The Project Gutenberg eBook ofAmtmannin MariaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Amtmannin MariaAuthor: E. MarlittRelease date: April 7, 2008 [eBook #25011]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AMTMANNIN MARIA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Amtmannin MariaAuthor: E. MarlittRelease date: April 7, 2008 [eBook #25011]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Amtmannin Maria
Author: E. Marlitt
Author: E. Marlitt
Release date: April 7, 2008 [eBook #25011]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AMTMANNIN MARIA ***
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
E. Marlitt
Suomennos.
Tampereella, Emil Wesander'in kirjakaupan kustannuksella, 1883.
Tampereella,Takausyhtiön kirjapaino, 1883.
1.
Vanha ylimetsänhoitajan rouva oli jo enemmän kuin vuosi takaperin kuollut. Vuosi on pitkä aika kuolleille, jotka, kuten tiedetään, pian unhoitetaan, eikä tuo vanha nainen Hirschwinkelissä ollut, kuten sillä maanpaikalla oli tapana sanoa, jättänyt jälkeensä yhtään "ystävyyttä" [sukulaisia] — hänen tähtensä ei ollut lähellä eikä kaukana pienintäkään palasta suruharsoa otettu eikä pidetty. Sellaisten suhteiden aikana piti kai hänen yksinäisen olonsa jäljiltä sammuman, kuten kynttilän liekin, jota sammuksiin puhalletaan, ellei elonsa ajalla hänellä olisi ollut "originalin" (omituisen ihmisen) suuresti silmiinpistävät piirteet — ja sellaisten luonteiden muisteleminen ei katoa niin pian jälkeen jääneiden mielestä.
Ne harvat kylän asukkaat, joiden tie silloin tällöin kulki Hirschwinkelin suuren asuinrakennuksen sivu, katsahtivatkin sen vuoksi toisen kerroksen kulma-ikkunaan, toden teolla odottaen tuon pienen naisen naaman valkoisine hiuskähäröineen otsalla ja ohimoilla sekä terässankaisine silmälasineen nenällä, hilpeästi, kuten aina, pistävän päänsä heidän askeleensa kuultuaan ja katsovan ulos akkunasta. Siitäpä aina hänen terävästi tarkasteleva silmäyksensä silmälasien yli olikin heti huomannut jokaisen, miten huolellisesti tahansa salatun, reiän kyynärpäässä, jokaisen pienen tahrapilkun takin liepeessä tai hameessa, niin vieläpä kärsimyksen heikoimmatkin piirteet, ja sielläpä oli aina tilaisuuden mukaan heille lausuttu joku kova, moittiva sana, tai kehoitus köyhälle syntiselle heti huolinensa tulemaan hänen luoksensa.
Enimmin kaipasivat häntä kuitenkin metsässä työskentelemät halon hakkaajat, pienkeittäjät ja kimröökin polttajat. "Pieni metsänrouva" oli aina niin säännöllisesti ja vakavin askelin näyttäynyt metsässä. Hänen mustan huntunsa hartioiden ympäri käärityn suuren huivinsa tunsivat he yhtähyvin kuin hänen nopsat, pienet jalkansa valkoisissa sukissa, joiden yli, muinoisajan tavan mukaan, mustat kengännauhat olivat ristiin kierretyt, nämät kaikki olivat yhtä hyvin tunnetut, kuin tuo viheriästä kankaasta tehty vanha pussi, joka riippui hänen käsivarrellansa, ja tuo älykäs, valkoinen villakoira, joka juoksi iäkkään emäntänsä rinnalla.
Viheriästä työpussista oli aina tiheissä ryhmissä pilkistellyt äsken poimittuja yrttejä, joiden tähden tuo vanha selkä uupumatta oli taipunut. Sitäpaitsi sisälsi tuo vanha, tilava kangassäiliö aina koko varaston haavurin työaseita, laastarikääryjä ja lääkepulloja, sitä paitsi ei sieltä milloinkaan puuttunut muutamia palasia karheata saipuaa, sillä, kuten muiden hyväätekevien rouvasihmisten tapana on keittää köyhille lämmintä lientä, niin keitti ylimetsänhoitajan rouva heille ahkeraan suurissa pesupadoissa saipuata ja soopaa. Samalla kertaa likaisten pelotuksena ja kipeiden ja kärsiväin pelottomana lääkärinä ja kylvettäjänä, oli hän myöskin ollut oikea kauhistus, oikea paholainen Thüringissä niin yleisesti vallassa olevalle taikauskolle, ja vähinkin epäluulon kipenä, että oli ryhdytty uhriin ja loihtimisiin haavojen ja muiden ruumiin vammojen parantamiseksi, sai hänet antamaan kansalle kelpo läksyn ja lukemaan heille lakia, oikein "nuottien mukaan", kuten he sanoivat.
Hän oli kuollut luonnollisella kuolemalla kuumeesen, jonka hän sai vilustuneena etsiessään parantavia yrttejä tuulen alaisilta vuorten huipuilta. Koska hän sairastumisensa ensi hetkestä viimeiseen hengen vetoon asti oli ollut kokonaan houreissa, eikä enää tullut järjille, niin ei ensinkään ollut epäilystä siitä, että ne pahat voimat, joita vastaan hän elinajallansa oli taistellut, vihdoinkin olivat tarttuneet hänen itsensä "kauluksiin", hänen oli täytynyt, muu ei auttanut, "nähdä jonkun" metsässä ja se oli loihtinut hänet pois.
Mitään testamenttimääräyksiä ei löytynyt ja siis lankesi hänen, paraimmassa järjestyksessä oleva ja niin sanotussa Hirschwinkelissä siaitseva tilansa kaukaiselle sukulaiselle Mark Brandenburgissa, josta ei yksikään ihminen tähän asti ollut mitään kuullut, tuskin kyllä oli saatu tietää että hänen nimensä oli Markus ja hän oli suuren, Berlinin lähestöllä olevan konetehtaan omistaja.
Tämä ei näyttänyt panevan mitään huomiota uuteen omaisuuteensa. Sen hoitaminen ei liene hänelle ollut soveliasta, jonka vuoksi kaikki oli yhdessä summassa vuokrattu. Vuokraaja asui alikerrassa samalla kuin tuon aution rakennuksen ylikerrassa hiiret elamoivat kaikessa toivottavassa vapaudessa. "Niin", oli vuokraajan kauniimman puolen, rouva Griebelin tapana lausua, halveksien nyykäyttäen päätänsä, "niin, hämmähäkit kyllä vielä inhoittavilla harmailla kutomuksillaan tukkivat avaimen reiän", sillä kerrokseen pääsy oli yhtä vähän myönnetty hänelle, kuin heidän majesteeteillensa luudalle ja harjalle.
Thüringerwaldin korkeammalla siaitsevilla osilla eivät viljakasvit oikein hyvin menesty. Niittymaat ja perunapellot ovat vallitsevina. Kapeat laaksokäytävät ovat usein penikulmaa pitkinä viheriöinä juovina, kuten samettivyöt metsää kasvavien vuorten välillä; ruohovyöt, ja myöskin siellä täällä joku viileä mulloista rikas puro, ja valkoinen, tasainen lehtokäytävä vaihtelevat täällä toistensa kanssa. Hirschwinkelin sitä vastoin muodosti kolkoilta tuulilta erittäin hyvin suojeltu ja kuitenkin auringon valaisema rotko vuorien välissä, jonkunmoinen saari, jossa kesätuuli sydämensä halusta voi edellänsä ajaa korkealle aaltoilevaa viljaa ohrapelloilla, niin saattoipa se tepastella, kullalta loistavilla, kallisarvoisilla nisupelloillakin.
Tuo kaunis tila oli jotensakin erillään vilppaamman liikkeen alaiselta tieltä, ikäänkuin metsäkulissien takana. Siksi saattoikin aivan helposti tapahtua, että tuo outo, joka jo pitkän hetken oli kulkenut eteenpäin metsätiellä, äkkiä pysähtyi siemauksella raitista lähdevettä itseänsä vahvistaaksensa otaksuttavasti vieläkin pidemmälle matkalle.
Tämä lähdevesi, joka jyrkältä lirisi, alastomien, toisiinsa kietoutuneiden kovin kallellaan olevan männyn juurien lomitse, oli kylmää kuin jää ja maistui oivalta. Matkamiehen pieni hopeainen pikari täyttyi ja tyhjentyi useita kertoja, sitten lähti hän edelleen.
Vasemman olkapäänsä yli rippui hänen matkaviittansa ja sivulla nahkanen väsky, kevyt varustus matkalla. Muuten saattoi helposti luulla tuon solakan miehen vaalean harmaassa puvussa käveliäksi, joka kokonaan näkyi vaipuneen siihen nautintoon, minkä metsän kauneus hänessä herätti, niin huoletonna ja hyvässä levossa seurasi hän tietä, jossa se, ikäänkuin leikattuna pyökkimetsän hämärään, tunkeusi eteenpäin puurunkojen välitse.
Hän oli tähän asti kulkenut aivan yksin, ei hän ollut kohdannut ainoatakaan ihmishenkeä. Hän näki oravien hyppelevän oksalta oksalle, hän näki horsmien viheriät leveät lehdet tien varrella hiljaa häilyvän, kun joku pieni eläin liikkui tuossa viherikössä, jonka metsämullan kasvattama voima oli lykännyt aina pyörän jälkiin asti tiellä. Heikot tuulenpuuskat toivat hänelle mansikoiden tuoksun ja samalla hetkellä myöskin paistettujen perunain ruokahalua herättävän hajun. Kaukaa tunkeusi heikosti hänen korviinsa kirveen iskujen ääni, jo neljännen osan tuntia oli matkaajaa oikealla puolella seurannut juoksevan veden hiljainen lirinä, puroa ei hän sentään saattanut nähdä. Mutta nyt harveni metsä vähittäin sille puolen, ja auringon valaisemia niityntilkkuja tuli näkyviin; tuon ruohon peittämän palstan keskitse riensi pikaisin aalloin puro, joka kauvempana pyöritti sahamyllyn ratasta. Synkkien puiden ahtaan puitteen väliin oli kokonainen, pieni metsä-idylli koko lumoavassa voimassaan mahtunut. Kapea silta johti puron yli, jotenkin alkuperäinen siltarakennus, jonka harvojen, ammottavien palkkien väliltä sillan alla kuohuva vesi katseli päivän valoa.
Vieras kiirehti askeleitaan. Hän astui sillalle, siitä saadaksensa täydellisen yleiskatsahduksen tuosta kauniista maaseutukuvasta, mutta hän ei näyttänyt tuntevan sitä salaista ansaa, jonka sellainen, huolimattomasti puron yli tehty puulaituri voi kohdussaan sisältää, sillä luodessaan ihastuneen katseensa myllyä kohti, vaipui hänen toinen jalkansa äkkiä ja hän huomasi sen istuvan kiini kiilattuna sen petäjärungon, joka muodosti laiturin äärimmäisen syrjän, ja lähimpänä olevan palkin väliin.
Pieni kirous huulillansa ponnisti hän itseänsä, näyttäen kaikkia kärsimättömyyden ja harmin merkkejä, vetääksensä jalkansa pinteestä, mutta sillassa ei ollut käsipuita ja pintehessä olevalla ei ollut edes kävelykeppiä apunansa, johonka olisi voinut nyt tarpeellisessa perinpohjaisessa voimain ponnistuksessa nojautua. Liikutettuna ja vähän harmista vavisten lakkasi hän turhista kokeistansa ja katsoi ympärillensä etsiskellen apua, jota, tuossa yksinäisessä laaksossa kuitenkin näytti sangen mahdottomalta saada.
Samassa silmänräpäyksessä kääntyi naishenkilö sahamyllyn kulmasta ja ohjasi askeleensa siltaa kohti. Hän kantoi päänsä päällä suurta tukkoa äsken niitettyä heinää, jota taakkaa hän kannatti toisella, ylösnostetulla kädellään. Kaikesta, min nähdä voi, otaksui hänen palvelustytöksi, nuoreksi, kainoksi talonpoikaistytöksi, joka näytti tuntevan jotain pelkoa vieraasta sillalla, sillä hänen alussa nopea käyntinsä silminnähtävästi hidastui vieraan huomattuansa.
"Hei, kuule, riennä vähän lapseni", huusi hän kärsimätönnä tytölle.
Tämä seisahtui nyt ikäänkuin kiininaulattuna.
Sillalla oleva mutisi hampaidensa välissä jotain äärettömästä moukan tyhmyydestä sekä teki taasen epätoivoisen kokeen päästä irti. Tytölle lienee selvinnyt nähdessään nämät hänen ponnistuksensa, ettei tässä mitään pelättävää ollut, vaan pikemmin oli hän avun tarpeessa oleva ihminen. Tyttö ei kauvemmin arvellut, vaan meni hänen luoksensa.
"Kas — ettäs jo huomasit, etten minä mikään ihmissyöjä ole", sanoi hän, lähemmin tyttöä tarkastamatta. "Ja nyt sinun täytyy auttaa minua pintehestä. Asetu tähän aivan viereeni, mutta seiso vakavana, että saatan panna käteni olkapäällesi".
Tyttö lähestyi nyt häntä sanaakaan lausumatta, mutta samassa silmänräpäyksessä, jolloin hän aikoi nojata häneen, huomasi hän, miten tyttö salaa kajosi heinäkimppuun sekä otti siitä suuren heinätukon olkapäänsä ja käsiensä väliin — miten naurettavaa! — talonpoikaistytöllä oli arka iho. — Hän pysähtyi liikkeessään ja veti kätensä takaisin. "Etkö tahdo?" kysyi hän hyvällä tuulella.
"En — — oikeastaan en! Mutta ei sahuri eikä hänen renkinsä tule kotiin ennen iltaa ja vaimo myllyssä on heikko ja kipeä".
"Vai niin, minun täytyy siis, kuten ketun ketunraudoissa, pysyä pintehessä, ellet sinä armahda minua".
Hän nojautui eteenpäin heittääksensä silmäyksen tuon suuren, valkoisen huivin alle, jonka hän auringon paisteen suojaksi oli heittänyt päänsä yli ja solminnut leu'an alle. Mutta huivi ulottui kauvas eteenpäin, kuten leveä hatunräytä ja varjosti aina tuntemattomuuteen asti otsan ja nenän. Kasvojen ala-osa taasen vielä enempi katosi tuon solmitun huivin paksuihin laskoksiin: — jos hän oli kaunis vaiko ruma, jäi siis selville saamatta.
"Niin, pikku-häveliäs, tässä ei muu auta. Sinun täytyy suvaita", lisäsi hän pidätetyllä pikku-hymyllä. "Otaksu olevasi laupeuden sisko ja tee se kristillisestä rakkaudesta".
Tyttö oli vaiti ja nojasi vasemmalla kädellänsä lantiotansa vastaan saadaksensa enemmin voimaa asemalleen. Hän oli pitkä, solakka, kaunisvartaloinen tyttö ja seisoi lujana kuin muuri, kuu toinen nyt, kädellään nojautuen hänen olkapäähänsä, koki äkkinäisellä nykäyksellä vetää jalkansa pintehestä. Heikko valitus, pieni, puolinainen kirous hampaiden välistä kuuluivat tytön korviin; sitten juoksi pinteessä ollut, äkkiä vapautettuna keskelle siltaa ja polki jalallansa useita kertoja tullaksensa vakuutetuksi, että kärsinyt jalka oli vahingoittomana.
Sill'aikaa läksi tyttö edelleen.
"Odota — sana vielä", huusi hän tytön jälkeen.
"Ei ole aikaa. Kala pahenee", vastasi tämä huoletonna käyden eteenpäin. Puoleksi kääntyen näytti hän, että hänellä oli pieni verkko, jossa oli yksi mullo, oikealla käsivarrellaan riippumassa.
"Eikö sitä sellaisessa tapauksessa olisi mahdollista palkita, miten?"
"Ei!"
"Ei? — Siis ei… Mutta miten on kiitollisuuteni laita?" —
"Pitäkää se itse!"
"Vai niin! — Sinä olet lyhyt-nokkainen, lapseni", nauroi hän, pistäen taskuunsa takaisin silkkihuivin, jolla oli pyyhkäissyt viimeisenkin tomuhiukan sattuneesta jalastaan. Heti oli hän tytön rinnalla.
"Minusta näyttää", lausui hän, "ikäänkuin piileisi tuon ruman huivin alla hiton uhkamielinen pää. Mutta miten kävisi, jos olisin yhtä kova kuin sinäkin, enkä ensinkään tahtoisi apuasi lahjaksi?"
"Sitten teette paraiten, että heti käännytte takaisin paikallenne sillalla".
Hän pyrskähti kovaan nauruun ja koki vielä kerran uteliaana, heittää silmäyksen varjostavan huivin alle. Tytöllä oli synnynnäistä sukkeluutta; "moukan tyhmyyttä" ei varmaankaan ollut enempää hänen kasvoillansa, kuin huulillansakaan. Tyttö käänsi äkkiä päänsä sivulle ja hänelle jäi vaan tytön vartalon tarkastaminen. Tyttö oli karkeasti puetettuna. Vanhasta hameesta olivat hiat pois ratkotut ja niiden oli täytynyt tehdä tilaa liinakankaisille hioille, jotka pitkinä ja lumivalkeoina ulottuivat aina käsivarsien yli. Rintaa ja selkää peitti rääsyinen, monesti pesty pumpuli-huivi; kovaksi tärkätyn, sinisen esiliinan kankeat laskokset kaikkea muuta paitsi kaunistivat hänen vyötäisiänsä ja lanteitansa. Epäilemättä kuului tyttö palvelusväen luokkaan. Hameella, vaikkapa muutettu ja työpuvuksi alennettukin, oli kuitenkin sellainen leikkaus, jollaisia kaupungeissa pidetään sekä johti se varmaankin alkunsa emännän vaatevarastosta.
"No, sitten tahdon minä samarialaispalveluksestasi edes puristaa kättäsi".
Hän veti reippaasti hansikan oikeasta kädestään, valkoinen, roteva käsi, kaunis kantasormus sormessa ja ojensi kätensä tytölle.
"Minun käteni on kova", lausui tämä, vetäytyen takaperin. Oikean kätensä, josta kalanverkko rippui, hautasi hän samalla oikein syvälle esiliinansa poimuihin.
"No niin, senpä olisi minun pitänyt ymmärtää", vastasi hän leikillisesti. "Ohdakkeet Thüringissä pistävät, jos niihin kosketaan, sen huomasin jo tuolla sillalla. Palveletko tuolla myllyllä?"
Tyttö oli hetken vaiti, sitten vastasi hän: "Myllysahurilla ei ole varoja pitää ensinkään piikaa. Hän on vuokrannut myllyn, se kuuluu Hirschwinkelin kartanoon". — Sitten kiirehti hän askeleitaan ja meni tietä eteenpäin suorana kuin mänty metsässä, tukien heinätukkulaa, jota hän kantoi päänsä päällä ja katsomatta oikealle tahi vasemmalle. Hän näytti peittämättä, ettei hänellä ollut halua enempi tutkituttaa itseänsä.
Tuo maaseutulaisen suvaitsemattomuus näytti suuresti matkustajaamme huvittavan. Hän oli vielä nuori mies, joka keveellä kävelyllään ei jäänyt tuumaakaan tytön jälkeen.
"Siis kuuluu mylly kartanoon", toisti hän kysyvällä äänellä. "Mutta, näetkö, näetkö nyt tiedän myöskin, mistä olet kotoisin. Tämä tie johtaa suoraan Hirschwinkelin asuinrakennukseen?"
"Se johtaa myöskin maatalolle".
Hän seisahtui hetkeksi. "Niin, tuo pieni, kartanoon kuuluva arenttitila, jota häverikköön joutunut amtmanni vastoin lakia ja oikeutta pitää hallussaan".
Tässä kääntyi pää heinätukkulan alla ylpeästi ja pikaisesti liikahtaen häntä kohti. Kasvojen ala-osa kohoutui samassa huivin laskoksista ja silmänräpäyksessä näki vieras pienen, kauniin suun vaaleanpunaisine huulineen, joiden ympäri viha piirsi viivojaan.
"Minä olen amtmannin luona", lausui tyttö, ikäänkuin kerrallansa katkaistaksensa hänen puheensa. Tuo orjuuden ikeessä oleva eläinraukka oikein uhkasi.
"Mitä hittoja — sitten olenkin oikein loukannut sinua, sinä varmaankin pidät isäntääsi suuressa arvossa?"
Tyttö oli vaiti, uhkamielisyydestä kuten näytti.
Hän hymyili salaa. "Sinä olet minusta omituinen, sinä. Mutta palvelethan sinä amtmannilla! Se on jotain; mutta tiedätkö, sen vuoksi onkin minulla valtaa ylitsesi".
Tyttö vetäytyi ehdottomasti takaperin.
"Niin, niin — suoraan sanoen; minä voin pitemmittä mutkitta ottaa sinulta tuon heinätukkulan, voin ottaa huivisi pantiksi, ellet saata todistan isäntäsi täyttä omistusoikeutta siihen niittyyn, josta äsken niitit heiniä. Hän ei maksa vuokraansa, vaan ottaa sentään hyötyä maalta, joka enemmän kuin vuosi ja päivä sitten ovat häneltä pois tuomitut. Mitä sinulla on nyt tähän vastaamista?"
Aluksi ei tyttö näyttänyt saavan sanaakaan suustansa, mutta sitten lausui hän matalalla äänellä: "että teidän täytyy olla Hirschwinkelin uuden herran".
"Se minä olenkin. Etkö nyt jo huomaa, että sinulla on paljon syytä olla hyvä minua kohtaan".
"Minun — teitä kohtaan?" Rajaton liikutuksen tunne näytti kulkevan tytön koko olennon läpi.
"Älä pelästy", nauroi hän. "En minä ole mikään huono ihminen; päin vastoin — nyt en ensinkään ota vastaan tuota kovaa kättä, joka äsken niin ylpeästi minulta kiellettiin tuolla pienellä liikahduksella: 'älkää koskeko minuun', en, vaikka se kuinka ystävällisesti minulle tarjottaisiin… Mutta kaikissa tapauksissa tahtoisin sinun olevan hiukan kohteliaamman minua kohtaan". —
"Niiden ihmisten, joita rakastan, vihollista kohtaan?"
"Vihollista? — Hm. Niin, sinulla on aivan oikein, sen suhteen, että minä olen kaikkien pelaajien ja tuhlaajien leppymätön vihollinen ja sinun amtmannisi on sellainen, jonka vertaista täytyy hakea".
Tytön rinnasta kohosi huokaus ja huolestuneena änkytti hän: "Silloin kai te minun".
"Sinun rakkaan herrasi kanssa teen riidan lyhyeksi, tahdot sanoa", tarttui hän toisen puheesen sangen ankaralla äänellä, muuttamatta kasvojensa väräystä. "Sen ymmärtää itsestänsäkin. Minä kyllä hänet opetan ja heti sittenkin, ilman armoa — tuon tuhlaajan, isonkehujan — siihen saat luottaa — asioissa en ensinkään ymmärrä leikkiä… Tiedätkö nyt, ken on edessäsi?"
"Kyllä, rikas mies, josta jo raamatussa kerrotaan".
"Aivan niin! Mies, joka ei ensinkään pääse taivaasen, juuri sentähden että hän on rikas — se raukka! — Niin, niin, sinä olet oikeassa, tyranni, verenimijä, ihminen, jolla raha-asioissa on kivikova taikka vieläkin paremmin ei ensinkään sydäntä, kuten käytännöllisen asiamiehen tulee… Mutta, älä nyt niin juokse, tyttö!"
Tämä olikin todella alkanut käymään oikeata ryntäysmarssia ja tällä kertaa jäi herra Markus jälkeen. Hän katseli kiinteällä huomiolla tytön perään. Niin, jospa tuo ruma, rääsyinen puku rumentikin tyttöä, jalo vesa oli hän ainakin Thüringin honkametsissä, ilmiö täynnä eloa ja itse tietämätöntä suloa, hoikan, nuoruuden voimaisen ruumiin kaikissa liikkeissä… Vahinko tuosta vartalosta, jota päivänpaiste, työ ja köyhyys kuihduttivat ja kalvoivat, pian tehdäksensä sen köyryksi kulmikkaaksi, ennenaikaansa vanhentuneeksi vaimoksi… Epävarmaa oli kuitenkin, josko ei pää, heti kun varjoava huivi pois putoo, tekisi ruumiin aatelin ja sulon tyhjäksi. Tuo lempeästi piirretty suu ei läheskään ollut takauksena siitä että tyttö ei ollut karsas, ettei hänen kasvonjuonteissaan ollut jotain jokapäiväistä, ettei hänessä ollut pisamia, ettei hän ollut punatukkainen — mutta ei tuon valkoisen huivin kulman alta pisti juuri esiin loistavan, mustan hiuskähärän kärki — ei, punatukkainen ei hän ollut.
2.
Tuskin oli tyttö ehtinyt parikymmentä askeletta eteenpäin, kun pieni, vahva rouva ruskeassa olkihatussa ja avarassa röijyssä astui esiin ajotielle vinoon tulevalta polulta. Hän meni suoraan rientävän tytön luoksi ja piteli häntä kiini esiliinasta.
"Kuules nyt, tyttö, onko teillä todellakin", kysyi hän, "niin ylellisesti kalliita perunoita, kun sinä kesäkuun lopulla, se on kesäkuun lopulla, niillä tukit kerjäläiskakarain likaiset suut". Nämät sanat eivät kuuluneet torumiselta, rouva puhui sangen vitkaan ja miettivästi, mutta painolla. Kuului, että hän oli tottunut kaikessa ystävyydessä oikaisemaan kansaa. "Jok'ikinen päivä konttaan minä nelin ryömin kellarin nurkissa löytääkseni vielä jonkun hienon salaatiperunan pöydällemme ja tuolla" — hän viittasi samalle suunnalle, mistä tyttö juuri oli tullut — "ja tuolla paistavat he sellaisia joukottain tuhassa. Eikö sen pitäisi suututtaa ihmistä. Me maksamme minuutillansa, täsmällisesti kalliin vuokran huonosta maasta ja sinun amtmanniväkesi korjaa sadon paraimmilta pelloilta, he elävät niin kauvan kuin päivä paistaa yhdessä humussa, eivätkä ensinkään pidä lukua siitä, että kaikki tämä on maksettavakin kerran".
"Rouva, antakaa minun mennä!" huudahti tyttö puoleksi käskien, puoleksi pelästyneenä sekä koki päästä edemmäksi.
"Rouva, rouva", kertoi tuo pieni, paksu vaimo vihastuneena, päästämättä irti esiliinan nauhaa. "Olenko minä sitten päiväpalkkalaisen vaimo? Eikö sinulla, tyttö, ole ensinkään ihmistapoja? Jospa edes olisit sanonut 'rouva kartanonhoitajatar', tai, sama se minun puolestani, vaikka vaan 'rouva Griebel', mutta pelkästään vaan 'rouva'. Et sinä ole hituistakaan herrasväkeäsi parempi. Lahjoittaa tuota pikaa pois kalliita ja hyviä tavaroita, jotka eivät edes ole maksetut, ja sentään on ylpeyden perkele ja turhuuksia päässäsi. Onko sinua milloinkaan nähty pellolla tai niityllä ilman tuota varjostus-tilkkua?" — Hän viittasi tytön päässä olevaan valkoiseen huiviin. — "Mutta kuules, kun ollaan palveluksessa, niin ei saa katsoa, polttaako aurinko pari pisamaa enemmän tai vähemmän ihoon, se ei sovi, sillä silloin nauravat ihmiset sinua, kuten nyt ilvehtivät, että ei heinäkopsa ole kyllin hieno ja korea sinulle. Täällä maalla ei pään päällä kanneta heinä-apetta kotiin — niin ei ole tapa meidän kesken. Ja odotas jahka katson" — hän kumartui eteenpäin — "ah, herranen aika, onko se mullo, joka verkossasi on? No, mutta kas vaan, mullo! Niin, niin, maatilalla tiedetään, mikä maistuu hyvältä!"
"Kala on sairasta varten".
"Niin, niin sairasta varten se tuodaan, ja herra amtmanni syö sen, tuo vanha herkkusuu, hän juuri. Näetkö, tyttö, ellen sitä tietäisi, olisin jo monta kertaa lähettänyt sinne teille peltokanan tai jotain muuta hyvää, enhän minä mikään peto ole, minun tulee sääli…"
"Me kiitämme sangen suuresti", kuului lyhyesti ja ynseästi valkoisen huivin alta.
"Mekiitämme", toisti tuo pikku, kunnon nainen ilvehtien. "Niin, suurisuinen sinäkin olet! Ken on sitten tuo 'me?' — Tosin on totta että amtmannilaiset ovat huonosti käyttäneet suuret varansa; tuskin ruumiin verhot ovat heidän omiansa enään, mutta siitä huolimatta ovat he yhä vaan vielä hienoa väkeä, eikä läheskään sinun vertaisiasi".
Sillä välin oli herra Markus jo hetki sitten saavuttanut heidät ja seisoi nyt aivan keskustelevain vieressä, näiden sitä huomaamatta. Vaivalla tukahutti hän naurunsa. Tuo hauska rouva oli, kun hän matkien toisti sanat "me kiitämme", samalla tehnyt niin ivallisen kumarruksen ja melkein vaipunut aivan maahan asti. Hän piti vielä tytön esiliinasta kiini ja kohtauksen katsojasta näytti, että hänen tulee vapauttaa vangittu lintu.
"Kenpä niin kiivastuu, pikku naiseni!" keskeytti hän saarnan.
Tästä äkkinäisestä keskeyttämisestä vetäytyi rouva tosin vähän takaperin, tajuutansa sentään kadottamatta. Paksun kaulansa avulla käänsi hän vitkaan ja vähän vaivalloisesti päätänsä ja sinisillä silmillään kapeasti leikattuin silmälautain alta tarkasteli hän vierasta kiireestä kantapäähän asti.
"Mitä teillä on minun kanssani tekemistä?" sanoi hän kylmästi. "Minä olen kunniallinen rouva ja viipynee kai kauvan, ennenkuin olen 'pikku naiseni' jokaiselle joka tulee hiipien kuin rotta kyyhkyslakasta".
Hän tukahutti hymyilyn ja lausui todellakin liikuttavalla tyyneydellä: "Tehkää vaan vasta-väitteitä niin paljon kuin haluatte — se ei sentään mitään auta. 'Pikku naiseni' täytyy vielä tunnin kuluessa tarjota minulle kupin kahvia ja tänään illaksi kermata minulle hyvän omeletin; 'pikku naiseni' täytyy pitää huolta hyvästä yösiasta minulle ja olla hiljaa kuin hiiri, jos Hirschwinkelissä käyttäyn, ikäänkuin olisin kotonani siellä…"
"Ah, herranen aika — tuota veitikkaa!Teolette herra Markus!" sanoi hän nauraen hieman hämmästyneenä; kuitenkaan ei 'uuden herran' äkkinäinen tulo siitä huolimatta saattanut häntä tavallisesta tyyneydestänsä. "Miksi ette sitä heti sanonut?… Tuletteko nyt vihdoinkin vanhasta markilaisesta santalaatikostanne tänne katsomaan tätä siunattua pientä maanpalaa, jonka hyvä Jumala ikäänkuin on heittänyt teidän syliinne? No ja mitä sanotte tästä? Oletteko nähnyt sellaista metsää, sellaisia niittuja, sellaisia vuoria milloinkaan ennen eläissänne? Olipa aika, että tulitte, herra Markus, olipa todellakin aika! Päittemme päällä vikisevät hiiret suurissa joukoissa ja minä tahdon nähdä tuon koipilven, joka lentää edesmenneen ylimetsänhoitajan rouvan villasukista ja alusröijyistä kun pesä vihdoinkin avataan".
Sill'aikaa oli vapauteensa jätetty tyttö poistunut kiirein askelin. Herra Markus katsahti hänen jälkeensä rouva Griebelin pään yli. Aivan selkeässä auringon valossa oli tie, jossa hän nyt kulki. Oikealla pallisti tietä niityn viheriäisyys, vastaisella puolella oli tiheä metsä suuresti harventunut. Kuten puistokäytävässä olivat pyökit tässä järjestyksessä ja heittivät siellä täällä varjonsa tien yli, joka äkkinäisesti mutkistuen kääntyi vasemmalle.
"Onko Hirschwinkel tuolla puolen?" kysyi herra Markus osoittaen yksinäistä puuryhmää, jonka taka tyttö samassa katosi.
Tien mutkassa oli tytön vartalo vielä kerran perää vastaan näkynyt terävässä muodossa, kummallisena ja vieraana; paljon enemmän ruskean Fellahin tyttären Niilin rannoilta näköisenä, kuin rotevakasvuisen lapsen Thüringin metsistä.
"Ah, herranen aika, miten lystisti te kysytte!" nauroi rouva Griebel. "Te olette jo keskellä Hirschwinkeliä ja olette jo runsaan puolen tuntia kulkenut omalla maallanne ja tilallanne. Ja tuolla puiden välissä voitte jo nähdä tilan renkituvan. — Te puhuitte äsken kahvista, herra Markus? No, saattepa Griebelin eukolta sellaista kahvia, jolle ette vertoja löydä. Käykää nyt vaan kauniisti eteenpäin tätä muhkeaa, tasaista tietä — suoraan eteenpäin vaan, niin teidän on aivan mahdoton mennä harhaan. Minä sill'aikaa riennän oikopolkua takapihan läpi keittiöön, nähdäkseni onko tytöllä kiehuvaa vettä käsillä".
Eihän se nyt mitään 'rientämistä' ollut, kun tuo pieni, paksu rouva tunki pensaiden läpi, mutta hän kulki rivakasti eteenpäin ja katosi pian herra Markuksen näkyvistä, joka kulki tiellä.
Asuinrakennus puuttui täydellisesti kaikkia koristuksia, se oli vanha huoneus jyrkkine kattoineen, päätyseinä tuulta vastaan, hyvin puhdistettu ja katto tiilistä tehty. Muuten oli kaikki yksitoikkoisesti valkoiseksi maalattu ja ainoan pysähdyksen tuossa kasarmimaisessa etusivussa teki keskellä oleva ulos pistävä rakennus perustuksesta aina kattoon asti niin tiheään ja runsaasti köynnöskasvilla peitetty, että akkunat sen kolmella sivulla näyttivät syvään vajonneilta ja olivat melkein ampumareikien näköisiä. Yksinäisesti siaitsevan rakennuksen alakerrassa oli viheriät luukut akkunain edessä, mutta yläkerrassa oli vaan väriltään valkoiset ja syrjästä karkealla virkatulla pitsillä varustetut rullakartiinit näkyvästi tomulla peitettyjen akkunaruutujen takana.
Laveassa, koko pihapiiriä ympäröivässä muurissa, joka molemmin puolin sivutti rakennusta, oli oikealla sisäänkäytävä, kaunis, raskas kaksoisovi, puleerattuine, kiiltävine messinki-kädensioineen, vasemmalla meni muuri ilman mitään pisätystä kulmaan saakka, johon viheriäin köynnöskasvien ympäröimä puisto-huvila oli rakennettu, ikäänkuin pieni, ympyriäinen linnun pesä. Kirsikka- ja omenapuut levittivät oksiansa muurin yli, sen tahna kohosivat lehmuksien ja kastanja puiden latvat.
Ylimetsänhoitajan rouvan entinen koti teki hämmästyttävän ystävällisen ja hyvän vaikutuksen. Akkunain edessä oli ruohosto niin viheriä, niin runsas ja tasainen, kuin olisi ollut tapana leikata sitä. Kauvempana, vähän alenevalla laaksovierulla oli peltomeri aaltoavine viljakasvineen, rapsi ja valkojuurikas kenttineen, pellavamaa liehuvin sinisin kasvihunnuin.
Herra Markus oli, rouva Griebelin poistuttua, hitaasti kävellyt eteenpäin ja seisoi nyt keskellä tuota pientä maapalasta, jonka hyvä Jumala ikäänkuin oli heittänyt hänen syliinsä. Hänen ympärillään henki metsän suloisin rauha. Huumaava vasaroiminen ja kolina hänen tehtaissaan, loppumaton juoksu ja melu Berlinin kaduilla, johon kaikkeen hän oli kodistunut, kuinka kaukana, kuinka äärettömän etäällä tuo kaikki tällä hetkellä oli hänestä!
Pari kalkkunaa menivät nyt äänettömästi ulos portista, joka varmaankin hänen kunniakseen suurimmalla kiiruulla oli avattu, ja ylhäällä nousi äkkiä eräästä savupiipusta paksu savupilvi loistavalle siniselle taivaalle. — Rouva Griebel korjasi varmaankin puita kahvipannun alla ja lämmitti leivin- ja paistin-uuneja uuden isännän kunniaksi ja tervetuliaisiksi. "Sulo, rauha, oi sopu suloinen", hyräili herra Markus itsekseen. "Hiljaisuus sä, mi levon tarjoat!" — Taivas! Hän kääntyi ympäri ja katsoi alakerran avonaista akkunaa kohti, josta pianon säveleitä kuului. Sitten heitti hän päätänsä taaksepäin, nauraen. "Peto, hirveä helylaatikko! Aina tänne asti seuraat sinä musiikiin kyllästynyttä kaikuvilla vasaroimillasi!" huudahti hän koomillisella äänellä ja astui äkkiä portista pihaan, jossa hänet vastaanotti äkäinen koiran haukunta.
"Sultan! veitikka etkö heti ole hiljaa! Tuskin kuulee tässä melussa mitä itse sanoo", kirkui rouva Griebel, seisoen rakennuksen rapuilla. "Huis! taikka minä tulen kepin kanssa!"
Sultan meni takaisin koirankoppiin ja kokonaan muutetulla äänellä sanoen: "Jumala siunatkoon tuloanne", ojensi hän astuen alas rapuilta molemmat kätensä 'uudelle herralle'.
"Tämä on herra Pietari Griebel, rakas mieheni" — näin sanoen pisti hän kätensä miehensä kainaloon, tämä oli hänen kanssaan astunut huoneesta. — "Ja — kuuletteko mitään herra Markus? — se on minun Luiseni, joka tuolla sisällä soittaa niin kauniisti. Teidän kunniakseen soittaa hän marssin 'Profeetasta'. Hän on paras oppilas tyttökoulussa ja hänestä tulee kotiopettaja. Niin, ja nyt tunnette kaikki kanani ja hanheni".
3.
"Uusi herra" ei suostunut ehdoitukseen juoda kahvia tuossa "komeassa kamarissa, jossa 'minun Luiseni' yhä edelleen riensi 'kaikuvin vasaroimisin'". Kuinka paljon rouva Griebel tomuun, hiiriin ja hämmähäkin verkkoihin yläkerrassa katsoen olikin sitä vastaan, tahtoi herra Markus kuitenkin heti asettua omaan kerrokseensa ja astui rappusia ylös.
Hän oli määrännyt, ettei sinettiä edesmenneen huoneisin rikottaisi, ennenkuin hän itse kerran saapuisi sinne; nyt tempasi hän paperin ulko-ovelta pois ja herra Pietari Griebel aukasi oven hänelle. Yhtä kodikkaalta ja miellyttävältä kuin rakennuksen ulkopuolikin näytti yläkerroksen sisustuskin.
Rouva Griebel veti rullakartiinit varovasti ylös. Hän riemuitsi: akkunanruudut olivat tomusta valkeat ja lähimmälle pöydälle hän ivallisesti hymyillen kirjoitti tottumattomalla sormella muutamia muodottomia kirjaimia tomukerrokseen, joka pöydän peitti. Mutta lattiat olivat lumivalkoiset ja puhtaat, ja koiruohon ynnä muiden hyödyllisten kasvien tuoksu täytti huoneet, joihin kuitenkin ilmaakin yhä pääsi virtaamaan katossa olevien ilmareikien kautta.
"Avonaiset akkunat ja vähäinen lakaseminen tekevät kaikki vahingon hyväksi taasen", sanoi "uusi herra" iloisella mielellä ja aukasi keskimmäisen akkunan toisen puolen, tämä kuului edellämainittuun ulonnukseen etuseinällä.
"Eikä löydy ensimmäistäkään tukittua avaimen reikää!" pilkkaili herra Pietari Griebel: "Missä nyt ovat hämmähäkit, joista koko talven olet murissut. Vanha rouvamme oli kunnon eukko, parempi kuin joku muu — hän ei sellaisia syöpäläisiä kärsinyt — mistä siis olivat hämmähäkin verkot tänne tulleet, Jettchen?"
"Vilkasepa ensin kirjoitushuoneesen, Pietari, ennenkuin noin viisaudestasi ylpeilet. Pilvenkorkuisilla kirjahyllyillä ja kirjarivien takana olet kyllä noita kumma-eläviä näkevä. — Niin, herra Markus, siellä vasta lukemista on. Kirjoja loppumattomasti! Ja kaikki mitä niissä on, oli vanhan rouvan päässä. Hän oli lääkäri ja apteekari samalla kertaa ja tuhat vertaa taitavampi kuin tuo viheliäinen parturi tuolla Tillrodassa, joka antaa ihmisten haukkua itseänsä tohtoriksi. Mutta siksipä pitikin hän erittäin hyvää silmää tuohon vakavaan rouvaan, samoin kuin pastorikin, joka hänen haudallaan ruumissaarnassa väitti, että hän eläissään oli jumalaton, siksi ettei hän tahtonut tietää perheestä ja sellaisista ja kun hän oli kaikkien silmänkääntäjien ja noituvien perinpohjainen vihollinen. No niin, taivaassa hän nyt istuu ja hän tuolla Tillrodassa ei kuitenkaan uskalla määrätä hyvälle Jumalalle, ken pääsee hänen taivaasensa, ken ei".
"Niin, kelpo eukko hän oli, ylimetsänhoitajan rouva", lisäsi Pietari Griebel. "Talouden hoidon suhteen oli hän perehtynyt asioihin kuin koko mies. Minä olin ainoastaan kaksi viimeistä vuotta hänellä kartanon hoitajana, mutta niin vanha kun olinkin, opin sillä aikaa enempi kuin kymmenenä vuonna edellisellä isännälläni. Olkaa hyvä ja katsokaa tuonne" — hän ojensi, kätensä viljavaa vainiota kohti, joka laveni heidän edessään, — "tämä kaikki on pääasiallisesti hänen työstänsä, sillä ylimetsänhoitaja ei liene tuskin nimeksikään ymmärtänyt sellaista. Tosin ovat nuo pari peltoa tuolla mäntymetsän takana huonommin hoidetut, ne kuuluvat maatilaan ja siellä ei juuri paljon liikuta — lainopillinen asianajajanne lienee kyllä asiasta teille kirjoittanut".
"Se on totta. Neljä vuotta on maatila ollut amtmanni Franz'illa vuokralla, mutta vainajan esimerkin tapaisella järjestyksellä pidetyissä kirjoissa ei kertaakaan ole merkitty suostuttu vuokrasumma maksetuksi".
"Vanha rouvamme katsoi sitä aina sormiensa lomitse", sanoi rouva Griebel selittävästi, "koska amtmannitar aina nuoruuden päivästä asti oli ollut hänen hyvä ystävänsä. Amtmannilaisilla oli velkaa kuin sontaa meressä ja velkamiehet ottivat heiltä kilut ja kalut. Silloin tuli ylimetsänhoitajan rouvan heitä sääli ja hän antoi heille maatilan, tosin ei aivan ilmaiseksi, siksi oli hän tarkka ja säännöllinen raha-asioissa — mutta pilahinnasta, eikä sitäkään ole tuo vanha tuhlari maksanut".
Tässä keskeytti hän puheensa ja pisti kätensä taskuunsa. "Katsos, Pietari, mitä minä aina olen sinulle sanonut". Tässä kääntyi hän miehensä puoleen ja pusersi tämän silmien edessä pienen, paistetun perunan, niin että sen maistava jauhomainen sisus ruokahalua kiihdyttävällä tuoksulla tunkeusi kuoresta ulos. "Tuolla Grafenholzissa poimivat Tillrodan kylän kakarat mansikoita ja tällaisia Jumalan lahjoja, kuin tämäkin, on siellä tuopittain tuhassa".
"No, ja entäs sitten, Jettchen?"
"No, entäs sitten, ukko", lisäsi rouva, vähän äistyneenä osotellen rakasta puolisoansa. "Mitä pidät sitten asiasta? Onko se aivan tarpeellista, että niiden mukulain pitää saaman kaikkien parasta?… Ja kun minä kysyin, mistä olivat saaneet niitä, vastasi joukko aivan ynseästi: 'emme rouva Griebeliltä, vaan Amtmannin Marialta'… Herra Markus, minä en tosin tahdo itselleni toisten ihmisten hyvää, — kernaasti minun puolestani olkoot iänkaiken maatilalla ja jättäkööt vuokransa maksamatta, mutta heillä on kaikkein paraat perunamaat koko tiluksilla — — — ".
"Jettchen", keskeytti hänen miehensä varoittavasti puheen, "kuule omaa tuntoasi. Meillä ei ole yhtään valittamisen syytä, meille käy hyvin — eikä minun perheestäni saa yksikään tulla syyhyn tai kehoittaa herra Markusta tekemään riidan lyhyeksi noiden ihmisten kanssa. Amtmanni on vanha ja hänen rouvansa on jo vuoden maannut kipeänä, ja ellei tyttö osaisi hoitaa taloutta…"
"Niin, tyttö — hänpä minusta onkin kaikkein paras", sanoi rouva Griebel, halveksivaisesti nykäyttäen niskaansa. Niin, te olette itsekin, herra Markus, nähnyt hänen, tuon tytön vanhassa kaupunkilaispuvussa. Nyt hän tosin jo kantaa heinätukkoa päänsä päällä, ikäänkuin hän olisi sen kanssa tullut maailmaan, mutta ensin alussa — niin, Jumala varjelkoon!"
"Eikö hän ole kotoisin tältä seudulta?" kysyi herra Markus huomiolla.
"Varjelkoon! Hänen puheestaan päättäen lienee hän kaukaa täältä. — Katsokaas, näin sen asian laita oli. Heti kuin meidän vanha rouva oli kuollut, sairastui amtmannitarkin ja heidän piikansa meni tiehensä, kun hän ei ollut nähnyt äyriäkään palkastansa — se oli sangen ikävää sillä toista palveliaa ei ollut saatavissa. Minä aloin puhua, että tahdoin mennä sinne pikkuisen katsomaan talon järjestystä — vaikkei se väki milloinkaan ole huolinut meistä — mutta silloin tuli samalla tänne amtmannin veljentytär; hän oli kotiopettajana suuressa kaupungissa, sen mukaan kuin ylimetsänhoitajan rouva kerran kertoi minulle ja tämä toi mukanansa tytön avuksensa. Palvelustytön niskoilla nyt tosin on koko talous, sillä kotiopettajaneiti, hän ei milloinkaan kai koske pataan eli luutaan —".
"Brr!" huudahti herra Markus ja pudisti päätänsä.
"No, mitä nyt?" lausui rouva Griebel kysyvällä muodolla, levittäen pienet silmänsä selälleen, kummastuksen ylösvetämien vaaleiden silmäripsien alla.
"Niin, näettekö, hyvä rouva Griebel", vastasi herra Markus, "minä olen heikkohermoinen ihminen, minussa on voittamaton vastenmielisyys kotiopettajia kohtaan". Näin lausuessaan kävi salaman nopeudella veitikkamainen hymyily hänen muhkeiden kasvonpiirteidensä läpi.
"Se on, ettette kärsi kotiopettajia? — No sittenpä joudutte kauniisen pulaan, herra Markus. Minun Luiseni haluaa myöskin sellaiseksi — tosin ei saman laatuiseksi, kuin tuo maatilalla. Sitä en minä vuorostani voi kärsiä. Loma-ajoilla täytyy hänen käydä tukevasti kiini työhön meidän kerallamme — vieläpä ilman leikittä ja täydellä todella. Hän osaa leipoa, ruokkia siipikarjaa, ja maitotalouteen on hän yhtä perehtynyt kuin minä itsekin ja kaiken tämän ohessa on hänellä posket niin punaiset kuin Stettinin omena ja hän on rivakka ja terve — Jumalan kiitos — kuin pähkinän sydän. En minä milloinkaan päästä häntä matkustamaan suureen kaupunkiin, sieltä toisi hän vaan kuihtuneet posket ja tyhmän käytöstavan, kuten on neiti Franzin laita maatilalla. Yhden ainoan kerran olen hänet nähnyt Tillrodan kirkossa ja siinäkin oli kylläksi. Hän on yhtä pitkä humalaseiväs kuin piikansakin, käyttäyy kauhean ylpeästi, on itsekseen ja on vaalea ja kapea kasvoiltaan, niin paljon saatoin huomata paikaltani kirkossa".
Tässä keskeytti hän puheensa ja kääntyi äkkiä oveen päin. "Niin, tässä seison minä nyt, vanha lörpötteliä ja kulutan aikaani ja sentään on minulla työtä kädet täyteen! — Pikku Pietari, sinun täytyy heti noutaa minulle muutamia nuoria kyyhkysiä kyyhkyislakasta ja hakea tuoreita munia; sillä aikaa menen minä kaatamaan kahvia kannuun. Sitten pitää täällä siivottaman. Sill'aikaa saatte, herra Markus, käydä katselemassa merkillisyyksiä täällä".
Näin lausuen lähti hän huoneesta. "Pikku Pietari" seurasi häntä kantapäillä ja uusi herra astui takaisin akkunasta, luoden tarkastavan silmäyksen ympäri huonetta.
Ulospistävä osa, joka muodosti jonkunlaisen altaanin oli keskellä tämän suuren huoneen etusivulla, niin että altaaniin vievän lasioven kummallakin puolen oli akkuna. Päivän valoa virtasi siis runsaasti huoneesen, vähän tosin viheriäruutuisten karttuunikartiinien värjääminä ja valaisi selkeästi kahta muotokuvaa, jotka vastaiselta seinältä katsoivat huoneesen.
Sisällinen liikutus ajoi veren nuoren miehen poskille ja hänen otsansa rypistyi harmista, nähdessään toisen muotokuvista, muhkean miehen vartalon viheriässä metsästäjän puvussa, jonka ympärillä oli kuivettunut, rikkiömenä roikkuva tammenlehtikiehkura. Niin, sellaiselta täytyi hänen näyttää, tuon ylpeän herra ylimetsänhoitajan, miehen, joka hylkäsi ainoan sisarensa sen vuoksi, että tämä oli lahjoittanut sydämensä käsityöläissäätyiselle miehelle ja meni naimisiin sen kanssa, huolimatta veljensä vihasta ja vastahakoisuudesta… Niin siinä oli eläväksi tehtynä virkamies-ylpeys, joka eläissään ei tunnustanut sukulaisuuttansa "sepän, tuon nokisen veijarin kanssa", ehkä nuoren työmiehen paja aikojen kuluessa muuttui suureksi tehtaaksi, jättiläislaitokseksi, jonka etunenässä oli kunnioitettu nimi… Herra ylimetsänhoitaja oli aikaisemmasta nuoruudestansa pyrkinyt korkealle; siksipä toikin hän neidon korkeasta aatelista puolisonaan kotiinsa. Köyhä oli tämä neito ollut ja viimeinen sukuansa. Kun nuori mies nyt kuitenkin seisoi näiden molempain muotokuvien edessä, ei hän enää saattanut uskoa, että korkea sukuperä olisi ollut ainoana vaikuttimena tätä avioliittoa päätettäessä. Ylpeän metsästäjän kasvoilla oli syvää intohimoa osoittava piirre, hänen tummat silmänsä paloivat ja tuo nuori morsian hänen rinnallaan myrttiviuhka rinnoilla, oli niin enkelintapaisen kaunis, niin selittämätön viehätys katsannossa, että oli aivan mahdotonta ajatella näiden piirteiden sydämellisyyden nyt olevan katoavaisuuden omina ja mädäntyvän maan povessa.
Herra Markuksen kodissa tuskin milloinkaan näitä kahta henkilöä mainittiin. Poikana ei hän ollut tietänytkään, että hänellä oli eno ja täti, jotka asuivat Thüringissä. Hän oli sen vuoksi suuresti kummastunut, kun eräänä päivänä kirje ylimetsänhoitajan rouvalta hänen äidillensä ilmaisi tämän veljen äkkinäisen kuoleman — hän oli eräissä metsästyspidoissa ruhtinaansa luona saanut halvauksen ja kuollut. Tämän kuolontapauksen ilmaiseminen oli ollut usean tuntisena keskustelu-aineena hänen vanhempainsa välillä; sitten oli sangen muodollinen ja lyhyt surukirje isän kirjoittama, lähetetty "naiselle", jota sitten seurasi äidin luopumuskirje kaikista perinnön vaatimuksista, hänen edesmenneen lapsettoman veljensä jälkeen, joka kirje oli osoitettu viimemainitun asianajajalle. Sitten oli ikäänkuin esirippu laskettu tämän tapauksen päälle — eikä sitten milloinkaan enää puhuttu tästä tapauksesta. Jospa tuo ylpeä virkamies kerran oli kieltänyt sisarensa ja serkkunsa, niin oli työmieskin ollut kyllin ylpeä kuolemaansa asti olemaan näistä sukulaisista tietämättä.
Mitäpä lienee tuo kaunis nainen ajatellut tuosta luonnottomasta suhteesta? — Ripeyttä ei ollut noissa kasvoissa, jotka osoittivat hellyyttä ja autuutta. Kentiesi oli hän korkeimmin kuin kukaan muu rakastanut tätä miestä, jolle hän oli lahjoittanut sydämensä ja sokeasti seurannut häntä elämän tiellä. Kentiesi oli hän, miehensä kuoleman jälkeen sovinnollisesti tahtonut ojentaa kätensä hyljätylle sisarelle, kun hän koki avata tietä kirjevaihdolle heidän välillänsä — mutta hän oli ankaruudella syösty takaisin… Ja nyt oli kuitenkin tämän sisaren ainoa poika perinyt tilukset Hirschwinkelissä. Eikö tuo vainaja sen vuoksi ollut tehnyt mitään testamenttia että hiljaisuudessa jättäisi miehensä perinnön vihdoinkin siihen käteen, jolla yksin oli oikeus siihen?
Hän tuskin voi kääntää katsettansa pois noista nuoruuden kauniista kasvoista, jotka hymyillen katselivat melkein satunnaisesti runsaista vaaleista, silkinhienoista kähäröistä, mutta se myöskin kehoitti hänet käymään niissä huoneissa, joissa hän leskenä oli niin monta vuotta elänyt yksinäisyydessä… Ovet toisiensa vieressä oleviin huoneisin olivat avoinna; hän saattoi yhdellä ainoalla silmäyksellä tarkastaa melkein koko kerroksen. Mikä eroitus tämän esi-isiltä perityn, vanhanaikuisesti sisustetun ja tuon uudenaikaisen loiston välillä, tuossa komeassa huvilassa, jonka hänen isävainajansa oli rakentanut itsellensä tehtaansa läheisyyteen!
Huone altaanineen oli muhkein, lasiovineen ja sisustettuine huonekaluineen, viheriäruusuisin karttuuni päällyksin, jotka olivat kartiinien kanssa sopusoinnussa. Vanhalla vetoarkulla oli kauniita Meisnerporsliinisia kaluja. Seinää kaunisti suuri peili ja hyvät öljymaalaukset. Se lienee aina ollut rouvan huoneena, tämän vieressä oli hänen puolisonsa asunut. Leski oli lähes kaksikymmentä vuotta elänyt miehensä jälkeen, mutta vielä vaan rippui tämän yönuttu naulassa, ikäänkuin talon herra aivan äskettäin olisi riisunut sen pukeutuaksensa virkapukuun. Tupakkapiiput olivat samassa järjestyksessä hyllyllä ja kirjoituspöytä oli nähtävästi äärettömällä tarkkuudella pidetty samassa epäjärjestyksessä, jollaiseksi ylimetsänhoitaja sen oli jättänyt, kun hän lähti tuolle ruhtinaalliselle metsästysretkelle, josta ei milloinkaan palannut.
Omituinen tunne tunkeusi nuoren miehen sisuksiin — hänestä oli ikäänkuin hän malttamattomasti odottaisi kuulevansa muidenkin askeleita, kuin omiansa näissä huoneissa. Yksinäisyyteen jäänyt leski oli osannut ympärillään säilyttää henkähdyksen sitä rakkauden eloisuutta, jonka tuoni häneltä oli riistänyt. Tässä aivan vieressä oli makuuhuone. Heti sängyn vieressä oli lapsenkätkyt, jonka yli kirjava peite oli levitetty, ikäänkuin kätkyt äsken juuri olisi järjestetty, sitten kun tuo armas, rakastettu nukkuja siitä oli otettu! Asian ajajansa kertomuksesta tiesi herra Markus, että Hirschwinkelissä yksi perillinen oli syntynyt, poika, joka toki lapsena oli kuollut. Suuri määrä helleyttä ja syvää kaipausta lienee täyttänyt tuon yksinäisen vanhan vaimon sydämen viimeiseen tykytykseen asti, mutta hänellä oli sitä paitsi väkevä ja raitis mieli, joka ei ollut, suruun vaipuneena uneksinut elämänsä loppupuolta. Siitä oli todistuksena kirjahuone, jonka koko henkinen sisältö vanhalla rouvalla oli ollut päässään, sitä todisti myöskin viimemainitun viereinen yrttikamari, jonka seinillä rippui suuria kimppuja terveellisiä kasveja järjestetyissä riveissä, joita kasveja vainaja väsymättä oli koonnut metsästä, muuttaaksensa ne pienessä laboratoriossaan lääketarpeiksi ja voiteiksi.
Palaten altaanihuoneesen, veti herra Markus sivumennessään yhden vetoarkun laatikoista auki. Kokoon kääritty, suuri huivi oli siellä ylimmäisenä ja sen vieressä suuri työreppu viheriäisestä atlaskankaasta, jonka puoleksi kiinivedetystä suusta kuivia kasvinvarsia näkyi. Nämät olivat kai viimeiset kasvit, jotka edesmennyt oli poiminut tuolta vuorenharjulta, jonka kylmät tuulet olivat hänelle kuolon tuottaneet. Paitsi kasveja sisälsi reppu kirurgillisia aseita, hajuvesipullon ja ahkeraa käytetyn muistikirjan.
Hieman epäilevällä kädellä aukasi herra Markus tuon pienen kirjan ha'at. Kuivattuja kukkia oli siellä täällä lehtien välissä, joihin oli kirjoitettu muistutuksia täysin sujuvalla latinankielellä. Reseptejä, talouden pitoa ja asioita koskevia muistutuksia, mietteitä sekä erityisiä alettuja kirjeen malleja vaihteli siinä. Kirja oli selvästi ollut ylimetsänhoitajan rouvan seurakumppalina hänen yksittäisillä matkoillansa; siihen oli hän kirjoittanut kaikki, mikä sinä hetkenä oli hänen ajatuksissaan ollut — omituinen, pieni muistokirja, josta tuo poismennyt henki kaikin puolin osoitti itsensä sekä puhui kaunistelematonta ja väärentämätontä kieltä, sellaista, jota tuskin ääni ja katsanto elinaikana oli tehnyt.
Täynnä hurskasta kunnioitusta edesmennyttä kohtaan pani herra Markus työrepun takaisin paikalleen, mutta kirjan otti hän mukaansa ja istui altaanille edesmenneen työpöydän taakse, jännitetyllä uteliaisuudella selaillen sitä. Mitkä lienevät tämän omituisen rouvan viimeiset ajatukset olleet ennenkuin ijäti kuolinvuoteelle laskettiin? — Sorealla, ja erittäin hienolla kirjoituksella täytetty sivu, ja sitten viimeiset valkoiset, koskemattomat lehdet! — Hän luki:
"Omantuntoni mukaisesti tarkastettuani olen kuitenkin nyt päättänyt tehdä testamenttimääräyksen, kuitenkaan en koskeva miesvainajani koko omaisuutta. — Te tiedätte, etten milloinkaan ole omistanut itselleni oikeutta määrätä siitä vapaasti, päinvastoin pidän itseäni sen hoitajana kuolemaani asti. Toisin on laita maatilan kanssa. Se oli sulhaseni ensimäinen synnyinpäivä lahja minulle. Sen tulot antoivat minulle avioliittoni alalla, mitä tarvitsin neularahoiksi ja avunannoiksi köyhille, joita autoin; vieläpä jäi minulta pieni säästökin, joka on kiinnitettynä Tillrodan ravintolaan. Siitä voin ja tahdon minä vapaasti määrätä. Mahdollista on, että kuolen ennen kun onneton ystäväni maatilalla — jossa tapauksessa hän ilman mitään testamentillista määräystä minulta, olisi alttiina kauheimmalle hädälle. Tosin en tahdo olla missään suhteessa tuohon herkuttelevaan amtmanniin, enkä hänen voittamattomaan tuhlaamisen haluunsa, mutta en saata hänen vaimollensakaan antaa maatilaa, ellen tahdo, että tämä viimeinenkin pelastusköysi heti vaihdettaisiin tarpeettomiin kaluihin ja tuhlaamiseen häviäisi — miestänsä kohtaan on hän heikko kuin korsi tuulessa. — Mitä tuumitte, jos määrään Agnes Franzin veljentyttären perillisekseni? — Minä pyydän että jonakuna seuraavana päivänä tulisitte Hirschwinkeliin, nimittäin ei ilman kahta lain hyväksymää todistajaa".
Tämä oli selvästi aiottu kirjeeksi edesmenneen laki-asiamiehelle. Kenties oli hän viimeisellä kasviopillisella retkeilyllään, ensin poikennut maatilalle, jossa kentiesi joku tapaus oli johtanut hänet jo tiellä tekemään tämän kirjeen suunnitelman asianajajalle — itse kirjeenkirjoittamisen esti kuolema.
Herra Markus sulki kirjan ja pisti sen huolellisesti rintataskuunsa… Se oli kummallinen keksintö, käänne jota hän ei ollut aavistanut, joka pakoitti hänet toimiin… Hänen kasvonsa synkistyivät ja osoittivat haluttomuutta, joka valtasi hänet. Edesmennyt ylimetsänhoitajan rouva ei ollut tahtonut olla tekemisissä "tuon herkuttelevan amtmannin kanssa" — ja nyt vuorostaan tunsi hänen perillisensä yhtä vähän halua käydä mihinkään suhteesen amtmannin veljentyttären "kotiopettaja-neidin" kanssa.
Hän näki tämän hengissä; huolellisesti hoidetut, valkoiset kädet, jotka niin viehättävästi osasivat kiekailla miesten silmien edessä; hän laski yhteen tuon pienen palan ranskan kieltä; muutamia uskaliaita kaavapiirroksia, luuvalosonetteja ja katumuksentekiän kasvot alasluoduin silmin, kaikki kappaleita, joista hänen silmissään sellainen pintapuolinen, pieni kotiopettajaneiti tavallisesti oli luotu!… Kauvan äitinsä kuoleman jälleen oli hänen isänsä mennyt uusiin naimisiin, josta oli hedelmänä pieni tytär, viehättävä pikku tyttö, jota "suuri veli" jumaloitsi. Hänen äitipuolensa, joka hoiti taloutta, ei katsonut voivansa avutta tulla toimeen tuon pikku meteliöitsiän kasvatuksessa ja siksi oli perheen piiri neljä vuotta sitten lavennettu kotiopettajan joukkoon ottamisella. Mutta jo tällä aikaa oltiin kolme kertaa pakoitettu muuttamaan noita nuoria naisia, koska, kun kaikki ympäri kävi, pyrintö itse päästä Markuksen huvilan haltiattareksi oli ollut paljon painavampi muita velvollisuuden toimia.
Kovan ivan puuska juovitti hänen huuliansa. Niin — sepä olisi puuttunut, että hän tuon kiitetyn avioliiton tähden olisi antanut naittaa itsensä! — Ehdottomasti haki hänen katseensa vaimon muotokuvaa seinältä — tuolla puoleensa vetävällä olennolla tuossa ei ollut mitään yhteyttä äsken mainitun lain kanssa. Siis oli hän leskiaikanansa pitänyt itseänsä ainoastaan Hirschwinkelin tilusten hoitajana. — Hän oli luonnollisesta oikeuden tunnosta hoitanut ja enentänyt perintöä halveksitun "sepän" pojalle, ehkä syvästi haavoittavalla ylpeydellä oli syösty takaisin hänen sovintoa tarjoava kätensä? Vakava luonteinen, väkevä sieluinen nainen oli tämä suloinen, heikko kukka ollut, joka kullan keltaisten kutrien kullatusta puitteesta onnellisen morsiamen koko rakkauden täyttämällä alammaisuudella katseli häntä — hänen sydämensä paisui omituisesta kaipauksen halusta. — "Mitä nyt — luulenpa että olet uneksia", lausui hän itsellensä ja pudisti heti päällänsä koko tämän "narrimaisuuden" kohtauksen ikäänkuin se olisi ollut taudin siemen.
"Luulen, ettei teillä ole aavistustakaan, että minä olen huoneessa, herra Markus", sanoi rouva Griebel, joka sillä aikaa oli astunut huoneesen ja asettanut kahvitarjottimen pöydälle sohvan eteen. "Ja sentään on tarjotin kolissut ja helissyt kovempaa kuin olisi pitänyt… Mutta te katsoittekin niin hajamielisenä tuonne seinään, ikäänkuin, sieluni kautta, olisitte rakastunut rouvaan".
Hän nauroi ja nousi ylös. "Aina korviin saakka, rouva Griebel".Sellaisenolisi sen pitänyt olevan, sama se vanha vaiko nuori.
"Ai, ai, herra Markus, älkää tehkö poikamaisuuksia!" Hän lakkasi pyyhkiämästä pöytää, käänsi vaivoin päänsä toista kohti ja näytti melkein vihaiselta. — "Sellainen hospitaalin-akka! Kaukaa näytti hän tosin vielä monta kertaa kuin omenakukka, niin punaiselta ja valkoiselta, mutta ryppyhinen oli hän, kuin kuivattu päärynä, tuo kutrinen pää oli tullut lumenkaltaiseksi ja käskeä osasi tuo hieno pieni nainen aivan kuin kenraali".
4.
Herra Markus oli alkujaan päättänyt oleskella Hirschwinkelissä korkeintaan 3 päivää. Hänen aikomuksensa oli uuden omaisuuden välttämättömän tarkastuksen jälkeen tehdä pieni matkustus Thüringerwaldin kautta aina Frankiin saakka… Mutta nyt oli jo kolme päivää kulunut hänen tulostansa, eikä hänen mieleensä juolahtanutkaan alkaa aiottua matkaansa, yhtä vähän kun hän nyt tuumi kaukaisen asemansa tähden hänelle hankalaa omaisuuden myömistä, jonka hän ennen kotoa lähtöänsä lujasti oli päättänyt tehdä. Ei mihinkään hintaan maailmassa olisi hän tahtonut luopua tästä viehättävästä maan kulmasta, johon hän jo tunsi itsensä niin kodistuneeksi, ikäänkuin olisi syntynyt tuossa vanhassa, rakkaassa asumuksessa.
Hänen hallussaan oli altaanihuone ja pieni makuukamari, joka oli lähellä oikealla edellisen vieressä. Vasemmanpuoleiset asuntohuoneet, jossa ensin oli ylimetsänhoitaja-vainajan työhuone ja viimeisenä laboratorio tuuletutti hän huolellisesti ja sitten taas sinetillä lukitsi ikäänkuin reliikilaatikon. Näitä huoneita ei milloinkaan käytettäisi, määräsi herra Markus rouva Griebelin suureksi harmiksi.
Hän piti itseänsä erakkona, joka oli vetäynyt maailmasta pois yksinäiselle vuorenkukkulalle ja jolla tuskin enää oli aavistustakaan, että ihmiselämä yhä aaltoillen loiskui vuoren juurella, koska hän ei enää kuullut sen kaikua. Niin hiljaista oli Hirschwinkelissä. Kaikki, mitä siellä kuului talouden pitoon, oli sioitettu takapuolelle, toiselle puolen sannoitettua, muhkeaa pihaa, johon raput johtivat ison rakennuksen sisäänkäytävä-ovesta. Tällä siististi pidetyllä pihalla oli ainoastaan hemmoiteltujen kalkkunain lupa liikkua. Tässä oli myöskin korein värein maalattu kyyhkyislakka, tässä kohotti hedelmiä täynnä oleva päärynäpuu latvaansa korkeuteen ja tässä oli Sultanin koirankoppi, ikäänkuin vahtiposti käytävän vieressä, mikä johti portille… Niin sukkela ja toimekas kuin rouva Griebel olikin talousasioissaan, ei hän sentään kärsinyt humua eikä melua huoneissa ja että palveliat kolistelivat ovissa. Akkunain ulkopuolella oli vieläkin hiljaisempaa. Sangen harvoin nähtiin edes muutamia naisia risutaakat selässä tai joukkio marjoja poimivia lapsia kulkevan sitä tietä, joka meni ruohokentän läpi asuinhuoneen edessä.
Ei sentään ollut ainoastaan pelkkä kodinhupaisuus, joka pysytti herra Markusta kartanossa — hän sai muutamia toimiakin, joista täytyi huolta pitää. Kauvan aikaa sitten ehdoiteltua rautatienrataa, joka koski Hirschwinkeliinkin, piti nyt täydellä todella alettaman, ja linja määrättämän. Tämän johdosta tuli yhtä ja toista kirjeenvaihtoa välttämättömän tarpeelliseksi. Ehdoitettu rata uhkasi kartanon parhaita peltoja, kun nyt yhtä hyvin vuokraaja Griebelin mielipiteen mukaan radan yhtä hyvin kävi johtaminen vähemmän arvoisien niittujen läpi.
Herra Markus oli jo tarkastanut tiluksensa kaikilta tahoilta. Kaikkialla, mihin hän meni, havaitsi hän kaikki esikuvallisessa kunnossa ja hän erittäin huomasi näkyvän huolellisuuden, hedelmällisen maan, kuni kalliin aarteen hoitamisessa. Maatila ainoastaan oli siellä, kasvavassa maassa, kuin siihen sekoitettu huono pahka mätäs.
"Niinkauvan kuin ylimetsänhoitajan rouva eli, näyttivät vainiot tuolla vielä jotenkin mukiin meneviltä", sanoi Pietari Griebel, "amtmannilla oli terveellinen kunnioitus vanhaa rouvaanne kohtaan ja kävi sen vuoksi itse monta kertaa aurankin perässä. Sitä paitsi oli hänellä silloin vielä renki, mutta sekin meni pian tiehensä piian perässä. Vanhuus on sitä paitsi päälliseksi tullut amtmannille — hän ei pääse mihinkään menemään keppiinsä nojaamatta. Mitään ulkotöitä pellolla ei siis enää voisi tulla kysymykseen, ellei metsänvartia tuolla Grafenholz'issa säälisi heitä. Hän on kotoisin samoilta seuduilta, jossa amtmannilla ennen oli ruhtinaalliset lahjoitus-maat arennilla. Siellä oli hän poikana ollut päiväläisapulaisena ja näytti sitä paitsi mieltyneen entiseen isäntäväkeensä, sillä sen pienen loma-ajan, jonka hänen uuttera työnsä myönsi, käytti hän maatilan pelloilla ja työhön — vaimoni sanokoon mitä tahtoo — ottaa tuo vieras tyttö pontevasti ja rivakkaasti osaa".
Herra Markus ei ollut vielä käynynnä kävelyretkillään maatilan asuinhuoneiden läheisyydessä. Hänen aikomuksensa oli tosin panna edesmenneen kartanonomistajattaren viimeinen tahto täytäntöön, vaikkapa asiakirja siitä oli sattunutkin jäämään työreppuun säilytettäväksi laillisen viraston sijasta ja vaikk'ei sen alkuperäisyyttä todistajat olleet vahvistaneet, mutta hän tahtoi vasta kotiin tultuansa kirjeellisesti toimittaa asian — hänelle oli kokonansa perinpohjin vastenmielistä käydä persoonalliseen yhteyteen amtmannin ja kotiopettaja-neidin kanssa.
Ylipäänsä ei häntä haluttanut mikään kanssakäyminen yksinäisyydessä, jota hän nyt ensikerran oppi tuntemaan ja jota hän nyt halusi täyteen mittaan nauttia. Hän ei tosin ollut aivan kyllästynyt — suuren kaupungin riehuva elo miellytti häntä tuhatkertaisesti, koko sielullaan antausi hän sen riemullisiin nautinnoihin, sillä hän oli vielä nuori ja terveessä veressä juoksi elämänhalua hänen suonissaan. Mutta kuluneen talvikauden hurmaavan elämän meluavan huminan ja vasaroimisen jälkeen hänen tehtaissaan piti hän suloisena nyt ikäänkuin vaipua metsäseudun nukuttavaan hiljaisuuteen.
Hän oli Hirschwinkelissä valinnut itselleen erinäisen mielipaikan, tuon pienen huvihuoneen puistomuurin luoteisessa kulmassa. Tuo pieni rakennus oli kahdeksan kulmainen ja tarjosi kahdella ikkunallaan ja yhtämonella lasiovella näkyalan kaikkiin suuntiin. Sisäpuolisiin seiniin oli maalattu vaaleentuneita kukkia ja hedelmiä harmaalle pohjalle. Pieni kulmasohva ympyriäisen pienemmän pöydän takana, muutamia ruohotuolia ja kirjahylly sohvan ylipuolella oli koko kalustona, akkunain ja lasiovien ylimmäiset ruudut olivat peitetyt purpurivärisillä kattuuni-akuttimilla, jotka antoivat huoneelle taikamaisen valon. Toisen, vasemman puolisen lasioven ulkopuolella oli pieni balkonki puisin rintanojin ja siitä — sepä juuri se olikin, joka enemmän kuin mikään muu teki paikan niin miellyttäväksi, niin puoleensa vetäväksi uudelle isännälle — kävi rappuset suoraan aavalle kentälle puiston ja sen muurin ulkopuolella. Kapea ruohovyö meni tässä vaan pitkin muuria, tämän viheriän maton toisella puolen aaltoili vilja lähimmällä ohrapellolla.
Tiluksilla olonsa neljäntenä päivänä istui herra Markus aamulla huvihuoneessa ja kirjoitti. Hän oli laittanut tuon pienen huoneen vieläkin sievemmän näköiseksi tuomalla sinne joukon valittuja teoksia "kirjahuoneesta", kaikellaisia kirjoituspöydän tarpeita ja laatikon Regaalia sikaareja… Hän oli juuri sytyttänyt yhden näistä ja keveät, siniset savupilvet karkoittivat juuri kamomilla ja lavendelikukkien tuoksun, jota aamutuuli ylimetsänhoitajan rouvan kryytitarhasta ajoi huoneesen. — Hän oli istahtanut kulmasohvalle vastapäätä balkongille vievää lasiovea. Siitä saattoi hän lasiruutujen läpitse yhdellä silmäyksellä tarkastaa sitä tietä joka meni asuinrakennuksen ohi ja joka melkein vaakasuorassa viivassa leikkasi viljellyn pellon ja jonka kaukana etäisyydellä metsän varjo, joka siellä alkoi, ikäänkuin vangitsi. Yksi ainoa kapea polku oikealle haarautui tiestä ja johti pienen männistön läpi maatilalle.
Tullen tätä polkua, astui äkkiä hänen näköpiiriinsä naisen haamu — se oli maatilan piika. Käymisestä ja vartalosta tunsi hän heti tämän, ehkä tänään, paitsi tuota kamalaa valkoista huivia, jota rouva Griebel vihoissaan oli "suojelustilkuksi" nimittänyt, sitä paitsi vielä leveäröytäinen olkihattu varjosti hänen kasvojansa.
Hän kulki vitkaan ja alaspainetuin päin. Vasemmassa kädessä oli hänellä harava ja sivumennessään antoi hän kasvavat viheriät ohrantähät luistaa oikean kätensä sormien lomitse. Kuten kultapohjalle kuvautui tuo nuori tyttö auringon paistamalle yksinäiselle maaseudulle. Nähtävästi oli hän matkalla kaukana siaitsevalle niitylle, kootaksensa nyt ru'oille sen heinän, jonka muutama päivä sitten oli niittänyt.
Hän näki tytön tulevan aina lähemmäksi. Tytöllä ei varmaankaan ollut aavistusta, että puistohuoneessa joku seurasi häntä ja jokaista hänen liikettänsä rävähtämättömin silmäyksin. Herra Markus ei ollut muistanutkaan tuota tyttöä, joka puron yli vievällä sillalla niin vastahakoisesti oli häntä auttanut, kun hän pyysi, mutta nyt johtui hänen mieleensä tuo äreä, lyhyt tapa, jolla tyttö hänet poisti. Tätä muistellessaan täytyi hänen nauraa itseksensä ja hän tunsi halua vielä kerran ruveta juttelemaan tuon vastahakoisen tytön kanssa.
Hän nousi sohvalta ja meni ovelle, samalla kun tyttö äkkiä pysähtyi ehdittyänsä lähelle puistomuurin kulmaa ja veti kirjeen taskustansa. Näytti ikäänkuin hänen silmäyksensä olisi etsinyt jotakuta tilan palveliaa, mutta ei rakennuksen ulkopuolella, eikä akkunoissa näkynyt eikä liikkunut ketään. Äkkiä tehden päätöksensä astui tyttö ruohikolle puistomuurin läntiselle puolen mennäksensä takapihalle, jossa varmaankin tarhapiikoja voi kohdata.
Samalla hetkellä tuli herra Markus balkongille, rivakasti astui hän rappuja alas ja asettui tytön eteen. Tämä vetäytyi taaksepäin hämmästyksestä, ikäänkuin maa olisi au'ennut hänen edessänsä ja hämmästyksissään pudotti hän haravansa maahan.
"Kirje on varmaankin jollekulle tässä talossa — anna se minulle! Minä toimitan, että se tulee perille", sanoi hän hymyillen ojentaen kätensä kirjettä kohti.
Sanaakaan lausumatta antoi tyttö hänelle kirjeen. "Mitä hittoja — sehän on minulle!" huudahti hän katsahdettuansa osoitteesen. "Keneltä?"
Tyttö kumartui ottaen haravansa maasta. "Ei suinkaan herraltasi?" kysyi hän vielä, kun ei vastausta heti kuulunut.
"On, amtmannilta", vastasi tyttö nyt yhtä hämillisellä sanojen itaruudella, jota herra Markus jo oli oppinut tytössä tuntemaan.
Hymyillen pudisti hän päätään.
"Hei, kas vaan kuinka soma naisen käsiala vanhalla herralla on!"
"Se ei ole hänen käsialaansa, hän ei näe kirjoittaa —".
"Vai niin, sitten on hän sanellut ja joku talon naisista, luulen varmaan, että neiti kotiopettaja on kirjoittanut kirjeen". Hän piti kirjettä tarpeeksi etäällä itsestänsä oikein tarkastaaksensa adressia.
"Kaunis ja kevyt käsiala ja lumivalkealla paperilla kuten sopii naiselle, jolla ei ole yhtään mitään tekemistä keittokalujen ja tomupyyhkeinten kanssa".
Tyttö nosti äkkiä päätänsä ylöspäin ja hän toivoi saavansa kuulla terävän vastauksen, mutta turhaan. Tyttö antoi päänsä taasen painua rintaansa vasten ja oli vaiti.
"Sinä varmaankin olet kovin mieltynyt nuoreen neitiin?" kysyi hän taasen pistäen sikaarin suuhunsa.
"Sitäpä en luulisi", vastasi tyttö ja astui vähän taaksepäin, ikäänkuin hän olisi tahtonut väistää tupakan savun sinisiä renkaita, jotka äkkiä liehuivat hänen päänsä ympärillä. Niin naurettavaa! Tyttö, jonka vertaistensa joukossa yleisissä huvipaikoissa täytyi henkiä karkeimman tupakan paksuja pilviä, häntä häiritsee vähäinen sikaarinsavu, ikäänkuin hänen hermonsa olisivat yhtä tunteelliset, kuin hienoimpien naisten — tässä hän sangen todenmukaisesti apinoipi kotiopettajaa. Tämä suututti ja kiihdytti herra Markusta uusiin kokeisiin — hän veti nyt vasta muutamia aika savuja sikaarista.
"Sinä et luule", kertoi hän. "Mutta hänen ylhäinen käytöksensä miellyttää sinua kuitenkin, luulen ma. Sinä varmaan sangen halusta toivoisit olevasi hänen sijassansa. Mitä?"
"Sepä olisi kummallinen toivo —".
"No, miksi niin? Saada hoitaa kauniita kätösiänsä ja hyvässä levossa passauttaa itseänsä viileesen kamariin olisi kuitenkin tuhat vertaa viehättävämpää kuin haravoita heiniä niityllä ja koleassa työssä paistua auringon paahtaessa".
"Tarkoitatteko tällä, — että neiti ei tekisi työtä?"
"Jumala varjelkoon, en suinkaan!" jatkoi hän ivaten. "Minä päinvastoin olen vakuutettu siitä, että hän hansikat kädessä sangen ahkeraa poimii kukkia ja tekee niistä siroja seppeleitä, jotka hän kuivaa johonkin muistikirjaan tai maalaa virivärillä. Hän virkkaa pitsiä, hän kirjoittaa, hän lukee ja soittaa pianolla sormiharjoitukset läpitse hirveän täsmällisesti kaikkien heikkohermoisten ihmisten huviksi. No, eikö ole totta, mitä sanoin?"
"Kyllä osaksi", vastasi tyttö, vetäen olkihattunsa syvemmälle otsaan. Kauniit hoikat, mutta sangen ahavoittuneet sormet koskivat silloin hatun röytään.
"Niin, näetkö nyt", sanoi hän veitikkamaisesti hymyillen. "Minä luulen myöskin, että hän sangen hyvin osaa arvostella, oletko perinpohjin laassut ja tomuttanut hänen huoneensa ja sitten siivonnut kaikki järjestykseen. Ja yhtähyvin täytyy hänen voida päättää, onko pannukakku onnistunut ja eikö paistia ole poltettu".
Valkoisen huivin alta kuului pienen naurun heikko alku. "Minä tiedän vaan, että hän sangen harvoin on tyytyväinen minuun", sanoi tyttö sitten heti vakavalla äänellä.
"Sinä, lapseni, annat varmaankin syytä valituksiin välttämättömän alamaisuuden puutteesta. Siksikö neiti kotiopettaja torui sinua?"
"Ei siksi, mutta hän lausuu usein minulle katkerimpia sanoja, kun ei voimani ensinkään tahdo pysyä tahtoni tavalla".
Hän antoi kätensä sikaarineen vaipua ja hänen silmäyksensä koki kummastusta osoittaen tunkeutua olkihatun ja huivin läpi. "Sinä puhut merkillisen huolellisesti ollaksesi tyttö sinun säädystäsi", sanoi hän ikäänkuin vielä kuunnellen tytön sanoja.
Tyttö hypähti hämmästyneenä ja ojensi kätensä ikäänkuin kielloksi.
"Ah, suo anteeksi, minä unhotin", sanoi hän ja pyyhkäsi kädellänsä otsaansa ja tuuheita hiuksiansa. "Sinä olet palvellut kaupungissa, hienoissa perheissä ja jotain herrastapoja on ehtinyt sinuun silloin kiintyä. Toihan nuori neitisi sinut mukanansa, miten olen kuullut — sinä olit kai samassa perheessä hänen kanssaan?"
Tyttö viivytti vastaustansa vähän aikaa epäillen. "Niin, me olimme samassa perheessä — kenraali von Guseckin perheessä Frankfurtissa", sanoi hän ja tarttui koneellisesti, poiskäännetyin kasvoin aaltoaviin tähkiin viereisellä ohrapellolla. "Minä olin aina hänen kanssansa ja tein hänelle kaiken sen kamarineitsyt palveluksen, jommoista tuollainen hennoiteltu 'kotiopettajaneiti' tarvitsee, ja koska minä olen eriämätön hänestä —".
"Niin seurasit häntä tänne suoraan kurjuuteen", täytti hän tytön alkaman lauseen. "Sinä olet sentään sangen kummallinen tyttö, sinä väität, ettet ole mieltynyt nuoreen neitiisi ja sentään pidät yhtä hänen kanssansa, suoraan sanoen kuin 'savi ja olki'. Hänessä lienee jonkunlainen loihtuvoima, jotain tuosta Hamelnin rotanpyytäjän demoonillisesta voimasta. Näyttääkö hän kauniilta?"