Kuningas saapui tapansa mukaan raskaasti ja nopeasti astuen.
Hän oli säikähtyneen ja kysyvän näköinen. Tämä ilme oli täydellisesti vastakkainen kuningattaren jääkylmälle jäykkyydelle.
Kuninkaan kasvoilla oli tavallinen tuore värinsä. Aamuvirkkuna ja ylpeänä hyvästä voinnistaan, jota hän oli aamuilmasta imenyt, hän hengitti syvään ja astui voimakkain askelin pitkin permantoa.
"Tohtori?" sanoi hän. "Minne tohtori on joutunut?"
"Hyvää päivää, sire. Miten voitte tänä aamuna? Oletteko hyvin väsynyt?"
"Nukuin kuusi tuntia, sellainen on tapani. Voin oikein hyvin. Ajatus on virkeä. Madame, olette hiukan kalpea. Missä on tohtori, jonka kuulutte kutsuneen luoksenne?"
"Tuossa on tohtori Gilbert", sanoi kuningatar vetäen verhot pois ikkunakomeron edestä, jossa tohtori oli siihen saakka seissyt.
Kuninkaan otsa kirkastui heti.
"Ah, unohdin", sanoi hän. "Tehän kutsuitte lääkärin luoksenne, olette kai sairas?"
Kuningatar punastui.
"Te punastutte?" sanoi Ludvig XVI.
Kuningatar tuli tulipunaiseksi.
"Joko teillä jälleen on salaisuuksia?" lausui kuningas.
"Mitä salaisuuksia?" keskeytti kuningatar ylpeästi.
"Ette käsitä minua oikein. Teillähän on omat mielilääkärinne. Ette ole kutsunut tohtori Gilbertiä minkään muun vuoksi kuin tuntemani halun vuoksi…"
"Ja mikä se on?"
"Tahdotte aina salata minulta sairautenne."
"Ah!" lausui kuningatar hiukan tyyntyen. "Niin", jatkoi Ludvig XVI, "mutta olkaahan varuillanne. Tohtori Gilbert on uskottuni, ja jos hänelle kerrotte jotakin, niin hän ilmaisee sen minulle."
Gilbert hymyili.
"En suinkaan, sire", sanoi hän.
"Siinä näette, millä tavalla kuningatar pilaa palvelijani."
Marie-Antoinette naurahti tuota tukahdutettua naurua, joka ilmaisi, että hän tahtoi vaihtaa keskustelunaihetta tai että se väsytti häntä.
Gilbert ymmärsi sen, mutta ei kuningas.
"Koska se näyttää huvittavan kuningatarta", sanoi kuningas, "niin kertokaahan minulle, tohtori, mitä hän sanoi."
"Kysyin tohtorilta", keskeytti Marie-Antoinette, "miksi te olitte käskenyt hänet saapumaan näin varhain. Tunnustan, että hänen olonsa Versaillesissa näin varhain tekee minut uteliaaksi ja levottomaksi."
"Odotin tohtoria", vastasi kuningas muuttuen synkäksi, "keskustellakseni hänen kanssaan politiikasta."
"Ahaa, hyvä on!" lausui kuningatar.
Ja hän istuutui kuin kuunnellakseen.
"Tulkaahan, tohtori", sanoi kuningas mennen ovea kohti.
Gilbert kumarsi kuningattarelle syvään ja valmistautui seuraamaanLudvig XVI:tta.
"Minne menette?" huudahti kuningatar. "Aiotteko lähteä?"
"Me emme keskustele hauskoista asioista, madame. Parastahan on säästää kuningattarelta liiat huolet."
"Ja siten herätätte huolestuksen tuskat!" huudahti majesteetillisesti kuningatar.
"Sitä suurempi syy on poistua, rakkaani."
"Jääkää, minä tahdon sen", sanoi kuningatar. "Toivottavasti, herraGilbert, ette jätä tahtoani täyttämättä."
"Herra Gilbert, herra Gilbert!" sanoi kuningas harmissaan.
"Mitä nyt?"
"Herra Gilbertin piti neuvoa minua, hänen piti aivan vapaasti keskustella kanssani omantuntonsa mukaan, mutta nythän hän ei enää voi tehdä sitä."
"Miksi ei voi?" kysyi kuningatar.
"Koska te olette saapuvilla, madame."
Gilbert aivan kuin viittasi ja kuningatar pani siihen heti hyvin suuren merkityksen.
"Pelkääkö monsieur Gilbert siis loukkaavansa minua, jos hän puhuu omantuntonsa mukaan?" sanoi hän kuin tukeakseen liikkeen sisällystä.
"Käsittäähän kaikki helposti", sanoi kuningas. "Teillä on oma politiikkanne, se ei aina ole sama kuin minun… ja sitä paitsi…"
"Sitäpaitsi tohtori Gilbertillä on hyvin eriävät mielipiteet minun politiikastani, sanottehan sen aivan selvästi."
"Niin on laita, madame", vastasi Gilbert, "ja sen teidän majesteettinne voi päättää niistä ajatuksistani, jotka hän tuntee. Mutta teidän majesteettinne voi olla aivan varma siitä, että puhun totta yhtä vapaasti hänen kuin kuninkaankin läsnäollessa."
"Onhan sekin jotakin", sanoi Marie-Antoinette.
"Totuutta ei ole aina hyvä sanoa", kiiruhti lausumaan Ludvig XVI.
"Vaikka se olisi hyödyllinenkin?" kysyi Gilbert.
"Tai hyvässä tarkoituksessa sanottu", lisäsi kuningatar.
"Sitä emme epäilekään", keskeytti Ludvig XVI. "Mutta jos olette viisas, madame, niin annatte tohtorin puhua aivan vapaasti… sillä se on minulle tarpeellista."
"Sire", vastasi Gilbert, "koska kuningatar vaatii totuutta, koska tunnen hänen majesteettinsa älyn siksi jaloksi ja siksi voimakkaaksi, ettei hän totuutta pelkää, niin puhun mieluummin molempien hallitsijoitteni kuullen."
"Sire", sanoi kuningatar, "minä pyydän sitä."
"Minä luotan teidän majesteettinne viisauteen", sanoi Gilbert kumartaen kuningattarelle. "Nyt on kysymyksessä hänen majesteettinsa kuninkaan kunnia ja onni."
"Olette oikeassa luottaessanne minuun", sanoi kuningatar. "Alkakaa siis."
"Tämä tuntuu kyllä hyvin kauniilta", sanoi kuningas, kuitenkin tapansa mukaan itsepäisesti vastustellen, "mutta asia on arkaluontoinen, ja minä tiedän, että teidän läsnäolonne vaikuttaa minuun hyvin tuskastuttavasti."
Kuningatar ei voinut hillitä kärsimättömyyttä ilmaisevaa liikettä. Hän nousi, sitten hän istuutui uudelleen ja suuntasi nopean ja kylmän katseensa tohtorin ajatuksiin.
Kun Ludvig XVI huomasi, ettei hän millään keinolla voinut välttää tavallisia ja odottamattomia kyselyjä, huokasi hän raskaasti ja istuutui nojatuoliin vastapäätä tohtori Gilbertiä.
"Mistä on kysymys?" kysyi kuningatar, kun tämä neuvosto näin oli istuutunut paikoilleen.
Gilbert katsahti vielä viimeisen kerran kuninkaaseen, aivan kuin pyytääkseen lupaa saada puhua aivan suoraan.
"Puhukaa, tohtori, puhukaa", sanoi kuningas, "koska kuningatar sitä tahtoo."
"Siis, madame", sanoi tohtori, "ilmoitan lyhyesti teidän majesteetillenne, miksi näin varhain aamulla saavuin Versaillesiin. Tulin kehoittamaan hänen majesteettiaan menemään Pariisiin."
Jos kipinä olisi pudonnut niihin neljäänkymmeneentuhanteen ruutinaulaan, jotka olivat kaupungintalon kellarissa, ei se olisi voinut saada aikaan suurempaa räjähdystä kuin mikä tapahtui kuningattaren sydämessä.
"Kuningas Pariisiin! Kuningas!"
Ja hän päästi kauhunhuudahduksen, joka sai Ludvig XVI:n säpsähtämään.
"Kas niin", sanoi kuningas katsoen Gilbertiin, "mitä minä sanoin, tohtori!"
"Kuningas", jatkoi kuningatar, "kuningas kapinallisessa kaupungissa! Kuningas keskellä heinähankoja ja viikatteita! Kuningas miesten joukossa, jotka ovat surmanneet sveitsiläiset, tappaneet Launayn ja de Flessellesin! Kuningas astumassa kaupungintalon torin poikki puolustajiensa veressä! — Olette mieletön puhuessanne sillä tavalla. Niin, sanon sen kerta vielä, olette mieletön."
Gilbert loi katseensa maahan miehen tavoin, jota kunnioitus pidättää puhumasta. Hän ei sanallakaan vastannut.
Liikutettuna sielunsa sisimpiä myöten, kuningas vääntelehti tuolillaan aivan kuin kidutettu inkvisitsionin halstarilla.
"Miten on mahdollista", jatkoi kuningatar, "että tuollainen ajatus voi syntyä älykkään miehen aivoissa ja ranskalaisen sydämessä? Ettekö tiedä puhuvanne pyhän Ludvigin seuraajalle, Ludvig XIV:n lapsenlapselle!"
Kuningas polki jalallaan mattoa.
"En voi kuitenkaan otaksua", jatkoi kuningatar yhä vielä, "että aiotte riistää kuninkaalta hänen armeijansa ja kaartinsa tuen? Ette kai aio kiskoa häntä palatsistaan, joka samalla on linnoitus, astumaan turvattomana kiivaimpien vihollistensa eteen? Ette kai aio viedä kuningasta surmattavaksi, herra Gilbert?"
"Jos teidän majesteettinne vain hetkenkään uskoisi, että saattaisin kyetä sellaiseen petokseen, en olisi mieletön, vaan pitäisin itseäni rikollisena. Mutta, Jumalan kiitos, te uskotte sitä yhtä vähän kuin minäkään. Ei, olen saapunut antamaan tämän neuvon kuninkaalleni, koska pidän sitä hyvänä ja kaikkia muita neuvoja parempana."
Kuningatar puristi sormensa rinnallaan yhteen sellaisella voimalla, että batisti ritisi.
Kuningas kohautti hiukan kärsimättömänä päätänsä.
"Mutta, hyvä Jumala", sanoi hän, "kuunnelkaahan häntä madame. Ainahan teillä on aikaa vastata kieltävästi, kuunneltuanne ensin häntä."
"Kuningas on oikeassa", sanoi Gilbert, "sillä teidän majesteettinne ei tiedä, mitä aion sanoa kuninkaalle. Te luulette, madame, olevanne varman, luotettavan, kuolemaan alttiin armeijan keskellä. Se on erehdys! Ranskalaisista rykmenteistä ovat puolet salaliitossa vallanuudistajien kanssa vallankumouksen aatteen hyväksi."
"Olkaa varuillanne, herra", huudahti kuningatar, "te solvaisette armeijaa!"
"Päinvastoin, madame", sanoi Gilbert, "ylistän sitä. Mies voi kunnioittaa kuningatartaan ja uhrautua kuninkaalleen ja samalla rakastaa isänmaataan ja uhrautua sen vapauden hyväksi."
Kuningatar suuntasi Gilbertiin katseen, joka leimahti kuin salama.
"Monsieur", sanoi kuningatar, "tuo puhetapa…"
"Niin, madame, loukkaa teitä, sen ymmärrän kyllä, sillä otaksuttavasti teidän majesteettinne kuulee sen ensimmäisen kerran."
"Siihen täytyy tottua", mutisi Ludvig XVI, sillä alistuva, terve järki oli hänen suurin voimansa.
"Ei koskaan!" huudahti Marie-Antoinette, "ei koskaan!"
"Mutta kuulkaahan, kuulkaahan!" huudahti kuningas. "Minun mielestäni tohtori puhuu aivan järkevästi."
Kuningatar istuutui vavisten.
Gilbert jatkoi:
"Sanoin siis, madame, että olen nähnyt Pariisin, mutta te ette ole nähnyt edes Versaillesia. Tiedättekö mitä Pariisi aikoo tänä hetkenä tehdä?"
"En", lausui kuningas levottomana.
"Ei se kai aio toista kertaa valloittaa Bastiljia", lausui kuningatar halveksivaisesti.
"Ei suinkaan, madame", jatkoi Gilbert, "mutta kansa tietää toisen linnoituksen itsensä ja kuninkaan välillä. Pariisi aikoo koota edustajat kaikista sen kahdeksastaviidettä piirikunnasta ja lähettää ne Versaillesiin."
"Tulkoot vain, tulkoot vain!" huudahti kuningatar hurjalla ilolla."Kyllä he saavat lämpimän vastaanoton!"
"Odottakaa, madame", vastasi Gilbert, "ja olkaa varuillanne. Nuo edustajat eivät tule yksinään."
"Ja kenen seurassa he siis tulevat?"
"Heidän turvanaan tulee olemaan kaksikymmentä tuhatta kansalliskaartilaista."
"Kansalliskaartilaista, mitä ne ovat?" kysyi kuningatar.
"Madame, älkää puhuko noin kevytmielisesti tästä järjestöstä. Jonakin päivänä se on mahti, se yhdistää ja hajoittaa."
"Kaksikymmentätuhatta!" huudahti kuningas.
"Monsieur", jatkoi vuorostaan kuningatar, "teillähän on täällä kymmenentuhatta miestä, jotka vastaavat sataatuhatta kapinallista. Minä sanon, kutsukaa ne, kutsukaa ne kokoon. Kaksikymmentä tuhatta rikollista saavat täällä rangaistuksensa ja ovat pelottavana esimerkkinä koko vallankumoukselliselle roskajoukolle, jonka minä tuhoisin perinpohjin viikon kuluessa, jos minun neuvojani kuunneltaisiin tunnin aika."
Gilbert pudisti alakuloisena päätään.
"Madame", sanoi hän, "kuinka täydellisesti erehdyttekään, tai oikeammin sanoen, kuinka teitä on viety harhaan. Ajatelkaahan, mitä olisi kuningattaren nostattama kansalaissota! Yksi kuningatar sen uskalsi tehdä ja hän on vienyt mukanaan hautaan kamalan liikanimen 'muukalainen'."
"Minäkö nostattaisin, kuinka voitte sen niin käsittää? Minäkö olen kenenkään yllyttämättä ampunut Bastiljia kohden?"
"Madame", sanoi kuningas, "ennenkuin neuvotte väkivaltaan, kuunnelkaa järkeä."
"Heikkoutta!"
"Mutta kuunnelkaa, Antoinette", sanoi kuningas ankarasti. "Eihän ole mikään pikkuseikka, jos tänne tulee kaksikymmentä tuhatta miestä, jotka täytyy ampua kuoliaaksi."
Sitten hän jatkoi kääntyen Gilbertin puoleen:
"Jatkakaa, jatkakaa, herra!"
"Kaiken vihan, joka suurenee etäisyyden mukana, kaikki kerskailut, jotka muuttuvat urhoollisuudeksi tilaisuuden tullen, kaiken tuon taistelun sekasorron, jonka tulos on epätietoinen, sen, madame, voitte säästää kuninkaalta ja itseltänne", sanoi tohtori. "Lempeydellä voitte estää nuo tapahtumat, jotka väkivaltaisuuksilla vain suurenisivat. Rahvas tahtoo tulla kuninkaan luo, ennättäkäämme ennen heitä. Antakaa kuninkaan mennä rahvaan luo. Kun hänen ympärillään tänään on armeija, niin sallikaa hänen huomenna osoittaa uskallusta ja valtiollista älykkäisyyttä. Nuo mainitsemani kaksikymmentätuhatta miestä voivat ehkä voittaa kuninkaan. Antakaa kuninkaan yksinään voittaa nuo kaksikymmentä tuhatta miestä, sillä he edustavat kansaa."
Kuningas ei voinut olla nyökkäämättä myöntymisen merkiksi. Kuningatar huomasi tämän.
"Onneton!" sanoi hän Gilbertille. "Ette siis tiedä, mitä merkitsisi kuninkaan läsnäolo nykyisenä aikana Pariisissa?"
"Puhukaa, madame."
"Se merkitsee: Hyväksyn… se merkitsee: Teitte oikein surmatessanne sveitsiläiseni… se tietää: Teitte oikein tappaessani upseerini, sytyttäessänne kauniin pääkaupunkini tuleen ja upottaessanne sen vereen, teette oikein syöstessänne minut viimein valtaistuimelta! Kiitos, hyvät herrat, kiitos!"
Ja halveksiva hymy näkyi Marie-Antoinetten huulilla.
"Ei, madame", sanoi Gilbert, "teidän majesteettinne erehtyy."
"Monsieur!…"
"Se merkitsee: Kansan tuskassa ilmenee jonkinmoinen oikeutus. Minä annan anteeksi… Minä olen päällikkö ja kuningas. Minä olen Ranskan vallankumouksen etunenässä, aivan samoin kuin Henrik III aikoinaan oli katolisen liigan etunenässä. Teidän kenraalinne ovat minun upseerejani, teidän kansalliskaartinne sotilaitani, teidän virkamiehenne minun virkailijoitani. Sen sijaan että työnnätte minua edellänne, seuratkaa minua, jos voitte. Askelteni suuruus osoittaa kerran vielä, että olen Ranskan kuningas, Kaarle suuren jälkeläinen."
"Hän on oikeassa", sanoi kuningas alakuloisesti.
"Oh!" huudahti kuningatar, "sire, älkää kuunnelko tätä miestä, tämä mies on teidän vihollisenne!"
"Madame", sanoi Gilbert, "hänen majesteettinsa kyllä itsekin sanoo, mitä hän ajattelee minun sanoistani."
"Minä ajattelen", lausui kuningas, "että tähän asti olette ollut ainoa, joka on uskaltanut sanoa minulle totuuden."
"Totuuden!" huudahti kuningatar. "Mitä te sanottekaan!"
"Niin juuri, madame", jatkoi Gilbert, "ja uskokaa minua, madame, että tänä hetkenä on totuus ainoa soihtu, joka voi estää valtaistuinta ja kuninkuutta syöksymästä kuiluun."
Ja lausuessaan nämät sanat kumarsi Gilbert nöyrästi Marie-Antoinetten polviin asti.
Ensimmäisen kerran näytti kuningatar syvemmin liikutetulta. Johtuiko se tohtorin selvittelystä vai hänen osoittamastaan alamaisuudesta?
Kuningas oli noussut päättäväisen näköisenä. Hän ajatteli asian toimeenpanoa.
Mutta koska hän oli tottunut ennen jokaista tekoaan kysymään kuningattaren mielipidettä, sanoi hän:
"Madame, hyväksyttekö tämän?"
"Kai minun täytyy", vastasi Marie-Antoinette.
"Minä en vaadi teiltä kieltäytymistä, madame", sanoi kuningas kärsimättömästi.
"Mitä siis vaaditte?"
"Vaadin vakaumusta, joka vahvistaa omaani."
"Vaaditte minulta vakaumusta?"
"Niin."
"Ellei minulta muuta vaadita, niin vakaumukseni on varma."
"Ja mikä se on?"
"Että nyt on tullut hetki, joka tulee kuningaskunnasta tekemään maailman kurjimman ja halvimman valtion."
"Oho, te liioittelette", sanoi kuningas. "Kurjin, hyvä on; mutta halvin, mahdotonta."
"Monsieur, olette saanut kuninkaallisilta esi-isiltänne synkän perinnön", sanoi Marie-Antoinette alakuloisesti.
"Niin olen", lausui Ludvig XVI, "perinnön, jonka surukseni olen saattanut teidät jakamaan kanssani."
"Sallikaahan, sire", sanoi Gilbert, joka sydämestään sääli näiden molempien toiveissaan pettyneiden hallitsijoiden syvää onnettomuutta, "minun mielestäni ei teidän majesteetillanne ole mitään aihetta nähdä tulevaisuutta noin kamalana. Itsevaltias kuningaskunta on lakannut olemasta, perustuslaillinen valtakunta on astunut sijaan."
"Mutta olenko minä oikea mies perustamaan sellaista valtakuntaaRanskaan?" sanoi kuningas.
"Miksi ette olisi, sire?" sanoi kuningatar, joka hiukan rohkaistuiGilbertin sanoista.
"Madame", sanoi kuningas, "olen tervejärkinen ja oppinut mies. Minä näen selvästi, sen sijaan että koettaisin nähdä hämärästi, ja minä tiedän aivan tarkkaan sen, mitä minun ei tarvitse tietää hallitakseni tätä maata. Sinä päivänä, jona minut syöstään itsevaltiuden kukkuloilta, sinä päivänä, jolloin pelkkä ihminen minussa paljastetaan, kadotan kaiken sen teennäisen voiman, joka yksin oli tarpeellinen Ranskan hallitsemiseen, sillä suoraan sanoen Ludvig XIII, Ludvig XIV ja Ludvig XV ovat pysyneet pystyssä juuri tämän teennäisen voiman avulla. Mitä Ranska tarvitsee tänä hetkenä? Isäntää. Tunnen pystyväni vain isäksi. Mitä vallankumous kaipaa? Miekkaa. Tunnen, että minulta puuttuu voimaa iskeä."
"Tunnette, että teiltä puuttuu voimaa iskeä maahan olennot, jotka ryöstävät lastenne omaisuuden ja jotka rikkovat otsaanne vastaan Ranskan kruunun kaikki liljat perätysten", huudahti kuningatar.
"Mitä vastaisin?" sanoi Ludvig XVI tyynesti. "Vastaisinko kieltävästi? Herättäisin jälleen teissä mielen myrskyt, jotka koko elämäni ajan ovat minua kiusanneet. Te osaatte vihata? sitä parempi teille. Te osaatte olla kohtuutonkin, siitä en moiti teitä, sillä se on tavattoman suuri etu hallitsevissa luonteissa."
"Olenko mielestänne kohtuuton vallankumouksellisia kohtaan? Sanokaa."
"Olette kyllä."
"Temyönnättesen, sire. Te myönnätte sen?"
"Jos olisitte tavallinen kansalainen, rakas Antoinette, niin ette puhuisi minulle tuolla tavalla."
"Sitä en olekaan."
"Sen vuoksi annankin teille anteeksi, mutta silti en teidän sanojanne hyväksy. Ei, madame, ei, alistukaa! Olemme tulleet Ranskan valtaistuimelle myrskyn hetkellä. Meillä pitäisi olla voimia lykätä eteenpäin viikatteilla varustettuja vaunuja, joita sanotaan vallankumoukseksi, ja meiltä puuttuu voimaa."
"Sitä pahempi!" huudahti Marie-Antoinette, "sillä silloin! ne kulkevat lastemme yli."
"Sen tiedän kyllä, mutta me emme kuitenkaan työnnä niitä eteenpäin."
"Me pakotamme ne peräytymään, sire."
"Olkaa varuillanne", sanoi Gilbert syvällä äänensoinnulla, "peräytyessään ne murskaavat teidät."
"Monsieur"; sanoi kuningatar kärsimättömästi, "minä huomaan teidän menevän suorasukaisine neuvoinenne liian pitkälle."
"Olen siis vaiti, madame."
"Antakaahan hänen puhua", sanoi kuningas, "antakaa hänen lausua se, mitä hänellä on sanottavaa, sillä ellei hän ole sitä lukenut ainakin parissakymmenessä sanomalehdessä, jotka sitä viikon ajan ovat huutaneet, niin ei hän ole tahtonut sitä lukea. Olkaa kiitollinen ainakin siitä, ettei hän verhoa katkeruuteen sanojensa totuutta."
Marie-Antoinette vaikeni.
Sitten hän lausui surullisesti huoaten:
"Minä alistun, tai kertaan vielä kerran: menkää Pariisiin omasta aloitteestanne, ja sillä tavalla hyväksytte kaikki, mitä on tapahtunut."
"Sen tiedän kyllä", sanoi kuningas.
"Siten nöyryytätte, kiellätte armeijanne, joka oli valmis puolustamaan teitä."
"Siten säästetään ranskalaisten verta", sanoi tohtori.
"Siten tunnustetaan vastaisuuden varalta, että kapina ja väkivalta saavat määrätä kuninkaan tahdolle minkä suunnan vain kapinalliset ja konnat haluavat."
"Madame, luulen teidän äsken hyväntahtoisesti myöntäneen, että onnistuin saamaan teidät vakuutetuksi."
"Niin kyllä, äsken, sen tunnustan, esiripun kulma kohosi edessäni. Mutta nyt tulen taas, niinkuin te sanotte, sokeaksi, ja mieluummin näen itsessäni kaiken sen loiston, johon kasvatus ja perintätavat ja historia ovat minut totuttaneet. Mieluummin pysyn aina kuningattarena, kuin tunnen olevani huono äiti tälle kansalle, joka minua uhkaa ja vihaa."
"Antoinette, Antoinette", sanoi Ludvig XVI säikähtyen kalpeutta, joka äkkiä ilmestyi kuningattaren poskille ja joka ei ennustanut mitään muuta kuin kiihkeää vihan myrskyä.
"Ei, ei, sire, minä puhun nyt", vastasi kuningatar.
"Olkaa varovainen, madame."
Ja silmäkulmallaan vihjasi kuningas Marie-Antoinettelle, että tohtori oli läsnä.
"Tämä herra tietää kyllä kaikki, mitä aion sanoa… Hän tietää senkin, mitä ajattelen", lisäsi hän katkeruudella muistellen kohtausta, mikä oli äsken ollut hänen ja Gilbertin välillä.
"Miksi siis hallitsisin itseäni? Olemmehan hänet sitäpaitsi ottaneet uskotuksemme, enkä käsitä, miksi pelkäisin mitään. Minä tiedän, että teihin vaikutetaan, sire, että teitä johdetaan kuin prinssiä rakkaissa saksalaisissa ballaadeissani. Minne menette? En tiedä. Mutta te menette sinne, mistä ette koskaan palaa!"
"En suinkaan, madame, minähän menen vain Pariisiin", vastasi LudvigXVI.
Marie Antoinette kohautti olkapäitään.
"Luuletteko minua hulluksi", sanoi kuningatar kolkon ärtyneellä äänellä. "Te menette Pariisiin, hyvä on. Mutta kuka sanoo, eikö Pariisi ole juuri se kuilu, jota en näe, mutta jonka aavistan? Miksi ei siinä metelissä, joka syntyy ympärillämme voida teitä tappaa? Kuka tietää, mistä eksynyt luoti tulee? Kuka tietää, kenen käsi, sadan tuhannen nyrkin uhatessa, pistää teitä puukolla?"
"Siinä suhteessa ei teidän tarvitse mitään pelätä", huudahti kuningas. "He rakastavat minua!"
"Älkää sanoko niin, sire; minun tulisi teitä sääli. He rakastavat teitä, ja he surmaavat, kuristavat, tappavat ne, jotka edustavat teitä maan päällä, teitä, kuningasta, Jumalan kuvaa! Bastiljin kuvernööri oli teidän edustajanne, oli kuninkaan kuva. Voitte olla varma siitä, etten liioittele; jos he surmasivat Launayn, kunnon ja uskollisen palvelijanne, niin olisivat he surmanneet teidätkin, sire, jos olisitte ollut hänen paikallaan, ja vielä helpommin, sillä teidät he tuntevat ja tietävät, että te ette olisi puolustautunut, vaan paljastanut heille rintanne."
"Lopettakaa", sanoi kuningas.
"Minä luulin lopettaneeni, sire."
"He siis surmaisivat minut?"
"Niin, sire."
"Entä sitten!"
"Ja lapseni", huudahti kuningatar.
Gilbert arveli jo sopivaksi keskeyttää.
"Madame", sanoi hän, "kuningasta kunnioitetaan siihen määrään Pariisissa ja hänen läsnäolonsa herättää sellaista innostusta, että jos jotakin pelkään, niin en suinkaan pelkää kuninkaan puolesta, vaan niiden intoilijoiden, jotka voivat joutua hänen hevostensa jalkoihin, aivan kuin hindulaiset fakiirit epäjumalansa rattaitten pyörien alle."
"Monsieur, monsieur", huudahti Marie-Antoinette.
"Tästä Pariisin-matkasta tulee riemukulkue, madame."
"Mutta, sire, te ette vastaa."
"Siksi, että olen hiukan samaa mieltä kuin tohtorikin, madame."
"Ja teillä on tietysti kova kiire päästä nauttimaan tästä riemukulusta", huudahti kuningatar.
"Siinä tapauksessa kuningas olisi oikeassa, ja hänen kiireensä todistaisi vain, kuinka selvästi ja suorasti hänen majesteettinsa osaa arvostella ihmisiä ja asioita. Jota pikemmin hänen majesteettinsa joutuu matkalle, sitä suuremmaksi tulee riemu."
"Ja sen te uskotte, monsieur?"
"Siitä olen varma, sillä viivytellessään voi kuningas menettää kaiken sen edun, mikä vapaaehtoisesta toimenpiteestä johtuu. Voidaanhan muuallakin tehdä aloite, huomatkaa se, aloite pyyntöön, ja se seikka muuttaisi pariisilaisten silmissä hänen majesteettinsa aseman ja saattaisi hänet tavallaan noudattamaan käskyä."
"Siinä näette", huudahti kuningatar, "tohtori myöntää itse, että teitä käskettäisiin. Käsittäkäähän toki, sire, mitä se merkitsee!"
"Tohtori ei sano, että minulle on annettu käsky, madame."
"Malttia, malttia! Hukatkaa aikaa, sire, ja pyyntö, tai oikeammin sanoen käsky, tulee kyllä."
Gilbert nyrpisti hiukan huuliaan, sillä häntä alkoi suututtaa. Kuningatar huomasi sen niin nopeasti kuin se olikin välähtänyt tohtorin kasvoilla.
"Mitä sanoinkaan", lausui kuningatar, "olenhan hupsu, minähän olen puhunut omaa itseäni vastaan."
"Kuinka niin?" kysyi kuningas.
"Siten, että lykkäämällä saatan teidät menettämään aloitteenoton edut, ja yhtä kaikki pyydän teitä lykkäämään."
"Madame, madame! Pyytäkää mitä tahansa, vaatikaa kaikkea, mutta älkää sitä!" pyysi Gilbert.
"Antoinette", sanoi kuningas pudistaen päätänsä, "te syöksette minut turmioon."
"Sire", lausui kuningatar moittivasti ja hänen äänessään kuvastui sydämen täysi tuska, "kuinka voitte puhua minulle noin!"
"Miksi tahdotte siis lykätä tätä matkaa?" kysyi kuningas.
"Ajatelkaa, madame, että tällaisissa tapauksissa sopiva ajankohta merkitsee kaikkea", sanoi Gilbert. "Ajatelkaa, mitä sellaisina hetkinä merkitsevät tunnit, kun kokonainen raivoisa kansa laskee ne sitä mukaa kuin kello lyö."
"Ei tänään, monsieur Gilbert. Huomenna, sire, ei huomenna. Antakaa minulle vielä aikaa huomiseen asti ja minä vannon, etten enää vastusta matkaa."
"Yksi päivä menee hukkaan", mutisi kuningas.
"Kaksikymmentä neljä tuntia", sanoi Gilbert, "ajatelkaa sitä, ajatelkaa sitä, madame."
"Sire, sen täytyy tapahtua", sanoi kuningatar rukoillen.
"Sanokaahan edes jokin syy?" lausui kuningas.
"Syynä on vain epätoivoni, sire, vain kyyneleeni, vain rukoukseni."
"Mutta eihän voi tietää, mitä tapahtuu ennen huomispäivää?" sanoi kuningas aivan onnettomana nähdessään kuningattaren epätoivon.
"Eihän mitään voi tapahtua, eihän?" sanoi kuningatar katsoen kysyvästi Gilbertiin.
"Ei Pariisissa vielä mitään. Vaikka toivo olisikin heikko kuin pilvi, niin he kyllä odottavat huomiseen, mutta…"
"Mutta täällä voi tapahtua, eikö niin?" sanoi kuningas.
"Niin, sire, täällä."
"Kansalliskokouksessako?"
Gilbert nyökkäsi.
"Kansalliskokouksessa", jatkoi kuningas, "niissä sellaiset miehet kuin Monnier, Mirabeau, Sieyès, voivat lähettää minulle adressin, joka riistää minulta kaikki hyvän tahtoni hedelmät."
"Sitä parempi vain silloin", sanoi kuningatar synkän raivon vallassa, "sillä silloin te hylkäätte sen, säilytätte kuninkaallisen arvokkuutenne, ette mene Pariisiin. Ja jos täällä täytyy kestää sotaa, niin me sen kestämme. Jos meidän täytyy täällä kuolla, niin me kuolemme, mutta korkeina ja loukkaamattomina niinkuin olemmekin, kuninkaina, vallitsijoina, kristittyinä, jotka luottavat Jumalaan, jolta ovat kruununsa saaneet."
Ja nähdessään kuningattaren kuumeisen innostuksen, huomasi LudvigXVI, että tänä hetkenä hän ei voinut tehdä mitään muuta kuin myöntyä.
Hän viittasi Gilbertille ja lähestyessään Marie-Antoinettea ja tarttuessaan hänen käteensä sanoi:
"Tyyntykää, madame, teidän tahtonne tapahtuu. Tiedättehän, rakas puolisoni, etten tahtoisi tehdä mitään teille vastenmielistä, sillä kiintymykseni teihin on syvä ansioittenne ja varsinkin hyveittenne vuoksi."
Ludvig XVI korosti nämä viime sanat sanomattoman jalosti, siten kaikin voimin kohottaen paljon panetellun kuningattaren arvoa todistajan läsnäollessa, joka tarpeen vaatiessa voisi kertoa, mitä hän oli nähnyt ja kuullut.
Tämä hienotunteisuus vaikutti voimakkaasti Marie-Antoinetteen; hän puristi molemmin käsin kuninkaan tarjoamaa kättä ja sanoi:
"Siis huomiseen, sire, ei pitemmäksi aikaa, kauemmaksi en lykkää, mutta sitä armoa pyydän teiltä polvillani: Huomenna, kun määräämänne hetki koittaa, minä vannon, että te lähdette Pariisiin."
"Olkaa varuillanne, madame, tohtori on todistajana", sanoi kuningas hymyillen.
"Sire, ettehän koskaan ole nähnyt minun pettävän sanaani."
"En, tulin vain ajatelleeksi erästä seikkaa."
"Mitä?"
"Että kaipaan saada tietää, kun te näytte olevan alistunut suostumaan, miksi tahdotte lykätä matkan kaksikymmentä neljä tuntia myöhemmäksi. Odotatteko Pariisista joitakin uutisia, tai Saksasta? Onko kysymyksessä…?"
"Sire, älkää kyselkö minulta."
Kuningas oli utelias, samalla tavalla kuin Figaro oli laiska; uteliaisuus tuotti hänelle nautintoa.
"Onko kysymyksessä joukkojen saapuminen, lisäväen tulo, valtiollinen toimenpide…?"
"Sire, sire", sopersi kuningatar moittivalla äänellä.
"Onko kysymyksessä…"
"Ei mikään ole kysymyksessä", vastasi kuningatar.
"Se on siis salaisuus?"
"On. Levottoman naisen salaisuus, siinä kaikki."
"Siis oikku?"
"Oikku, jos niin tahdotte."
"Ja se on korkein laki."
"Se on totta. Miksi ei ole politiikan laita sama kuin filosofiankin? Miksi ei kuninkaitten sallita kohottaa valtiollisia oikkujaan korkeimmaksi laiksi?"
"Kyllä siihen vielä tullaan, olkaa varma. Ainakin minä olen jo joutunut siihen", sanoi kuningas leikillisesti. "Siis huomiseen."
"Huomiseen", lausui kuningatar alakuloisesti.
"Pidättekö tohtorin luonanne?" kysyi kuningas.
"En, en", lausui kuningatar niin kiihkeästi, että se pakottiGilbertin hymyilemään.
"Minä vien siis hänet mukanani."
Gilbert kumarsi kolmannen kerran Marie-Antoinettelle, joka tällä kertaa vastasi siihen pikemmin naisena kuin kuningattarena.
Kun kuningas asteli ovea kohti, seurasi hän.
"Minusta näyttää siltä", sanoi kuningas mennessään suuren gallerian läpi, "että olette hyvässä sovussa kuningattaren kanssa?"
"Sire", vastasi tohtori, "siitä suosiosta saan kiittää teidän majesteettianne."
"Eläköön kuningas!" huusivat hovilaiset, joita jo alkoi kokoontua etuhuoneisiin.
"Eläköön kuningas!" huusi palatsin pihalla joukko upseereja ja ulkomaalaisia sotilaita, jotka tungeksivat palatsin oville.
Nämä jatkuvat ja yhäti kasvavat huudot tuottivat Ludvig XVI:lle suurempaa iloa kuin mitä hän koskaan ennen oli tuntenut samanlaisissa, perin lukuisissa tilaisuuksissa.
Mitä taas kuningattareen tulee, oli hän jäänyt istumaan ikkunan luo, jonka ääressä oli viettänyt niin kamaloita hetkiä. Kun hän kuuli nämä uskollisuutta ja rakkautta ilmaisevat huudot, jotka kaikuivat kuninkaan ohikulkiessa ja haipuivat loitos, portikkoihin ja puiston etäisimpiin varjostoihin, hän sanoi:
"Eläköön kuningas! Niin, eläköön kuningas! Hän on elävä ja sinun tahdostasi huolimatta, sinä inhottava Pariisi. Sinä kauhea kuilu, sinä verinen rotko et saa niellä tätä uhria… Minä riistän sinut häneltä tällä hennolla kädelläni, joka sinua nyt uhkaa, ja jätän sinut, kaupunki, alttiiksi ihmisten kirouksille ja Jumalan kostolle!"
Ja sanoessaan nämä sanat niin väkevällä vihalla, että se olisi kauhistuttanut vallankumouksen raivoisimpiakin puolustajia, jos olisivat olleet tilaisuudessa kuulemaan ja näkemään, kuningatar ojensi Pariisia kohden heikon kätensä, joka loisti pitsien alla aivan kuin huotrastaan vedetty kalpa.
Sitten hän kutsui madame Campanin ja luotettavimmat hovineitinsä, sulkeutui huoneeseensa ja kieltäytyi jyrkästi ottamasta ketään vastaan.
Seuraavan päivän aamu koitti säteilevänä ja kirkkaana kuin eilenkin.Päivä paahtoi ja kultasi Versaillesin hiekkakäytävät ja marmorikuvat.
Linnut, jotka tuhansittain olivat kokoontuneet puiston reunimmaisiin puihin, tervehtivät huumaavalla viserryksellään uutta lämmintä päivää, joka lupasi heille uusia lemmen iloja.
Kuningatar oli noussut kello viideltä. Hän pyysi kuningasta heti noustuaan tulemaan luokseen.
Ludvig XVI oli hiukan väsynyt otettuaan vastaan Kansalliskokouksen eilisen lähetystön, jolle hän oli ollut pakotettu vastaamaan, — tämä oli keskustelujen alkua, — Ludvig XVI oli nukkunut hiukan kauemmin, poistaakseen väsymyksensä ja jotta voitaisiin sanoa, ettei hän jäänyt luonnolle mitään velkaa.
Hän oli juuri ennättänyt pukeutua ja pisti miekkaa kupeelleen, kun kuningattaren sana tuotiin hänelle. Hän rypisti hiukan silmäkulmiaan.
"Mitä!" sanoi hän. "Joko kuningatar on noussut?"
"Jo kauan aikaa sitten, sire."
"Onko hän vielä sairas?"
"Ei, sire."
"Ja mitä asiaa kuningattarella on minulle näin varhain aamulla?"
"Hänen majesteettinsa ei sitä ilmoittanut."
Kuningas nautti ensimmäisen aamiaisensa, johon kuului lihalientä ja hiukan viiniä. Sitten hän meni Marie-Antoinetten luo.
Hän tapasi kuningattaren täydellisesti pukeutuneena, aivan kuin hovijuhlaa varten, kauniina, kalpeana jämähtävänä. Hän tervehti miestään tuolla kylmällä hymyllä, joka loisti talvipäivän auringon tavoin kuningattaren poskilla, kun suurissa vastaanotoissa piti heittää suosion säteitä ympäristöön.
Kuningas ei ymmärtänyt tämän katseen ja tämän hymyn alakuloisuutta. Hän valmistautui jo siihen seikkaan, että Marie-Antoinette mahdollisesti vastustaisi eilen tehtyä päätöstä.
"Taas kai uusi oikku", tuumi hän.
Siksi hän rypisti silmäkulmiaan.
Heti ensimmäisillä sanoillaan kuningatar vahvisti kuninkaassa tätä ajatusta.
"Sire", sanoi hän, "sitten eilisen olen ajatellut asiaa lähemmin."
"Siinä me nyt olemme", huudahti kuningas.
"Lähettäkäähän pois kaikki ne, jotka eivät kuulu läheisimpään piiriin."
Pahantuulisena kuningas käski upseeriensa poistua.
Yksi ainoa nainen jäi majesteettien luo, madame Campan.
Silloin kuningatar nojasi molemmat kätensä kuninkaan käsivarteen sanoen:
"Miksi olette jo pukeutunut? Siinä teitte pahoin."
"Miksi pahoin? Kuinka niin?"
"Käskinhän teitä tulemaan tänne, ennenkuin olitte pukeutunut. Ja nyt näenkin teidät täällä puettuna takkiin ja miekkaan. Toivoin tapaavani teidät aamupuvussa."
Kuningas katsoi häneen aivan hämmästyneenä.
Tämä kuningattaren oikku herätti hänessä joukon outoja ajatuksia, joiden uutuus teki ne vielä mahdottomammiksi.
Hänen ensimmäinen vaikutelmansa oli epäluulo ja levottomuus.
"Mikä teidän on?" sanoi hän kuningattarelle. "Aiotteko viivyttää tai estää sitä, minkä päätimme eilen yhdessä?"
"En suinkaan, sire."
"Minä pyydän, älkäähän enää laskeko leikkiä näin vakavasta asiasta. Minun täytyy, minä tahdon mennä Pariisiin. En voi enää jättää sitä tekemättä. Olen määrännyt seuralaiseni. Jo eilen ovat kaikki ne valitut, jotka tulevat mukaani."
"Sire, minä en vaadi mitään, mutta…"
"Ajatelkaahan", sanoi kuningas aste asteelta kiihoittuen siten rohkaistakseen itseään, "ajatelkaahan, että tieto tulostani on jo ennättänyt Pariisiin, että he valmistautuvat siihen, odottavat minua. Lupaamalla tulla olen herättänyt heissä vain mitä suopeimpia ajatuksia ja ne voivat vaihtua kohtalokkaaksi vihamielisyydeksi. Ajatelkaahan vielä…"
"Mutta, sire, minä en millään tavalla väitä minua kunnioittavia sanojanne vastaan. Minä alistuin eilen ja olen tänäänkin alistunut."
"Miksi siis pidätte, madame, tuollaisia esipuheita?"
"En pidä sellaisia."
"Anteeksi, miksi siis tiedustelitte puvustani ja aikomuksistani?"
"Puvusta tiedustelin kyllä", sanoi kuningatar ja koetti vielä käyttää hymyä, joka heiketessään muuttui yhä synkemmäksi.
"Mitä tahdotte puvustani huomauttaa?"
"Tahtoisin, sire, että riisuisitte yltänne takkinne."
"Eikö se teidän mielestänne ole sopiva? Onhan se violetin väristä silkkiä. Pariisilaiset ovat tottuneet näkemään minut sellaisessa puvussa. He rakastavat tätä väriä ylläni ja sitä vastaan sininen ritarinauha näyttää kauniilta. Olettehan itsekin monta kertaa sanonut samaa."
"Minulla ei ole mitään huomautettavaa, sire, pukunne väriä vastaan."
"Siis?"
"Vaan sen vuoria vastaan."
"Teette minut todella uteliaaksi tuolla ainaisella hymyllänne… vuori… mikä sukkeluus!…"
"Minä en laske leikkiä!"
"Nyt te hypistelette liiviäni, eikö sekään teitä miellytä? Sehän on valkoista silkkiä ja kultaa, ja kirjailut olette itse ommellut, mieluisin liivini."
"Minulla ei ole mitään liiviäkään vastaan."
"Olettepa omituinen! Loukkaako kaulanauha, batistinen koruompeleinen paita siis teitä? Pitäähän minun toki pukeutua hienoksi, mennessäni katsomaan hyvää Pariisin kaupunkia."
Katkera hymy rypisti kuningattaren huulia; varsinkin hänen alahuulensa, jonka vuoksi häntä oli niin paljon soimattu Itävallattareksi, paisui ja ulkoili eteenpäin, aivan kuin kaikki vihan ja suuttumuksen myrkyt olisivat sitä turvottaneet.
"Minä en suinkaan soimaa teidän pukuanne, sire, vaan yhä vain sen vuoria, vuoria."
"Kirjaillun paitani vuoriako? Selittäkääpä!"
"Minä siis selitän. Vihattu, häiritsevä kuningas, joka heittäytyy keskelle seitsemääsataa tuhatta, voitostaan ja vallankumouksellisista ajatuksistaan huumautunutta pariisilaista, se kuningas ei ole mikään keski-ajan ruhtinas, ja kuitenkin pitäisi hänen tänään astua Pariisiin puettuna rautaiseen varuspaitaan, joka on tehty hyvästä milanolaisesta teräksestä. Hänen pitäisi olla siten puettu, ettei mikään kuula, nuoli, kivi tai puukko pääsisi koskemaan hänen ihoonsa."
"Se on kyllä totta", sanoi Ludvig XVI mietteissään. "Mutta, rakas ystävä, kun en ole Kaarle VIII, en Frans I, en edes Henrik IV, koska nykyaikaan kuninkuus on aivan alastomana silkin ja sametin alla, niin menen silkkipuvussani, tai paremmin sanoakseni asetan vielä rintaani maalitaulunkin, ritarimerkin sydämeni kohdalle."
Kuningattaren huulilta pääsi tukahdutettu huokaus.
"Sire", sanoi hän, "alamme jo käsittää toisiamme. Saattepa nähdä, saattepa nähdä, ettei vaimonne laske leikkiä." Hän viittasi madame Campanille, joka oli pysynyt huoneen perällä ja hän otti kuningattaren kaapin laatikosta pitkähkön, litteän silkkiin käärityn esineen.
"Sire", sanoi kuningatar, "kuninkaan sydän kuuluu ennen kaikkea muuta Ranskalle, se on totta, mutta uskon, että se myös kuuluu hänen vaimolleen ja lapsilleen. Omasta puolestani en tahdo tämän sydämen olevan alttiina vihollisten luodeille. Olen ryhtynyt kaikkiin varokeinoihin, pelastaakseni vaarasta puolisoni, kuninkaani, lasteni isän."
Samassa hän irroitti silkkipeitteen ja otti esiin asepaidan, joka oli laadittu niin hienoista toisiinsa liittyvistä renkaista, että olisi luullut sitä arabialaiseksi kankaaksi: siinä määrin liitelmä muistutti maurilaista silkkiä, siksi joustava ja taipuisa oli sen kudelma.
"Mikä se on?" kysyi kuningas.
"Katsokaa, sire."
"Se näyttää liiviltä."
"Se se onkin."
"Kaulaan asti ulottuva liivi."
"Ja siinä on pieni kauluskin, joka on, niinkuin näette, siten valmistettu, että se mukautuu takin kauluksen tai kaulanauhan alle."
Kuningas otti liivin käsiinsä ja tarkasti sitä uteliaana.
Kun kuningatar huomasi tämän suopean tarkkaavaisuuden, tuli hän hyvin iloiseksi.
Kuningas näytti onnellisena laskevan jokaisen renkaan tässä merkillisessä kudelmassa, joka taipui hänen käsissään aivan kuin villakangas.
"Mutta tämähän on aivan ihmeellistä terästä", sanoi kuningas.
"Eikö olekin, sire?"
"Suurenmoisesti valmistettu."
"Eikö olekin?"
"En todellakaan tiedä, mistä olette tällaisen hankkinut?"
"Ostin sen eilen eräältä mieheltä, joka jo kauan aikaa oli kaupannut sitä minulle sen tapauksen varalta, että lähtisitte sotaretkelle."
"Tämä on ihmeellinen, ihmeellinen!" sanoi kuningas tarkastellen tuntijan tavoin.
"Ja se sopii yllenne aivan varmaan yhtä hyvin kuin räätälinne tekemä liivi, sire."
"Niinkö arvelette?"
"Koettakaa."
Kuningas ei sanonut sanaakaan. Hän riisui itse yltään violetin takkinsa.
Kuningatar vapisi ilosta. Hän auttoi kuningasta laskemaan syrjään ritarikunnan merkit ja madame Campan kaiken muun.
Miekkansa kuningas otti itse vyöltään. Jos joku tänä hetkenä olisi katsellut kuningattaren kasvoja, olisi hän niillä huomannut sen riemuisan kirkkauden, minkä korkein onni synnyttää.
Kuninkaan kaulanauha päästettiin auki ja sen alle kuningattaren hienot kädet sovittelivat teräksisen kauluksen.
Marie-Antoinette kiinnitti itse asepaidan hakaset. Varustus mukaantui aivan erinomaisesti ruumiin mukaan, suojasi kainalot, ja kaikkialla se oli vuorattu hienolla puhvelihärän nahalla, jotta teräs ei pääsisi painamaan ihoa.
Tämä asepaita ulottui alemmaksi kuin tavallinen panssari. Se suojasi koko ruumiin.
Kun sen päälle pantiin liivit, takki ja paita, peittyi se kokonaan. Se ei juuri laisinkaan tehnyt ruumista paksummaksi. Se salli tehdä liikkeitä pienimmättäkään hankaluudetta.
"Onko se painava?" kysyi kuningatar.
"Ei."
"Eikö tämä ole kerrassaan ihmeellinen?" sanoi kuningatar taputtaen käsiään madame Campanille, joka napitti kuninkaan hihansuita.
Madame Campan osoitti yhtä välittömästi iloaan kuin kuningatarkin.
"Olen pelastanut kuninkaani!" huudahti Marie-Antoinette. "Pankaahan tämä näkymätön asepaita pöydälle, koettakaa iskeä siihen puukolla, koettakaa lävistää se kuulalla, koettakaa, koettakaa!"
"Oh!" lausui kuningas epäilevän näköisenä.
"Koettakaa!" jatkoi kuningatar innoissaan.
"Teen sen mielelläni uteliaisuudestakin", sanoi kuningas.
"Älkää tehkö sitä, se on tarpeetonta, sire."
"Onko tarpeetonta todistaa teille, kuinka oivallinen tämä teidän ihmeenne on."
"Sellaisia miehet ovat. Luuletteko, että olisin luottanut sivullisen todistukseen, kun oli kysymyksessä puolisoni henki, Ranskan kuninkaan pelastus?"
"Minun mielestäni näyttää kuitenkin siltä, rakas Antoinette, että olette luottanut toisten arvosteluun."
Kuningatar pudisti kieltävästi päätään.
"Kysykäähän", sanoi hän viitaten huoneessa olevaan naiseen, "kysykäähän kunnon Campanilta, mitä olemme tänä aamuna tehneet."
"Mitä siis?" kysyi kuningas uteliaana.
"Tänä aamuna, oikeammin viime yönä, olimme kuin mielettömät, ajoimme pois kaikki palvelijat ja sulkeuduimme hänen huoneeseensa, joka on hovipoikien osaston takana. Ja hovipojathan läksivät eilen Rambouilletiin. Pidimme huolta siitä, ettei kukaan voinut meitä yllättää, ennenkuin olimme aikeemme täyttäneet."
"Hyvä Jumala, aivanhan te säikytätte minua. Mitä aikeita näillä kahdella Juditilla siis olikaan?"
"Judit sai paljoa vähemmän aikaa", sanoi kuningatar, "ainakin vähemmän melua. Muussa suhteessa vertaus olisikin mainio. Campan piteli säkkiä, jonka ympärille tämä asepaita oli pantu. Minulla oli isäni saksalainen metsästyspuukko, jolla niinkuin tiedätte, on surmattu monta metsäsikaa."
"Judit, yhä vain Judit!" huudahti kuningas nauraen.
"Juditilla ei ollut sellaista raskasta pistoolia kuin minulla. Otin sen aseittenne joukosta ja käskin Weberin lataamaan sen."
"Pistoolin!"
"Juuri niin. Olisittepa nähnyt meidän yöllä pelkureina, peläten pienintäkin ääntä, välttäen syrjäisiä, juoksevan kuin kaksi ahnetta hiirtä pitkin tyhjiä käytäviä."
"Campan sulki kolmet ovet, peitti patjoilla neljännen. Kiinnitimme asepaidan seinää vastaan mallinuken ympärille, jota käytetään pukujeni koetukseen. Ja minä, sen vakuutan teille, iskin varmalla kädellä asepaitaan tikarillani. Terä taipui tikari irtaantui kädestäni ja jäi kauhuksemme lattialle pystyyn."
"Jopa nyt jotakin!" sanoi kuningas.
"Odottakaahan."
"Eikä tullut mitään reikiä?" kysyi Ludvig XVI.
"Odottakaahan. Campan tarttui tikariin ja sanoi: 'Ette ole kylliksi väkevä, madame, ja kätenne ehkä vapisi; minä olen rotevampi, saattepahan nähdä.' Hän tarttui siis tikariin ja iski sillä seinään kiinnitettyyn mallinukkeen niin voimakkaasti, että kauniin tikarini terä taittui asepaidan renkaita vastaan. Tässä näette molemmat kappaleet. Annan valmistaa tyngästä teille tikarin."
"Tämä on satumaista", sanoi kuningas. "Eikä mitään reikää?"
"Ei muuta kuin naarmu päällimmäiseen kerrokseen ja niitä on kolme."
"Tahtoisinpa nähdä."
"Kyllä näytän."
Ja kuningatar alkoi riisua kuninkaan yltä tavattoman sukkelasti, näyttääkseen hänelle lahjansa erinomaisuutta.
"Tässä on hiukan vikaantunut paikka", sanoi kuningas näyttäen sormellaan erästä kohtaa, jossa päällimmäinen kerros oli noin tuuman alalta painunut sisäänpäin.
"Se on pistoolin kuulan jälki, sire."
"Oletteko te ampunut pistoolilla?"
"Näytän teille litistyneen ja vielä aivan mustan kuulan. Uskotteko nyt, että henkenne on turvassa?"
"Te olette suojelusenkeli", sanoi kuningas alkaen hitaasti päästellä auki asepaitaa, voidakseen huolellisemmin tarkastaa tikarin ja kuulan aiheuttamia naarmuja.
"Ajatelkaahan, rakas kuninkaani", sanoi Marie-Antoinette, "kauhuani, kun minun täytyi laukaista pistooli. Se ei merkinnyt mitään, että syntyi tuo hirveä pamaus, vaan ampuessani teille varattua asepaitaa kohden, tuntui kuin olisin ampunut teihin. Pelkäsin näkeväni reiän renkaissa ja silloin työni, tuskani, toivoni olisivat rauenneet."
"Rakas vaimoni", sanoi Ludvig XVI kokonaan riisuen asepaidan, "kuinka syvästi kiitollinen olenkaan teille!"
Ja hän laski asepaidan pöydälle.
"Mitä te nyt teette?" kysyi kuningatar.
Hän tarttui panssariin ja ojensi sen uudelleen kuninkaalle. Mutta tämä vastasi kohteliaasti ja jalosti hymyillen:
"Ei, kiitoksia."
"Hylkäättekö tämän?" huudahti kuningatar.
"Hylkään."
"Mutta ajatelkaahan toki, sire."
"Sire!…" rukoili madame Campan.
"Tämähän antaa suojan, pelastaa elämän!"
"Mahdollisesti kyllä", sanoi kuningas.
"Hylkäätte siis Jumalan itsensä meille lähettämän avun."
"Jo riittää, jo riittää", sanoi kuningas.
"Te hylkäätte! Te hylkäätte!"
"Niin, minä hylkään."
"Mutta hehän surmaavat teidät!"
"Rakkaani, kun aatelismiehet ovat kahdeksannellatoista vuosisadalla taistelukentällä, niin heillä on kangastakki, liivit ja paita kuulien suojana. Kun he menevät kaksintaisteluun puolustaakseen kunniaansa, niin ei heille jää muuta kuin paita, se riittää miekan turvaksi. Minä olen kuningaskuntani ensimmäinen aatelismies, minä en tee enempää enkä vähempää kuin ystäväni. Erotus on vain siinä, että missä he käyttävät verkaa, on minulla yksin oikeus käyttää silkkiä. Kiitos, rakas vaimoni, kiitos, hyvä kuningattareni, kiitos."
"Oi", huudahti kuningatar samalla kertaa epätoivoissaan ja hurmaantuneena, "miksi ei armeija kuule hänen noin puhuvan!"
Kuningas oli pukenut rauhallisesti vaatteet uudelleen ylleen eikä hän näyttänyt edes käsittävän kuinka sankarillinen hän oli ollut. —
"Onko sellainen kuningaskunta hukassa", sanoi kuningatar, "joka tällaisina hetkinä säilyttää ylpeytensä?"
Kuninkaan lähdettyä kuningattaren luota kerääntyivät hänen ympärilleen heti kaikki ne upseerit ja hovin jäsenet, jotka hän oli määrännyt kanssaan matkustamaan Pariisiin.
Siinä olivat herrat de Beauvau, de Villeroy, de Nesle ja d'Estang.
Joukon keskellä Gilbert odotti, että Ludvig XVI huomaisi hänet ja loisi ohikulkiessaan häneen katseen.
Selvästi huomasi kaikkien täällä olevien henkilöiden epäilevän, pannaanko päätös toimeen.
"Hyvät herrat", sanoi kuningas, "aamiaisen jälkeen lähdemme."
Sitten hän jatkoi huomatessaan Gilbertin:
"Siinähän olette, tohtori. Hyvä on, minä vien teidät mukanani."
"Noudatan määräyksiänne, sire."
Kuningas meni työhuoneeseen, jossa hän työskenteli kaksi tuntia. Sitten hän koko hovin keralla oli messua kuuntelemassa ja kello yhdeksän hän ryhtyi aterioimaan.
Aterioiminen tapahtui tavanmukaisine menoineen. Kuningatar, jonka silmät messun jälkeen olivat itkusta turvonneet ja punaiset, tahtoi olla läsnä aterian aikana, vaikka hän ei siihen ottanutkaan osaa, ollakseen mahdollisimman kauan kuninkaan seurassa.
Kuningatar oli tuonut mukanaan molemmat lapsensa. Äidilliset neuvot olivat jo ehkä liikuttaneet niiden mieliä. Ne katselivat levottomina vuoroin isäänsä, vuoroin upseerien ja kaartilaisten joukkoa.
Äitinsä käskystä lapset toisinaan pyyhkäisivät kyyneleet, jotka helmeilivät heidän silmäripsissään, ja tämä näky herätti toisissa sääliä, toisissa suuttumusta ja kaikissa tuskaa.
Kuningas söi rauhallisesti. Hän puhutteli useamman kerran Gilbertiä katsomatta häneen. Hän puhui melkein koko ajan kuningattaren kanssa hyvin hellästi.
Lopulta hän antoi määräyksen sotapäälliköilleen.
Hän oli juuri lopettamaisillaan ateriansa, kun ilmoitettiin tiheän mieslauman tulevan Pariisista päin jalkaisin. Se näkyi jo suuren käytävän päässä, joka päättyi Asetorille.
Heti paikalla upseerit ja kaartilaiset riensivät salista. Kuningas nousi, katsoi Gilbertiin, mutta nähdessään tämän hymyilevän hän jatkoi rauhallisesti syömistään.
Kuningatar kalpeni, kumartui herra de Beauvaun puoleen pyytäen häntä ottamaan asioista selkoa.
Beauvau riensi heti ulkosalle.
Kuningatar meni ikkunan luo.
Viiden minuutin päästä herra de Beauvau palasi.
"Sire", sanoi hän. "Pariisin kansalliskaartilaiset, kuultuaan eilen pääkaupungissa huhun liikkuvan teidän majesteettinne aiotusta matkasta Pariisiin, ovat kymmenentuhannen miehen suuruisena joukkona tulleet vastaan. Ja kun teidän majesteettinne viipyi, niin he ovat tulleet Versaillesiin asti."
"Millaiset aikeet heillä näyttää olevan?" kysyi kuningas.
"Mitä parhaimmat aikeet", vastasi herra de Beauvau. "Vaikkakin!" sanoi kuningatar. "Sulkekaa palatsin pihan portit."
"Ei millään lailla", lausui kuningas. "Kun palatsin ovet suljetaan, riittää se varsin hyvin."
Kuningatar rypisti silmäkulmiaan ja vilkaisi Gilbertiin.
Tämä odotti kuningattaren katsetta, siliä olihan puolet hänen ennustuksestaan jo toteutunut. Hän oli luvannut, että kaksikymmentätuhatta miestä saapuisi, ja kymmenen oli jo saapunut.
Kuningas kääntyi Beauvaun puoleen.
"Pitäkää huolta siitä, että näille kunnon miehille tarjotaan virvokkeita", sanoi hän.
Beauvau poistui toistamiseen ja vei kuninkaan määräyksen pöydänkattajalle.
Sitten hän palasi.
"No?" kysyi kuningas.
"Teidän pariisilaisenne väittelevät kiivaasti herrojen kaartilaisten kanssa."
"Mitä!" lausui kuningas. "Mistä he väittelevät?"
"Kysymys on vain puhtaasta kohteliaisuudesta. Kun he ovat kuulleet, että teidän majesteettinne lähtee kahden tunnin päästä, tahtovat he odottaa lähtöä ja marssia vaunujen jälessä."
"Mutta", kysyi kuningatar vuorostaan, "hehän ovat luultavasti tulleet jalkaisin?"
"Niin ovatkin, madame."
"Mutta kuninkaan vaunujen edessä ovat hevoset ja kuningas ajaa nopeasti, hyvin nopeasti. Tiedättehän, että kuninkaan tapana on ajaa nopeasti."
Nämä näin korostetut sanat merkitsivät:
"Toimittakaa kuninkaan vaunut lentokyytiä eteenpäin."
Kuningas viittasi kädellään lopettamaan keskustelun.
"Minä ajan käyden", sanoi hän.
Kuningattaren huokaus muistutti melkein vihan huudahdusta.
"Teenhän väärin", sanoi Ludvig XVI rauhallisesti, "jos pakotan juoksuun nämä kunnon miehet, jotka ovat tulleet tänne kunnioittaakseen minua. Minä ajan käyden, jopa aivan hitaastikin, jotta kaikki voivat minua seurata."
Läsnäolevat ilmaisivat ihastustaan hyväksyvällä mutinalla. Mutta samalla näkyi myöskin monien kasvoilla paheksumisen ilme, joka nousi kuningattarenkin kasvoille, sillä näin suurta hyväntahtoisuutta piti hän heikkoutena.
Ikkuna aukeni.
Kuningatar kääntyi kummastuneena. Gilbert kuninkaan lääkärinä käytti oikeuttaan avatakseen ikkunan, siten uusiakseen ilman, joka oli käynyt raskaaksi ruuan hajusta ja sataan nousevan ihmisjoukon hengityksestä.
Tohtori asettui tämän ikkunan verhojen taakse ja avoimesta ikkunasta kaikuivat pihalle kokoontuneen joukon huudot.
"Mitä tämä tietää?" kysyi kuningas.
"Sire", vastasi Gilbert, "kansalliskaartilaiset ovat päivän helteessä keskellä kivettyä pihaa ja heillä taitaa olla hyvin kuuma."
"Miksi ei kutsuta heitä syömään aamiaista kuninkaan kanssa?" kuiskasi kuningatar eräälle lähellään olevalle, suosimalleen upseerille.
"Heidät pitää viedä varjoon, johdattaa marmoripihaan, eteiseen, kaikkialle, missä on varjoisaa", sanoi kuningas.
"Kymmenen tuhatta miestä eteisiin!" huudahti kuningatar.
"Kun joka taholle jaetaan, niin kyllä he mahtuvat", sanoi kuningas.
"Kun jaetaan joka taholle!" huudahti Marie-Antoinette. "Mutta tehän opetatte heille tien makuuhuoneeseenne."
Kauhea ennustus, joka sitten täyttyi Versaillesissa ennen kuin kolme kuukautta oli kulunut.
"Heidän mukanaan on paljon lapsia", sanoi Gilbert hiljaa.
"Lapsiako?" kysyi kuningatar.
"Niin, madame, monet ovat tuoneet lapsensa aivankuin kävelyretkelle. Lapset ovat puetut pieniksi kansalliskaartilaisiksi, sillä niin suurella innostuksella on tämä uusi järjestelmä otettu vastaan."
Kuningatar avasi suunsa, mutta melkein samassa hän painoi päänsä kumaraan.
Hänen teki mielensä sanoa jotakin hyvää, mutta ylpeys ja viha estivät häntä siitä.
Gilbert katseli häntä tarkkaavasti.
"Lapsi-raukat!" huudahti kuningas. "Kun he kerran ottavat lapsensa mukaansa, niin he eivät aijo tehdä mitään pahaa perheenisälle. Sitä suurempi syy on johdattaa nuo pienokaiset varjoon. Päästäkää heidät sisään, päästäkää heidät sisään."
Gilbert pudisti hiljaa päätänsä ja näytti tahtovan sanoa kuningattarelle:
"Näin teidän, madame, olisi pitänyt sanoa, sillä tarjosinhan teille siihen tilaisuuden. Lauseenne olisivat kulkeneet suusta suuhun, ja te olisitte sen perustalla ollut kaksi vuotta kansan tosiossa."
Kuningatar ymmärsi tämän Gilbertin mykän puheen ja puna nousi hänen poskilleen.
Hän tunsi menetelleensä väärin, mutta sovittamisen sijasta hän vain katsoi ylpeästi ja uhkaavasti Gilbertiin. Tänä aikana Beauvau kiiruhti viemään kuninkaan määräyksen kansalliskaartilaisille.
Silloin kuului ilohuutoja ja siunauksia väkijoukosta, joka kuninkaan määräyksestä pääsi palatsiin.
Huudot, siunaukset, eläköönhuudot nousivat voimakkaina laineina kuninkaallisten puolisoiden korviin ja he alkoivat rauhoittua pelkäämänsä Pariisin hankkeiden suhteen.
"Sire", sanoi Beauvau, "missä järjestyksessä teidän majesteettinne käskee kulkueen lähteä liikkeelle?"
"Mihin tulokseen ovat kansalliskaartilaiset tulleet keskustelussa upseerieni kanssa?"
"Sire, hikisinä ja uupuneina ovat nuo kunnon ihmiset niin onnellisia, että he nyt sanovat: Me menemme sinne, minne meitä viedään. Kuningas on meidän yhtä hyvin kuin muidenkin; menee hän minne tahansa, on hän kuitenkin meidän kuninkaamme."
Kuningas katsoi Marie-Antoinetteen. Ivallisesti hymyillen kuningatar puri huuleensa.