The Project Gutenberg eBook ofAnge PitouThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Ange PitouAuthor: Alexandre DumasAuguste MaquetTranslator: Jalmari FinneRelease date: March 1, 2017 [eBook #54264]Language: FinnishCredits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ANGE PITOU ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Ange PitouAuthor: Alexandre DumasAuguste MaquetTranslator: Jalmari FinneRelease date: March 1, 2017 [eBook #54264]Language: FinnishCredits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Ange Pitou
Author: Alexandre DumasAuguste MaquetTranslator: Jalmari Finne
Author: Alexandre Dumas
Auguste Maquet
Translator: Jalmari Finne
Release date: March 1, 2017 [eBook #54264]
Language: Finnish
Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ANGE PITOU ***
Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Alexandre Dumas
Ranskankielestä suomentanut
Jalmari Finne
Alexandre Dumas'n historialliset romaanit VII
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö 1918.
I. Mitä kuningatar haaveksi heinäkuun 14 ja 15 päivänvälisenä yönäII. Kuninkaan lääkäriIII. Neuvo.IV. PäätösV. AsepaitaVI. LähtöVII. MatkaVIII. Mitä Versaillesissa tapahtui kuninkaan kuunnellessavaltuuston puheitaIX. PaluuX. FoulonXI. AppiXII. VävyXIII. Kaikki ei ole ruusunpunaistaXIV. PittitXV. MedeaXVI. Mitä kuningatar tahtoiXVII. Flandrian rykmenttiXVIII. Henkikaartin juhlaXIX. Naiset sekaantuvat asiaanXX. Maillard kenraalinaXXI. VersaillesXXII. Lokakuun 5 päiväXXIII. Lokakuun 5 päivän iltaXXIV. Lokakuun 5 ja 6 päivän välinen yöXXV. AamuXXVI. Georges de CharnyXXVII. Pitoun ja Sébastien Gilbertin lähtö, matka ja perilletuloXXVIII. Kuinka täti Angélique, joka oli ajanut Pitoun kotoaanyhden lausevirheen ja kolmen kielivirheen tähden, kirosihänet uudelleen ja ajoi pois lintupaistin tähdenXXIX. Pitou vallankumouksellisenaXXX. Rouva Billot luopuu vallastaXXXI. Miksi Pitou päätti jättää maalaistalon ja palataHaramontiin, ainoaan oikeaan isänmaahansaXXXII. Pitou puhujanaXXXIII. Pitou salaliittolaisenaXXXIV. Saamme nähdä apotti Fortierin edustavan kuningasvaltaistaja Pitoun vallankumouksellista periaatettaXXXV. Pitou valtiomiehenäXXXVI. Pitoun voittoXXXVII. Ukko Clouis ja Clouis-kallio, tai miten Pitousta tuleetaktikko ja hän esiintyy ryhdikkäästiXXXVIII. Catherine puolestaan harrastaa valtiotaitoaXXXIX. Hunaja ja MarunaXL. Odottamaton loppu
1
Kuinka pitkäaikainen tämä keskustelu oli, sitä emme voi sanoa. [Romaani on suoranaista jatkoaBastiljin valloitukselle.] Kauan sitä kuitenkin kesti, sillä vasta kello yhdentoista aikaan illalla näkyi kuningattaren huoneen ovi aukenevan ja kynnyksellä Andrée melkein polvillaan suuteli Marie-Antoinetten kättä.
Ylös nousten nuori nainen kuivasi sitten itkun punaamia silmiään ja kuningatar puolestaan palasi huoneeseensa.
Andrée poistui nopeasti aivan kuin hän olisi tahtonut paeta omaa itseään.
Tästä hetkestä alkaen jäi kuningatar itsekseen. Kun hovineiti astui huoneeseen auttaakseen häntä riisuutumaan, tapasi hän kuningattaren leimuavin silmin ja pitkin askelin kävelemässä huoneessaan.
Hän teki kädellään nopean liikkeen aivan kuin sanoakseen: jättäkää minut yksin!
Ja hovineiti poistui vastaan väittämättä.
Nyt jäi kuningatar yksikseen. Hän oli kieltänyt kenenkään häntä häiritsemästä, ellei Pariisista tullut tärkeitä uutisia.
Andrée ei palannut.
Mitä kuninkaaseen tulee, niin keskusteltuaan La Rochefoucauldin kanssa, joka koetti hänelle selittää, mikä erotus on kapinan ja vallankumouksen välillä, — sanoi hän olevansa väsynyt, meni levolle ja nukkui yhtä tyynesti kuin olisi ollut metsästysretkellä, jolloin hirvi, kuin hyvin kasvatettu hovimies, oli tarttunut sveitsiläisten ansaan.
Kuningatar puolestaan kirjoitti muutamia kirjeitä, meni viereiseen huoneeseen, missä hänen molemmat lapsensa nukkuivat madame de Tourzelin valvonnan alaisina, ja meni levolle, ei suinkaan nukkuakseen niinkuin kuningas, vaan rauhassa unelmoidakseen.
Mutta kohta, kun hiljaisuus oli täyttänyt Versaillesin, kun ääretön palatsi oli uponnut hämärään, kun puiston perältä ei kuulunut muuta kuin vartijan hiekkakäytävillä narskuvat askeleet, kun palatsin pitkissä käytävissä kuului vain kiväärinperän hillitty kolahdus marmorisille lattialiuskoille, Marie-Antoinette, lepoonsa väsyneenä, tuntien halua liikkua, nousi vuoteeltaan, otti jalkaansa samettiset tohvelit ja kietoen ympärilleen valkoisen aamuviitan meni ikkunan luo hengittämään suihkulähteistä nousevaa viileyttä ja kuulemaan ohimennen niitä neuvoja, joita tuuli kuiskaa polttaville otsille ja ahdistetuille sydämille.
Silloin hän kertasi muistissaan kaikki ne odottamattomat tapaukset, mitkä tämä kummallinen päivä oli tuonut mukanaan.
Bastilji, tuo kuningasvallan näkyväinen merkki, oli valloitettu, uskollinen ystävä, tuo intohimoinen vanki de Charny, jota hän vuosikausia oli pitänyt ikeensä alaisena, joka ei koskaan ollut huokunut muuta kuin rakkautta, oli nyt näyttänyt ensi kertaa tuntevan katumusta ja omantunnonvaivoja. Tottuneena kokoamaan vaikutelmansa, kyky, jonka lahjakkaat ihmiset saavat ollessaan tekemisissä ihmisten ja asioiden kanssa, jakoi Marie-Antoinette heti levottomuutensa kahteen osaan: valtiolliseen onnettomuuteen ja sydänsuruun.
Valtiollinen onnettomuus oli tuo suuri uutinen, joka kello kolmen aikaan läksi Pariisista levitäkseen kautta maailman ja hävittääkseen ihmisissä siihen asti pyhänä säilyneen kunnioituksen kuninkaita, Jumalan käskynhaltijoita kohtaan.
Sydänsuru oli se, että Charny oli tylysti vastustanut rakastamansa kuningattaren kaikkivoipaa tahtoa. Tämä herätti aivan kuin aavistuksen siitä, että rakkaus, pysyen kyllä uskollisena ja uhrautuvaisena, lakkaisi olemasta sokea ja saattaisi ruveta arvostelemaan uskollisuuttaan ja uhrautumistaan.
Tämä tunne kouristi kovasti naisen sydäntä ja täytti sen sillä katkeralla sapella, jota sanotaan mustasukkaisuudeksi, syövyttävällä myrkyllä, joka kaivaa haavoittuneeseen sieluun tuhansia mätähaavoja.
Mutta järkevästi ajatellen oli suru onnettomuuden rinnalla vähäarvoisempi.
Pikemmin järkeily kuin tietoisuus, pikemmin pakko kuin vaisto sai Marie-Antoinetten vakavat ajatukset ensiksi kääntymään valtiollisen tilanteen tuottamiin vaaroihin.
Minne oli käännyttävä? Vihaa ja vallanhimoa vastassaan, heikkoutta ja välinpitämättömyyttä rinnallaan. Vihollisinaan olennot, jotka oltuaan ensin panettelijoita olivat nyt muuttuneet kapinallisiksi.
Kaikesta päättäen he siis olivat henkilöitä, jotka eivät haikailleet, tapahtui mitä tahansa.
Puolustajina oli hänellä ainakin suurimmaksi osaksi miehiä, jotka vähitellen olivat tottuneet kestämään mitä tahansa ja jotka siis eivät enää tuntisi haavojen syvyyttä — henkilöitä, jotka voivat arkailla iskiessään peläten saavansa hälinää aikaan.
Kaikki oli siis haudattava unhotukseen, täytyi olla unhottavinaan ja kuitenkin muistaa, olla antavinaan anteeksi eikä kuitenkaan sitä tehdä.
Tämä ei sopinut Ranskan kuningattaren arvolle eikä etenkään uljaanMaria Teresian tyttärelle.
Taistella! Taistella! Niin neuvoi kapinoiva kuninkaallinen ylpeys. Mutta oliko taisteleminen viisasta? Voiko vihaa viihdyttää verenvuodatuksella? Olihan Itävaltalaisen nimi kamala! Oliko hänen Isabeaun ja Catharina di Medicin tavoin annettava sille uusi kaiku, kastamalla se yleiseen verivirtaan?
Ja jos de Charny puhui totta, niin menestyminen ei ollut laisinkaan varma.
Taistella ja jäädä tappiolle!
Sellaiset olivat valtiollisen onnettomuuden ohella tämän kuningattaren tuskat, kun hänestä mietteittensä vaihdellessa tuntui siltä kuin nousisi kanervikosta jalkamme herättämä käärme, — kuningattaren tuskien pohjalta nousi naisen epätoivo, naisen, joka luuli, että häntä rakastettiin liian vähän, vaikka hän saikin osakseen liian paljonkin rakkautta.
Charny ei ollut lausunut sitä, mitä kuulimme, vakaumuksesta vaan väsymyksestä. Hän oli monen muun tavoin juonut kyllikseen samasta panettelun maljasta kuin kuningatarkin. Charny, joka ensimmäisen kerran hellin sanoin oli puhunut vaimostaan Andréesta, jonka hän puolisona tähän asti oli unohtanut, Charny oli varmaankin huomannut, että hänen vielä nuori vaimonsa oli yhä kaunis. Ja tuntiessaan tämän ajatuksen, joka poltti häntä aivan kuin vampyyrin kalvava purema, hämmästyi Marie-Antoinette huomatessaan, että onnettomuus ei ollutkaan mitään suruun verrattuna.
Sillä sen, mitä ei onnettomuus ollut saanut aikaan, synnytti sydänsuru: nainen hypähti hurjana nojatuolista, jossa hän oli istunut, kylmänä ja horjuen; kuningatar katsoi onnettomuutta suoraan silmiin.
Hänen sieluntilansa ilmaisi sen, että hän edeltä käsin oli määrätty kärsimään.
Miten voisi hän samalla kertaa välttää sekä onnettomuuden että surun, kysyi hän tuskien lakkaamatta uusiintuessa. Pitäisikö hänen päättää luopua kuninkaallisesta elämästään, elääkseen onnellisena keskinkertaisuudessa? Pitäisikö hänen paeta oikeaan Trianoniinsa ja majaansa, lammen rauhaiseen ympäristöön ja maitolansa hämäriin iloihin? Pitäisikö hänen antaa kansan jakaa kuninkuuden siekaleet, säilyttämällä vain muutamia halpoja paloja, jotka hän naisena voisi omistaa itselleen muutamien uskollisten vastustellessa, jotka kaikesta huolimatta halusivat pysyä vasalleina.
Mutta silloin mustasukkaisuuden käärme alkoi purra entistään syvempään.
Onnellinen! Olisiko hän onnellinen, halveksitun rakkauden nöyryyttämänä?
Onnellinen! Olisiko hän onnellinen kuninkaan rinnalla, tuon arkipäiväisen puolison, jolta puuttui kaikki arvovalta ollakseen sankari.
Onnellinen! Kreivi de Charnyn rinnalla, joka olisi ehkä onnellinen jonkun rakastamansa naisen luona, ehkäpä oman vaimonsa rinnalla?
Ja tämä ajatus sytytti naisraukan sydämessä kaikki ne tuliset soihdut, jotka polttivat tuhaksi Dido-raukan pikemmin kuin rovio.
Mutta keskellä tätä kuumeista tuskaa oli kuitenkin lepohetki, keskellä tätä värisyttävää hätää nautintoa. Eiköhän Jumala loppumattomassa hyvyydessään ollut luonut tuskaa vain tunteaksemme sitä selvemmin kaiken hyvän arvon?
Andrée oli tunnustanut kuningattarelle kaikki, paljastanut elämänsä häpeän kilpailijattarelleen. Andrée oli kyynelsilmin ja kasvot maahan painuneina tunnustanut Marie-Antoinettelle, ettei hän enää ollut kunniallisen miehen rakkauden arvoinen. Charny ei siis koskaan enää rakastaisi Andréeta.
Mutta Charny ei tiennyt mitään, ei koskaan saisi tietää tätä Trianonissa sattunutta onnettomuutta ja sen seurauksia. Charnyhin nähden tämä siis merkitsi samaa, kuin ei tätä onnettomuutta olisi tapahtunutkaan.
Ja näitä päätelmiä tehdessään kuningatar tarkasti omantuntonsa peilissä kuihtuvaa kauneuttaan, kadonnutta iloisuuttaan, haihtuneen nuoruutensa tuoreutta.
Ja sitten hän muisteli Andréen kummia, melkein uskomattoman merkillisiä seikkailuja, jotka tämä itse juuri oli kertonut.
Ja hän ihmetteli sokean salliman salaperäistä johtoa, kun se Trianonin perällä, majan pimeydessä, maatalon pihalla, liitti nuoren puutarharengin kohtalon aatelisneidin elämään, jopa kuningattarenkin kohtaloon.
— Siis, — sanoi hän itsekseen, — syvyyksissä piillyt atoomi olisi korkeitten voimien oikun vaikutuksesta timanttisirun tavoin liittynyt tähden taivaalliseen kirkkauteen.
Olihan tämä puutarharenki, tämä Gilbert, elävänä tunnuskuvana kaikesta siitä, mitä tänä hetkenä tapahtui. Tämä kansanmies nousi syntymänsä määräämästä alhaisesta asemasta huolehtimaan kuningaskunnan valtiollisista asioista, nousi kummallisena näyttelijänä, Ranskaa uhkaavan pahan voiman määräyksestä, edustaakseen loukkausta, joka kohdistui aatelistoon, ja hyökkäystä, jonka roskaväki suuntasi kuninkuutta vastaan.
Tämä Gilbert, joka oli tullut oppineeksi, tämä kolmannen säädyn mustaan pukuun verhottu mies, tämä Neckerin neuvonantaja, tämä Ranskan kuninkaan uskottu, joutui vallankumouksen sattumissa saman naisen rinnalle, jonka kunnian hän varkaan tavoin oli eräänä yönä varastanut.
Kuningatar oli jälleen muuttunut naiseksi ja hän värisi muistellessaan Andréen kertomaa kamalaa tarinaa. Kuningatar piti kuin velvollisuutenansa katsoa tätä Gilbertiä suoraan kasvoihin ja itse oppia lukemaan ihmiskasvoista kaiken sen, mitä Jumala piirteillä ilmaisi tämän kummallisen miehen luonteesta. Ja vaikka hän olikin tavallaan iloinen, niinkuin äsken kerroimme, kilpailijattarensa nöyryytyksestä, niin hän tunsi kiihkeää halua saada haavoittaa miestä, joka niin suuressa määrässä oli tuottanut kärsimystä naiselle.
Kukapa tietää, ehkäpä hän halusi katsella, ehkäpä ihaillakin aivan samalla pelolla kuin hirviötä katsellessamme, tuota eriskummaista miestä, joka oli rikoksella rohjennut sekoittaa oman halvan verensä Ranskan korkeimman aateliston vereen. Tuo mies näytti panneen toimeen vallankumouksen, jotta Bastilji avattaisiin hänelle, missä hän epäilemättä ilman vallankumousta olisi ikuisiksi ajoiksi oppinut unohtamaan sen, mitä halpasäätyisellä ei ole oikeutta muistaa.
Nämä ajatukset aivan johdonmukaisesti johdattivat kuningattaren muistamaan valtiollisia tuskiaan, ja hän näki kaikkien kärsimyksiensä vastuun kokoontuvan yhden ainoan ihmisen pään päälle.
Siis kansan kapinan aiheuttaja, kuninkaan vallan horjuttaja, mies, joka valloitti Bastiljin, oli Gilbert, todellakin hän, tuo Gilbert, jonka aatteet olivat antaneet aseen sellaisten miesten käsiin kuin Billot, Maillard, Elie ja Hullin.
Gilbert oli siis samalla kertaa myrkyllinen ja pelottava. Myrkyllinen siksi, että hän rakastajana oli syössyt Andréen turmioon, pelottava siksi, että hän vihamiehenä oli auttanut Bastiljin valloittamista.
Hänet täytyi siis tuntea, voidakseen häntä välttää, tai oikeammin sanoen, tuntea hänet, käyttääkseen häntä hyväkseen.
Tuota miestä täytyi siis millä hinnalla hyvänsä saada puhutella, nähdä läheltä, jotta itse voisi häntä arvostella.
Kaksi kolmannesta yöstä oli kulunut, kello löi kolme, aamun koitto valaisi Versaillesin puiden latvoja ja kuvapatsaiden päitä.
Kuningatar oli viettänyt koko yön nukkumatta. Hänen katseensa harhailivat puiston käytäviin, joita vaalea hohde kultasi.
Raskas ja kuumeinen uni valtasi vähitellen onnettoman naisen.
Hän vaipui pää tuolin käsipuuta vastaan avoimen ikkunan ääreen.
Hän uneksi kävelevänsä Trianonissa ja että pensaikosta astui esiin pelottavan näköinen kääpiö, jommoisia on saksalaisissa saduissa, ja että tämä ivallisesti naurava kääpiö oli Gilbert, joka ojensi häntä kohden koukkuiset sormensa.
Hän kirkaisi.
Kirkaisuun vastasi toinen.
Huuto herätti hänet.
Madame de Tourzel oli kirkaissut. Hän oli tullut kuningattaren huoneeseen ja nähdessään tämän nääntyneenä ja huohottaen makaavan tuolissa, ei hän voinut pidättää tuskaansa ja hämmästystään.
"Kuningatar on sairas!" huudahti hän, "kuningatar kärsii. Kutsunko lääkärin?"
Kuningatar avasi silmänsä. Tämä madame de Tourzelin kysymys kelpasi tyydyttämään hänen uteliaisuuttaan.
"Kyllä, lääkärin", vastasi hän, "tohtori Gilbertin. Kutsukaa tohtoriGilbert."
"Kuka on tohtori Gilbert?" kysyi rouva de Tourzel.
"Uusi varalääkäri, joka eilen nimitettiin. Minä luulen, että hän on saapunut Amerikasta."
"Minä luulen tietäväni, ketä hänen majesteettinsa tarkoittaa", rohkeni eräs hovineiti sanoa.
"Entä sitten?" kysyi Marie-Antoinette.
"Tohtori on kuninkaan etuhuoneessa."
"Te tunnette siis hänet?"
"Tunnen, teidän majesteettinne", sopersi hovineiti.
"Mutta miten te hänet tunnette? Hän saapui viikko tai kymmenen päivää sitten Amerikasta, ja eilen vasta hän pääsi Bastiljista."
"Minä tunnen hänet…"
"Vastatkaa. Miten hänet tunnette?" kysyi kuningatar käskevästi.
Hovineiti loi katseensa maahan.
"Joko aiotte sanoa minulle, miten hänet tunnette?"
"Madame, olen lukenut hänen teoksiaan, ja niiden vuoksi tulin uteliaaksi saada nähdä hänet, ja siksi pyysin tänä aamuna näyttämään minulle, kuka hän on."
"Ah!" lausui kuningatar ja hänen äänessään oli samalla paheksumista ja kylmäkiskoisuutta. "Hyvä on! Koska siis tunnette hänet, menkää sanomaan, että olen sairas ja tahdon tavata hänet."
Odottaessaan kuningatar kutsui kamarineitinsä, pukeutui aamupukuun ja korjautti tukkalaitteensa.
Muutamaa minuuttia kuningattaren lausuman toivomuksen jälkeen, jonka suorittamista hovineiti, jolle se oli lausuttu, piti velvollisuutenaan, astui Gilbert, hämmästyneenä, hiukan levottomana ja syvän mielenliikutuksen vallassa, vaikka ei mitään ilmennytkään hänen kasvoillaan, Marie-Antoinetten eteen.
Ylhäinen ja varma käyttäytyminen, hieno kalpeus, mikä on ominaista tiedemiehelle ja haaveksijalle, jolle tutkistelu muuttuu uudeksi luonteeksi, kalpeus, jota vielä korosti musta, kolmannen säädyn puku, jota eivät ainoastaan käyttäneet kaikki tämän säädyn edustajat, vaan kaikki nekin, jotka kannattivat vallankumouksellisia aatteita; lääkärin valkoinen ja siro käsi, joka näkyi hihojen laskoteltujen kalvosimien alta, siromuotoinen ja kaunis jalka, jonka vertaista ei kukaan hovin odotussalien makutuomareista eikä tuomarittaristakaan voinut näyttää; esiintymisessä arkaa kunnioitusta naista kohtaan, rauhallista rohkeutta potilasta kohtaan, ei mitään kuningattarelle. Kaiken tämän Marie-Antoinette heti paikalla huomasi tohtori Gilbertin olemuksessa ylimyksellisellä älyllään, sinä hetkenä, jona ovi aukeni hänen makuuhuoneeseensa.
Jota hillitympi Gilbert oli esiintymisessään, sitä suuremmaksi tuli kuningattaren viha. Hän oli kuvitellut tämän miehen inhottavaksi, oli uskonut hänet tietysti heti ja vaistomaisesti yhtä häikäilemättömäksi kuin ne, joita hän toisinaan näki läheisyydessään. Andréen tuskien aiheuttajan, Rousseaun halvan oppilaan, tämän mieheksi tulleen hylkiön, tämän oppineeksi tulleen puutarhurin, tämän filosofiksi ja sielujen kesyttäjäksi muuttuneen oksien katkojan kuvitteli Marie-Antoinette vasten tahtoaan Mirabeaun kaltaiseksi, sen miehen kaltaiseksi, jota hän vihasi Rohanin ja Lafayetten jälkeen kaikkein eniten.
Ennenkuin Gilbert oli saapunut, uskoi hän näkevänsä ruumiillisesti karkean olennon jättiläismäisen tahdon kehyksenä.
Mutta kun hän näkikin nuoren, sorjan, hennon, siromuotoisen, lempeän ja herkän näköisen olennon, niin tämä mies tuntui tehneen uuden rikoksen häntä kohtaan valehtelemalla ulkomuodollaan. Gilbert, rahvaan mies, halpasäätyinen, tuntematon; Gilbert, talonpoika, ilkiö, rikollinen, Gilbert oli kuningattaren silmissä syyllinen otettuaan aatelisen ja kunnon miehen ulkomuodon. Ylpeä itävaltalainen, joka vihasi jyrkästi valheellisuutta kaikessa, suuttui ja tunsi äkkiä raivoisaa vihaa tätä onnetonta atoomia kohtaan, jonka monet yhteenliittyvät seikat olivat tehneet hänen vihamiehekseen.
Kuningattaren seuralaiset, jotka olivat tottuneet näkemään sielun tyyneyden tai myrskyt hänen silmistään, huomasivat helposti, että salamoiva ja jyrisevä viha ärjyi hänen sydämessään.
Mutta kuinka kukaan kuolevainen olento, vaikka hän olisi ollut nainenkin, olisi kesken näitä liekkien ja vihan pyörteitä voinut seurata outojen ja vastakkaisten tunteiden jälkiä, jotka kietoutuivat toisiinsa kuningattaren aivoissa, kun hänen rintaansa paisuttivat kaikki ne tappavat myrkyt, joita Homeros kuvaa.
Yhdellä ainoalla katseella kuningatar käski kaikki poistumaan, madame de Miserynkin.
Jokainen poistui.
Kuningatar odotti siksi, kunnes ovi oli sulkeutunut viimeisen lähtijän jälkeen. Kun hän jälleen loi katseensa Gilbertiin, huomasi hän tämän katselleen häntä koko ajan.
Näin suuri uhkarohkeus sai hänet aivan vimmastumaan.
Tämä lääkärin katse näytti kyllä aivan vaarattomalta, mutta se oli kiinteä, siinä piili jotakin, se painosti siihen määrään, että kuningatar tunsi olevansa pakotettu ryhtymään taistelemaan näin suurta hävyttömyyttä vastaan.
"No, herra", sanoi hän äkkiä, aivan kuin olisi laukaissut pyssyn, "miksi seisotte tuolla tavalla edessäni katsellen minua, sanomatta, mikä minua vaivaa?"
Tämä raivoisa lause, jota tukivat katseen salamat, olisi tuhonnut jokaisen hovilaisen, olisi pakottanut Marie-Antoinetten jalkojen juuressa armoa rukoilemaan Ranskan sotamarsalkan, sankarin, puolijumalan.
Mutta Gilbert vastasi rauhallisesti:
"Lääkäri tekee ensin silmillään huomionsa, madame. Katsellessani teidän majesteettianne, joka on kutsuttanut minut luokseen, en tyydytä turhanpäiväistä uteliaisuuttani, täytän vain velvollisuuteni, noudatan teiltä saamiani määräyksiä."
"Olette siis tutkinut minua."
"Sen mukaan kuin olen kyennyt, madame."
"Olenko sairas?"
"Ette sanan tavallisessa merkityksessä, mutta teidän majesteettinne on kovasti kiihoittunut."
"Ahaa", sanoi Marie-Antoinette ivallisesti, "miksi ette heti paikalla sano, että olen suuttunut?"
"Koska teidän majesteettinne on kutsunut lääkärin, niin kai sallitaan myös, että hän käyttää lääketieteellisiä sanoja."
"Olkoon niin. Ja miksi olen kiihoittunut?"
"Teidän majesteettinne on siksi älykäs, että tietää lääkärin määrittelevän ruumiillisen taudin laadun kokemuksiensa ja opintojen perustuksella, mutta ettei hän ole taikuri, joka heti ensi silmäyksellä voi tunkeutua sielun syvyyksiin."
"Tarkoitatte siis, että toisella tai kolmannella kerralla voitte sanoa, miksi kärsin, jopa mitä ajattelenkin?"
"Ehkä, madame", vastasi Gilbert tyynesti.
Kuningatar pysäytti sanansa hätkähtäen. Huomasi, miten sanat olivat polttavina ja purevina tulemaisillaan hänen huuliltaan.
Hän hillitsi itseään.
"Täytyyhän teitä uskoa", sanoi hän, "teitä, oppinutta miestä."
Hän korosti nämä viimeiset sanat niin verisen halveksivaisesti, ettäGilbertin silmistä näytti nyt vuorostaan viha leimahtavan.
Mutta muutaman sekunnin kestävä taistelu riitti, ja tämä mies oli voittanut itsensä.
Sen vuoksi hän ryhtyikin melkein heti puhumaan otsa kirkkaana ja sanat selvinä:
"Teidän majesteettinne on aivan liian hyvä sanoessaan minua oppineeksi mieheksi, vaikka ei ole pannutkaan taitoani koetteelle."
Kuningatar puri huuleensa.
"Ymmärrättehän, etten tiedä, oletteko oppinut", sanoi hän. "Mutta muut sanovat niin, ja minä kertaan vain toisten sanoja."
"Teidän majesteettinne", sanoi Gilbert kunnioittavasti, kumartaen tällä kertaa syvempään kuin hän tähän asti oli tehnyt, "niin älykkään henkilön kuin te olette ei tarvitse sokeasti kerrata, mitä alhaiso sanoo."
"Tarkoitatte kai, mitä rahvas sanoo?" lausui kuningatar ilkimielisesti.
"Alhaiso, madame", kertasi Gilbert niin varmasti, että tämän naisen sisimmässä vavahti ja hän tunsi outoa tuskaa, jota ei koskaan ennen ollut tuntenut.
"Siis", lausui kuningatar, "älkäämme väitelkö tästä. Teitä sanotaan oppineeksi, se on pääasia. Missä olette opiskellut?"
"Kaikkialla, madame."
"Tuo ei ole mikään vastaus."
"En missään siis."
"Pidän siitä enemmän. Ette siis ole opiskellut missään?"
"Niinkuin suvaitsette, madame", vastasi tohtori kumartaen. "Eikä tämä vastaus kuitenkaan ole yhtä tarkka kuin sanoessani kaikkialla."
"Vastatkaa siis suoraan", sanoi kuningatar epätoivoissaan, "älkää, minä pyydän, käyttäkö tuollaisia kiertolauseita."
Sitten hän jatkoi aivan kuin itsekseen:
"Kaikkialla! Kaikkialla! Mitä se merkitsee? Sitenhän vastaa petkuttaja, empiristi, markkinalääkäri. Luuletteko vaikuttavanne minuun tuollaisilla suurisuisilla puheenparsilla?"
Hän työnsi jalkaansa eteenpäin, silmien leimutessa ja huulten väristessä.
"Kaikkialla! Sanokaa se kerta vielä! Sanokaahan se kerta vielä."
"Sanoin kaikkialla", vastasi Gilbert kylmästi, "sillä olen todellakin opiskellut kaikkialla, majoissa ja palatseissa, kaupungeissa ja erämaissa, tutkinut ihmisiä ja eläimiä, itseäni ja toisia, niinkuin pitääkin tiedettä rakastavan miehen, joka etsii sitä sieltä, mistä sen löytää, siis kaikkialta."
Kuningatar tunsi jääneensä tappiolle. Hän loi Gilbertiin pelottavan katseen, johon tämä vastasi tuskastuttavan kiinteästi tuijottamalla.
Kuningatar väänteli ruumistaan ja kääntyessään kaasi pienen pöydän, jolla oli hänelle tuotu suklaata Sèvres-kupissa.
Gilbert näki pöydän kaatuvan ja kupin särkyvän, mutta hän ei liikahtanutkaan.
Puna nousi Marie-Antoinetten poskille. Hän nosti kylmän ja kostean kätensä polttavalle otsalleen, ja kun hän jälleen oli valmis katsomaan Gilbertiin, niin hän ei uskaltanutkaan.
Mutta hänen mielestään osoitti Gilbert hänelle hävyttömyyttäkin suurempaa halveksimista.
"Ja minkä opettajan johdolla olette opiskellut?" kysyi kuningatar, jatkaen keskustelua siitä, mihin sen oli lopettanut.
"En tiedä, miten vastaan teidän majesteetillenne, jotta en loukkaisi entistään enemmän."
Kuningatar tunsi, minkä edun Gilbert täten tarjosi hänelle, ja hän ryntäsi käyttämään tilaisuutta hyväkseen aivan kuin naarasleijona hyökkää saaliiseensa.
"Loukata minua, minua! Tekö loukkaisitte minua!" huudahti hän. "Mitä sanottekaan, tekö loukkaisitte kuningatarta! Käsitätte väärin kaikki, sen vannon, herra tohtori Gilbert. Te olette kaikesta päättäen tutkinut ranskankieltä yhtä hyvistä lähteistä kuin lääketiedettä. Minun arvoisiani henkilöitä ei loukata, herra tohtori Gilbert, heitä vain väsytetään, siinä kaikki."
Gilbert kumarsi ja astui askeleen ovea kohden, eikä kuningatar huomannut hänen kasvoillaan pienintäkään vihan tai kärsimättömyyden ilmettä.
Kuningatar puolestaan polki raivoissaan jalkaansa. Hän hypähti kuin pidättääkseen Gilbertin.
Tämä ymmärsi tarkoituksen.
"Anteeksi", sanoi hän. "Se on totta, olenhan anteeksiantamattoman suuressa määrässä hairahtunut, sillä olenhan lääkärinä kutsuttu sairaan luokse. Antakaa anteeksi, madame. Ensi kerralla muistan kyllä tämän."
Ja hän palasi.
"Teidän majesteettinne", jatkoi hän, "näyttää olevan hyvin lähellä hermokohtausta. Rohkenenko pyytää olemaan antautumatta sen valtaan. Kohta ette voisi enää hillitä itseänne. Tänä hetkenä mahtaa valtimo olla tauonnut ja veri syöksynyt sydämeen. Teidän majesteettinne kärsii, teidän majesteettinne on tukehtumaisillaan, ja ehkä olisi viisainta kutsua tänne joku kamarineideistä."
Kuningatar käveli huoneessa ja istuutui uudelleen.
"Nimenne on Gilbert?" kysyi hän.
"On, Gilbert, madame."
"Kummallista! Muistan nuoruudestani erään kummallisen seikan, joka epäilemättäloukkaisi teitäkovasti, jos sen sanoisin teille. Samapa tuo on! Jos se teitä haavoittaa, niin pianhan haavanne parannatte, sillä olettehan yhtä suuri filosofi kuin oppinut lääkärikin."
Ja kuningatar hymyili ivallisesti.
"Juuri niin, madame", sanoi Gilbert, "hymyilkää ja hillitkää vähitellen hermojanne ivan avulla. Älykkään tahdon suurimpia etuja on juuri se, että se voi hillitä itseään. Hillitkää, madame, hillitkää, mutta älkää kuitenkaan ponnistelko liikaa."
Tämä määräys lausuttiin niin herttaisen ystävällisesti, että vaikka kuningatar tunsikin siinä piilevän syvän ivan, ei hän voinut loukkaantua Gilbertin sanoista.
Mutta hän palasi hyökkäykseensä ja jatkoi siitä, mihin oli lopettanut.
"Mainitsemani muisto on tällainen!…"
Gilbert kumarsi ilmaistakseen kuuntelevansa.
Kuningatar ponnisti tahtoaan ja katsoi häntä suoraan silmiin.
"Olin silloin dauphine [Kruununprinssin (dauphinin) puoliso. —Suom.] ja asuin Trianonissa. Puistossa oli pieni aivan mustatukkainen poika, likainen, ryysyinen, pikku Rousseaun kaltainen käytöksessään, joka haravoi, kuokki, nyppi rikkaruohoja pienillä koukkuisilla sormillaan. Hänen nimensä oli Gilbert."
"Se olin minä, madame", lausui Gilbert rauhallisesti.
"Tekö?" sanoi Marie-Antoinette ja hänen kasvoillaan kuvastui viha."Olinkin siis oikeassa! Ettehän siis olekaan opiskellut mies!"
"Koska teidän majesteetillanne on niin hyvä muisti, niin hän kai myös ottaa varteen, mitkä ajat silloin olivat", sanoi Gilbert. "Vuonna 1772, ellen erehdy, tuo pieni puutarhurin renki, josta teidän majesteettinne puhuu, ansaitsi elatuksensa kaivelemalla maata Trianonin puistossa. Nyt on vuosi 1789. Siitä on siis nyt seitsemäntoista vuotta. Se on pitkä aika tällaisena aikakautena. Siinä on enemmän kuin mitä tarvitaan, jotta sivistymättömästä tulee oppinut. Sielu ja äly toimivat nopeasti määrätyissä olosuhteissa, aivan samoin kuin kasvit kasvavat lämpimissä lavoissa. Vallankumoukset, madame, ovat älyn kasvihuoneita. Teidän majesteettinne katsoo minuun, ja terävästä katseestanne huolimatta ette näe, että kuudentoista vuotiaasta pojasta on tullut kolmenkymmenen kolmen vuotias mies. Teidän majesteettinne on siis väärässä ihmetellessään, että oppimattomasta, viattomasta Gilbertistä on kahden vallankumouksen pyörteessä tullut oppinut filosofi."
"Oppimaton hän kyllä oli. Mutta viaton, viaton, sanoitte", huudahti kuningatar kiivaasti; "muistaakseni sanoitte pikku Gilbertiä viattomaksi?"
"Jos olen erehtynyt, madame, tai jos olen ylistänyt pikku Gilbertissä ominaisuutta, jota hänellä ei ollutkaan, niin en voi käsittää, miten teidän majesteettinne voi tietää paremmin kuin minä, että hänellä oli vastaava pahe?"
"Tämä on aivan toinen asia", sanoi kuningatar synkistyen. "Ehkä puhelemme tästä jonakin toisena päivänä. Mutta sitä odottaessamme palatkaamme mieheen, oppineeseen mieheen, kehittyneeseen mieheen, täydelliseen olentoon, joka on edessäni."
Gilbert ei ollut huomaavinaan tuota sanaa:täydellinen. Hän käsitti sen varsin hyvin uudeksi loukkaukseksi.
"Palatkaamme vain, madame", vastasi Gilbert tyynesti, "ja ilmoittakaa, missä tarkoituksessa teidän majesteettinne on kutsuttanut hänet luokseen?"
"Pyritte kuninkaan lääkäriksi", sanoi kuningatar. "Ymmärrättehän, että puolisoni terveys on minulle siksi rakas, jotta en voi uskoa sitä kenenkään muun kuin täydellisesti tuntemani henkilön huostaan."
"Olen tarjoutunut, madame", sanoi Gilbert, "ja olen saanut toimen, ilman että teidän majesteettinne millään tavalla voi päästä selville kykenemättömyydestäni tai lahjoistani. Olen etupäässä valtiollinen lääkäri, madame, ja minua on suositellut parooni Necker. Mutta jos kuningas joskus tarvitsee minun tiedettäni, silloin olen hänelle hyvä ruumiin lääkäri, sen mukaan kuin ihmisen tieto voi auttaa luojan luomaa olentoa. Kuninkaalle, madame, olen paitsi hyvä neuvonantaja ja lääkäri, ennen kaikkea muuta hyvä ystävä."
"Hyvä ystävä!" huudahti kuningatar uudelleen ilmaisten halveksumistaan. "Te! Kuninkaan ystävä!"
"Juuri niin", vastasi Gilbert tyynesti, "miksi en olisi, madame?"
"Niin, tietystikin salaisten voimienne, salatieteenne avulla", mutisi hän. "Kukapa tietää, ehkä saamme nähdä Jacquerie-kapinan ja Mailleton-kapinan, palaamme ehkä keski-aikaan! Te otatte taas käytäntöön taikajuomat ja loihdut. Te hallitsette Ranskaa loihtujen avulla, teistä tulee toinen Faust tai Nicolas Flamel."
"Sellaista kunnianhimoa minulla ei ole, madame!"
"Olisipa teillä sellainen valta! Kuinka monta Armidan puiston hirviötä julmempaa petoa, Kerberostakin pelottavampaa, vaivuttaisittekaan uneen helvettiimme ovella."
Lausuessaan nuo sanat:vaivuttaisittekaan uneen, loi kuningatar entistään tutkivamman katseen tohtoriin.
Tällä kertaa Gilbert punastui vastoin tahtoaan.
Tämä tuotti Marie-Antoinettelle tavattoman suurta iloa. Hän tunsi tällä kertaa iskemänsä iskun osuneen ja haavoittaneen syvälle.
"Sillä tehän vaivutatte uneen", jatkoi kuningatar. "Te, joka olette tutkinut kaikkialla ja kaikkea, olette varmaankin tutkinut magneettista tiedettä aikakautemme uneenvaivuttajien johdolla, niiden johdolla, jotka käyttävät unta petokseen ja toisten unesta lukevat heidän salaisuutensa!"
"Olen todellakin, madame, harjoittanut usein ja kauan opintoja kuuluisan Cagliostron johdolla."
"Siis saman, joka itse harjoitti ja opetti oppilaansakin käyttämään tuota äsken mainitsemaani siveellistä varkautta. Hänhän tuon magneettisen unen avulla, jota minä sanon halpamaisen rikolliseksi, riisti valtaansa toisten sielun ja toisten ruumiin."
Gilbert käsitti nytkin sanojen tarkoituksen, ja tällä kertaa hän punastumisen sijasta kalpeni. Tämän nähdessään kuningatar vapisi ilosta sydämensä pohjia myöten.
"Nyt olen minä haavoittanut sinuakin, konna", mutisi hän itsekseen, "ja minä näen veren vuotavan."
Mutta syvimmätkään mielenliikutukset eivät pitkää aikaa näkyneet Gilbertin kasvoilla. Hän lähestyi siis kuningatarta, joka voitostaan iloissaan katsoi häneen varomattomasti, ja sanoi:
"Madame, teidän majesteettinne tekisi väärin, kieltäessään näiltä oppineilta miehiltä heidän tieteensä kauneimman voiton, tuon kyvyn voida vaivuttaa magneettiseen uneen ei suinkaan uhriaan, vaanesineensä. Tekisitte väärin, jos kieltäisitte heiltä oikeuden kehittää kaikilla tarjona olevilla keinoilla tieteellistä keksintöä, jonka lait kerran järjestettyinä ja selvitettyinä ovat ehkä kutsutut mullistamaan koko maailman."
Ja nyt vuorostaan lähestyen kuningatarta katsoi Gilbert häneen samalla tahdon voimalla, jonka edessä hermostunut Andrée oli sortunut.
Kuningatar tunsi väristyksen kulkevan suonissaan tämän miehen lähestyessä.
"Kirottuja olkoot miehet, jotka käyttävät joitakin salaisia synkkiä keinoja tuhotakseen toisten sielut tai ruumiit", huusi hän… "Kirottu olkoon Cagliostro!…"
"Madame", sanoi Gilbert terävästi, "älkää tuomitko noin ankarasti ihmisolentojen tekemiä hairahduksia."
"Monsieur!"
"Jokainen luotu olento saattaa erehtyä, madame, jokainen olento vahingoittaa toista olentoa, ja ellei olisi yksilöllistä itsekkyyttä, joka takaa yleisen turvallisuuden, niin olisi maailma vain ääretön taistelutanner. Ne ovat parhaimmat, jotka ovat hyviä, siinä kaikki. Toiset sanovat teille: Ne ovat parhaimmat, jotka ovat vähimmän pahoja. Suvaitsevaisuuden pitää tulla sitä suuremmaksi, jota korkeammalla tuomari on. Istuessanne korkealla valtaistuimellanne on teillä vähemmän kuin kellään muulla oikeuksia ankaruuteen tuomitessanne toisten tekoja. Maallisella valtaistuimella olkaa korkein suvaitsevaisuus, aivan samoin kuin Jumala taivaallisella valtaistuimellaan on korkein armo."
"Monsieur", sanoi kuningatar, "minä katselen toisin silmin kuin te oikeuksiani ja varsinkin velvollisuuksiani: olen valtaistuimella rangaistakseni ja palkitakseni."
"Sitä en usko, madame. Minun mielestäni olette valtaistuimella naisena ja kuningattarena sovittamassa ja anteeksiantamassa."
"Ette kai aikone saarnata minulle moraalia."
"Olette oikeassa, madame, mutta minähän vain vastaan teidän majesteetillenne. Mitä esimerkiksi tulee tuohon Cagliostroon, josta äsken puhuitte ja jonka taitoa halveksitte, niin muistan, ja tämä muisto on aikaisempi kuin teidän muistonne Trianonista, — muistan, että Taverneyn linnan puistossa hänellä oli tilaisuus antaa näyte taidostaan Ranskan valtakunnan dauphinelle. En tiedä, minkälainen se oli, madame, mutta dauphinen tulisi muistaa se, sillä näyte teki häneen niin syvän vaikutuksen, että hän pyörtyi." [KohtausLääkärin muistelmien15. luvussa. —Suom.]
Gilbert iski nyt vuorostaan. Hän iski kyllä umpimähkään, mutta hän osui sattumalta oikeaan ja niin syvälle, että kuningatar tuli kalmankalpeaksi.
"Niin kyllä", sanoi hän käheällä äänellä, "hän näytti minulle todellakin unessa hirvittävän koneen, mutta tähän asti en tiedä, onko sellaista konetta todellisuudessa olemassa."
"En tiedä, mitä hän teille näytti, madame", jatkoi Gilbert tyytyväisenä vaikutukseen, jonka hän oli saanut aikaan, "mutta sen tiedän, ettei häneltä voida kieltää oppineen miehen nimeä, koska hänellä on vertaisiinsa sellainen vaikutusvalta."
"Vertaisiinsa…" mutisi kuningatar ylenkatseellisesti.
"Mahdollisesti erehdyn", jatkoi Gilbert, "mutta siinä tapauksessa on hänen vaikutuksensa vieläkin suurempi, koska hän taivuttaa tasalleen pelon ikeen alaisina maan piirin kuninkaitten ja prinssien päät."
"Kirotut! Kirotut! huudan kerran vielä, olkoot ne, jotka käyttävät väärin heikkoutta tai herkkäuskoisuutta."
"Kirotut siis ne, jotka käyttävät tiedettään?"
"Kaikki se on vain harhaa, valhetta, raukkamaisuutta!"
"Mitä tällä tarkoitatte?" kysyi Gilbert tyynesti.
"Että tuo teidän Cagliostronne on raukkamainen petturi ja hänen niin sanottu magneettinen unensa suoranaista rikollisuutta."
"Rikollisuutta!"
"Niin, rikollisuutta", jatkoi kuningatar, "sillä sen saa aikaan keitos, juoma, myrkky, mutta inhimillinen oikeus, jonka edustaja minä olen, saa kyllä siitä tiedon ja rankaisee sen valmistajan."
"Madame, madame", jatkoi Gilbert yhä vain kärsivällisesti, "olkaa suopea niitä kohtaan, jotka tässä maailmassa ovat rikkoneet."
"Ahaa! Te siis tunnustatte?"
Kuningatar erehtyi ja Gilbertin äänen pehmeydestä päätti tämän rukoilevan armoa itselleen.
Hän erehtyi. Ja tätä etua ei Gilbert voinut olla käyttämättä hyväkseen.
"Mitä!" huudahti hän ja hänen säihkyvä silmäteränsä suureni, jolloin Marie-Antoinetten oli pakko luoda katseensa alaspäin, aivan kuin auringon paisteen silmiin sattuessa.
Kuningatar tuli neuvottomaksi, mutta yhtä kaikki hän vielä ponnisti voimiaan.
"Kuningatarta ei sovi kuulustella, yhtä vähän kuin loukatakaan", sanoi hän. "Tietäkää vielä sekin te, joka olette tulokas hovissa. Mutta tehän muistaakseni puhuitte niistä, jotka ovat hairahtuneet, ja pyysitte heitä kohtaan osoittamaan suopeutta."
"Missä onkaan ihmisolento, josta ei voisi moitteen sanaa sanoa", lausui Gilbert. "Kuka on niin täydellisesti osannut sulkeutua omantuntonsa kuoreen, ettei toisten katse pääse sinne tunkeutumaan? Tätä sanotaan usein hyveeksi. Olkaa suopea, madame."
"Mutta tältä kannalta katsoen", jatkoi kuningatar ajattelemattomuudessaan, "ei siis olekaan mitään hyveellisiä olentoja teidän kaltaisenne mielestä, joiden opettajien katse etsii totuuden vaikka omantunnon pohjalta?"
"Se on kyllä totta, madame."
Kuningatar purskahti nauruun välittämättä peittää naurussaan piilevää halveksumista.
"Koettakaahan muistaa", huudahti kuningatar, "että nyt ette puhu torilla idiooteille, moukille tai patriooteille."
"Tiedän kyllä, kelle puhun, olkaa siitä varma", lausui Gilbert.
"Osoittakaa siis enemmän kunnioitusta tai enemmän taitoa. Muistelkaahan koko mennyttä elämäänne, tutkikaa omantuntonne sopukat, sillä sehän täytyy olla heidän nerokkuudestaan ja kokeneisuudestaan huolimatta niilläkin miehillä, jotka ovat kaikkialla toimineet, aivan samoin kuin tavallisillakin kuolevaisilla. Muistelkaahan, mitä kaikkea alhaista, vahingollista, rikollista olette ajatellut, mitä julmuuksia, uhkatekoja, jopa rikoksiakin olette tehnyt. Älkää keskeyttäkö minua, ja kun olette tästä kaikesta tehnyt lopputilityksen, herra tohtori, niin painakaa päänne kumaraan, tulkaa nöyräksi, älkää lähestykö noin uhmamielisenä kuninkaallisten henkilöiden asuntoa, jotka Jumala ainakin siihen asti, kunnes toisin määrätään, on asettanut tunkeutumaan rikollisiin sieluihin, tutkimaan omantunnon sokkeloita ja rankaisemaan säälimättömästi ja muuttamattomasta syylliset. Näin teidän pitäisi tehdä, herra tohtori. Silloin teidän katumuksenne otetaan varteen. Uskokaa minua, parhain keino parantaa niin sairas sielu kuin teidän, on yksinäisyys, kaukana loistosta, joka helposti antaa ihmiselle liian suuret ajatukset hänen omasta arvostaan. Neuvoisin siis teitä pysyttelemään poissa hovista ja pidättäytymään kuninkaan hoidosta hänen sairastuessaan. On olemassa muuan parannus, joka Jumalalle on mieluisempi kuin mikään muu parannus, nimittäin oma parantumisenne. Muinaisuudella on tätä varten oma sananpartensakin:Ipse cura medici."
Mutta Gilbert ei noussutkaan kapinaan tätä ehdotusta vastaan, joka kuningattaren mielestä oli nöyryyttävin lopputulos, vaan vastasi lempeästi:
"Madame, olen jo tehnyt kaiken sen, mitä teidän majesteettinne kehoittaa minua tekemään."
"Ja mitä olette tehnyt?"
"Olen mietiskellyt."
"Omaa tilaanneko?"
"Niin, madame."
"Ja omantuntonne kehoituksestako?"
"Etupäässä omantuntoni vaatimuksesta, madame."
"Luuletteko siis, että minä tiedän tarpeeksi hyvin, mitä siellä näitte?"
"En tiedä, mitä teidän majesteettinne tarkoittaa, mutta minä ymmärrän sittenkin. Kuinkahan monta kertaa minun ikäiseni mies onkaan loukannut Jumalaa?"
"Puhutteko todellakin Jumalasta?"
"Puhun."
"Te!"
"Miksi en sitä tekisi?"
"Filosofi! Uskovatko filosofit Jumalaan?"
"Puhun Jumalasta ja uskon häneen."
"Ettekä poistu täältä?"
"En, madame, minä jään."
"Herra Gilbert, olkaa varuillanne."
Ja kuningattaren kasvoille ilmestyi tavattoman voimakkaana uhkauksen ilme.
"Olen asiaa punninnut, madame, ja niin olen tullut tietämään, etten ole toisia huonompi, sillä jokaisellahan on syntinsä. Olen huomannut tämän selviön, en selaillessani kirjoja, vaan tutkiessani toisten omiatuntoja."
"Olette siis yleistietoinen ja erehtymätön?" sanoi kuningatar ivallisesti.
"Madame, en yleistietoinen enkä erehtymätön, mutta tunnen ainakin inhimilliset kärsimykset ja olen kokenut syviä tuskia. Ja tämä on siihen määrään totta, että nähdessäni teidän väsyneitten silmienne ympärillä mustat kehät, tuon viivan, joka ulottuu toisesta silmäkulmasta toiseen, tuon suupieliänne vääntävän viivan, lihasjännityksen, jota jokapäiväisellä ammattikielellä sanotaan rypyksi, — voisin sanoa teille, madame, kuinka raskaita koettelemuksia teilläkin on ollut, kuinka monasti sydämenne on tuskasta sykkinyt, kuinka monta kertaa sydämenne on luottavana antautunut herätäkseenkin pettyneenä."
"Kaiken tuon sanoisin teille silloin, kun tahdotte, madame", jatkoi hän. "Sanoisin sen varmana siitä, että sanojani ei väitettäisi valheeksi. Sanoisin sen luoden teihin katseen, joka tahtoo ja osaa lukea. Ja kun tuntisitte tämän katseen painon, kun tuntisitte tämän uteliaisuuden puikon tunkeutuvan sielunne syvyyksiin, aivan kuin meri tuntee luotiliinan painuvan sen kuiluihin, silloin ymmärtäisitte, että minä voin paljon. Ja jos nyt vaikenen, niin minulle pitäisi osoittaa kiitollisuutta eikä vaatia taisteluun."
Tämä puhe, jota kannatti miehen ja naisen välisen uhkavaatimuksen kammottava jyrkkyys, tämä kaikkien hovisääntöjen halveksiminen kuningattaren läheisyydessä vaikutti merkillisesti Marie-Antoinetteen.
Hän tunsi aivan kuin usvan vaipuvan otsalleen ja jäätävän ajatuksensa, hän tunsi vihansa muuttuvan kauhuksi, hän antoi herpaantuneitten käsiensä vaipua alas ja astui askeleen taapäin paetakseen tuntemattoman vaaran lähenemistä.
"Ja nyt", sanoi Gilbert, — joka selvästi huomasi, mitä hänen sielussaan liikkui, — "ettekö nyt ymmärrä, että minä voisin hyvin helposti saada tietää kaikki ne seikat, jotka salaatte maailmalta, jotka salaatte itseltännekin. Ettekö ymmärrä, että helposti saisin teidät vaipumaan tuolle tuolille, jota sormenne vaistomaisesti etsivät, löytääkseen siitä tukea."
"Oh!" sanoi kuningatar kauhuissaan, sillä hän tunsi outojen väristysten ulottuvan sydämeensä asti.
"Jos lausun itsekseni vain sanan, jota en kuitenkaan tahdo lausua", jatkoi Gilbert, "jos muodostan tahdon, josta kuitenkin luovun, niin te äkkiä vaivutte kuin salaman lyömänä valtaani. Te epäilette, madame. Älkää epäilkö, te voisitte joskus saattaa minut kiusaukseen, ja jos te minut kiusaukseen saatatte… Mutta ettehän epäile, ettehän?"
Pää taapäin painuneena, läähättäen, tuntien tukehtuvansa, mielettömänä kauhusta kuningatar kouristautui tuolin selkänojaan epätoivon tarmolla ja hyödyttömän puolustautumisvimman raivolla.
"Uskokaa sanojani, madame", jatkoi Gilbert; "ellen olisi kunnioittavin, nöyrin, syvimmin alistuva alamaisenne, niin voisin saada teidät vakautuneeksi kamalan kokeilun avulla. Älkää pelätkö mitään! Minä kumarran nöyrästi ja syvempään naisen kuin kuningattaren edessä. Minä värisen, jos ajatukseni voisi teidän ajatustanne vain hipaistakaan, minä kuolisin mieluummin, kuin tuottaisin sielullenne haittaa."
"Monsieur, monsieur", huudahti kuningatar lyöden käsillään ilmaan aivan kuin torjuakseen luotaan Gilbertin, joka seisoi kolmen askeleen päässä hänestä.
"Ja kuitenkin", jatkoi Gilbert, "annoitte sulkea minut Bastiljiin. Te ette sure sen valloittamista minkään muun vuoksi kuin siksi, että samalla rahvas päästi minut vapaaksi. Silmistänne leimuaa viha miestä kohtaan, jota ette omasta puolestanne voi mistään syyttää. Ja katsokaahan, minä tunnen, että hellittäessäni vaikutustani, jonka avulla kahlehdin teitä, te mahdollisesti alatte uudelleen epäillä kyetessänne uudelleen hengittämään."
Heti paikalla kun Gilbert lakkasi katseillaan ja kädellään kahlehtimasta häntä, oikaisi Marie-Antoinette ruumiinsa melkein uhkaavana, aivan kuin lintu, joka päästyään ilmapumpun tukehduttavan vaikutuksen alta yrittää laulaa ja oikoa siipiään.
"Ahaa, te epäilette, pilkkaatte, halveksitte. No niin, sanonko suoraan teille, madame, mikä kamala ajatus nyt heräsi minussa, mitä melkein aioin tehdä. Olisin tuominnut teidät ilmaisemaan minulle arimmat ajatuksenne, kätketyimmät salaisuutenne, olisin pakottanut teidät kirjoittamaan ne tämän pöydän ääressä, johon kätenne nyt koskee. Ja kun sitten olisitte herännyt, olisin omaan käsialaanne vedoten voinut teille todistaa, kuinka todellinen on se voima, jonka näytte kieltävän, ja kuinka suuri onkaan sen miehen jalomielisyys, jota olette loukannut, jota kokonaisen tunnin ajan olette loukannut, vaikka hän ei millään tavalla ole antanut teille siihen syytä tai aihetta."
"Pakottakaa minut nukkumaan, pakottakaa minut puhumaan unessa, minut, minut!" huudahti kuningatar kalveten. "Ja sen te olisitte uskaltanut tehdä? Tiedättekö mitä se on? Ymmärrättekö, kuinka raskauttava uhkauksenne on teille? Sehän on majesteettirikos. Muistakaa, kun kerran olisin herännyt, kun kerran olisin jälleen saanut toimintakykyni, niin olisin rangaissut rikoksenne kuolemalla."
"Madame", sanoi Gilbert katseillaan seuraten kuningattaren huimaavaa kiihkoa, "älkäähän kiirehtikö syyttämään tai uhkailemaan. Olisin kyllä vaivuttanut teidän majesteettinne uneen. Olisin kyllä naiselta siepannut hänen salaisuutensa, mutta uskokaa minua, sitä en olisi tehnyt tämänlaatuisissa oloissa, en kahdenkesken kuningattaren ja alamaisen, naisen ja oudon miehen välillä. Olisin vaivuttanut kuningattaren uneen, sillä mikään ei ole sen helpompaa, mutta en olisi tohtinut nukuttaa häntä, en olisi uskaltanut panna häntä puhumaan muuten kuin todistajan läsnäollessa."
"Todistajanko?"
"Niin, madame, todistajan, joka olisi tarkkaan pannut muistiin kaikki sananne ja liikkeenne, kaikki valmistamani kohtauksen yksityiskohdat, siis koko näytelmän, jotta toinnuttuanne ette olisi voinut epäillä mitään."
"Todistajan kuullen", kertasi kuningatar kauhuissaan, "ja kuka olisi ollut tämä todistaja? Mutta ajatelkaahan, että rikos olisi siten ollut kaksinkertainen, sillä silloinhan olisitte hankkinut itsellenne rikostoverin."
"Mutta jos tämä rikostoveri olisi ollut kuningas?" sanoi Gilbert.
"Kuningas!" huudahti Marie-Antoinette sellaisen kauhun vallassa, että aviovaimo siinä ilmaisi syyllisyytensä selvemmin kuin jos hän olisi tunnustanut sen unitilassa. "Oi, herra Gilbert! Oi, herra Gilbert!"
"Kuningas", lisäsi Gilbert rauhallisesti, "kuningas, teidän puolisonne, teidän tukenne, teidän luonnollinen puolustajanne. Kuningas, joka herättyänne olisi kertonut teille, madame, miten kunnioittava ja miten ylpeä samalla olin, voidessani todistaa tieteeni oikeaksi maailman kunnioitettavimmalle hallitsijalle."
Ja sanottuaan tämän Gilbert antoi kuningattarelle tilaisuuden miettiä sen sisällön syvyyttä.
Kuningatar oli muutaman hetken vaiti. Ei kuulunut muuta kuin hänen katkonainen hengityksensä.
"Kaiken sen jälkeen, mitä olette lausunut", sanoi hän viimein, "on luonnollista, että olette leppymätön vihollinen…"
"Tai ystävä koettelemuksessa, madame."
"Mahdotonta, ystävyys ei voi elää pelon ja epäluulon rinnalla."
"Ystävyys, joka sitoo alamaisen kuningattareen, ei voi elää muusta kuin siitä luottamuksesta, minkä alamainen herättää. Olette kai jo sanonut itsellenne, ettei se ole vihollinen, jolta ensimmäisellä sanalla voi ottaa vahingoittamisen keinot varsinkin, kun hän ensimmäisenä kieltäytyy aseitaan käyttämästä."
"Voinko uskoa noihin sanoihinne?" lausui kuningatar levottomana ja tarkkaavana, luoden Gilbertiin terävän katseen.
"Miksi ette uskoisi, madame, koska teillä on kaikki todistukset suoruudestani?"
"Ihminen muuttuu, monsieur; ihminen muuttuu."
"Madame, olen tehnyt saman lupauksen kuin muutama kuuluisat miehet, ennenkuin vaarallisine aseineen ryhtyivät toimimaan. Minä käytän valtaani vain torjuakseni vääryyttä, jota aiotaan minulle tehdä.Ei hyökkäystä, vaan puolustusta varten; se on vaalilauseeni."
"Oh!" lausui kuningatar nöyrtyneenä.
"Ymmärrän teidät, madame. Kärsitte huomatessanne sielunne olevan lääkärin vallassa, sillä nousittehan joskus kapinaan jo silloinkin, kun teidän olisi pitänyt uskoa ruumiinne hänen huostaansa. Rohkaiskaa mielenne, olkaa luottavainen. Olenhan tänään antanut teille todistuksen pitkämielisyydestäni ja tahdon antaa teille neuvojakin. Tahdon rakastaa teitä, madame. Tahdon toistenkin rakastavan teitä. Tahdon kanssanne väitellä niistä ajatuksista, jotka jo olen esittänyt kuninkaalle."
"Olkaa varuillanne, tohtori!" sanoi kuningatar vakavasti. "Olette vienyt minut ansaan. Ensin pelotatte naista ja sitten tahdotte vallita kuningatarta."
"En, madame, en ole kurja onnenonkija. Minulla on omat ajatukseni ja ymmärrän, että teillä on omanne. Minä tahdon heti, aivan alussa, jyrkästi kumota heittämänne syytöksen, josta ette koskaan luopuisi, sen, että pelottaessani teitä olisin tahtonut orjuuttaa järkenne. Sanonpa vielä enemmänkin, te olette ensimmäinen nainen, missä tapaan kaikki naisen intohimot ja kaikki miehen vallanhimoiset ominaisuudet. Te voitte samalla kertaa olla nainen ja ystävä. Koko ihmiskunta keskittyy määrähetkenä teihin. Minä ihailen teitä ja olen valmis teitä palvelemaan. Palvelen teitä saamatta teiltä mitään, teen kaikki vain oppiakseni tuntemaan teidät. Teen vielä enemmänkin hyväksenne. Jos mielestänne olen palatsin huonekalu, joka ottaa liian paljon tilaa, jos tämänpäiväisen vaikutus ei haihdu mielestänne, niin pyydän teitä siirtämään minut loitos luotanne."
"Loitos!" huudahti kuningatar niin iloisesti, että Gilbert ei voinut olla sitä huomaamatta.
"Asia on siis päätetty, madame", jatkoi hän ihmeteltävän kylmäverisesti. "En siis sano kuninkaallekaan, mitä minulla oli hänelle sanottavaa, vaan lähden. Pitääkö minun mennä kauaksikin, ennenkuin voitte olla rauhallinen, madame?"
Kuningatar katseli häntä, ihmetellen näin suurta alistumista.
"Huomaan, mitä teidän majesteettinne ajattelee", sanoi Gilbert. "Käsittäen paremmin kuin uskoisikaan, millainen on etäältäkin magneettinen vaikutus, arvelee teidän majesteettinne, että kauempanakin olisin yhtä vaarallinen ja yhtä pelottava."
"Kuinka niin?" kysyi kuningatar.
"Jos joku tahtoo vahingoittaa niillä keinoilla, joista moititte minua ja mestareitani, niin voisihan hän käyttää vahingoittavaa valtaansa yhtä hyvin sadan penikulman päästä kuin tuhannen tai kolmen askeleen päästä. Älkää pelätkö, madame, niinä en aio sitä käyttää."
Kuningatar mietti hetken. Hän ei tiennyt, mitä vastaisi tälle kummalliselle miehelle, joka sai hänen varmimmatkin päätöksensä horjumaan.
Äkkiä saivat käytävästä kuuluvat askeleet kuningattaren kohottamaan päänsä.
"Kuningas", sanoi hän, "kuningas tulee tänne."
"Vastatkaa siis, madame, olkaa niin hyvä ja vastatkaa, pitääkö minun lähteä vai jäädä?"
"Mutta…"
"Kiirehtikää, madame. Voin välttää kuningasta, jos niin tahdotte.Teidän majesteettinne näyttää vain minulle oven, josta voin poistua."
"Jääkää", sanoi kuningatar.
Gilbert kumarsi. Marie-Antoinette koetti lukea hänen kasvoiltaan, ilmenisikö niillä voitonriemu selvemmin kuin viha ja huolestuminen.
Gilbert näytti välinpitämättömältä.
"Olisi hänen ainakin pitänyt ilmaista iloa", ajatteli kuningatar.