"Tietää, sillä tuo Saint-Jean näyttää olevan heidän uskottunsa ja sai paljon rahaa sekä apelta että vävyltä, ne kun tahtoivat lahjoa hänet."
"Ja hän otti rahat vastaan?"
"Tietysti. Ainahan voi aristokraatin rahat ottaa. Mutta hän sanoi:Oikea isänmaanystävä ei petä kansaa rahan tähden."
"Ei kyllä", mutisi Billot. "Mutta hän pettää isäntänsä. Kuulehan,Pitou, tuo sinun Saint-Jeanisi näyttää jokseenkin suurelta roistolta."
"Se on kyllä mahdollista, mutta vähät siitä, Berthier joutuu kiinni samoin kuin Foulonkin, ja heidät vedetään hirteen nenät vastatusten. Kylläpä he mahtavat irvistellä nähdessään toisensa."
"Ja miksi heidät hirtetään?" kysyi Billot.
"Siksi, että he ovat rikollisia, ja siksi, että minä halveksin heitä."
"Herra Berthier, joka on käynyt talossani, herra Berthier, joka matkoillaan on juonut maitoa meillä ja joka Pariisista on lähettänyt kultaiset korvarenkaat Catherinelle. Ei, ei, häntä ei hirtetä."
"Tietysti hirtetään", lausui Pitou hurjasti, "olihan hän aristokraatti, mielistelijä."
Billot katsoi hämmästyneenä Pitouhun. Billotin katsoessa ei Pitou voinut hillitä punastumistaan.
Äkkiä kunnon maanviljelijä huomasi Baillyn, joka neuvottelun jälkeen meni salista työhuoneeseensa. Billot riensi hänen luokseen ja ilmoitti uutisen.
Mutta nyt Billot tapasi vuorostaan miehen, joka ei uskonut hänen sanojaan.
"Foulon! Foulon!" huudahti pormestari, "hullutusta!"
"Kuulkaahan, herra Bailly", sanoi maanviljelijä, "tässä on Pitou, joka on nähnyt hänet."
"Minä näin hänet, herra pormestari", sanoi Pitou laskien käden sydämelleen ja kumartaen.
Ja hän kertoi Baillylle saman, minkä oli kertonut Billotillekin.
Silloin Bailly kalpeni. Hän käsitti koko onnettomuuden laajuuden.
"Ja lähettääkö herra Acloque hänet tänne?" sopersi hän.
"Lähettää, herra pormestari."
"Mutta miksi hän lähettää?"
"Olkaa turvassa", sanoi Pitou, joka käsitti Baillyn levottomuuden väärin, "vankia on suuri joukko vartioimassa, ei häntä voida tiellä siepata."
"Herra suokoon, että hänet sieppaisivat", mutisi Bailly.
Sitten hän kääntyi Pitoun puoleen sanoen:
"Suuri joukko… mitä sillä tarkoitatte?"
"Kansaa tietysti!"
"Kansaako?"
"Päälle kaksikymmentä tuhatta, naisia lukuunottamatta", vastasi Pitou innoissaan.
"Voi onnetonta!" huudahti Bailly. "Hyvät herrat! Herrat valitsijat!"
Ja kimakalla, epätoivoisella äänellä hän kutsui luokseen kaikki virastonsa jäsenet.
Hänen kertoessaan kuului vain kauhua ilmaisevia huudahduksia.
Syntyi vaitiolo, jolloin alkoi kuulua heikkoa, etäistä, epämääräistä kohinaa kaupungintaloon, niinkuin veren noustessa päähän alkaa korvissa epämääräisesti surista.
"Mitä tämä on?" kysyi muuan valitsija.
"Kansan kohinaa", vastasi toinen.
Äkkiä vaunut ajoivat nopeasti torille. Niissä oli kaksi aseellista miestä, jotka kuljettivat erästä aivan kalpeaa ja vapisevaa henkilöä.
Vaunujen jälestä juoksi kovasti hengästyneen Saint-Jeanin johtamana satakunta kahdentoista ja kahdeksantoista ikävuoden välillä olevaa kalpeaa, säihkyväsilmäistä nuorta miestä.
He huusivat: "Foulon! Foulon!" juosten melkein yhtä nopeasti kuin hevosetkin.
Molemmat aseistetut olivat kuitenkin päässeet siksi paljon edelle, että ennättivät lykätä Foulonin kaupungintaloon, jonka portit suljettiin, ja käheä-ääniset karjujat jäivät sen ulkopuolelle.
"Viimeinkin, tässä olemme", sanoivat he valitsijoille, jotka odottivat portaitten yläpäässä. "Hitto vieköön, kylläpä olikin vaikeaa."
"Hyvät herrat, hyvä herrat", huusi Foulon vapisten, "pelastatteko minut?"
"Herra Foulon", sanoi Bailly huoaten, "syyllisyytenne on hyvin suuri."
"Mutta", lausui Foulon yhä enemmän hätääntyneenä, "kai on olemassa jonkinlainen oikeuslaitos minua puolustamassa?"
Samassa ulkoa kuuluva melu kiihtyi.
"Piilottakaa hänet huolellisesti", sanoi Bailly lähellään oleville, "tai muuten…"
Hän kääntyi Foulonin puoleen.
"Kuulkaahan", sanoi hän, "tilanne on siksi vakava, että me emme voi kuulustella teitä. Tahdotteko, — teillä on ehkä vielä siihen aikaa, koettaa paeta kaupungintalon takaoven kautta?"
"En", huudahti Foulon, "sillä he tuntevat minut ja teurastavat minut!"
"Katsotteko parhaimmaksi jäädä meidän luoksemme? Minä ja nämä herrat teemme kaikki, mitä inhimillisesti on mahdollista, puolustaaksemme teitä. Enkö ole oikeassa?"
"Me lupaamme sen", huusivat kaikki valitsijat yhteen ääneen.
"Jään mieluummin teidän luoksenne. Älkää hyljätkö minua."
"Olenhan jo sanonut teille", lausui Bailly arvokkaasti, "että teemme kaikki, mikä inhimillisesti on mahdollista, pelastaaksemme teidät."
Tänä hetkenä nousi suuri huuto torilla ja täytti ilman, tunkeutuen avoimista ikkunoista kaupungintaloon.
"Kuuletteko? Kuuletteko?" sopersi Foulon kalveten.
Karjuva, pelottavan näköinen kansa tulvehti kaikkia kaupungintalon edessä olevalle torille vieviä katuja myöten, etupäässä Pelletier-rantakatua ja Vannerie-katua pitkin.
Bailly lähestyi ikkunaa.
Silmät, puukot, peitset, viikatteet ja musketit kiilsivät päivänpaisteessa. Vajaassa kymmenessä minuutissa oli suuri tori tullut aivan täyteen kansaa. Koko Pitoun mainitsema Foulonia saattanut kulkue oli saapunut ja heihin oli liittynyt joukko uteliaita, jotka suuren melun kuullessaan olivat rientäneet Grève-torille aivan kuin keskustaan.
Kaksikymmentä tuhatta ääntä huusi:
"Foulon! Foulon!"
Silloin näki, miten näiden raivokkaitten edellä juosseet sata nuorta miestä osoittivat porttia, josta Foulon oli mennyt sisään. Tämän kimppuun hyökättiin heti, ja sitä alettiin murtaa potkimalla, kiväärintukeilla iskemällä ja kangilla vääntämällä.
Äkkiä se aukeni.
Kaupungintalon vartijat riensivät hyökkääjiä vastaan, jotka ensimmäisen kauhun vallassa peräytyivät pajunettien tieltä, ja talon edustalle syntyi aukea paikka.
Vartijat asettuivat portaille ja pysyivät tyyninä.
Upseerit eivät uhkailleet kansaa, vaan puhuivat sille ystävällisesti ja koettivat rauhoittaa sitä.
Bailly oli melkein sekaisin. Tähtientutkija-parka oli ensimmäisen kerran joutunut tekemisiin suuren kansankahakan kanssa.
"Mitä teemme?" kysyi hän valitsijoilta. "Mitä teemme?"
"Tuomitsemme hänet!" huusivat monet.
"Kansan uhkavaatimuksesta ei sovi tuomita", sanoi Bailly.
"Onko teillä siis kylliksi väkeä puolustautuaksenne?" kysyi Billot.
"Ei meillä ole kahtasataa miestä."
"Te tarvitsette siis apua."
"Jospa Lafayette olisi edeltäpäin saanut tiedon", huudahti Bailly.
"Lähettäkää hänelle sana."
"Kuka sen veisi? — Kuka pääsee tämän kansanjoukon läpi?"
"Minä pääsen!" vastasi Billot.
Ja hän valmistautui lähtemään.
Bailly pysäytti hänet.
"Mieletön", sanoi hän, "katsokaa tuota ihmismerta. Te uppoatte sen aaltoihin. Jos aiotte päästä Lafayetten luo, josta en ole varma, niin menkää edes takaoven kautta. Menkää."
"Hyvä on", vastasi Billot.
Ja hän riensi pois kuin nuoli.
Mutta torilta kuuluvista huudoista saattoi päättää mielten kuohunnan yhä kasvavan. Nyt ei enää vallinnut viha, vaan hirmuisuus, ei enää uhattu, vaan raivottiin.
Huudot: "Alas Foulon! Kuolema Foulonille!" risteilivät aivan kuin kuolettavat kuulat taistelussa. Yhä lisääntyvä kansanjoukko tavallaan tuhahutti vartijat paikoilleen.
Ja jo alkoi tästä joukosta kuulua huutoja, jotka johtavat väkivaltaisuuksiin.
Huudot eivät uhanneet ainoastaan Foulonia, vaan valitsijoitakin, jotka puolustivat häntä.
"He ovat päästäneet vangin pakooni" sanoivat muutamat.
"Menkäämme sisään!" sanoivat toiset.
"Polttakaamme kaupungintalo!"
"Eteenpäin! Eteenpäin!"
Bailly käsitti, että koska Lafayette ei tullut, oli olemassa enää vain yksi ainoa keino.
Valitsijoiden täytyi itse mennä torille, liittyä eri ryhmiin ja koettaa rauhoittaa raivoisimpia.
"Foulon! Foulon!"
Yhtä mittaa kuului tämä huuto, raivoisa ihmismeri karjui sitä taukoamatta.
Ryhdyttiin yleiseen hyökkäykseen. Seinät eivät olisi kestäneet sitä.
"Ellette näyttäydy kansalle", sanoi Bailly Foulonille, "niin nuo ihmiset luulevat meidän auttaneen teitä pakoon. He murskaavat oven, tulevat sisään, ja jos kerran löytävät teidät, niin en silloin enää voi vastata mistään."
"Minä en tiennyt, että minua vihattiin näin kovasti", sanoi Foulon, antaen käsiensä herpaantuneina vaipua alas.
Ja Baillyn tukemana hän meni ikkunan luo.
Kamala huuto kaikui hänen ilmestyessään. Vartijat lykättiin syrjään, ovet murrettiin, ihmisvirta tulvehti portaille, käytäviin ja saleihin, jotka silmänräpäyksessä olivat täynnä kansaa.
Bailly asetti kaikki lähellään olevat vartijat vangin turvaksi ja ryhtyi puhumaan joukolle.
Hän tahtoi näille ihmisille selittää, että murhaaminen voi joskus olla oikeutettua, mutta sillä ei koskaan harjoiteta oikeutta.
Hän onnistuikin siinä tavattomien ponnistusten jälkeen, moneen kertaan pannen oman henkensä vaaraan.
"Niin, niin!" huusivat hyökkääjät. "Hänet on tuomittava! Tuomittava!Ja hirtettävä!"
Tähän oli tultu, kun Lafayette saapui Billotin seurassa kaupungintaloon.
Kun nähtiin hänen kolmivärinen töyhtönsä, ensimmäinen, jota kukaan oli kantanut, niin melu ja vihanhuudot vaikenivat.
Kansalliskaartin ylipäällikkö avasi itselleen tien ja kertasi kaiken sen, mitä Bailly oli sanonut, mutta vielä voimakkaammin kuin tämä.
Puhe vaikutti kaikkiin niihin, jotka sen kuulivat, ja valitsijoiden salissa oli Foulonin asia saanut voiton.
Mutta torilla oli kaksikymmentätuhatta raivoisaa miestä; he eivät olleet kuulleet Lafayettea, ja heissä vimma pysyi entisellään.
"Siis", sanoi Lafayette, joka tietysti uskoi, että vaikutus, mikä hänellä oli ollut lähellään oleviin, ulottuisi myös ulkosalle, "siis tämä mies tulee tuomittavaksi!"
"Niin!" huusi rahvas.
"Siis määrään, että hänet on vietävä vankilaan", jatkoi Lafayette.
"Vankilaan, vankilaan!" karjui joukko.
Samassa kenraali viittasi kaupungintalon vartijoille ja nämä läksivät kuljettamaan vankia.
Kansa ei ymmärtänyt mitään muuta, kuin että se sai saaliinsa. Se ei voinut ajatellakaan, että se voitaisiin heiltä riistää.
Se siis tavallaan tunsi tuoreen lihan tuoksun, kun vanki astui portaita alas.
Billot oli asettunut ikkunan ääreen ja siinä hän muutamien valitsijoiden ja Baillyn seurassa katseli, miten vanki meni pihan poikki sotilaitten saattamana.
Matkallaan Foulon silloin tällöin lausui sanan, joka ilmaisi kamalaa kauhua, vaikka hän koetti näyttää luottavalta.
"Jalo kansa", sanoi hän astuessaan portaita alas, "minä en pelkää mitään. Olenhan kansalaisteni keskellä."
Ja jo alkoi kuulua naurua ja solvauksia hänen lähettyviltään, kun hän äkkiä oli tullut synkästä holvista torille johtaville portaille. Aurinko paistoi aivan vasten hänen kasvojaan.
Äkkiä kaikui raivon huuto, uhkauksen karjunta, vihan ulvonta kahdenkymmenentuhannen ihmisen rinnasta. Äkkiä vartijat kiskottiin syrjään, tuhannet kädet tarttuivat Fouloniin, nostivat hänet maasta ja kantoivat erääseen nurkkaukseen lyhtytolpan alle, jota kansa vimmassaan, mitä se kutsuu muka oikeudekseen, käyttää inhottavana hirsipuunaan.
Billot näki sen ikkunasta ja huusi. Valitsijatkin kiihoittivat vartijoita toimimaan, mutta nämä eivät voineet enää saada mitään aikaan.
Lafayette syöksyi epätoivoissaan kaupungintalosta, mutta hän ei voinut päästä edes ensimmäisten rivien läpi kansanjoukossa, joka aivan kuin suurena merenä oli hänen ja lyhtytolpan välillä.
Nousten kohokkeille, tarttuen ikkunoihin, rakennuksen ulkoileviin osiin, kaikkeen, mikä vain tarjosi jalansijan, kiihoittivat katselijat kamalilla huudoillaan toimijoiden vimmaa.
Nämä leikkivät uhrillaan, aivan kuin tiikerilauma leikkii viattomalla saalillaan.
Kaikki tahtoivat käydä käsiksi Fouloniin. Viimein he käsittivät, että jos tahtoivat pitkittää uhrinsa kuolinkamppailua, oli heidän jaettava eri tehtävät toisilleen.
Muussa tapauksessa hän joutuisi kappaleiksi revittäväksi. Toiset nostivat ilmaan Foulonin, joka ei enää jaksanut huutaa.
Toiset, jotka olivat riistäneet häneltä kaulanauhan ja repineet hänen takkinsa, panivat hänen kaulaansa nuoran.
Toiset taas olivat nousseet lyhtytolpan päähän ja sieltä ojensivat nuoran, jonka toverit sitten panivat entisen ministerin kaulaan.
Foulon nostettiin ilmaan ja häntä näytettiin kansalle. Hänen kaulassaan oli nuora ja hänen kätensä olivat sidotut selän taakse.
Kun kansa oli kyllikseen katsellut uhriaan, taputtanut käsiään, annettiin merkki, ja kalpea ja verinen Foulon nostettiin lyhdyn rautaisen poikkitangon kohdalle, kaikkien kamalasti huutaessa hänelle kuolemaa.
Kaikki ne, jotka siihen asti eivät olleet mitään nähneet, huomasivat nyt kansan vihollisen koko joukon yläpuolella.
Uudet huudot kaikuivat. Mutta nämä huudot olivat hirttäjiä vastaan.Kuolisiko Foulon siis näin pian?
Hirttäjät kohauttivat olkapäitään ja näyttivät nuoraa.
Nuora oli vanha. Näki, miten se pala palalta kehkisi. Kuolinkamppailussaan tempoillessaan katkaisi Foulon viimeisenkin säikeen. Nuora katkesi ja puoliksi kuristunut Foulon putosi maahan.
Tämä oli vasta hänen kärsimystensä alkua; hän oli tullut vasta kuoleman esikartanoon.
Jokainen ryntäsi uhrin luo. Kaikki olivat turvallisia. Hän ei voinut päästä pakoon. Pudotessaan hän taittoi jalkansa polven yläpuolelta.
Ja kuitenkin alkoi kuulua soimauksia. Hirttäjiä syytettiin ja heitä pidettiin kykenemättöminä. Vaikka olivat olleet erittäin taitavia, olivat he valinneet vanhan nuoran toivoen sen katkeavan.
Ja heidän toivonsa oli täyttynyt, niinkuin olemme nähneet. Nuoraan sidottiin solmu ja pantiin uudelleen onnettoman kaulaan. Foulon puolikuolleena, silmät pyörien päässään, ääni käheänä katseli ympärilleen etsien, eikö tässä kaupungissa, jota sanotaan koko maailman sivistyksen keskustaksi, ollut yhtä sen kuninkaan sotilaalle kuuluvaa pajunettia, kuninkaan, jota hän oli ministerinä palvellut ja jolla oli niitä satatuhatta, raivaamassa tietä raakalaisjoukkoon.
Mutta hän ei nähnyt ympärillään mitään muuta kuin vihaa, ei muuta kuin solvausta, ei muuta kuin kuolemaa.
"Tappakaa minut edes, älkää antako minun kärsiä näin kamalaa kidutusta", huusi Foulon epätoivoissaan.
"Miksi me lyhentäisimme sinun tuskiasi", sanoi muuan ääni, "olethan sinäkin pidentänyt meidän tuskiamme."
"Etkä sinä vielä ole ennättänyt märehtiä nokkosiasi", sanoi toinen.
"Odottakaa, odottakaa!" huusi kolmas, "me tuomme hänen luokseen hänen vävynsä, vastapäisessä lyhtytolpassa on tilaa hänelle."
"Sitten saamme nähdä, millä tavalla appi ja vävy katsovat toisiinsa", lisäsi muuan.
"Lopettakaa minut, lopettakaa minut!" huusi onneton.
Tänä aikana Bailly ja Lafayette rukoilivat, pyysivät, huusivat koettaessaan päästä kansanjoukon läpi. Äkkiä Foulon nousee uudelleen köyden jatkoksi, ja köysi kätkee taas, ja Baillyn ja Lafayetten rukoilut, pyynnöt ja tuskanhuudot, jotka olivat yhtä vihlovia kuin kuolevankin, hukkuvat, sammuvat, katoavat siihen yleiseen nauruun, joka syntyy nuoran uudelleen katketessa.
Bailly ja Lafayette saattoivat kolme päivää aikaisemmin mielivaltaisesti komentaa kuuttasataa tuhatta pariisilaista, — tänään ei heitä kuuntele lapsikaan. Kansa mutisee, he häiritsevät, keskeyttävät toimituksen.
Billot on turhaan auttanut heitä ruumiillisella väkevyydellään. Väkevä maanviljelijä on kaatanut kymmenen miestä, mutta päästäkseen Foulonin luo, täytyisi hänen kaataa viisikymmentä, sata, kaksisataa, ja hän on jo aivan uupunut, ja kun hän pysähtyy pyyhkimään otsaltaan valuvaa hikeä ja verta, nousee Foulon kolmannen kerran lyhtytolpan poikkirautaan asti.
Tällä kertaa häntä on säälitty ja käytetty uutta köyttä.
Viimeinkin tuomittu on kuollut. Uhri ei enää kärsi.
Puoli minuuttia riitti kansalle tullakseen vakuutetuksi siitä, että henki oli kadonnut. Tiikeri on tappanut, nyt se voi ruveta raatelemaan.
Lyhtytolpasta pudotettu ruumis ei ennättänyt koskeakaan maahan. Sitä ennen se jo revittiin kappaleiksi.
Sekunnissa erotettiin pää ruumiista, ja sekunnissa se nostettiin peitsen päähän. Tähän aikaan oli hyvin tavallista kantaa vihollistensa päitä siten.
Tämän nähdessään Bailly kauhistui. Tämä pää oli hänestä kuin muinaisajan Medusa.
Lafayette kalpeana ja miekka kädessään lykkäsi inhoten syrjään vartijat, jotka koettivat pyydellä anteeksi, etteivät olleet voimakkaampia.
Vihasta puhkuen Billot syöksyi oikealle ja vasemmalle, aivan kuin hullu hevonen, ja palasi kaupungintaloon, jotta ei enää näkisi mitä tapahtui verisellä torilla.
Pitoussa oli kansallinen kostonvimma muuttunut suonenvedontapaiseksi väristykseksi. Hän meni virran rannalle, sulki silmänsä ja peitti korvansa, jotta ei näkisi eikä kuulisi enää mitään.
Kaupungintalolla vallitsi kauhu. Valitsijat huomasivat, etteivät he koskaan voisi johtaa kansan haluja muuta kuin siihen suuntaan, jonne se itse tahtoi mennä.
Äkkiä, juuri kun raivoisat ihmiset huvikseen vetelivät katuojassa Foulonin päätöntä ruumista, kuului uusi huuto, uusi pauhu siltojen toiselta puolen.
Viestintuoja saapuu. Kansa jo tietää hänen uutisensa. Se on ovelimpien johtajiensa viittauksista arvannut kaikki, aivan samoin kuin koiraparvi lähtee siihen suuntaan, minne paras koira johdattaa ne.
Kansa rientää uuden viestintuojan ympärille. Se vainuaa uutta saalista, se aavistaa hänen puhuvan Berthieristä.
Se oli totta.
Kymmenen tuhannen yhtaikaa kysellessä on viestintuojan pakko ilmoittaa:
"Berthier de Savigny on vangittu Compiegnessä."
Sitten hän menee kaupungintaloon, missä hän ilmoittaa saman asianBaillylle ja Lafayettelle.
"Hyvä on, hyvä on, minä tiesin sen", sanoo Lafayette.
"Me tiesimme sen", sanoo Bailly, "ja me olemme antaneet määräyksen, että hänet pidetään siellä."
"Pidetäänkö siellä?" kysyy viestintuoja.
"Tietysti, lähetin kaksi lähettiäni sotilaitten kera."
"Joita oli kaksi sataa viisikymmentä miestä, eikö niin?" sanoo eräs valitsija. "Siinähän oli aivan tarpeeksi."
"Hyvät herrat", sanoo viestintuoja, "minä tulin teille nimenomaan ilmoittamaan, että sotilasjoukko on hajoitettu ja kansa ryöstänyt vangin."
"Ryöstänyt?" huudahti Lafayette. "Onko sotilasjoukko päästänyt vangitun käsistään?"
"Älkää, kenraali, syyttäkö heitä, he ovat tehneet kaiken voitavansa."
"Mutta Berthier?" kysyi Bailly peloissaan.
"Hänet tuodaan Pariisiin", sano viestintuoja, "hän on tänä hetkenäBourgetissa."
"Mutta jos hän tulee tänne asti, on hän hukassa", huudahtaa Billot.
"Joutuin, joutuin", huutaa Lafayette, "viisisataa miestä Bourgetiin. Lähettiläät ja Berthier olkoot siellä yötä. Sillä välin ennätämme neuvotella."
"Mutta kuka uskaltaa ottaa tämän toimekseen?" sanoi viestintuoja, joka kauhuissaan katseli ikkunasta ulvovaa merta, jonka jokainen laine uhkasi kuolemalla.
"Minä!" sanoi Billot, "tämän minä pelastan."
"Mutta itse syöksytte turmioon", huudahti viestintuoja; "tie on aivan mustanaan kansaa."
"Minä menen", sanoi maanviljelijä.
"Tarpeetonta", mutisi Bailly, joka oli kuulostanut. "Kuulkaa, kuulkaa!"
Silloin kuului Porte Saint-Martinin puolelta kohinaa aivan kuin meren ulvontaa rantakallioita vastaan.
Raivoisa huuto kaikui talojen yli, aivan kuin kuuma höyry nousee kaislikon yläpuolelle.
"Liian myöhään!" sanoi Lafayette.
"Ne tulevat, he tulevat", sopersi viestintuoja. "Kuuletteko?"
"Rykmentti, rykmentti!" huusi Lafayette jalon ihmisyyshuumauksensa vallassa, joka oli hänen luonteensa loistavin puoli.
"Hitto vieköön", sanoi Bailly, joka kai ensi kertaa eläissään kirosi, "ettekö muista, että meidän armeijamme on juuri tuo sama, jota tahdotte vastustaa."
Ja hän kätki kasvot käsiinsä.
Etäältä kaikunut huuto oli tarttunut kaduilla seisoviin ja niistä torilla oleviin nopeasti kuin olisi kulkenut ruutijuovaa myöten.
Silloin näki niiden, jotka häpäisivät Foulonin kuollutta ruumista, jättävän verisen leikkinsä rientääkseen uuteen kostotyöhön.
Läheiset kadut nielivät heti suuren osan tästä ulvovasta joukosta, joka puukot pystyssä ja nyrkit ojossa ryntäsi Saint-Martin-katua kohden uutta kuolemankulkuetta vastaan.
Pian molemmin puolin yhdyttiin, sillä tulijoillakin oli kiire.
Silloin tapahtui seuraavaa:
Muutamat näistä Grève-torilla tapaamistamme kekseliäistä miehistä toivat vävyä vastaan hänen appensa pään peitsen nenässä. Berthier tuli Saint-Martin-katua pitkin valtuuston lähettilään kanssa; hän oli melkein Saint-Merry-kadun kohdalla.
Hän oli kepeissä kärryissään, joita hieno maailma siihen aikaan käytti ja joita kansa vihasi tavattomasti, sillä monasti he olivat saaneet valittaa siitä, että keikarit ajoivat liian nopeasti tai että Oopperan tanssijattaret olivat ohjaksissa, ja kun hevonen oli tulinen, niin he usein ajoivat ihmisten päälle ja aina ruiskuttivat kuraa heihin.
Berthier ajoi askel askeleelta eteenpäin huutojen, vihellysten ja uhkausten kaikuessa, puhellen rauhallisesti valitsija Rivièren kanssa, joka oli lähetetty Compiègneen häntä pelastamaan ja joka toverinsa karattua oli töin tuskin voinut pelastaa itsensä.
Kansa oli hyökännyt ensin rattaiden kimppuun, rikkonut sen kuomin, jotta Berthier ja hänen toverinsa olivat kaikkien näkyvissä, kaikkien katsottavissa ja iskettävissä.
Matkalla he muistuttivat hänelle hänen rikoksiaan ja raivon vallassa niitä vielä suurentelivat.
"Hän on tahtonut näännyttää Pariisin nälkään."
"Hän määräsi kypsymättömän rukiin ja vehnän leikattavaksi, ja kun sitten viljan hinta nousi, niin hän ansaitsi suuret summat."
"Eikä hän ainoastaan tehnyt sitä, vaikka sekin jo riitti, mutta sitäpaitsi hän vehkeili."
Häneltä oli löydetty salkku. Tässä salkussa oli muka tulipalomääräyksiä, surmaamiskäskyjä, todistus siitä, että hänen kätyreilleen oli jaettu kymmenen tuhatta kuulaa.
Tämä oli aivan järjetön syytös, mutta kun kansa kerran on joutunut äärimmäisen vihan valtaan, uskoo se vaikka kuinka mahdottomia asioita.
Mies, jota tästä kaikesta syytettiin, oli vielä nuori, kolmenkymmenen tai kolmenkymmenen kahden vuotias, komeasti puettu, ja hän melkein hymyili keskellä näitä iskuja ja solvauksia; hän katseli ympärilleen aivan huolettomana ja lueskeli hänelle näytettyjä solvaavia kirjoituksia puhellen rauhallisesti Rivièren kanssa.
Kaksi miestä oli ärtynyt hänen rauhallisuudestaan ja he päättivät häntä kauhistuttaa ja halventaa. He asettuivat molemmat rattaiden astinlaudoille ja pitivät kumpikin pajunettinsa kärkeä Berthierin rinnan kohdalla.
Mutta Berthier oli uhkamielisyyteen asti urhoollinen: ei hän niin vähästä säikähtänyt. Hän keskusteli yhä rauhallisesti valitsijan kanssa, aivan kuin nämä molemmat pajunetit eivät olisi olleet kuin rattaisiin kuuluvia vaarattomia osia.
Kansa vimmastui tästä uhmailemisesta, joka oli Foulonin hurjan pelon suora vastakohta. Kansa karjui hänen rattaittensa ympärillä ja odotti kärsimättömänä hetkeä, jona se uhkauksen sijasta voisi tuottaa tuskaa.
Ja silloin Berthierin katse kiintyi muodottomaan ja veriseen esineeseen, jota hänen kasvojensa edessä pidettiin. Hän tunsi äkkiä appensa pään, joka painui melkein hänen huuliaan vastaan.
Tahdottiin, että hän suutelisi sitä.
Rivière suuttui tästä ja siirsi kädellään peitsen syrjään.
Berthier kiitti häntä kädenliikkeellä eikä edes kääntynyt katsomaankaan tätä hirvittävää voitonmerkkiä, jota pyövelit kuljettivat hänen kärryjensä takana, hänen päänsä yläpuolella.
Siten saavuttiin Grève-torille. Vartijat oli uudelleen koottu ja heidän kovien ponnistustensa avulla jätettiin vanki valitsijoiden käsiin ja vietiin kaupungintaloon.
Vaarallinen tehtävä, pelottava edesvastuu, joka sai Lafayetten uudelleen kalpenemaan ja Baillyn sävähtämään.
Kun kansa oli hiukan rikkonut kaupungintalon portaitten eteen jääneitä rattaita, asettui se hyville paikoille, tukki kaikki ovet, teki valmistuksensa, hankki uudet köydet lyhtytolpan poikkirautaan.
Kun Billot näki Berthierin tyynesti nousevan kaupungintalon portaita ylös, ei hän voinut olla katkerasti itkemättä ja repimättä tukkaansa.
Pitou oli jättänyt rannan ja tullut kadulle, luultuaan Foulonin kidutuksen loppuneen. Vaikka Pitou vihasikin Berthieriä, joka hänen mielestään oli syyllinen kaikkeen siihen, mistä häntä syytettiin, ja siihenkin, että oli lahjoittanut Catherinelle korvarenkaat, kauhistui hän ja vaipui nyyhkyttäen erään penkin taakse.
Tällä välin Berthier saapui neuvostosaliin aivan kuin olisi ollut kysymys jostakusta muusta kuin hänestä ja keskusteli valitsijoiden kanssa.
Hän tunsi heistä suurimman osan, olipa sukuakin muutamien kanssa.
Nämä loittonivat hänestä, sillä arat luonteet kauhistuvat joutuessaan yleisessä epäsuosiossa olevan henkilön seuraan.
Hän kuunteli yksityiskohtaisia kertomuksia Foulonin kuolemasta.Sitten hän kohauttaen olkapäitään lausui:
"Kyllä sen ymmärrän. Meitä vihataan sen vuoksi, että olemme välineitä, joilla kuningasvalta on kansaa kiduttanut."
"Teitä syytetään suurista rikoksista", sanoi Bailly ankarasti.
"Jos olisin tehnyt kaikki ne rikokset, joista minua syytetään", vastasi Berthier, "niin olisin ihmistä pienempi tai suurempi, peto tai demooni. Mutta joudunhan tuomittavaksi, ja silloinhan kaikki selviää."
"Epäilemättä", sanoi Beilly.
"Muuta en tahdokaan", sanoi Berthier. "Kirjevaihtoni on jälellä; siitä nähdään, mitä määräyksiä olen totellut, ja edesvastuu lankee syyllisten niskaan."
Valitsijat katsoivat torille, josta kuului kamala huuto.
Berthier käsitti vastauksen.
Silloin Billot tunkeutui Berthierin ympärillä olevan joukon läpi ja ojensi hänelle suuren kätensä sanoen:
"Päivää, monsieur de Savigny."
"Kas, sinäkö se oletkin, Billot", sanoi Berthier nauraen, tarttuen lujasti hänelle tarjottuun käteen. "Sinä olet siis tullut Pariisiin panemaan kapinoita toimeen, sinä, joka myit suurella voitolla viljaasi Villers-Cotteretsin, Grepyn ja Soissonsin torilla?"
Vaikka Billot olikin kansanvaltainen, ei hän voinut olla ihailematta miestä, joka laski leikkiä silloin, kun hänen henkensä riippui heikosta langasta.
"Istukaa paikoillenne", sanoi Bailly valitsijoille, "me käymme tutkimaan syytettyä."
"Olkoon niin", sanoi Berthier, "mutta huomautan teille, että olen väsynyt. Kahteen päivään en ole nukkunut. Tänään tullessani Compiègnesta Pariisiin on minua kolhittu, lyöty ja pistetty. Kun pyysin ruokaa, tarjottiin minulle heiniä, eivätkä ne ole oikein ravitsevia. Päästäkää minut jonnekin nukkumaan, vaikkapa vain tunnin ajaksi."
Tällöin Lafayette poistui vähäksi aikaa tarkastaakseen ja palasi entistään masentuneempana.
"Rakas Bailly", sanoi hän pormestarille, "vimma on noussut korkeimmilleen. Jos pidämme täällä Berthierin, joudumme piiritetyiksi. Jos puolustamme kaupungintaloa, niin annamme noille hurjille odottamansa tekosyyn. Jos myönnymme, niin näytämme siten joka kerta taipuvamme, kun vain ahdistetaan."
Tällä välin Berthier oli istuutunut ja sitten ruvennut pitkälleen eräälle penkille.
Hän valmistautui nukkumaan.
Ikkunasta kaikuivat vimmaiset huudot, mutta ne eivät häntä häirinneet. Hänen kasvoillaan säilyi rauhallisuus, hän tahtoi unohtaa kaikki, antaakseen unen vallata aivonsa.
Bailly keskusteli valitsijoiden ja Lafayetten kanssa.
Billot katseli Berthieriä.
Lafayette kokosi pian äänet ja kääntyen vangin puoleen, joka oli vaipumaisillaan uneen, hän sanoi:
"Hyvä herra, suvaitkaahan olla valmiina."
Berthier huokasi, nousi sitten kyynärpäänsä nojaan ja sanoi:
"Mihin valmiina?"
"Nämä herrat ovat päättäneet, että teidät viedään Abbayehin."
"Vai sinne. Samapa tuo", lausui taloudenhoitaja. "Mutta", jatkoi hän katsoen hämillään seisoviin valitsijoihin, joiden mielialan hän varsin hyvin käsitti, "tavalla tai toisella, lopettakaamme tämä."
Kauan hillitty vihan ja kärsimättömyyden huuto kaikui torilta.
"Ei, hyvät herrat, ei", huudahti Balayette, "me emme päästä häntä tänä hetkenä menemään."
Baillyn sydämessä syntyi rohkea päätös. Hän meni kahden valitsijan kanssa torille ja vaati kaikkia vaikenemaan.
Kansa tiesi kyllä, mitä hän aikoi puhua. Kun se aikoi uusia rikoksen, ei se halunnut kuulla moitteitakaan, ja kun Bailly avasi suunsa, niin joukosta kaikui voimakas huuto, tukkien äänen, ennenkuin hän oli ennättänyt sanaakaan lausua.
Bailly huomasi, ettei hän saisi puhua sanaakaan. Hän palasi kaupungintaloon, ja hänen takanaan kaikuivat huudot: "Berthier! Berthier!"
Äkkiä kuului toisia huutoja näiden huutojen keskeltä, aivan samoin kuin Weberin ja Meyerbeerin oopperoissa demoonien kuorosta: "Lyhtytolppaan, lyhtytolppaan!"
Kun Lafayette näki Baillyn palaavan, meni hän vuorostaan. Hän on nuori, hän on kiihkeä, häntä rakastetaan. Mitä ei vasta eilen suosioon tullut vanhus voinut saada aikaan, sen hän, Washingtonin ja Neckerin ystävä, saa kyllä ensimäisellä sanallaan.
Mutta turhaan kansan kenraali tunkeutui kiivaimpien ryhmään. Turhaan hän puhui oikeuden ja ihmisyyden nimessä. Turhaan hän tuntiessaan tai luullessaan tuntevansa muutamia joukon johtajia, tarttui näiden käsiin pidättääkseen heitä.
Ei ainoatakaan hänen sanaansa kuultu, ei ainoatakaan liikettä! ymmärretty, ei ainoatakaan kyyneltä nähty.
Häntä lykättiin porras portaalta ylöspäin. Ylhäällä hän polvistui ja pyysi näitä tiikereitä, joita hän kutsui kansalaisikseen, olemaan likaamatta kansakunnan kunniaa, tahrimatta itseään, olemaan tekemättä marttyyreitä syyllisistä, joita laki tahtoi rangaista.
Kun hän yhä pyysi, niin alettiin häntä uhata, mutta hän taisteli uhkauksia vastaan. Muutamat vimmaiset puivat silloin hänelle nyrkkiään ja uhkasivat häntä aseillaan.
Hän meni uhkaajia vastaan ja heidän aseensa painuivat alas.
Mutta jos kerran uhattiin Lafayettea, niin uhattiin myös Berthierä.
Lafayette palasi voitettuna Kaupungintaloon.
Kaikki valitsijat olivat nähneet Lafayetten voimattomuuden tämän myrskyn keskellä. Nyt heidän viimeinen varustuksensa oli sortunut.
He päättivät, että kaupungintalon vartiosto veisi BerthierinAbbayehin.
Se oli samaa kuin lähettää Berthier kuolemaan.
"No siis!" sanoi Berthier, kun päätös oli tehty.
Ja katsottuaan näihin miehiin syvästi halveksien, hän asettui vartijoiden väliin, kiitettyään kädenliikkeellä Baillytä ja Lafayettea ja käteltyään vielä kerran Billotia.
Bailly kääntyi poispäin silmät täynnä kyyneleitä, Lafayette silmät täynnä suuttumusta.
Berthier astui kaupungintalon portaita alas yhtä tyynesti kuin oli niitä noussutkin.
Kun hän ilmestyi portaitten yläpäähän, niin torilta kaikui kamala huuto, joka sai kiviportaatkin, mille hän astui, vapisemaan.
Mutta hän katseli halveksivaisesti ja tyynesti näitä leimuavia silmiä ja kohauttaen olkapäitään sanoi:
"Kylläpä kansa on kummallinen? Miksi se noin karjuu?"
Hän ei vielä ollut ennättänyt lopettaa näitä sanoja, kun hän jo kuului kansalle. Jo portaitten yläpäässä kädet ojentuivat etsiäkseen häntä vartijoiden keskeltä. Rautainen koukku tarttui häneen, hän kadotti tasapainonsa ja kieri viholliseensa syliin, jotka silmänräpäyksessä olivat hajoittaneet niitä seuraavan vartioston.
Sitten vastustamaton laine veti vangin samalle tielle, jota Foulon kaksi tuntia aikaisemmin oli kulkenut.
Mies oli jo lyhtytolpan päässä pitäen kädessään köyttä.
Mutta Berthieriin oli takertunut toinen mies. Tämä mies jakoi raivoissaan, vimmoissaan iskuja ja kirouksia joka taholle pyöveleihin:
Hän huusi:
"Te ette saa häntä! Te ette häntä tapa!"
Tämä mies oli Billot, jonka epätoivo oli tehnyt hulluksi ja kahdenkymmenen miehen voimaiseksi.
Toisille hän huusi:
"Minä kuulun Bastiljin valloittajiin!"
Toisille hän sanoi:
"Jättäkää hänet tuomittavaksi. Minä takaan hänet. Jos hän pääsee karkuun, saatte hirttää minut hänen siiastaan."
Billot parka! Kunnon mies raukka! Virta riisti hänet ja Berthierin eteenpäin, aivan kuin pyörre vie höyhenen ja oljen voimakkaisiin kierroksiinsa.
Hän astui huomaamattaan eteenpäin. Hän oli saapunut perille.
Salama ei olisi sen nopeammin kiitänyt.
Berthier, joka oli kulkenut takaperin, Berthier, jota oli kannettu ilmassa, katsoi ylöspäin huomattuaan pysähdyttävän ja näki kamalan silmukan, joka riippui hänen päänsä päällä.
Odottamattoman väkevällä riuhtaisulla hän irtaantui kuljettajistaan, sieppasi pyssyn eräältä kansalliskaartilaiselta ja iski pistimellä pyöveleihinsä.
Mutta sekunnissa osui tuhannen iskua häneen takaapäin. Hän kaatui ja tuhannen uutta iskua osui häneen ympäröivästä kehästä.
Billot oli kadonnut pyövelien jalkoihin.
Berthier ei ennättänyt paljoa kärsiä. Hänen verensä ja henkensä poistuivat tuhannesta haavasta.
Silloin Billot näki näyn, joka oli vielä hirveämpi kuin kaikki tähän asti näkemänsä. Hän näki miehen pistävän kätensä uhrin avoimeen rintaan ja kiskaisevan vielä höyryävän sydämen esiin.
Sitten hän kiinnitti sydämen miekkansa kärkeen ja joukon antaessa hänelle ulvoen tietä hän meni neuvoston saliin, missä valitsijat istuivat, ja laski sen pöydälle.
Billot, tuo rautatahtoinen mies, ei kestänyt tätä näkyä. Hän kaatui maahan kymmenen askeleen päähän lyhtytolpasta.
Kun Lafayette näki tällä tavalla häväistävän hänen auktoriteettiaan, häväistävän vallankumousta, jota hän johti tai jota hän uskoi johtavansa, niin hän taittoi miekkansa ja heitti kappaleet murhaajien päähän.
Pitou nosti maanviljelijän maasta, kantoi hänet sylissään pois ja kuiskasi hänen korvaansa:
"Billot, ukko Billot, olkaa varuillanne! Jos he huomaavat teidän voivan pahoin, pitävät he teitä hänen rikostoverinaan ja surmaavat teidätkin. Ja se olisi vahinko… sillä tehän olette suuri isänmaanystävä!"
Sitten hän vei Billotin virran rannalle, piilottaen hänet parhaan kykynsä mukaan muutamilta vimmaisilta, jotka jo alkoivat mutista.
Billot, joka Pitoun keralla oli tyhjentänyt kaikki kunnian pikarit, alkoi huomata, että nyt oli hänen vuoronsa tullut tyhjentää kalkki.
Kun Billot virran viileydessä oli tointunut, sanoi Pitou hänelle:
"Herra Billot, minä kaipaan Villers-Cotteretsiin, ettekö tekin?"
Nämä sanat, jotka vaikuttivat kuin kunnon ja rauhan tuulahdus, herättivät maanviljelijän, antaen hänelle entiset voimansa lykkiä joukkoa syrjään, ja hän aikoi poistua tästä teurastuspaikasta.
"Tule", sanoi hän Pitoulle, "sinä olet oikeassa."
Hän päätti mennä Versaillesiin tapaamaan Gilbertiä, joka kuninkaan paluun jälkeen Pariisista ei ollut mennyt uudelleen kuningattaren luo, vaan oli tullut uudelleen ministeriöön palanneen Neckerin oikeaksi kädeksi, tämän miehen jättäessä oman elämänsä romaanin kaikkien historian vuoksi ja koettaen järjestellä hyvinvointia yleistämällä kurjuuden.
Pitou seurasi Billotia tapansa mukaan.
Molemmat vietiin tohtorin työhuoneeseen.
"Tohtori", sanoi maanviljelijä, "minä palaan talooni."
"Miksikä?" kysyi Gilbert.
"Siksi että vihaan Pariisia."
"Kyllä ymmärrän", sanoi Gilbert kylmästi, "olette väsynyt kaikkeen."
"Loppuun asti kyllästynyt."
"Ette siis enää rakastakaan vallankumousta?"
"Tahtoisin nähdä sen loppuneen."
Gilbert hymyili alakuloisesti.
"Se vasta alkaa", sanoi hän.
"Oho!" lausui Billot.
"Ihmetyttääkö se teitä?" kysyi Gilbert.
"Teidän kylmäverisyytenne ihmetyttää minua."
"Hyvä ystävä", kysyi Gilbert Billotilta, "tiedättekö, mistä tämä kylmäverisyyteni johtuu?"
"Se ei voi johtua mistään muusta kuin vakaumuksesta."
"Aivan oikein."
"Ja mikä on tämä vakaumus?"
"Arvatkaahan."
"Että kaikki loppuu hyvin."
Gilbert hymyili vielä alakuloisemmin kuin edellisellä kerralla.
"Ei, päinvastoin, siitä vakaumuksesta, että kaikki päättyy huonosti."
Billot huudahti.
Pitou puolestaan avasi suuret silmänsä selkoselälleen. Hänen mielestään ei tässä väitteessä ollut mitään logiikkaa.
"Kuulkaahan", sanoi Billot raapien suurella kädellään korvansa taustaa, "minä en tätä oikein ymmärrä."
"Ottakaahan tuoli, Billot", sanoi Gilbert, "ja istukaahan aivan lähelleni."
Billot totteli.
"Lähemmäksi, aivan lähelle, jotta kuulette sanani, mutta jotta kukaan muu ei niitä kuule."
"Entä minä, herra Gilbert", kysyi Pitou arasti, viitaten olevansa valmis poistumaan, jos Gilbert tahtoi.
"Jää vain", sanoi tohtori. "Olet nuori, kuuntele."
Pitou avasi korvansa yhtä selälleen kuin silmänsä ja istui ukkoBillotin jalkojen juureen.
Näiden kolmen miehen salainen keskustelu teki oudon vaikutuksen. He istuivat Gilbertin työhuoneessa, pöydän ääressä, jolla oli kasoittain kirjeitä ja papereita, vasta painettuja painotuotteita ja sanomalehtiä. Neljän askeleen päässä heistä oli ovi, jonka takana oli suuri joukko anojia tai valittajia, ja oven vartijana oli vanha, melkein sokea ja yksikätinen palvelija.
"Olen valmis kuuntelemaan", sanoi Billot. "Selittäkäähän siis. Miksi kaikki loppuu huonosti?"
"Katsokaahan tänne, Billot. Tiedättekö, ystäväni, mitä tänä hetkenä teen?"
"Kirjoitatte."
"Mutta mitä kirjoitan, Billot?"
"Mistä minä sen tiedän, kun en osaa lukea."
Pitou kohotti arasti päänsä ja katsoi paperiin, joka oli tohtorin edessä.
"Sinä on numeroita", sanoi hän.
"Niin, siinä on numeroita. Ja nämä numerot ovat samalla Ranskan turmio ja pelastus."
"Vai niin!" sanoi Billot.
"Vai niin, vai niin!" kertasi Pitou.
"Nämä numerot painetaan, huomenna", jatkoi tohtori, "ja menevät kuninkaan palatsiin, aatelisten linnoihin ja köyhien majoihin vaatimaan neljänneksen kaikista heidän tuloistaan."
"Mitä?" lausui Billot.
"Täti Angélique parka", mutisi Pitou, "kylläpä hänen naamansa menee viistoon!"
"Minkä sille mahtaa?" sanoi Gilbert. "Nyt on tehty vallankumous, eikö niin? Se on siis maksettava?"
"Se on oikein", vastasi Billot sankarillisesti. "Siis maksetaan."
"Olette vakaumuksen mies", sanoi Gilbert, "eikä vastauksenne siis minua kummastuta. Mutta ne, joilla ei ole vakaumusta…"
"Joilla sitä ei ole…?"
"Niin, mitä he tekevät?"
"He panevat vastaan", vastasi Billot, sillä hän tiesi vastustavansa kovasti, jos häneltä vaadittaisiin neljännes kaikista tuloista jotakin tarkoitusta varten, jota vastaan hänen vakaumuksensa soti.
"Siis syntyy taistelu", lausui Gilbert.
"Mutta enemmistö", sanoi Billot.
"Jatkakaa, ystäväni."
"Mutta enemmistö voi panna tahtonsa täytäntöön."
"Syntyy siis sortoa."
Billot katsoi Gilbertiin ensin epäillen, mutta sitten älyn välke loisti hänen silmistään.
"Odottakaahan, Billot", sanoi tohtori. "Tiedän, mitä aiotte minulle sanoa. Aatelisto ja papisto omistavat kaikki, eikö niin?"
"Se on selvää", sanoi Billot. "Siksi luostarit…"
"Mitä luostareista aiotte sanoa?"
"Luostarit ovatkin upporikkaat."
"Notum certumque", mutisi Pitou.
"Aateliset eivät maksa suhteellisesti kyllin suurta veroa. Minä, maanviljelijä, maksan kaksi kertaa enemmän veroa yksinäni kuin naapurini kolme Charnyn veljestä, joilla on yhteensä enemmän kuin kahdensadan tuhannen livren vuotuiset tulot."
"Mutta, ettekö arvele", jatkoi Gilbert, "että aateliset ja papit ovat yhtä hyviä ranskalaisia kuin tekin?"
Pitou höristi korviaan tämän väitteen kuullessaan, sillä sehän kuului aivan kerettiläiseltä aikana, jona isänmaallisuuden määräsi nyrkkivoima Grève-torilla.
"Te ette kai sitä voi uskoa? Ette voi tunnustaa, että nämä aateliset ja papit, jotka saavat kaikki, mutia eivät suorita vuorostaan mitään, olisivat yhtä hyviä isänmaanystäviä kuin tekin?"
"Se on totta."
"Erehdys, ystäväni, erehdys. He ovat suurempiakin, ja minä todistan sen teille."
"Millä tavalla", lausui Billot, "sitä en usko."
"Siksikö, että heillä on etuoikeuksia?"
"Juuri niin!"
"Odottakaahan!"
"Kyllä odotan."
"Minä siis todistan teille, Billot, että kolmen päivän päästä on suurimmilla etuoikeuksilla varustettu mies Ranskassa se, jolla ei ole mitään."
"Siis se olen minä", sanoi Pitou vakavasti.
"Aivan oikein, sinä se olet."
"Millä tavalla?" kysyi maanviljelijä.
"Kuulkaahan, Billot. Näissä aatelisissa ja papeissa, joita te syytätte itsekkäisyydestä, alkoi tämä isänmaallisuuden kuume, joka on kiertävä kautta Ranskan. Tänä hetkenä he kokoontuvat aivan kuin lampaat suuren ojan reunalle. He tuumivat. Rohkein hyppää yli ehkä ylihuomenna, huomenna, ehkä jo tänä iltana. Ja sen jälkeen hyppäävät kaikki."
"Mitä sillä tarkoitatte, herra Gilbert?"
"Että he luopuvat etuoikeuksistaan, läänitysaateliset talonpojistaan, maa-aateliset vuokratiloistaan ja korvauksistaan, kyyhkysaateliset kyyhkyslakoistaan."
"Oho!" huudahti Pitou hämmästyneenä, "luuletteko heidän luopuvan siitä kaikesta?"
"Tästä koittaa suurenmoinen vapaus", huudahti Billot kirkastunein katsein.
"No, kun sitten olemme vapaita, niin mitä sitten teemme?"
"Hitto vieköön!" sanoi Billot hiukan hämillään, "mitä me teemme? Sen saamme sitten nähdä."
"Siinäpä se on!" huudahti Gilbert.
"Sen saamme nähdä!" Hän nousi synkän näköisenä ja käveli vaiti vähän aikaa. Sitten hän tuli maanviljelijän luo ja tarttui hänen kyhmyiseen käteensä vakavan, melkein uhkaavan näköisenä ja sanoi:
"Niin, sen saamme nähdä! Niin, sen saamme nähdä. Me näemme kaikki, sinä niinkuin minäkin, minä niinkuin sinäkin, niinä niinkuin hänkin. Juuri sitä niinä ajattelin äsken, kun näit minut synkän näköisenä ja sitä ihmettelit."
"Te kauhistutatte minua! Kun kansa yhtyy, auttaa toistaan, liittyy kiinteäksi kokonaisuudeksi saavuttaakseen yhteisen onnellisuuden, niin sekö teidät saattaa synkäksi, tohtori Gilbert?"
Tämä kohautti olkapäitään.
"Siis", jatkoi Billot vuorostaan kysellen, "mitä sanotte te, joka nyt epäilette, te, joka olette kaikki valmistanut Uudessa maailmassa ja annatte vapauden vanhalle?"
"Billot", jatkoi Gilbert, "tietämättäsi lausuit sanan, joka ratkaisee arvoituksen. Sen sanan, jonka Lafayette on lausunut ja jota tuskin kukaan ymmärtää, tuskin hän itsekään, että me olemme antaneet vapauden Uudelle maailmalle."
"Me ranskalaiset. Sepä on kaunista."
"Se on kyllä kaunista, mutta se tulee hyvin kalliiksi", sanoi Gilbert surullisesti.
"Joutavia! Rahat on tuhlattu, tili on maksettu", sanoi Billot iloisesti. "Hiukan rahaa, paljon verta, ja velka on suoritettu."
"Sokea!" huudahti Gilbert, "joka et näe tässä Lännen aamunkoitossa meidän kaikkien turmiomme siementä! Miksi syyttäisin heitä, koska en itsekään nähnyt heitä pitemmälle? Kun annoimme vapauden Uudelle maailmalle, Billot, pelkään menettäneemme vanhan maanosan."
"Rerum novus nascitur ordo" [syntyy uusi asiain järjestys. —Suom.], sanoi Pitou perin vallankumouksellisen varmana.
"Vaiti, lapsi", sanoi Gilbert.
"Oliko englantilaisten kukistaminen siis vaikeampaa kuin ranskalaisten rauhoittaminen?" kysyi Billot.
"Uusi maailma, Amerikka", sanoi Gilbert, "oli tyhjä paikka, puhdas taulu. Siellä ei ollut lakeja, mutta ei myöskään niiden väärinkäyttöä, ei aatteita, ei siis ennakkoluulojakaan. Ranskassa on kolmekymmentä tuhatta neliöpenikulmaa maata kolmeakymmentämiljoonaa kansalaista varten. Jos siis maa jaetaan, tulee kunkin osaksi tuskin muuta kuin kehto ja hauta. Amerikassa on kaksisataa tuhatta neliöpenikulmaa kolmea miljoonaa ihmistä varten. Siellä ihanteellinen kaukaisuus erämaineen, tilavuus ja meri, siis äärettömyys. Näiden kahdensadan tuhannen neliöpenikulman alueella virtoja, joita voidaan purjehtia tuhannen penikulmaa, aarniometsiä, joiden syvyyden Jumala yksinään tietää; siellä on siis kaikki mahdollisuudet elämää, sivistystä ja tulevaisuutta varten. Kuinka helppo onkaan Lafayetten, joka on tottunut käyttämään miekkaa, Washingtonin, joka on tottunut käyttämään ajatusta, kuinka helppo sellaisten on valloittaa puusta, maasta, kivestä tai ihmisistä tehdyt muurit. Mutta kun perustamisen sijasta hävittää, kun näkee vanhaa järjestelmää maahan jaoittaessaan aatteiden muurien sortuvan, kun näkee näiden raunioidenkin taakse pyrkivän turvaan suuren joukon ihmisiä ja etuja; kun on löytänyt ajatuksen ja tahtoo saada kansan sen omaksumaan, huomaakin, että pitäisi supistaa kansan määrää, alkaen vanhuksesta, jolla on muistonsa, lapseen asti, joka vasta opettelee; silloin, Billot, on edessä tehtävä, joka saattaa kaukonäköisimmätkin värisemään. Minä näen kauas, Billot, ja minä värisen."
"Anteeksi", sanoi Billot karun selväjärkisenä; "äsken syytitte minua siitä, että vihasin vallankumousta, mutta nyt teette sen jo ihan inhottavaksi."
"Mutta olenko sanonut siitä luopuvani?"
"Errare humanum est", mutisi Pitou, "sed perseverare diabolicum." [Erehtyminen on inhimillistä, mutta sen jatkaminen paholaisesta peräisin. —Suom.]
Ja hän veti käsillään jalkansa alleen.
"Minä pidän yhtäkaikki aikeestani kiinni", jatkoi Gilbert, "sillä nähdessäni esteet näen myös päämäärän, ja se on loistava. Minä en uneksi ainoastaan Ranskan, vaan koko maailman vapaudesta; en ruumiillisesta yhdenvertaisuudesta, vaan yhdenvertaisuudesta lain edessä; en kansalaisten veljeydestä, vaan kansojen veljeydestä. Menetän siinä ehkä sieluni ja hukkaan ehkä elämäni", jatkoi Gilbert alakuloisesti, "mutta vähät siitä; sotilas, joka lähetetään valloittamaan linnoitusta, näkee kanuunat, näkee niihin pistettävät kuulat, näkee lähenevän sytyttimen; hän näkee vielä enemmänkin: näkee, mihin suuntaan tähdätään; hän tuntee, että tuo musta rautakappale lävistää hänen rintansa, mutta menee sittenkin eteenpäin, sillä linnoitus on valloitettava. No niin! Mehän kaikki olemme sotilaita, ukko Billot! Eteenpäin! Ja ruumiittemme sillan yli marssikoot kerran lapsemme, joiden etuvartiostoon tämä poika kuuluu."
"En tiedä, miksi oikeastaan olette epätoivoissanne, herra Gilbert?Siksikö, että muuan onneton tapettiin Grève-torilla?"
"Miksi sinäkin siis kauhistuit? Mene sinäkin, Billot, surmaamaani"
"Mitä sanottekaan, herra Gilbert!"
"Täytyy olla johdonmukainen. Sinä itse saavuit kalpeana, vapisten, sinä, joka olet urhoollinen ja väkevä, ja sanoit minulle: Minua iljettää kaikki. Minä nauroin vasten kasvojasi, Billot, ja kun selitän sinulle, miksi olit kalpea, miksi kaikki sinua iljetti, naurat sinä vuorostasi minulle."
"Puhukaa, puhukaa! Mutta antakaa minulle edes ensiksi se toivo, että pääsen lähtemään kotiseudulle parantuneena ja lohdutettuna."
"Maaseutu, Billot, on kaiken toivomme perusta. Maaseutu, nukkuva vallankumous, joka herää joka tuhannes vuosi ja huimaa herätessään kuninkaitten päitä. Maaseutu lähtee liikkeelle vuorostaan silloin, kun koittaa hetki, jolloin on voitettava ja hankittava takaisin kaikki mainitsemasi vääryydellä hankittu omaisuus, jolla aatelisto ja kirkko rehentelee. Mutta ennenkuin voi saada maaseudun niittämään aatteita, täytyy saada talonpojat valtaamaan itselleen maata. Omistaessaan jotakin tulee ihminen vapaaksi, ja tullessaan vapaaksi hän tulee myös paremmaksi. Meidän toisten työntekijöiden, etuoikeutettujen, joiden Jumala sallii nostaa tulevaisuuden verhoa, meidän tehtävämme on, hankittuamme kansalle vapauden, hankkia sille myös maata. Tässä, ukko Billot, odottaa meitä ihana työ, mutta ehkä huono palkinto; voimakas toiminnan ja tuskan työ, joka on täynnä mainetta ja häväistystä; vielä nukkuu kaikki kylmää ja voimatonta unta, odottaen äänemme aikaansaamaa heräämistä, meistä lähtevää aamunkoittoa. Kun kerran maaseutu on herännyt, silloin meidän verinen työmme on päättynyt, ja sen rauhallinen työ alkaa."
"Minkä neuvon siis annatte, herra Gilbert?"
"Jos tahdot hyödyttää maatasi, kansaasi, veljiäsi, maailmaa, niin jää tänne, Billot. Tartu moukariin ja tee työtä tässä Vulkanuksen pajassa, jossa taotaan salamoita koko maailmaa varten."
"Jäädäkö siis katsomaan murhaamista ja lopulta joutua ehkä itsekin murhaamaan?"
"Ei suinkaan", lausui Gilbert heikosti hymyillen. "Sinäkö murhaisit,Billot, kuinka sellaista voit puhuakaan?"
"Minä jään siis tänne, niinkuin käskette", sanoi Billot vapisten, "ja ensimmäisen, jonka näen kiinnittävän köyttä lyhtytolppaan, hirtän siihen itse näillä käsilläni."
Gilbertin huulille tuli hymy.
"Siis ymmärrät minua", sanoi hän, "ja itsekin rupeat murhaajaksi."
"Niin, rikollisten murhaajaksi."
"Sanohan, Billot, näitkö, miten Losme, Launay, Flesselles, Foulon jaBerthier murhattiin?"
"Näin."
"Miksi heidän murhaajansa nimittivät heitä?"
"Rikollisiksi."
"Se on totta, he sanoivat heitä rikollisiksi."
"Niin kyllä, mutta minä olen oikeassa", sanoi Billot.
"Sinä olet oikeassa, jos hirtät, olet kyllä. Mutta jos sinut hirtetään, niin olet väärässä."
Billot painoi päänsä kumaraan tämän iskun saadessaan. Mutta äkkiä hän jalosti kohotti päätään:
"Väitättekö", sanoi hän, "että ne, jotka surmaavat avuttomia ihmisiä muka kansan kunnian tähden, väitättekö, että he ovat yhtä hyviä ranskalaisia kuin minä olen?"
"Se on toinen asia", lausui Gilbert. "Ranskassa on monenlaisia ranskalaisia. Ensiksi on olemassa Ranskan kansa, johon kuuluvat sellaiset kuin Pitou, sinä ja minä; sitäpaitsi on olemassa Ranskan aatelisto ja papisto. Siis kolmenlaatuisia ranskalaisia Ranskassa, jokainen omalta kannaltaan ranskalainen, omien etujensa kannalta, lukuunottamatta Ranskan kuningasta, joka on ranskalainen omalla tavallaan. Katsohan, tässä eri ranskalaisten erilaisessa tavassa olla ranskalainen on oikea vallankumous. Sinä olet ranskalainen omalla tavallasi, apotti Maury omalla tavallaan, Mirabeau on toisenlainen ranskalainen kuin apotti Maury, ja kuningas on toisenlainen ranskalainen kuin Mirabeau. Nyt sinä, Billot, oivallinen ystäväni, urheamielinen ja tervejärkinen mies, olet tullut käsittelemäni kysymyksen toiseen osaan. Katsohan, Billot, tähän."
Ja Gilbert ojensi maanviljelijälle painetun paperin.
"Mikä tämä on?" kysyi maanviljelijä tarttuen paperiin.
"Lue."
"Tiedättehän, etten osaa lukea."
"Käske siis Pitouta lukemaan."
Pitou nousi ja seisten varpaillaan luki maanviljelijän olan yli.
"Se ei ole ranskaa", sanoi hän, "se ei ole latinaa eikä se ole kreikkaakaan."
"Se on englanninkieltä", vastasi Gilbert,
"Minä en osaa englanninkieltä", sanoi Pitou ylpeästi.
"Mutta minä osaan", lausui Gilbert, "ja minä käännän tämän paperin teille. Mutta lukekaa ensin allekirjoitus."
"Pitt", luki Pitou. "Mikä on tuo Pitt?"
"Minä selitän sen teille", sanoi Gilbert.