Tuohon verkkoon, josta ei Markus kaikella selvällä tarkkaavaisuus-voimallaan voinut vapautua, kietoutui yhä uusia lankoja. Muuan juutalainen, joka tuli ostamaan kartanosta hevosia, kertoi mustalais-joukon kulkeneen Tillrodan läpi, ja tehneen ilkitöitä, kun ei heidän annettu pysähtyä yöksi. He olivat olleet oikein hienoa väkeä, joilla oli ollut oikein muhkeita, jalorotuisia hevosia — Unkarin aroilta luonnollisesti varastettuja. Ja heti sen jälkeen tuli muuan renki valittamaan, että metsänvartija sulki ovensa aivan hänen nenänsä edessä, eikä laskenut enää häntä huoneesen, vaan jutteli aivan maantiellä, ikäänkuin renki olisi roisto, vaikka hän kävi isäntänsä asialla — nämähän olivat kummallisia ilmoituksia. Nyt tahtoi herra Markus katsoa oikein syvälle ruskeisin silmiin. Hän tahtoi käyttää koko terävä-älyisyyttään, hillitä hullumaisen himonsa selvällä ja tarkalla järjellä kohdataksensa käsittämätöntä tyttöä, jos hän tuli ja hänen täytyi tulla. Tosin oli hän eilen lähtenyt syvimmälle sieluun asti loukattuna, mutta hän oli myöskin luvannut tulla takaisin katsomaan. Ja tähän lupaukseen luotti toinen, kuin rehellisen miehen käden lyöntiin. Hän huolellisesti varoi siteen loukkautumista, ehkä se vaikealtakin tuntui; tyttö näkisi, että toinen oli uskollisesti odottanut.
Siten kesti hän urhoollisesti uuvuttavan iltahetken huvihuoneessa. Ulkorappusen ovi oli sepo seljällään, jotta "apu" voisi suoraan tulla, mutta hetki kului hetken päästä. Polku pysyi yksinäisenä, ei perhonenkaan liehunut kuumuuden halkaisemalla hienon tomun peittämällä tiellä… Taivas kaareili vielä selkeänä ja pilvettömänä kuten sinikiuhtava lasikansi janoavan maan yli, mutta kaukainen ilmanranta metsän reunalla alkoi jo tulla epäselväksi. Aivan hiljaa kohousi tuolla jotain, se heilui ja häilyi, kunnes vihdoin näkyi monia varjoja puun latvojen yli — ensimäiset pilvet monen päivän päästä. Aina sen mukaan kuin ne ojentuivat eteenpäin ja pitkin haaroin tarttuivat siniseen ilmaan ja rohkeoina heiluivat hehkuvaa aurinkoa kohti, niin samassa suhteessa kasvoi odottavan kärsivällisyyskin — jos tyttö viipyi, kunnes rajuilma syttyi, ei häntä saisi nähdä enään tänään.
Hän otti hattunsa, sulki lasioven ja astui rappuja alas ja samassa silmänräpäyksessä, kuin hän astui tielle, näkyi liikettäkin metsikössä, jossa polku polveutui. Näkyi kuitenkin, että levottomasti odottavan nuoren miehen sydän tällä kertaa syyttä joutui rieheesen — siinä ei tullut vihattu ja samalla niin lämpymästi odotettu "suojelustilkku" — olkihatussa häilyvin sinisin nauhoin tuli Louise juosten ja hänen jälkeensä astui lihava, kunnon äitinsä.
Rouva Griebel seisahtui puolitiehen.
"Jumalan kiitos, nyt se tulee, herra Markus", huudahti hän, päätään nyökäyttäen nousevia pilviä kohti. "Jos saamme sateen, nimittäin oikein perinpohjaisen pesun, muuten kiitän nöyrimmästi, niin kermaan huomenna Tillrodan kerjäläislapsille kakun, niin makean että vielä kymmenen vuodenkin päästä vesi suuhun tulee". Hän laski suuren koppansa, jota kantoi kädessään, maahan ja pyyhkäsi otsaansa.
"On ollut uuvuttava kävelymatka kuumuudessa, herra Markus, enkä itse tähteni olisikaan tänään viileästä huoneestani lähtenyt", sanoi hän nuorelle isännälleen, "mutta uusi piika astui tänään palvelukseen maatilalla ja minun täytyi itse mennä katsomaan, että kaikki kävi oikein. Ja hyvä olikin, että sinne menin. Tuo tyhmä tyttö tulee varakkaasta talonpoikaistalosta, ja vihoittelee nyt tyhjistä kaapeista ja kellarista. Sitä minä arvelinkin, ja panin sen vuoksi koppaan vähän lihaa ja makkaraa ja kun tyttö melusi keittiössä, niin Louiseni salaa pani hyvät tavarat kaappiin. Eikä todella juuri hyvältä näytäkään siellä ja se, joka hiljan on istunut Egyptin lihapatojen ääressä, ei sinne mieli. Siksi pitäisikin maatilan herrasväen oikeastaan oleman kahta ystävällisemmän uudelle piialle, mutta niissä ihmisissä on aina amtmannilaisuus ylpeyksineen veressä, kuten koi vanhoissa turkissa, eikä siinä voi mitään tehdä. Juuri tullessamme pihalle, minä ja Louiseneni, tuli kotiopettaja rappuja alas. Hän oli käärinyt harmaan huntunsa kasvojen ympärille".
"Niin, en nähnyt paljon kasvoista", lausui Louise, "mutta hän on niin ihmeen muhkea vartaloltaan ja näytti ylpeältä kuin oikea hovineitonen —".
"Ja koko piha tuoksui yhtäkkiä orvokeista, kuten vaatekaappini", lopetti rouva Griebel aletun lauseen. "Ja kun hanhenpoikani vähän uteliaasti katsoi sinisillä silmillään hänen kasvoinsa, käänsi hän kasvonsa pois ja oli heti portin ulkopuolella, eikä yksikään ihminen voisi sanoa, miten hän käyttäytyi. Niin, herra Markus, kauheata on, miten ylpeitä he ovat, vaikk'ei ole leipää aitassa eikä korkoa saappaassa. Minä kuulin, kun amtmanni huusi akkunasta hänelle: 'Minne menet, Agnes?' — 'Vai niin, metsään'. — 'Oletko ottanut hansikat käteesi?' — No mitä siitä on sanominen, herra Markus?"
Toinen nauroi. — "Mutta miksi ei neiti nyt pitäisi huolta kauniista kätösistään, kun kaksi piikaa tekee hänelle työtä —".
"Kaksi piikaa? Nyt hämmästytte, kun kerron, mitä tiedän… Näettekö" — hän kohotti rankaisevalla ja loukatulla armollisuudella etusormensa — "kun eilen niin äkkiä kokositte kirjanne ja riensitte huvihuoneesta ikäänkuin tuli olisi kintuillanne ollut, ajattelitte varmaankin: 'Tuo vanha syöjätär', minä nimittäin. No, olkaa huoleti. — Sen tiedän kuin aakkoset — sen näin vihastuneesta muodostanne. Mutta olin vaiti ja mietin minäkin. Ja minulla on oikein, ja toisen kerran voitte paremmin uskoa vanhaa, kunnon vaimoa, joka ei milloinkaan ole valehdellut, kuin sellaisia tummia mustalaissilmiä —".
"Miten on käynyt?" kysyi toinen äkkiä keskeyttäen, salaamatta pelästystä, jota tunsi.
"Ei onnettomuutta, josta tarvitsisi pelästyä. Mikä teihin on tullut herra Markus? Mitä meidän kummankaan oikeastaan siihen tulee, jos amtmanni yht'äkkiä ajoi pois piikansa.
"Ajoi pois, sanotte".
Tällä hetkellä hänen järkähtämätön tyyneytensä vähän syrjäytyi. Hän katsoi jotenkin vihastuneena nuoreen mieheen, joka siten ärjyi hänelle.
"Te käyttäytte, ikäänkuin minä olisin ottanut tytön kauluksesta kiinni. Kuten asia nyt on, täytyy nöyrimmästi pyytääni teidän kuuntelemaan minua tyyneenä. Valehtelisin, sanoessani, että milloinkaan olen siitä ihmisestä pitänyt, hän ei ole minun mieleni mukainen, sen halusta myönnän, mutta en milloinkaan voisi häntä vahingoittaa tai kiihoittaa isäntäväkeänsä häntä vastaan. Kysyin sivumennen uudelta piialta, missä toinen on. Silloin katsoi hän tyhmänä ja hämmästyneenä minuun, eikä hänellä ollut aavistustakaan toisesta piiasta… Neiti oli näyttänyt hänelle, mitä hänen aluksi täytyi tuntea, sanoi hän ja vanha herra häilyi ympäri keittiössä ja komensi siellä muristen ja ylpeänä kuin alaupseeri — yhtään muuta elävää ihmistä ei hän ollut talossa nähnyt".
"Aivan!" kiirehti herra Markus täynnä kärsimättömyyttä.
"No niin — ja kun sitten sisällä herrasväeltä kysyin tyttöä, jonka kyllin usein olin nähnyt maatilalla työssä, — niin, voitteko uskoa, niin käänsi vanha rouva vuoteella aivan vaaleana ja mykkänä kasvonsa seinään päin ja amtmanni itse muuttui tulipunaiseksi kasvoiltansa ja katsoi minuun ikäänkuin olisi tahtonut syödä minut, yskäsi ja tiuskasi minulle: 'Vai niin hänkö? Hän on tiessänsä kaukana maailman poluilla, senhän jokainen voi käsittää. Luuleeko, pikku rouva, että minun pitäisi ruokkiman kaksi sellaista laiskuria nyt juuri kun aiotaan repiä katto päältäni ja koko pulskea maatalouteni joutuu häiriölle ja pysähtyy'. — Huomatkaa, herra Markus', hän sanoi: 'koko pulskea maatalouteni', tuo vanha kerskaaja! — Ja sitten luulotteleitse hän, että vanha, kokenut emäntä, kuten minäkin, uskoisin tuon tarinan tytöstä. Koko maailmassa ei yksikään palvelija anna ajaa pois itseänsä, olematta käsketty laillisessa järjestyksessä, ellei muuta asiaa ole. Miksi muka minunlaiseni henkilö ei saisi kuulla, miten asian oikea laita on, en todellakaan tiedä, mutta saatte heti ottaa pääni, ellei muistorahalla ole siansa seikassa… No, minkä nyt aiotte, herra Markus, sellaisella kiireellä?"
Hän kääntyi, katsoen silmät selällään isäntäänsä, joka rientoaskelin kulki hänen sivuitsensa samaan suuntaan, josta hän juuri oli tullut.
"Ja sitä vielä kysytte", huudahti toinen. "Ettekö huomaa, että olen kauhean utelias tuntemaan verrattoman uuden piian". Hän riensi eteenpäin ikäänkuin ensimäinen, kevyt tuulenpuuska, joka männyissä suhisi, olisi häntä vienyt. Hän katseli tutkien arenttitilan maata — jostain tuolta, joko joltain kehnolta pellolta, tai heinärukojen välistä likeiseltä niityltä, pitäisi valkean huivin vihdoinkin näkymän, mutta ei läheltä eikä kaukaa kuultu eikä nähty ainoatakaan ihmistä. Odotetut pilvivarjot kulkivat vaan pellon yli kuten lohduttavat viestit, myrskyn airueet, päärynäpuiden latvoissa amtmannin puistossa suhisi tuuli pudottaen pieniä, kutistuneita hedelmiä maahan.
Herra Markus kulki lehmuksien ohi ja astui vadelma-pensaistosta pihalle — silloin kuului vihdoinkin jotain ääntä. Portin nariseminen pani koiran nostamaan kuonoansa ja haukahtamaan, sisältä kuului toraa. Pihalle astuessaan näki hän amtmannin seisovan kaapin edessä keittiössä, jonka ovi oli auki. Vanhalla herralla oli piippu ja keppi vasemmassa kädessään ja oikealla löi hän juuri kaapin oven kiinni, niin että saumat tärisivät. Sitten otti hän avaimen ja pisti sen taskuunsa.
"Hiisi vieköön koko talouden!" murisi hän astuen pihalle. Sitten ojensi hän kätensä Markukselle, joka ei voinut olla häntä vertaamatta huonoon näyttelijään, joka näytteli nahjuksen osaa. "Kaikille avoinna on tuolla kaapissa suuri makkara ja vähintäin kolme naulaa parasta kinkkua. Hyviä herkkupaloja todella konnille ja kerjäläisille, jotka täällä kuljeksivat. Niin, luojani, jos samalla tavalla meneteltäisiin minun huoneessani omieni kanssa, ei tarvitsisi ihmetellä minne tulot joutuvat". Hän kynsäsi korvallistaan. "En ensinkään uskalla kertoa rakkaalle vaimolleni, miten hänen varastoansa ryöstetään, hiis' ties mistä syystä. En tiedä onko päivällinen aikeissakaan. Veljenityttären tullessa kotiin —".
"Kentiesi voi piika teille antaa tiedon asiassa", keskeytti Markus.
"Hänkö?" Hän näytti piipulla pöytää kohti, jonka ääressä uusi piika vihaisena toimi. "Hyvä herra Markus, hän on ollut vasta pari tuntia talossa".
"Minä tarkoitin toista".
Amtmanni katsoi hetken pilviin, ikäänkuin tarvitsisi hän aikaa vastatakseen. Sitten kumartui hän äkkiä alas, pyyhkien kädellään takista lastun, joka keittiössä oli siihen tarttunut.
"Vai hän? Te tarkoitatte häntä?" mutisi hän jotenkin epäselvästi — hänellä oli piippu taasen suussa. — "Hän ei ole enää täällä — ei enää! On tiessään kiluineen". Hän ojensi taasen itseänsä, nojaava asema oli hänet tummanpunaiseksi tehnyt kasvoiltaan. "Mutta ettekö astu sisään, herra Markus. Vaimoni on ihastuva teidät nähtyään ja minun täytyy välttämättömästi puhua kanssanne uudesta huoneesta. Minä olen saanut kaikellaisia epäilyksiä yhdessä ja toisessa suhteessa siinä kohdin. Niin esimerkiksi on sali —".
"Ettekö ensin hyväntahtoisesti suvaitsisi sanoa, minne tyttö on mennyt?" keskeytti herra Markus kohteliaasti mutta päättävästi.
"Hyvä herra, se on kummallinen kysymys", tiuskasi amtmanni. "Pyydän anteeksi, mutta mikä isäntä huolii, minne väki, minkä hän eroittaa, menee. Minulla on tapana maksaa muuttavalle palvelijalle palkka — siinä kaikki. Sitten ovat he kokonaan kuolleina ja haudattuina minun puolestani. Minuun ei koske, jos he menevät uudestaan palvelukseen tai matkustavat mustalaisen tavalla ympäri maailmaa. Minusta on tyttö tiessänsä ikäänkuin tuuli olisi hänet puhaltanut, ikäänkuin ei häntä milloinkaan olisi ollutkaan, juuri niin".
"Mutta mitä sanoo veljenne tytär, joka toi tytön mukanaan, tästä äkillisestä eroittamisesta?"
Taasen kova puna amtmannin kasvoille. "Veljeni tytär!" toisti hän vitkaan. "Ei ole otettu selkoa hänen ajatuksestansa asiassa. Vaimoväen mietteet seuraavat vasta toisena, minä olen herra talossani! Mutta hyvä herra Markus, niin kummallista sentään! Tässä seisomme molemmat, kiistellen pesuakoista ja mitättömyyksistä! Olkaa hyvä ja astukaa sisään. Minulla on mainio tuuma. Uuden salin lattia —".
"Siitä asiasta saamme toista puhua, herra amtmanni!" keskeytti Markus synkkämielisenä ja paikaltaan liikkumatta. "Mitättömyys on minulle tärkeä ja erityisistä syistä täytyy minun saada lähempiä tietoja tytöstä, joka pelloilla myrskyssä, sateessa ja auringon helteessä teki puolestanne työtä —".
"Pelkkiä hullutuksia! Eihän se niin vaarallista ollut!" mutisi vanhus harmistuneena ja hämillään.
"Hyvä!" sanoi Markus — palaen kärsimättömyydestä käveli hän lujaa muutaman askeleen edestakasin ikäänkuin olisi maata polkenut, "jättäkäämme se asia. Minä vetoun vaimoväkenne oikeudentuntoon".
Hän aikoi astua sisälle vanhan rouvan luoksi, mutta aivan pelästyneenä astui amtmanni hänen tiellensä. "Herra, oletteko kokonaan noiduttu", sanoi hän äkkiä, estäen toisen menemistä. "Tahdotteko tutkija-muodollanne peloittaa kipeän vaimoraukkani. Koko juttu on jo hänelle ohimennyt asia, eikä siihen enää kosketa. Olkaa hyvä ja miettikää miksi soitatte hätärumpua tytön tähden, joka kuin varjo on kulkenut talomme läpi eikä enää meillä ole".
"Eikö neiti Franzillekaan, jolle hän aina oli uskollinen ja altis palvelija?"
"Vai niin, ken teille on sen sadun kertonut?" kysyi amtmanni sivulta omituisesti katsoen nuoreen mieheen — viekas ja salaperäinen hymyily valaisi hänen kuihtunutta muotoansa.
"Tyttö on itse niin kertonut —".
"Helkkari, onko hän puhunut teidän kanssanne. Ja itse, todellakin itse sanonut erittäin palvelevansa veljeni tytärtä?" Tuo ilkeä hymy ei lähtenyt vanhuksen kasvoilta. "Kas vaan, kas vaan! No, halusta minun puolestani! Minä en tiennyt koko asiasta, kehnot jalkani eivät laske minua ullakkokamarin korkeuteen asti. Siis kamarineitsy". Hän hymyili olkapäitään kohottaen. "Nyt täytyy kuitenkin kauniin veljentyttären itse auttaa itseään, kunnes taasen astuu suureen maailmaan tai oikeammin sanoen, rikas poikani palaa. Silloin kuuluu luonnollisesti toinen ääni, herra Markus! Hän ei jätä kaunista orpanaansa osattomaksi, jospa hän oleskelisikin hovissa. Silloin olemme itse hallitsevia henkilöitä, hallitsevia kullan armosta. Silloin ei hän aja toisten vaunuilla vaan omillamme. Ah, herra Markus, minä olen keksinyt kaksi vaunuhevosta, oikein loistavaa, kaunista ja nopeaa. Mutta en ilmaise kenen tallissa ne nyt ovat. Te voisitte viedä ne minun nenäni edestä. Minullakin on keinoja päässäni. Eikä niitä yksikään saakaan niin helposti selville. Ja jos nyt poikani astuisi tämän kurjan katoksen alle niin parissa päivässä, ikäänkuin maasta loihtisin ympäristön, jollainen sopii rikkaalle miehelle". — Hän ei ehtinyt pitemmälle puheessaan sillä herra Markus kohotti hattuansa ja meni tiehensä.
16.
Menetettyä aikaa. Hän puri hampaitansa kiukusta ja harmista, rientäessään pihan yli portille.
"Herra Markus, katsokaa että pääsette sateen suojaan!" huudahti amtmanni hänen jälkeensä piipullansa osoittaen taivasta kohti, auringon juuri täydellisesti kadotessa synkkien pilvien taakse. Oli ikäänkuin virvoituksen pikainen tunne olisi janoavaan maahan laskeutunut ja hiljainen, vapiseva ja lämmin tuulen puuska kulki huoneiden ohi liekuttaen vanhan herran valkoista, harvaa tukkaa ohimoilla. "Jos kohtaatte harmaahuntuisen naisen, niin ajakaa hän kotiin tänne maatilalle!" huusi hän pitäen käsiänsä suunsa ympärillä. "Kirottu kukkien etsiminen! Sentähden saavat vanhukset kotona huolehtia".
Viimeiset sanat kuuli pois menevä pihamuurin yli, jonka takana hän kulki. Harmissaan nauroi hän. Jospa hän kohtaisikin kauniin veljen-tyttären! Eipä ajaisikaan tätä kotiin — päinvastoin sulkisi tien ja vaatisi hänet edesvastaukseen armotta ja säälittä, ukkosessa, salamassa ja rankkasateessa.
Rakennuksen viereinen ajotie katosi pellolle tai oikeammin kapeni poluksi, joka halkaisi Grafenholzin. Sitä oli tyttö kulkenut kiluineen, jätettyänsä maatilan metsää, viheriää metsää kohti. Eikö amtmannikin puhunut jotain mustalaisten tavoin kulkemisesta? Eikö puun latvojen yli kohonnut savua tulelta, jossa mustalaisten pata kiehui! — Miten naurettavaa. Pilvet siellä levottomasti taistelivat. Ei suinkaan hänen ruhtinaallisen korkeutensa hyvin hoidetulla metsämaalla olisi suvaittukaan mustalaisleiriä. Mutta tie oli avoin ja vapaa ruskeoiden ratsastajain johtamille vaunuille ja kangasseinille, tie vilpoisen, siimeisen metsän läpi avaraan maailmaan oli avoinna. Sellainen matka kului hitaasti, rivakka jalkamies olisi heidät saavuttanut ja tutkinut istuiko todellakin katoksen alla tuo kaunis arvoituksen-alainen kiinteiden siteiden alaisena, jotka yhdistävät kuljeksivia kansoja. "Tyhmyyksiä", oli amtmannin tapana sanoa ja nyt sanoi Markus samaa pudistaen päätänsä ja jalallansa potkaisten kiven tieltä. Tyhmyyksiä! Olisiko tuo niin hienotunteinen, ylpeä ja rohkea tyttö puolialastomien mustalaisten joukossa, hirveiden roisto- ja noita-naamojen seurassa kulkisi maailman ympäri. Ei ollut mahdollistakaan, että sellainen hullu luulo yhä voisi hiipiä terveellä ihmisjärjellä varustettuun päähän.
Enennetyllä vauhdilla kiirehti hän. Metsänvartijan huoneessa täytyi hänen saada selko asiasta ja jos tyttö todellakin oli pois niin silloin kiirehtisi perässä kunnes löytäisi.
Herra Markus kulki synkässä ja liikkumattomassa metsässä, usein kuivuneen puron yli heitetyn portaan yli ja tuolia kaukana olivat yksinäisen huoneen tiiliseinät näkyvissä. Metsänvartijan huoneen nähdessään pysähtyi Markus hämmästyneenä. Samalla hetkellä astui nimittäin yöllinen ratsastaja rappuja alas ja hyppäsi hevosen selkään, jota metsänvartija piti suitsista. Muhkea vanha herra kesäpalttoossa ja lyhyeksi leikatuilla, harmailla hiuksilla olisi kai nöyrimmästi kiittänyt mustalaispäällikön osaa, jonka toinen hänelle antoi. Rivakkaa vauhtia ratsasti hän pois. Dacks-koira juoksi edellä ja metsänvartija kulki rinnalla — hetken perästä olivat he kadonneet metsään.
Mitä tämä merkitsi? Ensi hetkellä riensi Markus eteenpäin, viheriälakkinenhan oli ainoa, joka voi hänelle asiasta selkoa antaa, mutta vähittäin hidastuivat hänen nopeat askeleensa — ei hän kuitenkaan voinut kohdella tätä miestä, joka selvästi kiireessä jätti huoneensa, rosvona ja yleisellä maantiellä pakoittaa häntä selitykseen. Samalla hetkellä huomasi hän miten kissa hiipi huoneen rappuja alas ja kulki maantien yli metsään, oven täytyy siis olla auki ja löytyi kai siis joku kotonakin. Hän asettui kulmakamarin akkunan alle, sininen verho varjosi vielä akkunaa, mutta ovi oli todellakin auki eikä herra Markus epäillyt aukaista ovea äänettömästi sekä astua sisään. Etehisessä ei ollut akkunoita, siellä oli pimeä ja vilponen. Oikealla hänestä oli ruokahuoneen ovi, virtaavan viileyden tähden oli ovi sepo seljällään ja sinertävä valo levisi huoneesta etehiseen.
Vastenmielinen tunne valtasi hänet; itse seisoi hän nyt kuin varas, joka on murtaunut epäiltävään taloon. Miten voisi hän tyydyttävästi selittää läsnäolonsa aivan oudoille ihmisille? Yhtä kaikki veti hän etehisen oven hiljaa kiinni ja pysähtyi hetkeksi paikalleen ympäristöä tarkistamaan.
Kuolon hiljaisuus vallitsi koko talossa, aluksi epäselvä valo hämmensi esineet, mutta sitten teki hän hämmästyttävän keksinnön, kotiopettaja oli tässä huoneessa. Pöydällä oven vieressä oli sama hattu harmaine huntuineen, samat hansikat, jotka olivat kuohuttaneet rouva Griebelin rauhallista mieltä. Lintu oli siis satimessa! Voiton ja kostonhalun tunne heräsi hänessä vilkkaasti. Nyt tempaisi hän hunnun kuvajaisen kasvoilta. Tuo hirveän itsekäs nainen saisi nyt tehdä katumuksen ja ripittää itsensä, hänen täytyisi auttaa toista kohtaamaan tytön, jonka oli mukanansa tuonut hätään ja kurjuuteen ja sitten säälittä jättänyt kohtalonsa alaiseksi.
Rivakalla päätöksellä astui Markus ovelle, mutta pelästyneenä vavahti hän ja vetäysi takaisin. Huoneen vastaisessa nurkassa, juuri samalla paikalla, josta eilen illalla oli kuulunut yksitoikkoinen mutina ja miehen ääni, oli vuode, jolla mies makasi horroksissa. Värjäsikö lampun sinertävä, heikko valo kasvot kalman karvaisiksi, vai sulkiko kuolon uni todellakin silmät, oli vaikea päättää. Tätä ei hämmästynyt mies etehisessä ajatellutkaan, hän tujotti tuuheaan punaiselle kiuhtavaan, vaaleaan partaan, joka peitteellä levisi. Miten tämä mies, jonka hän ja rouva Griebel äskettäin olivat maantieltä korjanneet ja yötä kartanolla ravinneet, miten hän oli tänne tullut, ja kauvanko hänellä oli ollut lepopaikkansa tuossa salaperäisessä nurkassa, joka Markukselle oli antanut niin paljon päänvaivaa? Ja etenkin mitä oli kotiopettajalla, tällä salaperäisellä, hienolla naisella metsänvartijan asunnossa ja kulkulaisen sairasvuoteella tekemistä?
Hameen sähinä sisähuoneen kynnöksellä saattoi hänet astumaan vieläkin edemmäksi varjoon, hän tahtoi ensin saada selvän ullakkokamarin neidin toimista, ennenkuin astui sisään. Hän lienee astunut sivuovesta kenties keittiöstä ja sitten vielä hetken toiminut pöydän ääressä, kuului, näet heikko lasien helinä ja sitten astui nainen tarkastajan näkyviin.
Korkea, solakka, hieno vartalo oli kääntänyt selkänsä häneen. Hän voi nähdä hyvin kammatun pään, tummat palmikot, joista pari lyhyttä kähärää hiipi korvan taakse, hän näki käden tarttuvan tumman hameen helmuksiin, sitä sievästi nostaaksensa. — Ihmeellistä! Hän oli äskettäin ilta-hämärässä ainoastaan hätäisesti nuoren neidin ikäänkuin varjon enon vieressä nähnyt ja kuitenkin tuntui hänestä ikäänkuin tuntisi hän hänet jo pitkiä aikoja. — Neiti kumartui syvälle makaavaa kohti, kuunnellen hänen henkitystänsä. Sitten kääntyi hän ympäri ja — mies etehisessä seisoi ikäänkuin salaman iskemänä. Niin, jospa hän ilmausikin hienona naisena, jospa hieno kutrinen kiehkura peittikin otsaa ja hieno, muodin mukainen puku kaidosti hiipikin vartalon ympäri, jota työpuvun ja karkean esiliinan kankeiden laskoksien oli tähän asti onnistunut salaamaan — niin oli se kuitenkin amtmannin piika, joka itseensä vaipuneena, alasluoduin silmäyksin palasi pöydän luo. Niin, se oli amtmannin piika, tuo omituinen tyttö, jonka nimeä ei kukaan ollut kysynyt ja jota toki kylän lapset — millä perusteella, on vaikea päättää — tavallisesti nimittivät "Amtmannin Mariaksi".
Nuoren miehen silmistä putosivat ikäänkuin suomukset, kun hän hämmästyneenä veti henkeänsä. — Hiis vieköön! — hän oli hävyttömästi antanut uskotella itseänsä. Hän oli vasten tätä viekasta naista ollut rehellinen herkkäuskoinen pöllö, joka ilman mitään vainua sekoitti oikean ja vasemman ja jospa hän olisi käyttänyt vähän enemmän älyä, kuin mitä luonto äitipuolen tavoin oli hänelle antanut, olisi hän helposti voinut arvoituksen selittää, sillä se ei ollut vaikea, katkeran totisuuden rinnalla oli, sen mukaan kuin hän nyt tiesi, tytön kujeilevaisuus pilalla leikkinyt rakastettavasti ja ilman salattua aikomusta. Kuvajainen saa kyllä istua huntunsa takana ullakkokamarissa, samalla kuin neiti Agnes Franz orjaili työntekijän puvussa hankkiaksensa leipää molemmille onnettomille vanhuksille. Eroittamattomat, yksi sydän ja sielu, olivat kotiopettaja ja amtmannin piika, ne sanat olivat aivan todenmukaiset, ehkei hän silloin tullut ajatelleeksi, että tällä kaksoisolennolla voisi olla sama pääkin — sellaista voi tapahtua vaan hänen laisellensa ujolle, auttamattomalle vanhalle pojalle.
Hänen mieltänsä täytti samalla harmi ja ihastus, koston halu ja säälivä hellyys, ja hän kiitti onneansa, että oli pysynyt etehisessä varjossa — hän sai aikaa tointua. Kotiopettaja neiti ei kuitenkaan saisi maistaa riemua nähdä hänet rajattomassa hämmästyksessään. Ei hän saisi nähdä kummastuksen jälkiäkään toisen kasvoissa.
Toista huomaamatta meni neiti avonaisen oven ohi. Hän kumartui eteenpäin katsellaksensa oikein tyttöä. Tämä leikkasi citroonaa ja pani palasia lasiin. Nyt tiesi hän miksi ei kauniin veljen tyttären pitäisi kävelemän ilman hansikoita; vanha kerskuri maatilalla koki voimiensa mukaan estää tiedoksi tulemasta, että "neiti Franzin, korkeamman upseerin tyttären" oli täytynyt tehdä piian töitä, ja vaarallisimpina ilmiantajina tässä olivat hänen ahavoittuneet kätensä, joista eivät vaivalloisen työn jäljet niin pian lähtisi.
Taasen veti myrsky syvän henkäyksen, myräkän merkkinä kaikui se ilman läpi ja herätti majesteetillisen rätinän ja suhinan tuulen pudistamissa puun latvoissa. Huoneen ruudutkin tärisivät ja helisivät ja ovi kimmahti ikäänkuin myrsky tahtoisi sen aukaista. Nainen pöydän ääressä kuunteli ja katsoi levottomana sairaasen, joka ei kuitenkaan sormeansakaan liikuttanut. Selvästi nukkui hän kovin väsyneenä.
Melua herättämättä astui Markus lähemmäksi. Hän oli hillinnyt itseänsä ja tytön hiljaa kääntyessä työhönsä, lankesi hänen silmänsä hattu kädessä ja kohteliaana kysymyksellä seisojaan. Tyttö selvästi pelästyi. Citroona ja veitsi putosivat hänen kädestään, mutta hän tuli sanomattoman pian tajullensa, näytti kuin hänen vartalonsa olisi toisen silmissä kasvanut. Ylös nostetulla päällä jätti hän pöydän, meni kynnyksen yli herra Markuksen ohi, joka vetäysi taaksepäin, sekä aukasi toisella puolen etehistä oven, joka johti metsänvartijan huoneesen.
"Olkaa hyvä, herra, ja astukaa sisään", sanoi hän, kutsuvalla liikkeellä kädellään, kohteliaasti, oudolla ja matalalla äänellä. "Te haette suojaa myrskyltä —?"
Toinen hillitsi hymynsä. "Neiti Franz?" lausui hän kysyen, keskeyttäen toisen lauseen kylmästi, varovasti, kuten aivan oudolle.
"Niin, hyvä herra, minä olen amtmannin veljentytär, Agnes Franz", myönsi hän, luoden katseensa alas veren virratessa kasvoihin. — "Koti-opettaja", lisäsi hän vakavalla ja vähän terävällä äänellä. Hän katsahti ylös, silmissä välkähti näkyvä taistelu hämin ja uhan välillä.
Toinen ei tätä huomannut vaan näytti välinpitämättömältä. Ovella seisoen sanoi hän puolustuksekseen: "Aikomukseni ei ole täällä odottaa myrskyn loppua, vesikylpy ei minua pelota, sillä sangen mahdollista on, että minun tällaisena ensi hetkenä täytyy lähteä tuntikausiksi eteenpäin kulkemaan. Minä haen nuorta tyttöä, laupiuden sisarta, joka eilen sitoi tämän" — hän näytti haavoitettua kättänsä. "Herra amtmanni sanoo tytön jättäneen meidät ainaiseksi. Onko se totta, neiti Franz? Onko hän pois?"
Tyttö, malttaen toisen läpitunkevan silmäyksen kohtaamista, vastasi epävakaisella äänellä: "Hänen apuansa ei enää tarvita. Tehän olette itse hankkinut hänelle sijaisen".
"Ja hän on siis mennyt pois muistamatta, että hänellä oli annettu sana lunastettavana. Eilen sanoi hän: 'Minä tulen taasen huomenna katsomaan'. Tietäkää, että minusta oli se yhtä hyvä kuin miehen sana, järkähtämätön kuin evangeliumi. Minä olen tuntikausia hehkuvassa helteessä katsellut akkunastani toivoen kerrankin tämän työpukuisen ja valkohuivisen tytön astuvan esille tien mutkassa. Minä en ole uskaltanut sidettä liikuttaakkaan pelosta, että se heltyisi ja saattaisi minulle toria laupiaalta samarialaiselta. Ja nyt on hän mennyt pois avaraan maailmaan, kuten tuuli olisi hänet pois pyyhkäissyt, sanoo amtmanni, — mitä nyt teen?"
"Sallikaa minun lunastaa hänen lupauksensa", sanoi toinen.
"Kiitän teitä", sanoi hän estellen. "Siihen en voi suostua. Side jää alallensa, kunnes olen hoitajani löytänyt. Minä mainitsin jo aikomuksessani olevan mennä hänen jälkeensä ja luottamuksella toivon teidän olevan kyllin ihmis-ystävän, antamaan minulle osoituksen, miten saavutan hänet".
"Sitä en milloinkaan tee", keskeytti tyttö äkkiä ja kääntyi pois.
"Mutta sehän on kovaa, epäkristillistä ja inhottavan puolueellista. Mikäpä antaa tuolle oudolle kerjäläiselle sairasvuoteella ennakko-oikeuden tulla huolellisesti hoidetuksi, samalla kun kieltäytte minulle ilmoittamasta sitä, mikä parantaisi ja terveeksi tekisi minut".
Neito vaaleni ja sulki äänettömästi oven, joka oli ollut raollaan. "Niin kerjäläinen", sanoi hän sumealla katsannolla, "ihminen, joka ei omaa edes vuodettakaan, jolla hän on hengenvaarallisen tautinsa sairastanut. Katkeralta tuntuu lavean meren yli matkustaminen, tuhansien vaarojen ja vastuksien kautta hankkiaksensa kultaa ja vihdoin kuoloon asti väsyueenä, köyhänä kuin Job, uupuminen löydetyn kodin kynnykselle. Rakastetulle äidillensä on hän siellä tahtonut tehdä työtä ja koota rahaa. Hän tiesi päivän täytyvän valjeta, jolloin äiti vaipuisi katkerimpaan hätään, ja siksi tempasikin hän itsensä irti kodista, luullen vielä aikaa olevan tämän onnettomuuden ehkäisemiseen. Toinen kentiesi, aikeensa tyhjäksi mentyä, olisi itsensä kuolleena ja haudattuna omaisillensa pitänyt, sitä ei hän voinut — vanhan rouvan ikävöiminen on ajanut hänet melkein vangin kyydillä kotiin takaisin. Ja nyt täytyy hänen täällä, ei tuhattakaan askelta kodistansa, levätä —"
"Onko se hän jonka takasin tuloa amtmanni toivoo, kuten juutalaiset Messiaansa", keskeytti Markus hänet aavistaen ja henkitystänsä pidättäen. Hän nyökäytti myöntäen ja vaieten päätään. Markus tunsi itsensä syvästi liikutetuksi. Siinä oli siis nabobi. Vielä hetki sitten oli vanha mies äärettömässä kuvittelussaan nimittänyt itseänsä ja poikaansa kullan armosta hallitseviksi. Hän oli ylpeillyt mainiosta tulevaisuuden ohjelmastaan, jonka mukaan hän äkkiä Kalifornian kullan avulla tekisi paradiisin erämaasta. Ja jospa otaksua täytyikin, ettei kerskuri itse erittäin paljon luottanut rohkeisiin, toiverikkaisiin tulevaisuuden kuvaelmiin, oli sentään liikuttavaa tietää että vanha veitikka epäluulon alaisine kasvoineen jolle hän oli lähettänyt rovon ja leivän palan portin ulkopuolelle, oli hänen omaa lihaansa ja vertansa, hänen oma rikas poikansa!
Ja keskellä tätä perhe näytelmää seisoi tyttö urheana ja rohkeana ikäänkuin kooten väkevin käsin vihollisen peitset lapsen uskollisuudella painaaksensa omaan rintaansa. Hän oli kaiken sälyttänyt päällensä, kovan työn hirveän raskaan takan, joka päiväisen huolen ja kahden avuttoman vanhuksen hoidon — ja tässä oli vielä yksi, jonka kotiin tuloa hänen täytyi salata. Salaa uskalsi hän vaan hiipiä hänen luoksensa. Millä sydämen tykytyksellä ja tuskalla, eikö hänen täytynyt yöllä jättää maatilan valvoaksensa sairaan vuoteella. Ja tässä rakkauden työssä oli rouva Griebel hänet nähnyt ja niin julmasti tuominnut.
Markus näki hänen seisovan oven vieressä alla päin ja olisi tahtonut halata hänen polviansa. Neito oli oikeudella katkeramielinen hänelle, tuo niin usein moitittu kotiopettaja — hänen täytyi hillitä itseänsä, ainoakin liike tuota syvästi haavoitettua tyttöä kohti, olisi hänet heittänyt kauvaksi toivotusta tarkoitusperästä.
"Luuletteko orpananne jäävän henkiin?" kysyi hän kaikin voimin hilliten ääntänsä ja kasvojensa piirteitä.
"Jumalan kiitos — kyllä. Lääkäri, joka äsken ratsasti täältä, sanoi hänen jo olevan paranemaan päin. Eilen illalla vielä epäili hän, hourailu oli arveluttavaa laatua".
Siinä salaperäinen mutina huoneen pimeässä nurkassa ja sävyisästä kylänlääkäristä oli riehuva luulevaisuus mustalaispäällikön tehnyt.
"Silloin oli meillä, hänen hoitajillansa, raskas hetki vaikeassa kysymyksessä, jonka olimme päällemme ottaneet. Oton kotiin tulon näin onnettomien suhteiden vallitessa olimme pakoitetut hänen vanhemmiltansa salaamaan, mutta jos hän olisi kuollut" — hän vaikeni kauhean epäröisyyden vaikutuksen alaisena, joka oli hänen ylitsensä rippunut. — "Myrsky lähenee ja metsänvartija on Tillrodan apteekissa", lisäsi hän huolestuen.
"Ja maatilalla huolehtii kaksi ihmistä nuoresta neidosta, joka meni metsään kukkia poimimaan", liitti Markus.
"Eipä vahingoksi olisi, jos laiskat, hennoitellut neidon kädet, jotka tunkeuvat kukkamaalauksiin ja sormiharjoituksiin, rankkasade kerrankin pesisi", sanoi tyttö sivumennen.
Markus purasi huultaan katsahtaen sateesen. "Niin minäkin luulen", sanoi hän, kääntyen hetken perästä, "mutta en käsitä millä oikeudella teette muistutuksenne noiden ahavoittuneiden käsien suhteen", hän osoitti tytön käsiin, jotka vielä pitivät ovesta kiini.
"Eivät ne kauniit ole", sanoi toinen pilallisesti ja nosti oikeata kättänsä. "Setäni varottikin minua ankarasti päivällä etten saisi hansikoitta mennä vanhaan rakkaasen metsääni".
"Hän pitää ulkonaisesta valosta — nimestään".
Tyttö nauroi, nauru kuului katkeralta. "Hän ei tiedä, ei voi luulla, miten pahoin tämän nimen laita on. Kaikki Franz nimiset ovat tuota pikaa nähneet kaikki toiveensa raukenevan ja sitä paitsi on — kotiopettaja perheessä!"
"Jota minä pidän paljon, paljon pahempana — kauhean kostonhimoinen leppymätön veressään", lopetti toinen lauseen, päästäen harminsa ilmi ja hattuunsa tarttuen.
"Ettehän mene myrskyyn?" kysyi tyttö pelästyen.
"No, miksi en? Ei voi vahingoittaa rikasta, jollaisena hän on raamatussa, jos sade putookin hänen päällensä. Ilma täällä huoneessa kuohuttaa vertani. Minä tuhat kertaa mieluimmin taistelen sateen ja myrskyn kanssa, kuin tahdon vastustaa kovasydämistä katkeruutta. Te olette ehkä sitä paitsi unhottanut että ainoastaan tulin tänne aikeessa hakea tyttöäni — anteeksi, rakasta hoitajaani, tahdoin sanoa. Hän ei ole täällä tuo urhokas, jalo, hellämielinen, joka ei voinut kärsiä ajatusta, että hän on saattanut minulle tuskaa ja joka kieltäen oman luonteensa, tuli luokseni".
"Hän teki ainoastaan velvollisuutensa", keskeytti neiti Franz äkkiä ja uhkamielisesti, mutta näin lausuessaan värähtivät hänen huulensa ja hän punastui kovin. "Teillä on oikein, työpukuista tyttöä huivipäässä ette täältä löydä — ettekä enää tule löytämäänkään. Eikö hän teille sanonut olevansa yksi sydän ja sielu minun kanssani? Eikö hänen sopinut vihastua, kuten minunkin ja tuntea samaa kuin minäkin; että ei tyttö, jolla on kunnioitusta itseensä, voi antaa anteeksi niitä halpoja sanoja, jotka hänestä sanoa voidaan ja sanottukin on: että hän pyydystelee miesten sydämiä? Minä paraiten tiedän, miten hän rappusten juurella, jotka huoneesenne johtavat, taisteli itsensä kanssa —".
"Mutta kaikesta tästä huolimatta tuli hän näitä rappuja ja teki kuten oikean naisen tuleekin tehdä, säälivällä sydämellä, eikä itsekkäällä ymmärryksellä tuon kovan periaatteen mukaan, joka sanoo: silmä silmästä. Tämän sydämen epäileminen olisi synti, jota en itselleni voisi anteeksi antaa ja siksipä sanonkin — miten täällä huoneessa kieltäisittekin tuon hyvän, itsekkäisyydestä vapaan tytön — sanon: hän on tuleva takaisin, koska samarialaisvelvollisuutensa vielä kerran hänet täytyy luokseni tuoda" — hän osoitti sidettä.
"Hän on muistava, että minä tarjouduin?"
"Ja te tiedätte, että minä hylkääntämänavun… Minä odotan kärsivällisesti, kunnes rakas hoitajattareni muistaa holhottinsa. Ja nyt menen tieheni, kentiesi löydän tuolla metsässä pikemmin hänen jälkensä kuin täällä sisällä".
"Ette mitenkään voi mennä ulos".
"Myrskynkö tähden? Katsahtaessanne akkunasta huomaatte, ettei tällä hetkellä putoa sadepisaraakaan".
Rankkasateen loiskina olikin yht'äkkiä tau'onnut, mutta se oli, kuten taisteliain huokaus, hengähtääkseen uusia voimia. Huone pimeni yht'äkkiä, ikäänkuin yö olisi tullut — musta pilviseinä laskeusi alas, ikäänkuin tahtoisi puristaa katon ja puun latvat.
Herra Markus kumarsi kevyesti, katsahtaen puheliaasti nuoren neidin käsiin, jotka vielä olivat oven hankkiluksessa.
"Älkää menkö!" sanoi nuori neiti, niin lempeästi ja taivuttavasti, kuin eilen: "Olkaa hyvä!"
Toisen silmät leimahtivat tulisesti: "Minä jään, jos niin käskette.Minä käsitän että tunnette pelkoa tässä myrskyssä".
"Niin heikko en ole. Aina lapsuudestani asti, olen pikemmin rakastanut kuin pelännyt myrskyä".
"Sitten on toiveenne arvoitus minulle. Jos laupeuden sisar olisi tämän toiveen lausunut, olisin käsittänyt, että se oli huolesta minun suhteeni, kuten hän eilenkin tuli luokseni —".
"Te erehdytte! Selittipä hän selvään, että vaan omantunnon vaiva ja velvollisuutensa tunne ihmisenä pakoittivat hänet ottamaan tämän askeleen", sanoi neiti melkein pikaisesti ja kohotti päätään ylpeällä ja uhkamielisellä liikkeellä.
"Ah, tässä on katkera totuus siis? — Ja teillä on todellakin sydäntä tempaista minut haaveilustani sentähden että olen lausunut kevytmielisen ja pintapuolisen arvostelun eräästä toimesta ja sen harjoittajista?"
Neiti katsoi lattiaan, hänen kätensä vaipuivat alas.
"Eikö teillä ole yhtään lempeää sanaa, joka soisi lohdutusta minulle?"
Näkyi, että kova taistelu riehui tytön tunteissa, mutta hänen huulensa pysyivät kiini ja vaaleissa kasvoissa oli taivuttamattoman vastustuksen kylmä katsanto jättäessään oven viereisen paikkansa.
"Siis otan mukaani elämän katkerimman erehdyksen ja menen!" sanoi toinen avaten oven ja mennen etehisessä rappuja kohti.
Hän oli unohtanut sairaan olevan huoneessa, eikä siis ensinkään hiljentänyt reippaita, voimakkaita askeleitaan, eikä liikkeitään — jonka tähden oven aukaisemisen ja pikaisten askeleiden etehisen kivipermannolla synnyttämä melu unesta herätti sairaan.
"Agnes!" huusi heikko rukoileva ääni huoneesta.
Herra Markus näki nuoren tytön lähtevän huoneesta, josta äsken itse oli lähtenyt, hiljentävän, tovin itsensä kanssa taistellen, askeleitaan etehisessä ja tuskallisin silmäyksin seuraavan häntä, kunnes hän sai myrskyn pusertaman oven auki ja kiini.
17.
Hän tarvitsi koko suuren ruumiin voimansa kestääkseen riehuvassa myrskyssä, joka pauhasi häntä vastaan. Ympäristö näytti kamalalta. Tummalla, kuohuvalla pilvijoukolla oli kai vielä kyllin rakeita ja salamaa huostassaan ja ulvova myrsky joka pudisteli ja lykkäsi, kuten palloa, häntä edellään, saattoi joka hetki pilallaan tempaista juuriltansa jonkun valittavan metsän jättiläisen ikäänkuin olisi se kukkavana ja heittää sen voimattoman, eteenpäin heiluvan maan madon päälle.
Metsän vartijan huoneessa olisi tosin turvallisempi ollut ja jokainen muu tavallisessa mielentilassa ja vähemmän kuumeisella päällä olisikin palannut takaisin — mutta hän ei sitä tehnyt. Jokin piti häntä täällä ulkona. Parempaa liittolaista, kuin tuo kauhea riehuva jyminä ja melu ilmassa, ei hän toivoakaan voinut. Siten taisteli hän hetken maantietä eteenpäin kunnes äkkiä salama sähisten iski alas, heti seurasi pitkä kauhea rätisevä ukkosen jyrinä, niin voi ukkonen ainoastaan laaksossa korkeiden vuoriseinäin välissä kaikua. Hetken oli Markus huumautuneena ikäänkuin salama olisi hänen jalkoihinsa iskenyt ja häneen koskenut. Myrsky vaikeni kuni pelon valtaamana ja hiljaisuus syntyi kestäen muutamia sekunteja, jolloin salaman rikinkeltainen valo vielä näytti loistavan ja leiskuvan avaruudessa. Mutta taasen putosi vesijoukkoja kuni vankeudestaan päästettyinä, vapisevalla raivolla ja tuoden mukanaan koko joukon pieniä jäärakeita.
Herra Markus juoksi tieltä vuoren rinteelle. Entuudestansa tiesi hän siellä mäntyjen alla olevan pienen kopin, puun latvojen puoleksi peittämänä, jossa työmiehet tavallisesti etsivät myrskyltä turvaa. Pian oli hän päässyt tähän alkuperäiseen suojapaikkaan, jossa oli kolmesta suuresta kivestä tehdyt seinät ja männyn rankainen katto. Kun ei rankkasade voinut irroittaa rakojen täytteeksi telkityitä sammalia, oli suojan etsiä ainakin hitusen suojassa myrskyltä ja sateelta. Hän vetäysi syvälle koppiin katsellen puoleksi kauhun valtaamana myrskyn menoa. Nyt oli saatu, mitä pappi ja seurakuntalaiset sunnuntaina niin hartaasti olivat taivaalta pyytäneet, tämä kallis rankkasade, jonka piti täyttämän kasvimaailman puoleksi kuivaneet suonet ja taasen elähyttävän toiveet hyvästä sadosta ja samalla jokapäiväisestä leivästä. Mutta millä kauhealla taistelulla luonto lahjansa antoi? Hirveän elokkaina sähisivät salamat ikäänkuin tulikäärmeet kaikilta tahoilta ja keskeytyksittä paukkuivat jyräykset, olisi luullut entisen kreikkalaisen ylijumalan salamakäärynsä pudottaneen — näytti ikäänkuin kovat jyräykset tahtoisivat eroittaa vuosituhansia toisissaan kiinni olleet vuoriseinät. Yht'äkkiä muuttivat alas virtaavat vesipurot alhaiset niityt järviksi, täyttivät pienen puron kuivettuneen juovan ja riensivät savensekaisina eteenpäin, temmaten ruohoja, korsia, kiviä, vihdoinpa puron yli johtavan portaankin mukaansa. Pitiköhän kunnon rouva Griebel tätä pesua kyllin perinpohjaisena?
Muuten pysyi tuo metsän paikka, jota kolme kiviseinää suojeli aivan kuivana, sadevesi juoksi molemmin puolin alas laaksoon. Kattokin kesti hyvin, mäntyjen suhisevien latvojen alemmat oksat tosin löyhyttivät häilyvää rakennusta, mutta ne myöskin suojelivat sitä rankkasateen ensi iskusta ja vasta sitten kun myrskyn onnistui eroittaa mahtavat rungot kuten päreitä olisivat, silloin lankesi rankkasade alas suoraan ja runsaasti, että aluksi huumasi suojassa olevan silmät ja korvat. — Myrsky oli metsässä! Vihasta riehuva, ärjyvä peto ahtaassa kujassa! Se ei voinut päästä korkeiden vuorten yli, riehui siis, kunnes uupui. Se kesti kauvan, äärettömän kauvan. — Markus alkoi vihdoin levottomuutta täynnä kulkea edestakaisin ahtaassa huoneessaan. Vihdoin rupesi selkenemään. Ukkosen jyrinä vaikeni ja sade taukosi. Vähittäin muutkin äänet uskalsivat kuulua, linnun viserrys, jonkun pienen elävän kevyt rapina sateen kastelemassa pensaistossa ja vihdoin kuului vähän elonmerkkiä ihmisasunnostakin. Kaukaa kuului rattaiden ääni, maantietä läheni tämä ääni yhä ja pysähtyi hetkeksi — juuri metsänvartijan asunnon kohdalla. Sitten kuultiin rattaiden raskaasti kulkevan eteenpäin pehmoisella maalla ja tulivat tien mutkassa vihdoin näkyviin, jotta herra Markus voi ne tilaltaan nähdä. Ne olivat kuomulla varustetut häkkirattaat, joihin metsänvartia kotimatkalla luultavasti oli otettu ja joista hän nyt asuntonsa edessä oli astunut. Viheriätakkinen oli siis nyt kotona! Nyt rupesi hän sairaan hoitajaksi ja jos neidillä oli yhtään huolta toisista ihmisolennoista, joita kauhea myrsky oli pelottanut, ei hän huolisi sateesta eikä läpimärästä maasta, hän käyttäisi vapauttaan pakoittavasta hoitajan toimesta ja tulisi.
Hän tulikin! Hän tuli kuin vankilasta päässyt — hattu harsoineen, hansikat olivat jääneet metsänvartijan huoneesen. Hän kannatti helmuksiansa, sievät nopsat jalat riensivät pitkin tietä ja pikaisin liikkein käänteli hän kaikille tahoin päätänsä, etsien — luuliko hän jonkun salaman iskemän olevan tien vierellä. Markus jätti kopin ja painui suojaan tiheään metsikköön. Neiti voi tieltä nähdä avonaisen kopin ja hänen täytyisi nähdä sen tyhjänä. Silmäyksen koppiin heitettyänsä riensikin hän sen ohi ja poikkesi kapealle, metsän läpi vievälle polulle. Ei hän voinut tosin tietää, ettei tätä polkua voinut tänään kulkea, hän pysähtyikin ja hämmästyi leveää, kuohuvaa jokea, joksi hiljainen, puoleksi kuivunut tien katkaiseva puro oli paisunut. Ei näkynyt porrasta lähellä eikä kaukana. Hän juoksi epätoivoisena pitkin rantaa etsien kapeampaa paikkaa, josta voisi hypätä yli.
Sill'aikaa oli Markus, tytön huomaamatta, tullut vuoren rinnettä alaspäin. Hän seisoi tytön takana, juuri kun tämä nopeasti kääri vaatteitaan kahlataksensa virtaavan veden yli. — Salaman nopeudella löi hän kätensä tytön ympäri ja nosti hänet korkealle maasta. — Neiti päästi huudahduksen — hänen kasvonsa, jotka melkein puolitainnoksissa olivat vaipuneet toisen olkapäätä vastaan, olivat aivan itkeneinä ja vieläkin tuskan rumentamina; nyt selkenivät ne hänen vetäissään syvän helpoittavan hengähdyksen.
"Minä en tee tätä yleisesti ihmisvelvollisuudesta", kuiskasi hän tytön korvaan kantaessaan häntä veden yli, "ei, niin nopea auttaja en ole. Minä teen tämän ainoastaan teidän tähtenne". Puron yli päästyänsä, antoi hän tytön hiljaa laskeutua maahan.
"Te olette vahingoittanut itseänne!" huudahti hän, tarttuen toisen sidottuun käteen, toisen astuttua pikaisella liikkeellä muutaman askeleen sivulle.
"En minä ole itseäni vahingoittanut", sanoi toinen monitakeisella äänellä, jokainen muu olisi huomannut veitikkamaisuuden hänen silmissään, mutta neiti liikutuksessaan ei sitä huomannut. "Mahdollista on, että side on joutunut epäjärjestykseen", tuumi hän, "mutta mitäpä siitä? voimakas luontoni kyllä auttaa minua. Ja nyt täytyy teidän mitä pikemmin rientää kotiin. Minä tiedän, että maatilalla vanhukset ovat huolissaan kukkien poimijasta. Mutta setänne varmaan toruu tullessanne hansikoitta kotiin — noudanko ne teille?" Hän teki liikkeen aikoen juosta metsänvartijan huoneelle.
Neiti pudisti kieltäen päätään ja hänen itkeneisin silmiinsä selkeni veitikkamainen hymy.
"Ja hattunnekin olette jättänyt, sadepisarat loistavat kuni jalokivet hiuksissanne ja voitte helposti vilustua. No, eipä ne olisi kunnioittaneet ohutta, harmaata huntuakaan — parempi oli hoitajattareni huivi, tuo rakas, valkoinen huivi ja nyt hyvästi!"
Näin sanoen juoksi hän taasen kuohuvan puron yli ja astui, kertaakaan katsomatta taakseen, maantielle. Romantillinen kävely märässä metsässä ei tänään voinut kysymykseen tulla — oli ollut oikea Griebelinmoinen suuri pesu ilman vertaistansa — mutta hän tahtoi kaikin mokomin välttää sitä tietä, jota kukkien etsijä meni, hänen täytyi mennä metsänvartijan asunnon ohi ja vähän matkaa siitä poiketa metsäpolulle, jolla oli rouva Griebelin kohdannut tämän palatessa Grafenholzista.
Nopeasti astui hän — hänellä oli kiire kotiin. Sade oli tauonnut, puut olivat pisaroita täynnä ja kun rientävä kulkija sattui koskemaan johonkin oksaan, sai hän koko vesikylvyn niskaansa. Kyllin vettä oli tämä huolien täyttämä hetki antanut, sammaleinen, pehmeä metsä oli vettä täynnä, pieni joki, joka täytti sahamyllyä, riensi reunoihin asti täynnä kovasti kuohuen laakson läpi.
Siellä oli sahuri iloisin katsein. "Tänään on satanut leipää, herra Markus", sanoi hän ohikulkevalle isännälleen ja kartanon portilla tuli Pietari Griebel häntä vastaan. "Männikköön nälkä ja kallis aika — perunoista tulee parahin sato. Niin, tällaisesta saunasta minä pidän", sanoi vuokraaja erittäin tyytyväisenä, osoittaen kädellään sateesta kimaltelevia, märkiä peltoja. Etehisessä juoksi rouva Griebel sisään astuvan isännän melkein syliin.
"No, herra Markus, mitä sanotte tällaisesta ilmasta? Luulenpa hieman toisin jyrisevän kuin teidän kotiseudullanne. Niin nähkääs ilman kunnollista jyryä ja myryä emme täällä tule toimeen, sellainen on tapa ja minä kuuntelen sitä yhtä kernaasti kuin urkuja kirkossa. Ja tässä ovat" — hän näytti rusinapussia kädessään — "rusinat tarkoitan, joista lupasin leipoa kakun kylän lapsille, mutta olipa se kunnon sadekin".
"Aivan niin, rusinakakun ja minä tarjoan viiniä lisäksi. Kuulkaas rouva Griebel, osaatteko leipoa hääkakunkin?" Näin lausuen tarttui Markus herra pieneen lihavaan rouvaan ja pyörähti pari kertaa ympäri hänen kanssansa.
"Hääkakun!" toisti rouva hengähtäen ja katseli toista epäilevästi. "Mutta missä olette ollut, herra Markus, kun niin iloisena tulette? Ja märkänä kuin koira! Oih, katsokaa mitä jälkiä teette kauniille, äsken pestylle lattialle! Menkää nyt tiehenne — tanssitte täällä, kun puoli maantietä on anturoissanne! Kiitoksia! miten Hanna nyt mutiseekaan, kun hänen taasen täytyy pestä. Hääkakkuja, sanotte! Aivan mainioita sellaisia osaan kermata, makeita, että suussa sulavat. Mutta kysyisinpä kenelle täällä hiljaisessa rauhallisessa Hirschwinkelissä! Ken sitä söisi?"…
"Ken? Ken tahansa, jota haluttaa vieraakseni tulla! Vanhat ja nuoret, köyhät ja rikkaat, kaikki ovat tervetulleita. Joka on aarteen löytänyt, ei saa kitsastella kiitoksellansa lahjasta". Hän nauroi vilkkaasti hämmästyneelle rouvalle vasten kasvoja ja astuen ylikertaan lauloi kauniilla barytoniäänellä Georg Bromnin tunnettua aariaa "Valkoisesta rouvasta": "Tule miellyttävä kaunotar!"
18.
Pian tuli hän taasen alas ja astui rapuille. Hän oli muuttanut pukua ja kammannut sateen ja myrskyn pörröttämät tuuheat hiuksensa; hän oli muhkea, melkein juhlallinen.
"Todellakin kuin sulhaspoika!" huudahti rouva Griebel keittiöstä. "Mutta puistossa pisartelee vielä puista ja pian on muhkea, kaunis takkinne yhtä märkä kuin toinenkin. Ja kai minun täytyy illallisen kanssa uida luoksenne kaikkien vesilätäkköjen poikki?"
Hän sanoi haluavansa syödä huoneessaan kello kahdeksan, eikä tahtonut että kukaan häntä häiritsisi, ei "huolellisin kasvatus-äitikään". Sitten lähti hän suurimmalla kiireellä, ikäänkuin myöhästymistä välttääkseen.
Huvihuoneessa kohtasi häntä suljettu, kuuma ilma. Totinen hymy huulillaan aukasi hän balkongin oven päästääksensä sateen puhdistavaa ilmaa huoneesen. Tuskin kaksi tuntia sitten, oli hän sieltä lähtenyt, aikonut vaan metsikköön, siitä kääntyä takasin eikä askeltakaan edemmäksi. Mikä kurja kappale ihmistahto on kohtalon suhteen kun päättävä hetki on käsissä. Sen oli täytynyt lytätä häntä edellään, oli ajanut hänet metsään jossa arvoitus oli selkenevä miellyttävimmällä tavalla. Hän oli seisonut salaperäisen oven edessä itsekkäästi luulotellen täytyvänsä päällään lykätä auki sen; hänen vaatimaton kuvittelunsa oli mustalaisiin eksynyt, mutta lähimpänä oleva, johon olisi voinut käsin tarttua, oli hänen lyhyen katseensa ohi epäluuloitta, arvoituksitta liehunut. Yksin ei hän sentään tähän syynä ollut, kaikki Hirschwinkelin asukkaat olivat pitäneet pelloilla ja niituilla työskentelevää tyttöä amtmannin piikana ja amtmanni itse, ainoa, joka tiesi asian oikean laidan, oli häntä erehdyksessään vahvistanut, tuo vanha ilveilijä oli suoraan kieltänyt itsensä uhraavan työpukuisen veljensä tyttären.
Nyt oli kaikki muuttunut. Uhkaava myrskypilvi taivaalla oli pelkäksi siunaukseksi ja onneksi sulanut, salaperäinen ovi oli sepo selälleen au'ennut, mutta kuten äskenkin käveli hän sanomattomassa kiihoituksessa huoneessaan. Tuolla metsänrinteellä voi mikä hetki tahansa jotain valkoista liehua, sen täytyi tapahtua, ellei hänen kävisi kuten senkin, joka on suotuisan hetken käsistään laskenut pannen onnensa yhdelle ainoalle kortille. Pettyisikö hän toiveissaan? Jos hän nyt ylpeänä ja totisena pitäisi Grafenholzissa lausutun jäähyväisen viimeisenä, eikä milloinkaan enää hänen elämänsä tielle tulisi. — Veri nousi raivokkaasti hänen päähänsä, seuraavana hetkenä seisoi hän balkongilla — ei askeltakaan kauvemmaksi hänen tarvinnut mennä.
Vapisevalla kädellä varjosti hän silmiään ilta-auringon kullanpunaista loistoa vastaan ja katsoi yhä polulle — tuolla havupuiden takana joku liikkui ja lähestyi, eikä se ollut sininen niinistä punottu pieni hattu liehuvine nauhoineen, jotka hän tänä iltana mielipahassaan oli toivonut sinne, missä pippuri kasvaa, vaan jotain valkosta ja karkeaa, jolta ihmispäätä suojeleva kankea huivi näyttää, näkyi tuolta. Raivoisa riemuhuudahdus, jonka tuskin voi tukahuttaa oli hänen huulillansa ja sydämensä tykki, että oli melkein halkeamaisillaan.
Niin pian kuin mahdollista, astui hän takasin paviljonkiin: tyttö oli jo tien mutkassa. Hän oli puettu karkeaan työpukuunsa; leveä sininen esiliina rippui kankeissa laskoksissa ja rinnan piirteet katosivat muodottoman monissa laskoksissa rippuvan, taakse solmitun kaulahuivin alle. Ei milloinkaan ollut suojelustilkku vedetty niin syvälle kasvojen yli kuin tänään.
Niin kulki hän eteenpäin petollisena ja ikäänkuin arkana; hetkisen näytti ikäänkuin kaikki hänen rohkeutensa katoaisi nähdessään avonaisen oven ja että halu palata takasin mitä pikemmin voittaisi hänessä. Se oli tärkeä hetki, joka melkein lakkautti katselijan tuolla huoneessa sydämen tykyttämästä, mutta se kului ja "samarialainen armeliaisuus" voitti ajaen tyttöä eteenpäin.
Hänen täytyi ajatella sitä aamua, jolloin tyttö oli samaa tietä niin huolettomasti kulkenut. Silloin oli yksinäisen kulkijattaren kuva kuvastunut aamuauringon valossa, kuin kultapohjalla — nyt laskeui ilta-auringon loisto kuin tummasti hehkuva purpura sateen kastelemille pelloille. Hehkussa täytyi tämän odotuksen, tämän levottomuuden, tämän taistelun, joka jokaisena aamuna oli uudestaan alkanut, loppua. Silloin oli hänen kesyttämätön vapauden tunteensa ollut sotajalalla tytön ylpeän ja uhkamielisyyden kanssa; tänään oli hän voitettu — mutta tänään juoksikin arka otus hänen verkkoonsa.
Syvään painuneena sohvan kulmaan ei hän liikuttanut itseänsä ja pidätti tietämättänsä hengitystänsä. Hänestä näytti ikäänkuin tällä hetkellä koko hänen elämänsä onni rippuisi heikolla langalla — äkkiä pensaasta lentoon lehahtava lintu, tienpoikki juokseva peltohiiri, melu kartanosta olisi voinut pelottaa liikutuksen alaisen tytön, tehdä otuksen niin araksi, ettei enää palautuisi. Jota lähemmäksi tyttö tuli, sitä taajemmin tykytti hänen sydämensä. Melkein rukoileva katsanto silmissään katsoi hän avonaista ovea kohti ja toivoi vielä viime hetkelläkin jonkun väliin tulevan esteen auttavan häntä — ei mistään hinnasta maailmassa ojentaisi hän itse siihen suuntaan sormensa päätäkään. Hän tahtoi maistaa tämän hetken koko suloutta, — tytön täytyi itsestään, sisällisen mahdin pakoittamana tulla hänen silmiensä eteen asti.
Ei hän nähnyt enää tyttöä — tämä oli paviljongin vieressä. Hän kuuli, miten kankeat oljenkorret ohrapellolla kahisivat tytön villahameen liepeissä, hänen kulkiessaan, viivähdys, tuntui kuuluvan raskaita askeleita rapuilla — sitten näki hän tytön äkkiä seisovan balkongilla melkein uupuneena ja hengähtämättä nojautuen rinta nojaa vastaan.
Hän hypähti ylös ja astui tytön luoksi.
"Minä pidän sanani", muhisi tämä melkein huuliaan liikuttamatta. Värähdyksellä silmälaudoissa katsoi hän ohrapellolle eikä hänen kätensä hellinnyt rintanojasta.
"Minä tiesin sen", sanoi toinen.
Nyt katsoi tyttö surullisella ja moittivalla silmäyksellä häneen. "Niin, te olitte varma asiastanne sen kokemuksen johdosta, mikä teillä on kotiopettajasta", vastasi hän katkerasti, vetäen valkoisen huivinsa ikäänkuin suojaksi häntä ja koko ulkomaailmaa vastaan, vieläkin syvemmälle kasvoillensa. Ääni, jolla hän tämän lausui, ja tämä liike sanoivat toiselle, että hän oli vielä kaukana tarkoitusperästään.
"Minä tiesin, ettei rakkaalla hoitajattarellani olisi sydäntä jättää lähimmäisen avuttomana kärsimään", sanoi Markus teeskennyllä tyyneydellä ja vetäytyi sivulle antaakseen tytön astua huoneesen. Hän astuikin heti ja meni toisen ohi pöydän luo, jossa otti sideaseensa kopasta.
Herra Markus karttoi tytön katsomista samalla kun astui hänen rinnallensa — ainoastaan suurin tyyneys ja suurin itsensä hillitseminen hänen puoleltaan voi tytölle antaa mielen tyyneyden, jota hän koki saada. Hän näki miten tytön jokainen hermo vapisi, miten hänen kätensä turhaan kokivat järjestää siteitä, jotka olivat epäjärjestykseen joutuneet. "Miten taitamattomasti menettelen!" mutisi hän itsekseen nostaen kätensä otsalle. "Minä en tiedä — ilma täällä tuntuu niin raskaalta — mikä olento-raukka sentään olen".
Kuumeentapaisella kiireellä aukasi hän kaulahuivinsa solmun, lykkäsi huivin niskalle voidaksensa vapaammin hengittää. Sitten tarttui hän katsahtamatta ylös, toisen sidottuun käteen.
"Tämä kärsimys pian päättyy", lausui Markus äänellä, jonka piti tyynnyttämän tyttöä, mutta joka puoleksi tukahtui hänen omasta sisällisestä liikutuksestaan. Tyttö oli vaiti ja rupesi aukaisemaan siteitä.
"Hyvä ainakin, että se on minulta säästynyt — te ette ole uudestaan kättänne vahingoittaneet", sanoi hän otsaansa kohottaen. "Haava paranee sangen hyvin. Ei tule jäämään arpeakaan tästä".
"Ikävä kyllä! Minä olisin koko elämäni ijän iloinnut sellaisesta muistomerkistä, kuten ylioppilas iloitsee isosta arvesta kasvoissa. Ja tällä kai käsitettänee myöskin, että haavalääkärin hoitoa ei enää tarvita?"
"Ei ainakaan minun apuani", jatkoi tyttö, nopein käsin käärien uutta sidettä. "Sen, mitä vielä on tehtävänä, voi rouva Griebelkin aivan hyvin tehdä".
"Te olette sangen hyvä! No, minun täytyy siis tyytyä siihen, ehkä en juuri taipuvakaan ole ja nimittää Griebelin kunnon eukon hoitajattarekseni … Kentiesi saan maatilalta noutaa lisää ohjeita —?"
"Silloin turhaan kävisitte", lausui tyttö katsahtamatta työstään ylös.Sitten astui hän askeleen taaksepäin — hän oli lupauksensa täyttänyt.
Tulisella kiireellä kokosi hän kapineensa ja laski ne koppaan. Ennenkuin toinen ehti aavistaakaan, oli hän mennyt ohitse ovesta ulos, ikäänkuin irti laskettu lintu, joka rientää vapaasen ilmaan. Vasta balkongilla, jalka jo toisella rappuaskeleella kääntyi hän ympäri.
"Onko siinä kyllin itsensä kieltämistä" ja pidätetty katkeran uhan sekainen valitus ilmausi äänessä, jolla hän lausui nämät sanat. "Jos jokainen samarialaistyö sisältäisi sellaisen pistävän okaan alennusta, niin —".
"Miksi kiusaatte itseänne ja minua tällä pienellä ilkeydellä, joka ei tule sydämmestännekään", keskeytti Markus — hän oli äkkiä tarttunut hattuunsa ja seisoi jo tytön vieressä. "Niin minä olen pitänyt oikeudestani kiini, kenpä minua siitä voi moittia ja te olette täyttäneet annetun lupauksen. Onko se sitten aina pahasti? Siksi pyydänkin nyt saada ritarillisesti saattaa teitä kotiin — ei, älkää sitä vastaan olko! Te kentiesi ette tiedäkään, että Hirschwinkelissä vilisee mustalaisia".
"Niin, ne voisivat viedä minut mukanansa nuoralla tanssimaan", sanoi tyttö puoleksi hymyillen kääntyen toista kohti, joka seurasi häntä rappusia alas.
"Ellei nuoralla ainakaan, niin sentään vaunujensa varjostimen alla. Vanhojen noitanaamojen ja raakojen mustalaisjoukkojen keskellä olenkin jo nähnyt teidät tänään. Sen kerron teille toisen kerran, se on", oikaisi hän, "se on, jos armon aurinko ullakkohuoneesta jonakuna päivänä paistaisi minun poikaraukan päälle. Siihen on tosin tähän asti niukasti toivetta ja tietäessäni, että kentiesi puolen tunnin kuluttua valkoinen huivi ja työpuku samalla kuin amtmannin piikakin katoavat minulta, koen, niin paljon kuin voin, käyttää näitä rientäviä minuuteja".
Tyttö loi sivulta pikaisen silmäyksen häneen, jonka kasvojen muoto oli sangen vakava ja käynti hiljeni. He olivat jo ennättäneet metsikköön ja kävelivät jotenkin keskellä tietä, sillä vielä loistivat mäntyjen pitkät neulaset vesihelmistä, joita oli metsistössä miljoonittain ja jotka vähitellen putosivat alas. Mutta jokainen helmi, sateen kastelemat ohratähät, jokainen peilikirkas pieni lätäkkö tiellä vangitsi sovittavasti ilta-auringon punaista loistoa; rajuilman ja luonnon kapinan jälkeen näkyivät taivas ja maa, auringon valo ja vesi sulavan yhteen.
"Mihinkä toimeen luulette nuoren Franzin parannuttuansa ryhtyvän", kysyi Markus herra pidemmättä johdannetta. "Kaliforniaan ei hän suinkaan missään tapauksessa palaa?" Tyttö pudisti päätään.
"Ennen murtaa hän kiviä Thüringin kivivuorista, niin sanoi hän itse minulle, kun ensi kerran näimme toisemme". Syvä huokaus kohotti hänen rintaansa. "Te itse tiedätte kaikkein parahin maailmassa, missä tilassa maatilan vanhan ukon 'rikas poika' on palannut kotiin. Sen mukaan kuin hän minulle kertoi, otitte te armeliaasti hänet tieltä ja ensi yönä ravitsitte kartanossa — häpeän ja kehnouden alaisena ei hän ole ollut — hän olisi mieluummin tahtonut yksin kuolla ja mädäntyä metsässä kuin antautua toisten armeliaisuuden alaiseksi, sen minä käsitän, käsitän liian hyvin", keskeytti hän itsensä painaen käsiänsä rintaansa. "Hänellä oli oikein, yksinäisyydessä kuoleminen ei ole puoleksikaan niin katkeraa ja vaikeaa kuin täytyminen elää alentavan hyväntekeväisyyden yhä jatkuvan painon alla".
Hän vaikeni sitten muutamaksi sekunniksi. Silmäripset tuskallisesti rypistettyinä ja alahuuli kovasti puristettuna hampaisin katseli hän keskeymättä hehkuvaa taivasta eikä hänen rinnallaan kulkeva nuori mies sanallakaan keskeyttänyt katkeraa hiljaisuutta.
"Siten on hän hoivinut itseänsä metsän läpi yhä edemmäksi", jatkoi hän syvän, tuskallisen hengähdyksen jälkeen kertomustaan, "kunnes maatilan portilla uupui syliini —".
"Ja miten oli mahdollista teille tulla väsyneen kanssa toimeen?"
"Tuska antoi minulle voimia, hänen täytyi pois vanhempainsa silmistä.Vanha rouva olisi kuollut tuon sydäntä särkevän näyn nähdessään".
"Teillä on pitkä matka aina metsänvartijan asunnolle asti —".
"Sillä kertaa tuntui se minusta loppumattomalta. Mutta silloin sainkin voimakasta apua. Metsänvartija, tuo uskollinen ihminen, on ollut Oton leikkitoveri ja myöhemmin hänen jokapäiväisenä seuranansa; hän itki ja nauroi samassa hengähdyksessä tuota surullista kohtaamista. Muutamia tuntia myöhemmin oli kotiin tullut ja täydessä houreessa —".
"Ja kirkui sekä melusi kuumehoureissaan, niin että metsään kuului", lisäsi Markus herra miettivänä ja matalalla äänellä. "Ja ihmiset kuultuansa tuon raivon naurun tielle luulivat juomatoverien tuolla kulmahuoneessa peitettyine akkunoineen pitävän… Niin, nyt tiedän että koko elämä täynnä innokasta rakkautta tuskin riittää unohtamaan nuo kovat, ilkeät, kostonhimoiset sanat, joilla jalo sydän syvästi on haavoitettu".
Melkein pelästyneenä käänsi tyttö päänsä hänestä ja melkeinpä, näytti ikäänkuin hän itseksensä tuumisi, eikö sentään olisi paras sen sijaan, että jatkaisi tietä hänen kanssaan, rientää kotiin jotain oikopolkua sadepisaroita valuvan metsän läpi.
Tämä ehdoton halu lähteä pakoon lienee jäänyt hänen seuralaiseltansa huomaamatta, sillä samalla hetkellä teki hän tyyneenä ikäänkuin ei pienimmällä mietteelläkään olisi poikennut oikeasta keskusteluaineesta, seuraavan kysymyksen:
"Mitä tointa entinen kullan etsijä alkujaan on harjoittanut?"
"Maanviljelystä", vastasi tyttö kulkiessaan karttaen pisarain täyttämiä puiden oksia, jotka tielle ulottuivat. "Hänellä oli ennen toivoa päästä isänsä seuralaiseksi Gelsungenin lahjoitusmailla, mutta se toive on jo luonnollisesti kauvan sitten kadonnut. Nyt, kun hän ulkona maailmalla on kärsinyt kauhean haaksirikon, ovat hänen vaatimuksensa ja toiveensakin paljon häveliäimmiksi muuttuneet. Vaatimattoman toimialan saaminen, joka hänelle varman toimeentulon antaisi — jospa se olisikin maailman syrjimmässä sopukassa ja raskainta työtä — sekä saada oleskella vanhan äitinsä luona, edemmäksi eivät hänen toiveensa mene".
"Sitten voisi hän jäädä Hirschwinkeliin".
Tyttö pysähtyi taasen katsahtaen toiseen ilon loiste katseessaan."Antaisitteko maatilan hänelle vuokralle".
Toinen katsoi sivulle olkapäitään kohottaen. "Maatilan suhteen en enää voi määrätä".
"Ette voi määrätä", toisti tyttö viimeisiä sanoja kolkosti, koneellisesti äärettömässä hämmästyksessä, vaaleten samalla. "Oletteko myynyt Hirschwinkelin?"
"Mitä ajattelette? Minäkö myisin tämän helmen, joka ansiottani on syliini taivaasta pudonnut. En, ennen annan koko tehtaani vasaran alle. Seikka on niin, ettei maatila enää vuoden aikaan ole kartanoon kuulunut".
"Teillä ei ole siis enää oikeutta määrätä sen suhteen? Ja onnettomien vanhuksien täytyisi taasen surra ja taistella saadaksensa katon ylitsensä!" huudahti hän puoleksi epäilyksessä ja antoi päänsä vaipua rinnalle kuin murtuneena. "Miten julmaa! Ja juuri tämä keksintö nyt, kun olette uuden rakennuksen piirroksen asettanut sairaan vuoteelle! Miten voitte sen tehdä nykyisen omistajan tietämättä".
"Minä otaksuin saavani omistajattaren myöntymyksen".
"Omistajattaren? — Maatila on siis naisen?" Hän katsahti kummastuneena, mutta luottavammin ylös. "Ja sanoitte äsken itse, että Otto Franz voisi pysähtyä Hirschwinkeliin, silloin kai uusi omistajatarkin vuokraa maatilan?"
Toinen kohotti olkapäitään katsahtaen tytön tuskallisesta odotuksesta jännitettyihin kasvoin. "En tiedä — teidän täytyy sitä kysyä neiti Agnes Franzilta".
Tyttö seisoi kuin kivettyneenä ja antoi tajuamatta ja ikäänkuin henkisesti poisolevana toisen ottaa hänen molemmista käsistänsä kiinni ja pitää niitä hetken omissaan. Hän kertoi tytölle, miten sattumalta oli saanut tietää tätinsä viimeisen tahdon ja otti vihdoin taskustansa ylimetsänhoitajan rouva-vainajan muistokirjan näyttääksensä todistuksen.
Liikutuksen kyyneleitä valui tytön poskille katsahtaessaan kirjoitettuihin riveihin, mutta ei hän ottanut käteensä tarjottua kirjaa, pikemmin sysäsi sen lempeästi luotaan.
"Tämä ei ole laillinen testamentti, hyvä herra", sanoi hän vakaasti ja päättävästi, hilliten syvää liikutustansa. "Ei yksikään avarassa maailmassa tämän perusteella tunnustaisi aiotulle perijälle todellisen oikeusvaatimuksen rahtuakaan".
"Ei yksikään!" toisti toinen. "Mutta mitä pahaa on maailma-raukka teille tehnytkään, kun luulette sen olevan täynnä roistoja? Mahdollista on, että ihmisiä löytyy, joiden mielestä sukulaisen ilmaisema viimeinen tahto ei ole minkään arvoinen, ellei niin ja niin monen vieraan ihmisen piirtämät harakanvarpaat ole kirjoituksen alla — minun puolestani olkoot siinä miten paljon tahansa nimittämällänsä oikeutetulla perusteella — mutta kuten minä asian ajattelen, olisi se aivan epärehellistä tämän laisessa tapauksessa nojautua lakiin. Niin, älkää minulle päätänne pudistako, ikäänkuin oikeuskäsitteeni olisivat kotoisin satumaisesta maasta, josta ei ole tiedetty pitkiin aikoin. Kenties nämät käsitteet pohjalta ovat yhtä raskaita ja hitaita, kuin koko henkinen asustoni — itsehän tiedätte, miten taitamaton minä olen käsittämään ihmisiä ja suhteita, miten naurettavassa luottamuksen ja vakuutuksen luulossa viikkokausia mukavasti ja hyvin voin pitää harvinaisimpaa täytenä totena — mutta miten onkaan, on minun oikeuskäsitteilläni kuitenkin korkein, virheettömin tuomari, omatunto puolellansa".
Tyttö oli toisen huomauttaessa petetyn osaa, jossa hänen oli tahtomattansa täytynyt pitää toista, kovasti punastuen ja askeleitansa kiirehtien rientänyt eteenpäin toisen pysyessä hänen vieressään. Metsikkö oli jo jäänyt heidän taaksensa ja amtmannin puisto tuli näkyviin.
"Tämä löytö edesmenneen tätini työrepussa ei tosin minulle mieluinen ollut, sen suhteen, että se saattoi minut persoonalliseen yhteyteen ikävän amtmannin väen kanssa", jatkoi hän hetken vaiti oltuansa, jolloin miellyttävä kujeilu, joka niin kaunisti hänen kasvoillansa, auringon valon tavoin tuli näkyviin. "Velvollisuuden tunteeni, syntisesti kyllä, paadutin ja luulottelin otaksuttavaksi, että asianajajani aivan hyvin asian toimittaisi, sitten kun olin ehtinyt lähteä Hirschwinkelistä. Ja silloin astui äkkiarvaamatta muuan amtmannin poikakin näkyviin, joten asia yhä enemmän kietoutui. Minä huomasin itseni pakoitetuksi lähemmin tutkimaan olosuhteita maatilalla, jos tahdoin oikeudenmukaisesti toimia. Minun täytyi saada selville, miksi tätini oli määrännyt tytön molempien vanhuksien hoitajaksi ja holhoojaksi, kun näillä oli poikakin, jonka piti olla heidän luonnollisena turvanansa".
"Minä käsitän aivan hyvin rakkaan, uskollisen vanhan ystävän", sanoi hänen rinnallansa kulkeva tyttö liikutettuna. "Otto oli aina muinoin hyväsydäminen ja aina heikkouteen asti myöntyvä. Vallanhimoista isäänsä vastaan ei hänellä ollut tahtoa eikä uskallusta, kuten ei äitiraukallansakaan. Mutta nyt kun hän on saanut elämästä niin katkeria kokemuksia, tietäessään miten kovaa nälkä on, ja että hän ainoastaan säästäväisyydellä ja lujasti vastustaen tunnettua tuhlauskiihkoa voipi tehdä vanhempainsa elämän ihan huolettomaksi, nyt —".
"Tarkoitatteko, että minun pitäisi hänen hyödyksensä muuttaman tämän kirjan testamenttimääräyksen?"
Tyttö oli hetken vaiti ja kohotti kauniit, loistavat silmänsä täynnä sanomatonta kiitollisuutta toista kohti. "No niin", sanoi hän vakavasti, "ellei ole väärin minulta vakauttaa teitä tässä äärettömässä jalomielisyydessä".
Toinen nauroi aukaisten puiston veräjän, jonka luo juuri olivat tulleet. "Siis en enää voi kehoittaa teitä astumaan omalle tilallenne, kuten aikonut olin — te olette lahjoittanut oikeutenne".
"Ja niin sydämen halusta!" huudahti hän astuen ja kääntyen toista kohti. "Minä en tarvitse mitään itselleni — ja yhden asian tiedän" — hän laski kätensä vakavasti ristiin rinnan yli — "minne menenkin, täällä on kotoni, tänne voin tulla, kun joskus tahdon maistaa kotona olemisen suloista tunnetta".
"Minusta näyttää että kyllin raskaasti olette sen oikeuden itsellenne taistelleet. — Mutta ettekö sitten tiedä, että naisen ainoa ja oikea mies ja isäntä ei kärsi että hänen vaimonsa pitää muusta kodista kuin hänen rinnallaan".