Saapuessaan palatsiin kiittämään kuningatarta oli heidän mukanaan suuri väenpaljous.
Olosuhteiden vakavuus sai aikaan sen, että lipun antaminen tuli vaikuttavaksi tilaisuudeksi. Molemmin puolin saaliin nähdä, kenen kanssa oltiin tekemisissä.
Omasta puolestaan kaikki sotilaat ja upseerit, jotka eilen olivat panneet itsensä vaaraan, tahtoivat tietää, missä määrin kuningatar kannatti heidän ajattelematonta mielenosoitustaan. He olivat asettuneet seisomaan vastapäätä tätä loukkaantunutta kansaa, jota he eilen olivat solvaisseet, saadakseen ensimmäisinä kuulla palatsista kaikuvat viralliset sanat.
Vastavallankumouksen koko edesvastuu oli siis nyt kuningattaren niskoilla.
Hän saattoi kuitenkin vielä väistää edesvastuun, estää onnettomuuden. Mutta hän, ylpeän rotunsa ylpeimpänä jäsenenä, loi kirkkaan loistavan, varman katseen ympärilleen, ystäviinsä ja vihamiehiinsä ja kääntyi seuraavin sanoin kansalliskaartin upseerien puoleen:
"Hyvät herrat", sanoi hän, "olen hyvin onnellinen saadessani lahjoittaa teille tämän lipun. Kansakunnan ja armeijan tulee rakastaa kuningasta yhtä paljon kuin minä rakastan kansakuntaa ja armeijaa.Olen ollut ihastuksissani eilispäivästä."
Kuningattaren lausuessa nämä sanat kirkkaalla äänellä, kuului joukosta mutinaa ja voimakas kättentaputus paukahti sotilaitten riveistä.
"Hän kannattaa meitä", ajattelivat toiset.
"Hän pettää meidät", miettivät toiset.
Siis teille, kuningatarparka, ei tuo lokakuun ensimmäisen päivän ilta ollutkaan mitään odottamatonta. Siis, te, onneton kuningatar, ette paheksinut eilistä päivää, ette sitä kadu.
Sensijaan että olisitte sitä katunut, olittekin siitä ihastunut!
Charny, joka seisoi eräässä ryhmässä, kuuli suureksi surukseen tämän hyväksymisen, vieläpä henkikaartin juominkien ylistämisenkin.
Kääntäessään silmänsä joukon puoleen, kuningatar kohtasi nuoren miehen katseen, ja hän tarkasti rakastettunsa ilmeitä nähdäkseen, minkä vaikutuksen hän oli puheellaan tehnyt.
"Ehkä olenkin urhoollinen?" tahtoi hän sanoa.
"Madame, pikemmin olette hullu kuin urhoollinen", vastasi kreivin tuskan synkistämä ilme.
Versaillesissa valmisteltiin sankarillista mielialaa kansaa vastaan. Pariisissa koottiin ratsuväkeä hovia vastaan. Mutta tämä ratsuväki kuljeksi kaduilla. Nämä kansan ritarit kulkivat ryysyisinä, käsi miekan kahvassa tai pistoolin varressa, ajatellen tyhjiä taskujaan ja kurisevia vatsojaan.
Kun Versaillesissa juotiin liian paljon, ei Pariisissa ollut edes kylliksi ruokaa. Versaillesin pöydissä oli liiaksi viiniä. Pariisin leipureilla ei ollut kylliksi jauhoja.
Kummallinen seikka! Tämä suuri sokeus saisi meikäläiset politikoitsijat, jotka ovat tottuneet näkemään monen valtaistuimen sortumisen, säälistä hymyilemään.
Valmistaa vastavallankumousta ja kiihoittaa taisteluun nälkäisiä ihmisiä! Onhan selvää, sanoo historia, jonka on täytynyt ruveta materialistiseksi filosofiksi, että kansa ei milloinkaan taistele hurjemmin kuin päivällistä syömättä.
Olihan kuitenkin helppo antaa kansalle leipää, ja Versaillesin leipä olisi silloin tuntunut vähemmän katkeralta.
Mutta Corbeilin jauhot eivät saapuneet. Corbeil on niin kovin kaukana Versaillesista! Kukahan kuninkaan ja kuningattaren seurassa olisi ajatellut Corbeilia?
Kaikeksi onnettomuudeksi oli tämän hovin huolimattomuuden tähden nälänhätä, niin vaikeasti nukkuva ja niin helposti heräävä kummitus, tullut kalpeana ja huolestuttavana Pariisin kaduille. Se kuuntelee kaikissa kadunkulmissa, kokoo joukkonsa kiertolaisista ja pahantekijöistä, painaa kasvonsa rikkaitten ja virkailijoitten ikkunaruutuja vasten.
Miehet muistavat kahakoita, jotka maksavat paljon verta, muistavat Bastiljin, Foulonin, Berthierin ja Flessellesin, pelkäävät saavansa kerran vielä murhaajan nimen ja odottavat.
Mutta naiset eivät tähän asti ole vielä tehneet muuta kuin kärsineet kolminkertaisesti: Lapsensa puolesta, joka itkee ja on kärsimätön, koska se ei tunne nälän syytä, ja joka sanoo: Miksi et anna minulle, leipää? Miehensä puolesta, joka synkkänä ja vaiteliaana lähtee aamulla kotoa palatakseen illalla vielä synkempänä ja vaiteliaampana. Lopuksi omasta puolestaan, ajatellen kaikkia perheellisiä ja äidillisiä kärsimyksiään. Mutta nyt naiset tahtovat päästä kostamaan, palvella isänmaata omalla tavallaan.
Naisethan olivat saaneet aikaan lokakuun ensimmäisen päivän Versaillesissa. Naisten vuoro oli panna toimeen lokakuun viides päivä Pariisissa. Gilbert ja Billot olivat Palais-Royalissa Foyn kahvilassa. Siellä tehtiin päätöksiä. Äkkiä kahvilan ovi aukeni; muuan nainen syöksyi sisään kauhuissaan. Hän ilmoitti nähneensä miehiä valkoisine ja mustine kokardeilleen, jotka olivat tulleet Versaillesista Pariisiin. Hän puhui yleisestä vaarasta.
Muistammehan, mitä Charny oli sanonut kuningattarelle:
"Madame, silloin on syytä pelätä, kun naiset sekaantuvat asiaan."
Se oli Gilbertinkin mielipide.
Nähdessään siis naisten sekaantuvan asiaan hän kääntyi Billotin puoleen ja sanoi vain tämän sanan:
"Kaupungintalolle!"
Sen keskustelun jälkeen, joka oli ollut Billotin, Gilbertin ja Pitounvälillä ja jonka seurauksena oli Pitoun paluu pienen SébastienGilbertin seurassa Villers-Cotteretsiin, Billot totteli jokaistaGilbertin viittausta ja sanaa, sillä hän ymmärsi olevansa voima,Gilbertin edustaessa järkeä.
Molemmat riensivät kahvilasta, menivät Palais-Royalin puiston poikki, sitten Fontaines-pihan halki Saint-Honoré-kadulle. Hallien kohdalla he näkivät nuoren tytön, joka pärryttäen rumpua tuli Bourdonnais-kadulta. Gilbert pysähtyi ihmeissään.
"Mitä tämä tietää?" kysyi hän.
"Näettehän itse, tohtori", sanoi Billot: "nuori tyttö pärryttää rumpua jokseenkin hyvin."
"Hän on kai kadottanut jonkun ruuvin", sanoi eräs ohikulkija.
"Hän on hyvin kalpea", sanoi Billot.
"Kysykää häneltä, mitä hän tahtoo", lausui Gilbert.
"Kaunis tyttö", sanoi Billot, "miksi noin soitatte rumpua?"
"Minun on nälkä!" vastasi nuori tyttö heikolla ja kimakalla äänellä.Ja hän jatkoi matkaansa soittaen rumpuaan.
Gilbert oli kuullut vastauksen.
"Tämä alkaa näyttää peloittavalta", sanoi hän.
Ja hän katsoi tarkemmin naisia, jotka seurasivat rumpua lyövää tyttöä. He olivat laihoja, horjuvia, epätoivoisen näköisiä.
Näiden naisten joukossa oli sellaisia, jotka eivät olleet syöneet kolmeenkymmeneen tuntiin. Ja sieltä kuului toisinaan huuto, joka uhkasi heikkoudellaankin, sillä tämän huudon saattoi kuulla tulevan nälkiintyneistä suista.
"Versaillesiin!" huusivat he, "Versaillesiin!"
Ja matkallaan he viittasivat kaikille vastaan tuleville naisille, ja kaikille, jotka he näkivät ikkunoissa.
Vaunut ajoivat ohitse; niissä istuikaksi vallasnaista, jotka pistivät päänsä vaunujen ikkunasta ja alkoivat nauraa.
Rummuttajan kulkue pysähtyi. Parikymmentä naista hyökkäsi vaunujen ovelle, pakotti naiset astumaan kadulle ja liittymään heidän joukkoonsa. Kun he vastustelivat ja estelivät, sai pari kovaa korvapuustia heidät heti tottelemaan.
Näiden naisten jäljestä, jotka etenivät hitaasti, sillä he kokosivat joukkoa pitkin matkaa, asteli mies molemmat kädet housuntaskuissa.
Tämä laihan ja kalpean näköinen, pitkä ja hoikka mies oli puettu teräsharmaaseen takkiin ja mustiin housuihin ja liiveihin. Päässään hänellä oli pieni kolmikulmainen hattu, joka oli hiukan viistossa otsalla. Pitkä miekka kalisi hänen laihoja, mutta voimakkaita sääriään vasten.
"Minähän tunnen tuon miehen", sanoi Billot; "olen nähnyt hänet kaikissa kahakoissa."
"Se on vahtimestari Maillard", sanoi Gilbert.
"Niin onkin, sama, joka minun jäljestäni astui lautaa pitkinBastiljiin. Hän oli minua taitavampi, ei pudonnut vallihautaan."
Maillard katosi naisten keralla kadunkulman taakse.
Billotin teki mieli seurata Maillardia, mutta Gilbert vei hänet mukanaan kaupungintalolle.
Hän oli varma siitä, että sinne jokainen kapina lopulta päättyisi, pankootpa sen toimeen miehet tai naiset. Hän ei seurannut virran rantaa, vaan meni suoraan sen suulle.
Kaupungintalolla tiedettiin, mitä Pariisissa tapahtui. Mutta siitä ei suuriakaan välitetty. Mitä välittikään hidasverinen Bailly ja aristokraattinen Lafayette siitä että nainen oli ryhtynyt rumpua pärryttämään! Sehän oli vain liian varhaista karnevaalia, ei mitään muuta.
Mutta kun tämän rummuttavan tytön jäljestä näkyi saapuvan kaksi tai kolmetuhatta naista, kun joka hetki suurenevan joukon rinnalla näki astelevan yhtä suuren joukon miehiä, jotka hymyilivät synkästi ja pitivät kamalia aseitaan lepoasennossa; kun käsitti, että nämä miehet hymyilivät edeltäpäin kaikelle sille pahalle, mitä nämä naiset saisivat aikaan ja mitä oli sitä vaikeampi korjata, koska järjestysvalta ei ryhtyisi mihinkään, ennenkuin tämä paha olisi tehty eikä laki jälkeenpäin sitä rankaisisi, alettiin ymmärtää tilanteen vakavuus. He hymyilivät sen vuoksi, että mielellään näkivät yhteiskunnan vaarattomamman puolen tekevän sen, mitä he eivät olleet uskaltaneet tehdä.
Puolen tunnin päästä oli kymmenentuhatta naista kokoontunut Grève-torille. He alkoivat neuvotella, kädet kupeilla, huomattuaan olevansa kylliksi taajalukuisina koolla.
Neuvottelu ei ollut rauhallinen. Neuvottelijat olivat pääasiassa porttivahteja, hallimyyjättäriä ja yleisiä naisia. Monet heistä olivat kuningasmielisiä, ja sensijaan, että olisivat tehneet pahaa kuninkaalle tai kuningattarelle, he olisivat olleet valmiit kuolemaan heidän puolestaan. Tämän oudon väittelyn kohu kuului Notre-Damen hiljaisille torneille asti, jotka nähtyään hyvin paljon valmistautuivat näkemään vieläkin erikoisempaa.
Neuvottelun tulos oli seuraava: "Kärventäkäämme kaupungintaloa, missä kirjoitellaan paljon papereita, joilla estetään meitä joka päivä syömästä."
Juuri sinä hetkenä tuomittiin kaupungintalossa leipuria, joka oli myynyt väärin punnitsemaansa leipää.
Ymmärtäähän, että mitä kalliimpaa leipä on, sitä parempi on käyttää tällaisia keinoja, mutta mitä tuottavampi on sellainen keino, sitä vaarallisempi se myös on. Seurauksena olikin, että lyhtytolpan luona muutamat odottivat vanhan tottumuksen mukaan uusi köysi kädessään leipuria.
Kaupungintalon vartiosto koetti pelastaa onnetonta ja käytti kaikki keinonsa. Mutta olemmehan nähneet, että viime aikoina ei tällaisesta ihmisystävällisestä auttamisesta ollut mitään hyötyä.
Naiset hyökkäsivät vartioston kimppuun, hajoittivat sen, tunkeutuivat kaupungintaloon ja alkoivat ryöstää.
He tahtoivat heittää Seine-virtaan kaikki, mitä löysivät, ja polttaa torilla sen, mitä eivät voineet kuljettaa pois. Siis miehet veteen ja talo tuleen! Siinä oli paljon tehtävää. Kaupungintalossa oli paljon kaikenlaista. Siellä oli ensiksikin 300 valitsijaa. Siellä olivat apulaiset. Siellä olivat pormestarit.
"Kestää kauan, ennenkuin ennätämme ne kaikki heittää veteen", sanoi muuan järkevä nainen, jolla oli kiire.
"Eipä silti, etteivät he sitä ansaitsisi", sanoi toinen.
"Mutta meillä ei ole siihen aikaa."
"Polttakaamme siis kaikki", sanoi eräs; "se on selvintä."
Etsittiin sytykkeitä, pyydettiin tulta. Ja tätä odotellessa, jotta aika ei menisi hukkaan, hirtettiin huvin vuoksi muuan apotti, apotti Lefèvre Ormessonista.
Kaikeksi onneksi harmaapukuinen mies oli saapuvilla. Hän leikkasi nuoran poikki, apotti putosi seitsemäntoista jalan korkeudesta, nyrjäytti jalkansa ja poistui ontuen kaikkien raivottarien nauraessa.
Apotti pääsi näin rauhallisesti poistumaan siksi, että soihdut oli sytytetty, että sytyttäjillä oli jo soihdut käsissään, että he jo lähensivät niitä arkistoon ja että kymmenen minuutin päästä kaikki olisi tulessa.
Äkkiä harmaapukuinen mies syöksyi esiin ja riisti kekäleet sekä soihdut naisten käsistä. Naiset vastustelivat, hän löi näitä soihduilla, ja tulen syttyessä hameisiin hän sammutti liekin, joka jo oli syttynyt papereihin.
Kuka olikaan tuo mies, joka tällä tavalla vastusti kymmenentuhannen raivoisan olennon tahtoa?
Miksi he sallivat tämän miehen komennella? Apotti Lefèvre hirtettiin puoliksi; tämä mies kaiketi hirtettäisiin kokonaan, koska hän ei silloin olisi itse sitä estämässä.
Tämän jälkeen kuului hirveä huuto, joka uhkasi häntä kuolemalla. Ja uhkaukseen liittyi teko. Naiset ympäröivät harmaapukuisen miehen heittäen hänen kaulaansa köyden.
Mutta Billot oli juossut avuksi. Hän aikoi tehdä Maillardille saman palveluksen, jonka tämä oli tehnyt apotille.
Hän tarttui köyteen, ja leikkasi sen parista kolmesta kohdasta poikki hyvin terävällä puukolla, jota nyt käytettiin köyden katkomiseen, mutta joka äärimmäisessä tilassa voisi väkevän käden pitelemänä tehdä muutakin. Ja leikatessaan köyden niin moneksi kappaleeksi kuin suinkin Billot huusi:
"Onnettomat, ettekö tunne yhtä Bastiljin valloittajista! Hän on sama, joka lautaa myöten meni noutamaan antautumispaperia minun jouduttuani vallihautaan rämpimään? Ettekö tunne herra Maillardia?"
Kuullessaan tämän tutun ja pelätyn nimen, kaikki naiset pysähtyivät, katsoivat toisiinsa ja pyyhkivät otsaansa.
Olihan työ ollut raskasta, ja vaikka nyt oli lokakuu, sai hikoilla sitä tehdessään.
"Bastiljin valloittaja! Vieläpä herra Maillard, Châteletîn vahtimestari! Eläköön herra Maillard!"
Uhkaukset muuttuvat hyväilyksi. He syleilevät Maillardia ja huutavat: eläköön Maillard!
Maillard puristaa Billotin kättä ja katsoo häneen. Kädenpuristus merkitsee: Me olemme ystäviä! Katse merkitsee: Jos joskus tarvitsette minua, niin luottakaa minuun!
Maillard on taas saanut tavattoman suuren vaikutusvallan näihin naisiin, ja se johtuu siitä, että naiset tietävät varsin hyvin Maillardilla olevan pikku syntejä heille anteeksiannettavana.
Mutta Maillard on vanha kansanmeren purjehtija. Hän tuntee tämän esikaupunkien meren, joka yhden puuskan vaikutuksesta nousee ja yhden sanan vaikutuksesta tyyntyy. Hän tietää, millä tavoin on ihmismeren aalloille puhuttava, kun vain annetaan tilaisuus puhua.
Nyt juuri onkin sopiva puhumisen hetki. Kaikki vaikeneva Maillardin ympärillä.
Maillard ei tahdo, että pariisilaiset hävittävät valtuuston, koska se on ainoa valta, joka heitä suojelee. Hän ei tahdo, että hävitetään siviililuettelot, koska ne ovat ainoita, jotka todistavat, etteivät heidän lapsensa ole äpäriä.
Maillardin erikoinen, pureva, leikillinen puhe vaikuttaa.
Ei ketään tapeta, ei mitään polteta. Mutta Versaillesiin he tahtovat mennä.
Siellä on pahan alku, siellä tanssitaan samaan aikaan, kunPariisissa nähdään nälkää. Versailleshan nielee kaikki. Pariisiltapuuttuu viljaa ja jauhoja, sillä vilja menee Corbeilista suoraanVersaillesiin Pariisissa pysähtymättä.
Niin ei olisi asianlaita, josleipuri, leipurin vaimojapikku oppipoikaolisivat Pariisissa. Näillä nimillä tarkoitetaan kuningasta, kuningatarta ja dauphinia, luonnollisia kansan leivän jakajia.
Siis mennään Versaillesiin.
Koska naiset ovat järjestyneet joukoksi, koska heillä on pyssyjä, kanuunia ja ruutia ja niillä, joilla ei ole pyssyjä eikä ruutia, on peitsiä ja heinähankoja, pitää nyt saada kenraali.
Miksi he eivät saisi? Onhan kansalliskaartillakin.
Lafayette on miesten kenraali. Maillardista tulee naisten kenraali.
Lafayette komentaa laiskoja krenatöörejä, jotka näyttävät reserviläisiltä: niin vähän he toimivat silloin, kuin olisi paljon tehtävää. Maillard sensijaan saa komennettavakseen toimivan armeijan.
Hymyilemättä, silmää räpäyttämättä Maillard suostuu. Hän on Pariisin naisten ylikenraali.
Taistelusta ei tule pitkä, mutta ratkaiseva.
Maillardilla oli todellakin komennettavanaan armeija.
Sillä oli kanuunia, joissa kyllä ei ollut lavetteja eikä pyöriä, mutta ne oli pantu rattaille. Sillä oli pyssyjä; monesta puuttui kyllä liipaisin tai hana, mutta kaikissa oli pistin. Sillä oli suuri määrä kaikenlaisia kömpelöitä aseita, mutta ne olivat sittenkin aseita. Sillä oli ruutia nenäliinoissa, päähineissä ja taskuissa, ja keskellä tätä elävää ruutikellaria kulkivat kanuunansytyttäjät palavine sytyttimineen.
On suoranainen ihme, ettei koko armeija tällä merkillisellä matkallaan räjähtänyt ilmaan.
Maillard arvosteli yhdellä silmäyksellä armeijansa ominaisuuksia. Hän huomasi, että ainoa, mitä hän voi tehdä, oli estää sitä jäämästä paikalleen Pariisiin, johdattaa se Versaillesiin ja sinne tultuaan estää se paha, mitä se voisi saada aikaan.
Tämä tehtävä on vaikea, sankarillinen, mutta Maillard toteuttaa sen.
Hän siis menee torille ja ottaa nuoren tytön kaulaan ripustetun rummun.
Nälkään kuolemaisillaan nuori tyttö ei jaksa sitä enää kantaa. Hän antaa rummun, horjuu pitkin seinäviertä ja vaipuu maahan, pää kiveä vasten. Surullinen päänalainen… nälän päänalainen…
Maillard kysyy tämän naisen nimeä. Hänen nimensä on Madeleine Chambry. Hän on veistellyt puuesineitä kirkkoja varten. Mutta kuka nyt ajatteleekaan lahjoittaa kirkoille kauniita tuoleja, kauniita kuvapatsaita, kauniita korkokuvia, 15. vuosisadan mestariteoksia?
Nälkään kuolemaisillaan hän meni kukkakauppiaaksi Palais-Royaliin. Mutta kuka ostaa kukkia, kun ei ole rahaa, millä ostaa leipää? Kukat, kauniit tähdet rauhan ja runsauden taivaalla kuolevat myrskyjen ja vallankumousten tuulissa.
Kun hän ei enää voinut veistää puusta hedelmiä eikä myydä ruusuja, jasmineja ja liljoja, tarttui hän rumpuun ja pärrytti nälän kamalan merkkisoiton.
Hänet on vietävä Versaillesiin, sillä hänhän on koonnut tämän surullisen lähetystön, mutta kun hän on liian heikko kävelläkseen, kuljetetaan hänet sinne rattailla.
Versaillesiin tultua pyydetään, että hän pääsee kahdentoista muun naisen kanssa palatsiin. Siellä hänen on esiinnyttävä puhujana, hänen on nälkiintyneenä kuninkaalle puhuttava nälkiintyneitten puolesta.
Kaikki taputtavat käsiään kuultuaan Maillardin ehdotuksen.
Tällä tavalla Maillard muutamalla lauseella on jo muuttanut vihamieliset aikeet toisiksi.
Ei kukaan tiennyt, miksi mennään Versaillesiin, ei kukaan tiennyt, mitä siellä tehdään.
Nyt se tiedetään: mennään Versaillesiin, jotta kahdentoista naisen suuruinen lähetystö, ja sen etunenässä Madeleine Chambry rukoilisi kuningastanälän nimessäarmahtamaan kansaansa.
Noin seitsemäntuhatta naista on koolla. He lähtevät matkalle, kulkevat pitkin rantakatuja.
Mutta Tuilerien kohdalle tultua kuuluu hirveää huutoa.
Maillard nousee pengermälle nähdäkseen paremmin joukkonsa.
"Mitä te tahdotte?" kysyy hän.
"Me tahdomme mennä Tuileriein läpi."
"Se on mahdotonta", sanoo Maillard.
"Ja miksi se on mahdotonta?" huutaa seitsemäntuhatta ääntä.
"Siksi, että Tuilerie on kuninkaan talo ja hänen puutarhansa, siksi, että kuninkaan luvatta meneminen puutarhan poikki on kuninkaan loukkaamista, siksi, että loukkaamalla kuninkaan persoonaa loukataan meidän kaikkien vapautta."
"Pyytäkää siis lupaa vartijalta", sanovat naiset.
Maillard menee vartijan luo kolmikolkkainen hattu kädessään.
"Hyvä ystävä", sanoo hän, "sallitteko näiden naisten mennä Tuileriein läpi? Me menemme vain käytävää pitkin eikä mitään vahinkoa tehdä istutuksille eikä kukille."
Vastaukseksi paljastaa vartija pitkän miekkansa ja hyökkää Maillardia kohden. Maillard vetää omansa, joka on jalkaa lyhyempi. Tällä välin eräs nainen lähestyy vartijaa ja iskemällä häntä luudanvarrella päähän kaataa hänet Maillardin jalkoihin.
Maillard pistää oman miekkansa tuppeen, ottaa vartijan miekan kainaloonsa ja eräältä naiselta pyssyn toiseen kainaloonsa, sieppaa taistelun aikana pudonneen hattunsa ja lähtee Tuileriein läpi, missä hänen lupauksensa mukaisesti ei tehty mitään vahinkoa.
Antakaamme heidän jatkaa matkaansa Cours-la-Reinen kautta Sèvresia kohden, missä he jakaantuvat kahteen joukkueeseen, ja katsokaamme, mitä tapahtui Pariisissa.
Nämä seitsemäntuhatta naista eivät olleet turhaan hukuttamaisillaan valitsijoita, hirttämäisillään apotti Lefèvreä ja Maillardia, ja polttamaisillaan kaupungintaloa, saamatta aikaan jonkinlaista hälinää.
Kuultuaan melun, joka ulottui kaupungin kaukaisimpiin osiin, riensi Lafayette paikalle. Hän piti Mars-kentällä jonkinmoista sotilastarkastusta. Kello kahdeksasta asti aamulla hän oli ollut hevosen selässä. Hän saapui kaupungintalolle puolenpäivän aikaan.
Aikakauden pilapiirtäjät kuvasivat Lafayetten kentauriksi. Ruumiina oli hänen valkoinen hevosensa, josta hänet tunnettiin. Pää oli kansalliskaartin päällikön pää.
Vallankumouksen alettua Lafayette puhui hevosen selästä, söi hevosen selässä, komensi hevosen selässä. Toisinaan hän sattui nukkumaankin hevosen selässä. Kun hänen siis joskus onnistui päästä vuoteeseen nukkumaan, nukkui hän hyvin.
Kun Lafayette tuli Pelletier-rantakadulle, pidätti hänet mies, joka ratsasti oivallisella kilpa-ajohevosella.
Tämä mies oli Gilbert. Hän meni Versaillesiin ilmoittamaan kuninkaalle uhkaavasta vaarasta ja asettumaan hänen käytettäväkseen.
Parilla sanalla hän kertoi kaikki Lafayettelle. Sitten kumpikin jatkoi matkaansa, Lafayette kaupungintaloa, Gilbert Versaillesia kohden. Naisten marssiessa virran oikeaa rantaa hän ratsasti pitkin vasenta.
Kaupungintalon tori, josta naiset olivat poistuneet, oli nyt tullut täyteen miehiä. Nämä olivat kansalliskaartilaisia, palkattuja tai palkkaamattomia, pääasiassa entisen ranskalaisen kaartin miehiä. He olivat menneet kansan riveihin ja siten kadottaneet kuninkaan kaartin etuoikeudet, jotka henkikaarti ja sveitsiläiset olivat perineet.
Naisten melun sijaan oli tullut hätäkellon soitto ja yleinen kokoontuminen.
Lafayette meni tämän joukon halki, nousi ratsun selästä portaiden juurella ja välittämättä kättentaputuksista ja uhkaavista huudoista, jotka hänen ilmestyessään kaikuivat, ryhtyi sanelemaan kirjettä kuninkaalle, kertoakseen aamulla tapahtuneesta kapinasta.
Hän oli päässyt kirjeen kuudenteen riviin, kun huoneen ovi aukeni äkkiä. Lafayette kohotti katseensa. Krenatöörien lähetystö pyysi päästä kenraalin puheille.
Lafayette viittasi lähetystöä astumaan sisään, ja se tulikin. Puhetta pitämään valittu krenatööri astui pöydän luo.
"Kenraali", sanoi hän varmalla äänellä, "me edustamme kymmentä krenatöörikomppaniaa. Emme usko teitä petturiksi mutta uskomme, että hallitus pettää meitä. Jo on aika lopettaa tämä. Emme voi kääntää painettejamme naisia vastaan, jotka pyytävät leipää. Elintarvekomitea joko tekee vääryyttä tai on kykenemätön. Olkoon miten tahansa, muutos on saatava aikaan. Kansa on onneton, ja onnettomuuden alkusyy on Versaillesissa. Kuningas on noudettava Pariisiin, Flandrian rykmentti ja henkivartiosto pitää hajoittaa, sillä ne ovat polkeneet jalkoihinsa kansalliskokardin. Jos kuningas on liian heikko kantamaan kruunua, luopukoon siitä. Me kruunaamme hänen poikansa. Nimitetään holhoojahallitus ja kaikki käy hyvin."
Lafayette katsoi kummastuneena puhujaan. Hän oli nähnyt kapinoita, itkenyt murhien tähden, mutta nyt vasta ensi kerran vallankumouksellinen henkäisy osui suoraan hänen kasvoilleen.
Kun kansa pitää kuninkaan erottamista mahdollisena, kummastuttaa seLafayettea, jopa saa aikaan enemmänkin: saattaa hänet ymmälle.
"Mitä", huudahti hän, "aiotteko siis ryhtyä sotaan kuningasta vastaan ja pakottaa hänet luopumaan kruunustaan?"
"Kenraali", vastasi puhuja, "me rakastamme ja kunnioitamme kuningasta; ikäväähän olisi, jos hän jättäisi meidät, sillä me rakastamme häntä paljon. Mutta jos hän meidät jättää niin onhan meillä dauphin."
"Hyvät herrat, hyvät herrat", sanoi Lafayette, "varokaa mitä teette. Te kajoatte kruunuun, ja velvollisuuteni kieltää minua sellaista suvaitsemasta."
"Kenraali", vastasi kansalliskaartilainen, "me olisimme valmiit uhraamaan viimeisen veripisaramme teidän tähtenne. Mutta kansa on onneton, ja onnettomuuden alkusyy on Versaillesissa; meidän pitää mennä tuomaan kuningas Pariisiin, sillä kansa tahtoo niin."
Lafayette huomaa, että hänen on pantava persoonallisuutensa vaaraan.Sen välttämättömyyden edestä hän ei koskaan ollut väistynyt.
Hän menee kaupungintalon edessä olevalle torille ja aikoo puhua kansalle, mutta huudot:Versaillesiin! Versaillesiin!peittävät hänen äänensä.
Äkkiä kuuluu kovaa melua Vannerie-kadun puolelta. Bailly saapuu nyt vuorostaan kaupungintaloon.
Kun joukko näkee hänet, kaikuu joka taholta huutoja: Leipää, leipää!— Versaillesiin, Versaillesiin!
Kansan keskeen hukkunut Lafayette tuntee, että laine nousee yhä korkeammalle ja tukehuttaa hänet.
Hän lykkää joukkoa syrjään päästäkseen hevosensa luo niin kiihkeästi kuin hukkuva ui tarttuakseen kallioon.
Hän pääsee hevosen luo, nousee satulaan ja yrittää ratsastaa portaiden luo. Mutta tie hänen ja kaupungintalon välillä on tukossa; ihmismuurit ovat kohonneet eteen.
"Hitto vieköön, kenraali, te jäätte meidän luoksemme!" huutavat miehet.
Samalla kertaa kaikki huutavat: Versaillesiin! Versaillesiin!
Lafayette epäröi, horjuu. Jos hän menee Versaillesiin, voi hän epäilemättä siellä auttaa kuningasta, mutta voiko hän hallita koko tätä joukkoa, joka häntä vaatii Versaillesiin lähtemään? Voiko hän hillitä tätä tulvaa, joka on riistänyt maan hänen jalkojensa alta ja jota vastaan hän turhaan taistelee pelastaakseen itsensä?
Äkkiä muuan mies astuu portaita alas, lykkää joukon syrjään, pitää kädessään kirjettä ja käyttää niin hyvin nyrkkejään ja jalkojaan, etupäässä kyynärpäitään, että pääsee Lafayetten luo. Tämä mies on uupumaton Billot.
"Tässä on kirje kolmeltasadalta teille", sanoo hän.
Sillä nimellä mainittiin valitsijoita.
Lafayette ottaa kirjeen, avaa sen ja aikoo lukea sen itsekseen, mutta kaksikymmentä tuhatta ääntä huutaa yhtaikaa: "Ääneen! Ääneen!"
Lafayetten on siis pakko lukea kirje ääneen. Hän viittaa kaikkia vaikenemaan. Samassa, kuin ihmeen kautta, seuraa hiljaisuus tätä tavatonta melua, ja kaikkien kuullen hän lukee seuraavan kirjeen:
"Ottaen varteen olosuhteet ja kansan tahdon sekä ylikenraalinesityksestä, jota emme ole voineet hylätä, valtuutamme täten sekä määräämme ylikenraalin lähteinään Versaillesiin. Neljä valtuuston jäsentä seuraa häntä."
Lafayette-parka ei ollutesittänyt mitäänvalitsijoille, jotka mielellään siirsivät osan tulevien tapahtumien vastuusta hänen niskoilleen. Mutta kansa uskoi, että hän todellakin oliesittänyt, ja kun tämä kenraalin esitys vastasi sen omaa tahtoa, huusi se: Eläköön Lafayette!
Silloin Lafayette kalpeni ja sanoi vuorostaan: Versaillesiin!
Viisitoistatuhatta miestä seurasi häntä. Heidän innostuksensa ei ollut yhtä meluisa kuin edeltä menneiden naisten, mutta sitä peloittavampi.
Koko tämä joukko oli matkalla Versaillesiin pyytääkseen kuninkaalta leivän murusia, jotka olivat pudonneet henkikaartin juhlapöydästä lokakuun ensimmäisen ja toisen päivän välisenä yönä.
Niinkuin aina, ei Versaillesissa tiedetty mitään siitä, mitä tapahtuiPariisissa.
Kuvaamiemme kohtausten jälkeen, joiden johdosta kuningatar seuraavana päivänä oli ylpeä, hän lepäsi nyt.
Olihan hänellä armeija, oli puolustajia. Hän oli laskenut vihollisensa ja halusi ryhtyä taisteluun.
Olihan hänellä kostettavana heinäkuun 14 päivän tappio. Täytyihän hänen saada hovinsa ja itsensäkin unohtamaan tuo kuninkaan "Pariisin-matka", jolta hän oli palannut kolmivärinen kokardi hatussaan.
Naisparka! Hän ei osannut odottaa sitä matkaa, joka hänen itsensä oli pakko tehdä.
Sanakiistansa jälkeen Charnyn kanssa hän ei ollut tälle puhunut sanaakaan. Hän oli osoittavinaan Andréelle entistä ystävyyttään, joka oli hetkiseksi himmennyt hänen omassa sydämessään, mutta aina säilyi hänen kilpailijattarensa sielussa.
Mitä Charnyhyn tulee, niin kuningatar ei puhunut hänelle eikä katsonutkaan häneen päin, paitsi silloin, kun hänen oli pakko, pyytäessään häneltä palvelusta tai antaessaan hänelle määräyksiä.
Tämä epäsuosio ei kohdannut sukua, sillä samana aamuna, jona pariisilaiset lähtivät Versaillesiin, nähtiin kuningattaren hyvin ystävällisesti puhuttelevan nuorta Georges de Charnyta, keskimäistä kolmesta veljeksestä, samaa, joka poiketen veljestään Olivierista oli antanut kuningattarelle sotaisia neuvoja Bastiljin valloittamispäivänä.
Kello yhdeksän aikaan aamulla tämä nuori mies meni gallerian kautta ilmoittamaan ylimetsästäjälle kuninkaan lähtevän metsälle, kun Marie-Antoinette, joka palasi messusta, huomasi hänet ja kutsui luokseen.
"Minne te noin juoksette?" kysyi hän.
"En juossut enää silloin, kun näin teidän majesteettinne", vastasi Georges; "päinvastoin, minä pysähdyin nöyränä odottamaan sitä kunniaa, jonka hänen majesteettinsa suo minulle puhuttelemalla minua."
"Ei kai tämä estä teitä vastaamasta minulle, minne aiotte?"
"Madame", vastasi Georges, "olen määrätty seurueeseen. Hänen majesteettinsa lähtee metsästämään ja tulin kuulemaan ylimetsästäjältä, missä on kokoontumispaikka."
"Kuningas lähtee siis vielä tänäänkin metsästämään", sanoi kuningatar katsoen pilviä, jotka vierivät suurina ja mustina, lähestyen Pariisista päin; "siinä hän ei tee oikein. Ilma näyttää uhkaavalta, eikö totta, Andrée?"
"Näyttää kyllä, madame", vastasi nuori nainen hajamielisesti.
"Ettekö ole samaa mieltä, monsieur?"
"Olen kyllä, madame, mutta kuningas tahtoo lähteä."
"Tapahtukoon kuninkaan tahto metsässä ja maanteillä", vastasi kuningatar luontevan hilpeästi, "älköötkä sydänsurut ja valtiolliset huolet yhdessä pilatko hänen metsästysonneaan."
Sitten hän jatkoi, alentaen ääntään ja Andréen puoleen kääntyen:
"Täytyyhän hänellä olla ainakin tämä huvi."
Ja ääneen hän sanoi Georgesille:
"Voitteko sanoa, missä kuningas aikoo metsästää?"
"Meudonin metsässä, madame."
"Seuratkaa siis häntä ja suojelkaa häntä."
Tänä hetkenä kreivi de Charny oli astunut sisään. Hän hymyili ystävällisesti Andréelle ja pudistaen päätään rohkeni lausua kuningattarelle:
"Sen kehoituksen veljeni kyllä muistaa, madame, ei ainoastaan keskellä kuninkaan huvituksia, vaan keskellä vaarojakin."
Kuullessaan tämän äänen, joka äkkiä sattui korvaan, sillä hän ei ollut huomannut Charnyn saapumista, kuningatar vavahti ja sanoi kääntyen hänen puoleensa halveksivan tylysti:
"Olisin ihmetellyt, ellei tuo lause olisi tullut kreivi Olivier deCharnyn suusta."
"Miksi?" kysyi kreivi kunnioittavasti.
"Sillä se ennustaa pahaa."
Andrée kalpeni nähdessään kreivin kalpenevan. Charny kumarsi vastaamatta mitään. Sitten hän virkkoi, nähdessään vaimonsa ihmettelevän näin suurta kärsivällisyyttä:
"Olen hyvin onneton, koska enenäälaisinkaan tiedä, miten minun on puhuttava kuningattarelle loukkaamatta häntä."
Tämä sanaenääkorostettiin samoin kuin näyttämöllä taitava näyttelijä korostaa tärkeät sanat.
Kuningattarella oli siksi herkkä kuuloaisti, että hän heti huomasi, minkä tarkoituksen Charny oli antanut tälle sanalle.
"Enää", sanoi hän kiihkeästi; "enää, mitä tarkoittaa tuoenää?"
"Huomaan jälleen puhuneeni pahasti", lausui Charny vaatimattomasti.
Ja hän loi Andréehen katseen, jonka kuningatar tällä kertaa huomasi.
Marie-Antoinette kalpeni vuorostaan ja sanoi vihaisesti, purren hampaitaan yhteen:
"Sana on paha silloin, kun tarkoitus on paha."
"Korva on vihamielinen", sanoi Charny, "silloin kun ajatus on vihamielinen."
Iskettyään tällä tavalla sattuvasti, vaikka ei kunnioittavasti, hän vaikeni.
"Viivytän vastaustani siksi, kunnes kreivi de Charny onnistuu hyökkäyksissään paremmin", sanoi kuningatar.
"Ja minä", vastasi Charny, "odotan siksi, kunnes kuningatar onnistuu valitsemaan palvelijansa paremmin kuin tähän asti on tehnyt."
Andrée tarttui äkkiä miehensä käteen ja valmistautui lähtemään hänen kanssaan.
Kuningattaren silmäys pidätti hänet. Hän oli huomannut liikkeen.
"Mutta mitä asiaateidän miehellänneoli minulle?" lausui kuningatar.
"Hän aikoi sanoa teidän majesteetillenne, että mentyään kuninkaan käskystä eilen Pariisiin hän huomasi kaupungissa hyvin kummallista kuohuntaa."
"Joko taas!" lausui kuningatar. "Ja mikä nyt on syynä? Pariisilaiset ovat valloittaneet Bastiljin ja hävittävät sitä paraillaan. Mitä he vielä tahtovat? — vastatkaa, kreivi de Charny!"
"Kaikki tuo on totta", vastasi kreivi. "Mutta kun he eivät voi syödä kiviä, sanovat he näkevänsä nälkää."
"Näkevänsä nälkää! Näkevänsä nälkää!" huudahti kuningatar. "Mitä me sille voimme?"
"On ollut aika, madame", sanoi Charny, "jolloin kuningatar ensimmäisenä on säälinyt yleistä hätää ja sitä huojentanut. Oli aika, jolloin hän meni köyhien ullakkohuoneihin, ja köyhien ullakoista nousivat rukoukset Jumalan luo."
"Aivan oikein", vastasi kuningatar katkerasti, "ja olenhan minä saanut runsaan palkinnon säälistäni toisten kurjuutta kohtaan. Suurin onnettomuuteni on johtunut siitä, että menin tuollaiseen ullakkohuoneeseen."
"Jos teidän majesteettinne on kerran erehtynyt", sanoi Charny, "ja osoittanut armoaan ja suosiotaan kelvottomalle olennolle, niin pitääkö yhden heittiön mukaan arvostella koko ihmiskuntaa? Madame, madame, kuinka teitä siihen aikaan rakastettiin!"
Kuningatar loi kreiviin leimuavan katseen.
"Mitä siis tapahtui eilen Pariisissa?" kysyi hän. "Älkää puhuko minulle muuta kuin mitä olette nähnyt; tahdon olla varma siitä, että puhutte totta."
"Olen nähnyt osan väestöä tungeksivan rantakaduille odottaen turhaan jauholastien saapumista. Olen nähnyt toisen joukon jonottavan leipurien ovilla odottaen turhaan leipää. Olen nähnyt nälkään nääntyvän kansan; miehet katselivat murheellisina vaimojaan, äidit katselivat murheellisina lapsiaan. Mitä olen nähnyt? Puitavan uhkaavia nyrkkejä Versaillesiin päin. Madame, madame, se vaara, josta olen puhunut, tilaisuus saada kuolla teidän majesteettinne puolesta, se onni, jota veljeni ja minä ensimmäisinä vaadimme itsellemme, se vaara, sitä pelkään, on kohta uhkaamassa."
Kuningatar käänsi kärsimättömänä selkänsä Charnylle ja nojasi polttavaa otsaansa marmoripihalle päin olevan ikkunan ruutuun. Tuskin hän oli ennättänyt tehdä tämän liikkeen, kun kaikki näkivät hänen vapisevan.
"Andrée", sanoi hän, "tulkaahan katsomaan, kuka ratsumies tuolta tulee. Hän näyttää tuovan kiireellisiä tietoja."
Andrée lähestyi ikkunaa. Mutta melkein heti hän kalveten astui askelen taapäin.
"Madame", lausui hän moittivalla äänellä.
Charny lähestyi nopeasti ikkunaa. Hän oli huomannut kaikki, mitä äsken tapahtui.
"Tuo ratsastaja", sanoi hän katsoen vuoroin kuningattareen jaAndréehen, "on tohtori Gilbert."
"Se on totta", sanoi kuningatar sellaisella äänellä, ettei Andréekaan voinut päättää, oliko kuningatar kutsunut hänet ikkunan luo naisellisella tavalla kostaakseen, niinkuin Marie-Antoinette parka toisinaan teki, vai siksi, etteivät hänen valvomisesta ja kyynelistä rasittuneet silmänsä voineet jonkun välimatkan päästä erottaa henkilöitä, joiden tunteminen oli hänelle tärkeätä.
Jäinen vaitiolo tuli tämän kohtauksen päähenkilöiden kesken. Heidän katseensa vain yhä kysyivät ja vastasivat.
Gilbert saapui todellakin, tuoden Charnyn aavistamat synkät uutiset. Vaikka hän olikin nopeasti hypännyt hevosen selästä, vaikka hän juoksi portaita ylös, vaikka kolmen levottomina odottavan henkilön, kuningattaren, Andréen ja Charnyn, katseet olivat kääntyneet portaille vievää ovea kohti, josta tohtorin olisi pitänyt astua sisään, niin ovi ei auennut.
Nämä kolme ihmistä odottivat silloin tuskan vallassa muutamia minuutteja.
Äkkiä aukeni vastaisella puolella oleva ovi, ja sisään astui upseeri.
"Madame", sanoi hän, "tohtori Gilbert, joka saapui ilmoittamaan kuninkaalle tärkeitä ja kiireellisiä asioita, pyytää saada kunnian päästä teidän majesteettinne puheille, koska kuningas tunti sitten on lähtenyt Meudoniin."
"Pyytäkää häntä astumaan sisään", sanoi kuningatar luoden oveen kovuuteen asti lujan katseen, Andréen peräytyessä niinkuin hänen luonnollisimpana turvanaan olisi hänen miehensä ja nojautuessa kreivin käsivarteen.
Gilbert ilmestyi ovelle.
Gilbert loi silmäyksen kaikkiin niihin henkilöihin, jotka olemme asettaneet näyttämölle, ja lähestyi kunnioittavasti kuningatarta.
"Salliiko kuningatar", sanoi hän, "korkean puolisonsa poissaollessa minun ilmoittaa tuomani uutiset?"
"Puhukaa, monsieur", sanoi Marie-Antoinette. "Nähdessäni teidän niin kiireellisesti saapuvan, olen koonnut kaikki voimani avukseni, sillä arvaan teidän tuovan pahoja tietoja."
"Olisiko kuningatar pitänyt enemmän siitä, että olisin hänet yllättänyt? Saatuaan edeltäpäin tiedon, astuu kuningatar terveen järkensä ja luontaisen varman arvostelukyvyn tukemana vaaraa vastaan, ja silloin ehkä vaarakin väistyy hänen tieltään."
"Mutta mikä on tuo vaara, monsieur?"
"Madame, seitsemän tai kahdeksan tuhatta naista on aseistettuna lähtenyt Pariisista ja saapuu Versaillesiin."
"Seitsemän tai kahdeksan tuhatta naista!" lausui kuningatar halveksivan näköisenä.
"Niin, mutta he ovat pysähtyneet matkalla, ja ehkä heitä on tänne saapuessaan viisitoista tai kaksikymmentä tuhatta."
"Ja mitä varten he tulevat?"
"Heidän on nälkä, madame, ja he saapuvat pyytämään kuninkaalta leipää."
Kuningatar kääntyi Charnyn puoleen.
"Madame", sanoi kreivi, "se, mitä ennustin, on nyt tapahtunut."
"Mitä on tehtävä?" kysyi kuningatar.
"Kuninkaalle on heti lähetettävä sana", lausui Gilbert.
Kuningatar kääntyi nopeasti.
"Kuninkaalle! Ei mitenkään!" huudahti hän. "Miksi hyväksi saattaisimme hänet vaaraan?"
Tämä huudahdus purkautui Marie-Antoinetten sydämestä vaistomaisesti. Hän ilmaisi sillä oman urhoollisuutensa, tietoisuutensa omasta persoonallisesta voimastaan ja samalla siitä heikkoudesta, jota hänen ei olisi pitänyt nähdä miehessään eikä sitä muillekaan ilmoittaa.
Mutta eihän Charny ollut vieras eikä Gilbert myöskään. Olihan kohtalo oikeastaan valinnut nämä kaksi miestä, toisen suojelemaan kuningatarta ja toisen kuningasta.
Charny vastasi samalla kertaa sekä kuningattarelle että Gilbertille. Hän hallitsi täydellisesti mieltään, sillä hän oli uhrannut ylpeytensä.
"Madame", sanoi hän, "tohtori Gilbert on oikeassa; tästä on ilmoitettava, kuninkaalle. Kuningasta rakastetaan vielä; hän astuu näiden naisten eteen, puhuu heille ja riisuu heiltä aseet."
"Mutta", kysyi kuningatar, "kuka lähtee viemään sanaa kuninkaalle?Tie on jo varmasti katkaistu, ja tehtävä on vaarallinen."
"Onko kuningas Meudonin metsässä?"
"On, ja luultavasti on tiet…"
"Älköön teidän majesteettinne suvaitko nähdä minussa muuta kuin tavallisen sotilaan", keskeytti Charny yksinkertaisesti. "Sotilas on syntynyt surmattavaksi."
Tämän lausuttuaan hän ei odottanut vastausta, ei kuullut huokausta. Hän riensi nopeasti alas, hyppäsi erään kaartilaisen hevosen selkään ja kiiti Meudonia kohden kahden ratsumiehen seurassa.
Tuskin hän oli ennättänyt kadota viitattuaan viimeisen kerran hyvästiksi ikkunan ääressä seisovalle Andréelle, kun alkoi kuulua kaukaista kohinaa, joka muistutti aaltojen pauhua myrskypäivänä, pakottaen kuningattaren tarkasti kuuntelemaan. Tämä kohina näytti tulevan Pariisiin johtavan tien varrella olevista etäisimmistä puista. Siitä huoneesta, missä kuningatar oli, näki usvan läpi tämän tien Versaillesin äärimmäisiin taloihin asti.
Kohta taivaanranta kävi yhtä uhkaavaksi katselijalle kuin kuuntelijallekin. Valkea, pistävä sade alkoi piirtää viiruja usvaan.
Ja sillä välin kerääntyi Versaillesiin väkeä, joka ei välittänyt taivaan uhkaavista merkeistä.
Toinen tiedontuoja toisensa jälkeen saapui palatsiin. Jokainen kertoi suuren joukon saapuvan Pariisista, ja jokainen, ajatellessaan edellisten päivien ilonpitoa ja helppoja riemuvoittoja, tunsi sydämessään toiselta puolen katumusta, toiselta kauhua.
Sotilaat katselivat levottomina toisiinsa ja tarttuivat hitaasti aseisiinsa. Kuin juopuneet olennot, jotka koettavat ravistaa ruumiistaan viinin vaikutusta, hengittivät upseerit, sotilaiden silminnähtävän epätietoisuuden ja joukon melun hämmentäminä, vaivaloisesti tätä pahaenteistä ilmaa, aavistaen onnettomuuksia, joista heitä tultaisiin syyttämään.
Henkivartioston kolmesataa miestä nousi kylmäkiskoisesti ratsaille, hieman hidastellen niinkuin ainakin ymmärtäessään joutuvansa tekemisiin sellaisen vihollisen kanssa, jonka hyökkäämistapaa he eivät tunteneet.
Mitä tehdä naisille, jotka ovat lähteneet uhkaavina ja aseistettuina, mutta jotka saapuvat aseitta, voimatta edes kohottaa käsivarsiaan: siksi uupuneita ja nälkiintyneitä he ovat!
Joka tapauksessa he asettuvat riviin, paljastavat miekkansa ja odottavat.
Viimein naiset tulevat näkyviin. He lähestyvät kahta tietä myöten. Puolimatkassa he olivat jakaantuneet, toiset saapuivat Saint-Cloudin, toiset Sèvresin kautta.
Ennen jakaantumistaan he olivat jakaneet kahdeksan leipää: enempää eiSèvresistä löytynyt.
Kolmekymmentäkaksi naulaa leipää seitsemälletuhannelle ihmiselle!
Saapuessaan Versaillesiin he tuskin jaksoivat enää laahustaakaan. Kolme neljännestä naisjoukosta oli heittänyt aseensa tielle. Maillard oli saanut viimeisen neljäsosankin jättämään aseensa kaupungin ensimmäisten talojen kohdalle.
Kun oli tultu kaupunkiin, sanoi hän: "Kuulkaahan, jotta olisimme varmoja siitä, että olemme kuningaskunnan ystäviä, laulakaamme:Terve, Henrik IV!"
Ja heikolla äänellä, joka tuskin jaksoi enää pyytää leipää, naiset alkoivat laulaa kuninkaallista laulua.
Palatsissa hämmästyttiinkin kovasti, kun uhkausten ja huutojen sijasta kuuluikin lauluja, kun laulajat horjuivat, sillä muistuttaahan nälkä humalaa, kun rauta-aidan ristikkojen takaa näkyi laihoja, kalpeita, harmaita, likaisia, vettä ja hikeä tippuvia kasvoja, tuhansia päitä toinen toisensa yläpuolella, käsillään tarttuen aitauksen kullattuihin kankiin ja niitä ravistellen.
Sitten tämän oudon ryhmän keskeltä kuului tuon tuostakin kumeaa karjuntaa; kuolevien joukosta leimahti salamoita. Toisinaan taas kaikki kädet irtautuivat kangista ja ojentuivat niiden välistä palatsia kohden.
Avoimet ja vapisevat kädet anoivat. Nyrkkiin puristuneet uhkasivat.
Mikä kamala näky!
Sade ja loka vallitsi taivaassa ja maassa. Nälkä ja uhkaukset piirittäjissä. Sääli ja epäröinti puolustajissa.
Odottaessaan Ludvig XVI:tta kuningatar kuumeisesti ja päättävästi käski järjestää puolustuksen. Vähitellen hoviherrat, upseerit, ylhäiset virkailijat kerääntyivät hänen ympärilleen.
Näiden keskellä hän huomasi Saint-Priestin, Pariisin ministerin.
"Menkäähän ottamaan selkoa siitä, mitä nuo ihmiset tahtovat", sanoi kuningatar hänelle.
Herra de Saint-Priest meni pihan poikki ja lähestyi aitaa. "Mitä te tahdotte?" kysyi ministeri naisilta.
"Leipää! Leipää! Leipää!" huusivat tuhannet äänet yhtaikaa.
"Leipää!" toisti Saint-Priest kärsimättömästi. "Kun teillä oli vain yksi valtias, ei teiltä puuttunut leipää. Nyt kun teillä on niitä toista tuhatta, näettehän, mihin olette joutuneet."
Ja Saint-Priest poistui näiden nälkäisten huutaessa, käskien pitämään portit suljettuina.
Mutta saapuu lähetystö, jonka edessä täytyy portti avata. Maillard on naisten puolesta mennyt Kansalliskokoukseen. Hän on saanut aikaan, että puheenjohtaja kahdentoista naisen kanssa lupaa mennä lähetystönä kuninkaan luo.
Samassa kun tämä lähetystö, Mounier etunenässä, lähtee Kansalliskokouksesta, saapuu kuningas täyttä laukkaa talousrakennusten taholta.
Charny oli tavannut hänet Meudonin metsässä.
"Tekö se olettekin?" sanoi kuningas. "Onko teillä minulle asiaa?"
"On, sire."
"Mitä siis on tapahtunut? Teillä on ollut kovin kiire."
"Sire, tänä hetkenä on Versaillesissa kymmenentuhatta Pariisista tullutta naista pyytämässä leipää."
Kuningas kohautti olkapäitään, enemmän säälistä kuin ylenkatseesta.
"Jos minulla olisi leipää", sanoi hän, "niin en odottaisi heidän tuloaan Versaillesiin sitä pyytämään".
Tekemättä muita huomautuksia, katsoen kaihomielin siihen suuntaan, mihin oli aiottu lähteä metsästysretkelle, joka nyt oli lopetettava, hän sanoi:
"Lähtekäämme siis Versaillesiin."
Ja hän lähti Versaillesiin.
Hän saapui juuri silloin, kun asetorilta kuului kovaa huutoa.
"Mitä tuo on?" kysyi kuningas.
"Sire", huusi Gilbert tullen sisään kalmankalpeana, "henkivartiostonne hyökkää Georges de Charnyn johtamana Kansalliskokouksen puheenjohtajaa ja hänen mukanaan tulevaa lähetystöä vastaan."
"Mahdotonta!" huudahti kuningas.
"Kuulkaahan, miten ne huutavat, joita surmataan."
"Avatkaa portit!" huusi kuningas. "Minä otan lähetystön vastaan."
"Mutta, sire!" huudahti kuningatar.
"Avatkaa", toisti Ludvig XVI. "Kuninkaitten palatsit ovat turvapaikkoja."
"Niin kyllä", sanoi kuningatar, "kaikille muille paitsi kuninkaille!"
Charny ja Gilbert juoksevat portaita alas.
"Kuninkaan nimessä!" huutaa toinen.
"Kuningattaren nimessä!" huutaa toinen.
Ja molemmat lisäävät:
"Avatkaa portit."
Mutta tätä käskyä ei täytetty kyllin nopeasti. Kansalliskokouksen puheenjohtaja kaatuu maahan ja tallataan jalkoihin. Hänen vieressään on kaksi lähetystöön kuuluvaa naista haavoittunut.
Gilbert ja Charny rientävät avuksi. Nämä kaksi miestä, joista toinen on lähtenyt yhteiskunnan yläpäästä ja toinen alapäästä, kohtaavat toisensa samassa ympäristössä.
Toinen tahtoo pelastaa kuningattaren rakkaudesta kuningattareen, toinen tahtoo pelastaa kuninkaan rakkaudesta kuninkuuteen.
Porttien auettua ryntäävät naiset pihaan. He heittäytyvät henkivartioston ja Flandrian rykmentin sotilaitten keskeen, uhkaavat, rukoilevat, hyväilevät. Mitenkä miehet voisivatkaan vastustaa naisia, jotka rukoilevat heitä äitiensä ja sisariensa nimessä!
"Tilaa, tilaa lähetystölle!" huutaa Gilbert.
Ja rivit aukenevat päästääkseen läpi Mounierin ja ne onnettomat naiset, joiden kanssa hän tahtoo mennä kuninkaan luo.
Saatuaan edeltäpäin tiedon Charnylta kuningas odottaa lähetystöä kappelin viereisessä salissa.
Mounier aikoo puhua Kansalliskokouksen nimessä. Madeleine Chambry, rummuttava kukkakauppias, aikoo puhua naisten puolesta.
Mounier lausuu muutaman sanan kuninkaalle ja esittää hänelle kukkakauppiaan. Tämä astuu muutaman askeleen eteenpäin, aikoo sanoa jotakin, mutta ei jaksa lausua muuta kuin:
"Sire, leipää!"
Ja hän kaatuu pyörtyneenä maahan.
"Auttakaa!" huutaa kuningas. "Auttakaa!"
Andrée rientää antamaan kuninkaalle hajusuolapullonsa.
"Madame", sanoo Charny moittivalla äänellä kuningattarelle.
Kuningatar kalpenee ja vetäytyy huoneisiinsa.
"Pankaa vaunut kuntoon", sanoo hän; "kuningas ja minä lähdemmeRambouilletiin."
Tällä välin tyttöparka tointuu. Huomatessaan nojautuvansa kuninkaan käsivartta vasten ja saavansa haistella hajusuolaa hän häpeää, huudahtaa ja aikoo suudella kuninkaan kättä.
Mutta kuningas estää sen.
"Kaunis lapsi", sanoo hän, "sallikaa minun suudella teitä; kyllä te sen ansaitsette."
"Sire, sire, koska olette näin hyvä", sanoo nuori tyttö, "niin antakaa määräys."
"Mikä määräys?" kysyy kuningas.
"Että tuodaan viljaa, jotta nälänhätä taukoo."
"Rakas lapsi", sanoo kuningas, "kyllä kirjoitan pyytämänne määräyksen alle, mutta suoraan sanoen en luule sen teitä paljoakaan auttavan."
Kuningas istui pöydän ääreen ja alkoi kirjoittaa, kun äkkiä kuuluu yksinäinen laukaus ja sitä seuraa kiivas ammunta.
"Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!" huudahtaa kuningas.
"Mitä nyt taas tapahtuu? Menkäähän katsomaan, monsieur Gilbert."
Toista naisryhmää vastaan oli tehty hyökkäys, ja siitä johtui yksinäinen laukaus, jota sitten seurasi ammunta. Tämän yksinäisen laukauksen ampui eräs rahvaanmies ja lävisti kaartinluutnantti Savonnièresin käsivarren juuri sinä hetkenä, jona hän kohotti käsivartensa iskeäkseen nuoreen sotilaaseen, kun tämä oli paennut vajan seinän luo ja levittäen molemmat aseettomat kätensä koetti suojata takanaan polvillaan olevaa naista. Kaartilaiset vastasi viidellä tai kuudella karbiininlaukauksella.
Kaksi kuulaa osui. Eräs nainen kaatui kuolleena maahan. Toinen vietiin pois vaarallisesti haavoittuneena.
Kansaa vastaan ammuntaan, ja vuorostaan kaksi kaartilaisia putoo hevosensa selästä.
Samassa kuuluu huutoja: Tilaa! Tilaa! Saint-Antoinen esikaupungin miehet saapuvat vetäen mukanaan kolmea kanuunaa, jotka he asettavat rinnakkain ristikon eteen.
Kaikeksi onneksi sataa virtanaan, sytytin pistetään turhaan sankkireikään; kostunut ruuti ei ota syttyäkseen.
Tänä hetkenä kuiskaa eräs ääni hiljaa nämä sanat Gilbertille:
"Lafayette saapuu eikä ole täältä enää kuin puolen penikulman päässä."
Gilbert etsii turhaan tämän ilmoittajaa. Mutta mistä tahansa se tieto saapui, se oli hyvä tieto.
Hän katselee ympärilleen, näkee isännättömän hevosen. Se kuuluu toiselle surmatulle kaartilaiselle. Hän hyppää sen selkään ja lähtee täyttä laukkaa ajamaan Pariisia kohden.
Toinen ratsastajaton hevonen tahtoo seurata häntä. Mutta tuskin on hevonen ennättänyt juosta parikymmentä askelta, kun joku tarttuu sen suitsiin. Gilbert arvaa toisten aavistaneen hänen aikeensa ja ajavan häntä takaa. Kiitäessään eteenpäin hän vilkaisee taakseen.
Ei kukaan ajattelekaan takaa-ajoa. Kaikkia vaivaa nälkä. He tahtovat syödä, ja hevonen tapetaan puukoniskuilla.
Hevonen kaatuu ja on muutamassa minuutissa jaettu kahteenkymmeneen kappaleeseen.
Tällä välin oli kuningas saanut saman tiedon kuin Gilbertkin:Lafayette saapuu!
Kuningas oli Mounierille allekirjoittanut ihmisoikeuksia koskevan säädöksen ja Madeleine Chambrylle määräyksen viljan hankkimisesta.
Saatuaan säädöksen ja määräyksen, joiden luultiin rauhoittavan mieliä, lähtivät Maillard, Madeleine Chambry ja tuhatkunta naista Pariisia kohden.
Kaupungin äärimmäisten talojen kohdalla he tapaavat Lafayetten, joka Gilbertin kiihoittamana saapuu rientomarssissa kansalliskaartin etunenässä.
"Eläköön kuningas!" huutavat Maillard ja naiset heiluttaen päänsä yläpuolella säädöksiä.
"Mitä te puhutte kuningasta uhkaavasta vaarasta?" kysyi Lafayette hämmästyen.
"Tulkaa, tulkaa, kenraali", huudahti Gilbert kiihoittaen häntä yhä eteenpäin. "Saatte itse päättää."
Ja Lafayette kiiruhtaa eteenpäin. Kansalliskaarti saapuu rumpujen soidessa Versaillesiin.
Rummutuksen alkaessa kuulua Versaillesiin kuningas tuntee jonkun kunnioittavasti koskevan häntä käsivarteen.
Hän kääntyy. Se on Andrée.
"Tekö madame de Charny?" sanoo kuningas. "Mitä kuningatar tekee?"
"Sire, kuningatar pyytää teitä lähtemään, odottamatta pariisilaisia. Henkivartiostonne ja Flandrian rykmentin suojaamana voitte päästä minne tahansa."
"Onko se teidän mielipiteenne, kreivitär de Charny?" kysyi kuningas.
"On sire, jos samalla kertaa menette rajan yli, sillä muuten…"
"Muuten?"
"Muuten on parempi jäädä."
Kuningas pudisti päätänsä.
Hän jää, ei suinkaan sen vuoksi, että hänellä on rohkeutta jäädä, vaan sen vuoksi, että hänellä ei ole voimaa lähteä.
Hiljaa hän mutisee:
"Pakeneva kuningas! Pakeneva kuningas!"
Sitten hän sanoo kääntyen Andréen puoleen:
"Menkää sanomaan kuningattarelle, että hän lähtisi yksinään."
Viiden minuutin päästä kuningatar saapuu ja asettuu kuninkaan viereen.
"Mitä täällä teette, madame?" — kysyy Ludvig XVI.
"Tulen kuolemaan kanssanne, monsieur", vastaa kuningatar.
"Nyt hän on todella kaunis!" sanoo Charny itsekseen hiljaa.
Kuningatar vavahtaa; hän on kuullut lauseen.
"Eiköhän olisikin minun parempi kuolla kuin elää", sanoo hän katsoenCharnyn puoleen.
Tänä hetkenä kuuluu kansalliskaartin astuntaa palatsin ikkunoiden alta.
Gilbert tuli nopeasti sisään.
"Sire", sanoi hän kuninkaalle, "teidän majesteettinne ei tarvitse enää mitään pelätä; Lafayette on tuolla alhaalla."
Kuningas ei pitänyt Lafayettesta, mutta ei mennyt siinä sen pitemmällekään. Kuningatar sitävastoin vihasi Lafayettea eikä salannut vihaansa. Seurauksena tästä oli, että ilmoittaessaan omasta mielestään tänä hetkenä kaikkein tärkeimmän uutisen Gilbert ei saanut mitään vastausta.
Mutta Gilbert ei ollut niitä miehiä, jotka pelkäävät kuninkaallisten vaikenemista.
"Kuuliko teidän majesteettinne?" sanoi hän varmalla äänellä kuninkaalle. "Lafayette on tuolla alhaalla ja teidän majesteettinne käytettävänä."
Kuningatar oli yhä vaiti. Kuningas sanoi vähän ajan päästä:
"Viekää hänelle sana, että kiitän häntä ja pyydän häntä saapumaan luokseni."
Muuan upseeri kumarsi ja poistui. Kuningatar astui kolme askelta taapäin. Mutta melkein käskevällä liikkeellä kuningas pidätti hänet.
Hoviherrat jakaantuivat kahteen ryhmään.
Charny ja Gilbert jäivät kuninkaan luokse. Kaikki muut peräytyivät kuningattaren tavoin ja asettuivat hänen taakseen.
Kuului yksinäisen miehen astuntaa, ja Lafayette ilmestyi ovelle.
Hänen tullessaan syntyi vaitiolo. Sen keskeltä kuului kuningattaren ryhmästä ääni:
"Toinen Cromwell."
Lafayette hymyili.
"Cromwell ei olisi yksinään tullut Kaarle I:n luokse", sanoi hän.
Ludvig XVI kääntyi näitä hirveitä ystäviänsä kohti, jotka muuttivat viholliseksi hänen avukseen tulleen miehen. Sitten hän lausui Charnylle:
"Kreivi, minä jään. Herra Lafayetten tultua tänne ei minulla ole enää mitään pelon syytä. Käskekää sotaväkeä siirtymään Rambouilletiin. Kansalliskaarti vartioi palatsin ulkopuolta, henkikaarti sisäpuolta."
Hän jatkoi, kääntyen Lafayetten puoleen:
"Tulkaa, kenraali, tahdon puhella kanssanne."
Ja kun Gilbert astui askelen poistuakseen, sanoi kuningas:
"Te, herra tohtori, ette häiritse. Tulkaa."
Ja näyttäen tietä Lafayettelle ja Gilbertille, hän astui sivuhuoneeseen, jonne molemmat seurasivat häntä.
Kuningatar seurasi heitä katseillaan, ja kun ovi oli suljettu, sanoi hän:
"Tänään olisi pitänyt paeta! Tänään se vielä olisi voinut tapahtua.Huomenna se ehkä on jo liian myöhäistä!"
Hän poistui mennäkseen omiin huoneisiinsa.
Sillä välin sattui palatsin ikkunoihin väkevä valo, kuin tulipalon kuumotus. Suurella roviolla paistettiin tapetun hevosen kappaleita.