"Pitt", jatkoi Gilbert, "on Pittin poika."
"Kas vain", sanoi Pitou, "sehän se on kuin raamatussa. On siis olemassa Pitt ensimmäinen ja Pitt toinen?"
"Niin onkin, ja Pitt ensimmäinen, ystäväni… Kuunnelkaa minua tarkoin."
"Me kuuntelemme", vastasivat Billot ja Pitou yhtaikaa.
"Tämä Pitt ensimmäinen oli kolmenkymmentä vuotta Ranskan kiivas vihollinen. Luuvalon kahlehtimana hän työhuoneestaan vastusti Montcalmia ja Vaudreullia Amerikassa, Suffrenia ja Estaingia merellä, Noaillesia ja Broglieta mantereella. Tämän Pittin periaatteena oli, että ranskalaiset oli syöstävä asemastaan Euroopassa. Kolmenkymmenen vuoden aikana hän otti meiltä toisen alusmaan toisensa jälkeen, toisen toimistomme toisensa jälkeen, Intian rannikon, tuhat viisisataa penikulmaa maata Kanadassa. Kun hän näki Ranskan olevan melkein raunioiden partaalla, jätti hän sen lopullisen hävittämisen perinnöksi pojalleen."
"Ahaa!" sanoi Billot, jonka mielenkiinto oli herännyt, "siis se Pitt, joka nyt on…"
"Aivan oikein", jatkoi Gilbert, "hän on sen Pittin poika, joka meillä oli tätä ennen, jonka nyt tunnette, ukko Billot, jonka Pitou tuntee, jonka koko maailma tuntee, ja hän täytti viime toukokuussa kolmekymmentä vuotta."
"Kolmekymmentä vuotta?"
"Näettehän, ystäväni, kuinka hyvin hän on käyttänyt aikansa. No niin, hän on jo seitsemän vuotta hallinnut Englantia, seitsemän vuoden aikana hän on pannut täytäntöön isänsä periaatteita."
"Me saamme siis hänestä kuulla vielä jonkun aikaa", sanoi Billot.
"Niin saammekin, varsinkin kun Pittit ovat hyvin pitkäikäisiä.Todistan tämän teille."
Pitou ja Billot nyökkäsivät ilmaisten siten kuuntelevansa tarkkaan.
Gilbert jatkoi:
"Vuonna 1778 kuoli vihollisemme isä. Lääkärit olivat sanoneet hänelle, että hänen henkensä riippui vain langasta ja että tämä lanka katkeaisi, jos hän vain hiukankaan ponnistaisi voimiaan. Silloin juuri keskusteltiin parlamentissa siitä, että amerikkalaisille siirtomaille annettaisiin riippumattomuus, jotta voitaisiin välttää sota, joka ranskalaisten lietsomana oli upottamaisillaan kaikki Suur-Britanian rikkaudet ja sotilaat. Siihen aikaan hyvä kuninkaamme Ludvig XVI, jolle koko kansa on antanut Ranskan vapauden isän nimen, juhlallisesti tunnusti Amerikan riippumattomuuden. Taistelukentällä ja neuvostoissa olivat ranskalainen kalpa ja äly olleet voitolla. Englanti tarjoutui Washingtonille, siis kapinallisten päällikölle, tunnustamaan Amerikan kansakuntaoikeudet, jos uusi valtio kääntyisi ranskalaisia vastaan ja liittyisi Englantiin."
"Mutta", sanoi Billot, "minun mielestäni oli sellaisen ehdotuksen tekeminen ja hyväksyminen kunniatonta."
"Rakas Billot, sellaista sanotaan diplomatiaksi, ja poliittisessa maailmassa ihaillaan suuresti tämänlaatuisia menetelmiä. No niin, Billot, vaikka tämä olikin kunniatonta, niinkuin sanoitte, niin, ellei olisi ollut Washingtonia, maailman kunnollisinta miestä, olisivat ameriikkalaiset ehkä taipuneet ostamaan rauhan, suostumalla Englannin häpeällisiin ehtoihin."
— Mutta lordi Chatham, Pittin isä, tuo tavattoman sairas, kuoleva haamu, joka oli jo polviaan myöten haudassa, Chatham, joka ei näyttänyt pyytävän maan päällä enää mitään muuta kuin rauhaa ennenkuin pääsisi makaamaan muistomerkkinsä alle, tuo vanhus käski viedä itsensä parlamenttiin, jossa asiaa juuri silloin käsiteltiin.
— Hän nojautui silloin 19-vuotiaan poikansa William Pittin ja vävynsä käsivarteen. Hän oli puettu komeaan pukuun, joka turhaan koetti salata hänen kalmamaista laihuuttaan. Kalpeana kuin haamu, silmät puoleksi sammuneina raskaitten silmäluomiensa alla, hän meni penkilleen, ministerien penkille. Kaikki lordit hämmästyivät hänen odottamattomasta tulostaan, kumarsivat ja ihailivat häntä, samoin kuin kaiketi teki Rooman senaatti silloin, kun Tiberius, joka oli jo kuollut ja unohdettu, palasi senaattiin.
— Hän kuunteli vaiti ja hyvin tarkkaavasti lordi Richmondin, ehdotuksen tekijän, puhetta. Ja kun tämä oli lopettanut, silloin Chatham nousi vastaamaan.
— Silloin tällä kuolevalla miehellä oli voimaa puhua kolme tuntia. Sydämensä tulella hän sai katseensa leimuamaan. Sielunsa hehkulla hän sai kaikki sydämet väräjämään.
— Totta kyllä, hän puhui Ranskaa vastaan, totta kyllä, hän yllytti kansalaisiaan vihaan, totta kyllä, hän oli koonnut kaiken voimansa ja hehkunsa tuhotakseen vihaamansa kilpailevan maan. Hän kielsi julistamasta Amerikkaa riippumattomaksi, hän kielsi ryhtymästä mihinkään välittelyihin, hän huusi: sota, sota. Hän puhui samoin kuin Hannibal Roomaa vastaan, kuin Cato Karthagoa vastaan. Hän selitti, että jokaisen isänmaataan rakastavan englantilaisen velvollisuus oli mieluummin kuolla rappiolle joutuneena kuin sallia, että ainoakaan siirtomaa, yksi ainoakaan, irtaantui emämaasta.
— Hän lopetti puheensa, lausui viimeisen uhkauksensa ja kaatui maahan. Hänellä ei enää ollut mitään tehtävää maan päällä. Hänet vietiin pois kuolevana. Muutaman päivän päästä hän oli vainaja.
"Oh!" sanoivat Billot ja Pitou, "tuo lordi Chatham, hänpä vasta oli mies!"
"Hän oli sen kolmikymmenvuotiaan miehen isä, joka nyt meitä uhkaa", sanoi Gilbert. "Chatham kuoli seitsemänkymmenen vuotiaana. Jos poika elää yhtä kauan, saamme vielä neljäkymmentä vuotta kärsiä William Pittiä. Kas, ukko Billot, sellaisen kanssa me olemme tekemisissä. Sellainen mies hallitsee nyt Englantia, ja hän muistaa Lamethin, Rochambeaun ja Lafayetten nimet, — kukapa tietää, ehkä tänä hetkenä kaikkien kansalliskokouksen jäsenten nimet. Ja hän on vannonut tuottavansa kuoleman Ludvig XVI:lle. Hän laati vuoden 1778:n sopimuksen. Eikä hän hengitä vapaasti, niin kauan kuin Ranskassa on yksikään pyssy ladattuna tai yksikään tasku täynnä. — Alatteko nyt ymmärtää?"
"Minä ymmärrän, että hän kiroo kovasti Ranskaa. Se on kyllä selvää, mutta en ymmärrä vielä kaikkea."
"En minäkään", sanoi Pitou.
"Lukekaa siis nämä neljä sanaa."
Ja hän ojensi paperin Pitoulle.
"Sehän on englanninkieltä", sanoi Pitou.
"Don't mind the money", sanoi Gilbert.
"Kyllä kuulen", sanoi Pitou, "mutta en ymmärrä."
"Älkää välittäkö rahasta", vastasi tohtori. "Ja myöhemmin, palatessaan samaan asiaan: 'Sanokaa, ettei tarvitse säästää rahaa eikä tehdä siitä minulle mitään tiliä.'"
"He siis varustautuvat", sanoi Billot.
"Eivät, he lahjovat."
"Mutta kelle tämä kirje on kirjoitettu?"
"Jokaiselle ja kaikille. Tätä rahaa annetaan, tuhlataan, jaetaan talonpojille, työmiehille, köyhille, yleensä henkilöille, jotka pilaavat vallankumouksemme."
Ukko Billot kohautti päätänsä. Tämä lause selvitti paljon.
"Olisitteko te, ukko Billot, tappanut Launayn kiväärin tukilla?"
"En."
"Olisitteko ampunut Flessellesin kuoliaaksi?"
"En."
"Olisitteko hirttänyt Foulonin?"
"En."
"Olisitteko tuonut Berthierin höyryävän sydämen valitsijoiden pöydälle?"
"Häpeällistä", huudahti Billot. "Olkoon se mies kuinka syyllinen tahansa, niin olisin antanut silpoa itseni pelastaakseni hänet. Ja todistuksena siitä on se, että haavoituin koettaessani häntä puolustaa, ja ellei Pitou olisi minua raahannut virran äyräälle…"
"Se on totta", sanoi Pitou. "Ellei minua olisi ollut, niin ukkoBillotin olisi käynyt hullusti."
"Siinä näette, Billot; monet ihmiset toimisivat teidän tavallanne, jos heidän rinnallaan olisi joku tukemassa, mutta huonoa esimerkkiä noudattaen he muuttuvat pahoiksi, sitten julmiksi, sitten vimmaisiksi. Ja kun rikos on tehty, niin se on tehty."
"Myönnän kyllä", sanoi Billot, "että Pittin rahoilla voi olla jotakin syytä Flessellesin, Foulonin ja Berthierin kuolemaan, mutta mitä hän siitä hyötyy?"
Gilbert alkoi nauraa tuollaisella hiljaisella tavalla, joka kummastuttaa yksinkertaisia ja saa ajattelevat vapisemaan.
"Mitäkö hän siitä hyötyy, kysyttekö sellaista?"
"Niin, sitä minä kysyn."
"Minä sanon sen teille. Rakastattehan paljon vallankumousta, eikö niin, sillä astuittehan veressä valloittaaksenne Bastiljin?"
"Niin, minä rakastin sitä."
"No niin, mutta nyt ette enää rakasta yhtä paljon. Nyt kaipaatte Villers-Cotteretsia, Pisseleuxia, tasankojenne rauhaa, suurten metsienne suojaa."
"Frigida tempe", mutisi Pitou.
"Olette oikeassa", sanoi Billot.
"No niin! Te, ukko Billot, te maanviljelijä, te maanomistaja, te Ile-de-Francen lapsi ja siis vanhaan Ranskaan kuuluva, te edustatte kolmatta säätyä, kuulutte siihen, jota sanotaan enemmistöksi. Ja teitä tämä alkaa inhottaa!"
"Sen tunnustan."
"Siis tämä inhottaisi koko enemmistöä."
"Entä sitten?"
"Ja eräänä päivänä te ojennatte kätenne Braunschweigin tai Pittin sotilaille, kun he saapuvat näiden kahden Ranskan vapauttajan nimessä palauttamaan teille järkevän järjestyksen."
"En koskaan."
"Odottakaa, kun selitän."
"Flesselles, Berthier ja Foulon olivat kuitenkin rikollisia", koettiPitou huomauttaa.
"Tietysti, samoin kuin Sartines ja Maurepas olivat rikollisia, samoin kuin d'Argenson ja Philippeaux olivat ennen heitä, samoin kuin Law oli sellainen, samoin kuin Duvernoy, Leblancit ja Parisit, samoin kuin Fouquet ja Mazarin, samoin kuin Semblancey, samoin kuin Enguerrand de Marigny, samoin kuin Brienne on Calonnen mielestä, samoin kuin Calonné on Neckerin mielestä, samoin kuin Necker on sen ministerin mielestä, joka meillä on kahden vuoden päästä."
"Oho, tohtori", väitti Billot, "Necker ei koskaan ole rikollinen!"
"Samoin kuin te olette kerran, rakas Billot, nuoren Pitoun mielestä, kun joku Pittin kätyri on selittänyt hänelle ensin muutamia periaatteita tarjoten haarikallisen viinaa ja kymmenen frangia kapinapäivältä. Sanallarikollinentarkoitetaan vallankumouksen aikana aina niitä, jotka ajattelevat toisin kuin me. Kaikki saamme sen kerran osaksemme, suuressa tai pienessä määrässä. Muutamat saavat sitä kantaa niin kauan, että kansalaiset kirjoittavat sen heidän haudalleen. Toiset niin kauan, että jälkimaailma saa muuttaa tämän nimityksen. Rakas Billot, tämän kaiken minä huomaan; siksi eivät kunnon miehet saa väistyä."
"Vaikkapa kunnon miehet väistyvätkin", sanoi Billot, "niin vallankumous jatkuu yhtäkaikki, sillä se on kerta kaikkiaan päässyt vauhtiin."
Uusi hymy ilmestyi Gilbertin huulille.
"Suuri lapsi!" sanoi hän. "Te jätätte auran kurjen, päästätte hevoset vapaiksi ja sanotte: Hyvä, ei aura minua tarvitse, aura kyntää yksinäänkin vaon. Mutta, ystäväni, kuka on tämän vallankumouksen pannut toimeen? Kunnon miehet, eikö totta?"
"Sitä suurempi kunnia Ranskalle. Minun mielestäni on Lafayette kunnonmies, Bailly kunnon mies, Necker on kunnon mies, ja mielestäni ovatElie, Hullin ja Maillard, jotka taistelivat kanssani, kunnon miehiä.Minun mielestäni te itsekin…"
"No siis, Billot, jos kunnon miehet, jos te, minä, Maillard, Hullin,Elie, Necker, Bailly, Lafayette jättävät kaikki, niin kuka toimii?Nuo pahantekijät, nuo murhamiehet, nuo rikolliset, joista mainitsin;Pittin kätyrien kätyrit…"
"Vastatkaahan jotakin tähän, ukko Billot", sanoi Pitou, jonka Gilbert oli sanoillaan voittanut puolelleen.
"Siinä tapauksessa tartutaan aseisiin ja ammutaan niitä kuin koiria", sanoi Billot.
"Odottakaahan. Ketkä tarttuvat aseisiin?"
"Kaikki."
"Billot, Billot, muistakaahan eräs asia, hyvä ystävä. Mistä me tänä hetkenä puhumme?"
"Se on politiikkaa, herra Gilbert."
"Mutta politiikassa ei ole mitään ehdotonta rikosta. Ihminen on rikollinen tai kunniallinen sen mukaan, loukkaako vai hyödyttääkö hän tuomitsevan etuja. Ne, joita te sanotte rikollisiksi, keksivät teoilleen erikoisen puolustuksen, ja monet, joilla suoranaisesti täi välillisesti on ollut hyötyä näistä rikoksista, tulevat itsestään kunniallisiksi ihmisiksi. Kun näin pitkälle olemme päässeet, olkaamme varuillamme, ukko Billot, olkaamme varuillamme. Kansaa on liikkeellä ja hevosia on auran aisoissa. Ja aura menee ilman meitäkin eteenpäin."
"Sehän on kamalaa", sanoi maanviljelijä. "Mutta jos se menee eteenpäin, niin mihin joudumme?"
"Jumala sen tietää", sanoi Gilbert. "Minä en ainakaan tiedä."
"Ellette te tiedä, joka olette oppinut, niin kuinka minä sen tietäisin, joka olen oppimaton? Minä siis arvelen…"
"Mitä arvelette, Billot?"
"Minä arvelen, että viisainta on Pitoun ja minun palata Pisseleuxiin. Me tartumme auraan, oikeaan auraan, joka on tehty raudasta ja puusta, jolla käännetään maata, emmekä siihen, joka on luotu luusta ja lihasta ja jota sanotaan Ranskan kansaksi ja joka potkaisee taapäin kuin hurja hevonen. Me kasvatamme viljaa emmekä vuodata verta; me elämme vapaina, iloisina ja omina herroinamme. Selittäkää, selittäkää, herra Gilbert. Minä tahdon toki tietää, mihin suuntaan menen."
"Odottakaahan hetkinen, kunnon ystävä", sanoi Gilbert. "Minä en tiedä, mihin suuntaan menen, senhän sanoin jo äsken. Mutta minä tahdon mennä, yhä vain mennä eteenpäin. Velvollisuuteni on selvä ja elämäni kuuluu Jumalalle. Mutta tekoni ovat velkaa, jonka suoritan isänmaalle, kunhan omatuntoni sanoo: Gilbert, sinä kuljet oikeaa tietä. Muuta en kaipaa. Jos erehdyn, niin ihmiset rankaisevat minua, mutta Jumala antaa anteeksi."
"Mutta joskus ihmiset rankaisevat niitäkin, jotka eivät erehdy.Sanoittehan sen äsken itse."
"Ja sanon sen uudelleen. Yhtäkaikki, minä pysyn päätöksessäni. Erehdyn tai en, minä jatkan. En voi väittää, että tulos kyllä näyttää voimattomuuteni, sillä Jumala estää minua sellaista väittämästä, mutta onhan Herra sanonut: Ihmisille rauha ja hyvä tahto. Olkaamme siis niitä, joille Herra lupaa rauhan. Katsohan Lafayettea sekä Amerikassa että Ranskassa. Hän käyttää jo kolmatta valkoista hevosta, ottamattakaan lukuun niitä, joita hän vastaisuudessa käyttää. Katso Baillytä, joka käyttää keuhkojaan, katso kuningasta, joka käyttää kansansuosiotaan. Älkäämme, Billot, olko itsekkäitä. Käyttäkäämme hiukan voimiamme. Jää meidän luoksemme, Billot."
"Mutta miksi, ellemme voi pahaa estää?"
"Billot, älä koskaan uusi tuota sanaa, sillä en enää kunnioittaisi sinua yhtä paljon. Olethan sinä saanut tuntea nyrkiniskuja, pyssyntukin tyrkkäyksiä ja painetin pistoksia, tahtoessasi pelastaa Foulonin ja Berthierin."
"Olen kyllä ja oikein runsaasti", vastasi maanviljelijä, koskettaen vieläkin arkoja jäseniään.
"Olivat vähällä puhkaista minulta silmät", sanoi Pitou.
"Ja tämä kaikki turhan tähden", lisäsi Billot.
"No niin, jos sen sijaan että teitä oli kymmenen, viisitoista, kaksikymmentä yhtä rohkeaa, teitä olisi ollut sata, kaksisataa, kolmesataa, niin olisitte tuon onnettoman pelastaneet kamalasta kuolemasta, olisitte säästäneet kansalta tahran. Juuri sen vuoksi, sen sijaan että menisitte maalle, jossa on jokseenkin rauhallista, Billot, vaadin, niin paljon kuin voin vaatia teiltä, että jäätte Pariisiin, jotta minulla olisi käytettävänä voimakkaat käsivarret ja kunnon sydän, jotta voisin tarkistaa työtäni ja älyäni teidän terveen järkenne ja puhtaan isänmaallisuutenne valossa. Jotta voisimme jakaa, ei rahaa, sillä sitä meillä ei ole, vaan rakkautta isänmaata ja yhteistä hyvää kohtaan, jotta olisit kätyrini noiden onnettomien harhaan eksyneitten keskuudessa, jotta olisit sauvani horjahtaessani, sauvani iskiessäni."
"Ollakseni sokea koira", sanoi Billot ylevän yksinkertaisesti.
"Juuri niin", lausui Gilbert samalla äänellä.
"Minä suostun", sanoi Billot. "Minä teen kaikki, mitä tahdotte."
"Minä tiedän, että jätät siten kaikki, omaisuutesi, vaimosi, lapsesi, onnesi, Billot! Mutta en tarvitse sinua kauan aikaa, ole siitä varma."
"Ja mitä minä teen?" kysyi Pitou.
"Sinä", sanoi Gilbert katsellen lapsellista, kookasta ja vaatimatonta poikaa, "sinä palaat Pisseleuxiin, lohdutat hänen vaimoaan ja selität, minkä jalon tehtävän hän on ottanut suorittaakseen."
"Heti", sanoi Pitou vapisten ilosta ajatellessaan saada palataCatherinen luo.
"Billot", lausui Gilbert, "antakaa hänelle määräykset."
"Tässä ne ovat", sanoi Billot.
"Minä kuuntelen."
"Minä nimitän Catherinen talon emännäksi. Ymmärrätkö?"
"Entä rouva Billot?" sanoi Pitou hämmästyen siitä, että valta tällä tavalla joutui äidiltä tyttärelle.
"Pitou", sanoi Gilbert, joka oli huomannut Billotin ajatuksen huomatessaan heikon punan nousevan hänen otsalleen, "muista tämä arabialainen sananlasku: Kuunnella on samaa kuin totella."
Pitou punastui vuorostaan. Hän oli melkein käsittänyt ja ymmärtänyt epähienoutensa.
"Catherine on perheen älykkäin jäsen", sanoi Billot suorasukaisesti painostaakseen ajatustaan.
Gilbert nyökkäsi myöntymisen merkiksi.
"Siinäkö kaikki?" kysyi poika.
"Minun puolestani."
"Mutta ei minun puolestani", sanoi Gilbert.
"Minä kuuntelen", sanoi Pitou päättäen panna täytäntöön Gilbertin äsken lausuman arabialaisen sananlaskun.
"Sinä viet minulta kirjeen Louis-le-Grandin kouluun", lisäsi Gilbert. "Annat tämän kirjeen apotti Bérardierille. Hän jättää huostaasi Sébastienin. Sinä tuot hänet tänne, minä syleilen häntä ja sinä viet hänet Villers-Cotteretsiin, missä jätät hänet apotti Fortierin huostaan, jotta Sébastien ei käyttäisi aikaansa hukkaan. Sunnuntaisin ja torstaisin hän saa lähteä kanssani kävelemään; liiku hänen kanssaan pelkäämättä tasangoilla ja metsissä. Minun rauhallisuudelleni ja hänen terveydelleen on parempi, että hän on siellä kuin täällä."
"Kyllä ymmärrän", jatkoi Pitou ihastuen siitä, että saisi olla lapsuudenystävänsä seurassa ja saisi ehkä jotakin vastinetta nyt jo varttuneemmille tunteilleen, jotka olivat heränneet, kun hän kuuli Catherinen nimen.
Hän nousi, sanoi jäähyväiset hymyilevälle Gilbertille ja miettivälleBillotille.
Sitten hän juosten läksi etsimään rintaveljeään Sébastien Gilbertiä apotti Bérardierin luota.
"Ja me", sanoi Gilbert Bitoulle, "tehkäämme työtä!"
Jonkunlainen lepo oli seurannut Versaillesissa niitä sielullisia ja poliittisia myrskyjä, joita olemme lukijoillemme kuvailleet.
Kuningas hengähti taas vapaasti. Ja vaikka hänen bourbonilainen ylpeytensä olikin saanut kärsiä Pariisin-matkallaan, niin hän samalla iloitsi uudelleen voittamastaan kansansuosiosta.
Tällä välin Necker järjesti asioita ja kadotti omasta puolestaan vähitellen kansan suosion.
Aatelisto valmistautui alistumaan tai vastustamaan. Kansa valvoi ja odotti.
Tänä aikana kuningatar, joka tunsi olevansa kaiken vihan esineenä, pysytteli syrjässä. Hän teeskenteli, sillä vaikka hän tiesikin olevansa vihan maalitauluna, tiesi hän samalla olevansa monien toiveiden päämääränä.
Kuninkaan Pariisin-matkan jälkeen hän oli tuskin nähnytkään Gilbertiä. Kerran hän kuitenkin oli tavannut tohtorin kuninkaan etuhuoneessa. Ja kun Gilbert kumarsi syvään, oli kuningatar ensimmäisenä puhutellut häntä.
"Hyvää päivää", sanoi hän, "menettekö kuninkaan luo?" Sitten hän lisäsi hymyillen ja samalla hiukan ivallisesti: "Neuvonantajana vai lääkärinä?"
"Lääkärinä, madame", vastasi Gilbert. "Minulla on tänään palvelusvuoro."
Hän viittasi Gilbertiä seuraamaan. Gilbert totteli.
Molemmat tulivat pieneen salonkiin, josta päästiin kuninkaan huoneeseen.
"Huomaattehan, monsieur", sanoi kuningatar, "että petitte minua, kun eräänä päivänä Pariisin-matkasta puhuttaessa vakuutitte, ettei kuningasta uhkaisi mikään vaara."
"Minäkö petin, madame?" kysyi Gilbert kummastuneena.
"Juuri te. Ammuttiinhan kuningasta kohti."
"Kuka sitä on sanonut, madame?"
"Kaikki sitä kertovat, varsinkin ne, jotka näkivät sen vaimoraukan kaatuvan melkein kuninkaan vaunujen pyörien alle. Kuka sitä kertoi? Beauveau, d'Estang, jotka näkivät repeytyneen takkinne ja lävistetyt liivinne."
"Madame?"
"Se kuula, joka hipaisi teitä, olisi voinut surmata kuninkaan, koska se tappoi sen naisparankin, sillä eihän murhaaja halunnut surmata teitä tai naisraukkaa."
"Minä en epäile mitään rikosta, madame", sanoi Gilbert epäröiden.
"Ehkä ette. Mutta minä uskon", sanoi kuningatar katsoen terävästiGilbertiin.
"Ja vaikka rikos olisikin tapahtunut, ei siitä saa syyttää kansaa."
Kuningatar katsoi entistä terävämmin Gilbertiin. "Ja ketä siis siitä on syytettävä? Sanokaahan."
"Madame", jatkoi Gilbert pudistaen päätänsä, "jo jonkun aikaa olen katsellut ja tarkastellut kansaa. Kun kansa vallankumouksen aikana surmaa, tappaa se käsillään. Se on silloin raivoisa tiikeri, ärtynyt leijona. Tiikeri tai leijona ei käytä välittäjiä, kätyreitä voiman ja uhrin välillä. Ne tappavat tappaakseen. Ne vuodattavat verta vuodattaakseen sitä. Ne tahtovat värjätä hampaansa siinä ja kastella siihen kyntensä."
"Todistuksena Foulon ja Berthier, eikö niin? Mutta ammuttiinhanFlesselles pistoolilla? Ainakin olen kuullut niin kerrottavan.Mutta", jatkoi kuningatar ivallisesti, "ehkä se ei olekaan totta,meitä kruunattujahan imartelijat kiertelevät."
Gilbert katsoi vuorostaan terävästi kuningattareen.
"Te uskotte yhtä vähän kuin minäkään, madame, että kansa surmasiFlessellesin", sanoi hän. "Monelle oli etua hänen kuolemastaan."
Kuningatar mietti.
"Voihan se olla mahdollista", sanoi hän.
"Siis", sanoi Gilbert kumartaen ikäänkuin aikoen tiedustaa, oliko kuningattarella vielä jotakin häneltä kysyttävää.
"Kyllä ymmärrän", sanoi kuningatar pidättäen Gilbertiä melkein ystävällisellä kädenliikkeellä. "Olkoon miten tahansa, sallikaa minun sanoa teille, ettette koskaan voisi pelastaa tieteenne avulla kuningasta yhtä täydellisesti kuin pelastitte hänet kolme päivää sitten ruumiillanne."
Gilbert kumarsi toistamiseen. Mutta kun hän huomasi kuningattaren jäävän, jäi hänkin.
"Minun olisi pitänyt kutsua teidät luokseni", sanoi kuningatar hetkiseksi vaiettuaan.
"Teidän majesteettinne ei enää tarvinnut minua", sanoi Gilbert.
"Olette vaatimaton."
"Sitä en tahtoisi olla, madame."
"Miksi ette?"
"Sillä jos vaatimattomuuteni olisi pienempi, olisin rohkeampikin, ja samalla pystyisin siis paremmin suojelemaan ystäviäni ja vahingoittamaan vihollisia."
"Miksi sanotte: ystäviäni, mutta ette sano: vihollisiani?"
"Siksi että minulla ei ole vihollisia tai en ainakaan tahdo tunnustaa niitä olevan, jos se minusta riippuu."
Kuningatar katsoi häneen kummastuneena.
"Tarkoitan sillä, että vain ne ovat vihamiehiäni, jotka vihaavat minua", jatkoi Gilbert, "enkä minä vihaa ketään."
"Miksi ette?"
"Siksi etten enää rakasta ketään, madame."
"Oletteko kunnianhimoinen, herra Gilbert?"
"Olen kerran tahtonut sellaiseksi tulla, madame."
"Ja…"
"Ja tämä intohimo turmeltui sydämessäni, samoin kuin kaikki muutkin."
"Yksi teille kuitenkin on jäänyt", sanoi kuningatar hienon ivallisesti.
"Minulleko? Mikä?"
"No… isänmaallisuus."
Gilbert kumarsi.
"Se on kyllä totta", sanoi hän. "Jumaloin isänmaatani ja olisin sen puolesta valmis tekemään minkä uhrauksen tahansa."
"Ah!" sanoi kuningatar alakuloisesti. "On ollut aika, jolloin ei ainoakaan hyvä ranskalainen olisi ilmaissut tätä tunnetta teidän käyttämillänne sanoilla."
"Mitä kuningatar sillä tarkoittaa?" kysyi Gilbert kunnioittavasti.
"Tarkoitan sitä, että entiseen aikaan oli mahdotonta rakastaa isänmaataan rakastamatta samalla kuningastaan ja kuningatartaan."
Gilbert punastui, kumarsi ja tunsi sydämessään kuin sen sähkövoiman kosketuksen, joka kuningattaresta virtasi ihmisiin hänen lumotessaan viehkeällä tuttavallisuudellaan.
"Ette vastaa", sanoi kuningatar.
"Madame", lausui Gilbert, "rohkenen väittää, että rakastan kuningasvaltaa enemmän kuin kukaan muu."
"Elämmekö ajassa, jossa sanat riittävät eikä vaadita tekoja?"
"Mutta, madame, minä pyydän teidän majesteettianne uskomaan, että mitä tahansa kuningas tai kuningatar käskeekään, minä…"
"Te sen ehdottomasti teette, niinkö?"
"Varmasti, madame."
"Ja sen tehdessänne", jatkoi kuningatar tullen vasten tahtoaankin hiukan kopeaksi, "olisitte täyttänyt ainoastaan velvollisuutenne."
"Madame…"
"Jumala, joka on antanut kaikkivallan kuninkaille", jatkoi Marie-Antoinette, "on vapauttanut heidät myös kiitollisuudesta niitä kohtaan, jotka täyttävät ainoastaan velvollisuutensa."
"Voi, madame! Se aika tulee vielä", vastasi Gilbert vuorostaan, "jolloin palvelijanne ansaitsevat enemmänkin kuin kiitollisuutenne, jos tekevät ainoastaan velvollisuutensa."
"Mitä sillä tarkoitatte?"
"Sitä, että tällaisena sekasorron ja hävityksen aikana turhaan etsisitte ystäviä sieltä, missä olette tottunut löytämään palvelijoita. Rukoilkaa Jumalaa, madame, että hän lähettää teille toiset palvelijat, toiset turvaajat, toiset ystävät kuin ne, joita teillä nyt on."
"Tunnetteko sellaisia?"
"Tunnen."
"Ilmaiskaa ne siis minulle."
"Minä olin eilen vielä teidän vihollisenne."
"Viholliseni! Miksi?"
"Siksi että olitte toimittanut minut vankeuteen."
"Ja tänään?"
"Tänään", vastasi Gilbert kumartaen, "olen teidän palvelijanne."
"Missä tarkoituksessa?"
"Madame…"
"Missä tarkoituksessa olette tullut palvelijakseni? Eihän teidän tapaistanne ole noin äkkiä muuttaa mielipidettä, vakaumusta eikä tunnetta. Te olette pitkämuistinen ja jaksatte odottaa kostoa. Sanokaahan, miksi olette muuttunut."
"Madame, soimasitte äsken minua siitä, että rakastin liian paljon isänmaatani."
"Sitä ei koskaan rakasta liian paljon, monsieur. Pitää vain tietää, millä tavalla rakastaa. Minäkin rakastan isänmaatani. (Gilbert hymyili.) Älkää käsittäkö minua väärin. Minun isänmaani on Ranska, olen sen omistanut. Synnyltäni olen saksalainen, sydämeltäni ranskalainen. Rakastan Ranskaa, mutta rakastan sitä kuninkaan vuoksi, Jumalan kunnioituksen tähden, joka meidät on kruunannut. Nyt on teidän vuoronne vastata."
"Minunko, madame?"
"Niin, teidän. Ymmärränhän teidät oikein? Teille se ei ole sama asia.Te rakastatte Ranskaa yksinomaan Ranskan tähden."
"Madame", vastasi Gilbert kumartaen, "ellen vastaisi suoraan, en myöskään kunnioittaisi teidän majesteettianne."
"Mikä hirveä aika", huudahti kuningatar, "jolloin kaikki itseään kunnollisiksi sanovat henkilöt erottavat kaksi asiaa, jotka eivät koskaan ole eronneet toisistaan, kaksi käsitettä, jotka aina ovat kulkeneet rinnatusten: Ranskan ja kuninkaansa. Mutta onhan erään kirjailijanne murhenäytelmässä kohta, jossa kysytään kaikkein hylkäämättä kuningattarelta: mitä teille jää? Ja hän vastaa: oma itseni! No niin, minä olen kuin Medea, minulle jää oma itseni, ja me saamme sen nähdä."
Ja hän läksi pois loukkaantuneena, jättäen hämmästyneen Gilbertin huoneeseen.
Kuningatar oli avannut suuttumuksellaan hiukan sitä verhoa, jonka takana täydellisen vastavallankumouksen toiminta kiehui. — Siis, — tuumi Gilbert mennessään kuninkaan huoneeseen, — kuningattarella on joitakin aikeita.
— Siis, — tuumi kuningatar päästyään huoneisiinsa, — tuota miestä ei voi mihinkään käyttää. Hänellä on voimaa, mutta hänellä ei ole alttiutta.
Ruhtinas-raukat, joille sana alttius merkitsee samaa kuin orjamainen nöyryys!
Gilbert palasi Neckerin luo tavattuaan kuninkaan yhtä rauhallisena kuin kuningatar oli ollut kiihdyksissä.
Kuningas rakenteli lausejaksoja, teki laskelmia, tuumi lakiuudistuksia. Tämä hyväntahtoinen, lempeäkatseinen, suoraluontoinen mies, jonka sydän joskus eksyi harhaan kuninkuuteen liittyvien perinnäisten ennakkoluulojen vuoksi, koetti itsepintaisesti voittaa takaisin pikkuseikkoja, kun pääasiat riistettiin häneltä. Hän katseli lyhytnäköisenä eteensä silloin, kun kuilu ammottavana aukeni hänen jalkojensa alla. Gilbertin tuli tätä miestä syvästi sääli.
Mitä kuningattareen tulee, niin hän ei ollut samanlaatuinen, ja Gilbert tunsi kylmäverisyydestään huolimatta, että hän oli niitä naisia, joita täytyy joko intohimoisesti rakastaa tai kuolemaan asti vihata.
Tultuaan huoneeseensa Marie-Antoinette tunsi kuin raskaan painon putoavan sydämelleen. Eihän hänellä kuningattarena eikä naisena ollut ympärillään mitään täydellistä varmaa, ei mitään mikä auttaisi häntä kantamaan musertavaa taakkaa. Kääntyi minne päin tahansa, oli hän näkevinään arkailua tai epäilystä. Hoviherrat olivat levottomia rikkauksiensa puolesta ja myivät tavaroitaan. Sukulaiset ja ystävät ajattelivat maanpakoa. Kaikkein ylpein nainen, Andrée, loittoni vähitellen sekä vierestä että sydämestä.
Kaikkein jaloin ja rakkain mies, Charny, oli oikun vuoksi loukkaantunut ja epäili. Tämä tilanne vaikutti lamauttavasti häneen, joka oli kuin vaisto ja terävä äly yhdessä. Kuinka olikaan tämä puhdas mies, kuinka tämä horjumaton sydän voinut äkkiä muuttua?
— Ei, — sanoi kuningatar huoaten, — hän ei ole vielä muuttunut, mutta hän muuttuu kohta.
Hän muuttuu kohta! Mikä kamala varmuus naiselle, joka rakastaa ylpeänä? Sillä kuningatar rakasti Charnyta sekä sydämellään että ylpeydellään. Kaksi haavaa tuotti kuningattarelle tuskaa.
Mutta kun hän oli tullut tähän, kun se hetki oli koittanut, jolloin hän huomasi, kuinka väärin hän oli tehnyt, mitä pahaa hän oli saanut aikaan, oli vielä aikaa parantaa kaikki.
Tällä kruunatulla naisella ei kuitenkaan ollut joustavaa sielua. Hän ei voinut edes väärin tehtyään taipua. Ehkä hän jonkun vähäpätöisen seikan takia olisi voinut ja tahtonut näyttää sielun suuruutta ja ehkä toinen silloin olisi pyytänyt anteeksi.
Mutta sille, jota hän oli väkevällä ja puhtaalla tunteellaan kunnioittanut, jolle hän oli avannut salaisimmat ajatuksensa, kuningatar ei voinut tehdä pienimpiäkään myönnytyksiä. Kun kuningattaret alentuvat rakastamaan alamaistaan, on heidän onnettomuutensa siinä, etteivät he koskaan rakasta naisina, vaan kuningattarina. Tämä nainen piti antamaansa tunnetta niin kalliina, ettei sitä voitu millään inhimillisellä korvata, ei edes verellä eikä kyynelillä.
Siitä hetkestä alkaen, jona hän alkoi tuntea mustasukkaisuutta Andréeta kohtaan hän oli moraalisesti alkanut pienetä. Ja tämän alentumisen seurauksena olivat oikut. Ja oikkujen seurauksena suuttumus. Suuttumuksen seurauksena huonot ajatukset, jotka johtavat huonoihin tekoihin.
Charnylla ei ollut aavistustakaan kaikesta siitä, mitä olemme kertoneet, mutta hän oli mies, ja hän oli ymmärtänyt, että Marie-Antoinette oli mustasukkainen ja perin aiheettomasti mustasukkainen hänen vaimolleen. Tälle naiselle, jota hän koskaan ei ollut katsellutkaan.
Ei mikään loukkaa suoraa ja petokseen mahdotonta sydäntä niin kovasti kuin jos se huomaa toisen epäilevän sitä petoksesta. Ei mikään ole niin suuressa määrässä omiaan kääntämään huomiota jonkun puoleen, kuin mustasukkaisuus, jolla tätä kunnioitetaan. Varsinkin, kun tämä mustasukkaisuus on aiheeton.
Silloin se, jota epäillään, alkaa miettiä. Hän katselee vuoroin mustasukkaista sydäntä ja mustasukkaista henkilöä.
Mitä suurempi on mustasukkaisen sielu, sitä suurempaan vaaraan se antautuu.
Kuinka voisikaan ajatella, että suuri sydän, terävä äly, oikeutettu ylpeys, että kaikki tämä välittäisi tyhjänpäiväisestä tai vähäpätöisestä? Miksi kaunis nainen olisi mustasukkainen? Miksi valta-asemassa oleva nainen olisi mustasukkainen? Miksi älykäs olisi mustasukkainen? Kuinka voisi otaksuakaan, että kaikki tämä välittäisi tyhjänpäiväisestä tai vähäpätöisestä?
Mustasukkainen olento ei ole muuta kuin jahtikoira, joka välinpitämättömälle metsämiehelle näyttää ansat, joita hän ei ollut huomannutkaan.
Charny tiesi, että neiti Andrée de Taverney oli kuningattaren vanha ystävätär, jota aina ennen oli kohdeltu hyvin, joka aina oli saanut etusijan muiden rinnalla. Miksi Marie-Antoinette ei häntä enää rakastanut? Miksi Marie-Antoinette oli hänen tähtensä mustasukkainen?
Hän oli siis huomannut jonkin ihmeellisen kauneussalaisuuden, jotaCharny ei ollut löytänyt, ehkä siksi, ettei hän ollut etsinytkään?
Hän oli siis tuntenut, että Charny voisi katsella tätä naista ja että hän kadottaisi jotakin, josta miehen huomio kääntyisi tähän naiseen?
Vai oliko hän ollut huomaavinaan, että Charny ei enää rakastanut häntä yhtä paljon kuin ennen, vaikka ei mikään ulkonainen seikka ollut tätä tunnetta vähentänyt?
Mustasukkaisille ei mikään ole sen kohtalokkaampaa kuin se, että he antavat toisten huomata sydämensä hehkun, jonka tahtoisivat pitää väkevimmässä voimassa.
Kuinka usein tapahtuukaan, että rakastettu olento, kuullessaan moitetta kylmäkiskoisuudesta, huomaa sen kylmäkiskoisuuden, jota hän alkaa tuntea, selvittämättä sitä itselleen.
Ja kun mies huomaa tämän, kun hän tuntee moittimisen aiheutetuksi, niin sanokaa, madame, kuinka monta kertaa olette voinut uudelleen sytyttää riutuvan tulen?
Oi rakastavaisten taitamattomuutta! Tottahan on, että missä on paljon taitavuutta, siellä tuskin koskaan on kylliksi rakkautta.
Marie-Antoinette oli siis suuttumuksillaan ja väärillä syytöksillään huomauttanut Charnylle, että kreivin sydämessä oli vähemmän rakkautta kuin hän olisi luullut. Ja heti kun Charny sen tiesi, katseli hän ympärilleen nähdäkseen syyn tähän, ja katsellessaan hän tietystikin huomasi heti syyn kuningattaren mustasukkaisuuteen.
Andrée, hyljätty Andrée-parka, puoliso olematta nainen. Hän sääliAndréeta.
Pariisista paluun jälkeen sattunut kohtaus oli paljastanut tuon mustasukkaisuuden suuren salaisuuden, joka siihen asti oli ollut kaikilta piilossa.
Kuningatarkin huomasi, että kaikki oli tullut ilmi, ja kun hän ei tahtonut taipua Charnyn edessä, käytti hän toista keinoa, joka hänen mielestään voisi johtaa samaan tulokseen. Hän alkoi taas kohdella hyvin Andréeta, otti hänet kaikille kävelyretkilleen mukaansa, piti iltaisin luonaan. Hän hyväili Andréeta, teki hänet kaikkien toisten hovineitien kateuden esineeksi.
Ja Andrée mukautui hämmästyen kaikkeen, tuntematta mitään kiitollisuutta. Hän oli kauan sitten vakuuttanut itselleen, että hän kuului kokonaan kuningattarelle, että kuningatar voisi tehdä hänelle mitä tahansa, ja mukautui siis kaikkeen.
Mutta kun naisen ärtyisyyden täytyi kohdistua johonkuhun, alkoi kuningatar kohdella hyvin pahoin Charnytä. Hän ei tälle enää puhunut lainkaan, oli hänelle tyly, koetti näyttää voivansa elää iltoja, päiviä, viikkoja huomaamattakaan, että toinen oli saapuvilla.
Mutta heti kun Charny oli poissa, tuli naisraukan sydämeen tuska. Silmät etsivät levottomina sitä, josta ne heti kääntyivät pois, kun vain huomasivat hänet.
Jos hänen tarvitsi nojata jonkun käsivarteen, jos hänen täytyi antaa jokin määräys, jos hänellä oli varaa hukata hymy, tuli kaikki se kenen muun hyvänsä osaksi. Tämä kuka tahansa oli myös aina kaunis ja hienokäytöksinen mies. Kuningatar luuli parantuvansa haavastaan haavoittamalla Charnytä.
Charny kärsi ja pysyi vaiti. Hän saattoi aina hillitä itseään. Hän ei tehnyt ainoaakaan vihaa tai kärsimättömyyttä osoittavaa liikettä näiden kamalien kärsimysten aikana.
Silloin näki kummallisen näyn, jommoisen ainoastaan naiset voivat panna toimeen ja ymmärtää.
Andrée tunsi kaikki, mitä hänen miehensä kärsi. Ja kun hän rakasti miestään sillä enkelimäisellä rakkaudella, joka ei koskaan toivo mitään, alkoi hän tätä sääliä ja ilmaisi sen.
Tästä säälistä oli seurauksena suloinen ja armelias lähestyminen. Andrée koetti lohduttaa Charnytä milloinkaan näyttämättä, että hän huomasi miehensä sitä tarvitsevan.
Ja kaikessa tässä ilmeni se hienotunteisuus, jota voi sanoa naiselliseksi, sillä vain naiset siihen pystyvät.
Marie-Antoinette, joka oli pyrkinyt hajoittamalla pääsemään valtaan, huomasikin menneensä väärään suuntaan ja liittävänsä yhteen nämä kaksi sielua, jotka hän oli toisilla keinoilla tahtonut erottaa.
Silloin tätä naista vaivasivat yön hiljaisina ja yksinäisinä hetkinä sellaiset kamalat epätoivon puuskat, että Jumala voi saada hyvin suuret ajatukset voimastaan, koska oli luonut olentoja, jotka olivat kylliksi voimakkaita kestämään sellaisia koettelemuksia.
Kuningatar olisikin varmasti menehtynyt näihin tuskiinsa, ellei hänen olisi ollut huolehdittava politiikastaan. Vuoteensa kovuutta ei valita se, jonka jäsenet ovat väsymyksestä turtuneet.
Tällaisten mielentilojen vallassa kuningatar eli, kuninkaan palattua Versaillesiin, siihen päivään asti, jolloin hän päätti ryhtyä täydellä todella käyttämään valtaansa koko laajuudessaan.
Ylpeydessään hän arveli heikontumisensa syyksi sitä henkistä painostusta, joka oli häntä naisena jonkun aikaa rasittanut.
Tälle toimintahaluiselle luonteelle oli ajatteleminen samaa kuin toiminta. Hän ryhtyi työhön viivyttelemättä. Multa se, mihin hän ryhtyi, johtikin hänet turmioon.
Kuningattaren pahaksi onneksi olivat kaikki ne tapaukset, jotka olemme nähneet, vain satunnaisia. Väkevä ja taitava käsi olisi helposti voinut kaikki parantaa, eikä ollut mistään muusta puhe kuin voimien keskittämisestä.
Kun kuningatar näki, että pariisilaiset olivat muuttuneet sotilaiksi ja näyttivät haluavan sotaa, päätti hän niille osoittaa, mikä on oikea kansalaissota.
"He ovat tähän asti olleet tekemisissä Bastiljin invalidien sekä huonosti komennettujen ja häilyvien sveitsiläisten kanssa. Nyi heille näytetään, mitä on pari hyvää kuningasmielistä ja harjoitettua rykmenttiä. Ehkä näiden rykmenttien joukossa on jo sellainen, joka on kukistanut kapinan, joka on vuodattanut verta kansalaissodassa. Kutsutaan sellainen, kaikkein tunnetuin rykmentti. Pariisilaiset käsittävät silloin, että heille myönnetään yksi ainoa pelastuksen mahdollisuus, täydellinen alistuminen."
Olihan kaikki oikeastaan vain kuninkaan ja kansalliskokouksen välistä riitaa veto-oikeudesta. Kuningas oli kahden kuukauden ajan taistellut pelastaakseen siekaleen kuninkuudestaan. Hän oli yhdessä ministeristön ja Mirabeaun kanssa koettanut heikontaa tasavaltaista kiihkoa, joka koetti hävittää kuningasvallan Ranskasta.
Kuningatar oli kyllästynyt tähän taisteluun, varsinkin sen vuoksi, että hän oli nähnyt kuninkaan jäävän tappiolle. Kuningas oli tässä taistelussa menettänyt valtansa ja kansansuosionsa jäännöksetkin ja kuningatar saanut liikanimen, pilkkanimen.
Eräs näistä kansalle oudoista sanoista, jotka juuri outoutensa vuoksi hivelevät sen korvaa, nimi, joka ei vielä ollut solvaus, mutta josta oli tulossa kaikkein verisin, sukkeluus, joka myöhemmin kävi veriseksi sanaksi:Madame Veto. [Rouva Epäys. —Suom.]
Tämä nimi kiiti vallankumouksellisten laulujen siivillä Saksaan, kauhistuttaen siellä niiden alamaisia ja ystäviä, jotka olivat Ranskaan lähettäneet saksalaisen kuningattaren ja syystä ihmettelivät, miksi häntä soimattiinItävallattareksi.
Tämä nimi joutui järjettömissä lauluissa säestämään uhrien viimeisiä huutoja ja kuolontuskia verilöylyjen päivinä. Marie-Antoinetten nimi oli tästälähin Madame Veto, siihen päivään asti, jona hän sai nimen Capetin leski.
Hän vaihtoi jo kolmannen kerran nimeä. Kun häntä ensin oli nimitettyItävallaltareksi, oli hän ollut välilläMadame Deficit.
Kun kuningatar näiden taistelujen jälkeen oli ystävilleen koettanut huomauttaa, kuinka uhkaavassa vaarassa hekin olivat, huomasi hän ainoastaan sen, että kaupungintalolta oli otettu kuusikymmentä tuhatta passia. Kuusikymmentätuhatta Pariisin ja Ranskan aatelista oli mennyt ulkomaille yhtyäkseen kuningattaren ystäviin ja sukulaisiin. Hyvin merkillinen seikka, joka oli herättänyt kuningattaren huomiota.
Hän ei tästä hetkestä alkaen ajatellutkaan muuta kuin huolellisesti valmistettua pakoa, pakosta tai olosuhteista johtuvaa pakoa, jonka tuloksena olisi pelastus, ja sitten Ranskaan jääneet uskolliset ystävät voisivat ryhtyä kansalaissotaan, s.o. rankaisemaan vallankumouksellisia.
Tuuma ei ollut huono. Se olisi varmasti onnistunut. Mutta kuningattaren takanakin valvoivat pahat voimat.
Kummallinen kohtalo! Tämä nainen, joka herätti tavattoman suurta uhrautuvaisuutta, ei missään kohdannut vaiteliaisuutta.
Pariisissa tiedettiin hänen aikovan paeta jo ennenkuin hän itsekään oli tehnyt varmaa päätöstä.
Ja kun se kerran oli tullut tietoon, ei Marie-Antoinette huomannut, että siitä hetkestä alkaen oli sen toteuttaminen mahdotonta.
Yhtäkaikki saapui kuningasmielisistä tunteistaan kuuluisa rykmentti, Flandrian rykmentti, rientomarssissa Pariisia kohden. Tätä rykmenttiä oli pyytänyt saapumaan Versaillesin valtuusto, joka väsyneenä ylimääräisiin vartioihin, tavantakaa uhatun palatsin pakolliseen vartioimiseen elintarpeitten jakamisen tähden syntyneiden alinomaisten kapinoiden vuoksi, tarvitsi toisenlaista voimaa kuin kansalliskaartin ja miliisin. Palatsia oli vaikea yksinään enää puolustaa.
Tämä Flandrian rykmentti siis saapui, ja jotta se heti saavuttaisi arvovallan, joka sille aiottiin hankkia, oli se otettava vastaan sellaisella tavalla, että se herättäisi kansan huomiota. Amiraali d'Estaing kutsui kokoon kaikki kansalliskaartin ja Versaillesissa olevien joukkojen upseerit ja läksi rykmenttiä vastaan.
Se saapui juhlallisesti Versaillesiin, kanuunoineen, telttoineen ja muonavaroineen. Tämän keskipisteen ympärille kokoontui joukko nuoria aatelismiehiä, jotka eivät kuuluneet mihinkään määrättyyn armeijaan.
He valikoivat itselleen määrätyn univormun tunteakseen toisensa, liittyivät palveluksesta vapaina oleviin upseereihin, kaikkiin Pyhän Ludvigin ritarikunnan ritareihin, jotka vaara tai varovaisuus oli tuonut Versaillesiin. Sieltä he hajaantuivat Pariisiin, joka silloin näki suureksi hämmästyksekseen keskellään joukon ihan uusia vihollisia; he olivat hävyttömiä ja tiesivät salaisuuden, joka sopivassa tilaisuudessa kyllä tuli ilmi.
Sinä hetkenä kuningas saattoi huoleti lähteä. Hänellä olisi ollut tuki, häntä olisi matkalla suojattu, ja ehkä Pariisi, joka ei vielä asiaa tarkoin tiennyt ja oli huonosti valmistautunut, olisi päästänyt hänet menemään. MuttaItävallattarenpahat henget vartioivat kaikkea.
Liège nousi kapinaan keisariaan vastaan, ja Itävallalla oli tämän tähden siksi paljon vaikeuksia, että Ranskan kuningatar unohtui.
Kuningatar puolestaan arveli, että sellaisena aikana oli hänen hienotunteisena lykättävä pakonsa tuonnemmaksi. Ja silloin asiat, jotka olivat päässeet alkuun, alkoivat kiitää hurjaa vauhtia eteenpäin.
Flandrian rykmentille annettujen suosionosoitusten jälkeen päätti henkivartiosto pitää pidot rykmentin upseereille. Nämä päivälliset, tämä juhla, määrättiin lokakuun ensimmäiseksi päiväksi. Kaikki kaupungin huomattavimmat henkilöt oli kutsuttu juhlaan.
Mistä oli puhe? Veljeytymisestä flandrialaisten sotilaitten kanssa. Miksi eivät sotilaat olisi veljeytyneet keskenään, koska piirikunnat ja maakunnatkin veljeytyvät! Oliko perustuslaissa kielto, joka esti aatelisia veljeytymästä?
Kuningas oli vielä rykmentin ylipäällikkö ja komensi sitä yksinään. Hän omisti vielä yksinään Versaillesin palatsin. Hänellä oli oikeus ottaa sinne vieraakseen kenet halusi.
Miksi hän ei olisi ottanut vastaan näitä kunnon sotilaita ja arvokkaita aatelisia, jotka saapuivat Douaistakäyttäydyttyään siellä hyvin? Eihän mikään ollut sen luonnollisempaa. Eikä se ketään kummastuttanut, saatikka säikyttänyt.
Tämän yhteisen aterian tarkoituksena oli lujittaa sitä tunnetta, joka oli kaikilla Ranskan armeijan rykmenteillä, niiden tehtävänä kun oli puolustaa vapauden ohella kuningaskuntaa.
Tiesiköhän kuningas edes, mitä oli päätetty?
Suurten tapausten jälkeen oli kuningas vapaa; hän oli tehnyt myönnytyksiä eikä enää välittänyt mistään. Häneltä oli riistetty yleisten asioiden taakka. Hän ei enää tahtonut hallita, koska toiset hallitsivat hänen puolestaan, mutta hän ei suostunut istumaan koko päiviä ikävissään.
Sillä välin kun kansalliskokous petollisesti kalvoi ja jyrsi, oli kuningas metsästysretkellä.
Kun herrat aateliset ja piispat elokuun 1 päivänä luopuivat kyyhkyslakoistaan ja läänitysoikeuksistaan, kyyhkysistään ja pergamenttikirjeistään, tahtoi kuningaskin toisten tavoin tehdä uhrauksia ja hävitti kaikki metsästyspäällikköjen toimet, mutta hän metsästi itse yhtäkaikki.
Kun Flandrian rykmentin herrat söisivät henkikaartin herrojen kanssa, olisi kuningas jokapäiväisen tapansa mukaan metsästämässä, ja ateria olisi lopetettu silloin, kun hän palaisi kotiin.
Tämä asia koski niin vähän häntä, ja hän välitti itse siitä niin vähän, että päätettiin Versaillesissa pyytää kuningattarelta lupaa saada pitää juhla palatsissa.
Kuningattaren mielestä ei ollut mitään syytä kieltää vieraanvaraisuutta flandrialaisilta sotilailta. Hän luovutti näytäntösalin ja salli, että tänä päivänä rakennettaisiin sinne irtopermanto suuremman tilan valmistamiseksi sotilaille ja heidän vierailleen.
Kun kuningatar osoittaa vieraanvaraisuutta ranskalaisille aatelismiehille, osoittaa hän sitä täydellisesti. Ruokasali oli siis saatu kuntoon; puuttui vain salonki. Kuningatar luovutti Herkules-salin.
Torstaina lokakuun ensimmäisenä päivänä, niinkuin olemme jo maininneet, pidettiin nämä pidot, jotka historiassa perin selvästi todistavat, kuinka ajattelematon tai sokea kuningasvalta oli.
Kuningas oli metsästämässä. Kuningatar oli sulkeutunut huoneeseensa alakuloisena ja mietteissään. Hän oli päättänyt olla kuuntelematta ainoatakaan lasien kilahdusta tai ainoatakaan ääntä.
Hänen poikansa oli hänellä sylissään, Andrée hänen lähellään. Kaksi naista teki huoneen nurkassa työtä. Siinä oli hänen ympäristönsä.
Vähitellen saapui linnaan häikäiseviä, sulkatöyhtöisiä, kiiltäväaseisia upseereita. Hevoset hirnuivat tallien luona, torvet soivat, Flandrian rykmentin ja henkikaartin soittokunnat täyttivät ilman sävelillä.
Versaillesin porteilla seisoi kalpea, utelias joukko, joka epäluuloisen levottomana vaani, selitteli, tutki sekä iloa että säveleitä. Silloin tällöin tulvehti kuin etäisen myrskyn tuulahduksina avoimista ovista iloisen melun keralla ruokahöyrypilviä.
Ajattelematonta oli sallia tämän nälkiintyneen kansan hengittää lihan ja viinien hajua, antaa synkän kansan nähdä iloa ja toivorikkautta.
Juhlaa jatkui kuitenkin häiriöttä. Alussa upseerit selvinä ollessaan ja kunnioittaen univormuaan olivat puhelleet hiljaa ja ryypänneet vähän. Ensimmäisen neljänneksen aikana suoritettiin ohjelma, siten kuin se edeltäpäin oli suunniteltu.
Tuotiin toinen ruokalaji.
Herra de Lusignan, Flandrian rykmentin komendantti, ehdotti kolme tervehdysmaljaa juotavaksi: Kuninkaan, kuningattaren, dauphinin ja kuninkaallisen perheen kunniaksi. Neljä kattoon asti kaikuvaa hurraahuutoa kuului ulkona olevien synkkien katselijoiden korviin.
Muuan upseeri nousi. Ehkä hän oli älykäs ja urhea mies, joka terveellä järjellään näki, mihin tämä voisi johtaa: kenties hän rehellisesti rakasti kuninkaallista perhettä, jota nyt sellaisella pauhulla juhlittiin.
Hän ymmärsi, että kaikkien näiden maljapuheiden joukosta oli unohtunut yksi, joka ehdottomasti kuului niihin. Hän ehdotti juotavaksi kansakunnan maljan.
Kuului mutinaa ja sitten pitkäaikainen huuto.
"Ei, ei!" vastasivat kaikki läsnäolevat yhtaikaa.
Ja kansakunnan malja hylättiin. Juhla sai siis oikean luonteensa, virta oikean vauhtinsa.
On sanottu ja sanotaan vieläkin, että tämän maljan ehdottaja oli vastakkaisten mielenosoitusten salainen kätyri. Olkoon kuinka tahansa, hänen sanansa saivat aikaan ikävän vaikutuksen. Kansakunnan voi vielä unohtaa. Mutta sen solvaaminen on jo liikaa. Kansakunta kostaa sen.
Kun tästä hetkestä alkaen jää oli murtunut, kun hiljaisuutta seurasivat huudot ja kiihkeät keskustelut, ei kurista enää voinut puhuakaan; sisään kutsuttiin krenatöörit, rakuunat ja sveitsiläiset, kaikki linnassa olevat tavalliset sotilaat.
Viini virtasi: se täytti kymmenen kertaa lasit. Jälkiruoka tuotiin sisään, anastettiin hyökkäämällä. Humaltuminen oli ihan yleistä. Sotilaat unohtivat kilistelevänsä maljoja upseeriensa kanssa. Se oli todellakin veljeytymisen juhla.
Kaikkialla huudettiin: Eläköön kuningas! Eläköön kuningatar! Näin paljon kukkia, näin paljon valoja, näin paljon kullatuista katoista säihkyviä välkkeitä, näin paljon riemukkaiden ajatusten valaisemia kasvoja, näin paljon silmistä loistavaa uskollisuuden välkettä! Se oli todella näky, jonka kuningatar olisi hyvin mielellään nähnyt; se olisi antanut kuninkaalle varmuutta.
Tämä onneton kuningas, tämä alakuloinen kuningatar, miksi he eivät ottaneet juhlaan osaa!
Hovipalveluksessa olevat upseerit poistuivat, juoksivat Marie-Antoinetten luo, kertoivat hänelle liioitellen kaikki, mitä olivat nähneet.
Silloin naisen sammunut katse kirkastui, ja hän nousi. Vielä oli siis uskollisuutta ja kiintymystä ranskalaisten sydämissä. Vielä oli siis toivoa.
Kuningatar loi synkän katseen ympärilleen.
Hänen ovelleen alkoi kokoontua palvelijoita. Kuningatarta pyydettiin, rukoiltiin saapumaan, ei muuta kuin vain poikkeamaan tähän juhlaan, missä kaksituhatta miestä innoissaan vakuutti jumaloivansa yksinvaltiutta.
"Kuningas on poissa", sanoi hän alakuloisesti; "minä en voi lähteä yksinäni."
"Dauphinin kanssa", sanoivat muutamat ajattelemattomat, jotka eniten pyysivät häntä lähtemään.
"Madame, madame", kuiskasi muuan ääni hänen korvaansa; "jääkää tänne, minä pyytämällä pyydän, jääkää."
Hän kääntyi; se oli Charny.
"Mitä", sanoi kuningatar, "ettekö te olekaan noiden urhoollisten miesten seurassa?"
"Olen tullut sieltä, madame. Siellä vallitsee sellainen intoilu, että se voi enemmän vahingoittaa kuin hyödyttää teidän majesteettianne."
Marie-Antoinettella oli oikkujensa päivä. Tänään hänen teki mieli toimia päinvastoin kuin Charny toivoi.
Hän katsoi kreiviin halveksivasti ja aikoi vastata hänelle pisteliäästi, kun Charny teki kunnioittavasti estävän liikkeen sanoen:
"Minä rukoilen, madame, odottakaahan edes kuninkaan neuvoa."
Hän luuli siten voittavansa aikaa.
"Kuningas! Kuningas!" huusivat monet yhtaikaa. "Kuningas palaa metsästysretkeltä."
Se oli totta.
Marie-Antoinette nousi, riensi kuningasta vastaan, jolla vielä on saappaat jalassa ja vaatteet pölyssä.
"Monsieur", sanoi hän, "tuolla vietetään juhlaa, joka on Ranskan kuninkaan arvon mukainen. Tulkaa! Tulkaa!"
Ja hän tarttui kuninkaan käsivarteen ja veti hänet mukanaan katsomattakaan Charnyn puoleen, joka raivoissaan tarttui rintaansa niin että kynnet repivät siihen naarmuja.
Taluttaen vasemmalla kädellään poikaansa kuningatar astui portaita alas. Edellä meni suuri lauma hovilaisia, jouduttaen hänen astuntaansa. Hän saapui oopperasalin ovelle sinä hetkenä, jona lasit oli täytetty kahdennenkymmenennen kerran ja ne tyhjennettiin huutaen: eläköön kuningas ja kuningatar!
Sinä hetkenä, jona kuningatar kuninkaan ja poikansa kanssa saapui oopperan permannolle, kaikui niin väkevä huuto yltympäri kuin miina olisi räjähtänyt. Huumaantuneet sotilaat, kiihoittuneet upseerit nostivat hattujaan ja miekkojaan huutaen: Eläköön kuningas! eläköön kuningatar! eläköön dauphin!
Soittokunta alkoi soittaa:Oi Rikhard, kuninkaani!
Tähän lauluun sisältyvät ajatukset olivat tulleet niin selviksi, ne kuvasivat niin täydellisesti kaikkien mietteitä, niin täydellisesti juhlan tunnelmaa, että kaikki heti laulun alussa yhtyivät siihen.
Kuningatar unohti innoissaan olevansa humalaisten miesten seurassa. Kuningas oli hämmästynyt; selvän järkensä avulla hän varsin hyvin tajusi, ettei hänen paikkansa ollut täällä, että hän asteli tietä, jota omatunto ei sallinut, mutta hän oli heikko, ja mieltä hiveli suosio ja innostus, jota hän ei ollut tottunut enää näkemään kansassaan. Hänkin antautui vähitellen yleisen innostuksen valtaan.
Charny, joka koko aterian aikana ei ollut juonut muuta kuin vettä, nousi kalpeana nähdessään kuninkaan ja kuningattaren. Hän oli toivonut, että kaikki olisi tapahtunut heistä etäällä, ja vähät silloin kaikesta; voisihan väittää sen vääräksi, peruuttaa kaikki, mutta kuninkaan ja kuningattaren läsnäolo muutti sen historiaksi.
Mutta hänen kauhunsa vielä yltyi, kun hän näki veljensä Georgesin lähestyvän kuningatarta ja hymyilyn rohkaisemana puhuvan.
Hän oli siksi kaukana, ettei voinut kuulla, mitä veli sanoi. Mutta liikkeistä hän arvasi, että se oli jokin pyyntö.
Sen kuultuaan kuningatar nyökkäsi myöntävästi ja irroittaen äkkiä kokardin, joka oli hänen päähineessään, antoi sen nuorelle miehelle.
Charny vavahti, ojensi käsivartensa ja oli huutamaisillaan.
Se ei ollut edes valkoinen kokardi, ranskalainen, jonka kuningatar ojensi ajattelemattomalle upseerille. Se oli musta kokardi, itävaltalainen, vihollisen tunnus.
Tällä kertaa ei kuningattaren teko enää ollut ajattelemattomuutta; se oli petosta.
Mutta nämä intomieliset miesraukat, jotka Jumala tahtoi tuhota, olivat niin mielettömiä, että kun Georges de Charny näytti heille mustaa kokardia, silloin ne, joilla oli valkoinen kokardi heittivät sen syrjään, ja ne, joilla oli kolmivärinen, polkivat sen jalkoihinsa.
Ja silloin huumaus kävi niin suureksi, että peläten tukehtuvansa suudelmiin ja joutuvansa niiden tallattaviksi, jotka polvistuivat heidän eteensä, Flandrian rykmentin ylhäisten vieraitten täytyi poistua omiin huoneisiinsa.
Tämä kaikki oli epäilemättä vain ranskalaista hurjuutta, jolle ranskalaiset aina ovat valmiit antamaan anteeksi, jos hurjastelu olisi päättynyt innostukseen. Mutta kun sivuutettiin innostuskin!
Olivathan nämä kunnon kuningasmieliset hyväillessään kuningasta kynsineet hiukan kansakuntaa, jonka nimessä kuninkaalle tehtiin niin paljon vääryyttä, että laulun sanat olivat täysin oikeassa:
"Ei armaalleen sais huolta tuottaa!"
Tätä laulun säveltä soitettaessa kuningas, kuningatar ja dauphin poistuivat.
Heti heidän poistuttuaan juhlan osanottajat yllyttivät toisiaan ja muuttivat juhlasalin piankin valloitetuksi kaupungiksi.
Monsieur Perceval, d'Estaingin ajutantti, viittasi soittamaan hyökkäysmerkin.
Hyökkäys ketä vastaan? Poissaolevaa vihollista vastaan!
Kansaa vastaan.
Hyökkäyssoitto, tämä ranskalaisen korville suloinen sävel, muutti Versaillesin oopperasalin taistelukentäksi ja aitioissa istuvat kauniit, helläsydämiset naiset vihollisiksi.
Huuto: "hyökätkää!" kaikui sadoista suista, ja aitioihin alettiin kiivetä. Totta kyllä olivat hyökkääjät kaikkea muuta kuin peloittavat, ja piiritetyt ojensivat heille kätensä.
Ensimmäiseksi saapui parvekkeelle muuan flandrialainen krenatööri.Perceval otti ristin napinreiästään ja kiinnitti sen hänen rintaansa.Totta kyllä se oli limburgilainen risti, sellainen, joka ei oleoikeastaan mikään risti.
Ja tämä kaikki tapahtui itävaltalaisten värien vallitessa, kansallista kokardia kirotessa.
Sieltä täältä kuului uhkaavia huutoja. Mutta nämä huudot, yhtyen laulajien karjuntaan, piirittäjien hurraahuutoihin, torvien räikynään, kaikuivat uhkaavina kansan korviin, joka kuunteli ovilla, ensiksi hämmästyen ja sitten suuttuen.
Sitten levisi tieto ulkosalle, torille, sitten kaduille, että musta kokardi oli tullut valkoisen kokardin sijaan, ja että kolmivärinen oli tallattu maahan.
Saatiin tietää, että muuan kansalliskaartin upseeri, joka kaikista uhkauksista huolimatta oli säilyttänyt kolmivärisen kokardinsa, oli saanut pahan haavan kuninkaan huoneistossa.
Siellä täällä kerrottiin, että yksi ainoa upseeri oli liikkumatta ja surullisena seisonut tämän salin ohella, joka oli muuttunut sirkukseksi, missä kaikki nämä miehet juoksivat raivoissaan. Hän oli katsellut, kuunnellut, astunut uskollisena sotilaana esiin, alistunut enemmistön kaikkivaltaan, ottaen niskoilleen toisten syyn, ottaen edesvastuun kaikesta siitä, mitä armeija Flandrian rykmentin upseerien edustamana oli tehnyt luvatonta. Mutta tämän hullujen keskellä olleen ainoan viisaan upseerin nimeä ei mainittu. Ja jos olisi mainittu, ei kukaan olisi uskonut, että kreivi de Charny, kuningattaren suosikki, oli ollut se, joka valmiina kuolemaan kuningattaren puolesta oli eniten kärsinyt hänen menettelystään.
Kuningatar puolestaan oli palannut huoneisiinsa huumaantuneena tämän kohtauksen taikavaikutuksesta. Hänen ympärilleen kokoontui piankin suuri lauma hoviherroja ja ihailijoita.
"Näettehän", sanottiin hänelle, "näettehän, millainen on oikeastaan joukkomme mieliala. Kun teille puhutaan kansan raivosta anarkististen ihanteiden puolesta, näettehän, ettei se voi taistella ranskalaisten sotilaitten voimakasta, kuningasvaltaa suosivaa intoa vastaan."
Ja kun kaikki nämä sanat sisälsivät juuri sen, mitä kuningatar salaa toivoi, antautui hän haaveittensa valtaan huomaamattakaan, että Charny oli jäänyt kauas hänestä.
Vähitellen melu kuitenkin taukosi. Uni sammutti kaikki juopumuksen virvatulet, kaikki kuvittelut. Kun kuningas ennen levollemenoa kävi tapaamassa kuningatarta, sanoi hän nämä syvää viisautta ilmaisevat sanat: "Saamme nähdä huomenna."
Mikä ajattelemattomuus! Kaikki muut paitsi kuningatar olisivat käsittäneet nämä sanat viisaaksi neuvoksi. Mutta Marie-Antoinettessa ne elähdyttivät puoliksi kuivettuneet vastustuksen ja uhman lähteet.
"Se on totta", ajatteli hän kuninkaan poistuttua, "tämä nyt palatsiin tänä iltana suljettu liekki leviää yöllä Versaillesiin ja sytyttää huomenna koko Ranskan tuleen. Kaikki nämä upseerit, nämä sotilaat, jotka tänä iltana antoivat minulle hehkuvia todistuksia uskollisuudestaan, saavat petturin, kansakuntaa vastaan kapinoivan nimen. Heitä sanotaan isänmaan murhaajiksi, näitä aatelissukujen johtohenkilöitä mainitaan Pittin ja Koburgin kätyreitten apulaisiksi, kuningasvallan kiertotähdiksi, barbaareiksi, pohjoisesta tulleiksi raakalaisiksi. Jokainen näistä päistä, joka otti hattuunsa mustan kokardin, on määrätty koristamaan lyhtypatsaita Grève-torilla. Jokaisen näistä rinnoista, joista kauniina kaikui huuto: eläköön kuningatar! lävistää ensimmäisessä kahakassa katala puukko tai inhoittava peitsi. Ja taas olen minä, yhä vain minä, saanut kaiken tämän aikaan. Minä tuomitsen näin kuolemaan monta kunnon palvelijaa, minä, loukkaamaton kuningatar, jolle edessä teeskennellään, mutta jota takana vihan vimmassa solvaistaan. Ei, ennenkuin olen siihen määrään kiittämätön ainoita ja viimeisiä ystäviä kohtaan, ennenkuin olen niin raukkamainen ja sydämetön, otan kaiken syyn niskoilleni. Minun tähteni tämä kaikki on tapahtunut, minä siis otan myös kaikki vihatkin vastaan. Saamme nähdä, kuinka pitkälle viha vie, saamme nähdä, kuinka korkealle valtaistuimeni portaille uskaltaa tuo likainen virta kohota."
Kun kuningatarta kerran kiihoitti synkistä tuumista raskas unettomuus, ei voinut olla epäilystäkään siitä, millaiseksi seuraava päivä kävisi.
Seuraava päivä saapui katumuksen synkistämänä, napinan täyttämällä. Silloin kansalliskaarti, jolle kuningatar oli lahjoittanut lipun, tuli päät kumarassa ja hämärin katsein kiittämään hänen majesteettiansa.
Helposti huomasi näiden miesten käytöksestä, että he eivät hyväksyneet eilisiä tapauksia, ja että he olisivat niitä suoraan moittineet, jos olisivat uskaltaneet. He olivat ottaneet osaa kulkueeseen, olleet ottamassa vastaan Flandrian rykmenttiä, saaneet kutsun saapua juhlaan ja saapuneetkin. Mutta kun he olivat suuremmassa määrässä kansalaisia kuin sotilaita, olivat he pitojen aikana tohtineet tehdä yrmeitä huomautuksia, joita ei kuitenkaan otettu varteen. Nämä huomautukset olivat nyt muuttuneet moitteeksi, soimaukseksi.