"Kas vaan! Mutta tässä erehdytte perinpohjin, sillä siinä seikassa en saa" — hän keskeytti hetkeksi puheensa ja tarkasteli henkeänsä vetämättä, mielen jännityksellä tytön kasvoja — "olkoon niin, jos kumoatte kunnon rouva Griebelin epäilykset lupaamalla minulle, ettette tästä hetkestä alkaen enää tahdo astua jalallanne metsänvartijan huoneesen".
"En, sitä en voi luvata", vastasi tyttö epäilemättä, totisesti ja päättävästi.
Herra Markus poistui muutamia askelia tytöstä ja hänen silmänsä loistivat vihasta ja kiukusta.
"Niin menkää siis tiehenne! Minä en enää tuhlaa sanoja teille", huudahti hän. "Mutta kuulkaa vielä tämä ainoastaan" — hän nojautui tässä taasen eteenpäin ja sanoi hampaitansa purren: "Tietäkää siis, että minä sydämeni pohjasta halveksin teitä".
Liikutettuna ojentihe tyttö äkkiä. Silmänräpäyksen kohtasivat näiden kahden ihmisen vihaiset katseet toisiansa, mutta jospa hän naisellisen heikkouden todistuksena piti niitä kyyneleitä, jotka tytön silmänripsissä välkkyivät, erhettyi hän. Ylpeällä liikkeellä käänsi tyttö äkkiä hänelle selkänsä ja nosti astian kaivon laudalta.
"Eikö teillä ole mitään tähän vastaamista?" huudahti hän vihaa täynnä.
"Ei mitään! Mitäpä se merkitsee, jos halveksutte amtmannin piikaraukkaa tai ette. Hän tahtoi jäädä tänne ainoastaan parin henkilön vuoksi — hänelle on kiusaukseksi se, että muut huomaavat häntä".
Näin sanoen poistui tyttö kaivolta suoraa tietä metsänvartijan huoneesen.
"Tervehtikää hupaisia ystäviänne minulta!" huudahti hän pistävällä äänellä tytön jälkeen. Vieno kesätuuli näytti puhaltaneen nämät hänen sanansa pois, ennenkuin ennättivät tytön korviin. Ei vähinkään liike tytössä ilmaissut hänen kuulleen nämät sanat. Vakavin askelin kulki hän eteenpäin ja seuraavana hetkenä varjosti rakennus häntä.
11.
Vielä samana iltana laittoi herra Markus itsensä valmiiksi matkalle… Ei hän täällä kauvemmin kestänyt! Ja mikäpä häntä pakoittikaan naulaamaan itseänsä kidutusrahille täällä Thüringissä? Koko maailma oli hänelle avoinna ja vasta kun hän olisi tuolla ulkona, kun tuo vilpas, iloinen elämä häntä taasen löyhyttelisi, ja puhaltaisi rikki tämän paksun, tukahuttavan pilvipeitteen, joka nyt ympäröi hänen muuten niin selvää päätänsä, ja joka väkivallalla kiinnitti kaikki hänen ajatuksensa yhteen ainoaan vihattuun ja halveksittuun pisteesen, silloin hän varmaankin nauraisi ja vähän häpeisi näitä Othellon tunteita, jotka yhä taasen ja taasen ajoivat, ei vaan pakoittivat häntä hiipimään tuon metsänvartijan luolan ympäri, kuten haukan kyyhkyislakan ympärillä — todellakin kaunis kyyhkyislakka! Kapakka metsässä oli se, täynnä maljaa kallistelevia, suuri-äänisiä vieraita… Niin, tosin lenteli siellä kyyhkynen edestakaisin — kaunis ja valkoinen, viehättävin ja viattomin silmin — mutta eipä hänkään suurin huolinut, josko hänen kaunista höyhenpukuansa sokasi tämä ummehtunut, likainen ilma, kunhan vaan hänen työnsä ja toimensa pysyivät hyvin piilossa salaisuuden verhon takana! Valhe ja viekkaus väjyivät täälläkin, tässä erityisessä, hiljaisessa maailman loukossa — ja miksi ei niin olisi? Belladonna ja moni muu myrkyllinen kasvi myöskin sekottuihe muiden ruohojen ja kasvien joukkoon, kauniiden hedelmäin ja kukkien joukkoon raittiissa, komeassa metsässä ja kyykäärmeitä suhisi majesteetillisten, suurien puiden kiemurtelevissa juurissa…
Hän järjesti kirjoituksia konttooriinsa, sekä lähetti samalla ilmoituksen ettei hänen huvimatkansa käsittäisi ainoasti Nürnbergiä ja Müncheniä, vaan aikoi hän paljon, paljon kauvemmaksi pois — vielä kerran Roomaan ja Neapeliin — eikä hän siis niin pian taasen olisi kodon paikkeilla. Ja tätä kirjoittaessaan ajatteli hän, äkäisesti nauraen itsekseen, että hän katsellessaan juhlallista marmoriloistoa ja kaikkea kauneutta. Rooman museoissa ja palatseissa, sekä pinjojen alla Neapelin rannoilla tuskin halveksivalla ajatuksellakaan muistaisi tyttöä karkeassa työpuvussa eikä myöskään huonoa ilmaa, ahtaassa, viheriässä, yksinäisessä laaksossa Thüringerwaldissa, niin ei hän enää silloin käsittäisikään tuota hulluutta, joka nyt häntä vangitsi…
Mutta kun hän seuraavana aamuna veti akkunan verhot auki ja aukasi akkunan ja tuo hänen pieni solvaisemansa, huono ilma virtasi häntä vastaan raittiina ja mansikan tuoksun sekä metsän lemun täyttämänä, kun aaltoilevat ohrapellot laaksossa aamuauringon paisteen täyttäminä hymyilivät hänelle ja kun pyökkipuiden syvät varjot aivan vieressä esiytyivät hänelle haaveen tapaisessa hämärässä, levittäen metsätielle lempeätä viileyttä, joka, sen hän tunsi, tunkeusi syvälle, syvälle, hänen sydämeensä, silloin tuli selittämätön eron katkeruus, kovin vihastuneelle, vihaselle nuorelle miehelle, ja vastustamattomasti virtasi hänen sielussaan polttava halu, jolla ei ollut mitään tekemistä marmoripatsaiden kylmien silmäyksien tai etelän lempeiden, lämpymäin tuulosien kanssa.
Hän pani niin pian kuin mahdollista oli matkalaukkunsa ja vaippansa pois, ja istuutui, kuten olisi ainaiseksi jäänyt, koko päiväksi puistopaviljonkiin. Epävarmalle maalle muurin toisella puolen ei hän ensinkään astunut. Hän liikkui puiston lehmuksien varjossa, hän luki ja kirjoitti, laski alas verhot niissä huvihuoneen akkunoissa, jotka antautuivat männistöön päin sekä sulki balkonkin ja pienen ulkorappusten oven niin huolellisesti, ikäänkuin ei ihmisjalka tämän jälkeen enää menisi ulos tai astuisi sisään siitä.
Ja niin kauvan kuin tämä päivä kesti, pysyi hän yli-inhimmillisellä päättäväisyydellä vapaehtoisessa vankeudessaan, niin hän kuunteli näennäisesti sangen välinpitämättömänä, kun rouva Griebel iltapäivällä sisään tullen kertoi, että hän oli pestannut uuden piian amtmannilaisille. Tämä tukeva henkilö ryhtyisi jo toisena päivänä palvelukseensa ja sen vuoksi oli hän, vanha rouva Griebel itse, katsonut parhaaksi lähteä heti maatilalle antamaan amtmannille ilmoitusta siitä… Hän ei voinut kylläksi sääliä amtmannin rouvaa, jonka vuosikausia täytyi olla vuoteesen kiinnitettynä ja samalla oli tuo sairasraukka ollut niin lempeä niin ystävällinen ja rakastettava, että rouva Griebelillä tuskin oli kärsivällisyyttä odottaa sitä päivää, jolloin hän itse nostaisi ja kantaisi kurjan sairauden kokonaan kuihduttaman — ja että hänen itse täytyi huoleksensa ottaa sairaan hoidon, oli päätetty asia sen kaiken johdosta mitä hän tänään pikimältään käytyänsä ennätti huomaamaan… Amtmanni ja hänen rouvansa olivat olleet aivan kahden … vanhan, luuvalon runteleman ukon, joka tuskin pääsi kynnyksen yli kömpimään, oli täytynyt aukaista ulko-oven hänelle eikä keittiössä yksikään ihmissilmä voinut keksiä tulta ei savua ja sentään juuri kahvi-ajalla, jolloin köyhimmissäkin paikoin liedellä porisi pannullinen sikurikahvia. Niin siellä oikein näytelmä vallitsi. Ylpeä kotiopettajaneiti ei muka saattanut jättää päivällisuntansa ja tuo toinen — niin, tiesihän, mistä häntä sopi hakea. Mutta hän voi nyt mennä tiehensä kiluineen, kaluineen, sillä uusi piika oli oikea rakuuna, väkevä kuin karhu ja hänellä oli sellaiset kädet, että oikean talon emännän täytyi ihastua niitä katsellessaan. Häneltä kävisi kuin tanssi noiden vähäisten sisätöiden toimittaminen sekä ulkotyö kehnoilla pelloilla ja niituilla — niin sarkaröijyssä ja anturasaappaissa käveli hän kuten oikean maan piian tuleekin — niin lyhyesti voi sanoa, että on aika, tehdä suoraa siellä, ja että tulee toinen ääni kelloon, että vihdoinkin tulee loppu tuosta Grafenholzin jutusta.
Näin puhuessaan oli kunnon paksu, pieni rouva Griebel pienillä, puoleksi avonaisilla silmillään terävästi tarkastellut herra Markusta, sillä aina sitten eilisen, jolloin hän näki lavealta kiitetyn Griebelin eukon kahvin, oikean Jumalan lahjan, olevan koskemattomana ja jääkylmänä kirjoituspöydällä sekä noukkinut lattialta huiskin, haiskin olevat asiakirjeet, oli Hirschwinkelin uusi omistaja näyttänyt hänestä sangen kummalliselta ja juuri hetki sitten oli hän tehnyt sangen epäiltävän liikkeen, ikäänkuin tahtoisi kaikin sorminsa tarttua toisen huolellisesti kammattuun, harmaasen ja jo vaalentuneesen tukkaan. Hän ei luonnollisesti ollut sellainen nainen, joka oli tuommoista huomaavinansakaan. Hän oli nyt vasta oikein saanut puhutuksi suunsa puhtaaksi ja poistui sitten sanoen, että hänen nyt vielä tänään täytyi tyhjentää ja kuntoon asettua uutta piikaa varten piikakamarin ullakolla.
Ja sitten, auringon laskettua, tapahtui todellakin, että nopea käsi käänsi avainta balkongin ovessa ja veti salvan takaisin, ja että heti sen jälkeen talon omistaja astui ulkorappusia ja kulki eteenpäin ohrapellon ja puistomuurin välillä. Tie meni talon ulkohuonerakennuksien sivuitse, ensin pienen niityn läpi, sitten suoraan metsään. Kävelijä oli painanut hattunsa syvälle otsaan, ikäänkuin häpeisi hän vienosti huokuvaa ohrapeltoa, ja puiden tummia latvoja, jotka majesteetillisen vakavasti katselivat uutta hullutusta. Mutta tällä kertaa olikin jokainen kolina, hänen omien askeleidensa ääni, otusten hiipiminen kaukana metsistössä, vieläpä oravan liikkeetkin puiden oksilla kuuluneet kahta terävämmin ja kiihottavammin kuin tavallisesti — kuitenkin olisi äkkinäinen "seis" joltakulta poliisivoiman edustajalta tämän polun käyttämistä vastaan antanut kulkijalle vähemmin miettimistä, kuin se ajatus, että herra Markus, ankara, säntillinen mies, hiipi täällä, arkana kuin otus, vieraalla alalla. Ja tallissa metsänvartijan huoneen vieressä olivat kutut määkineet petollisesti ja koira oli tuolla sisällä painanut kuonoansa etehisen oven alireunaa vasten ja murissut hiljaa vihastuneena vieraalle, joka hiipi ympäri taloa ja joka pehmeällä ruohostolla melkein kuulumatta kulki eteenpäin.
Kulmakamarin akkunat olivat vielä yhtä tarkasti peitetyt, kuin edellisenäkin päivänä. Ainoastaan yhdestä akkunasta, joka antoihe pohjoseen päin, oli kirkas valovista loistanut illan hämärään — ja tämän akkunan läpi oli hän nähnyt, mitä oli aavistanut ja joka oli saattanut kirouksia hänen huulillensa ja voimattoman vihan katkeran kiukun kyyneleitä hänen silmiinsä… Niin, hän, tyttö, oli ollut siellä, hän oli seisonut lieden ääressä ja kirkas liekki oli juuri leimahtanut avonaisesta hellan reijästä ja täydellisesti valaissut tyttöä. Hän oli tuntenut halua juosta tuonne toiselle puolen ja nyrkin iskulla akkunaa vasten pelottaa tytön syvästä miettiväisyydestä, joka oli hunnun tavoin levinnyt tytön kauniille kasvoille. Mutta siihen olisi hän tuskin saanut aikaakaan — tyttö oli äkkiä havahtunut alakuloisuudestaan, pian lykännyt hellan kehykset tulen yli ja höyryävä ruoka-astia kädessään kadonnut lähimmän oven taakse.
Mies ulkona oli vielä hetkeksi pysähtynyt seisomaan paikollaan. Sitten oli hän, oikein ojentaen itsensä, ikäänkuin pudistaen tomun jaloistaan, lujin, vakavin askelin mennyt rakennuksen akkunain ohi, niin että Dacks koiralla oli täysi syy ruveta haukkumaan. Yksi akkuna oli helissyt — joku lienee katsonut uloskin, mutta herra Markus oli jo ennättänyt maantielle, ja käveli siinä, kuin muutkin matkustajat, jotka huolettomasti antoivat yksinäisen huoneen olla, missä oli… Ei, hänen ei enää kauvemmin pitäisi olla tämän onnettoman intohimon kurjana, kehnona leikkikaluna. Häpeä sille miehelle, joka laski intohimoisten tunteiden syvät aallot päänsä yli vyörymään! Kaiken täytyi olla ohi, ikäänkuin maanjäristys olisi punasen rakennuksen hänen takaansa asukkainensa hukuttanut. Tähdet olivat vielä aivan vaaleina ilmautuneet jotenkin vaalealle taivaalle, mutta olivat kuitenkin, ne harvat, joita polun kummallakin puolevien puiden tuuheat latvat sallivat matkustajan nähdä; ne olivat paikallaan pysyneet ja nähneet tuon eteenpäin rientävän naisen, aivan samoin kuin jo vuosia takaperin olivat loistaneet hänen lapsensa päähän. Täytyi olla runoilija voidaksensa verrata naisen silmiä näihin muuttumattomiin, vakaalla ja lohdullisella valolla tuikkiviin tähtiin. Ivallinen, katkera nauru oli aaveen tapaisesti kaikunut syvässä hiljaisuudessa. Löytyiköhän mitään enemmän keinoteltua kun sellainen sydämellinen naisen katsanto sllmälautojen tummien ripsien alla?
Siis oli vihdoinkin tämän myrskyisen viikon viimeinen päivä, lauvantai koittanut ja samalla saapui rakennusmestari, joka mukanansa toi maatilan uuden rakennuksen piirustuksen. Hän oli tarkastamassa työtä sahamyllyllä, jonne herra Markus hänet johti sekä sieltä Hirschwinkeliin päivälliselle.
Niin pian kuin hänen ajokalunsa olivat menneet talon portista, astui herra Markuskin rappusia alas, piirustus mukana, mennäksensä maatilalle. Tämän oli hän voinut itsellensä uskoa — olipa hän koko yön ollut aivan rauhallinen, niin, niin tyyni kun ei hänen sydämensä milloinkaan olisi rauhattomasti sykkinyt. Se halveksumisen tunne, joka hänessä asui, oli hänelle voiton tuottanut onnettomasta taipumuksestansa. Ja jospa hänestä näyttikin nyt, ikäänkuin ei aurinko nyt enää loistaisi niin kirkkaasti maan päälle kuin ennen; ikäänkuin pimeä maa olisi itseensä imenyt kaiken ilon elämästä ja ilmasta, niin — täytyi hänen oppia siihen viihtymään. Parempi on katsoa alas hautaan, kuin antaa noiden keinojen viekoitella itseänsä ja muuttua pilkaksi ja nauruksi!
Maatilan puistossa oli alettu heinän niittäminen. Aina kapealle polulle asti olivat viikatteen kohtaamat kukat ja ruoho hajallaan. Siinä oli nenäliinakin. Herra Markus otti ylös hienon, lumivalkean nenäliinan, josta vieno orvokin tuoksu virtasi. Kotiopettaja oli kävellyt tässä, ja sangen uskottavaa oli, että nyt saattoi kohdata hänet tuolla lehtimajassa työnsä ääressä tai kirja kädessä. Näin miettien pysyi hän sangen kylmänä, hän ei ensinkään tahtonut kohdata neitiä ja hänen aikomuksensa kohtaamisen tapahtuessa oli yksinkertaisesti ja sivumennen kohottaa hattuansa, mutta tämäkään ei ollut tarpeen.
Tyttö, joka oli heinän niittänyt, amtmannin piika, seisoi pöydän ääressä lehtimajassa. Hän oli, väsyneenä ja hiestyneenä työstä, hetkeksi mennyt vilposelle, varjoiselle paikalle. Viikate oli pöydällä hänen edessään sekä tukku heiniä, josta tyttö etsi kukkia.
Tervehtimättä laski herra Markus löydetyn nenäliinan pöydälle, ja hän katsahti vaan pilkallisesti tytön hoikkiin, ahavoittuneisin käsiin — hänen täytyi ehdottomasti ajatella "uutta piikaa", joka kehuttuine työkäsineen tuskin tulisi jatkamaan kukkavihkojen sitomisen hauskaa työtä.
Ja sitten meni hän eteenpäin ikäänkuin lehtisali olisi ollut aivan tyhjä. Metsänvartija oli sanonut hänen esiytymistänsä ja olentoansa röyhkeäksi ja karkeaksi ja syytä olikin nyt tähän nimitykseen; joka paikasta ylpeä ja käskevä, "hieno herra", jonka silmissä ei siinä talossa, johon menee palvelijoita olekaan… Mutta päästyänsä pihalle oli hän aivan toisin. Vanhan rouva sairasvuoteellaan ei pitäisi saaman tietää, että maatila nyt oli sydämen syvimmästä pohjasta inhottava hänelle.
Hän levitti uuden rakennuksen piirustuksen sairaan peittelle ja iloitsi siitä iloisesta kummastuksesta jolla sairas katseli kauniin uutisrakennuksen suunnitelmaa. Siinä olikin komeita, korkeita ikkunoita, lasi-ovia, jotka johtivat verandalle. Viiniköynnökset kiertelisivät valurautaisten käsipuiden ja verandan pilarien ympäri ja ruman pihan sijaan huoneen edustalla osoitti rakennusmestarin ehdotelma kauniin, pensailla istutetun pihan. Hän selitti sairaalle, joka samalla kertaa itki ja nauroi huoneen koko tarkoituksen mukaisen sisustuksen ja pysyi ulkonaisesti aivan tyyneenä niitä naurettavia vaatimuksia ja väitteitä vastaan, joita amtmanni esitti joka äkkiä alkoi uhkua siitä ilmasta, jota oli siipiinsä saanut. Parantumaton kerskaaja oli nyt aseman valtias — hän rakensi talon. Hän lorutteli parkettilaattiasta, samettipäällyksisistä huonekaluista, joita hankkisi saliin ja ilmaisi vilkkaasti mielipahansa siitä ettei piirustuksessa ollut mitään ajotietä, joka sallisi hienojen vaunujen päästä suoraan rapun eteen. Ja tässä käveli hän vihastuneena huoneen läpi ja pani paikatun yönutun, jonka taskusta moninkerroin pesty pumpulinen nenäliina riippui, majesteetillisesti rinnan yli kiinni ikäänkuin kalliita turkiksia olisi.
Herra Markus nauroi ja pudisti tyynnyttävästi sairaan kättä, sairas oli sellaisia väitteitä ja vaatimuksia kuullessaan pelon alaisesti katsonut häneen. Hän sanoi sairaalle hankkivansa Berlinistä mukavan rullatuolin, jolla sairaan helposti voisi muuttaa kartanoon. Ja nyt lähti hän suurimmalla kiireellä pois. Tuo ummehtunut, kamariin suljettu ilma lienee niin levottomasti ajanut veren hänen kumiseville ohimoilleen, jotka olivat halkeamaisillaan. Tämä kai ajoi hänet ulos vapaasen ilmaan — hän meni ulos ainoastaan hengittämään raitista ilmaa niin yksin ja ainoastaan siitä syystä. Hän olisi voinut lähteä kotimatkalle pihan portin kautta, mutta tuolla ulkona oli kaikkialla päivänpaistetta ja niin polttavan kuuma varjottomalla, kivisellä ajotiellä, samalla kun puiston puut tarjosivat viileätä varjoa — ja mistä syystä ei hän olisi saanut mennä puiston kautta kotiin.
12.
Hän vältti huolellisesti puiston portin narisemista kiinni pannessaan, ja jäi hetkeksi liikkumatta seisomaan varjostavain korkeiden vadelmapensaiden väliin, koska — no niin, koska siinä tuntui niin vilposelta ja raittiilta… Ja nähdessään tytön tuolla niitetyllä kentällä — miten hän juuri samassa ojentelihe itseään ja veti kotiopettajan heikosti tuoksuvan nenäliinan taskustansa, painaaksensa sitä kasvojansa vastaan — ystävyys talon neidin ja palvelustytön välillä meni siis niin pitkälle, sen mukaan kuin hän nyt selvästi näki, aina siihen asti että omaisuuskin oli yhteistä.
Tyttö seisoi, selkä käännettynä toista kohti ja tytön hartioiden liikkeestä näki hän, että tyttö suonenvedon tapaisesti veti henkeänsä. Melkein samassa silmänräpäyksessä seisoi hän tytön vieressä.
"Miksi itkette?" kysyi hän puoleksi ivaten, puoleksi levotonna. Tyttö päästi heikon pelästyksen huudahduksen, ja pudotti tahtomattansa nenäliinan, joka peitti hänen silmiänsä. Niin, silmälaudat olivat itkusta punaiset, mutta hänen katseistansa loisti syvin harmi kysyjälle. Tyttö ei vastannut, vaan otti taasen viikatteen maasta, ikäänkuin aikoisi uudestaan työhön huomaamatta toista kysymyksineen.
"Enkö saa mitään vastausta", kysyi toinen vielä tukahutetulla äänellä.
Tyttö selvästi taisteli itsensä kanssa.
"Ette, ennenkuin voin teille todistaa, että kovasti olette loukannut minua", kuului viimein hampaiden välistä puristettu vastaus.
"Sen tahtoisitte todistaa?" Toinen naurahti ankarasti. "Minä tosiaankin tahtoisin tietää, miten siinä käyttäyisitte! Mutta sen sanon teille", ja tässä muuttui äkkiä hänen äänensä korko ja se sai hehkuvan kajahduksen, "polvillani tahdon pyytää teiltä anteeksi, jos tämän voisitte minulle todistaa".
Tyttö katsahti, hämmästyneellä ja epävakaisella katseella toiseen — sitten painoi hän päänsä syvään rinnalle, ikäänkuin olisi hän syyllinen.
"Tiesinhän sen", sanoi toinen tämän nähtyänsä halveksivaisesti. "Te olitte eilen illalla Grafenholzissa…".
"Te myöskin", väitti tyttö tyyneesti.
Tämä tyyni rohkeus teki toiseen vaikutuksen ja samalla häpesi hän aina sydämmeen asti sitä vakoilemista, josta tyttö oli hänet tavannut.
"Ah, en tiennyt, että metsänvartijan huoneessa tarkastellaan niitä, joista on hauska kuljeskella metsässä", sanoi hän, häilyen hämmästyksen ja pohjattoman kurkun välillä.
"Sellaiseen ei metsänvartijan huoneessa ole aikaa eikä halua", jatkoi tyttö yhtä tyynesti kuin ennenkin. "Koira rupesi haukkumaan —".
"Jos silloin katsahditte ulos sitä, jota ehdotettiin kotiin", lisäsi toinen päättäen lauseen, jonka tyttö oli alkanut. "Illallinen oli valmis, hänen tarvitsi ainoastaan istua katetun pöydän ääreen, Hänen onkin muuten oikein hyvä olla. — Te olette jo ihmeellisesti kotiutunut ja toimekas tulevassa kodissanne".
Suurin silmin katsoi tyttö ensin toiseen, mutta sitten näytti hän äkkiä käsittävän toisen tarkoituksen. Hän punastui ja suupielensä vavahtivat ikäänkuin pidätetystä ivanaurusta.
"Ei kai ole tarkoitus, että me muutamme metsänvartijan huoneesen", sanoi hän puoleksi kysyen.
"Tosin emme 'me', jos tällä myöskin tarkoitatte isäntäväkeänne. Minä luotan, että neiti Agnes Franz nöyrimmin kiittäisi päästäksensä matelemasta entisen kamarineitsyensä kotiin ja taloon".
"Grafenholzin metsänvartijan asunto on hänen korkeutensa ruhtinaan", vastasi toinen pidättäen hymyilyänsä, "enkä tiennyt milloinkaan saavani oikeutta määrätä siitä. Muuten on aikani Thüringissä pian ohi, kun 'neiti Agnes Franz' matkustaa pois, katoan minäkin ulkona maailmalla ansaitakseni leipääni".
Sanomattoman hämmästyneenä katseli hän tyttöä.
"Minä jo voisin teistä sitä uskoa, ellen tietäisi — että olette petollinen", sanoi hän vitkaan kääntämättä katsettansa tytöstä.
Tytön huulet vapisivat, mutta näennäisesti tyyneenä kuunteli hän tätä syytöstä.
"Minä en teitä vastusta — miksi puhuisinkin kuuroille korville. Te katselitte oloja sumuisen lasin läpi enkä minä voi liikuttaa sormianikaan antaakseni totuuden tulla näkyviin… Sen pahempi olette yhdessä suhteessa aivan oikeassa vastakin väittääksenne, että olen petollinen —".
"Niin, naisellinen mieltymys halun suhteen, jota ei käy puolustaminen; tottuneelta ja kokeneelta salonkinaiselta olette sen keinon itsellenne anastaneet".
"En, siihen en tunnusta itseäni vikapääksi". Tyttö sanoi sen päättävästi, sekä vakavalla, ehkä suuttuneella katseella.
Toinen nauroi pahasti uskomatta tytön sanoja. "Olisi hauskaa tietää mitä metsänvartijan asunnon mies ajattelee tästä asiasta".
"Hän ajattelee ja toistaa joka päivä: 'Jumalan kiitos, että tämä kauhea, surullinen aika maatilalla nyt on ohitse'. Hän tuntee vapautuksen suloista tunnetta samassa määrässä kuin minäkin".
"Ja sellaisella lohdutuksen perusteella täytyy hänen niin pian kuin mahdollista on pian parantua siitä tuskasta, että te niin julmalla tavalla olette leikkineet hänen kanssansa?"
Ylpeästi kohotti tyttö päätänsä ja terävä vastaus pyöri selvästi hänen huulilla, mutta hän hillitsi itsensä ja kysyi aivan tyyneenä:
"Sanotteko sitä kovaa, raskasta työtä, jonka me, kuin uskolliset toverit olemme yhteisesti tehtäväksemme ottaneet leikiksi? Fritz Weber on rehellinen, kunnon ihminen, jota kohtaan tunnen ikuisesti olevani kiitollinen. Minä olenkin sentähden hänelle luvannut" — kevyt veitikkamaisuuden tunne näkyi ja katosi yhtä pian kauniilta kasvoiltansa — "olla hänen häissänsä, jospa täytyisikin tullani meren toiselta puolen. Kahden vuoden kuluttua on hän siinä asemassa, että voi silloin tuoda kotiinsa uskollisen morsiamensa Magdeburgista, jossa hän muinoin oli sotapalveluksessa".
Nuoren kartanon omistajan kasvot kirkastuivat, ikäänkuin valo olisi hänen sydämmessänsä kajastanut. "Ja te tulisitte sinne meren toiselta puolen? Aikooko kotiopettaja neitinne etsiä onneansa siellä?"
Tyttö kohotti olkapäitänsä. "Kentiesi", sanoi hän, sivumennen ja lyhyesti sekä kuljetti heikkoja sormiansa viikatteen terävää terää myöden, ikäänkuin tahtoisi siitä pyyhkäistä pilkun.
"Antakaa sen olla", varoitti hän tyttöä ärtyneenä tästä liikkeestä. "Te vahingoitatte itseänne. — Heittäkää pois tuo hullu kapine! Te ette sitä enää tarvitse enempää kuin neitinnekään kukan maalaamista".
Tyttö antoi sen käden, jossa hän terävää asetta piti, vaipua alas, mutta ei hänen mieleensäkään tullut sen pois heittäminen.
"Minä teen työtä ja pysyn paikallani siksi, kunnes joku tulee sijaani työskentelemään", vastasi tyttö tyynesti ja totisesti. "Ja miksikä 'neitini' luopuisi taiteesta, joka häntä miellyttää, en käsitä".
"No, mutta sanoittehan itse, että hän menisi meren yli? Ja näettekö se on suora tie onnellisuuden maahan ja uneksitun kultaisen prinssin luo".
Halveksien rypisti tyttö suutansa. "Mikä suuri ajatus rikkaalla miehellä sentään on rikkauden voimasta", sanoi hän katkerasti.
Toinen nauroi. "Olisiko se mielipide väärä? Jumala varjelkoon! Se toteutuu joka päivä. Jos vaan olisi varaa antaa sataa kalliita kiviä, sekä pitää palatsia suuressa maailman kaupungissa ja satunnaisesti kaunista kesähuvilaa rehevien puistojen keskellä, niin sellainen kotiopettaja pitäisi kaikkien näiden salaisuuksien tuhlaajaa ihastuttavana, vaikka hän olisikin musta ja törkeä kuin itse perkele. Ettekö sitä usko?"
"Tietysti, koska te sen sanotte", vastasi tyttö samalla kevyellä äänellä, jolla toinenkin oli puhunut. "Sillä, jota tarkoitan, on myöskin mieltymyksensä. Eikö ole äärettömän rohkeasti häneltä, että hän uskaltaa pitää mieltymyksiä ja vastamielisyyksiä, aivan kuten tekin. Minä tiedän, että hän asettaa rikkauden etuisuudet aivan samalle korkeudelle, jonne tekin panette inhoittavat kotiopettajat — se on paljon hänen toiveidensa määrän alle".
Tästä terävästä vastauksesta selkeni, että tyttö mitä syvimmin tunsi itsensä vihastuneeksi ja loukatuksi, ehkei toinen näkynyt sitä huomaavan.
"Älkää niin liian tietäväksi itseänne luulko!" sanoi hän nauraen. "Te olette älykäs tyttö ja minusta näytätte sielunne puolesta olevan ihmelapsi piirissänne, mutta neitinne sisällinen olento on teille jäänyt seitsemällä sinetillä lukituksi kirjaksi. Hän pettää teitä, ja menköön siis tiehensä Eldoradoonsa. Minä sydämestäni toivon hänelle kaikkea mahdollista iloa ja hyvää. Tulkoon hän tavallansa onnelliseksi, jos hän vaan jättää varjonsa jälkeensä! Ettehän te seuraa häntä — eikö niin ole? Te jäätte Hirschwinkeliin?" kysyi hän melkein rukoillen ja syvästi vetäen henkeänsä.
Hänen sanansa eivät tehneet tyttöön mitään vaikutusta. "Minäkö jäisin tänne? — Kentiesi vastaista kohtaloani oöottamaan?" kysyi tyttö vuorostansa sanomattoman äreällä ja pilkallisella äänellä.
"Se kai ennen, kuin luulettekaan, saavuttaisi teidät", jatkoi herra Markus ihmeellisellä tavalla puristaen nämät sanat ulos — ne kuuluivat kuitenkin ikäänkuin riehuva sydän lyöntiänsä löisi epävarmassa äänen korossa. Hän astui äkkiä tyttöä lähemmäksi, mutta tyttö väistyi pelästyneenä sumealla katsannolla ja kohotti, ikäänkuin tahtomattansa puollustukseksi kätensä — viikatteen kirkas terä välkähti heidän välillänsä.
"Minun täytyy kai ottaa teiltä tuon inhoittavan leikkikalun", sanoi hän ärtyneenä ja ojensi pikaisella liikkeellä kätensä viikatetta kohti. Tämä tapahtui ajatuksen nopeudella, mutta miten se tapahtui, ei kai kumpikaan heistä tiennyt — hän väistyi takaperin ja tyttö päästi pelästyneenä huudahduksen sekä heitti viikatteen kauvas pois luotansa.
"Oliko se minun syyni", änkytti tyttö kauhistuneena.
"Ja jospa niin olisi ollutkin? Eikö se olisi ollut oikein?" kysyi hän ottaen nenäliinansa ja kääri sen haavoitetun käden ympäri. "Rangaistuksen täytyi seurata! Niin antaa tyhmä saakeli itseänsä viekoitella!" Hän veti suunsa pikaiseen ivanauruun, jolloin kauniit, valkoiset hampaat tulivat näkyviin. "Minä tiesin jo ensi päivänä — tuolla sillalla sahamyllyn vieressä, jossa sain niin mukavia vastauksia — että Thüringin ohdakkeet voivat pistää ja päälliseksi vielä oikein kovasti — ja nyt taasen olin sentään niin tyhmä, että menin niiden tielle". Hän kumarsi syvään ja ivallisesti. — "Ja nyt olemme kuitit, kaunis ujo. Minä olen osani saanut."
Tyttö ei vastannut mitään. Kokoon vaipuneena oli hän seisonut, silmät sanomattomalla kauhistuksella kiinnitettynä valkoiseen huiviin, jonka läpi suuria, punaisia pilkkuja salaman nopeudella nyt tunkeusi esiin. Heti tämän nähtyänsä riensi hän, ikäänkuin karkulainen puiston läpi ja katosi vadelmapensaiden taakse.
Huolimatta suuresta nyreydestään täytyi herra Markuksen nauraa. Tämä urhoollinen sankaritar, joka oikein rohkeasti ja urhokkaasti oli hartioillensa raskaan elon kuorman sälyttänyt, ei voinut katsella vähää veren tilkkaa, vaan jätti uhrinsa pulaan. Hän huomasi hyvin, ettei haava ollut erittäin vaarallinen ja ettei tuo pieni suonen isku voinut häntä vahingoittaa — virtasihan veri jo muutamia päiviä niin kuumana ja riehuvana hänen suonissansa, ikäänkuin olisi hän kovassa kuumeessa, tämä kaikki teki hänen sydämestänsä oikein synkäksi ja hajamieliseksi… Hänen täytyi hävetä itseänsä. Hän ansaitsi ystäviensä ankaraa pilkkaa ja ivaa. Jos he olisivat nyt nähneet hänet, koulusta kotiin lähetetyn oppimattoman pojan perikuvana. Sellaisen tapauksen sääliväistä ivahymyä ei hän voinut ajatella nyrkkiänsä pudistamatta. Ja mitä oli tuosta halveksimisesta tullut, johon hän kääriytyi — hyvä Jumala siitä oli hädässä kehno apu! Ensimäisellä silmäyksellä tytön itkeneisin silmiin oli koko halveksiminen kuin puhallettu pois. Ja tuo raitis rivakkuus, jolla hänen muulloin heti sekä hengellisesti että ruumiillisesti oli tapana pudistaa päältänsä kaikki huolet ja ahdistukset, ei sekään häntä nyt ensinkään hyödyttänyt, ei edes voinut tuottaa mitään epätoivon iloisuutta.
Hänen näin käydessään eteenpäin — puistosta oli hän heti lähtenyt — ja astuessaan yksinäistä polkua männistön läpi, jossa ei yksikään ihmissilmä häntä nähnyt, siellä oli niin hiljaista ja rauhallista ja siellä havupuiden, nuorilla, pehmeillä kasvannaisilla täytetyt oksat vilvottaen silittivät hänen paljasta, kuumaa otsaansa, taisteli hän voimakkaasti sydämessään tuskallisimman, pettyneen tunteen kuvittelun kanssa… Hetkisen oli hän koko sydämellään riemuinnut, ikäänkuin rajattoman onnen täysi päivä-paiste äkkiä olisi hänet ympäröinnyt — tyttö oli viaton ja vapaa, ei kellään muulla ollut mitään oikeutta häneen, hän oli vastustamattomasti sen todistanut, mutta mitäpä se nyt häntä hyödytti? Hänen oli samalla kertaa täytynyt varmistua siitä, ettei hänelläkään ollut tytön omistamiseen ensinkään toivoa. Tässä eivät mitkään kaunistelemiset tai tulevaisuuden toiveet auttaneet, tai kaikki tuo, mitä sanotaan pettyneen toiveen haamoitteluksi — tyttö ei tahtonut ensinkään huolia hänestä, sen sanoi hänelle hänen pohjasta rehellinen, totuuden mukainen mielensä, ja sen vuoksi nyt pitikin miehuullisesti kestää taistelu, ettei itsetuntoisuuden ja kunnioituksen viimeinen hitukin joutuisi kadoksiin.
13.
Hirschwinkelin puistopaviljongissa oli rasittava helle. Ei ollut pitkään aikaan satanut, päivä päivältä oli aurinko noussut ja laskenut pilvettömällä, loistavan sinisellä taivaalla, sekä oli vähittäin kuumentanut kaikki, katot, seinät, puiden oksat ja metsän pensastot, sekä pellot sangen syvälle maahan.
Herra Markuksen mielestä oli rouva Griebelillä oikein, kun hän, tosin sangen runottomasti, mutta sen sijaan oikein kiivastuneena lausui, että sellainen sopimattomalla ajalla sininen taivas, joka "koko ijankaikkisuudessa" ei nostata ainoatakaan siunattua pilveä, näytti hänestä, ikäänkuin ilkeät ja pahat kasvot, jotka pilkkasivat eläinraukkoja Jumalan luomalla maalla. Herra Markuksestakin näytti, ikäänkuin tuo kuihduttava helle, jonka vaitutuksesta kypsyneiden tähkäpäiden painama olki heikkona häilyi nuokuksissaan ja lehdet sekä kukat saivat ensimäisen, heikon, alkavaa surkastumista muistuttavan näön, tunkeusi syvälle hänen sieluunsa kaikkien huokoisten ja hermojen kautta, ikäänkuin hän ympärillään kuulisi vahingon iloista liritystä heikoista, raukoista eläimistä Jumalan luomalla maalla, joiden täytyi tyytyä siihen mitä kohtalo heille antoi, sama se jos raivokkaina pöyhistyivät tai tuskallisesti alistuivat suruun sen taakan alla, joka heille oli pantu.
Hänen haavoitettua kättänsä poltti ja olipa sangen hyvin että hän muun mukavuuden muassa oli lepohuvilaansa hankkinut raikasta vettä ja pesukaapin siihen kuuluvine kaluineen — nyt ei hänen tarvinnut mennä oikeaan asuntoonsa eikä juosta rouva Griebelin luo, joka ei ensinkään näyttänyt hänestä toivottavalta — mutta hän ei sentään välttänyt kohtaloonsa.
Juuri samalla hetkellä, kuin hän kastoi kätensä pesuastiaan, astui kunnon lihava rouva puhisten ja hikeä valuen rappusia paviljonkiin "iltapäiväkahvin tähden" katsoaksensa oliko hän kotona.
Eipä hän ollutkaan nainen, joka niin helposti antoi pettää itsensä. Hän pudisti vaan päätänsä toisen kertoessa, että oli itseänsä kynäveitsellä haavoittanut, sanoi vaan kuivalla tavallaan: "Minusta on todellakin käsittämätöntä, miten olette käyttäinnyt, herra Markus. Jos olisi peukalo tai etusormi, niin pitäisin pilanne hyvänäni — mutta keskelle kämmentä?!" Siitä seuraavan johtopäätöksen: "Teidän on kuitenkin täytynyt menetellä sangen taitamattomasti", nieli rouva, näennäisesti vaivoin… Sitten poistui hän tuodaksensa vanhaa, kulunutta aivinaista ja Arnicalaastaria, mutta herra Markuksen täytyi odottaa ja pitää sillä aikaa kättänsä vedessä — vanhaa aivinaista ei aina ole käsillä ja minkä rouva oli Arnicalaastarinsa laskenut, ei samalla hetkellä voinut muistaa.
Huoneessa oli taasen hiljaista ja rauhallista. Altaania kohti oleva ovi oli auki ja heikko tuulenpuuska tunkeusi toisinaan huoneesen ilmaa vilvoittamatta. Herra Markus istui sohvalla huoneen nurkassa, edessänsä oli pieni matkalaukku, josta hän oli ottanut palasen nielaastaria — hän tahtoi nimittäin lopettaa jutun, ennättääksensä, ettei rouva Griebel, kuten oli luvannut, tulisi sitomaan haavaa — mutta samalla hetkellä oli hän jo unhottanut aikomuksensa. Vasen käsi otsalla ja suljetuin silmin uneksui hän itsensä taasen olevan maatilalla puistossa ja kauniit, tuskalliset, kalmanvaaleat kasvot olivat taasen häntä lähellä, ikäänkuin olisi hengityksen tuntenut.
"Luulenpa lopulta tulevani hulluksi tuon tytön tähden", mutisi hän itsekseen hampaiden välistä ja hänen sormensa, ikäänkuin epätoivossa, harailivat tuuheissa hiuksissa, jotka varjostivat hänen otsaansa.
Silloin tuntui hänestä, ikäänkuin joku pikaa liikkuisi altaaniin tulevilla rapuilla — kevyesti ja melkein kuulumattomasti kuten kissan pojan pehmein askelin. Ihminen ei se suinkaan olla voinut. Tämä puiston osa oli niin yksinäinen, eikä ympärillä asuvista naapureista olisi yksikään uskaltanut käyttää tätä tietä kartanon herrasväen luoksi tullaksensa.
Herra Markus katsoi ylös ja luuli, pikaisen pelästyksen vaikutuksen alaisena, joka kuin pistos hänen läpitsensä riensi, vieläkin uneksivansa — mutta se ei auttanut, tuolla seisoi jo melkein ovella haamu, joka oli tullut rappusia ylös, hän se oli, tuo ujo, jonka poskille ja huulille ei puna vielä ollut palannut, huolimatta ilman paahtavasta helteestä, joka jokaisen kasvoille toi heleämmän värin… Tyttö tuli hänen luoksensa — hänen kotiinsa! No niin, hänpä se olikin joka huolimatta kainoudestaan ja arkuudestaan seurustelussa, vapaasti ja ujostelematta tuli ja meni naimattoman metsänvartijan huoneesen. Ei tyttö huolinut ankaroiden, ulkonaisten tapojen vaatimuksista, eipä hän välittänyt parjaavista, pahoista kielistäkään — sen oli hän itse sanonut. Ja nyt oli hän täällä, tosin arka katsantoisena, ja pelästyneenä viipyen alttaanin osaksi puolueettomalla alalla, mutta sentään selvästi aikoen astua sisään. Harvinainen tunne, osaksi hänen näkemisensä autuutta, ja harmia hänen ottamastansa askeleesta, valtasi herra Markuksen ja siihen yhtyi vielä pelko, että rouva Griebel millä hetkellä tahansa voisi astua sisään — niin, se olisi ollut vettä hänen myllyynsä! Varomattoman tytön hyvän nimen ja maineen viimeisestäkin jäännöksestä olisi loppu tullut.
Liikutettuna hyppäsi hän sohvalta ja lämmin puna nousi hänen poskillensa. "Mitä nyt?" kysyi hän epätietoisesti, mikä teki hänen äänensä vähän ankaraksi ja epäsointuisaksi. Tämän kuultuansa näytti tyttö vaipuvan kokoon. Hän tarttui ehdottomasti alttaanin rintanojaan ja painoi toisen kätensä silmillensä. Pian tyyntyi hän toki.
"Herra — herra amtmanni kiittää sangen paljon kirjoista ja pyytää saada lainata Immermanin Münchausin'", sanoi tyttö kolkosti ja ojensi kaksi kirjaa, jotka amtmanni oli lainannut ja jotka tyttö nyt oli tuonut kopassa, joka oli hänen käsivarrellansa. Ah, hän oli siis asialla herrasväkensä piikana. Miten kummallista, että toinen saattoi unhottaakaan tytön aseman elämässä! Amtmannin käskiessä täytyi hänen vastustamatta mennä — tämänlaisessa tapauksessa ei rouva Griebelilläkään ollut mitään muistutettavaa.
"Sitä kirjaa ei minulla ole täällä", sanoi hän kirkastuneella katsannolla, "minun täytyy pyytää teitä odottamaan hetkisen — minä menen sitä noutamaan". Hän kääri huivin yhä verta vuotavan kätensä ympäri ja aikoi juuri aukasta puistoon johtavan oven — kun tyttö muutamalla askeleella riensi hänen rinnallensa.
"Siihen on aikaa", sanoi tyttöä äkkiä ujolla hämmästyksellä aikoen estää toista aikeessaan. "Minun piti viemän kirjat metsän vartijalle, että hän pitäisi huolta niiden tuomisesta teille ja taasen pyytää toista kirjaa lainaksi — hän tulee tänä iltana sitä noutamaan — tahdotteko antaa sen hänelle". Tyttö nosti äkkiä, ikäänkuin häpeän valtaamana molemmat kätensä kasvoillensa. "Oi, Jumala, miten kiusallista!" mutisi hän ja antaen taasen kättensä vaipua lisäsi alasluoduin katsein: "Kirjalaina oli vaan minulla tekosyynä tulemaan — kentiesi itsekin sen huomasitte. Minä tulin — koska en voi kestää tietäessäni saattaneeni teille tuskaa lieventämättä sitä. Minä tahdon palkita niin paljon kuin voin".
Ah, kuinka pian kaikki, mitä äsken oli ajatellut, meni hänen mielestään! Hänen liiaksi siveelliset epäilyksensä, rouva Griebelin liikutettu sopivaisuuden tunne — miten kaikki nämät vähäpätöisyydet voivat tulla kysymykseenkään kuullessa tuota liikutettua värisevää ääntä, joka nyt sattui hänen korvaansa ja nähdessään suloiset vaaleat tytön kasvot, jotka nöyränä vaipuivat rinnalle. Tahtomatta kumartui hän sulkeaksensa tytön syliinsä, jossa tämä kaikkina aikoina olisi suojeltuna. Mutta tämä pikainen liike vaan peloitti tytön heti aina kynnykselle asti, jonka yli äsken oli astunut. Tyttö näytti oikein kauhistuneen sanainsa vaikutusta, nuoren miehen kirkasta katsantoa ja seisoi jalka valmiina, jos nuori mies vielä olisi askeleenkin astunut, juoksemaan rappusia alas ja rientämään kauvas pois.
"Minä juoksin heti huoneesen tuomaan sidettä haavaan", sanoi tyttö vakavasti ja synkästi rypistetyillä silmäripsillä, "tullessani takaisin olitte te jo mennyt. En tiedä olenko yksin syynä tähän onnettomaan tapaukseen — kuitenkin olen ollut varomaton, enkä saa mitään rauhaa, se toi minut tänne… Minä en tahdo sydämmelläni kantaa sovittamatonta velkaa kenellekään ihmiselle, kenellekään maailmassa, ken tahansa se olisi".
"Vai niin. Siinä tapauksessa kiitän teitä sangen paljon osanottavaisuudestanne", sanoi toinen katkerasti hymyillen astuen pöydän luo. "Te voitte levollisena ja rauhallisena mennä kotiin. Minä yksin olen tähän syynä, miksi olinkaan niin tyhmä, että tulin uhkaavaa asetta niin liian lähelle! Muuten näette, että minä teidän tullessanne olin aikeissa" — hän viittasi laukkuun — "aivan yksikertaisesti nielaastarilla sitoa 'tämän onnettomuuden tapauksen' todistajan".
"Ei siinä kylläksi", sanoi tyttö vilkkaasti ja vakavasti, sekä astui taasen huoneesen. "Haava meni jotenkin syvälle — minä näin sen ja tiedän keinon, joka estää kuumeen ja riennättää haavan parantamista". Tyttö aukasi kopan, joka hänellä oli muassansa, kannen, sekä otti pienen käärön aivinaista, "Sallitteko, että sidon haavan. Voitte huoletta luottaa minuun — diakonissanvirka ei ole minulle outo".
"Varjelkoon! Mitä ajattelettekaan? Minäkö sallisin sellaisen äärettömän uhrauksen teiltä. Ei, en milloinkaan, kaunis ujo! Se, joka niin hyvin, kuin minäkin tietää, millä sisällisellä vastahakoisuudella te sellaisiin laupeuden töihin antautte — teidän tarvitsee vaan muistaa, miten kävi sillalla sahamyllyn vieressä, jossa minun ensin täytyi vetoutua teidän kristilliseen laupeuteenne, ennenkuin irroititte minut, kulkulaisraukan, pintehestä — niin, se joka tämän kaiken tietää, ei toista pyydäkään. Menkäät nyt Jumalan nimessä kotiin tai vieläkin parempi, Grafenholziin ja sanokaa metsänvartijalle, että hän illalla saa minulta hakea sen kirjan, josta puhe oli! Se on silloin saatavilla".
Tyttö ei lähtenyt — päinvastoin! Astuen kartanon omistajan rinnalle pöydän viereen, kääri hän käärönsä auki, otti tulpan pienen lääkepullon suulta sekä levitti erityisiä sidetarpeita — tämä kaikki tapahtui rivakasti, varmasti, ja äänettömällä totisuudella, kuten lääkärin on tapana menetellä vastahakoisen sairaan kanssa.
"Sanokaa minua laupeuttomaksi, tuomitkaa minua, halveksikaa minua enempi kuin ennen, minä en sentään mene pois ennenkuin olen velvollisuuteni täyttänyt", sanoi tyttö lempeästi, mutta vakavasti.
"Mutta minä en tahdo ensinkään olla tekemisessä teidän velvollisuuden täyttämisenne kanssa. Minä vältän palvelustanne ja todistan teille täten että olette tehnyt kaikki, mitä ihminen voi, tyynnyttääksenne arkaa omaatuntoanne", huudahti toinen vapisten sisällisestä liikutuksesta. "Tyydyttekö siihen?"
Tyttö pudisti päätänsä. "Minä olen käyttäinnyt tuimasti teitä kohtaan ja haavoittanut teitä liian kovilla sanoilla. Te olette aivan oikeassa pyytäessänne diakonissalta etenkin itsensä hillitsemistä, ja sen vuoksi pyydän teidän antamaan anteeksi äkkinäisyyteni". Epäileväisellä arkuudella ojensi tyttö kätensä.
"Paljon melua tyhjästä", huudahti toinen, puoleksi nauraen, puoleksi suuttuneena, huomaamatta tytön aihetta. "Kenpä tuollaisen mitättömän naarmun tähden haluaa tuhlata ainoatakaan sanaa… Jospa todellakin saattaisin kärsivällisyyteni siihen, että antaisin teidän täyttää tahtonne, ensi hetkellä kuitenkin repisin siteen, — sillä minä olen liian kärsimätön".
"Olkaa nyt niin hyvä", keskeytti tyttö hänet lempeästi pyytäen.
Näillä sanoilla ja tällä äänellä oli häneen loihtiva vaikutus. Olkapäitään kohauttaen, käänsi hän päätänsä sivulle ja ojensi vaiti ollen haavoitetun oikean kätensä tytölle.
Tyttö oli todellakin ollut diakonissana — tämä haavan laadun tutkimiseen tottunut, varma tapa ei johtunut ainoastaan naisen synnynnäisestä taitavuudesta.
Herra Markus käänsi vitkaan kasvonsa tyttöön päin ja katseli häntä.
"Oletteko ollut jossain diakonissa laitoksessa?" kysyi hän huomattavalla kummastuksella.
"Olen, mutta en kauvan, enkä aikeessa antautua kokonaan tähän toimeen. Tahdoin vaan saada niin paljon oppia, että maalla, jossa usein on monen tunnin matka lääkärin luo, hädän tullessa voisin auttaa ensi silmänräpäyksessä", vastasi tyttö tointansa keskeyttämättä. Sitten katsahti hän ylös ja sanoi: "Te olette kuitenkin pakoitettu lääkäriä etsimään", näin puhuen loisti kyyneleitä tytön silmissä, "oli lovia terässä".
Toinen nauroi. "Ommelkaa vaan huoletta haava", sanoi hän kehoittaen, "ja luottakaa vahvaan luontooni".
Tyttö puri hampaitansa yhteen ja kuljetti neulaa rivakasti ja varmasti ehkä silloin, tällöin värähdys kulki hänen ruumiinsa läpi… Oli vielä jotain arvoituksen tapaista tytön olennossa, minkä hengen lapsia hän todellakin oli. Hänen lausumis- ja käytöstapansa, koko hänen olentonsa, hänen puoleksi itse kieltämät mutta yhä enempi esiytyvät taitonsa ilmaisivat, että hänen kotonsa alkujaan oli sivistyneissä seuroissa ja kuitenkin piti kotiopettaja, joka sentään paraiten tiesi, mikä rikas hengellinen aarre oli tytön sielussa, tyttöä ankarasti vangittuna alentavan aseman painossa… Mikä tälle itsekkäälle naiselle antoi sellaisen vallan tytön selkeästi ajattelevaan henkeen ja elämään?
Herra Markuksen katsanto rippui, ikäänkuin lumottuna tuossa kauniissa päässä, joka nojasi hänen kätensä yli, tuossa komeassa, yksinkertaisesti taaksepäin kammatussa ruskeassa tukassa — hämärä virta täynnä sähkövoimaa, saavutti hänet. Hänen hengityksensä muuttui raskaaksi… Huivin peittämättä jättäneellä valkoisen kaulan kapealla alalla näki hän taasen mustan samettinauhan, tällä kertaa puoleksi solmittuna. Oliko tytöllä rinnallaan taikakalu tai kallis muisto, josta ei milloinkaan luopunut? Luuleva, riehuva tunne ajoi kaiken veren hänen päähänsä — hän olisi halusta tahtonut tempaista nauhan ja heittää sen kauvas pois. Tyttö ei varmaankaan aavistanut, mitä väkivaltaista tekoa toinen tuumi, muuten ei hän olisi niin kiitollisella ja sydämmellisellä katsannolla katsonut ylös; hän irroitti hiljaa kätensä ja astui pöydän luo taasen pannaksensa koppaan sideaseensa.
"Kiitän teitä", sanoi tyttö helpoituksen hengähdyksellä, ikäänkuin raskas taakka olisi hänen sydämeltään nostettu. "Huomenna tulen taasen katsomaan haavaa".
Tähän ei toisella ollut mitään sanomista, eikä hän vastannutkaan. Hänen sisällänsä pahat toiveet ja petolliset keinot kehittivät salaa aikeitansa. Hän näytti tosin sangen tyyneesti katselevan tytön toimia, ja kuitenkin uneksi hän, että vihuri tempasi tämän pienen majan, nosti sen kokonaan ja vei sen pikemmin kuin höyryhepo, siivitettynä kuin toivoisa ajatus, äkkiä ilman läpi, sievästi laskeaksensa sen Markuksen huvilan puistoon lähellä Berliniä… Kauvaksi, kauvaksi Thüringin metsiin jäi silloin itsekkään ullakkokammarin neidin selittämätön voima, Grafenholzin metsänvartijan huone luoksensa vetävine voimineen ja selittämättömine arvoituksineen — temmattuna irti kaikesta, joka häntä piti täällä, olisi tuo lämpymästi toivottu pakoitettu kääntymään ainoasti häneen ja hänen suojelukseensa — eikä hän milloinkaan laskisi tyttöä. — Niin, lähes sellainen oli tuo petollinen verkko, joka solmu solmulta valmistui hänen seisoessaan tytön rinnalla ja hengittäessään orvokkien tuoksua — kotiopettaja neidin mielituoksu, jolta palvelijankin karkeat vaatteet lemahtivat.
Ja mikäpä häntä estikään itse näyttelemästä vihurin osaa, ja äkkiä riehahtavalla kosinnalla voittamasta hänen rakkauteensa valmistumattoman. Ei mikään muu kuin tuon älykkään pienen tytönpään tahdon voima. Ja tahtoiko hän todella nähdä, amtmannin piian lyhyesti selittävän ja kiittävän eikä tahtovan tulla Markuksen rouvaksi ja huvilan haltijaksi. Koti-opettajan elämän-pyrinnöiden rinnalla oli sellainen päätös sentään uusi ja kuulumaton — mutta ettei se toisella tavoin lankeaisi, sen tiesi hän, herra Markus nuorempi, jonka oli tapana kotona jotenkin säästämättä ja ankarasti esiytyä hienoissa puvuissa esiytyvää kiekailua vastaan, hän oli nyt varallaan ja puri huuliansa, ettei ainoakaan tulinen sana häneltä toisi purevaa, kieltävää vastausta työpukuiselta totiselta tytöltä.
14.
Herra Markuksen oli ylipäänsä mieleen, että rouva Griebel astui hänen luoksensa. Hän jutteli aina sangen mielellään rouvan kanssa, mutta tällä hetkellä tunsi hän sydämmessään syvimpää vastenmielisyyttä, kuullessaan nahkakenkien narisemisen jotka kovalla melulla tulivat rappusia ylös astuen. Hän näki miten tämän kuultua kova puna lensi tytön poskille. Tyttö ei sentään hämmästynyt, vaan kiinnitti sidettä aivinaiskäärönsä ympäri rouva Griebelin aukaistessa oven.
Rouvan pikku tytärkin, Louise, oli tällä kertaa mukana.Lautasilla, joita molemmat kantoivat, oli tuskin tilaa mehu- jaseltterivesipulloille, kahvikaluille, arnikaoljylle ja laastarille jaJumala tiesi mitä kaikkia kunnon rouva oli koonnut.
"No —?" kysyi hän pitkäveteisellä äänellä ja silmäripseet kummastuksesta korkealle nostettuina, seisoen ikäänkuin naulattuna rappusien ylimmäisellä askeleella. Ja pikemmin kuin tavallisesti katsahti hän tyttäreensä, sekä levitti itseänsä ehdolla niin, että ruumiillaan melkein täytti oven leveyden ja siten melkein kokonaan sulki näköalan uteliailta pieniltä silmiltä, jotka tiesi takanansa olevan.
"Niin, nyt tulette myöhään, parahin rouva Griebel", sanoi herra Markus. "Ei sentään ole niin pahasti ettei ole vanhaa aivinaista, eikä arnikaa käsillä, kuten maatilalla näyttää olevan. Kokemattomalle kädelleni sattui onnettomuus siellä, ja kun kauhistun hirveästi kaikkia siteitä — minä olen jotensakin arka — riensin tieheni, mutta turhaan" — tässä hän totisella katsannolla kohautti olkapäitään. "Apu seurasi kantapäilläni ja tahdoinko vaiko en, täytyi antaani tapahtua mitä tehtämän piti. Ja katsokaas nyt, huolellisin kasvatusäideistä. Ammottava haava on neulottu, neulottu taiteen kaikkien sääntöjen mukaan ja tahdonpa nähdä sen, jolla on mitään muistuttamista siteen suhteen".
— "Onko se mahdollista — neulottu!" näin sanoen laskettiin lautanen helisten pöydälle, eikä siis ollut kielletty pikku Louisenkaan astumasta sisään.
"No, nyt on siis kaikki hyvin", tuumi rouva Griebel. "Mutta tästä lähin saatte, herra Markus, toistaiseksi säästää arkuutenne, sillä enhän minäkään eiliseltä ole… Kunniani kautta, side näyttää todellakin, ikäänkuin sen olisi tehnyt vanha lääkeneuvoksemme Heinrichsdalin linnasta itse — hän on kunnon mies, kiitetty lääkäri, herra Markus. Niin tuollaisen siteen edessä, kuin tuo on, täytyy todellakin Tillrodan vanhan parturin väistyä häpeäloukkoon. Ja sen olet sinä tehnyt? Ja olet vaan amtmannin piika". — Hän kiinnitti terävästi silmänsä tyttöön. "No, sano minulle, missä teidän seuduillanne piioille opetetaan tuollaisia miehen töitä? Eipä laitoksessakaan, jossa Louiseni kuitenkin oppii kaiken, mitä ihminen oppia voi, sellaista tapahdu vai miten Louise?"
"Ei, äiti", vastasi pikku tyttö, joka tähän asti vaiti ja kummastellen oli katsellut amtmannin kaunista piikaa. — "Mutta eräs toveri, joka pääsiäisestä saa paikan kotiopettajana eräällä tilalla, etelä Venäjällä, käy nyt diakonissalaitoksessa oppiaksensa sairaita hoitamaan".
"Vai niin! — Siinäpä se onkin. — Neitinne tuolla on myöskin sellainen ja sinä olet häneltä oppinut", sanoi rouva Griebel tytölle, joka tyyneenä, mutta pois käännetyin kasvoin lopetti tuomiensa kapineiden järjestämisen ja nyt painoi kopan kannen kiinni. "Todella olikin sangen hyvin ja sopivasti että hänellä oli sinä tänne lähetettävänä tällaisessa tapauksessa. Luonnollisesti ei hän uskaltanut itse tulla tänne, miehen huoneesen sepä amtmannin veljentyttärelle olisi kaunista ollut. Huh! Olisinpa halunnut kuulla, mitä alamaiseni tallissa ja keittiössä olisivat silloin sanoneet".
Kova puna leimahti nuoren tytön poskille ja hänen kätensä liikkuivat nopeasti aukaistaksensa suuren valkean huivinsa taakse sidotut kulmat.
"Mitä puhutte?" huoahti herra Markus terävällä ja vihastuneelle äänellä. "Missä nyt on kunnon rouva Griebelin terve ja selkeä äly? Tahdon vaan kysyä teiltä, ken älykäs ihminen alistuisi niiden ajattelemattomien tuomioiden alaisiksi, joita alamaisenne lausuvat? Lääkärin apu, sama se keneltä se saapuu, on seuraelämän usein tyhmien tapojen yläpuolella. Olisipa minusta sievä auttaja, joka hukkuvan tai verta vuotavan ihmisen nähdessään rupeaisi tuumailemaan sopiiko auttaa hädänalaista".
"Ei veren vuoto niin vaarallinen ollut, herra Markus", sanoi rouva Griebel, vähääkän oikaisusta huolimatta ja järkähtämättömän tyyneesti. "Kauniille puheellenne kunnia, mutta eipä se niin sattuma ollut. Naisen hyvää mainetta voi karkea seura, jota tarkoitan, johonkin määrin vahingoittaa, — siinä pysyn — aivan kuin ilkeät hiiret järsivät parhaimmankin silkin, kysymättä onko se hieno. Kuulisitte vaan kerrankin, miten kielet tärisevät kuin myllynkivet tuolla mäen tuvassa, esimerkiksi tuosta puhuttaessa" — hän näytti tyttöä — "mutta en enää tahdo toria saada — ei Jumala varjelkoon, olen hiljainen kuin muuri", keskeytti hän itsensä.
"Sitä minäkin nöyrimmästi pyytäisin", sanoi herra Markus totisesti ja synkällä katsannolla.
"Olettehan totinen, ikäänkuin seisoisin oikeuden edessä, herra Markus. Eikö totta, 'kunnon rouva Griebel' on yhtäkkiä muuttunut vanhaksi syöjättäreksi, kaiken nuorison ankaraksi viholliseksi sen luulenkin. Mutta se en ole, en ole milloinkaan ollutkaan. Kauniit, nuoret tytöt ovat aina, omassa nuoruudessakin minua ihastuttaneet ja olen mieluisasti katsellut ja ihastellut tuollaista muhkeata tyttöä, jonkalainen itse en ole ollut, en ole ollut kaunis, minulla oli yhtäläinen ympyriäinen, paksu pää, kuin nytkin ja sentään kelpasin Pietarilleni. No, kuten sanon, on aina sydämestäni vihlaissut, jos yhtäkkiä joku tyttö, josta olen pitänyt, on tarttunut pauloihin, ja ihmiset ruvenneet häntä sormellansa näyttämään, niin ei sinun tarvitse hiipiä pois", sanoi hän, kääntyen tyttöön, joka oli hiljaa astunut ovelle ja aikoi avata sen, ja otti samoin kuin maantielläkin sahamyllyn vieressä tytön esiliinasta kiinni. "Mitä sanon, sopii sinullekin, juuri sinulle… No, ei sinulla ole nyt suojelustilkkua, nyt oikein näkee, miltä näytät. Sinä olet kaunis tyttö — sitä ei kuitenkaan voi kieltää. Kaukaa saa todellakin sellaisia kasvoja etsiä —".
Hän vaikeni hetkeksi, oikein hämmästyneenä, sillä viimeiset sanat kuultuansa oli tyttö siepannut kaulahuivin ja äkkiä peittänyt kasvonsa. Mutta seuraavana hetkenä sai pyhä kiukku vallan tyyneessä rouvassa ja hänen aina tasaisessa mielessään.
"Mitä? Oletko katoolilainen, nunna, koska tämä näyttää sinua kiusaavan. Onko häpeällistä, että rehellinen rouva katsoo kasvoihisi. Heikkari, sinä olet oikea pyhimys. Kerro minulle, oletko metsänvartijan huoneessakin sellainen arka ja ujo kana".
Korkea huudahdus Louiselta keskeytti äkkiä tämän rangaistussaarnan… Tytön äkkinäisesti äsken liikehtiessä oli irtonaisesti solmittu samettinauha pudonnut lattialle. Ei hän enemmän kuin vihastunut rouvakaan ollut sitä huomannut, mutta sitä suuremmalla jännityksellä oli herra Markus nähnyt, miten nauha valui alas. Äkkiä kumartui hän ja otti sen ylös — kultaraha rippui nauhassa. Tämän rahan nähtyänsä pieni Louise päästi riemun huudahduksen.
Samassa silmänräpäyksessä sattui vieraan tytönkin katse nauhassa rippuvaan kultarahaan ja molemmin käsin tarttui hän kaulaansa.
"Se on minun muistotukaatini", selitti hän tyyneesti ja ojensi kätensä sitä kohti.
"Vai niin! Sinun! kuuleppas tyttöseni, sitä en tahdo päähäni saada. Miten sitten olet saanut niin arvokkaan koristuksen?" kysyi rouva Griebel, tyyneesti lykäten pelästyneen Louisen sivulle itse taistellaksensa tämän taistelun. "Tuon muistorahan tunnen yhtä hyvin kuin minkä muun tahansa tässä maailmassa — se on Louiseni, niin totta kuin kaks kertaa kaks on neljä… Sellaiset ikivanhat perhekalliudet eivät joukottain lennä maailmassa — sen sanoi vanha ylimetsänhoitajamme itse — edespääsö-päivänä antaessaan pikkutyttärelleni tämän tukaatin — se oli oikein juhlallinen hetki ja vieläkin käy kylmä väre selässäni sitä ajatellessani… Ja sen vuoksi sano nyt vaan — eihän mitään onnettomuutta ole tapahtunut — eikö totta, sinä löysit muistotukaatin tuolta portin ulkopuolella, ja se houkutteli sinua kerran koettelemaan, miltä tuollainen kaunis kiiltävä kapine sinulla näyttäisi".
Tyttö vaaleni silloin koko kasvoiltansa.
"Löydettyjen korujen kantaminen ei ole parempaa kuin niiden varastaminen", sanoi tyttö sitten näennäisellä ponnistuksella.
"Mitä nyt — varastaa!" huudahti pieni paksu rouva, pudistaen päätänsä. "Ken sellaista väittääkään, narrimainen tyttö? Et sinä siltä näytäkään. Vanha ja kokenut ihminen kuten minäkin, tietää heti mistä 'Taavetti olutta osti'. Jos ymmärtäisit olla pitkäsorminen, olisit kyllä hankkinut parempia vaatteita verhoksesi. Mutta sinä olet nuori ja täytyy turhamielisyyttäsi katsoa sormen läpi. Jumala varjelkoon minua toimittamasta sinulle mitään ikävyyksiä tämän tähden. Minä olen aivan iloinen saatuani muistotukaatin takaisin".
"Ei se sitten tämä tukaati tule olemaan", selitti tyttö päättävästi. "Sellaisessa tapauksessa pikku tyttärennekin kantaisi koristusta, joka ei ole hänen. Tämä on jo monta vuotta ollut minun omani", — sanoi hän samalla kääntyen totisena herra Markuksen puoleen — "ja — minuntäytyyse sanoa ja todistaa — se on ennen ollut ylimetsänhoitajan rouva-vainajan. Olkaa hyvä ja katsokaa leimaa. Se on ensimäisiä Sicilialaisia kultarahoja kahdenneltatoista vuosisadalta —".
"Aivan oikein", todisti herra Markus tytön sanat. "Minä tunnen rahan ja sen päällekirjoitus kuuluu:
"Sit tibi Christi, datus —"
"Quem tu regis, iste ducatus",
paatti tyttö lauseen.
Herra Markus laski hymyillen muistorahan tytön käteen.
"Mitään todistuksia teiltä ei oikeastaan tarvita. Yksi asia vaan herättää ihmetystäni, nimittäin että itsekäs neitinne myös voi jalomielinen olla kaunistaessaan palvelijansa tällä muistolla vanhalta ystävältään".
Punastuneena vaikeni tyttö. Taasen solmiessaan huivia joka oli päässään, pani hän riidan alaisena olleen nauhan tukaatineen kaulansa ympärille.
"Ja tätä minun täytyy kärsivällisesti ja mykkänä kuin kala katsella!" huudahti rouva Griebel aivan liikutettuna ja näytti tytön ahavoittuueita sormia, jotka solmisivat samettinauhaa. "Minun täytyisi nähdä, miten amtmannin piika aivan silmieni edessä solmiaa kaulaansa muistorahan, jota Luiseni kolme vuotta päivät läpeensä on kaulallansa kantanut! Ja siitä syystä vaan, että tuo tyttö, jonka aina täytyy olla omituinen laatuansa, on ulkoa oppinut rahassa olevan värsyn pätkän. Totta on tosin, etten minä sellaista oppisi, en mistään hinnasta, en, vaikka tappaisitte minut, herra Markus. Sellainen ulkomaalainen lörpötys ei milloinkaan päähäni pysty, minä olen rehellinen saksalainen, johon voi luottaa — mitä minä ranskalaisilla lörpötyksillä teen?"
"Se on latinaa, äiti!" huudahti pikku Louise nauraen ja kiersi kauniit kätensä vihastuneen rouvan kaulan ympäri.
"Minun puolestani olkoon ranskaa tai latinaa, sama se. Ja mene nyt tiehesi liehakova kissan poika. Tällä kertaa en anna itseäni narrata. Ei ole oikein teiltä, herra Markus, tuon nuoren karkulaisen puoltaminen rehellistä vanhaa ihmistä vastaan. Ei teidän nyt olisi tarvinnut olla minään Salomona, kuten raamatussa on, — niin mutkikas ei asia ole — mutta tuomioonne kuuluu todisteitakin. — Niin naurakaa vaan, naurakaa niin paljon kuin tahdotte — minä en siitä ensinkään pahastu. Kyllä tiedän, että itse nauran viimeksi… Tyttö sanoo muistorahan aikoinaan olleen rouva-vainajamme — mutta amtmannin uusi piika, kuten hän nyt tuossa on, saapui Hirschwinkeliin vasta sitten, kun ylimetsänhoitajan rouva jo kauvan oli maannut haudassaan. Lieneeköhän rouva vainaja taivaasta pudotellut muistotukaateja vieläpä ihmiselle, jota ei ollut ijäissään milloinkaan nähnyt. Älkää sellaista kokeko minulle selittääkään… Ja montako sellaista rahaa lienee vanhalla rouvalla ollut? Eihän saata kantaa kaulan täyttä sellaisia, vaan kannetaan ainoastaan yhtä, eikä useampia" —.
"Mutta parahin rouva Griebel, voi kantaa yhdeksänkin sellaista kultaiseen kaulanauhaan kiinnitettynä, kuten olen tätini omaisuuden joukosta löytänyt", sanoi talonomistaja suuttuneena, mutta sentään leikillisesti: "Koska suotte, tahdon sen vast'edes todistaa, jolloin itse voitte tulla vakuutetuksi, että kaksi kultarahaa puuttui nauhasta, eikä kukaan voi epäillä, ettei toista ole maatilalle lahjoitettu. Tai tahdotteko kentiesi väittää, ettei siellä asu henkilöitä, jotka olivat vainajata lähellä?"
"Miten sen voisin? Siis todella yhdeksän kappaletta samassa ketjussa ja kaikki yhtäläisiä?" kysyi hän matalalla äänellä ja luulossaan järkähytettynä. "Sitä en ole tiennyt", puollusti hän itseänsä kohauttaen olkapäitään. "Vanha rouvamme ei ollut niitä, jotka koreilivat itseänsä — hyvä Jumala, kenelle hän olisikin koreillut? Tillrodan markkinain aikana oli täällä kartanolla yläkerta aina kiinni koko kaksi päivää, eikä hiirikään, sitä vähemmin markkinoille kävijä olisi löytänyt sokurileivän palaakaan kaapista, hän ei pitänyt meluavasta seurasta… No, olkoon niin, kuten sanotte. Toisen tukaatin on kai amtmannin rouva tai neiti Franz saanut lahjaksi. Mutta siinä tapauksessa tahtoisin kysyä, miten se on joutunut hänen kaulaansa, — kentiesi neitsy vastaa siihen kysymykseen", sanoi hän, puoleksi kääntyen tytön puoleen ja puhuen olkapäänsä yli. "En saata luulla, että maatilan rouvasväki tyyneenä katselee, kun piika koreilee heidän koristuksillaan. Ja vieläpä keskellä viikkoakin, jolloin täytyy haravoita ja kantaa heiniä latoon ja päälliseksi noin vanhassa hameessa, joka tuskin päällä pysyy — se on ilveilyä —".
"Mutta, äiti!" sekautui Louise puheesen lempeästi moittivalla äänellä. Nuoren tytön katsanto rippui yhä 'omituisessa', joka kaikkien häväistyksien aikana, joita oli saanut osakseen, ei hetkeksikään ollut menettänyt ylpeätä, reipasta käytöstänsä. "Tuo kuuluu haavoittavalta. — Sinä olet muulloin hyvä ja lempeä, etkä voi nähdä silmän vettyvän. — Maatilan rouvasväki on kai lahjoittanut muistorahan".
"Lahjoittanut!" toisti rouva Griebel vihastuneena. "Sitä voi vaan sellainen kottarainen sanoa, jos tahtoo, ja sitten ihmetellä viisauttansa, eikä sentään siinä ole järkeä. Luojani, tuolla maatilalla, jossa ystävä Nälkänen on kokkina ja jossa ei iltapäivälläkään ole kahvipannua tulella ja jossa vanha herra häilyy ympäri vanhassa takissaan, joka tuhansine paikkoineen näyttää vanhalta seinäkartalta — siellä lahjoitettaisiin palvelijoille tukaattia — niin tukaateja — hanhen poikani. Vettyneitä silmiä en tosin voi nähdä, mutta ole hyvä ja katso noita mustia silmiä! Niissä ei ole kyyneleitten jälkiäkään —".
Hän pysäytyi puhuessaan ja katsahti herra Markukseen, joka ikäänkuin keskeyttääksensä hänen puhettansa oli ojentanut kätensä, mutta hänen jyrkkä katsantonsa ei rouvaa peloittanut. "No, mitä teillä, herra Markus, olisi puhettani vastaan?" kysyi hän aivan hyvänlaisesti. "Näyttääkö tuo paatunut piika, että hänellä milloinkaan on kyyneleitä silmissä ollut? Ylpeyden piru niissä vaan on. Ne katsovat meikäläiseen ikäänkuin santaan jaloissaan. Jos sellaiselle olisin laupias, teeskentelisin, jos niin sanoisin. Muuten en enää tahdo itseäni unhoittaa. Huomaan kyllä ettei se meidän muistorahamme ole, eikä minuun koske, kenen se on. Maatilan hyvät ihmiset pitäkööt itse silmänsä auki, minä en ole pantu heidän aarteistansa huolta pitämään".
Näin sanoen astui rouva pöydän luo järjestämään tavaroita tarjottimellaan ja tyttö meni matkaansa. Turhaan koki herra Markus nähdä silmäystä tytön silmistä — hänen katsantonsa oli läpinäkymätön, ikäänkuin olisi kivestä ollut. Hän ei nostanut silmälautojaan, kulki ohitse, sekä meni rappuja alas.
Ikäänkuin magneetisesti seurasi pikku Louise häntä ja jäi balkongille seisomaan. "Älä lähde vihaisena", huusi hän puoli ääneen ja pyytäen tytölle.
"Älä koskaan koekaan, pikku Louise!" sanoi herra Markus, joka myös oli balkongille astunut, "tätä ei lapsellinen pyyntösi voi parantaa. Syyttömän täytyy kärsiä syyllisen kanssa — se on naisten tapa. Minäkin olen pannaan ja kiroukseen pantu, koska luulin että jokainen sana moisia syytöksiä vastaan olisi oikeastaan ollut loukkaus".
"Tule sisään Louise, äläkä tee tyhmyyksiä", kuului rouva Griebelin lyhyt ja kuiva käsky. "Anna hänen mennä matkaansa! Vielä tarvittaisiin, että laskisi sanansa täällä kultavaakalle, kuten hovissa, kun sokeakin voi nähdä, ettei muistorahan laita ole oikein. — Niin, herra Markus, piika hän on kuten muutkin piiat ja että hän osaa niin mahtavoida, ei teidän sentähden tarvitse menetellä kuin olisi amtmannin neiti itse. Siten vaan ihmisiä liehakoidaan, eikä kukaan voi enää ohjata heitä".
Näin sanoen läheni rouvakin ovea, pyyhkien juomalasia, jossa aikoi vadelmamehua ja seltteriä sekoittaa. "Halusta tahtoisin tietää, mistä maatilan nuori neiti on tuon tytön onkinut. Minä en saa milloinkaan päästäni, ettei hän ole karannut mustalaisseurasta. Hän osaa kaikkia mahdollisia konstia, kuten siteestäkin näkee. Hän puhuu niin omituisesti ja hullunkurisesi, ja — ei, mutta katsokaas metsikköön päin, miten hän käyttäyy. Huivi putoo hänen päästään, eikä hän sitä huomaakaan, — niin, kuten sanoin, saa se jäädä tielle. Siinä on oikea, kevytmielinen mustalaisveri! Ja hänellä on pikimusta, paksu tukka kuin tatarilaisella. Se oikein kiiltää auringossa. Niin, pitkä, notkea ja sorja on tatarilainen, vanhat noidat varastavat rahakukkarolta naisten taskusta ja nuoret varastavat usein miesten sydämiä. Muistakaa, herra Markus, muistorahan juttu ei ole loppunut vielä — me kuulemme vielä yhtä ja toista".
"Sitä saamme odottaa!" sanoi hän keskeyttäen lyhyesti ja ankaralla katsannolla rouvan puheen, ottaen pöydältä kirjat, jotka tyttö oli tuonut.
"Niin — muuta keinoa ei olekaan, mutta paljon kärsivällisyyttä tarvitsemme", sanoi rouva kuivasti ja heitti, päätänsä pudistaen, silmäyksen toiseen, joka kirjoineen meni rappuja alas pihanpuolelle huoneisinsa, jättäen rouvan yksin kaikkine tuomisinensa. Sitten suuttui rouva todenteolla, sillä huoneistaan meni herra Markus suoraan metsään, kuten piiat kertoivat.
Ja herra Pietari Griebel hymyili itsekseen, syödessään iltaistansa päärynäpuun alla pihalla. Hän pyöritti peukaloitansa rouvan tullessa hänen luoksensa ja pikemmin kuin tavallisesi lausui: "Hyvä herra luulee, että olen vaan hänen tähtensä tänne tullut. Kiitoksia. Olen nyt kuumuudessa keittänyt kahvia hänelle, hakenut seltteriä kellarista, leikkasin aivan uuden lakanan palasiksi, jonka itse olen kutonut — sepä minua enimmän harmittaakin — hakenut arnikaa joka loukosta ja kenen hyväksi — kissan! odota jahka hän tulee takasin!"
15.
Tuo arvoituksen alainen olisi siis mustalainen! Hän on siis kasvanut ra'assa leirielämässä. Tällä rohkealla alukkeella oli rouva Griebel viskannut pallin, jonka herra Markus melkein vasten tahtoansa otti kiinni ja sitten eilisen sille toisinaan nauroi, toisinaan sitä hämmästyneenä tutki. Hän hymyili, muistellessaan tytön sydämmellistä suloutta, tytön luonteen esiin tulevia piirteitä, hän hymyili, että ruskeat silmät — rouva Griebel oli kiukussaan niitä mustiksi sanonut — vielä olivat säilyttäneet neitsyeellisen katsantonsa, kuten ihossakin oli hienous ja sentään olisi hän lapsena ollut ra'an joukon seassa, — ei, sellainen metsäkukka ei hän ollut, ja sentään tunkeusi hämäriä arveluita hänen mieleensä: olisivatko metsänvartijan salaiset vieraat sen heimon jäseniä, joita tyttö oli paennut. Olivatko he kentiesi löytäneet hänet ja tahtoivat nyt omistaa samalla kun metsän vartija, toveri, joka oli uskollinen kuin kulta, suojeli heimon kokouksia ja heille antoi huoneensa kenties aikoen sovittaa heimolaiset ja lunastaa tytön heiltä. Sepä oli koko seikkailu ja kun hän mieleensä johti tytön kovan työn, äärettömän uskollisuuden ja hartauden poisti hän nämä ajatukset aivan hullunkurisina. Mutta eilen illalla näki hän taasen tytön metsänvartijan huoneessa. Kauvan metsässä kuljettuaan oli hän — vasten tahtoansa tietysti — taasen joutunut tutulle polulle, joka hänelle oli loihturenkaana, jota kuolleiden morsiamien sielut, sinipiiat kiersivät uhrinsa ympäri, taikapiirin, joka ympäröi Hirschwinkeliä ja Grafenholzin metsänvartijahuoneen alaa, ulkopuolelle ei hän päässyt.
Niin hän oli kuunnellut tyttöä myöhäisenä iltahetkenä. Ennenkuin huomasikaan, oli hän noussut rahille kulma-akkunain alla. Näistä oli sinertävä valo lähtenyt, loitsuvalo, yhtä houkutteleva ja puoleensa vetävä hänelle kuin metsistössä suriseville hyönteisillekin. Toinen akkunan verho oli vähän sivulle lykätty ja antoi hänen hiukan katsoa salaperäiseen kulmahuoneesen ja kun nyt yhä pimenevässä metsässä oli niin hiljaista, ikäänkuin kaiken millä henki oli, kärsimätön helle olisi uuvuttanut, oli hän selvästi suljettujen akkunoiden takaa kuullut miehen äänen mutinan. Se oli kuulunut yksitoikkoiselta, melkein kuin ripitys sortuneesta sielusta ja sitä oli usein keskeyttänyt raskas hengenveto ja katkera huokaus.
Lampun valo ei voinut valaista koko huonetta, suurin osa siitä oli synkässä hämärässä. Hän näki siellä tytön istuvan liikkumatonna, pää nojautuen korkean nojatuolin selkälautaa vasten, ja vasen käsi ojennettuna. Näytti, kuin joku pitäisi tytön kättä omassaan. Monta kertaa huomasi hän värähdyksiä tytön kädessä. Herra Markus koki parhaan kykynsä mukaan katsoa ken henkilö oli, joka istui tytön rinnalla huoneen pimeässä nurkassa ja keskeyttämättä puhui tytölle pitäen hänen kädestään, kuten tyttö olisi hänen aivan omansa, mutta akkunan lauta esti häntä eikä näkymätön ollut niin kohtelias että kerrankaan olisi eteenpäin kumartunut.
Tytön vaaleat kasvot olivat loistaneet hämärän läpi. Katsanto oli surullinen ja haukutut silmät, joissa ei ollut kyynelten jälkeäkään, olivat surullisina ja kosteoina kiintyneet puhujaan. Sitten oli tyttö äkkiä kohonnut kuuntelevaan asentoon — hevosen askeleen ääni läheni joka oli jo kauvan herra Markusta vihoittanut ja häirinnyt, kuului jo tytönkin korviin. Oli aika jättää paikkansa kuuntelijana ja herra Markus haki vanhan paikkansa tiheässä metsässä, ja heti sen jälkeen ilmausi ratsastaja tien mutkaan. Hiljaisessa juoksussa läheten metsän, varjosta yöllisen tähtitaivaan epämääräiseen valoon, näytti ratsastajalla olevan jättiläismoinen vartalo ja salaperäinen komeus, eikä ollut vaikeata ajatella ratsastajan leveäröytäiseen hattuun mustalaispäällikön hopealla huoliteltua takkia.
Ratsastajan lähetessä aukeni huoneen ovi melutta ja metsänvartija astui hiljaa rapuille. Kuiskuttaen tervehti hän ratsastajaa, otti hevosen ohjat, talutti sitä edestakasin muutaman kerran, samalla kun toinen meni huoneesen.
Kentiesi nyt arvoitus olisi selinnyt, ellei Dacks-koira olisi väliin ehtinyt. Koira oli äkkiä huoneesta juosten alkanut haukkuen kiertää hevosta, kunnes isäntänsä, jalkaansa polkien oli sen vaientanut jolloin koira kääntyi sille suunnalle, jossa kuuntelija oli.
Koiran uudestaan haukkuessa oli Markus huoletonna astunut metsästä ja viheriälakkista huomaamatta kulki maantietä kotiin päin. Sittemmin oli hän tosin kääntynyt takasin metsänvartijan huoneesen ja valo loisti yhä vielä akkunasta, kuten himeä tähti metsään, mutta hevonen ja ratsastaja olivat kadonneet, kuin yöllinen kummitus. Nojatuoli jossa tyttö oli istunut oli tyhjä, eikä sanaakaan kuulunut äsköisestä mutinasta, kaikki tuo salaperäinen toimi oli tiehensä lentänyt huoneen ainoan asukkaan hyväksi joka nyt istui yksin lampun ääressä lukemiseen kiintyneenä nojaten kauniita parrakkaita kasvojaan kirjaa kohti.