"Sanokaa kansalliskaartilaisille", lausui Ludvig XVI, "että he saavat asettua mihin tahansa."
"Teidän majesteettinne unohtaa", sanoi kuningatar, "että henkivartiostonne epäämättömänä oikeutena on saada ympäröidä vaunujanne."
Kun upseerit näkivät kuninkaan epäröivän, lähestyivät he tukeakseen kuningattaren mielipidettä.
"Se on kyllä totta", sanoi kuningas. "Sittenpähän saamme nähdä."
Beauvau ja Villeroy poistuivat asettuakseen paikoilleen riviinsä.
Kello löi kymmenen Versaillesissa.
"Lähtekäämme", sanoi kuningas, "minä teen huomenna työtä. Noiden kunnon ihmisten ei pidä saada odottaa."
Kuningas nousi.
Marie-Antoinette avasi sylinsä ja tuli syleilemään kuningasta. Lapset riippuivat itkien isänsä kaulassa. Ludvig XVI koetti hellästi vapautua heidän syleilystään. Hän koetti salata mielenliikutustaan, joka oli puhkeamaisillaan.
Kuningatar pidätteli kaikkia upseereita, tarttui toisia käsivarteen, toisia miekkaan.
"Hyvät herrat, hyvät herrat!" sanoi hän.
Ja tämä huudahdus sulki poistuvan kuninkaan heidän huomaansa.
Kaikki laskivat kätensä sydämelleen ja miekkansa kahvalle.
Kuningatar hymyili kiittääkseen.
Gilbert jäi viimeisten joukkoon.
"Monsieur", sanoi kuningatar, "te kehoititte kuningasta lähtemään. Te saitte kuninkaan suostumaan, vaikka minä vastustinkin. Ajatelkaa, millaisen suuren edesvastuun olettekaan ottanut puolison ja äidin edessä."
"Sen tiedän kyllä, madame", vastasi Gilbert kylmästi.
"Ja te tuotte kuninkaan takaisin terveenä ja loukkaantumattomana!" sanoi kuningatar juhlallisesti.
"Tuon, madame."
"Muistakaa, että päällänne vastaatte hänestä!"
Gilbert kumarsi.
"Muistakaa, päällänne!" lausui Marie-Antoinette uudelleen uhkaavasti ja itsevaltiaan kuningattaren säälimätöntä auktoriteettia käyttäen.
"Päälläni", vastasi tohtori kumartaen, "sen teen, madame. Jos uskoisin kuninkaan olevan vaarassa, niin en antaisi tälle vaatimukselle suurtakaan arvoa. Mutta niinkuin olen sanonut, madame, vien hänen majesteettinsa sinne riemukulussa."
"Tahdon saada tietoja joka ainoa tunti", sanoi kuningatar.
"Ne toimitan, madame, sen vannon."
"Lähtekää nyt, sillä kuulen jo rumpujen soivan. Kuningas lähtee matkalle."
Gilbert kumarsi ja tultuaan suurille portaille tapasi kuninkaan läheisyyteen kuuluvan ajutantin, joka kuninkaan nimessä etsi häntä.
Hänet vietiin Beauvaun, kuninkaallisen seremoniamestarin vaunuihin.
Gilbert hymyili huomatessaan olevansa yksin näissä komeissa, vaakunalla varustetuissa vaunuissa, sillä Beauvau ratsasti kuninkaallisten vaunujen oven vieressä.
Hänestä tuntui naurettavalta istua vaunuissa, joissa oli kruunu ja vaakuna.
Hän oli vielä näissä mietteissään, kun vaunujen vieressä kulkevien kansalliskaartilaisten joukosta kuului kuiskutuksia näiden koettaessa uteliaina nähdä häntä:
"Tuo tuossa on prinssi de Beauvau!"
"Ei ole", sanoi muuan toveri, "sinä erehdyt."
"Mutta onhan vaunuissa prinssin vaakuna."
"Vaakuna… vaakuna… minä sanon sinulle, että ei se merkitse mitään!"
"Se merkitsee sitä, että jos vaunuissa on Beauvaun vaakuna niin herra de Beauvau istuu niissä."
"Herra de Beauvau, onko hän isänmaan ystävä?" kysyi muuan nainen.
"Mitä vielä!" lausui kansalliskaartilainen. Gilbert hymyili taas.
"Mutta", jatkoi ensimmäinen vastaaninttäjä, "hän ei ole prinssi. Prinssi on lihava ja tämä on laiha. Prinssillä on kaartin komentajan univormu. Tällä on musta puku. Hän on prinssin intendentti."
Paheksuvaa mutinaa kuului Gilbertin ympäriltä, kun hän oli saanut tämän alentavan arvonimen.
"Eikä ole, hitto vieköön!" kuului voimakas ääni, jonka kuullessaan Gilbert vavahti. Ja muuan mies tyrkkien ja töykkien raivasi itselleen tietä vaunujen luo. "Ei, ei hän ole prinssi de Beauvau eikä hänen intendenttinsä, hän on kunnollinen ja kuuluisa isänmaanystävä, ehkä kaikkein kuuluisin. — Mitä hittoa teette prinssin vaunuissa, tohtori Gilbert?"
"Kas, tekö se olette, ukko Billot", huudahti tohtori. "Enhän minä toki jättänyt tällaista tilaisuutta käyttämättä", sanoi maanviljelijä.
"Entä missä on Pitou?" kysyi Gilbert.
"Ei hänkään ole kaukana. Hohoi, Pitou, tulehan tänne. Tule tänne."
Ja tämän kuullessaan Pitou lähestyi Billotia, raivaten olkapäillään töykkien itselleen tietä ja ihastuneena tervehti Gilbertiä.
"Päivää, herra Gilbert", sanoi hän.
"Päivää, Pitou, päivää, ystäväni."
"Gilbert, Gilbert! Kuka hän on?" kysyi joukko.
"Näin vähäistä on maine!" ajatteli tohtori. "Villers-Colteretsissa olen hyvin tunnettu, mutta en Pariisissa!"
Hän laskeutui vaunuista ja läksi jalan astumaan. Nojautuen Billotin käsivarteen hän jatkoi rahvaan keskellä matkaansa.
Muutamin sanoin hän sitten kertoi maanviljelijälle käynnistään Versaillesissa, kuninkaan ja kuninkaallisen perheen suopeudesta. Muutaman minuutin ajan hän ylisti siihen määrään kuningasvaltaa, että tämä herkkä joukko kunnon ihmisiä, jotka vielä helposti olivat hyvien vaikutelmien alaisia, päästivät voimakkaan huudon; Eläköön kuningas! joka edelläkäypien rivien paisuttamana tavoitti vaunuissaan istuvan Ludvig XVI:n.
"Minun täytyy saada nähdä kuningas", huusi Billot innoissaan, "minun täytyy saada nähdä hänet aivan läheltä. Olen sitä varten lähtenyt matkalle. Tahdon arvostella häntä kasvojen mukaan. Kyllä heti paikalla näkee, kuka on kunnon mies. Lähestykäämme, lähestykäämme, tohtori Gilbert."
"Odottakaa", sanoi Gilbert, "se käy helposti päinsä, sillä näenBeauvaun ajutantin etsivän jotakuta täältäpäin."
Ratsumies, joka kaikin tavoin koetti varovaisesti pujahdella väsyneen, mutta iloisella tuulella olevan väkijoukon läpi, pyrki Gilbertin jättämien vaunujen ovea kohden.
Gilbert huusi hänelle.
"Etsittekö tohtori Gilbertiä?" kysyi hän.
"Juuri häntä", vastasi ajutantti.
"Minä se olen."
"Monsieur de Beauvau on lähettänyt kuninkaan nimessä teille sanan."
Nämä sanat lennättivät Billotin silmät selkoselälleen ja avasivat joukkojen rivit. Gilbert pujahti Billotin ja Pitoun seuraamana ratsumiehen jälestä, joka toisti yhä uudelleen:
"Antakaa tietä, hyvät herrat, antakaa tietä. Tilaa kuninkaan nimessä!Tilaa, hyvät herrat."
Gilbert saapui pian kuninkaan vaunujen ovelle. Vaunut liikkuivat eteenpäin hitaasti kuin merovingilaisten aikuiset härkien vetämät ajoneuvot.
Tyrkkien ja toisten tyrkkiminä, mutta yhä vain seuraten ratsastavaa Beauvaun ajutanttia, saapuivat Gilbert, Billot ja Pitou vaunujen lähelle, missä kuningas herrojen Estaingin ja Villeroyn seurassa ajoi yhä lisääntyvän kansanjoukon keskellä eteenpäin.
Kummallinen, outo, tuntematon näky, sillä se tapahtui ensi kerran. Kaikki maaseudun kansalliskaartilaiset, tilapäiset sotilaat, juoksivat ilohuudoin kuningasta vastaan, tervehtivät häntä siunaten, koettivat näyttää itseään hänelle, ja sen sijaan että olisivat palanneet kotiaan, liittäytyivätkin riveihin ja seurasivat jalkaisin kuningasta.
Miksi? Sitä ei kukaan olisi voinut selittää. Seurasivatko he vaistoaan? Jokainen oli jo ennenkin nähnyt, mutta tahtoi yhä uudelleen nähdä rakastetun kuninkaan.
Sillä siihen aikaan Ludvig XVI:tta jumaloitiin. Ja ellei Voltaire olisi ranskalaisissa herättänyt inhoa alttareita kohtaan, niin he olisivat pystyttäneet kuninkaalle alttarin.
Ludvig XVI:lla ei siis ollut mitään alttaria, mutta se johtui yksinomaan siitä, että kaikki älykkäät miehet kunnioittivat häntä siksi paljon, etteivät tahtoneet hänelle valmistaa tätä nöyryytystä.
Ludvig XVI huomasi Billotin käsivarteen nojautuvan Gilbertin. Heidän takanaan asteli Pitou laahaten jälestään pitkää miekkaansa.
"Kas, tohtori, kylläpä nyt on kaunis ilma ja kylläpä kansa on kaunista!"
"Huomaattehan sen, sire", vastasi Gilbert.
Sitten hän kumartui kuninkaan puoleen.
"Mitä lupasin teidän majesteetillenne!"
"Sen teitte ja olette täydellisesti pitänyt sananne."
Kuningas kohotti päätään ja lausui siinä tarkoituksessa, että toisetkin sen kuulisivat:
"Me kuljemme hyvin hitaasti eteenpäin, mutta mielestäni sittenkin liian nopeasti, sillä en ennätä nähdä kaikkea sitä, mitä tänään on nähtävänä."
"Sire", sanoi herra de Beauvau, "tällä tavalla pääsemme penikulman kolmessa tunnissa. On vaikea kulkea vielä hitaammin."
Hevoset pysähtyivät tuontuostakin. Pidettiin puheita ja lausuttiin innostuneita sanoja. Kansalliskaartilaiset veljeytyivät kuninkaan henkivartioston sotilaitten kanssa.
"Jos veljeydytään henkivartioston kanssa", sanoi Gilbert, joka filosofina katseli tätä outoa näkyä, "niin täytyi heidän siis tätä ennen olla vihamiehiä."
"Kuulkaahan, herra Gilbert", sanoi Billot puoliääneen, "olen tarkkaan katsellut kuningasta ja tarkkaan kuunnellut hänen sanojaan. Minun mielestäni on kuningas kunnon mies."
Ja innoissaan Billot lausui nämä viimeiset sanat niin kovaa, että kuningas ja hänen seuralaisensa sen kuulivat.
Seuralaiset purskahtivat nauruun.
Kuningas hymyili. Sitten hän nyökäyttäen päätänsä sanoi:
"Tuosta ylistyksestä pidän."
Nämä sanat hän lausui siksi kovaa, jotta Billot ne kuuli.
"Siinä olettekin oikeassa, sire", sanoi Billot, "sillä niitä sanoja en käytäkään jokaisesta", ja hän ryhtyi keskustelemaan kuninkaan kanssa aivan samoin kuin Michaud Henrik IV:n kanssa.
"Sitä mieluisempaa se on minulle!" sanoi kuningas hyvin hämillään, sillä hän ei tiennyt, miten säilyttäisi kuninkaallisen arvokkaisuutensa pysymällä samalla hyvänä isänmaanystävänä.
Ruhtinas-parka, hän ei vielä ollut tottunut nimittämään itseään ranskalaisten kuninkaaksi.
Hän luuli vielä olevansa Ranskan kuningas.
Innoissaan Billot ei ajatellutkaan, oliko filosofiselta kannalta katsottuna Ludvig luopunut kuninkaan nimestä ollakseen tavallinen ihminen. Billot tunsi, kuinka tämä tällainen suorasukaisuus lähenteli hänen talonpoikaista puhetapaansa, ja hän iloitsi siitä, että kuningas ymmärsi häntä ja hän kuningasta.
Tästä hetkestä alkaen Billot innostui yhä enemmän. Hän joi, käyttääksemme Vergiliuksen tapaista vertausta, kuninkaan kasvoista voimakasta rakkautta perustuslaillista kuningasvaltaa kohtaan, tartutti sen Pitouhun, joka aivan huumaantuneena omasta rakkaudestaan ja Billotin ihastuksesta levitti sitä laajemmalle, ensin huutaen, sitten kiljuen ja viimein kuiskaten:
"Eläköön kuningas, eläköön kansan isä!"
Tämä muutos Pitoun äänessä johtui siitä, mikäli hän tuli käheäksi.
Pitou oli aivan käheä, kun kulkue saapui Point-du-Jounin, missä Lafayette kuuluisan valkoisen ratsunsa selässä piti kurissa harjoittamattomia ja kiihkeitä kansalliskaartilaisia, jotka kello viidestä asti aamulla olivat olleet täällä koolla seuratakseen kuningasta.
Ja nyt oli kello lähes kaksi.
Kuninkaan ja Ranskan armeijan uuden päällikön välinen kohtaaminen tapahtui kaikkien läsnäolleiden mielestä tyydyttävällä tavalla.
Mutta kuningas alkoi jo väsyä. Hän ei enää puhunut, hän tyytyi vain hymyilemään.
Pariisilaisen miliisin päällikkö puolestaan ei enää komentanut, hän huitoi.
Kuningas huomasi tyytyväisyydekseni, että huudettiin melkein yhtä paljon: eläköön kuningas, kuin: eläköön Lafayette. Mutta ikävä kyllä sai hänen itserakkautensa viimeisen kerran nauttia tästä.
Gilbert pysytteli yhä vielä kuninkaan vaunujen oven luona, BillotGilbertin vieressä ja Pitou Billotin vieressä.
Gilbert oli lupaukselleen uskollisena ollut tilaisuudessa lähettämään kuningattarelle neljä viestinviejää Versaillesiin.
Nämä viestintuojat olivat kertoneet vain hyviä uutisia, sillä kaikkialla matkansa varrella kuningas näki hattuja heitettävän ilmaan. Mutta kaikissa näissä hatuissa oli kokardi, jossa oli kansallisvärit, soimaten tavallaan niitä valkoisia kokardeja, joita kuninkaallinen kaarti ja kuningas itse piti hatussaan. Keskellä tätä iloa ja innostusta loukkasi Billotia vain tämä kokardien erilaisuus.
Billotin kolmikulmaisessa hatussa oli tavattoman suuri kolmivärinen kokardi.
Kuninkaan hatussa oli valkoinen. Hallitsijalla ja alamaisella ei siis ollut sama maku.
Tämä ajatus vaivasi häntä siihen määrin, että hän puhui siitäGilbertille sinä hetkenä, jona tämä ei puhellut kuninkaan kanssa.
"Tohtori Gilbert", kysyi hän, "miksi kuninkaalla ei ole kansalliskokardia?"
"Siksi, rakas Billot, että kuningas ei tiedä uutta kokardia olevan, ja kuningas arvelee, että hänen käyttämänsä on kansan kokardi."
"Ei ole, ei ole, koska hänen kokardinsa on valkoinen ja meidän on kolmivärinen."
"Odottakaahan", sanoi Gilbert, hilliten Billotia, joka juuri oli ryhtymäisillään käyttämään sanomalehtien tavallisia lauseita kokardeista, "kuninkaan kokardi on valkoinen, sillä Ranskan lippu on valkoinen. Kuningas ei ole siihen syypää. Kokardi ja lippu olivat valkoiset jo ennen kuin hän tulikaan maailmaan. Sitäpaitsi, rakas Billot, sekä kokardilla että lipulla on mainehikas menneisyys. Valkoinen kokardi oli Suffrenin päällikön hatussa, kun hän pystytti lippumme Intian niemimaalle. Valkoinen kokardi oli Assasin hatussa, ja siitä saksalaiset hänet tunsivatkin yöllä, jolloin hän mieluummin antoi surmata itsensä kuin salli vihollisen yllättävän sotilaamme. Valkoinen kokardi oli Saksin marskin hatussa, kun hän Fontenoyn luona voitti englantilaiset. Valkoinen kokardi oli Condénkin hatussa, kun hän voitti keisarilliset Rocroyn, Fribourgin ja Lensin luona. Kaiken tämän ja paljon muutakin on valkoinen kokardi saanut aikaan, rakas Billot, jota vastoin kansalliskokardilla, joka Lafayetten ennustuksen mukaan on kiertävä kautta maapallon, ei ole ollut aikaa tehdä vielä mitään, koska se on ollut olemassa vasta kolme päivää. En tahdo tällä sanoa, että se pysyisi joutilaana, mutta koska se ei vielä ole tehnyt mitään, niin kuninkaalla on oikeus odottaa siksi, kunnes jotakin tapahtuu."
"Mitä, eikö kansalliskokardi ole vielä tehnyt mitään", huudahtiBillot, "eikö se ole valloittanut Bastiljia?"
"On kyllä", sanoi Gilbert alakuloisesti, "olette oikeassa, Billot."
"Ja katsokaahan, sen vuoksi", sanoi maanviljelijä riemuissaan, "kuninkaan pitäisi kantaa sitä."
Gilbert tyrkkäsi voimakkaasti Billotia kylkeen, sillä hän huomasi kuninkaan kuuntelevan. Sitten hän lisäsi aivan hiljaa:
"Oletteko hullu, ukko Billot? Ja ketä vastaan taisteltiin silloin, kun Bastiljin linna valloitettiin, tietysti kuningasvaltaa vastaan. Ja nytkö tahdotte, että kuningas kantaisi teidän voittonne ja oman tappionsa merkkejä? Olettehan mieletön! Kuningas on hyväntahtoinen, hyväsydäminen ja suora mies, ja te tahdotte hänestä tehdä teeskentelijän."
"Mutta", sanoi Billot hiukan talttuen, vaikka ei hän vielä ollutkaan muuttanut mielipidettään, "eihän Bastiljia valloitettu taistellessa kuningasta, vaan hirmuvaltaa vastaan."
Gilbert kohautti olkapäitään; lahjakkaana miehenä oli hän siksi hienotunteinen, ettei tahtonut polkea itseään heikompaa peläten murskaavansa hänet.
"Ei", jatkoi Billot jälleen kiihottuen, "emme me ole taistelleet hyvää kuningasta, vaan häntä kiertäviä tähtiä vastaan."
Politiikassa käytettiin siihen aikaan kiertotähti-nimitystä sotilaista, aivan samoin kuin teatterissa ratsu-sanaa hevosesta.
"Sitäpaitsi", jatkoi Billot, "hän näennäisesti tuomitsee nuo häntyrinsä, koska hän tulee meidän seurassamme. Jos hän tuomitsee heidät, niin hyväksyy hän tekomme! Olemme toimineet oman onnemme ja hänen kunniansa tähden, me Bastiljin valloittajat."
"Oi!" sanoi Gilbert, joka ei käsittänyt, miten hän sovittaisi sen, mikä ilmeni kuninkaan kasvoilla, siihen, mikä eli hänen sydämessään.
Keskeltä marssin kohinaa alkoi kuningas epäselvästi erottaa väittelyä.
Gilbert, huomatessaan, miten kuningas alkoi tarkkaavasti kuunnella väittelyä, koetti johdattaa Billotin tästä liukkaasta keskustelu-aiheesta toisaanne.
Äkkiä kulkue seisahtui, oli tultu Cours-la-Reineen (Kuningattaren pihaan), entiselle Conference-portille, Champs-Elyséelle.
Täällä joukko valitsijoita ja neuvosherroja, uuden pormestarinsa Baillyn johtamina, seisoi rivissä, mukanaan kolmensadan miehen suuruinen everstin komentama joukko kaartilaisia, ja ainakin kolmesataa Kansalliskokouksen jäsentä, jotka tietystikin suurimmaksi osaksi kuuluivat kolmanteen säätyyn.
Kaksi maistraatin jäsentä ponnisti voimansa pitääkseen tasapainossa suurta kullattua hopealautasta, jolla oli kaksi Henrik IV:n aikuista Pariisin kaupungin avainta.
Tämä valtava näky lopetti kaikki yksityiset keskustelut ja jokainen ryhmässään tai rivissään pyrki parhaimpansa mukaan kuuntelemaan tilaisuudessa pidettäviä puheita.
Bailly, etevä tiedemies, kunnon tähtientutkija, josta vastoin tahtoaan oli tehty kansanedustaja, vasten tahtoaan pormestari ja vasten tahtoaan puhuja, oli valmistanut pitkän kunniapuheen. Retoriikan kaikkein ankarimpien sääntöjen mukaan laadittuna alkoi puhe kuninkaan ylistämisellä Turgotin valtaanastumisesta alkaen Bastiljin valloitukseen asti. Eipä paljoa puuttunut, niin suuri oli kaunopuheisuuden valta, että olisi väitetty kuninkaan ottaneen alotteen kaikkiin näihin tekoihin, joihin muka kansa, vasten tahtoaan, niinkuin mekin olemme nähneet, oli alistunut.
Bailly oli hyvin tyytyväinen puheeseensa, kun muuan tapaus, — Bailly kertoo tämän seikan itse muistelmissaan, — antoi hänelle aiheen uuteen alkuun, mikä oli paljoa erikoisempi kuin valmistamansa. Ja se on muuten ainoa säilynyt, sillä kansa on sen pannut muistiinsa, se kun aina poimii hyvät ja varsinkin kauneimmat lauseet, jos ne vain perustuvat tosiasioihin.
Astuessaan maistraatin jäsenten ja valitsijoiden kanssa kuningasta kohden oli Bailly levoton raskaista avaimista, jotka hänen piti ojentaa kuninkaalle.
"Luuletteko", sanoi hän nauraen, "että näytettyäni nämä muistomerkit kuninkaalle, uuvutan itseni kantamalla ne takaisin Pariisiin?"
"Mitä te siis teette?" kysyi muuan valitsija.
"Mitäkö minä teen", lausui Bailly; "minä annan ne teille tai heitän ne ojaan jonkun puun juurelle."
"Älkää mitenkään sitä tehkö", huudahti valitsija kauhuissaan. "Ettekö tiedä, että nämä avaimet ovat samat, jotka Pariisin kaupunki lahjoitti Henrik IV:lle piirityksen jälkeen. Ne ovat kallisarvoisia, ne ovat korvaamattomia muinaisesineitä."
"Olette oikeassa", jatkoi Bailly, "avaimet, jotka ojennettiin Henrik IV:lle hänen valloitettuaan Pariisin, ojennetaan Ludvig XVI:lle, joka…" Mutta, ajatteli kunnon pormestari — tästähän minä saan oivallisen vertauksen.
Ja heti paikalla hän otti kynän ja kirjoitti valmistamansa puheen alkuun:
"Sire, tuon tässä teille Pariisin kaupungin avaimet. Ne ovat samat, jotka annettiin Henrik IV:lle. Hän valloitti kansansa, nyt on kansa valloittanut kuninkaansa."
Lause oli kaunis, oli sattuva, se painui pariisilaisten mieleen. Ja koko Baillyn puheesta, kaikista hänen teoksistaan, onkin vain tämä lause säilynyt.
Ludvig XVI nyökäytti päätänsä kiitokseksi, mutta samalla hän punastui, sillä hän tunsi varsin hyvin ivan, joka kätkeytyi kunnioituksen ja puheen kukkaislauseiden taakse. Hän mutisi itsekseen:
— Marie-Antoinette ei menisi de Baillyn puheen väärän kunnioituksen ansaan, vaan vastaisi kyllä aivan toisella tavalla kuin minä onnettomalle tähtientutkijalle.
Tästä johtui, että Ludvig XVI, joka oli tarkoin kuullut Baillyn puheen alun, ei laisinkaan kuunnellut sen loppua. Eikä hän kuunnellut Delavignenkään, valitsijoiden puheenjohtajan, puheen alkua eikä loppua.
Mutta kun puheet olivat päättyneet, pelkäsi kuningas näyttäneensä liian vähän iloaan kaiken sen kauniin johdosta, mitä hänelle oli sanottu; sen vuoksi hän vastasi hyvin ylevästi, viittaamatta vähääkään siihen, mitä toiset olivat sanoneet, että Pariisin kaupungin ja valitsijoidenkunnianosoitusilahdutti häntä suuresti.
Sen jälkeen hän antoi merkin matkan jatkamiseen. Mutta ennenkuin lähdettiin matkalle, määräsi hän henkivartiostonsa siirtymään syrjään, täten kohteliaana ja luottavaisena vastatakseen niihin puolinaisiin kohteliaisuuksiin, jotka valitsijat ja Bailly olivat hänelle lausuneet.
Vaunut kulkivat silloin nopeammin eteenpäin kansalliskaartin ja uteliaiden keskellä.
Gilbert ja hänen seuralaisensa Billot pysyttelivät yhä oikeanpuolisen oven luona.
Samassa kuin vaunut ajoivat Ludvig XV:n torin yli, kaikui Seine-virran toiselta puolen laukaus, ja valkoinen sauhu kohosi kuin suitsutuspilvi siniselle taivaalle, haihtuen siellä vähän ajan päästä.
Aivan kuin tämä laukaus olisi löytänyt vastakaiun hänen sisimmässään, Gilbert tunsi voimakkaan töytäisyn. Hänen hengityksensä taukosi, ja hän koski kädellään rintaansa, jossa tuntui kiihkeää kipua.
Samalla kuului tuskanhuuto kuninkaallisten vaunujen ympäriltä. Muuan nainen oli kaatunut, saatuaan kuulan oikeanpuoliseen olkapäähänsä.
Sama kuula osui viistottain Gilbertin takin suureen, mustaan, teräksiseen nappiin, joka sen ajan tavan mukaan oli hiottu särmikkääksi.
Hän oli napista saanut panssarin ja kuula oli ponnahtanut toisaanne.Siitä johtui Gilbertin tuntema töytäys.
Osa hänen mustasta takistaan ja hänen housuistaan oli repeytynyt.
Gilbertin takin napista oli kuula lentänyt onnettomaan naiseen, joka kiireimmän kautta vietiin pois kuolevana ja verissään.
Kuningas oli kuullut laukauksen, mutta ei ollut nähnyt mitään.
Hän kumartui hymyillen Gilbertin puoleen. "Tuolla poltetaan ruutia minun kunniakseni", sanoi hän. "Niin, sire", vastasi Gilbert.
Mutta hän ei suinkaan sanonut kuninkaalle, mitä hän oikeastaan ajatteli tästä kunnianosoituksesta.
Itsekseen hän tunnusti, että kuningatar oli ollut tavallaan oikeassa pelätessään, koska tämä kuula, joka osui hänen takkinsa nappiin hänen seisoessaan aivan vaunujen oven edessä, muussa tapauksessa olisi osunut kuninkaaseen. Kuka ampui tämän hyvästi tähdätyn kuulan? Silloin ei kukaan tahtonut sitä tietää… sen vuoksi ei sitä nytkään tiedetä.
Billot kalpeni nähdessään, mitä tapahtui. Hänen silmänsä kääntyivät tuon tuostakin Gilbertin rikkinäiseen takkiin ja rikkinäisiin housuihin ja hän pakotti Pitoun huutamaan entistään kovemmin: Eläköönranskalaisten isä.
Kuninkaan tulo oli siksi suurenmoinen tapaus, että yksityiskohdat piankin unohtuivat.
Lopulta Ludvig XVI saapui kaupungintalolle, kun ensin Pont-Neufiltä oli ammuttu kanuunoilla, joissa ei ainakaan ollut kuulia.
Kaupungintalon seinällä oli suurilla kirjaimilla laadittu kirjoitus, joka päivällä oli musta, mutta joka pimeän tultua valaistuna kuumotti läpinäkyvänä. Tämä kirjoitus oli syntynyt valtuuston kekseliäästä innostuksesta.
Siinä oli seuraavat sanat:
"Ludvig XVI:lle, ranskalaisten isälle ja vapaan kansan kuninkaalle."
Tämä lause oli aivan toisella lailla mahtava kuin Baillyn lausuma, ja se sai kaikki torille kokoontuneet pariisilaiset päästämään ihastuksen huutoja.
Billotin katse kiintyi tähän kirjoitukseen.
Mutta kun Billot ei osannut lukea, niin hän pyysi Pitouta lukemaan sen.
Billot pyysi häntä toistamaan sen, aivan kuin hän ensimäisellä kerralla ei olisi sitä oikein kuullut.
Kun Pitou oli sen kerrannut muuttamatta siinä mitään, sanoi Billot:
"Niinkö siinä on? Niinkö siinä on?"
"On kyllä", vastasi Pitou.
"Valtuusto on kirjoittanut, että kuningas on vapaan kansan kuningas?"
"Niin, ukko Billot."
"Jos siis kansa on vapaa", huudahti Billot, "niin sillä on oikeus tarjota kokardinsa kuninkaalle."
Ja edeten yhdellä hyppäyksellä kuningasta kohden, joka astui vaunuista kaupungintalon portaitten luona, hän sanoi:
"Sire, näittehän Pont-Neufillä, että Henrik IV:n pronssisella kuvalla on kansalliskokardi."
"Entä sitten?" kysyi kuningas.
"Sire, jos Henrik IV käyttää kolmiväristä kokardia, niin voitte tekin sen tehdä."
"Voin kyllä", lausui Ludvig XVI hämillään, "jos minulla vain olisi sellainen."
"No siis", sanoi Billot korottaen ääntään ja nostaen kätensä, "kansan nimessä tarjoan teille tämän omanne sijaan, ottakaa se vastaan."
Bailly tuli väliin.
Kuningas oli kalpea. Hän tunsi, että asiat alkoivat mennä liian pitkälle. Hän kääntyi aivan kuin neuvoa kysyen Baillyn puoleen.
"Sire", sanoi tämä, "se on jokaisen ranskalaisen erikoinen merkki."
"Siinä tapauksessa otan sen vastaan", lausui kuningas ottaen kokardinBillotin kädestä.
Ja laskien valkoisen kokardin syrjään hän kiinnitti kolmivärisen hattuunsa.
Voimakas hurraahuuto kaikui torilla.
Gilbert kääntyi poispäin syvästi loukkaantuneena.
Hänen mielestään kansa piti liian suurta kiirettä ja kuningas myöntyi liian helposti.
"Eläköön kuningas!" huusi Billot antaen siten merkin uusiin riemuhuutoihin.
— Kuningas on kuollut, — mutisi Gilbert. — Ranskassa ei ole enää kuningasta.
Miekoista muodostettiin kalpakatos vaunuista saliin asti, missä kuningasta odotettiin.
Hän astui tämän katoksen alle ja katosi kaupungintaloon.
— Se ei ole mikään kunniakaan, — ajatteli Gilbert, — vaan surman viikatteista tehty kuolemankatos.
Sitten hän lausui huoaten: "Mitähän kuningatar sanoo!"
Kaupungintalon sisällä kuningasta tervehdittiin hyvin imartelevalla tavalla. Häntä sanottiin vapauden palauttajaksi.
Kun häntä pyydettiin puhumaan, — sillä puheiden pitämisen vimma tuli päivä päivältä yhä suuremmaksi, ja kuningas tahtoi tietää, mitä kukin oikeastaan ajatteli, — laski kuningas vain kätensä sydämelleen ja sanoi:
"Hyvät herrat, te voitte aina luottaa minun rakkauteeni."
Kuninkaan kuunnellessa kaupungintalossa hallituksen tiedonantoja, — sillä tästä päivästä alkaen oli Ranskassa todellinen hallitus kuningasvallan ja kansalliskokouksen rinnalla, — katseli kansa torilla kauniita kuninkaallisia hevosia, kullattuja vaunuja, majesteetin lakeijoita ja kuskeja.
Kuninkaan mentyä kaupungintaloon oli Pitou, saatuaan kultarahan Billotilta, huvikseen tehnyt valkoisista, punaisista ja sinisistä nauhoista suuren määrän kaikenkokoisia kokardeja, joilla hän koristeli hevosten korvat, valjaat ja vaunut.
Tämän nähdessään rahvas matkimishalussaan muutti kuninkaan vaunut täydelliseksi kokardi-myymäläksi.
Kuski ja lakeijat koristettiin niillä joka puolelta.
Muutamia tusinoita pantiin vastaisuuden varalta vaunun sisäänkin.
On tunnustettava, että Lafayette, joka oli jäänyt ratsunsa selkään kaupungintalon edustalle, koetti kaikin tavoin estää näitä kansalliskokardin innokkaita levittäjiä, mutta onnistumatta siinä.
Kun kuningas poistui kaupungintalolta, sanoi hän:
"Oh!" nähdessään tämän koristelun.
Sitten hän viittasi Lafayettea lähestymään.
Lafayette lähestyi kunnioittavasti painaen miekkansa kärjen maata kohden.
"Herra de Lafayette", sanoi kuningas hänelle, "etsin teitä nimittääkseni teidät kansalliskaartin ylipäälliköksi."
Ja hän nousi vaunuihin yleisen riemun vallitessa.
Kun Gilbert nyt oli varma kuninkaan kohtalosta, jäi hän istuntosaliin valitsijoiden ja Baillyn seuraan.
Puheet eivät vielä olleet päättyneet.
Mutta kuullessaan torilta huudot meni hän ikkunaan ja loi viimeisen katseen torille valvoakseen molempien maalaisystäviensä käytöstä.
He olivat, tai ainakin näyttivät olevan, yhä vielä kuninkaan parhaita ystäviä.
Äkkiä Gilbert näki Pelletier-rantakatua myöten kiitävän aivan tomuisen ratsastajan, jonka tieltä nyt vielä tottelevaiset ja kunnioittavat kaupunkilaiset väistyivät.
Kansa oli tänään tyytyväinen ja hyvä, se siis vain toisteli hymyillen:
"Kuninkaallinen upseeri! Kuninkaallinen upseeri!"
Ja huudot: "Eläköön kuningas!" tervehtivät upseeria, ja naiset taputtelivat vaahtoavan ratsun kylkiä.
Upseeri tuli vaunujen ovelle juuri sinä hetkenä, jona palvelija sulki sen kuninkaan astuttua sisään.
"Kas, tekö se olette, Charny", sanoi Ludvig XVI.
Ja hän jatkoi hiljempaa:
"Miten siellä voidaan?"
Ja vielä hiljempaa:
"Miten voi kuningatar?"
"Hän on hyvin levoton, sire", vastasi upseeri pistäen päänsä melkein kokonaan vainuihin.
"Palaatteko Versaillesiin?"
"Palaan."
"Rauhoittakaa siis ystäviäni, kaikesta on oivallisesti suoriuduttu."
Charny kohotti päänsä ja näki Lafayetten, joka ystävällisesti viittasi hänelle.
Charny meni hänen luokseen ja Lafayette ojensi hänelle kätensä. Tästä johtui, että rahvas vei upseerin ja hänen hevosensa mukanaan rantakadulle asti, missä valppaitten kansalliskaartilaisten toimesta jo muodostui avoin tie kuningasta varten.
Kuningas määräsi, että vaunujen tuli kulkea hitaasti Ludvig XV:n torille asti. Täällä henkivartiostolaiset levottomina odottivat kuninkaan paluuta. Tästä alkaen levottomuus sai vallan kaikissa, ja jota pitemmälle tultiin Versaillesiin johtavalle tielle, sitä kovempaa kyytiä mentiin eteenpäin.
Gilbert oli ikkunasta katsellessaan arvannut, minkä vuoksi upseeri oli saapunut, vaikka hän ei tätä tuntenutkaan. Hän arvasi kyllä, kuinka levoton kuningatar mahtoi olla, sillä kolmeen tuntiin ei ollut voitu lähettää mitään viestiä Versaillesiin herättämättä rahvaassa epäluuloa tai ilmaisematta heikkoutta.
Hän ei aavistanut muuta kuin pienen osan siitä, mitä oli tapahtunutVersaillesissa.
Johdatamme sinne lukijan emmekä tahdo hänelle liian laveasti selitellä historiaa.
Kello kolmen aikaan oli kuningatar saanut viimeisen viestin.
Gilbertin oli onnistunut lähettää se sinä hetkenä, jona kuningas astui miekoista tehdyn kunniakatoksen alle, terveenä ja turvassa mennen kaupungintaloon.
Kuningattaren luona oli kreivitär de Charny, joka vastikään oli noussut vuoteelta, missä hän oli sairaana virunut eilisestä asti.
Hän oli vielä hyvin kalpea. Hän ei vielä oikein jaksanut avata silmiään, vaan luomet painuivat aina alas, aivan kuin tuskan tai häpeän vaikutuksesta.
Nähdessään hänet, hymyili kuningatar. Mutta hänen hymynsä oli tuollainen jäykkä ja kaavamainen, johon hovilaiset ovat tottuneet prinssien ja kuninkaallisten seurassa.
Kun hän oli vielä onnellinen tietäessään Ludvig XVI:n olevan turvassa, sanoi hän seurassaan oleville:
"Taas olen saanut hyvän uutisen. Jospa koko päivä kuluisi tällä tavalla!"
"Madame", sanoi muuan hovilainen, "teidän majesteettinne on aivan suotta levoton. Pariisilaiset tietävät varsin hyvin, mikä edesvastuu heillä on."
"Mutta, madame", sanoi toinen epäilevämpi hovilainen, "onko teidän majesteettinne aivan varma siitä, että nämä uutiset ovat oikeita?"
"Olen kyllä", vastasi kuningatar, "sillä niiden lähettäjä on hengellään luvannut vastata kuninkaan turvallisuudesta. Minä uskon hänet sitäpaitsi kuninkaan ystäväksi."
"Jos hän on ystävä", vastasi hovilainen kumartaen, "on asia aivan toinen."
Madame de Lamballe oli muutaman askeleen päässä. Hän lähestyi.
"Sehän on kuninkaan uusi lääkäri, eikö olekin?" kysyi hän kuningattarelta.
"Gilbert. On kyllä", vastasi kuningatar ajattelemattakaan, että hän samalla suuntasi kamalan iskun lähellä olevaan ystävättäreensä.
"Gilbert!" huudahti Andrée aivan kuin käärme olisi purrut hänen sydämeensä, "Gilbert, teidän majesteettinne ystävä!"
Andrée kääntyi. Hänen silmänsä leimusivat, hänen kätensä olivat puristuneet nyrkkiin, ja hänen katseensa ja ilmeensä syyttivät kuningatarta.
"Mutta… kuitenkin…" lausui kuningatar epäröiden.
"Madame, madame!" huudahti Andrée ja hänen äänessään sointui mitä katkerin moite.
Kuoleman hiljaisuus seurasi tätä salaperäistä kohtausta.
Hiljaisuuden vallitessa kuului arkaa astuntaa viereisestä huoneesta.
"Monsieur de Charny", sanoi kuningatar puolikovaa, aivan kuin kehoittaakseen Andréeta hillitsemään itseään.
Charny oli kaikki kuullut, oli kaikki nähnyt. Mutta hän ei ymmärtänyt, mitä kaikki merkitsi.
Hän huomasi Andréen kalpeuden ja Marie-Antoinetten olevan hämillään.
Hänen ei sopinut mitään kysellä kuningattarelta, mutta Andrée oli hänen vaimonsa, ja tältä siis hän voi tiedustella.
Hän lähestyi tätä ja lausui ystävällisen osaaottavasti:
"Mikä teitä vaivaa, madame?"
Andrée hillitsi itseään.
"Ei mikään, herra kreivi", vastasi hän.
Charny kääntyi silloin kuningattaren puoleen, joka, vaikka hän olikin tottunut vallitsemaan mitä vaikeimpia tilanteita, oli kymmenkunta kertaa koettanut saada hymyä huulilleen, onnistumatta siinä.
"Te näytte epäilevän tohtori Gilbertin uskollisuutta", sanoi Charny Andréelle; "onko teillä joitakin perusteluja epäilläksenne hänen luotettavaisuuttaan?"
Andrée oli vaiti.
"Sanokaahan, madame, sanokaahan", lausui Charny.
Kun Andrée yhäti oli vaiti, jatkoi hän:
"Puhukaa, madame", sanoi hän. "Tällaisessa tapauksessa täytyisi hienotunteisuuttanne ankarasti tuomita. Muistakaa, että nyt on kysymyksessä valtiaamme turvallisuus."
"Minä en ymmärrä", sanoi Andrée, "millä perustuksella te sanotte noin."
"Te sanoitte, ja minä kuulin sen itse, madame… ja minä otan ruhtinattaren, todistajaksi…" Ja Charny kumarsi madame de Lamballelle. "Te huudahditte: 'Oi, tuo mies! Teidän ystävänne!…'"
"Se on totta, te sanoitte todellakin niin, rakkaani", lausui prinsessa de Gamballe herttaisesti.
Ja hän jatkoi lähestyen vuorostaan Andréeta:
"Jos tiedätte jotakin, niin herra de Charny on oikeassa."
"Armahtakaa minua!" lausui Andrée niin hiljaa, että ruhtinatar yksinään sen saattoi kuulla.
Ruhtinatar loittoni.
"Syy on aivan vähäpätöinen", sanoi kuningatar huomatessaan, että kauemmin viivytellessään hän jättäisi pulaan ystävänsä, "kreivitär lausui aivan epämääräisen epäilyksen siitä, voiko amerikkalainen vallankumouksellinen, Lafayetten ystävä, olla meidän ystävämme."
"Niin, epämääräisen…" sopersi Andrée koneellisesti, "hyvin epämääräisen."
"Samanlaista pelkoa ilmaisivat herrat vähää ennen kuin kreivitär ilmaisi oman mielipiteensä", jatkoi Marie-Antoinette.
Ja hän katsahti niihin hovilaisiin, jotka olivat aiheuttaneet keskustelun.
Mutta tämä ei riittänyt rauhoittamaan Charnytä. Andrée oli hänen tullessaan ollut aivan liian tuskainen, ja tämä johdatti hänet salaisuuden jäljille.
Hän tiedusteli uudelleen.
"Olkoon kuinka tahansa", sanoi hän, "niin velvollisuutenne minun mielestäni on olla sanomatta epämääräisiä epäilyksiä ja sen sijaan määritellä kaikki tarkoin."
"Mitä!" huudahti kuningatar jokseenkin ankarasti. "Joko te taas palaatte tuohon asiaan?"
"Madame!"
"Anteeksi, mutta minä näin teidän yhä vielä tutkivan kreivitär deCharnytä."
"Anteeksi, madame", lausui Charny, "tämä johtuu harrastuksestani…"
"Omaan itserakkauteenne, eikö niin? Monsieur de Charny", lisäsi kuningatar ivalla, jonka kantavuuden kreivi täydellisesti tajusi, "sanokaa suoraan: Te olette mustasukkainen."
"Mustasukkainen!" huudahti Charny punastuen, "kenen vuoksi mustasukkainen? Rohkenen kysyä sitä teidän majesteetiltanne."
"Epäilemättä vaimonne vuoksi", jatkoi kuningatar katkerasti.
"Madame", sopersi Charny aivan ällistyen moista ärsytystä.
"Onhan se luonnollista", jatkoi Marie-Antoinette, "ja kreivittären tähden kannattaakin olla mustasukkainen."
Charny loi kuningattareen katseen, jonka tarkoituksena oli huomauttaa, että hän nyt meni liian pitkälle.
Mutta se oli turhaa vaivaa, aiheetonta varovaisuutta. Kun tämä naarasleijona tunsi haavan poltteen, ei mikään voinut hänessä pidättää naista.
"Kyllä ymmärrän, että te, kreivi, olette mustasukkainen ja levoton.Siinä tilassahan on aina se sielu, joka rakastaa ja siis vartioi."
"Madame!" lausui Charny.
"Minäkin tunnen tänä hetkenä aivan samanlaatuista tunnetta. Olen sekä mustasukkainen että levoton." Hän korosti sanan mustasukkainen. "Kuningas on Pariisissa ja olen aivan menehtynyt."
"Mutta, madame", sanoi Charny, joka ei enää ymmärtänyt yhä tiheneviä salamoita sinkoilevaa myrskyä, "olette saanut tietoja kuninkaalta. Nämä tiedot olivat hyviä, teidän tulee olla siis rauhallinen."
"Olitteko te rauhallinen, kun kreivitär ja minä äsken selitimme teille asian?"
Charny puri huultansa.
Andrée aikoi kohottaa päätänsä. Hän oli samalla kertaa hämmästynyt ja kauhuissaan. Hämmästynyt siitä, mitä hän kuuli, kauhuissaan siitä, mitä hän arveli kaiken takana piilevän.
Samoin kuin läsnäolevat olivat vaienneet Charnyn ensi kertaa kysellessä häneltä, samoin nyt kaikki vaikenivat kuningattaren kysellessä.
"Niin juuri", jatkoi kuningatar jonkinmoisen kiihkon valtaamana, "rakastavien kohtalo on olla ajattelematta mitään muuta kuin rakkautensa esinettä, sydän-raukat olisivat onnelliset, jos saisivat uhrata kaiken, ehdottomasti kaiken tunteen, mikä niissä palaa. Hyvä Jumala, kuinka levoton olenkaan kuninkaan puolesta!"
"Madame", rohkeni muuan läsnäolevista huomauttaa, "kohta saapuu uusia viestejä."
"Miksi en ole Pariisissa sen sijaan että olenkin täällä? Miksi en ole kuninkaan luona", sanoi Marie-Antoinette, joka oli huomannut Charnyn joutuvan hämilleen sen jälkeen, kun hän koetti hänessäkin herättää samaa mustasukkaisuutta, mikä hänen sydäntään kalvoi.
Charny kumarsi.
"Ellei mistään muusta ole kysymys", sanoi hän, "niin lähden minä sinne, jos teidän majesteettinne arvelee kuninkaan olevan vaarassa. Jos hänen kallis päänsä on vaarassa, niin olkaa varma siitä, että silloin olen minäkin pannut henkeni vaaraan. Minä lähden."
Hän kumarsi tosiaankin ja astui askeleen ovea kohden.
"Monsieur", huudahti Andrée rientäen kreiviä kohden, "säästäkää itseänne!"
Nyt ei puuttunut enää mitään muuta kuin että Andréen pelkäämät salaisuudet tulisivat äkkiä ilmi.
Tuskin Andrée tunteensa pakottamana ja luopuen tavallisesta kylmäkiskoisuudestaan oli lausunut tämän ajattelemattoman sanan ja siten ilmaissut tähän asti kätkemäänsä levottomuutta miehensä puolesta, kun kuningatar tuli kalmankalpeaksi.
"Madame", sanoi hän Andréelle, "kuinka te rohkenette täällä anastaa itsellenne kuningattaren osan?"
"Minäkö, madame", sopersi Andrée huomatessaan päästäneensä huuliltaan ensi kerran sen hehkun, mikä jo pitkät ajat oli polttanut hänen sieluaan.
"Kuinka?" jatkoi Marie-Antoinette; "miehenne on kuninkaan palveluksessa, hän menee kuningasta tapaamaan. Jos hän panee henkensä vaaraan, tapahtuu se kuninkaan tähden, ja kun on kysymyksessä kuninkaan palveleminen, niin te kehoitatte kreivi de Charnyta säästämään itseään."
Kuullessaan nämä salamoivat lauseet, pyörtyi Andrée. Hän horjui ja olisi vaipunut maahan, ellei Charny olisi temmannut häntä syliinsä.
Charny teki suuttumusta ilmaisevan liikkeen, jota ei voinut hillitä, ja se sai Marie-Antoinetten aivan epätoivoon. Hän luuli olleensa vain vääryyttä kärsivä rakastajatar, vaikka hän olikin ollut kohtuuton kuningatar.
"Kuningatar on oikeassa", lausui Charny lopulta pakotetusti, "ja te rouva kreivitär teitte väärin. Teillä ei ole aviomiestä sinä hetkenä, jona kuninkaan edut ovat kysymyksessä. Ja minun velvollisuuteni olisi ensimäisenä vaatia teitä hillitsemään herkkää mieltänne, jos huomaisin teidän jollakin tavalla pelkäävän minun puolestani."
Sitten hän kääntyi Marie-Antoinetten puoleen.
"Olen kuningattaren käytettävissä", sanoi hän kylmästi, "ja minä lähden. Minä tuon teille uutisia kuninkaalta, hyviä uutisia, madame, tai sitten en tuo niitä laisinkaan."
Tämän lausuttuaan kumarsi hän maahan asti, eikä kuningatar kauhun ja vihan vallassa ennättänyt häntä pidättää.
Vähän ajan päästä kuului pihan kivitykseltä täyttä laukkaa kiitävän hevosen kavioiden kopse.
Kuningatar oli liikkumaton. Sisäinen kuohunta täytti hänen olemuksensa ja se oli sitäkin suurempi, kun hän ponnistaen kaikki voimansa turhaan koetti sitä salata.
Jokainen ymmärtäen tai ymmärtämättä tämän mielenliikutuksen todellista syytä kunnioitti kuitenkin kuningattaren rauhaa ja vetäytyi pois. Hän jäi yksin.
Andrée poistui muiden mukana huoneustosta ja jätti kuningattaren hyväilemään lapsiaan, jotka hänen määräyksestään oli tuotu hänen luokseen.
Yö oli tullut, tuoden seuralaisinaan pelon ja säikyttävät näyt, kun äkkiä palatsin toisesta päästä kuului huutoja.
Kuningatar vavahti ja nousi ylös. Ikkuna oli hänen lähettyvillään; hän avasi sen.
Melkein heti sen jälkeen riensi ilon huumaamia palvelijoita sisään huutaen hänen majesteetilleen:
"Viesti, madame, viesti!"
Kolme minuuttia sen jälkeen syöksyi husaari etuhuoneeseen.
Hän oli Charnyn lähettämä luutnantti, joka saapui täyttä laukkaaSèvresistä.
"Ja kuningas?" kysyi kuningatar.
"Hänen majesteettinsa on täällä neljännestunnin päästä", lausui upseeri, joka tuskin jaksoi puhua.
"Terveenä ja vahingoittumattako?" kysyi kuningatar.
"Terveenä ja hymyilevänä, madame."
"Olette siis nähnyt hänet?"
"En, madame, mutta monsieur de Charny sanoi sen minulle lähettäessään minut matkalle."
Kuningatar vavahti uudelleen kuullessaan tämän nimen, jonka sattuma liitti kuninkaan nimeen.
"Kiitos; levätkää", sanoi hän nuorelle aatelismiehelle.
Nuori mies kumarsi ja poistui.
Kuningatar tarttui molempien lastensa käsiin ja meni suurille portaille, jonne jo kokoontuivat kaikki palvelijat ja hovilaiset.
Kuningattaren terävä silmä näki nuoren, kalpean naisen seisovan alimmalla portaalla ja nojautuvan marmoriseen kaidepuuhun ahnain silmin katsellen yön pimeyteen.
Hän oli Andrée, eikä kuningattaren läsnäolo häirinnyt häntä tarkastelussaan.
Vaikka hän aina tavallisesti kiirehti kuningattarensa läheisyyteen, niin nyt hän ei tätä nähnyt tai ei tahtonut olla näkevinään.
Hän oli siis katkeroitunut Marie-Antoinetten kiivauden vuoksi, josta hän oli saanut päivän kuluessa kärsiä.
Tai hän odotti oman voimakkaan tunteensa valtaamana de Charnyn tuloa, jota kohtaan hän oli osoittanut niin syvää ystävällistä kiintymystä.
Nämä molemmat seikat olivat kuin kaksi puukoniskua, jotka avasivat kuningattaren sydämessä ennestään verta vuotavat haavat.
Hän kuunteli vain hajamielisesti toisten ystäviensä ja hovilaisten kohteliaisuuksia ja ilon ilmaisuja.
Hetkiseksi hän myös tunsi, miten koko illan kärsimänsä tuska alkoi talttua. Jonkinmoinen tyyntyminen tapahtui hänessä ajatellessaan kuninkaan matkaa ja siihen liittyviä vaaroja.
Mutta voimakkaan sielunsa avulla kuningatar piankin karkoitti sydämestään kaiken sen, mikä ei ollut oikeutettua tunnetta. Hän laski mustasukkaisuutensa Jumalan jalkojen juureen, hän uhrasi suuttumuksensa ja salaiset ilonsa aviollisen valan pyhyydelle.
Epäilemättä Jumala lähetti hänelle terveelliseksi levoksi ja tueksi kyvyn rakastaa aviopuolisoaan ylitse kaiken muun.
Ainakin tänä hetkenä hän sen tunsi tai uskoi tuntevansa. Kuninkaallinen ylpeys kohotti kuningattaren kaikkien maallisten intohimojen yläpuolelle, hänen rakkautensa kuninkaaseen oli hänen itsekkyyttään.
Hän oli siis kokonaan poistanut sielustaan naisen pikkumaiset kostotuumat ja rakastajattaren kevytmieliset keikailut, kun kulkueen soihdut alkoivat näkyä puistokäytävän päässä. Tulet suurenivat joka sekunti kulkueen vinhaa vauhtia kiitäessä eteenpäin.
Kuului hevosten hirnuntaa ja läähätystä. Maa tärisi yön hiljaisuudessa ratsuväen tasaisesti laukatessa eteenpäin.
Ristikot aukenivat, vartiosotilaat riensivät esiin innostuneina huudoillaan tervehtien kuningasta. Vaunut pysähtyivät äkkiä keskelle suurta pihaa.
Hurmaantuneena, ihastuneena, lumottuna, mielettömänä kaikesta siitä, mitä hän oli tuntenut, kaikesta siitä, mitä hän uudelleen tunsi, riensi kuningatar portaita alas puolisoaan vastaan.
Ludvig XVI astui vaunuista ja nousi portaita ylös mahdollisimman nopeasti upseeriensa saattamana, jotka olivat vielä aivan haltioissaan näkemistään tapauksista ja menestyksistään. Mutta alhaalla kaartilaiset yhdessä renkien ja tallimiesten kanssa irroittivat vaunuista ja valjaista kaikki innostuneitten pariisilaisten asettamat kokardit.
Marmoriportailla kuningas ja kuningatar kohtasivat toisensa. Ilosta ja rakkaudesta huudahtaen kuningatar syleili puolisoaan monta kertaa.
Kuningatar nyyhkytti, aivan kuin hän ei olisikaan enää uskonut tapaavansa miestään.
Tulvehtivan sydämensä riemussa ei hän nähnyt, miten Charny ja Andrée syrjemmässä puristivat toistensa kättä.
Se oli vain kädenpuristus, mutta Andrée oli ensimmäisenä joutunut portaitten alipäähän, ja hänet Charny ensimmäisenä kohtasi.
Kuningatar toi lapsensa kuninkaan luokse ja Ludvig XVI syleili heitä. Silloin dauphin näki isänsä hatussa uuden kokardin, johon soihdut loivat verisen valaistuksen, ja huusi lapsellisen kummastuneena:
"Kas, isä, mitä teidän kokardissanne on, vertako?"
Se oli kansallinen, punainen väri. Kirkaisten katsoi kuningatar vuorostaan. Kuningas kumartui suutelemaan tytärtään, oikeastaan siten peittääkseen noloutensa.
Marie-Antoinette irroitti syvän inhon vallassa kokardin, eikä tuo ylhäinen kiihkoilija käsittänyt, että hän siten syvästi haavoitti kansaa, joka kerran oli tämän kostava. "Heittäkää tuo pois, heittäkää tuo pois!" huuteli hän. Ja hän heitti portaille kokardin, jonka päälle astuivat kaikki seurueeseen kuuluvat tullessaan kuninkaan keralla hänen huoneustoonsa.
Tuo outo välikohtaus sammutti kuningattaressa kaiken aviollisen innostuksen. Hän etsi katseillaan, koettaen salata etsimistään, Charnyta, joka seisoi rivissä sotilaan tavoin.
"Kiitän teitä", sanoi kuningatar, kun heidän katseensa yhtyivät, vaikka kreivi sitä olikin koettanut muutaman sekunnin ajan välttää, "kiitän teitä, olette pitänyt lupauksenne."
"Kenelle te puhutte?" kysyi kuningas.
"Herra de Charnylle", vastasi kuningatar rohkeasti.
"Niin, Charny-parka pääsi hyvin vaivaloisesti minun luokseni. Ja…Gilbert, missä hän on?" lisäsi kuningas.
Kuningatar oli varovainen illalla saamansa läksytyksen jälkeen.
"Tulkaa illalliselle, sire", sanoi hän, vaihtaen keskustelunaihetta. "Herra de Charny", jatkoi hän, "noutakaa kreivitär de Charny. Tuokaa hänet seurassanne. Me aterioimme tuttavallisesti."
Nyt hän oli jälleen kuningatar. Mutta hän huokasi nähdessään, ettäCharnyn surullinen ilme vaihtui iloiseksi.
Billot oli aivan ilon huumamana.
Hän oli valloittanut Bastiljin. Hän oli vapauttanut Gilbertin.Lafayette oli hänet huomannut ja kutsunut häntä nimeltään.
Hän oli sitäpaitsi nähnyt Foulonin hautauksen.
Harvoja ihmisiä tänä aikakautena vihattiin siihen määrään kuinFoulonia. Tässä suhteessa saattoi kilpailla ainoastaan hänen vävynsäBerthier de Savigny.
Seuraavana päivänä Bastiljin valloittamisen jälkeen he saivatkin palkkansa.
Foulon oli kuollut ja Berthier oli karannut.
Foulonin epäsuosion mitan täytti se, että Neckerin erottua hän otti tämänhyveistärikkaan geneveläiaenpaikan, millä nimellä Neckeriä siihen aikaan mainittiin, ja oli ollut kolme päivää valtiovarain tarkastajana.
Siksi hänen hautajaisissaan paljon laulettiinkin ja tanssittiin.
Ensiksi aiottiin ottaa ruumis arkusta ja hirttää se. Mutta Billot oli noussut eräälle pengermälle, puhunut kunnioituksesta kuolleita kohtaan, ja ruumissaattue oli rauhassa saanut jatkaa matkaansa.
Pitousta oli tullut oikea sankari.
Pitou oli Elien ja Hullinin ystävä, ja nämä lähettivät hänet toimittamaan asioitaan.
Hän oli sitäpaitsi Billotin uskottu, ja Lafayette oli, niinkuin olemme kertoneet, osoittanut Billotille erikoista suosiota. Lafayette käytti Pitouta toisinaan läheisyydessään poliisina, antaen hänen leveillä olkapäillään ja suurilla nyrkeillään raivata tietä.
Kuninkaan Pariisissa käynnin jälkeen Gilbert, joka Neckerin välityksellä oli joutunut yhteyteen kansalliskokouksen ja valtuuston huomattavimpien jäsenten kanssa, teki taukoamatta työtä kasvattaakseen tätä lapsuuden tilassa olevaa vallankumousta.
Hän siis jätti Billotin ja Pitoun seuran, jotka vuorostaan liittyivät innolla porvarillisiin kokouksiin, missä keskusteltiin haaveellisista valtiollisista kysymyksistä.
Eräänä päivänä, kun Billot oli kolmen tunnin ajan selittänyt valitsijoille mielipiteitään Pariisin varustamiseksi elintarpeilla ja väsyneenä selvittelyihin, mutta onnellisena siitä, että hänkin oli ollut puhujana, nautti levosta, kuuntelematta seuraavien puhujien yksitoikkoisia esityksiä, tuli Pitou aivan hätääntyneenä kaupungintalon istuntosaliin pujahtaen sisään kuin ankerias ja sanoi väräjävällä äänellä, joka suuresti erosi hänen tavallisesta puhetavastaan:
"Herra Billot, rakas herra Billot!"
"Mitä nyt?"
"Suuri uutinen!"
"Hyväkö uutinen?"
"Suurenmoinen uutinen."
"Mikä?"
"Tiedättehän, että kävin 'Hyveellisten klubissa' Fontainebleaun tulliportin luona?"
"Tiedän. Entä sitten?"
"Siellä kerrottiin kummallisia asioita."
"Mitä?"
"Tiedättehän, että tuo roisto Foulon oli muka kuolevinaan ja että hänet muka haudattiinkin!"
"Mitä sanot? Oli kuolevinaan? Muka haudattiinkin? Hän on, hitto vieköön, todella kuollut, ja minä näin hänen hautajaisensa."
"Herra Billot, hän elää!"
"Elää!"
"Elää yhtä hyvin kuin te ja minäkin."
"Sinä olet hullu!"
"Rakas herra Billot, minä en ole hullu. Tuo roisto Foulon, kansan vihollinen, Ranskan iilimato, sen kiristäjä, ei olekaan kuollut."
"Mutta kerroinhan, että hänet haudattiin saatuaan halvauksen, sanoinhan, että näin hänen hautaussaattonsa ja että estin ottamasta häntä arkusta hirtettäväksi."
"Mutta minä näin hänet elossa!"
"Sinäkö?"
"Aivan yhtä selvästi kuin näen teidät, herra Billot. Eräs hänen palvelijoistaan kuoli, ja tälle tuo roisto valmisti ylhäiset hautajaiset. Kaikki on tullut ilmi. Hän pelkäsi kansan kostoa ja menetteli sillä tavalla."
"Kerrohan kaikki tarkoin, Pitou."
"Tulkaahan, herra Billot, vähäksi aikaa eteiseen, niin voimme siellä paremmin puhella."
He menivät salista eteiseen.
"Ensiksi täytyy meidän tietää, onko herra Bailly täällä", sanoi Pitou.
"Puhu rauhassa, kyllä hän on täällä."
"Hyvä. Olin siis 'Hyveellisten klubissa' ja kuuntelin erään isänmaanystävän puhetta. Kylläpä hän puhui virheellistä kieltä! Kyllä näki, ettei hän ollut saanut kasvatustaan apotti Fortierin luona."
"Jatka vain", lausui Billot, "tiedäthän, että ihminen voi olla hyvä isänmaanystävä, vaikka ei osaa lukea eikä kirjoittaa."
"Se on totta", lausui Pitou. "Äkkiä muuan mies saapui aivan hengästyneenä: 'Voitto', huusi hän, 'voitto! Foulon ei olekaan kuollut. Foulon elää yhä vielä, olen löytänyt hänet!' Kaikki olivat samanlaisia kuin tekin, ei kukaan tahtonut ottaa uskoakseen. Toiset sanoivat: 'Mitä! Foulon?' — 'Niin.' Toiset sanoivat: 'Joutavia!' — 'Joutavia! Älkää niin sanoko.' Toiset sanoivat: 'No, koska kerran olit niin pitkällä, olisi sinun samalla pitänyt löytää hänen vävynsäkin, Berthier.'"
"Berthier!" huudahti Billot.
"Niin, Berthier de Savigny. Kyllähän te tiedätte, se taloudenhoitajamme Compiègnesta, Isidor de Charnyn ystävä."
"Aivan oikein, sama mies, joka oli kaikille perin ankara ja kovin ystävällinen Catherinelle."
"Juuri sama", lausui Pitou, "oikea hirviö, toinen Ranskan iilimato, inhimillinen loka, sivistyneen maailman häpeä, niinkuin Loustalot sanoo."
"Entä sitten, entä sitten!" lausui Billot.
"Aivan oikein", sanoi Pitou, "ad eventum festina— se merkitsee, rakas herra Billot: joudu loppua kohden. Minä siis jatkan. Tämä mies saapui 'Hyveellisten klubiin' aivan hengästyneenä huutaen: 'Olen löytänyt Foulonin, olen löytänyt Foulonin!' Siitäpä syntyi hirveä huuto."
"Hän erehtyi!" sanoi itsepäinen Billot.
"Hän ei erehtynyt, sillä minä olen hänet nähnyt."
"Oletko sinä, Pitou, hänet nähnyt?"
"Omin silmin. Odottakaahan."
"Kyllä odotan, mutta sinä saat minut aivan kiehumaan."
"Kuulkaahan toki, kuuma minulla on… Sanon siis, että hän oli muka kuollut ja että hän oli haudannut sijastaan palvelijansa. Kaikeksi onneksi sallimus valvoi."
"Älä puhu turhia sallimuksesta!" sanoi voltairelainen Billot halveksivasti.
"Tarkoitin, kansa valvoi", jatkoi Pitou. "Tuo kunnon kansalainen, tuo hengästynyt isänmaanystävä oli hänet nähnyt Vitryssä, missä hän oli piilossa."
"Ahaa!"
"Kun hän tunsi miehen, antoi hän asian ilmi, ja eräs Rappe niminen syndikus vangitsi hänet heti paikalla."
"Ja mikä on tuon kunnon kansalaisen nimi, joka rohkeni tehdä tuollaisen teon?"
"Ilmaistako Foulonin?"
"Niin."
"Hänen nimensä on Saint-Jean."
"Saint-Jean. Mutta sehän on lakeijan nimi."
"Hän onkin tuon rikollisen Foulonin lakeija. Kuka käski tuota aristokraattia pitämään lakeijaa?"
"Pitou, sinä herätät minussa mielenkiintoa", sanoi Billot lähestyen kertojaa.
"Kiitos vain, herra Billot. Foulon siis annettiin ilmi ja vangittiin. Hänet tuotiin Pariisiin. Ilmiantaja juoksi edeltäpäin ilmoittamaan uutista saadakseen palkkansa. Hänen jälestään Foulon saapui kaupungin muurien luo."
"Ja sielläkö hänet näit?"
"Niin. Kylläpä hän oli hullunkurisen näköinen. Kaulaliinan sijaan oli annettu hänelle nokkosseppele."
"Miksi nokkosseppele?"
"Siksi, että tuo konna kuului sanoneen: leipä kelpaa ihmisille, kaura hevosille, mutta nokkoset ovat aivan kylliksi hyviä rahvaalle."
"Sanoiko tuo konna niin?"
"Perhana vieköön, kuuluu sanoneen, herra Billot."
"Hyvä, johan sinä nyt kiroiletkin."
"Se ei merkitse paljoakaan sotilaitten kesken", vastasi Pitou kepeästi. "Hän siis kulki jalkaisin ja matkalla iskettiin hänen kylkiinsä ja hänen päähänsä."
"Ahaa", sanoi Billot jo hiukan vähemmän innoissaan.
"Se oli hyvin huvittavaa", jatkoi Pitou. "Mutta eiväthän kaikki voineet häneen osua, kun hänen jälestään kulki huutaen yli kymmenentuhatta henkeä."
"Entä sitten?" sanoi Billot, joka alkoi tuumia asiaa.
"Ja sitten vietiin Foulon Saint-Marcelin piirin puheenjohtajan luo.Hän on kunnon mies, niinkuin tiedätte."
"On, herra Acloque."
"Acloque? Aivan oikein. Tämä määräsi miehen tuotavaksi kaupungintalolle, koska hän ei tietänyt, mitä sille pitäisi tehdä."
"Mutta mitenkä sinä tulet tätä ilmoittamaan eikä tuo kuuluisaSaint-Jean?"
"Siksi, että minun jalkani ovat kuusi tuumaa pitemmät kuin hänen. Hän läksi ennen minua, mutta minä pääsin hänen rinnalleen ja sitten hänen ohitseen. Tahdoin ilmoittaa asiasta teille, jotta ilmoittaisitte Baillylle."
"Kylläpä sinulla on hyvä onni, Pitou."
"Parempi onni on minulla huomenna."
"Mistä sen tiedät?"
"Tuo sama Saint-Jean, joka antoi ilmi Foulonin, on luvannut toimittaa kiinni Berthierinkin, joka on paennut."
"Hän tietää siis sen miehen olinpaikan?"