen parhaiten tiedän ja panen käteni tuleen, että se on totta".
"Sitä vielä puuttui", keskeytti hän tytön kovalla ja karkealla naurulla. "Tarvitseekin panna työstä kovettunut käsiraukkanne tuleen tämän juurtuneen oma-etuisuuden vuoksi!… Eikö teidät ole vedetty tänne erämaahan hätään ja puutteesen, ettei tuolta hemmoitetulta neidolta puuttuisi palvelusta ja apua? Vanha rouva maatilalla sanoo itse, ettette ole kasvatettu sellaiseen kovaan ulkotyöhön ja nyt te olette pakoitettu ryhtymään näihin vaiheisin palvelusvelvollisuuksiin sen vuoksi että karkoitetulla neidillänne tuskin muuten olisi mitään syötävää".
Tyttö pudotti vilppaasti päätänsä ja purasi pienillä, valkoisilla hampaillansa alahuultansa. Näytti, ikäänkuin hän väkivaltaisesti vai ensi valtauksen hänen sanoihinsa, mutta silmissä kajasti sekunnin ajan voittamaton veitikkamaisuus ja pila.
"Olkaa siis tästä lähin puollustamatta häntä!" sanoi herra Markus, halveksivasti estäen tytön vastaamasta. "Se kunnian pelastus ei teiltä kuitenkaan onnistu, — sen tiedän paraiten minä. Jos sellaiset neidit kerran ovat maistaneet rikkauden hurmaavasta maljasta ovat he kadotetut ja pilautuneet perhe-elämälle. He uneksivat eivätkä sittemmin ajattele muuta kuin ainaiseksi hankkiaksensa itsellensä lujan aseman keskellä taivaallisesti viehättävää ylellisyyttä ja tähän täytyy onnettoman, rikkaan miesraukan auttaa heitä, sama se, josko hän on harmaapäinen ja äreä, tai nuori, sivistymätön, tai ylipäänsä tahtooko hän vaiko ei. Kentiesi herra von Guseck'in huoneessa hyvin tiesivät tämän ja olivat varoillansa, kuten minäkin mieluimmin kaiken aikani eläisin yksin ja itsekseni, kuin asettasin entisen kotiopettajan taloani hallitsemaan — ennen ensimäinen, paras talonpoikaistyttö metsän rinteeltä, jos hänellä vaan on jäljellä rehellisyys otsallansa ja todellisuus sydämessään!"
Hän näki, miten kaikki veri katosi nuoren tytön poskilta, mutta tämä ei vastannut sanaakaan. Laski vaan kätensä astialle, aikoen nostaa sen ja poistua sen kanssa.
"Aiotteko todellakin taasen mennä tuonne?" — Hän osoitti metsänvartian huonetta. — "Eikö siis tuo kauhea melu ensinkään teitä peloita?"
Puoleksi poiskääntyneenä katsoi tyttö puoleksi ummitetuin silmin toiseen.
"Minulla on vahvat hermot, melkein yhtä vahvat kuin tukevalla talonpoikaistytöllä metsänrinteellä; eipä sellainenkaan pelästy kapakan melusta sunnuntai-iltaisin", vastasi tyttö ankarasti ja katkerasti. "Muuten en tässä kysy keneltäkään pelkäänkö vaiko en; tässä minun suoraan tulee välttämättömyyden alle mukautua —".
"Tällä tahdotte sanoa, että olette velvollisuuden kautta sidottu tähän huoneesen", lausui toinen soinnuttomasti. "Mutta millainen velvollisuus tämä lieneekin, siitä vaivatkoot ihmiset aivujansa, yhtäpaljon kuin maatilan kotiopettajankin suhteen, joka kuten Jumalan kuva piiloittelee salaisten pilvihuntujen takana". — Hänen äänensä muuttui teräväksi ja ivalliseksi. — "Niin, Herra Jumala, lienee hauskaa vetää maailmaa nenästä, sangen hauskaakin lienee se, enkä silmänräpäystäkään kadehdi teiltä tätä ajankulua. Hirschwinkelin asukkaat eivät tosin ole niin lauhkeita kuin maatilan uusi isäntä; he selittävät arvoituksen omalla tavallaan, eivätkä keksi mitään lieventäviä sanoja amtmannin Mariasta, joka kaikkina aikoina päivässä tulee ja menee metsänvartian asuntoon — jossa asuu aivan yksin mies —".
Hän vaikeni. Hänestä itsestäkin tuntui kiusoittavalta nähdä, miten tytön käsi voimatonna vaipui astian kannikkeesta, miten puna hehkuvana nousi aina kähäröiden juureen otsalla ja niskassa. Poiskäännetyin katsein seisoi hän hetken häpeissään ja liikkumatonna ja ensi kerran näki hän sivulta tytön kasvon piirteet, joihin kaulan hienot juovat yhdistyivät, kaikki tämä kuvastuihe niin vakavasti ja liikkumatta, kuten pyökkimetsän himeään varjoon kiinnitetty kuva.
Kauniisti muodostuneen kaulan ympäri oli kapea samettinauha, kuten hieno, pensselillä vedetty viiva. Ehdottomasti johtui nuoren miehen mieleen Faustin sanat: "Miten ihmeellisesti eikö tätä kaunista kaulaa korista yksinkertainen purpuranauha". Ja hänen ajatuksissaan muuttui salainen laakson notkelma kolkoksi, ahtaaksi luolaksi; metsänvartianhuone peitettyine ikkunoineen ja rajune meluneen, jonka tyttö selvällä tuskalla ei olisi toivonut kuuluvan ulos — tuo pieni talo näytti hänestä äkkiä ikäänkuin eikös uskaltaisi hiipiä sinne ja sieltä löytää asunnon…
Ja tänne tuli tyttö salaa, oikein kuin varastaen itsellensä aikaa ja tilaisuutta siihen, ikäänkuin olisi magneetillisesti vedettynä kamalaan virran pyörteesen. Hirveä tuska valtasi herra Markuksen samalla kuin epäluulo syttyi hänessä että tyttö jo oli saattanut syöksyä sellaiseen. Mutta eikö hän seisonut tuossa kuin pelästynyt, äkkiä herätetty lintunen, pelästyksen matkaamana ja sanomattoman hämmästyksen leimuava todistus kasvoillansa? Kentiesi tämä katkera hetki karkoittaisi hänet ijäti Grafenholzista. Herra Markus toivoi sitä sanomattomalla kiinteydellä katsellen tyttöä. Mutta samalla hetkellä katsoi tyttö taasen ylös. Kolkko päättäväisyys kuvastihe hänen kasvojensa piirteistä.
"Minä en pidä lukua parjaajoista", sanoi hän lyhyesti ja nosti päätänsä.
"Ettekö, vaikka siivot ihmiset sulkevat teille ovensa?" huudahti toinen pikaisesti. "Rouva Griebel vastustaa pontevasti teidän muuttamistanne kartanoon, viattoman tyttärensä tähden", lisäsi hän julmalla selvyydellä.
Tämä näytti koskevan tytön sydämeen.
Sanomattomalla tuskalla pusersi hän käsiänsä sydäntänsä vastaan ja kuitenkin sanoi hän heti sen jälkeen tajunnalla ja aivan vakavasti: "Rouva Griebel on vielä kerran pyytävä minulta nämät sanat anteeksi. Muuten ei hänellä ole kartanossa valtaa käskeä, miten on meneteltävä, jateette sulje oveanne minulle —".
"Vai niin — niinkö luulette?" keskeytti hän tytön katkeralla naurulla."Miksi minut luulette?"
"Miksikö teidät luulen?" toisti tyttö nostaen katseensa vitkaan toiseen. "Minä luulen teidän olevan jalon miehen, itse kunniallisuuden. Jos voitte, niin unhottakaa ne katkerat sanat, jotka sokeudessani olen uskaltanut teille lausua! Miten enkö hävennyt, kuultuani missä aikomuksessa tulitte maatilalle! Te olette pelastanut vanhukset hädästä ja huolista. Teidän tarvitsisi nähdä, miten sairas on saanut ikäänkuin uuden elon, tietäessään olevansa teidän suojeluksenne alla; jo tästäkin asiasta ainoastaan tahtoisin kiittää teitä —". Tähän pysähtyi hän puheessaan ja ojensi arasti kätensä toista kohti.
Mutta toisen sillä hetkellä synkät kasvot eivät siitä selinneet.
"Antakaa olla tuon", tiuskasi hän ankarasti tytölle ja viittasi äkillisellä liikunnolla takaisin käden, jonka tyttö hänelle ojensi. "Mistäteilläolisi kiitettävää. Minä tahtoisin tietää, mitä se koskee talon piikaan, jos teen suostumuksen vuokraajani kanssa. Sellaisia asioita ette ensinkään käsitä, eikä teidän pitäisi siis sekautuman niihin". — Harmi ja kiukku olivat melkein tukahuttamaisillaan hänen äänensä, sen huomasi selvästi. — "Ja pitäkää te vaan yhä entisiä ajatuksianne minusta! Minä en ensinkään ole hyvä, en, kaukana siitä ja kaikkein vähimmin tällä hetkellä — pelkkää pahuutta liikkuu sisässäni, pelkkää pahuutta ja vahingon iloa. Ja jos voisin teissä jotain tuskaa vaikuttaa, tekisin sen halusta —".
Tyttö katsoi häneen sivulta arasti — hän puhui niin lujaa ja kiihkeästi.
"Ja muuten voitte pysyä totuudessa", jatkoi hän paremmin itseänsä hilliten, mutta sen sijaan sitä terävämmin. "Te kiitätte vanhan rouvan puolesta ja sentään on teillä mielessä ullakkokamarin hennoiteltu prinsessa. Te arvelette kartanon huoneuksen olevan heikon kajastuksen Guseckin saleista, pienen virvoitus- ja huvipaikan, jossa leikattujen sulkien taasen pitäisi ruveta kauniisen lintuun kasvamaan. Neidistänne, kotiopettajasta tulee, se on itsestään selvä, taasen päähenkilö näyttämölle ja meidän velvollisuutemme olisi juhlallisesti koristaa kartanon sinä päivänä, jolloin hän saapuu".
Tyttö näytti alakuloiselta ja pudisti päätänsä.
"Kotiopettaja raukat. Jos heistä riippuisi, tekisivät joka tapauksessa parhaiten, jos löisivät oppikirjansa kiinni ja sen sijaan pesisivät vieraiden vaatteita". — Hän huo'ahti hiljaa. — "Teidän edeltäkäsin tekemänne päätöksen mukaan on siis Agnes Franz turhamielinen korunukke, joka pelkää työtä" — surullinen hymyily välkähtihe hänen huulillaan, kun toinen ivaavalla kumarruksella kiirehti tätä myöntämään — "mutta jos hän joskus onkin ollut sellainen, niin korujen himo on mennyt hänen mielestänsä tänne tultuansa… Minä en tahdo kieltää, että hän alussa oli heittämäisillään kirveen loukkoon ja kokonaan epätoivoisena juoksemaisillaan kaikista roskaisista velvollisuuksistansa. Tarvitaan sangen paljon, paljon enemmän kuin sanoa voi siihen, että kaksikymmenvuotias tyttö sopii itsensä kanssa. Mutta hän on kuitenkin mukautunut kaikkiin". — Hän oli hetken vaiti, ikäänkuin sen kurjuuden muisto, johon hänkin kaukaa oli tuotu, olisi häntä masentanut — sitten vetäsi hän helpoituksen hengähdyksen. "Ja nyt muuttuu taasen kaikki hyväksi. Rakkaista vanhuksista on lopuksi päiviksensä onnellisesti ja hyvin huolta pidetty, nyt voi hän taasen huoletonna ryhtyä palvelukseensa. Hän on tosin pakoitettu nauttimaan teidän vieraan varaisuuttanne niin kauvan kuin sairas tarvitsee hänen apuansa —".
"Herra Jumala, mitä se minuun koskee? Me emme ole toistemme tiellä. Minä matkustan pois ensi päivänä, pysyköön hän kartanossa niin kauvan kuin haluttaa! Mutta entäs te?"
"Minä?" — Tyttö laski kätensä rintansa päälle ja katsoi alas eteensä. Hän tunsi itsensä vastenmielisesti liikutetuksi siitä miellyttävästä naurahduksesta, joka nyt niin sanomattomasti kaunisti tytön kasvoja — nauraa tällaisella hetkellä! No, olipa hän yhtä kevytmielinen ja maailman turmelema kuin neitinsäkin. "Pitääkö minunkin jäädä sinne", sanoi hän katsomatta ylös. "Jos tahdotte yhtä, täytyy teidän tahtoa toistakin".